Part 2

Sama Jumala oli kumminkin siellä, niinkuin täälläkin. Kovaa sai Aatu kokea, mutta mielen hän piti päässään, ja vähitellen tuli hänestä sälli. Sen pitemmälle hän ei päässyt. Äidin salaiset unelmat omasta makasiinista, vai mikä se oli, lähellä keisarin hovia tai Iisakin kirkkoa, jäivät toteutumatta. Hän on jo monta vuotta levännyt Savitaipaleen pitäjän hautausmaalla, ja Aatu ajaa nyt vaimonsa kera Marian hospitaaliin.

Hänen vaimonsa historia on, jos mahdollista, vieläkin mutkattomampi.

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

-- Käydäänpäs vähän täällä aitassa, -- sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

-- Eipäs se isä tänään pajassa kestä, -- sanoi sisko jonkun ajan perästä. -- Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin...

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Useampain vuosien perästä kohtasivat "öttytyttö" ja Aatu toisensa yhteisen tuttavansa perheessä. Seuraavana kesänä kävivät he pariskuntana Suomessa vanhan sepän talossa. Äiti oli vielä elossa, sisar naimisissa, mutta seppä oli jo puolentoista vuotta maannut maan mullassa.

* * * * *

Nyt saattaa vaimo miestänsä Marian hospitaaliin.

Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.

-- Onko sinun hyvin vaikea olla? -- kysyy vaimo, kuullessaan katkonnaista hengitystä.

-- Ei tässä hätää vielä, -- vakuuttelee mies, -- Jokos tämä on Anitshkinan silta?

-- Ei ole vasta kuin Kasanskin.

Pöhöttyneillä silmillään mies ei näe kuin himmeästi.

-- Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, -- virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.

-- Jo minä sitä olen tarpeekseni katsellutkin, -- vastaa mies tyyneesti.

Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät siemenet ovat hedelmää kantaneet?

Hetken perästä mies jatkaa:

-- Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria, vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän siitäkään sen suurempaa haittaa.

-- Kovin jää pieneksi vielä Antero poika, -- virkkaa äiti, ja kummallisesti kouristaa sydän-alaa.

-- Älä yhtään sure, eukko kulta; kyllä teistä Jumala murheen pitää. Kenenkäpäs turvissa sitä mekään olemme eteenpäin päässeet?

Hän pyyhkäisi pöhöistä poskeansa.

Saavuttiin sairastaloon.

Passi oli kunnossa. Päivystäjä-lääkäri tutki sairaan.

-- Istuva työ, huono verenkierto ja tämä onneton ilman-ala, -- sanoi hän huonolla, saksanvoittoisella venäjänkielellä.

-- Onko mitään toivoa? -- kysäisi vaimo arasti.

Lääkäri pyöritti päätään ja taputti niin sääliväisesti vaimoa olalle.

-- Kolmanteen saliin! -- sanoi lääkäri välskärille.

-- Kolmanteen saliin! -- toisti välskäri sairaanhoitajattarelle.

* * * * *

Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan, pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.

Hiljaa he itkevät siinä, leski ja orpo.

Joukko surevia ystäviä, Suomalaisia, seisoo haudan ympärillä.

Lakko.

Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui lapsen mieleen.

Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita, joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.

Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten. Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään. Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta (rautavalimojen tienoilta) j.n.e.

Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.

Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia. Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.

Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut "bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.

Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista, lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu, vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.

Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa -- lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. -- Hän kuului tuon kapinoivan tehtaan väkeen.

-- Meidän väki pitää bunttia, -- sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.

-- Mitenkäs siinä lopulti käy? -- utelimme me.

-- Miten käy?... Pakolla pakottavat työhön, siinä se.

-- Mitenkä pakolla?

-- Sitenkä, että kasakoilla pieksättävät.

-- Kasakoillako?

-- Niin juuri.

-- Entäs sinä? Pieksäväthän ne sinutkin.

-- Minuun eivät koske.

-- Miks'eivät?

-- Siks'eivät, ett'en minä kuulu bunttilaisiin.

Pieni työmies katosi vihellellen väkijoukkoon.

Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin. He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.

-- Jo tulee! Jo tulee! -- kuului huutoja.

Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita, noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan, hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan kuulu nagaikka, pamppu.

Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty pyöveliksi?

Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon... ei eläviä ihmis-olentoja, vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre.

Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.

Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.

Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies, yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista, joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin käheään huutoon:

-- Käyttekö työhön?

-- Ei! -- vastattiin väkijoukosta.

Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon jäljet.

-- Lyö! Pieksä! -- kirkui päällysmies silmät nurin päässään.

Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.

Ja sitten alkoi raatelu...

Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä. Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua vieläkin usein vaivaa.

Raatelu päättyi.

"Bunt" kruununtehtaassa oli kostettu, kukistettu.

Lukija, joka on jaksanut seurata jutelmaa tähän asti, kysäisee kaiketi kummastellen, miksikä työväki niin hervottomana antoi piestä itseänsä, tai miksikä se odotteli rääkkäystä eikä lähtenyt ajoissa karkuun, nähtyänsä kasakkain tulevan. Näihin kysymyksiin olen itsekin turhaan koettanut saada vastausta. Olisiko kenties venäläiseen kansaan kautta vuosisatain imeytynyt käsitys ruoskasta ja raipasta, tuo käsitys, josta valistuneet venäläiset kirjailijat usein murheella mainitsevat, mutta jolla nykyisessäkin sivistyneessä yleisössä Yenäjällä on paljo kannattajia, -- olisiko kenties sillä ollut tässä jonkunlainen rooli?...

Arvoitukseksi niinikään jää minulle, kuinka me, pienet pojat, säilyimme eheinä tuossa kauheassa mylläkässä. Ikä ja puvut kenties ilmoittivat, ett'emme olleet tehtaalaisia, mutta kuinka sittenkin saatoimme välttää joutumasta ihan ihmisten jalkoihin, -- en ymmärrä vieläkään.

-- Strois! -- kuului aliupseerin komento.

Kasakat asettuivat maantiellä kahteen riviin.

-- Käännös vasempaan! Mars!

Ja jälleen marssi ohitsemme, nyt päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, parvi ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tavalla, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre. Tuonne he vihdoin katoavat kasarmilleen päin. Sinne päästyään kaiketi alkavat haastella äskeisestä huntista: mies se, joka parhaiten oli osannut nagaikkaansa käyttäen, ja nuori Mitjkahan se huimemmin muita oli sivallellut, mielessään kai tän-aamuinen tapaus kasarmissa; hän oli näet tänä aamuna jostain rikoksesta saanut viisikolmatta raipan-iskua.

Ja sitten käypi illastamaan tämä lauma, tyyneenä ja huoletonna. Ei nukuta vielä iltahuudon jälkeen kesäisenä yönä aromaan ruskea-ihoisia poikia. Balalaikka otetaan esille, ja huimasti tanssivat pihalla "kasakkaa" äskeinen aliupseeri ja nuori Mitjka.

Mutta tehtaan edustalla oli väkeä vielä ennallaan. Onnahtelevia, veristä päätään tai jäseniään piteleviä miehiä ja naisia kulki puoleen ja toiseen, horjahdellen, itkien, kiroillen. Muu kansa katseli heitä, voivotteli ääneensä ja silmiänsä risti.

Eri ryhmiä oli muodostunut maantielle ja tien varsille, ja jokaisen ryhmän keskustana oli joku raukka, joka ei enää omin voimin kyennyt liikkumaan.

Me lähenimme yhtä sellaista ryhmää tehtaan puoleisen maantien-ojan partaalla. Ojan pohjalla makasi vanhanläntä vaimo tainnoksissa ja hengitti paha-enteisellä korinalla. Hänen ääressään, kummallakin puolen, oli polvillansa kaksi nuorta, noin 18-20 vuoden iässä olevaa tyttöä, jotka nyyhkien ja sydäntä vihlovilla huudoilla koettivat henkiin herättää kasakkain raatelemaa äitiänsä.

Hautaan vien mukanani tuon kuvan.

Huomeneltain palajaa rääkätty väki kaiketi työhön, ken kykenee. Päällysmies, joku urjadnikka tai upraviiteli tai sotskoi, ottaa heidät vastaan samallaisilla kauniilla sanoilla kuin heidän osakseen tänäänkin tuli. Ja miehet ja vaimot ja lapset kumartavat päällysmiestä "vöitä möiten" ja menevät kukin osastoonsa ja ristivät silmänsä. Ja siellä asettuu rauhoitettu elävä kone voidellun kuolleen koneen ääreen. Suunnattomat höyrykoneet alakerrassa ulvahtavat, tuhannet akselit elähtävät kaikissa viidessä tai kuudessa kerroksessa. Hihnat kiinnitetään rattailleen, ja päätä huimaava, korvia särkevä kolina alkaa käydä. Mutta pilviä tavoittelevasta piipusta syöksee korkeuteen paksuja savupilviä, yhtyen vihdoin satoihin muihin samallaisiin, kunnes utuiseen verhoon viimein kietoutuu kauniin Nevan rannat virstain ja taas virstain alalla.

* * * * *

Viikon perästä ajaa kahdet komeat kaleskat tehtaan portista sisään. Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi rientävät kilvan laskemaan alas astinlaudat tehtaan pelottaville tarkastajille. Pyylevänä, uljaana astuu ensimmäisistä kaleskoista alas lihava kenraali, toisista hieman laihempi luutnantti. Jumaloivan kunnioittavassa asennossa, lakit kourassa, seisovat korkeain esimiestensä edessä nuo kolme alamaistensa hirmua.

-- Miten on? -- kuuluu kenraalin komentava tiedustelu. Ja se lausutaan sellaisella äänenpainolla, ja sitä seuraa niin masentava, tulta iskevä katse, ett'ei sellaiseen vielä milloinkaan ole muuta vastausta tullut kuin:

-- Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitääää??

-- Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.

Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että "buntin" ensinkään sallittiin syntyä.

-- Sellaista ei saa enää toista kertaa tapahtua! -- pauhaa esivalta.

-- Teidän ylhäisyytenne!... -- ängähtää upraviiteli.

-- Vait! -- jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit tärähtää. -- Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.

Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin ankarat sanat.

Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.

Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut, että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja tuuliaispään.

Nähtyään sanojensa erinomaisen vaikutuksen, lauhtuu kenraali hieman.

-- Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, -- sanoo arasti upraviiteli, pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.

-- No mitäs nyt?

-- Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, pitää huomenna tehtaalla juhlallinen jumalanpalvelus, ristinkulun ja laulajain kanssa.

-- Hm.

-- Rukoilisimme tehtaalle onnea ja menestystä.

-- Hm.

-- Ja teidän ylhäisyydellenne mnógija ljéta (pitkää ikää).

-- Hm. Olkoon menneeksi

Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi kumartavat vöitä möiten.

Uhkaavat pilvet ovat poistuneet. Sees on jälleen.

-- Teidän ylhäisyytenne! -- puhuu upraviiteli jo hieman rohkeammin.

-- Joko taas?

-- Ettekö suvaitsisi hiukan haukata? Matka on pitkä ja tiet pölyiset ja tällainen helle sitten...

-- Hm. Olkoon menneeksi -- sanoo kenraali armollisesti ja lisää sitten adjutantilleen:

-- Avec cette sorte de gens... (Tällaisten ihmisten kanssa).

-- Cela s'entend, votre excellence, -- (Se on tietty) -- virkkaa puhuteltu.

-- Comment? -- kysäisee kenraali ja, vastausta odottamatta, lähtee viereiseen huoneesen, jonka ovella upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi seisovat jumaloivan kunnioittavassa asennossa.

Pöytä notkuu venäläisestä "sakuskasta": viinat, viinit, sammet, kaviarit, lohet, parsat, hanhi, ulkolaisilla lisillään, osterit, samppanjat.

Urjadnikka ja sotskoi eivät ole rohjenneet tulla sisään; he ovat jääneet etuhuoneesen. Upraviiteli yksin katselee, mitenkä mieluisia ovat ylhäisille virvoitukset.

-- Sampi on erinomaista, -- suvaitsee virkkaa kenraali. -- Mistä otitte?

-- Tshernishovista, teidän ylhäisyytenne.

Etuhuoneesta kuuluu liikettä ja puhetta. Upraviiteli rientää sinne ja palajaa pian takaisin, levottomuus kasvoillaan.

-- Mitä nyt? -- kysäisee kenraali, avaten ensimmäistä osteria.

-- Käytiin ilmoittamassa, teidän ylhäisyytenne, että muuan vaimo, tehtaan työväkeä, on kuollut. Meillä on sellainen järjestys, että jos joku sairastuu, tai, älä Herra saata, kuolee, niin samassa on annettava konttoriin tieto.

-- Tyttö?

-- Leski, teidän ylhäisyytenne.

-- Lapseton?

-- On kaksi tytärtä, teidän ylhäisyytenne, toinen 18, toinen 20 vuotta vanha.

-- Mihin kuoli?

-- Keuhkotautiin, teidän ylhäisyytenne.

-- No, tietysti, tavallinen hautausapu...

-- Annoin vast'ikään siitä määräyksen.

-- Se on hyvä. Järjestys ennen kaikkea, -- puhuu kenraali, hotkien ostereita.

-- Mistä otitte ostereita? Jelisejeviltäkö? -- kysäisee hän.

-- Jelisejeviltä, teidän ylhäisyytenne.

"Konnoilla."

Lieneekö Konnoita enää Pietarissa olemassakaan, en varmaan tiedä. Vanhat Pietarilaiset tuon nimen kyllä tuntevat, ja vastenmielisiä muistoja se heissä aina herättää.

Konnoi oli oikeastaan hevostori, syrjässä keskikaupungista, jonkun matkan päässä Nevskin luostarista. Se oli pysyväin hevosmarkkinain paikka ja semmoisenaan hyvin tunnettu Suomen rahtimiehillekin, jotka kävivät Pietarissa. Pahalta soivan nimensä sai se siitä, että siellä pantiin toimeen sen-aikuiset barbaariset rangaistukset.

Verisiin näytelmiin Konnoilla ei meitä lapsia kotoa koskaan laskettu, mutta usein me, kouristuvin sydämmin ja johonkin sohvannurkkaan hyyristyneinä, illan hämärissä kuuntelimme silminnäkijäin kertomuksia niistä. Eikä sinne mielikään tehnyt, sillä siksi hirveitä olivat jo kertomuksetkin. Sen sijaan osuimme välistä näkemään sitä kamalata kulkuetta, jossa vankeja kuljetettiin Konnoille. Nelipyöräisille suurille rattaille asetetulla korkealla lavalla istui onneton, joskus useampiakin, takaperin, kädet seljän taakse sidottuina. Sotaväkeä kulki edessä ja sivuilla ja takana, suuren väenpaljouden seuratessa kummallakin puolen, kadun käytävillä. Kovin tarkasti tähystelimme silloin joka puolelle, eikö missään näkyisi kaleskoita, kaksi harmaata hevosta edessä, kuski kultareunaisessa kauhtanassa... Oli näet Pietarissa kansalla aikoinaan semmoinen luulo, että jos keisari sattuu tulemaan tällaista Konnoille kulkevaa saattoa vastaan, niin saa vanki heti armon. Voi kuitenkin, jos nyt sattuisi keisari tulemaan!...

Viimeisen kertomuksen noista auto-daféoista Konnoilla kuulin noin 35 vuotta sitten eräässä Inkerinmaan pappilassa.

Seurakunnan kirkkoherra oli takavuosina palvellut Pietarin suomalaisessa seurakunnassa apulaisena ja -- Venäjän lakien mukaan -- ollut virkansa puolesta tuomarin ja lääkärin kanssa läsnä eräässä rangaistus-tilaisuudessa. Tuomittuna oli näet silloin muuan Inkerin Suomalainen, lutherilainen.