Part 7

— Pysy nyt siinä kauniisti, että muutkin voivat sinua käyttää.

Sitten hän kiepahti ketterästi kynnyksen yli ja liittyi toisten joukkoon.

— No, nokka pohjoista kohti taas! komensi Heikki. — Tänä iltana ryypätään kahvit Uujoen pappilassa.

Päivä oli kaunis. Nyt näkyi Rastekaisekin koko juhlallisessa komeudessaan. Sen huipulla kimalteli valkoisia läikkiä. Sinne ei ollut vielä kesä kerennyt kättänsä kurkoittamaan.

Tuli raja, pitäjien välinen raja. Kalle otti lakin päästään ja lausui juhlallisesti:

— Terve sinulle, sinä Suomen pohjoisin pitäjä, sinä suippolakki Suomi-äijän päässä, kotipitäjämme korkea ja kultainen!

Kalle ja Sirkka heiluttelivat vaivaiskoivun oksia ja hurrasivat, Hukanpentukin yhtyi konserttiin, säestäen sitä pitkällä, valittavalla ulvonnalla.

— Kuulepas Gumpea, kun on oppinut laulamaan! Se kehittyy nopeasti.

Soudettiin halki Mierasjärvi, poikettiin samannimisessä talossa. Emäntä, ynseydestään tunnettu, otti tulijat ystävällisesti vastaan, Tarjosi viiliäkin.

— Hyvät on merkit, naureskeli Heikki, kun talo oli jäänyt taaksepäin. — Emäntähän oli kestipäällä. Toisinaan on niin ynseä, että vasemman käden kainalon alta tarjoo vieraalle kättä.

Seudut muuttuivat yhä vaihtelevammiksi. Petäjät tosin harvenivat, ja vaivaiskoivu ja tunturipaju asettuivat niiden tilalle. Mutta keltainen jäkäläpeitto verhosi vaarojen rinteitä, ja siellä täällä nosti jo vihreä nurmennokka päätään. Taivas oli kuulas ja selkeä ja vaaleni vain pohjoista kohti. Siellä näytti olevan ikuisen kirkkauden asunto.

Kahdeksan tienoissa iltapäivällä oltiin jo Jomppalassa. Matka oli kulunut nopeasti, sillä nyt oli kuljettu melkein yksinomaan venheellä. Jomppalasta oli enää matkaa yksitoista kilometriä, ja se ei vetäisi päälle puolentoista tunnin.

Jomppalassa ryypättiin viimeiset kahvit. Isäntä oli vanhaa pappissukua, vaikka täydellisesti lappalaistunut. Hän oli kuuluisa puukkoseppä, takoi erinomaisia peskipuukkoja, leukuja. Kallen isälläkin oli sellainen, ja itse hän oli myös päättänyt tilata samanlaisen.

Talonväki näytti heille muhkeaa hopealusikkaa, jonka he edellisenä syksynä olivat löytäneet perunamaasta. Se oli talon isännän esiäidin, entisen uujokelaisen papinrouvan ja hänen kolmannen miehensä vihkilusikka. Tämä kolmas mieskin oli ollut pappi, ja Kalle oli kuullut heidän elämästään sangen romanttisen tarinan. Se oli kaunis hopealusikka, jossa olivat nimikirjaimet M.G. ja H.S., ja lapset ihailivat sitä kilvan.

— Myykää se minulle, sanoi Heikki.

— Ei... ennen saa talo mennä kuin me siitä luovumme, vakuutteli emäntä. Ja isäntä oli samaa mieltä.

Seikka oli sellainen, että Heikki oli kihloissa Maria Guttormin, uujokelaisen uudistalon tyttären kanssa, ja tuo lusikka olisi sopinut heidänkin vihkilusikakseen.

Yksi Jomppalan tyttäristä lähti heidän mukanaan kirkolle. Vene olikin talon; se kun Heikki sitä vain lainasi. Jomppalan Agneta asettui airoihin ja Heikki perään, ja niin lähdettiin viimeistä taivalta katkaisemaan.

Lasten jännitys kasvoi kasvamistaan, kuta lähemmäs kirkonkylää he saapuivat. Puolivälistä alkoi heille jo tuttuja paikkoja; he olivat usein retkeilleet joen varrella. Virta oli paikoitellen oikein vuolas, ja vene kiiti hyvää vauhtia. Heikki tunsi väylät. Vuoroin hän leikkautti viistoon poikki virran, laski niin läheltä toista rantaa, että pajupensaat pyyhkivät venheessä istujia. Mutta sitä kesti vain tuokion. Virta nielaisi heidät suvantoon, joka päilyi kuin peili iltapäiväauringon valossa. Ja suvannon keskeltä aukeni retkeläisten silmien eteen mahtava tunturin selkä, joka kohosi paljon ylemmäs joen verraten korkeita rantatörmiä.

— Ailigas! huudahti Sirkka ja risti hartaasti kätensä. — Kohta olemme kotona!

Niin — sieltä tervehti heitä Ailigastunturi. Se sijaitsi pappilaa vastapäätä, järven toisella rannalla.

Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin muutamasta joenmutkasta aukeni eteen avara järven selkä. Kierrettiin pitkä niemi ja — nyt sukelsi näkyviin kirkko ja pappila. Ne olivat järven vasemmalla rannalla, korkealla rantatörmällä. Pappilan mäenpuoleinen pää oli melkein maassa kiinni, mutta järvenpuoleinen lepäsi korkealla kivijalalla. Valkeaksi maalattu rakennus näytti somalta harmaata tunturinkylkeä vasten.

Kivikirkko, siro ja kaunis, jonka kaari-ikkunoiden yläosaa koristivat punaiset tiilet, ja joka tapuliluukkujen kohdalta oli samaa väriä, sijaitsi paljon pappilaa ylempänä. Mutta vaikka se olikin korkealla, ulottui tunturin laki vielä sen tornin huipunkin yli. Se näytti isolta linnulta, joka oli pysähtynyt siihen tunturin kupeelle outoa maailmaa ihmettelemään, tehden sen vaikutuksen, kuin olisi se ollut valmis minä hetkenä hyvänsä kohoamaan uudelleen siivilleen ja lentämään tiehensä. Lasten mielestä se oli maailman kaunein kirkko, ja he viittoivat riemastuksissaan temppeliä kohti.

Rannalla olevista kirkkotuvista oli joku huomannut heidät ja lähtenyt juoksemaan pappilaa kohti. Samassa helähti kirkonkello soimaan, ja sen ääni kajahteli juhlallisena yli hiljaisen seudun.

— Niin, nythän on lauantai-ilta, ja siellä soitetaan pyhää, lausahti Heikki, joka myös oli hätkähtänyt kellon ääntä. — Tällaisilla reissuilla tahtovat mennä päivätkin sekaisin.

Mutta Kettusen lapset eivät nyt kuulleet häntä. He tarkkasivat pappilan rantaa, johon nyt juoksi mies avopäin, ja tämän perässä nainen, vaalea esiliina vyöllä. Heitä seurasi kaksi lasta, jotka uteliaina tirkistelivät lähestyvää venettä. Lappalaisia oli myös kerääntynyt venevalkamaan, niin että ranta oli pian melkein mustana. Nenäliinaa heilutellen tervehti kirkkoherra rouvineen tulijoita.

— Hurraa! Eläköön! kajahti veneestä, ja Posti-Heikkikin heilutti hattuaan. Mutta pikku Sirkka oli purskahtanut itkuun. Hetki oli hänestä liian suurenmoinen.

— Äiti, äiti! huuteli hän hätääntyneenä ja pyrki maalle, kuin olisi pelastunut merihädästä. Pikku tytön sankarillisuus näytti tyyten loppuneen.

— Lapsi, lapsi! huudahti papinrouva, ja seuraavassa hetkessä lepäsi Sirkka itkien äitinsä sylissä.

— Tervetuloa, pojat! lausui kirkkoherra ja syleili molempia. Lappalaiset paljastivat päänsä. Hetki oli heistäkin juhlallinen. Kirkkoherra risti kätensä ja luki siinä järven rannalla kiitosrukouksen hyvin päättyneestä matkasta. Lappalaiset kuuntelivat hartain mielin, ja melkein jokaisen silmä kyyneltyi, kun pappi tuli loppusanoihin:

— Herra, auta meitä kaiken vaivan, työn ja vaelluksen perästä iäiseen rauhaan taivaallisessa kodissa, että siellä lakkaamatta Sinulle kiitosta veisaisimme. Amen.

Ja sitten alkoi kätteleminen ja terveisten sanominen. Pekkaa se hiukan hermostutti, sillä hän olisi halunnut päästä kertomaan elätistään.

Kun viimeinen lappalainen siis oli kätelty, riensi Pekka isänsä luo ja ojentaen kallokasta huusi niin, että järvenranta raikui:

— Isä, minulla on sudenpentukin, ja sen nimi on Gumpe!