Part 3

-- Älä ole milläsikään, sanoi kuningatar, puolisoni ei enää muistele entisiä. Hän säästää henkesi, jos lupaat vastedes käyttäytyä siivommin ja pysyä hallitsijallesi uskollisena.

-- Armollinen kuningatar, lausui Repolainen, jos kuningas lupaa armahtaa minut ja antaa anteeksi kaikki entiset rikokseni, niin teen minä hänet niin rikkaaksi, ettei maalla mointa.

-- Älä usko häntä, sanoi kuningas. -- Hän on petturi kiireestä kantapäähän, ei ole toista niin valheellista vekkulia maan päällä.

-- Hänen elämänsä ei tosin ole tähän asti ollut luottamusta herättävää, vastasi kuningatar, mutta minä luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa puhuu totta. Miksi hän muuten olisi omaa isäänsäkin syyttänyt.

-- Olkoon menneeksi, sanoi kuningas, jos sinun mielestäsi on viisainta päästää hänet vapaaksi, niin teen sen. Mutta kunniani kautta vannon, ettei hän enää näin helpolla pääse, jos vastedes valehtelee ja rikkoo lakiani.

Kun Repolainen näki kuninkaan leppyvän, rohkaisi hän mielensä ja lausui:

-- Jalo kuningas, armollinen herra, koska olette säästänyt henkeni, aion nyt ilmaista minne olen kätkenyt aarteen. Kulkekaa täältä itäänpäin, niin saavutte suureen, autioon erämaahan. Siinä on pieni metsä, Pöllölä nimeltään, painakaa tämä nimi tarkoin mieleenne. Metsikössä on Hölövesi niminen lähde. Tämä seutu on aivan autiota, pöllöt ja huuhkajat vain siellä asustavat. Viisainta olisi että te, armollinen kuningas ja kuningatar, itse lähtisitte aarretta etsimään: älkää millään muotoa uskoko tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään vieraalle. Kun tulette Hölöveden läheisyyteen, näette siellä kaksi nuorta koivua, toinen niistä on aivan lähteen reunalla. Astukaa suoraa päätä tämän koivun luo, sen juurelle olen näet kätkenyt aarteen.

Mutta kuningas sanoi: -- Sinun täytyy tulla mukaan, Repolainen, sillä me emme osaa mennä sinne yksin. Olen kyllä kuullut puhuttavan Pariisista, Lontoosta ja Kölnistä, mutta Pöllölästä en ole kuullut luotua sanaa, enkä liioin Hölövedestä. Kukaties taaskin aiot pettää meitä.

Repolaista ei kuninkaan ehdotus lainkaan miellyttänyt, arvaahan sen. Mutta hän tekeytyi loukatun näköiseksi ja lausui:

-- Jos epäilette sanojani, niin voittehan kysyä muilta. Kuka tahansa tietää, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat. -- Jänis Vääräsääri, tulepas tänne.

Vääräsääri läheni vavisten.

-- Selitäpäs kuninkaalle, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat: puhu rohkeasti vain, kyllä sinä ne paikat tunnet.

Jänis, joka kovin pelkäsi Repolaista, vastasi heti:

-- Se on helposti selitetty. Pöllöläksi sanotaan sitä metsikköä missä Simo Kyttyräselkä tovereineen oleskeli vääränrahan teossa. Minä olen niillä seuduin kärsinyt sekä nälkää että janoa, kun piilin Musti-koiraanne, joka minua kovasti ahdisti.

-- Suo anteeksi että sinua epäilin, lausui kuningas ystävällisesti. -- Tuumikaamme nyt, miten parhaiten voisit viedä minut aarrepaikkaasi.

-- Ah, armollinen kuningas, ette usko kuinka onnellinen, jopa ylpeäkin olisin, jos saisin kulkea seurassanne. Mutta valitettavasti on minulla toinen, tärkeämpi tehtävä. Häpeäkseni täytyy minun näet tunnustaa, että paavi on julistanut minut pannaan. Senvuoksi olen päättänyt matkustaa Roomaan saadakseni Pyhän Isän omasta suusta synninpäästön. Jo huomenaamulla anivarhain aion lähteä matkaan. Vasta tältä retkeltä palattuani uskallan arastelematta kulkea rinnallanne. Nyt sitävastoin saisitte hävetä seuraani.

-- Oikein puhuttu, Kettu kulta, vastasi kuningas. -- Minun ei todellakaan sovi matkustaa sellaisen henkilön kanssa, joka on pannaan julistettu. Jänis Vääräsääri tai joku muu hovilaisistani tulkoon matkaseurakseni. Mutta sinä, Repolainen, älä enää vitkastele vaan lähde pyhiinvaelluksellesi jo huomispäivänä. Jää hyvästi siis, ystäväni, ja onnea matkalle.

KUUDES LUKU

Sitten kuningas Jalo kohosi korkealle kivelle seisomaan, ja Repolainen seisoi hänen rinnallaan. Ja kuningas puhui juhlallisella äänellä seuraavasti:

-- Kuulkaa minua tarkoin, kaikki alamaiseni, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat. Minä olen suvainnut armahtaa Repolaisen, eritoten lempeän puolisoni, korkean kuningattarenne, pyynnöstä. Ja tästä lähtien tulee kaikkien eläinten kohdella kunnioituksella Repolaista ja koko hänen huonekuntaansa. Hän on tosin rikkonut lakia vastaan, mutta hän katuu syntejään ja lähtee huomenna toivioretkelle Roomaan.

Kuninkaan sanat kuullessaan joutuivat Hukka, Mesikämmen ja Mirri vihan vimmoihin.

-- Siinä nyt ollaan, sähisi Mirri, -- kyllä maar meidät nyt paha perii, kun Repolainen on kuninkaan suosiossa. Yhden silmän olen jo tuon lurjuksen tähden kadottanut, toinen menee kai samaa tietä.

Hukka ja Mesikämmen murisivat tyytymättöminä, mutta minkäpä he asialle mahtoivat. Repolainen oli voittanut, eikä heidän mukisemisensa enää mitään auttanut. Päinvastoin kuningas oli heille niin vihoissaan, että panetti heidät vankeuteen.

Seuraavana päivänä Repolainen lähti hovista. Kyynelsilmin heitti tuo tekopyhä veijari nöyrät jäähyväiset kuninkaalle ja hovilaisille. Sitten hän lähti astumaan hurskaan ja katuvaisen näköisenä kuten ainakin pyhiinvaeltaja. Kuninkaan käskystä seurasi suuri joukko eläimiä häntä kappaleen matkaa. Nöyrällä käytöksellään Repolainen oli lauhduttanut monen entisen vihollisensa sydämen, niin että he syvästi häntä surkuttelivat. Varsinkin hyväsydäminen Vääräsääri oli sangen huolissaan hänen tähtensä.

-- Vääräsääri kulta, veli veikkoseni, pitääkö meidän nyt todellakin erota? virkkoi Repolainen silmiään pyyhkien. -- Ettekö tahtoisi, sinä ja Oinas Ollikka, saattaa minua vielä jonkin matkaa? Te olette molemmat hurskaita ja hyväsydämisiä. Teidän seuranne lohduttaisi suuresti murheellista sydäntäni.

Vääräsääri ja Ollikka mielistyivät ikihyviksi Repolaisen kiitoksesta ja seurasivat häntä edelleen hänen kotiinsa asti.

Kun he olivat saapuneet Veijanlinnalle, sanoi Repolainen Vääräsäärelle:

-- Vääräsääri ystäväni, käy sinä sisälle lohduttamaan vaimoraukkaani, joka on kovin huolissaan tähteni. Sinä, Ollikka, voit sillä aikaa odottaa täällä ulkopuolella. Maistapas tätä tuoretta ruohoa, se on kerrassaan mainiota.

Sisällä luolassa makasi rouva Mielevä suruissaan maassa lastensa vieressä. Hän pelkäsi näet, ettei hänen miehensä enää palaisikaan hovista. Ilomielin hän siis kavahti pystyyn, kun näki Repolaisen ja Vääräsäären astuvan sisään.

-- Repo kultaseni, mitä on sinulle tapahtunut? Kerro pian, miten sinulle on käynyt.

-- Olin jo kuoleman kidassa, vastasi Repolainen, -- mutta kuningas säästi henkeni. Nyt aion lähteä pyhiinvaellukselle. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen jäivät takausmiehikseni. Mutta Vääräsäären antoi kuningas meille sovittajaisiksi. Me saamme tehdä hänelle mitä tahdomme, sillä kuningas sanoi minulle, että Vääräsääri minut ilmiantoi.

Tämän kuullessaan Vääräsääri raukka pelästyi kauheasti ja aikoi paeta kiireimmän kautta. Mutta viekas Kettu iski hampaansa hänen kurkkuunsa ja surmasi hänet armotta. Sitten valmisti rouva Mielevä Jänis raukasta makuisan paistin, ja pian istui koko Repolaisen perhe hyvillä mielin herkullisen aterian ääressä.

-- Mutta kerropas nyt, millä lailla sinun onnistui pelastaa nahkasi, virkkoi rouva Mielevä.

-- Oih, se on pitkä juttu, vastasi Repolainen. -- Ja kyllä kuningas kauheasti suuttuu, kun saa kuulla, miten olen häntä nenästä vetänyt. Oikeinpa korviani kuumentaa sitä ajatellessani.

Nyt kolkutti Oinas ovelle huutaen: -- Vääräsääri hoi, etkö jo joudu? On jo aika lähteä takaisin taivaltamaan.

Repolainen riensi ulos ja virkkoi: -- Oinas kulta, Vääräsääri pyytää anteeksi, että hän on sinua viivyttänyt, mutta hän on niin innokkaassa keskustelussa vaimoni kanssa, ettei mitenkään malta vielä lähteä. Heillä on niin paljon yhteisiä sukulaisia ja tuttavia. Hän pyytää siis, että alkaisit vain hiljalleen astua kotiinpäin.

-- Minusta tuntui äsken aivan kuin olisi Vääräsääri huutanut apua, lausui Oinas arvelevasti, -- ei suinkaan hänelle vain liene mitään vahinkoa sattunut?

-- Kaikkea vielä, nauroi Repolainen. -- Minä vain aloin puhua pyhiinvaellusretkestäni, ja vaimo parkani pelästyi niin kauheasti, että pyörtyi. Jänis, joka on kovin heikkohermoinen, säikähti tästä niin pahasti että alkoi huutaa: "Ollikka, Ollikka, riennä avuksi, rakas tätini on kuolemaisillaan!"

-- Pelkään pahoin, että olette tehneet hänelle jotain konnuutta, jupisi Ollikka korvallistaan kynsien.

Kettu vain vakuutti kiven kovaan, ettei Vääräsäärtä mikään vaivannut, ja viimein Ollikka häntä uskoikin. Sitten Repolainen lausui: -- Kuulepas nyt, ystäväni, kuningas pyysi minulta muutamia tärkeitä kirjeitä ja asiapapereita. Tahtoisitko sinä viedä ne hänelle?

-- Mielelläni, vastasi Ollikka, -- mutta ikävä kyllä ei minulla ole mitään taskua, jossa niitä säilyttäisin.

-- Älä siitä huolehdi, sanoi Repolainen. -- Minulla on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja tukeva. Kyllä paperit siinä säilyvät.

Näin sanoen Kettu livahti takaisin luolaansa ja toi tuokion kuluttua laukun Oinaalle. -- Heitä nyt tämä laukku hartioillesi, mutta muista, ettet suinkaan avaa käärettä. Kuningas rankaisisi sinua kovasti, jos hän huomaisi että olet ollut utelias. Voithan sanoa hänelle, että olet auttanut minua näiden kirjoitusten laatimisessa. Kuningas siitä varmaan palkitsee sinut moninkertaisesti.

Oinas uskoi tämän kaiken, heitti hyvästi Ketulle ja lähti kiireesti hovia kohti köpittämään mielissään siitä, että sai kuninkaalle tehdä palveluksen.

Seuraavana aamuna Ollikka meni kuninkaan linnaan ja ojensi nöyrästi kumartaen kuninkaalle Repolaisen antaman laukun.

-- Mikä laukku se on? kysyi kuningas.

-- Repolainen lähetti sen teille, armollinen kuningas, vastasi Ollikka toimessaan. -- Siinä on tärkeitä papereita, jotka ovat teille hyvin tarpeen. Minä olin Repolaiselle avullisena niitä laadittaessa.

Kuningas otti laukun, avasi kääreen ja voi kauhistusta! -- kääreestä paljastui murhatun Vääräsäären verinen pää.

-- Oi Repolainen, sinä konnien konna! kiljui kuningas julmistuneena. Tämä on sinun työtäsi. Mutta maltahan, uskollisen Vääräsääreni kuolema tulee sinulle kalliiksi, sen vannon kautta kunniani.

Kuningas ja kuningatar olivat nyt kovin häpeissään ja pahoillaan siitä, että olivat uskoneet Repolaisen valheellisia juttuja. Mutta Leopardi, kuninkaan serkku, lohdutti heitä.

-- Miksi surette turhaa. Rohkaiskaa mielenne. Olettehan te kuningas, jota kaikkien tulee kuulla ja totella.

-- Ah, lausui kuningas, -- kun ajattelen, että Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat saaneet tuon lurjuksen tähden kärsiä häpeätä ja vankeutta, niin joudun aivan vihan vimmoihin. Nyt saan hävetä herkkäuskoisuuttani.

Leopardin neuvosta kuningas tuotatti sitten Hukan ja Mesikämmenen suurella kunnialla takaisin hoviin vankikomeroista. Mutta Oinas Ollikkaa rangaistiin kovasti, koska hän oli ollut Repolaisen apulaisena, ja sovittajaisiksi Hukalle ja Karhulle kuningas lupasi, että he ja heidän sukunsa tästedes saisivat syödä kaikki Oinaan sukulaiset ja jälkeläiset, missä ikinä heitä tapasivat. Ja siitä päivin ahdistavat sudet aina armotta lampaita ja oinaita.

Sitten päättivät kuningas ja ylimykset oikein miehissä marssia Repolaisen linnalle, valloittaa sen ja vangita Repolaisen ja muitta mutkitta tappaa hänet.

-- Sillä jos hän taas pääsee tänne suutaan soittamaan, osaa hän kyllä kääntää kaikkien mielet, niin että hän jälleen pääsee vapaaksi, lausui Leopardi, ja kuningas oli samaa mieltä.

SEITSEMÄS LUKU

Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja herkuteltiin.

Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu, tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.

Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä ja näännyksissä.

Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:

-- Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut, nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien kimppuun?

Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen eteen.

-- Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, -- kauhea onnettomuus on minua kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani. Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni, joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä. Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! -- Kettu oli avannut ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!

Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut, että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.

Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia. Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille todistukseksi ilkeästä rikoksesta. -- Oi, säälikää minua ja kostakaa pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi vapaaksi.

Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän julmistuneena lausui: -- Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat ylimykset, mitä meidän on tehtävä.

Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin vihastuneena.

Mutta kuningatar lausui rohkeasti: -- Älä kiivastu, ystäväni, vaan malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti asiaa joka puolelta.

-- Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas tuimasti. -- Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen. Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?

-- Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen ääneen.

Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.

-- Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.

Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet Ketun saaliiksi.

-- Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. -- Rakkaampaa vierasta en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?

-- Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, -- mutta uutiseni eivät ole iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse leikistä eheänä.

-- Joutavia, naurahti Repolainen: -- Moiset uhkaukset eivät minua hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat, eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.

-- Henkeni ja omaisuuteni uhraan puolestasi, vastasi Mäyrä.

-- Jos jään elämään, palkitsen kyllä uskollisuutesi, sanoi Kettu.

-- Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, -- ja puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät, on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.

-- Ole huoleti, vastasi Repolainen. -- Minä kyllä keksin keinot. Saatpa nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.

Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.

Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: -- Oletko, kuomaseni, koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa. Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.

-- Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa heimollemme.

-- Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. -- Olemme kaikki väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän matkan.

Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu heiniä ja lehtiä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan. Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi. Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:

-- Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.

-- Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva Mielevä. -- Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa silloin olit?

-- Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. -- Se ei tosiaankaan ollut lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän kuluttua olen arvattavasti kotona.

Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti kuninkaanlinnaa.

KAHDEKSAS LUKU

Mäyrä Metsäsika ja Repolainen kulkivat suorinta tietä nummen yli hoviin. Matkalla lausui Repolainen:

-- Kävi miten kävi, mutta tällä kertaa minusta todellakin tuntuu siltä kuin matkani päättyisi hyvin. Mutta kuulehan, rakas orpanani, ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että taas olen tehnyt syntiä sen jälkeen kun viimeksi itseni ripitin. Kerron sinulle nyt kaikki rikokseni, sekä suuret että pienet.

Ja sitten Repolainen alkoi iloisen näköisenä kertoa kepposiaan ja konnankoukkujaan. -- Vielä on yksi asia mainitsematta, lausui hän lopuksi. Siihen aikaan kun Hukka ja minä olimme liittolaisia, näimme kerran metsässä hevosen ja lihavan, herkullisen näköisen varsan. Nähdessään varsan valahti Hukan suuhun heti vesi.

"Menepäs kysymään tuolta hevoselta, paljonko hän varsastaan tahtoo", sanoi hän minulle. Minä menin hevosen luo ja kysyin kohteliaasti: "Arvoisa rouva, sanokaa minulle, mitä tahtoisitte pikku varsastanne?" Hevonen vastasi: "Hinta on kirjoitettu takakavioihini." Minä palasin Hukan luo ja kerroin hänelle hevosen sanat. "Mene sinä itse katsomaan", sanoin, "minä olen niin huono lukumies".

"Minä sitä vastoin osaan lukea sekä latinaa että ranskankieltä", vastasi Susi ylvästellen. Sitten hän astui hevosen luo ja pyysi saada nähdä sen takakaviot. Hevonen kohottikin takakavionsa ja yks kaks -- lensi Hukka poloinen korkealle ilmaan. Sitten hevonen nelisti tiehensä täyttä laukkaa, mutta Hukka rukka makasi tunnotonna maassa kauan aikaa. Viimein hän tointui ja alkoi kauheasti ulvoa, eikä kummakaan, hänen naamassaan oli kuuden ihka uuden rautanaulan jäljet.

Ja nyt, rakas veljenpoikani, olen kertonut kaikki syntini. Voitko antaa minulle tällä kertaakin synninpäästön?

-- Minua surettaa suuresti, että jälleen olet tehnyt niin paljon pahaa, vastasi Mäyrä vakaasti. -- Mutta koska nyt olet niin lähellä kuolemaa, en tahdo tehdä kuormaasi raskaammaksi, vaan julistan syntisi anteeksi. Pelkään näet pahoin, ettet tällä kertaa saa kuningasta leppymään. Vääräsäären kuolema on kovasti suututtanut häntä. Kuinka saatoitkaan, setäni, menetellä niin kevytmielisesti?