Part 3

Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, -- entisiä pahantekijöitä, jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta sitten päässeet pyövelin ammattiin -- astunut tuomarin ja lääkärin eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?" Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut "armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla, oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta...

Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut, kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä vastoin -- vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan -- on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä, valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse...

Käännä lehti, lukijani, käännä.

Ukko Grahn.

Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen" maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin. Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.

Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.

Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti, ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla...

Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään salolla kasvanutta mastopuutakaan.

Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen.

Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin, mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat, supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani: jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi, mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén; varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen kultaseppä-mestari Vänttinen...

Ja unohtaisinko sinut, vanha ystävä Grahn, sinut, jonka elämässä, täynnä puutetta ja levotonta hapuilemista, oli ainakin yksi onnellinen, täysin onnellinen päivä, jolloin sait olla Suomen "studenttina"! Muista ystävistä saanen kenties tilaisuutta näissä jutelmissa vielä puhua. Tämän jutelmani pyhitän sinulle.

* * * * *

Ukko Grahn -- en tiedä, miksikä häntä sanottiin ukko Grahniksi, sillä ei hän ikänsä puolesta vielä oikeastaan tuota nimeä olisi ansainnut -- ukko Grahn oli neulaseppä. Nykyjään, höyryllä käypien tehtaitten aikana, lienee koko ammattikunta jo olemattomissa. Hän oli, niinkuin lukemattomat muut, tullut poikasena Suomesta sinne ja pantu, arvatenkin sattumoisin, ilman pitkiä tiedusteluja, oppiin ensimmäiselle mestarille, joka tarvitsi opinpoikaa.

Sälli hänestä tuli, luultavasti hyväkin, niinkuin useimmista Suomalaisista siellä. Vielä vuosikymmen sitten olivat suomalaiset käsityöläiset erinomaisen suuressa arvossa Pietarissa. Suomalaisten rehellisyyttä ja taitoa oli ryssäin pakostakin tunnustaminen. [Lieneekö viime aikoma suomisyöjäin parjaukset ja yllytykset saaneet jotain muutosta tässä kohden aikoin, en osaa sanoa.] Mutta neulasepän ammattiin ei Grahn ollut luotu. Hän oli joutunut väärälle uralle. Hänelle ei ollut suotuna sitä onnellista sattumaa, niinkuin monelle muulle, että pappi tai nimismies tai muu hänen kotipitäjässään olisi huomannut pojan terävän älyn ja vilkkaan mielikuvituksen ja loppumattoman lukuhalun ja koettanut saada häntä kouluun. Hänestä tuli neulaseppä, mutta, siitä olen vakuutettu, opin tietä käytyänsä olisi hänestä tullut etevä pedagogi ja kirjailija, jolla olisi ollut sulka vuoroin kuin sametti, vuoroin herhiläisiä täynnä.

Niitä löytyy maailmassa niin paljo toisaanne kutsutuita ja toisaanne osuneita olentoja. Sattumatako sekin vain?...

Jo opinpoikana käytti Grahn kaiket väliajat omin päin oppimiseen, mikäli sen-aikuinen suomalainen kirjallisuus myöten antoi. Hänellä oli kumminkin se erinomainen onni, että oppi muitakin kieliä. Hän puhui, vähäisellä suomalaisella murteella, kolmea vierasta kieltä, saksaa, ruotsia ja venättä.

Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka suunnattoman paljo ihmiseltä puuttuu, kun hän on tiedon alkeitakaan vailla, ja näin heräsi hänessä vastustamaton halu päästä opettamaan seurakuntalaistensa pieniä lapsia. Näissä pyrinnöissä hän sai suurta kannatusta isälliseltä ystävältään, kirkkoherra Siréniltä.

Tästä merkillisestä patriarkasta kenties edempänä enemmän. Olkoon tässä vaan mainittu, että hän oli valpas sielunpaimen, erinomainen järjestyksen mies. Hän saattoi Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan kukoistavaan taloudelliseen asemaan, jossa se vieläkin on. Sirén, joka kirjevaihdossa Lönnrotin kanssa käytti välistä nimimerkkiä Karl Suomalainen, oli innokas suomalaisuuden ystävä, yksi niitä "vanhoja rehellisiä", Uno Oygnaeus'en asetoveri seurakunnan ensimmäisen ja kymmeniä vuosia ainoan koulun järjestämisessä. Harvinaisen tarmokas hän oli, mutta itsepäinen, suomalaisesti itsepäinen, kenties vähän enemmänkin, kiivas ja lempeä samalla hetkellä, kitsas tässä ja antelias seuraavassa silmänräpäyksessä, aristokraati ja demokraati yhdellä haavaa. Miekkoinen, ken hänen suosiossaan oli, ja voi sitä, ken ukon armot menetti!

Sirén tunsi Grahnin hyvät lahjat ja vilkkaan luonteen jo rippikoulusta ruveten. Siitä pitäin oli hän kannatellut Grahnin lukuharrastuksia neuvoilla, vähin rahoillakin. Siréniä miellytti tuo omin päin opiskeleva suomalainen käsityöläinen, ja niinpä piti hän Grahnia erityisenä suosikkinaan ja kasvattinaan. Ja siinäkin oli Sirénillä oma kurssinsa: väliin hän neuvoi, opasteli, auttoi, väliin taas, aivan odottamatta, torui ja masensi ihan maan tasalle. Grahnin kerran arasti lausuma toivomus, jollakin tavoin päästä opettamaan Pietarin Suomalaisten lapsia, ei ollut ensinkään odottamaton ukolle, sillä hän piti erittäin hellää huolta seurakuntansa kouluista, ensinnäkin kirkkokoulusta, jossa, paitsi tavallisia kansakoulun aineita, opetettiin saksan- ja venäjänkieltä, ja samoin sunnuntaikoulusta, jossa suomalaisille opinpojille annettiin opetusta luvussa, kirjoituksessa ja laskennossa. Mutta samalla kuin Grahnin toivomus oli hänelle mieluista, katsoi hän tarpeelliseksi nöyryyttää suosikkiansa oikein perin pohjin, osoittamalla, kuinka vähän tietoja hänellä, opettajaksi pyrkijällä, oikeastaan oli. Hän rupesi tutkimaan Grahnia, ja siinä kävi, niinkuin käy tänäkin päivänä jokaisen, jota tutkija tahtoo kolhaista: tutkittava esiintyy sangen nolona. Ja Grahn joutui tässä tutkinnossa niin surkeasti ymmälle, että mies paralle kiertyi kyyneleet silmiin.

-- Niin, niin, Grahn, hyvä ystävä, -- puhui Sirén, päätään nyökytellen tapansa mukaan, -- siinä näet nyt, kuinka vähän sinä itse tiedät ja ettäs paljon tarvitset vielä lisää. Ja niin se on jokaisen ihmisen. Minä olen vanha ja harmaapää, mutta tarvitsen joka päivä oppia. Eikä tuo taas ole yhtään mistään kotoisin, ettäs itket siinä ja tillität. Mikä Suomalainen sinä olet? Pure hammasta ja ponnista kahta enemmin ja lue ja opi. Mutta mitä nyt sinun opetustoimeesi tulee, -- lisäsi Sirén ja astui Grahnin luokse, -- niin kyllä minä otan sinut apuopettajaksi tänne meidän sunnuntaikouluun jo ensi sunnuntaista. Toimita tehtäväsi visusti. Aloita työsi aina hiljaisella huokauksella Jumalan tykö ja päätä toimesi samalla tavoin; silloin pitää sinulla oleman siunausta työssäsi, joka on oleva hyödyksi meidän kansalaisille ja kunniaksi Jumalalle. Kuinkasta veisaamme: "Ann' minun viriäst' kaikk' virkan' työt tääll' tehdä... O Herra armos lain', Ett asian' toimitan Juur toimellisest' ain' Ja sinua kunnioitan." Muista se: "joka vähän päälle on uskollinen, hän pannaan paljon päälle."

Sirén syleili holhottiaan, ja se, joka nyt sai kyyneleitä silmiinsä, oli Sirén.

Grahn antautui kaikella lämpöisen sydämmensä voimalla tähän uuteen sivutehtäväänsä. Niin, sivutoimi se kyllä oli, mutta senpä ympärillä pyörivät yhtä mittaa hänen ajatuksensa viikon varrella: mitenkä tuo ja tuo seikka olisi saatava pojille oikein selväksi, ja eikö tuota kovan onnen kertotaulua saisi vähän helpommin heidän päähänsä. Noin se pitäisi käydä, niinkuin nupin lyöminen stiftiin, noin, noin, noin. Ja väliin kävi vasara hyvinkin huimaa vauhtia, mutta kun ei stifti yksinomaa ollut hänen huomionsa esineenä, niin usein, valitettavasti liiankin usein, luiskahti vasara hieman vinoon, ja silloin tuli -- "suutari". Nämä "suutarit" tekivät sen, että viikon palkka oli tällä erää pienempi, eikä erotusta suinkaan korvannut se 50 kopekan palkka, mikä sunnuntaikoulusta maksettiin kolmen tunnin työstä.

Pienempi oli palkka tällä erää, eikä se enää entiselleen kohonnutkaan. Se ammatti, johon Grahn oli perin pohjin valmistunut, alkoi tuntua hänestä yhä enemmän vastenmieliseltä, ja siihen ammattiin, johon hän antautui kaikella rakkaudella, puuttui häneltä tarpeeksi edellytyksiä, voidakseen uhrata koko aikansa ja voimansa siihen. Se jokapäiväinen leipä, se jokapäiväinen leipä!

Emäntä, hiljainen ja vaatimaton, oli ensi alussa mielissään miehensä menestyksestä: eihän vainkaan ole jokapäiväinen ilmiö se, että sällismies pääsee opettajaksi. Entistä huolellisemmin hän silitti sunnuntaiksi miehelleen kauluksen ja maniskan ja valvoi, että parta tuli hyvin ajetuksi. Grahn oli aamulla itse kiilloittanut saappaansa, mutta -- hyväinen aika -- kapithan niissä olivat jääneet ihan harmaiksi! Kylläpä ne suutarin opinpojat siellä koulussa nauraisivat makeasti! Frans, kiltti poika! Ota joutuun ja kiilloita papan saappaat uudestaan; missä ei tule oikein kiiltäväksi, niin puhalla siihen ja sysää sitten taas harjalla. Entäs takki! Ethän sinä, pappa parka, ole sitä harjannut ensinkään! Harjasit muka! Kyllä te, opettajat, vaan ette osaa pitää ensinkään huolta ulkonaisesta ihmisestänne.

Ovessa vielä pistettiin maniskan nauhat takana kauluksen alle: muutoinhan olet justiin kuin se Tarponen, jolla nauhat aina törröttää niskassa kuin mitkäkin...

-- Aasin korvat, -- auttoi Grahn.

-- Niin justiin.

Grahnin mentyä sanoi emäntä:

-- Kyllä sillä meidän papalla on työtä ja puuhaa! Ei näet sunnuntainakaan saa lepoa, kun pitää olla opettajana.

Ensi alussa hän piti satunnaisena sitä seikkaa, että viikon palkka oli vähentynyt. Hänen täytyi keksiä erityisiä keinoja, saadakseen tulot ja menot pysymään tasapainossa. Ajan pitkään ei se kumminkaan onnistunut. Puotiin alkoi keräytyä velkaa, sillimuijalle samoin. Päälle päätteeksi nousivat hinnat Sennoilla [Heinätorilla, kaupungin suurimmalla kauppatorilla] sanomattomasti. Leipäkin vielä kallistui: ennen maksoi naula 1 1/2 kopekkaa, nyt 2. Miehen uusi, kunniakas ammatti alkoi kadottamistaan kadottaa viehätysvoimaansa käytännöllisen vaimon silmissä. Voi kuitenkin, että siitä meidän papasta piti tulla opettaja!

-- Mitä se oppi sitten ihmistä auttaa, -- puheli hän välistä naapurin emännälle, Heiskaskalle, -- kun se ei anna edes suolaakaan leivän päälle!

Hän puheli siitä joskus hienoilla viittauksilla miehelleen, mutta Grahn, ideaalien mies, vakuutti tekevänsä maailmassa paljoa enemmän hyötyä opettajana kuin neulaseppänä.

-- Mutta sinulla on perhe, joka myös tarvitsee yhtä ja toista, vaimo ja lapset.

Tuo oli korkea valtti Grahnillekin. Hän mietti hetken ja vastasi pateetillisesti:

-- Lapsetko? Lapset ovat Herran lahjat, mamma kulta, -- mutta lisäsi sitten kotvasen kuluttua, -- voinhan minä jättää sen toisen kahvikupin pois, ja voin minä Millerin sijasta polttaa Tulinoviakin. Sillä tavoin säästetään, näet sä, ja säästäväisyys on yks' suuri avu ihmisessä, sillä Syrak sanoo...

Ja sitten tuli innokas puhe, Syrakin sanat tekstinä.

* * * * *

Siirrymme nyt ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin.

Länteen Pietarista, Suomenlahdesta pistävän leveän poukaman rannalla sijaitsee suuri Lahdenkylä. Sen väestö on suomalaista, mutta kylä on rakennettu, niinkuin muutkin suomalaiset kylät Inkerinmaalla, venäläiseen tapaan: kahden puolen leveätä raittia, katua, ovat talot asettuneet rinnakkain. Kustakin talosta antaa kadulle asuinrakennuksen pääty sekä laipio portteineen. Pihan ympärillä on navetta, tallit ja muut ulkohuoneet, ja näitten takana alkaa peruna- ja kaalimaat y.m.

Kerran aamupäivällä alussa heinäkuuta 1869 astui kylään Petrovskin puolelta kaksi nuorukaista. Lakeistaan oli heidät helppo tuntea suomalaisiksi ylioppilaiksi. Toinen oli laiha, kalpeanläntä, silmälasit silmillä, ruskeat viikset ja pieni piikkiparta. Toinen oli varsin hyvänvoivan näköinen, melkein pullea kasvoiltaan, sileäleukainen, vasemman käden sakarissa kimalteleva timanttisormus. He olivat pietarilaisia kumpikin, s.o. Pietarissa syntyneitä. Nyt olivat he kansatieteellisellä matkalla.

Toinen heistä elää vielä. Toinen on jo aikaa sitten maannut Helsingin vanhalla hautausmaalla. Viimeksi mainitussa ylioppilaassa oli runoilijan alkua, mutta ensi yrityksiin hänen runoilunsa jäi. Savokarjalaisten ensimmäisessä albumissa on häneltä muutamia sieviä lyyrillisiä runoja, nimimerkillä K. Huusi. Sillä nimellä esiintyköön hän tässäkin. Kumppaliaan puhutteli hän Anteroksi.

Kappaleen matkaa kuljettuaan pysähtyivät he erään talon kohdalle, jonka avonaisessa akkunassa istui vanhanpuoleinen talonpoikais-eukko.

-- Hyvää huomenta, emäntä! -- sanoi Huusi.

-- Jumal' antakoo!

-- Missähän täällä asuu herra Grahn?

Vaimo pyyhkäisi huivinsa toiselta korvalta.

-- Ketä työ essittä?

-- Herra Grrahnia.

-- Opettajaa, -- lisäsi Antero.

-- Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt' tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.

-- Kiitoksia paljo.

-- A mitäs herroi työ ootta, älkää pahaks panko? -- uteli vaimo. -- Oottaks työ niit' poträssikköi [urakkamiehiä]?

-- Emme, -- selitti Antero, naurahtaen. -- Me olemme Suomen ylioppilaita.

Nyt piti huivin siirtyä toiseltakin korvalta.

-- Kui?

-- Suomen ylioppilaita, studentteja Suomesta.

-- Ahaa, studenttiloi; vot nii! A mie ko luulin ens' hättää teit' niiks' poträätymiehiks. Niit' käi täss' viime viikoll' monnee errää. Tulliitha ne tuppaakii, mut pittiit niin pahhaa, niin pahnaa siivoo! Eikä hyö suomiikaa haastana kui minkä rummii sannoi vaa. Venättäsä vaa viskeliit.

-- Ettekös te venättä osaa?

-- Myökö? Kyll' meill' miehet venättä ossaat, mut myö, vaimoväk', no sen verran vaa, jott'ei hurma myyvvyks saa. Marjon ja liuhkin [kerman] kaupass' toimee tullaa mitenkute, a mitäs myö muust'? Kyll'hä ne vällii nauraat meill' ja tshuhonkoiks haukkuut. A nää niinko saksalaiset herrasväet tääll' maahoviloiss' ja tuoll' Petrovskoiss' ja Jelaginass', sinne ko marjoi konsa käyt kaupa ja muuta mitä pittää, nii hyö ei naura. Sen näkkee simpaikass', mitk'on oikiita herrasväkkee, niinko parempii ihmisii. A ettäks työ käy tuppaa, Suomen herrat? Mie teill' kohvit keittäsin; mie tiijän, Suomen herrat päiväll' eivät tsaijuu juo.

-- Kiitoksia paljo! Kyllä me päivemmällä käymme teillä ja muissakin taloissa. Nyt meidän pitäisi ensin tavata se opettaja.

-- No kui tahotta; ko ei nyt, nii sitt' perästpäi. Miun miehein se on kylän staarosta, vai kui niit' siell Suomess' kussutaa? Vanhimmaks vai miks?

-- Kiitoksia nyt vaan emäntä. Hyvästi!

-- Hyväst' jääkää, hyväst' jääkää!

Ylioppilaitten ei ollut vaikea löytää ukko Grahnin asuntoa. Sen "ruohonpäise" talon pihalta astuivat he pienen tuparakennuksen eteiseen ja pysähtyivät. Tuvasta kuului määränperäisiä vasaran nakutuksia.

He kolkuttivat.

-- Herein! -- kuului tuvasta.

Ylioppilaat astuivat sisään.

Tupa oli pieni, yksi akkuna vasemmalla sivulla, kaksi perällä. Sisustus oli hyvin yksinkertainen. Ensi silmäykseltä jo huomasi, ett'ei naisen käsi ollut täällä käynyt järjestelemässä. Vasemman akkunan luona, matalalla puutuolilla, omituisen alaisimen ääressä istui noin 55 vuoden vanha mies, vaskisankaiset lasit silmillä. Se oli Grahn. Hän kääntyi ja katsahti tulijoihin lasiensa yli ja siristi silmiänsä. Pian oli hän tuntenut vieraat.

-- Mi... mi... mitä? -- huudahti hän. -- Tekö? No herrainen aika!

Ja ukko Grahn hyppäsi pystyyn keveänä kuin sylfidi. (Sylfidi ei olisi kumminkaan kaatanut tuoliansa kumoon!) Ilosta loistavin, sanokaamme hehkuvin, silmin ja vapisevalla äänellä tervehti hän tulijoita.

-- Terve, herrat! Tuhannesti terve! Mistä tulleekaan minulle se ilo, että saan tässä mökissäni tervehtiä kahta Suomen studenttia, vanhoja rakkaita ystäviä? Istumaan, istumaan, olkaa hyvä! Täällä on, niinkuin näette, kaikki siinä kunnossa kuin vanhan pojan asunnossa ainakin, taikka, paremmin sanoen, tällaisen suottalesken kuin minä. No sitähän se minun uneni viime yönä merkitsi! Olin olevinani ukko Sirén vainaan puheilla... Mutta istukaahan toki, hyvät herrat... tuo sohva on vanhuuttaan vähän heikko yhdeltä jalaltaan, mutta tänne näin, tänne näin... Niin, olin istuvinani vainaan luona hänen kabinetissaan. Äkkiä nousee vainaa ylös, nostaa sormensa ja sanoo: "Grahn, Grahn! Tänäpänä pitää senkaltaista sun tykönäsi oleman, jotas et ajatellutkaan ole." Aamulla olin tässä jo pahoilla mielin, että mikä se minulle nyt tapahtuu, -- minä, näettekös, uskon unia, minä, -- mutta tätähän se tiesi, juuri tätä. Ei siis mitään pahaa, vaan hyvää, kaikkein parasta. Grahn tervehtii majassaan kahta Suomen studenttia. Ja kuinka te olette voineet? Voi kuinka siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi tavattiin! Ja kuinka vanhemmat jaksavat? Kuinka se sentään on riemullista nähdä, että meidän Pietarin Suomalaisten keskuudesta on noussut kaksi kaunista tainta, Suomen akademian studentteja!

Grahn oli puhunut kaiken tämän milt'ei yhdellä hengenvedolla. Vuodet olivat häntä kuluttaneet ja lunta hänen tukkaansa ja partaansa sirottaneet, mutta entinen vilkkaus oli jäljellä. Sanotaan entusiastien väsähtyvän ennen pitkää. Ei ainakaan Grahn tuota sääntöä vahvistanut.

-- Joko olette ollut kauankin täällä Lahdella opettajana?

-- Kuudes vuosi on kulumassa siitä kuin Sirén vainaa toimitti tämän paikan minulle. Niin, täällähän minä elelen, matkani päässä. Tätä minä olin ikäni toivonut ja haaveillut, ja perillä on ukko nyt.

-- Ja hyväkö on olla?

-- Tiedättehän te, -- huokasi Grahn, -- ett'ei se opettajan toimi mitään ruusuilla tanssimista ole. Mitenkäs sitä latinaksi sanotaankaan... Sirén vainaahan se usein sitä toisteli... qveppiter juppiter pedagogiam, vai miten se lienee? Mutta saapihan tehdä työtä lasten kanssa, kansan lasten kanssa, ja se on pääasia. Mitäs näistä tämän maailman hyvyyksistä?

-- Mutta missä perheenne? -- kysyi Antero.

Grahn kävi hiukan hämille tällaisesta kysymyksestä.

-- Niin, -- vastasi hän. -- Minulla on tässä niin kovin pieni tupa asuttavanani... Ja siksi toiseksi tämä koulumestarin palkka... hätinä yhdelle riittää... Poika ja tytär alkavat jo vähitellen, Jumalan kiitos, panna omaa jalkaa pöydän alle... Ja vaimoni... no hän erinomaisen energillinen ihminen... kenraalska Schubert tarvitsi välttämättömästi taloudenhoidossa varmaa ja luotettavaa apulaista... Kenraalska Schubert on nimittäin hyvä ystävä rouva Sirénin kanssa ja jäseniä siinä rouvasväen seurassa...

-- Te olitte jotain kalkuttelemassa täällä meidän tullessamme, -- keskeytti Antero.

Grahn naurahti:

-- Tupakkaa tein.

-- Mitenkä tupakkaa?

-- Lupa-aikoina tässä vielä ajan kuluksi stiftejä kalkuttelen. Nykyjään on meidän työ jo lamassa. Tupakkarahat tuolla parahiksi ansaitsee.

Hän viittasi alaisimeensa.

-- Mutta -- puuttui Grahn taas äkkiä puhumaan -- minähän tässä soitan suutani enkä muista vieraanvaraisuutta nimeksikään. Kuulkaa nyt, hyvät herrat! Saanko minä tarjota teille murkinaa? Mutta sen sanon edeltä kättä, ett'ei minulla ole muuta kuin leipää, silliä ja hapanmaitoa. Voin hyvyyttä en takaa.

-- Kiitos, me olimme murkinalla Petrovskissa.

-- Ja jalanko tulitte?

-- Tietysti.

-- Kas se on oikein! Aivan kuin Elias Lönnrot, ihan justiin kuin Elias Lönnrot! Minä näin ukon kerran Sirén vainaan luona; herttainen mies, tuo suuri mies. Jaa, hyvät herrat, minä olen saanut kätellä Lönnrotia. Ihan tätä kättä on Elias Lönnrot puristanut, ja kuivettukoon tämä käsi, jos milloinkaan lakkaan Elias Lönnrotia rakastamasta ja kunnioittamasta!...

Siinä oli jotain lapsellisen kaunista, tuossa kylän-opettajan innostelussa. Mitä tuosta, jos syötkin leipää ja silliä etkä ota taataksesi voin hyvyyttä? Onhan Elias Lönnrot kerran puristanut kättäsi!

Mutta kahvia piti herrain juoda.

Itse keitti Grahn tuliaisjuoman, puuhaten ja hääräten aivan suunnattomasti. Lastut olivat märänlaisia, valkea ei ottanut oikein viritäkseen; piti puhallella yllykkeeksi. Grahn puhalteli posket pullollaan aivan vimmatusti, mutta pian joutuivat Kuusi ja Antero avuksi. Kesken puhalluksiaan haasteli Grahn, kuinka tämä nyt on vallan nurinkurista, että vieraat kahvia keittävät, mutta vieraitten mielestä tämä oli tavattoman hauskaa. Ja valtava kävi silloin kohina ja puhina opettajan takassa.