Part 4

-- Loruja, sanoi Repolainen. -- Minäpä sanon sinulle, Mäyrä, ettei kannata olla niin arkatuntoinen tässä syntisessä maailmassa. Emme me voi elää täällä yhtä pyhästi kuin luostarissa. Se on kyllä totta, että jokaisen pitäisi rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään, mutta minulla on niin paha ja vilkas luonto. Kun näin Vääräsäären lihavana ja pyöreänä hyppivän edessäni, tuli minulle niin kova ruokahalu, etten voinut hillitä itseäni, vaan söin hänet. Entä Oinas! Hän on aina suututtanut minua typeryydellään. No niin, mitäpä heistä enää, mennyttä mikä mennyttä. Jättäkäämme heidät rauhaan ja haastelkaamme toisista asioista. Jos totta puhun, en ole rahtuakaan huonompi muita. Kuningas Jalopeura ja hänen ylimyksensä sieppaavat itselleen saaliin mistä vain ikinä saavat. Heitä ei kukaan uskalla moittia, mutta Kettu parkaa kaikki soimaavat ja parjaavat.

-- Minusta on varsin kummallista, että rupeat puhumaan muitten synneistä, kun sinulla itselläsi on niin kirjava ansioluettelo. Pitäköön jokainen huolta itsestään, sanoi Mäyrä ankaralla äänellä.

Näin keskustellen he astuivat eteenpäin. Lähellä hovia he kohtasivat Martti Apinan, joka oli puettu pyhiinvaeltajan kaapuun. Hän tervehti ystävällisesti matkamiehiä ja sanoi Ketulle: -- Pidä vain lujasti puoliasi, kuoma, äläkä yhtään hätäile.

-- Voi, vastasi siihen Repolainen, -- minun asiani ovat aivan hunningolla. Nyt ovat Varis Vaakkulainen ja Kani taas käyneet minua syyttämässä. Mitä minä sille taidan, että toinen on menettänyt vaimonsa ja toinen korvansa. Mutta ikävintä on se, että yhä vielä olen paavin pannassa. Jos vain siitä pääsisin, voisin paljoa paremmin vaikuttaa kuninkaaseen ja masentaa viholliseni. Olisin mielelläni lähtenyt Roomaan paavilta synninpäästöä anomaan, mutta valitettavasti en uskalla jättää perhettäni niin pitkäksi aikaa. Se ei silloin saisi hetkeäkään olla rauhassa Hukalta ja Mesikämmeneltä.

-- Salli minun auttaa sinua kuoma, sanoi Martti Apina. -- Minulla on paljon ylhäisiä tuttavia Roomassa ja heidän välityksellään voin helposti hankkia sinulle synninpäästön. Sinä olet aina ollut hyvä ystäväni, luota vain minuun, vanha veikko, kyllä minä asiasi ajan.

Repolainen kiitti hartaasti Martti ystäväänsä ja jatkoi matkaansa hoviin, jossa parhaillaan hommattiin suurta sotaretkeä Veijanlinnaan.

YHDEKSÄS LUKU

Kun Repolainen astui hoviin ja näki kaikki vihollisensa koolla, lannistui hänen rohkeutensa, ja häntä alkoi kovasti pelottaa. Mutta Mäyrä Metsäsika kulki uskollisena hänen rinnallaan ja kuiskasi hänelle: -- Älä pelkää, kuoma, muista: rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan.

-- Oikein puhuttu, kuomaseni, vastasi Repolainen, suoristi taas selkänsä ja astui rohkeasti vihamiestensä keskitse valtaistuimen eteen. Hän heittäytyi polvilleen ja tervehti liehakoiden ja suurella kunnioituksella sekä kuningasta että varsinkin kuningatarta.

Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat lähemmäksi. Jokainen ihmetteli Repolaisen kukistumatonta rohkeutta. Oltiin uteliaita näkemään, pääsisikö hän tälläkin kertaa pulasta.

-- Repolainen, sinä konnista viheliäisin, lausui kuningas kumealla äänellä, -- turhaan liehakoit ja imartelet. Sinun loppusi on nyt vihdoinkin käsissä. Älä enää sanoja tuhlaa.

Nähdessään kuninkaan synkeät kasvot Kettu kauhistui, mutta hän koetti näyttää levolliselta, vaikka sydän ankarasti pamppailikin. Tyynellä äänellä hän pyysi puheenvuoroa ja alkoi sitten rohkeasti sukkelilla valheilla kumota Variksen ja Kanin kanteita. Pidettyään pitkän, loistavan puolustuspuheen hän viimeksi virkkoi:

-- Ylevä kuningas, minä olen viaton; elleivät Varis Vaakkulainen ja Kani myönnä valehdelleensa minua syyttäessään, niin vaadin vakaasti heitä kaksintaisteluun. Silloinhan saamme nähdä, kuka meistä on oikeassa.

Kun Varis Vaakkulainen ja Kani tämän kuulivat, säikähtivät he pahanpäiväisesti ja puikkivat tuota pikaa tiehensä. Eivätkä he sen koommin oikeussalissa näyttäytyneet.

-- Missä ovat syyttäjät? huusi kuningas kuuluvalla äänellä, mutta ei kukaan uskaltanut hiiskahtaakaan.

-- Niin, sanoi Repolainen, -- sellaista se on. Selän takana kyllä puhua pajatetaan mitä tahansa, mutta kuka rohkenee minulle vasten silmiä parjauksiaan uudistaa?

-- Älä lörpöttele, petturi, ärjäsi kuningas vihoissaan. -- Muista Vääräsäärtä, uskollista kirjeenkantajaani, jonka kavalasti surmasit. Ja sinun pahantekosi tähden kärsi Oinas Ollikka viattoman kuoleman.

-- Mitä kummia kuulenkaan! huudahti Repolainen. -- Onko Vääräsääri murhattu ja Ollikka kuollut? Sehän on kauheata! Voi kuinka turmeltunut tämä maailma sentään on! Kukapa olisi uskonut, että tuo kiltinnäköinen Oinas olisi voinut murhata lempeän Vääräsäären. Silloin ovat kai kaikki nuo kalliit aarteet, jotka heidän kerallaan kuninkaalle lähetin, teillä tietymättömillä. Surkeata, surkeata!

Mutta kuningas ei huolinut kuulla Repolaisen vaikeroimista. Vihoissaan hän lähti kammioonsa. Siellä istuivat parhaillaan kuningatar ja Martti Apinan puoliso. Rouva Ryppysilmä oli viisas ja kielevä vaimo. Kuningatar ja kuningas kunnioittivat häntä suuresti ja kuuntelivat mielellään hänen älykkäitä neuvojaan.

Koska ketut ja apinat olivat sukua keskenään ja sen lisäksi hyviä ystäviä, koetti rouva Ryppysilmä kaikin voimin puolustaa Repolaista kuninkaalle kehuen hänen hyviä ominaisuuksiaan, viisauttaan ja taitoaan.

Hiukan leppyneempänä palasi kuningas oikeussaliin ja alkoi uudestaan kuulustella Repolaista.

KYMMENES LUKU

Vetääkseen kuninkaan ajatukset pois Vääräsäären murhasta, alkoi Repolainen haikeasti valittaa sitä suurta vahinkoa, joka hänelle oli tapahtunut, kun Ollikka oli ryöstänyt hänen kalliit aarteensa.

-- Oi suuri kuningas, lausui hän, -- en voi sanoin selittää, kuinka suruissani olen. Salli minun kertoa sinulle ja ystävilleni, mitä kalleuksia siinä laukussa oli, jonka Ollikka ryösti.

-- Puhu suusi puhtaaksi, lupasi kuningas, mutta lyhyesti.

Repolainen alkoi nyt surullisen näköisenä luetella niitä aarteita, mitkä oli kuninkaalle ja kuningattarelle lähettänyt.

Ensiksikin oli laukussa harvinaisen kallis sormus, johon oli kaiverrettu kolme hebrealaista sanaa. Sanoissa piili ihmeellinen taikavoima, mutta ei kukaan muu ymmärtänyt niiden tarkoitusta kuin eräs Abryon niminen juutalainen oppinut Jerusalemin kaupungissa. Onnellinen se, joka tämän sormuksen omisti. Hänen ei koskaan tarvinnut kärsiä nälkää, ei janoa, ei vilua eikä hellettä. Hän ei missään taistelussa jäänyt tappiolle. Myrkyt ja salamat eivät voineet häntä tuhota, ei tuli eikä vesi liioin. Se oli sanalla sanoen ihmesormus, jonka vertaista ei toista ollut taivaan kannen alla. Ja tämän sormuksen oli Repolainen muka lähettänyt kuninkaalle lahjaksi.

Kuningattarelle hän oli lähettänyt kamman ja peilin, jotka olivat ihmeellisiä ja tenhovoimaisia nekin. Repolainen selitti niin tarkkaan ja elävästi, kuinka ihanat ja kallisarvoiset nämä esineet olivat, että hovilaisten silmät lensivät ihmetyksestä selälleen. Niihin oli muka kaiverrettu ihmeen kauniita kuvia, ja joka kuvasta Repolainen tiesi jutella hauskan ja merkillisen tarinan. Näin hän kertomistaan kertoi, ja mielihyvällä häntä kuuntelivat kaikki läsnäolijat, alkoipa moni lopulta hänen puhettaan totenakin pitää.

Puheensa päätteeksi hän viimein kertoi, mitä kaikkea hyvää hänen isänsä oli tehnyt kuninkaan isävainajalle pelastaen hänen henkensä useita kertoja.

Mutta kuninkaan viha ei vieläkään ollut lauhtunut:

-- Kenties oli isäsi niin oppinut ja taitava kuin minulle uskottelet, mutta mahtaapa siitä olla pitkä aika, kun hän eli, koska en ole hänestä mitään kuullut. Sinusta sitä vastoin kuulen joka päivä, mutta ne kuulumat eivät suinkaan ole kehuvaa laatua.

-- Herra, vastasi Repolainen taaskin ovelasti, -- totta on, etten ole likimainkaan sellainen kuin tahtoisin. Mutta hartain toivoni on aina ollut saada olla teille ja korkealle puolisollenne avuksi ja hyödyksi. Muistatteko, kuinka kerran kohtasitte Susi Hukkasen ja minut metsässä? Me olimme siihen aikaan vielä ystäviä ja olimme pyydystäneet lihavan sian. Te, armollinen kuningas, olitte kovin nälissänne ja pyysitte meiltä vähän lihaa. Minä olin tietysti heti valmis luovuttamaan teille koko oman osani, mutta Hukka ei ollut pyyntöänne kuulevinaan, hotkaisi vain osansa niin pian kuin kerkesi. Monta muuta samantapaista juttua voisin vielä kertoa. Ja jos oikein asiata ajattelette, huomaatte kyllä, kuka on uskollisempi ja uhraavampi, Hukkanen ja Mesikämmenkö vai kettuparka, joka mielellään antaisi henkensäkin teidän puolestanne.

-- Oli miten oli, sanoi kuningas, -- mutta minun täytyy seurata oikeutta. Astukoon siis esiin se, jolla on jotakin kannetta Repolaista vastaan, ja jos hän voi syytöksensä todistaa, tulee syyllinen rangaistavaksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi oikeussalissa. Repolaisen pitkät ja älykkäät puheet olivat niin lumonneet koko hovin, että kaikki uskoivat häntä. Jo oli kuningaskin unohtanut vihansa.

-- Koska ei ketään syyttäjää esiinny, julistan Repolaisen syyttömäksi. Minä puolestani annan hänelle anteeksi kaikki hänen entiset rikoksensa, sillä hän on aina ollut minulle uskollinen, lausui kuningas kuuluvalla äänellä.

Repolainen kumarsi syvään ja lausui: -- En voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen, armollinen herra. Ja nyt lähden heti paikalla etsimään kadonneita aarteita, enkä ennen lepää kuin olen ne löytänyt.

Mutta nyt ei Hukka enää jaksanut vihaansa hillitä. Raivosta puuhkuen hän huusi:

-- Armollinen herra, huomaan suureksi kummakseni, että taaskin uskotte tuon petturin valheita. Mutta minusta hän ei niinkään vähällä pääse. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun, ratkaiskaamme siten, kuka meistä on oikeassa. Sillä sen minä tässä kaikkien kuullen julistan, että suurempaa lurjusta ja petturia ei ole maan päällä koskaan elänyt kuin Kettu Repolainen.

YHDESTOISTA LUKU

Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.

Tähän Kettu vastasi:

-- Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta, johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita oikeastaan on. -- Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:

-- Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä sinne.

Hukkanen heittäytyi puun juurelle pitkälleen ja vastasi:

-- Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä aikaa lepään tässä. -- Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään luolaan, pelkuri kun aina on ollut.

Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää. Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita. Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin sivistynyt henkilö.

-- Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. -- Teilläpä somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi. Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten. Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä. Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:

-- Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.

-- Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan? ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. -- Mene matkoihisi, hävytön lurjus.

Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.

Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?

Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:

-- Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani pitää.

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten Repolaisen naamaa.

Kuningas valitsi nyt takausmiehet molempain taistelijain puolesta. Hukkasen takausmiehiksi tulivat Karhu Mesikämmen ja Mirri Kissa, Repolaiselle Mukke-serkku, Martti Apinan poika, ja Mäyrä Metsäsika.

Kaikki Repolaisen ystävät ja sukulaiset kokoontuivat hänen ympärilleen, jokaisella oli hyvä neuvo annettavana.

Rouva Ryppysilmä neuvoi:

-- Mieheni on opettanut minulle ihmeitä tekevän rukouksen. Minä luen sen huomenaamuna sinun puolestasi, silloin ei sinulle tapahdu mitään pahaa.

Nyt Rouva Ryppysilmä keritsi kaikki ketun karvat pois ja voiteli koko hänen ruumiinsa öljyllä ja rasvalla, niin että se tuli liukkaaksi ja sileäksi. Sitten hän laski kätensä ketun päälle ja luki:

Hur pur kulmu, kekka kee, hollin hellin, kekka hee!

Repolainen nukkui koko yön rauhallisesti, ja aamulla Saukko ja Mäyrä tulivat häntä herättämään. Saukko toi hänelle nuoren sorsan, jonka hän varta vasten oli Ketulle aamiaiseksi pyytänyt. Repolainen söi mielihyvällä ja lähti levollisena taistelupaikalle sukulaistensa ja ystäviensä seurassa.

KAHDESTOISTA LUKU

Kun kuningas näki Repolaisen voidellun ja sileäksi ajellun ruumiin, purskahti hän ääneen nauramaan.

-- Voi sinua, Kettu Repolainen, sanoi hän, -- ei sinua syyttä viekkaaksi mainita, aina sinä kepposen keksit.

Kettu kumarsi syvään kuninkaalle ja kuningattarelle ja hyppäsi rohkeasti piirin sisäpuolelle. Susi oli jo saapunut seuralaisineen, jotka uhkauksilla ja herjasanoilla toivottivat Repolaiselle surmaa. Sitten tuli pappi, ja molemmat kaksintaistelijat vannoivat juhlallisesti taistelevansa oikean asian puolesta. Tämän jälkeen molemmat astuivat aitauksen sisäpuolelle, ja kaksintaistelu alkoi.

Hukkanen hyökkäsi heti kita ammollaan Ketun kimppuun, mutta notkea Kettu hypähti syrjään, asettui myötätuuleen ja alkoi takajaloillaan kuopia maasta hiekkaa vastustajansa silmille. Kun Hukkanen tuli lähemmäksi, huiskasi Repolainen häntä tuuhealla hännällään vasten naamaa, niin että Hukkasen silmät tulivat täyteen tomua ja hiekkaa. Hukkanen alkoi hieroa silmiään, mutta niitä alkoi vain yhä enemmän kirveliä ja polttaa. Ja yhä uudelleen heitti Repolainen hiekkaa hänen kasvoilleen, niin että Susi viimein oli melkein sokea. Repolainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja repi Hukalta toisen silmän päästä. Mutta raivostuen Susi silloin hyökkäsi Repolaisen niskaan, painoi hänet maahan ja iski hampaillaan hänen toiseen etujalkaansa. Ja nyt oli Repolainen satimessa. Luulipa hän jo itsekin olevansa kuoleman oma.

-- Nyt olet vallassani, kunnoton petturi! huusi Susi kumealla äänellä. -- Antaudu heti paikalla, tai isken sinut kuoliaaksi. Nyt maksan sinulle kaikki pahat tekosi. Tunnustatko itsesi voitetuksi?

Mikä nyt neuvoksi? ajatteli Repolainen hädissään. Olenpa totta maar pahemmassa kuin pulassa. Ellen antaudu, surmaa hän minut tuossa tuokiossa, mutta jos taas tunnustan itseni voitetuksi, olen ikipäviksi häväisty.

Kuten monesti ennenkin koetti hän viekkaudella pelastautua pälkähästä.

-- Kuoma kulta, lausui hän hiljaa makealla äänellä. -- Olen kovin pahoillani siitä, että satuin repäisemään toisen silmäsi, ja pyydän sitä nöyrästi anteeksi. Jos niin haluat, tunnustan sinut voittajaksi ja julistan tässä kaikkien kuullen olleeni väärässä. Koko elämäni olen uhraava sinun hyväksesi. Kaloja, hanhia, kanoja ja sorsia tuon sinulle joka päivä ruoaksi. Ja jos niin vaadit, rupean perheineni orjaksesi. Minä rukoilen sinua, Hukkanen, ole armelias ja säästä henkeni. Sinä olet suuri ja voimakas, ole myöskin laupias. Ja mitä hyötyä on sinulla siitä, jos minut surmaatkin? Anteeksianto on ihanin kosto. Ja jalomielinen voittaja saavuttaa kaikkien suosion.

-- Viekas Kettu, sanoi Hukka, -- vaikka koko maailma olisi pelkkää kultaa, ja sinä sen minulle lunnaiksi tarjoaisit, en kuitenkaan sinua päästäisi. Hengelläsi saat nyt maksaa ilkeytesi ja konnankoukkusi.

Näin puhui Hukka, mutta nyt kääntyikin onni Repolaisen puolelle. Salavihkaa oli hän näet iskenyt kyntensä Suden arimpaan kohtaan ja puristi häntä niin voimakkaasti, että sudelta pääsi kauhea parahdus. Mutta samalla vetäisi Kettu etukäpälänsä Hukan hampaista. Molemmin kynsin alkoi Repolainen nyt vapaaksi päästyään vastustajaansa repiä. Tuskissaan kellahti Hukka kumoon, mutta Kettu ei päästänyt häntä irti, puri vain ja kynsi niin armottomasti, että veri viimein purskahti Susi-raukan suusta.

Hukkasen ystävät pelkäsivät, että hän menettäisi henkensä, ja rukoilivat kuningasta keskeyttämään taistelun. Ja kuningas lausui:

-- Yleisestä pyynnöstä lopetan täten kaksintaistelun. En suinkaan soisi Hukan kuolevan, Repolainen, jätä siis hänet rauhaan. Olemme nyt nähneet, että sinä, Repolainen, olet voittanut, ja oikeus on siis sinun puolellasi.

-- Mielelläni tottelen kuninkaani tahtoa, lausui Repolainen. -- Minä olen voittanut, muuta en pyydäkään. Ovatko ystäväni samaa mieltä?

-- Olemme, olemme, kajahti yksimielinen huuto, ja kaikki Ketun ystävät tulivat häntä onnittelemaan. Tulipa sellaisiakin, jotka tähän asti olivat häntä vihanneet ja parjanneet. Saukot ja Mäyrät, Majavat ja Näädät, Oravat ja Sopulit, kaikki riensivät hänen käpäläänsä pudistamaan ja häntä kilvan kiittämään.

Mutta Repolainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen, ja kuningas julisti nyt kuuluvalla äänellä hänet kaikista syytöksistä vapaaksi. Hän kutsui Repolaisen neuvostonsa jäseneksi ja korotti hänet ylimmäksi neuvonantajakseen eli ministerikseen. Kaikkien kuullen hän ylisti Repolaisen suurta taitoa ja viisautta ja käski kaikkien alamaistensa kunnioittaa häntä kuin kuninkaan läheistä ystävää konsanaan.

Niin oli siis Repolainen päässyt suureen kunniaan. Mutta kuinka oli Hukan laita? Puolikuolleena hän makasi taistelutantereella, kurjana ja verta vuotavana. Melkein kaikki hänen ystävänsä olivat hänet hylänneet, vain ani harva, kuten Mirri ja Mesikämmen, pysyivät hänelle uskollisina. Surren ja vaikeroiden he nostivat haavoittuneen ylimyksen paareille ja kantoivat hänet kotiin. Hellästi hoiteli häntä täällä rouva Hukatar, hänen murheellinen puolisonsa, ja itkien ympäröivät poikaset isänsä vuoteen. Mutta Hukka ei voinut unohtaa häpeätään, vaan vaikeroi ääneen pimeässä sairashuoneessaan.

Repolainen pyysi sitten kuninkaalta saada lähteä kotiin vaimonsa ja lastensa luo. Riemukulussa hänet saatettiin hovista, neljäkymmentä sukulaista seurasi häntä Veijanlinnan ovelle, ja ilomielin ja ylpeänä Repolainen kuunteli heidän imarteluaan. Riemuiten vastaanotti rouva Mielevä miehensä, ja pikku ketut huusivat ilosta.

Tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana elää nyt Repolainen. Ja, paha kyllä, on moni konna hänen laillaan noussut kunnian kukkuloille ihmisten herkkäuskoisuuden ja typeryyden turvissa. Mutta se, joka tahtoo oikein elää, välttäköön pahaa ja kunnioittakoon hyvettä.