Part 5

Runsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon pihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies maantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että Iijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan juuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin hänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen kievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän tulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi:

— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä tännekin. Ja silloin minä olen voittanut.

Hän oli sanonut sen vallesmannillekin.

Oli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut kievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon, joka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli siksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin levähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois kulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen.

Ollin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo tuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli ollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos?

— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa.

— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta riippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin.

Olli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin kylän kesken "pankiksi", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit nenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita.

— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika.

Olli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi mieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään.

— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat.

Pikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat kun olivat tätä kiittäneet.

— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa "Tanstokalle" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä.

Olli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä jyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä kehdon laitaan — "pankkihommista" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski silmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa.

— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu?

Hyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun hän tahtoi uupua.

— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan.

— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä on puukko vyöllä kuin aikamiehellä.

Sirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia talojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli kaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma niitä muistissaan. Paitsi "Äpyleitä", "Helunoita" ja "Ruusunnuppuja" oli joukossa sellaisia kuin "Vakkerkukka", "Prinsessa", "Keisarinna" ja "Kullanmuru". Mutta paras hänestä sittenkin oli "Tanstokka", jonka nimen hän nyt oli ensi kerran kuullut.

— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota myös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat.

— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli.

— Miksi juuri tänään?

— No johan minä sanoin, että kun "Kettusen komppania" saapuu, on se merkkinä siitä, että kesä on tullut.

Olli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt savolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui pohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin.

— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että Olli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä mitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan.

— Onhan niitä kulkenut... herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja piirongilla.

Olli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä oli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä vilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin hiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja toinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin jäljelle.

Niinpä oli nytkin. "Er. Arv. Björkman" kulkenut "suksilla Torniosta Norjaan". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. "Olli Olematon" oli matkannut "kaikkeen maailmaan". "Alfr. A. Gustafsson" oli varmaankin ollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli merkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli ollut "Åbo-Vadsö". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg oli kulkenut »Suomesta Thuleen.»

— Jaa... se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla, sanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta.

— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen tullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi paikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin muurahaispesässä.

Thule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa. Siellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies. Kaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli Thulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut.

Vanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta anteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä hänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa "ylöspito" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin kuin keisari alamaistensa keskellä.

— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä.

Ola luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building London E. 7.»

— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset ovat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä huomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän tovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa kanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan kielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan kuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli?

— Kukapas sen muu olisi luonut.

— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti päiväkirjan piirongille.

Mutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston matkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä parhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä sai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen suljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi joutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja.

— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi lähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin kerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan.

— No mitenkä sitten kävi?

— Poliisi juoksi luo ja kysyi: "Mikä hätänä?" Minä toimitin, ettei vielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. "No miksikä huudat?" tiukkasi sapeliniekka. "No ka, kun siten paraiten herättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen olisi huutanut." Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain minulle "vartteerin", joka ei ollutkaan varsin kaukana.

Olli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului pientä kitinää.

— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle.

— Ka ei... miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän uuuinpiipusta sisään.

Laupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa naimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja hajaantuneet ympäri maailmaa.

Pekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille pajuköyttä... aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan tulleet. Kyllä hän sen tiesi.

Nyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa:

— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt.

— Mikset sanonut ennemmin?

Pekka seisoi lattialla lakki kourassa.

— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka.

— Mennään katsomaan!

Lapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin emännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin.

— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja kilometrejä!

— Jaa... teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle.

— Poikihan se "Tanstokka" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin parhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä talossa?

Ola arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä Iijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen osalleen lopussa.

— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli.

Se oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt kolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta.

— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä?

— Ei maltettu.

— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime viikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan.

— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä.

— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta?

— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla hukanpesän ja sai kolme elävää pentua.

Kalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa Pekalle, jos mieli talossa yötä olla.

— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola.

— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle.

— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään sudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle.

Olli nauroi.

— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä.

Oli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului pakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin kanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin laittauduttiin levolle.

Mutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä vuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti kuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan.

— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan.

— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja.

Pekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran ulinaa.

— Eikö Olli muistanutkaan—?

Olli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty naurunsa.

Senkin savolainen — —!

Kalle oli pahalla päällä.

— Kalle! kuului lattialta.

Tämä oli nukkuvinaan.

— Kalle! uudistui taas.

— No mitä?

— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä?

— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään!

— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen ujellus.

— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo kuorsaavat.

— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään.

Senkin savolainen!

KAHDEKSAS LUKU.

Valoisa kesäyö oli kulunut kutakuinkin hyvin, vaikka Pekka olikin heittelehtinyt vuoteellaan koko yön. Hän oli nukkunut levottomasti, nähnyt unta susista ja sudenpennuista. Ola valitti, että hänellä oli vissit ruumiinosat aivan hellinä, kun Pekka oli koko yön potkinut häntä.

— Se on kaikki Ollin syytä, joka ei malttanut olla ilmaisematta salaisuutta, puheli Kalle kenkiessään.

— Onkos sinulla, Olli, tuoreita kenkäheiniä, kysyi Ola, — Nämä entiset ovat käyneet niin ruusuiksi, ettei näillä enää marssi kilometriäkään.

— Noudapas, Leena, navetanladosta pari kenkäheinäkimppua pojille, kehoitti Olli, joka naureskeli Pekan touhulle. Tämä ei suostunut enää riisumaan kenkiään. Hän oli tukkinut entiset heinänruuput jalkineihinsa, kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.

— Heinitettävä on sinunkin uudelleen kenkäsi. Et sinä noilla äskeisillä ruupuilla pitkällekään potki.

Pojat olivat pari päivää sitten vaihtaneet sukat heiniin. Niin oli heidän mielestään helpompi kävellä.

Mutta Pekka vakuutti kulkevansa vaikka avojaloin, kunhan vain ehdittäisiin hyvissä ajoin Laitiseen.

— Jaa — sanoi Laupiaisen Olli, kun hänen vaimonsa oli tuonut uusia kenkäheiniä, — milloinkahan sieltä Iijärveltä tahi Uujoelta tulee pappi alaspäin? Olisi tuo tyttö ristittävä.

Sitä eivät pojat tienneet. Kettusen poikain isä hyvin luultavasti matkustaisi syksyllä Norjan kautta tuomaan Sirkkaa kouluun. Mutta Iijärven pappi saattaisi hyvinkin kulkea.

— Mitäs se kulkisi... kesällä ainakaan. Se on tullut niin lihavaksi, ettei pääse paikaltaan päkähtämään. Saarnatuoliin juuri jaksanee kiivetä.

Olli kynsi korvallistaan ja oli olevinaan kärsimätön.

— Et sinä, Kalle, ole vielä niin pitkälle lukenut, että saattaisit tuon lapsen kastaa? kysyi hän sitten, teeskennellen viatonta naamaa. Mutta hänellä oli veitikka silmänurkassa.

Kalle heinitti kenkiään eikä ollut kuulevinaan. Ola pukkasi häntä kylkeen.

— Niin mitä se savolainen sanoo?

— Kato, kato, kun on olevinaan. Vai "savolainen".

— Niin, että mitä se Olli...?

— Sitä, että kastaisit tuon mukulan ennen lähtöäsi.

— Kyllähän minä muuten, mutta jäivät liperit kaupunkiin, tuumi Kalle vakavana.

— Ka, tehdään tuohesta miehelle papinkaulus, huudahti Olli ja kapsahti keskelle lattiaa seisomaan. — Niin teki ennen Taivalkosken pappikin, kun sattuivat oikeat jäämään kotia.

Olli Laupiainen oli sellainen lystikäs tomahtelija. Hänen tempuilleen oli pakko nauraa. Nytkin hän oli niin veikeän näköinen kuin kettu, joka katselee liesustaan.

Kalle huomautti siitä Ollille, mutta tämäpä vastata näpsähytti:

— Kettunenpa sen paremmin tietää.

— Ole tuossa nyt joutavoimatta! toruskeli emäntä, joka laittoi lapsille aamiaista.

— Ka, ollaan, ollaan, koska kerran emäntä käskee, virkkoi Olli ja rupesi puhdistamaan piippuaan.

Retkeläiset aterioivat ja olivat valmiit jatkamaan matkaansa. Laupiaisen Olli ei suostunut ottamaan maksua, vaikka sitä hänelle tarjottiin.

— Eihän toki oman puolen ihmisiltä, eihän toki. Menkää rauhassa vain ja poiketkaa taloon kulkiessanne.

Ja veräjälle saakka hyvästellen saatteli Olli emäntineen retkeläisiä.

Matka sujui taas reippaasti. Pekka, joka tavallisesti asteli viimeisenä, oli nyt asettunut etupäähän. Hän harppasi sellaista vauhtia, että toisten oli vaikea pysytellä perässä.

— Onpa Pekan sääret nyt venyneet, huomautti Kalle Olalle, joka virkkoi:

— Mutta se se pettymys olisi, jos ei Aleksilla olisikaan pentuja enää.

Kallen mieleen iski epäilys. Mitä, jos Laupiaisen Olli olisikin valehdellut! Ei niistä savolaisista koskaan voinut mennä takuuseen.

Mutta totta oli Olli puhunut. Saavuttuaan puolen päivän korvissa Laitisen kylään he menivät suoraan Aleksin pirttiin, ja Pekka ei kerennyt kunnolla päivää sanomaan, kun jo tiedusteli hukanpentuja.

— Onhan niitä kolme kappaletta, puheli Aleksi, joka istui pirtin perällä kirvesvartta vuoleskellen. — Tuolla ovat vasussa takan kupeella.

Pojat riensivät sinne oikopäätä. Ja aivan oikein. Siellä ryömi kopassa kolme vaaleanharmaata karvakerää, joille juuri oli puhjennut silmät. Ne vikisivät ja nuuskivat vasun reunoja, ja yksi rupesi heti imemään Pekan sormea ahnaasti ja halukkaasti.

— Mistä te nämä löysitte? kysyi Kalle.

— Tuolta Raututunturista, muutamasta kallion kolosta. Emä ei ollut kotona; oli nähtävästi ruokaa etsimässä. Mutta pian se ilmestyi paikalle, ja minulla oli täysi työ päästä siitä eroon.

— Eikö teillä ollut pyssyä?

— Oli kyllä, mutta ei sattunut haulikkoon kuin yksi panos, ja sen minä laskin sille päin kuonoa. Mutta haavoitettunakin se seurasi minua kilometrimääriä, kunnes Laupiaisen lähistöllä jäi jälkeen. Seuraavana päivänä minä yritin sitä ajattaa, mutta peto oli painunut Saariselkään. Liian heikko panos.

Olipa se seikkailu! Kalle tiedusteli, mitä Aleksi aikoi noilla pennuilla tehdä.

— Mitäpä noilla... se kun nitistää hengiltä ja käy nimismieheltä katin perimässä.

— Antakaa minulle yksi! huudahti Pekka. — Minä vien sen kotia ja kasvatan. Se kesyttyy kuulemma niinkuin koira.

Aleksi naurahti.

— Kohtuudella sen saat. Mutta miten sinä sitä kuljetat?

— Eikö teillä ole vanhaa kallokasta? Siinä olisi hyvä kantaa.

Löytyihän talosta aina sellainen. Pekka pani pennun kallokkaaseen ja ripusti sen selkäänsä. Sudenpentu vikisi ja vaikeroi. Mutta pian se tottui uuteen asuntoonsa.

— Sille pitää syöttää vain maitoa. Se on niin pieni vielä, ettei osaa muuta syödä. Minä olen niitä tällaisella vehkeellä elättänyt.

Aleksi näytti tavallista tuttipulloa.

— Eivätkö ne osaa vielä lakkia?

— En tiedä... en ole koettanut. Mutta pian se saadaan nähdä.

Pekan elätti nostettiin lattialle ja asetettiin maitovati nokan eteen. Se nuuski sitä aikansa, mutta sitten rupesi pikku kieli lippasemaan, ja pentu lakki aivan kuin koira.

— Hyvä tulee! huudahti Pekka. — Minä jo ajattelin, että pitäisi ostaa Iijärven apteekista tutti ja ruveta sitä imettämään.

Pojat eivät malttaneet viipyä talossa, vaikka emäntä tarjoutui kahvia keittämään. He aikoivat painaa yhtä menoa Iijärven rantaan, jonne oli enää vajaa penikulma.

— Mutta jaksaako Sirkka? kysyi Pekka.

— Jaksan minä siinä missä sinäkin, vastasi Sirkka, joka kyllä olisi mielellään jäänyt, mutta ei kehdannut sanoa.

Lähdettiin siis. Matkalla mietittiin ahkerasti, mikä hukanpennulle annettaisiin nimeksi. Kalle, joka harrasti klassillisuutta, ehdotti "Romulusta", mutta se ei Pekkaa tyydyttänyt.

— No pane sitten "Jugurtha",

— Se sopii paremmin pässille.

— Mitä arveltaisiin "Odysseyksestä"?

— Joo... Otusseon, innostui Pekka. — Pannaan se.

— Sehän sopiikin, Otus-se-on. Sillä otushan se on susikin.

Mutta kun Pekka huomasi, että hänestä tehtiin pilkkaa, ei hän hyväksynyt "Odysseystäkään".

— Uju-juu! kuului samassa kallokkaasta, ja pojat heristivät korviaan.

— Minusta tuntuu, että se itse haluaa lausua mielipiteensä nimenannosta, nauroi Ola. — Pannaan "Uju".

— Kas... sehän sopii. Ja sitäpaitsi Pekkakin sitä nimeä tapaili eilen illalla nukkuessaan.

Mutta Pekka suuttui. Mokomatkin... kiusasivat häntä nyt, kun hän tunsi itsensä niin onnelliseksi. Ei, hän miettisi itse nimeä hoidokilleen.

— No, mieti sitten. Onhan tässä Uujoelle talsittaessa vielä aikaa.

Kesä oli tännekin jo ehtinyt. Se oli melkein edellä Maanselän tuonpuoleisten seutujen kesästä. Täällä olivat koivut jo puolilehdessä, kun ne vielä esim. Soasjoella olivat olleet vasta hiirenkorvalla. Mutta sääski ei ollut vielä tullut. Se tulikin tavallisesti vasta juhannuksen aikaan. Lintuja sitä vastoin näkyi paljon. Täällä olikin oikea siivekkäiden maailma. Läheisellä suolla päästeli kurki kovia, rämäjäviä ääniä, jotka muistuttivat metalliastioiden helinää. Jossakin pensaikossa lauleli peippo.

Kalle pysähtyi kuuntelemaan. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä.

— Neljä peipposta yht'aikaa. Hän kuunteli vielä hetkisen ja osoitti sitten oikealle.

— Ja tuolla laulaa viides... ei, siellä on kaksi. Kuusi peipposta yht'aikaa.

Kallella oli erikoinen taito erottaa linnut niiden laulusta. Hän selitti toisille, milloin mikin metsän laulaja oli äänessä. Niin saivat toiset kuulla punasiipirastaan, sinirintasatakielen ja monen muun linnun äänet. Olasta oli melko vaikea erottaa niitä toisistaan, sillä hän ei ollut harjoittanut korvaansa. Mutta Kallen avulla hän kuitenkin oppi paljon tällä matkalla.

— Kuulkaapas tuotakin, sanoi Kalle ja pysähtyi, — Kuuletteko?

Toiset kuuntelivat ja erottivat valittavan »fyy-id, fyy-id», jota yht'äkkiä seurasi maiskuttava »tseh-tseh-tseh!»

— Mikä se on?

— Se on leppälintu. Se on nähnyt meidät ja varoittaa toisia. Se on tavattoman arka lintu. Odottakaapas —.

Kalle katseli eteensä ja osoitti koivunlatvaan.

— Tuolla se istuu, ja sen laulu johtui siitä, että se näki meidät tai kuuli puheemme. Kuulkaapas... taas... fyy-id! fyy-id!... tseh-tseh-tseh!

Leppälintu oli Pekallekin tuttu, vaikk'ei hän ollut ennen tiennyt, että juuri tuo ääni oli sen varoitusmerkki. Pikku Sirkkakin muisti sen usein nähneensä Uujoen pappilan puutarhassa. Pieni punapyrstöinen lintu, joka heilui ja viiputteli — aivan kuin olisi ollut höyhen vain.

Kalle kertoi leppälinnusta ja sen elintavoista. Hän oli monesti löytänyt sen pesän, mutta siitä oli aina se ikävä seuraus, että emo hylkäsi sen. Se lauloi melkein koko kesän, välistä vielä elokuussakin. Mutta kesäkuussa oli sen paras lauluaika. Naaras ja poikaset muuttivat etelään vähän aikaisemmin kuin uros. Se jäi vielä joksikin aikaa, sitten sekin hävisi.

— Minne asti ne muuttavat? kysyi Sirkka.

— Eivätköhän mahtane mennä aina Afrikkaan saakka.

— Voi, niillä on paljon pitempi kotimatka kuin meillä!

— Mutta niillä on paremmat kulkuneuvotkin.

Niin — se oli totta. Sirkka ajatteli, että jos ihmiselläkin olisi siivet, ei olisi mikään vaikeus koulun loputtua lentää yks' kaks' Uujoelle. Yksi hurahdus, ja hän istuisi pappilan harjalla tai kirkontornin huipussa ja huutelisi sieltä isälle ja äidille terveisiä. Mutta ei oltu ihmiselle siipiä annettu täällä. Siellä toisessa maailmassa hän vasta ne saisi, jos oli totta, että ihminen muuttui kuolemansa jälkeen enkeliksi. Ja miksei se olisi totta. Pikku lapset ainakin saivat siivet, siitä oli Sirkka ihan vakuutettu.

Niin — oli täällä lintuja ja lintujen laulua — oli! Se oli sellainen konsertti, jota eivät mitkään soittokoneet olisi kyenneet saamaan aikaan. Lampien, "lompoloiden" rannoilla polskuttelivat ja räpistelivät kahlaajat; siellä oli kuovia, vikloja, tokkimuksia ja rantasipiä. Hanhia lensi heidän ylitseen. Ilma vain havisi, kun ne suuressa parvessa, siipiään raskaasti lyöden, porhalsivat yli. Koko seutu oli täynnä ääntä, metsä, suot ja tunturinrinteet.

— Kopek! kopek! kopek! kuului yht'äkkiä heidän edestään, ja pari riekkoa lensi koivikosta, vaaran kupeelta ja laskeutui sitten maahan. Ne olivat vielä osaksi valkeita, mutta huomasi, että ruskea väri vei voiton. Kesä oli tullut.

— Se on tyhmä lintu, sanoi Ola. Sumuisella säällä saa niitä naksuttaa yhden toisensa jälkeen, eivätkä ne tee muuta kuin lennähtävät muutaman askelen ja laskevat kopekoitaan.

— Lappalaisten onneksi, virkkoi Kalle. — Jos se olisi arka, niin mistähän rahaa saataisiin, Riekkomaat ovat lappalaisen kultakaivos.

— Niinpä niin. Vähänpä sitä on muuten täällä, vaikka joka kesä yritetäänkin.

He lähestyivät nyt niitä seutuja, joista todellakin huuhdottiin kultaa. Oli Olakin muutamana kesänä käynyt kullan "vaskuussa", mutta paljoa hän ei ollut saanut. Puolikymmentä neulannupin kokoista raetta vain.

— Mutta siitä huolimatta jättävät monet iijärveläiset talonsa ja peltonsa ja lähtevät Kultalaan.

— Ihminen on ahne. Kullanhimo...

— Mutta — minusta olisi parasta, jos tyydyttäisiin vain siihen, mitä luonto mielellään antaa, lausui Kalle. — Silloin tultaisiin hyvin toimeen ja elettäisiin tyytyväisinä. Meillä on Uujoessa lohipato, mutta se onkin oikea kultakaivos. Saamme välistä viisi, kuusi lohta päivässä.

— Kyllä kai isä on sen laittanut jo kuntoon? kysyi Sirkka silmät loistaen.

— On tietysti. Heti jäänlähdön jälkeenhän pato rakennetaan, selitti Pekka.

— Ja sitten nämä Lapin kehutut kultalöydöt houkuttelevat tänne kaikenlaisia kulkureita, jotka turmelevat seudun ja jättävät ruman jäljen. Se on jo Rantakylässäkin saatu nähdä, puhui innostuneena Kalle, joka sydämestään harrasti kotimaakuntansa parasta.

— Hei jänis! huusi Pekka, joka oli pysähtynyt.

— Siellä viiletti tosiaankin jänöjussi polkua eteenpäin ja katosi harjun taa. Se tempasi Kallen ja Olankin äskeisistä mietteistä. Viimeksimainittu lausui:

— Kohta aukenee eteemme Iijärven ranta.

Ola olikin oikeassa. Puolen tunnin kuluttua rupesivat ensimmäiset Rantakylän talot näkymään. Retkeläiset laskeutuivat joenrantaan. Siitä oli mentävä venheellä yli.

He soittivat lautturia, joka hetken päästä ilmestyikin mökkinsä edustalle.

— Tulkaa noutamaan yli! huusivat pojat kuorossa.

Hetken kuluttua oli lautturi lasten puoleisella rannalla. Hän muhoili ystävällisesti.

— Päivää! Minä luulin, että se oli posti.

— Eikö posti ole vielä tullut?

— Ei, mutta pitäisi piakkoin tulla. Ettekö ole nähneet taipaleella?