Part 1

KEVÄÄN AJOILTA

Jutelmia

Kirj.

SAMULI S. [Samuli Suomalainen]

Helsingissä, K. E. Holm, 1900.

SISÄLLYS:

Opin teille. Tavallinen tarina. Lakko. "Konnoilla". Ukko Grahn. Tiililotjassa. Sennoilla. Pane soimaan! Raketti.

Opin teille.

Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä, kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.

Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta, menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle. Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä, siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää koululainen erinomaisen suuressa arvossa.

Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.

Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa. Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä tärkeätä päättämässä. -- Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa, mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen. Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.

Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut jostain vastoinkäymisestä -- ja niitähän on lapsillekin mitattu maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, -- silloin rohkaisi häntä Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa, ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa, tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään, te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin tiedän... Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin, ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia, pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.

Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri -- ennättänenkö sinustakin piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä, nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse ennen tuntien alkua!... -- Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa: pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!

Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen astumaan kotejansa kohti.

-- Mut mitähä sill' pastorill' mahtaa olla heill' sanomist'?

-- Mie tiijän, -- sanoi muuan roteva poika.

-- No? -- kuului kymmenen ääntä.

-- Skutnabb on kihloissa... -- alkoi tietäjä.

-- Se on jo vuuvven vanha asia! -- huudettiin vastaan. Koulupojilla ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa interiöreistä.

-- No niin, -- jatkoi tietäjä -- hää ko on kihloiss', nii tahtoo tiettää kihlasormuksii ja kyssyy nyt Fredrikin papalt', kui paljo sellaiset tulis maksamaa.

-- Oo vait, -- keskeytettiin häntä taas monelta taholta. -- Häll' on kihlasormus jo sormessaa. Et sie sitä oo huomant? Ja mitäs varte hän ois kussunt' Anteroo ja Juhhoo?

-- No Juhon papalt' hankkii morsiamellee buketin, ko reissaa Suomeen.

-- A Anteron mammalt' mitä?

-- No nii... Antero... -- epäröi tietäjä, huomattuaan joutuvansa ahtaalle -- Antero ja Fredrik, ainaha ne on muutennii yhess' just' ko vaunupari, ja niillä se sanoi inspehtor Slöörkii.

-- Nyt män' myttyy Sinkkosen meiningit! Mitä noist' tuollaisist' turhist' juttuloist'! -- nauroivat muut.

-- No, no; peräst' nähhää! -- koetteli tietäjä vielä pelastaa menetettyä asiaansa.

-- Nähhää... -- matkaisi joku.

-- Sie älä matki minnuu, muutoin kasso issees.

-- Mitä sitte?

-- Sitä sitte, että...

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:

-- Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii... Lähtään appuu!

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa.

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, -- luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

* * * * *

Pastori Skutnabb otti pojat varsin ystävällisesti vastaan ja pyysi istumaan.

-- Sanokaas, nuoret ystävät, -- puhui hän; -- mihinkä te aiotte ryhtyä, päätettyänne koulunkäyntinne? Ja siihenhän ei enää pitkää aikaa kulu.

Samaa kysymystä oli kunkin kotona pohdittu jo monta kertaa ennenkin. Pojat olivat monasti arkaillen tiedustelleet vanhemmiltaan, olisiko mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan lukuja, johon heillä kullakin olisi ollut niin palava halu. Mutta keskustelujen tulos oli ollut joka kerta sama, yhtä tuskallinen ja masentava kuin monille sadoille muillekin: ei ole varoja, poika kullat, ei ole varoja. Kipeästi oli tämä aina koskenut lapsiin, vielä kipeämmin kenties vanhempiin. Mutta mitäs tehdä? Suomalaisia kouluja ei Pietarissa ollut muita kuin 3-luokkainen kirkkokoulu, jossa moni poika, edes jotain oppia saadakseen, kävi 4, mitäpä 5:kin vuotta, istuen niistä uskollisesti pari kolme ylimmällä luokalla. Muissa kouluissa oli liian kalliit maksut, vapaaoppilaiksi pääsivät vain ne, joilla oli mahtavia puolustajia, mutta mistäs meikäläinen ne otti?...

Pian oli kuluva kouluajan ihana, huoleton aika; pian on poikasten lähdettävä lentämään pesästä, ulos maailmaan, mutta tuo maailma, jolla ei tähän asti ääriä ollut, alkoi kuvastella yhä ahtaammissa piireissä, kunnes yksi ainoa sola enää oli näkyvissä, ja sen perässä kuulsi himmeissä, ilottomissa kirjaimissa: oppiin!

Kangastiko pastori Skutnabbin kysymyksessä joku taikavoima, joka jälleen laajentaisi solan?...

Tuskin, sillä mistäpä hän...

-- Minut pannaan oppiin, -- vastasi Fredrik, eikä kuulunut hänen äänessään tuota tavallista reippautta.

-- Oppiin tietysti, -- vahvisti Antero.

-- Entäs sinä, Juho?

-- Niin, ei suinkaan mihin.

-- Olen usein ajatellut teitä, rakkaat ystävät. Käsityöläisen toimi on kyllä kunniakasta ja ansaitsee suuremmankin arvon kuin sen osalle tavallisesti tuleekaan. Mutta raskasta se on; sitä ei käy kieltäminen. Ja kun Jumala on teille antanut hyvät luonnonlahjat, niin olen ajatellut, eikö teidän olisi tilaisuutta jatkaa lukujanne. Täällä Pietarissa se kohdannee suuriakin vaikeuksia, mutta kuinkahan olisi, jos teidät voisi saada -- Suomeen?

Suomeenko?!

Sinnekö, vanhempain kotimaahan, josta niin paljo ihanata oli heille usein haasteltu, ja jonka pelkkä nimikin jo kajahti niin tutulle, niin armaalle? Sinnekö, järvien rannoille, metsäin syliin, vuorille, laaksoloihin, niityille, pelloille? Sinnekö, missä isä ja äiti lassa olivat paimenessa käyneet, missä poikaset illoin pääsevät ratsastamaan, hevosia hakoihin vieden? Sinnekö, missä jouluaattona oljet lattialla kahisevat, ja jouluvirsiä veisataan, ja aamuyöstä lähdetään köröttämään kirkkoon, tiukuja ja kulkusia vempeleessä? Sinnekö, mistä tulevat nuoret papit ja muut Suomen herrat, joilla ei ole suuressa Pietarissakaan vertoja, -- sinne, missä kaikki on niin täydellistä, ehjää, turvallista, missä ei ole mielivaltaa, ei köyhän sortoa, ei lahjomista, niinkuin täällä, -- sinne, missä talonpojat ovat täydellisyyden esikuvia, vakavia, karaistuja, käteviä, jotka osaavat itse tehdä kaikki, puulusikasta ruveten kirkkorekiin ja rattaisiin asti, ja joista joku sarkatakki, huopahattu rahtimies joskus oli käväissyt heillä, tuoden terveisiä vanhempain kotipuolelta?

Sinnekö?...

Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, -- se oli meille suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena. Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa. Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan...

Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä. Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.

-- Näin olen ajatellut, -- jatkoi Skutnabb. -- Mitäs arvelette itse? -- Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat. Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein mennäänkään...

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.

Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille.

-- Voi sentään!

-- Tiettävästi me...

-- Mutta, -- liitti Fredrik.

-- Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, -- virkkoi Skutnabb. -- Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani. Saamme lähemmin keskustella.

Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta.

Suomeen!...

* * * * *

Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan suomenkieliseen kouluun.

Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori, filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka.

Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.

Tavallinen tarina.

Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin...

Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti, mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi. Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.

-- Istuhan tuohon levähtämään -- sanoi vaimo, taluttaen miehensä istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. -- Minä haen isvossikan. Lineikalla kai sinun on mukavampi?

[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin. Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]

-- Kuinka tahdot vaan. Ota minkä helpommalla saat.

-- Lineikassa pääsen sinua paremmin hoitamaan ja tukemaan.

Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita "vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.

-- Minne käskette?

-- Minne suvaitsette?

-- Hyvä rouva, täss' ois hyvä hepo.

-- Älkää uskoko tuota, rouva! Ontuva sill' on koni. Ei se perille jaksa. Tielle uupuu.

Venäläinen konkurrenssi oli täydessä vauhdissa.

-- Marian hospitaaliin!

Taas kilpailu ryssäin kesken, jossa kukin ensin koetti kiskaista niin suuren hinnan kuin mahdollista, kunnes pari kolme vihdoin suostui 40:een kopekkaan.

Ja jälkeen ottelu siitä, kuka noista vanjkoista kyytiin pääsee.

Vihdoin sai vaimo yhden heistä ajamaan portille, missä sairas tyyneesti istui odottelemassa.

Ponnistellen ja vaimonsa tukemana sai sairas vihdoin nousseeksi rattaille.

He läksivät hiljalleen ajamaan.

* * * * *

Tämän suomalaisen pariskunnan elämänhistoria on varsin lyhyt ja mutkaton. Se sopisi melkein sanasta sanaan tuhansiin silloisiin Pietarin Suomalaisiin.

Kumpikin oli syntynyt Suomessa, köyhistä vanhemmista.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

-- Niin, niin -- puheli äiti -- ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

-- Ihmisiin, -- tokaisi isä. -- Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään...

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

-- ... ja tässäpä sitä sentään... -- toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

-- Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, -- katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, -- että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

-- Kuka Tiittanen?

-- Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

-- Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

-- Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa -- hyväinen aika!...

-- Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

-- Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

-- Niin, ihmisiinhän sitä tässä, -- virkkoi isä.

-- Ettäkö meidänkin Aatua sitten? -- lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

-- Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

-- Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? -- puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

-- Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

-- Vai niin? Vai äitinsä... Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin...

-- Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä... E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

-- Niin, ihmisiinhän sitä tässä... -- murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!...

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.