Part 2

-- Miltä maistuu hiirenpaisti, ystäväni? Makealta luullakseni. Jos pikku Matti tietäisi sinun täällä herkuttelevan, toisi hän varmaankin sinappia ja pippuria mausteeksi. Hän on näet hyvin kohtelias poika. Hyvänen aika, onko teillä hovissa tapana veisata noin pitkiä ruokavirsiä? Olisinpa totta maar mielissäni, jos Susikin olisi tuossa samassa ilossa.

Näin sanoen luikki ilkeä Kettu tyytyväisenä kotiinsa.

Mutta Mirri rukka naukui ja valitti surkeasti, kuten ainakin hätääntynyt kissapahanen. Matti kuuli hänen valituksensa ja hyppäsi ilomielin vuoteestaan. Nopeasti hän sytytti kynttilän ja herätti isän ja äidin ja koko muun talonväen.

-- Hei! huusi hän, -- nyt on Kettu paulassa!

Kaikki, sekä suuret että pienet riensivät: nyt aittaan nuijat ja lyhdyt käsissään varasta tappamaan. Mirri parka luuli jo viimeisen hetkensä tulleen ja rupesi hurjasti hyppimään ja kynsimään. Matti kolhi häntä nuijallaan, puhkaisipa poloiselta toisen silmänkin. Silloin Kissa vimmastuneena iski hampaansa papin reiteen, puri ja kynsi minkä jaksoi. Pappi vaipui pyörtyneenä maahan, ja siitäkös nyt kaikki pelästyivät. Mirri jätettiin rauhaan, ja pappia lähdettiin kantamaan kotiin vuoteeseensa.

Runneltuna ja puolikuolleena Mirri koetti vielä taistella henkensä edestä. Hän iski hampaansa köyteen ja kalusi sitä kunnes se viimein katkesi. Iloisena hän hyppäsi ulos aukosta ja alkoi kiireesti rientää kuninkaan linnaan päin. Koko matkan hän itsekseen sitä pahoitteli, että oli antanut Ketun itseään petkuttaa.

-- Minäpä vasta hölmö olen, puhkui hän. -- Kuka käski minun uskoa kavalaa Repolaista! Nyt olen menettänyt toisen silmäni. Tuskin kehtaan kuninkaalle näyttäytyäkään.

Kun kuningas näki haavoitetun sanansaattajansa, syttyi hänen vihansa ilmituleen. Hän uhkasi kovasti rangaista kavalaa petturia. Vielä kerran hän kutsui kokoon ylimyksensä kysyäkseen heiltä, mitä oli tehtävä.

Mäyrä Metsäsika neuvoi:

-- Kutsu hänet, kuten laki vaatii, vielä kolmannen kerran tilille, mutta ellei hän silloinkaan tule, olkoon hän kuoleman oma.

-- Kukapa hänelle enää uskaltaisi mennä sanaa viemään? Tuskinpa ketään haluttaa panna silmäänsä tai terveyttänsä alttiiksi tuon kavalan konnan tähden, sanoi kuningas.

-- Armollinen kuningas, sanoi Mäyrä, -- jos suvaitsette, rupean minä kyllä lähettilääksenne, kävi miten kävi.

-- Mene, ystäväni, lausui kuningas, -- mutta ole kaikin mokomin varuillasi, ettei viekas veijari sinuakin pettäisi.

-- Rohkea rokan syöpi, arveli Mäyrä ja lähti matkaan.

Perille päästyänsä hän tapasi Repolaisen kotona istumassa vaimonsa ja lastensa seurassa, kuten ainakin hyvän perheenisän.

-- Hyvää päivää, Kettu setä, kuinka voitte te, jota aina olen pitänyt viisaana ja ymmärtäväisenä miehenä, niin röyhkeästi kohdella kuninkaan lähettiläitä? Eikö teidän mielestänne jo olisi aika noudattaa kuninkaan käskyä? Päivä päivältä karttuu teitä vastaan yhä useampia syytöksiä ja kanteita. Seuratkaa neuvoani ja tulkaa nyt vain mutkittelematta hoviin, muuten kohtaa teitä ankara tuomio. Kuningas on varmaan miehineen piirittävä linnanne. Te ette voi taistella sellaista ylivoimaa vastaan, ja niin joudutte surman suuhun sekä te että vaimonne ja lapsenne. Tulkaa siis kanssani. Terävä älynne keksii kyllä jonkin pelastuskeinon.

Näin puheli Mäyrä Metsäsika, ja Repolainen vastasi:

-- Olet oikeassa, Mäyrä ystäväni. Viisainta lienee, että itse lähden hoviin vastaamaan syytöksiin, joilla pahansuovat oliot koettavat hyvää nimeäni tahrata. Toivon kuninkaan olevan minulle suosiollisen. Hän tietää kyllä, kuinka tarpeellinen hänelle olen. Ei kukaan hänen ylimyksistään osaa hänelle niin viisaita neuvoja antaa kuin minä. Mitenkä tulisi kuningas toimeen, ellei minua olisi? Kun hätä on käsissä, kas silloin Repolainen kyllä kelpaa. Siksipä ovatkin muut ylimykset minulle vihoissaan. He kadehtivat älyäni ja toimeliaisuuttani ja virittävät salaisia juonia vastaani. Miettikäämme siis, Mäyrä kulta, miten parhaiten suoriutuisin tästä pulasta.

Sitten virkkoi Repolainen vaimolleen, rouva Mielevälle:

-- Ystäväiseni, pidä tarkka huoli lapsistamme, varsinkin Mikko pojastamme. Hän tulee isäänsä, yhtä terävähampainen kuin minäkin. Ja sinä, Repo veitikkani, harjoittele ahkeraan uusia temppuja, sillä aikaa kun isä on poissa.

Näin neuvottuaan Repolainen lähti Metsäsian kanssa matkalle. Surumielin jäi Mielevä lapsineen kotiin.

Kotvan aikaa astuttuaan Kettu sanoi Mäyrälle:

-- Mäyrä kulta, veli veikkoseni, pahoin pelkään, että käyn nyt viimeistä tietäni. Ja sitä ajatellessani muistelen kauhulla entisiä rikoksiani. Suo minun tunnustaa sinulle syntini.

-- Siinä tapauksessa täytyy sinun rehellisesti tunnustaa kaikki ryöstöt, petokset ja varkaudet, muuten en voi sinulle synninpäästöä antaa, sanoi Mäyrä.

-- Sen teen, huokasi Kettu ja alkoi katuvaisen näköisenä kertoa kepposia, joita hän oli Sudelle ja muille eläimille tehnyt. Lopetettuaan synnintunnustuksensa hän sanoi: -- Nyt olen tunnustanut kaikki salaisimmatkin rikokseni, ja pyydän, että määräät minulle ankaran rangaistuksen. Nöyryydellä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut.

Mäyrä Metsäsika tiesi hyvin, miten tällaisissa tilaisuuksissa oli meneteltävä. Hän taittoi vitsan tien varrelta ja sanoi Ketulle: -- Iske tällä kolme kertaa selkääsi, laske se sitten maahan ja hyppää kolmesti sen yli. Suutele sitä vielä nöyrästi katuvaista mieltä osoittaaksesi. Tämän tehtyäsi julistan sinut synneistä vapaaksi.

Kun Kettu oli tehnyt kaikki määräyksen mukaan, sanoi Mäyrä:

-- Nyt pitää sinun myöskin elämässäsi osoittaa, että täydellä todella aiot astua parempia polkuja. Käy ahkerasti kirkossa, veisaa virsiä ja lupaa juhlallisesti ja vakaasti, että ikipäiviksi heität petoksen ja varkauden.

Juhlallisella äänellä lausui Kettu: -- Minä lupaan ja vannon sen.

Tämän jälkeen jatkettiin matkaa. Hetken aikaa astuttuaan he saapuivat erään luostarin kohdalle. Muurin ulkopuolella käyskenteli joukko lihavia, pulskannäköisiä kanoja ja kukkoja. Kun Kettu näki näin paljon riistaa, valahti vesi hänen suuhunsa.

-- Tuosta muurin sivuitse kulkee suorin tie, huusi hän hätäisesti Mäyrälle päästäkseen lähemmäksi kanoja.

Kun he lähestyivät kanaparvea, saattoi Kettu töin tuskin pysyä aisoissa. Kiiluvin silmin hän tarkasti lihavia lintuja, varsinkin erästä nuorta, herkullisen näköistä kukkoa. Ja yhtäkkiä hän syöksyi kukon kimppuun niin että sen höyhenet pilvenä pölisivät.

-- Onneton setäni! huudahti pelästynyt Mäyrä. -- Sillä laillako aiot elämäsi parantaa?

Repolainen heitti kukon ja lausui katuvaisena: -- Oi, kuinka hajamielinen olenkaan! Jumala minua vaivaista armahtakoon! En tee sitä koskaan enää.

He saapuivat nyt kapealle sillalle. Mutta Kettu raiskan silmät kääntyivät tavan takaa taaksepäin, ja murhemielin hän ajatteli lihavaa kukkoa.

Mäyrä huomasi sen ja virkkoi nuhdellen: -- Minne jäävät silmäsi? Oletpa toden totta vallan kauhea ahnio.

-- Älä minua soimaa, häiritset vain puheillasi hartauttani. Luen juuri muutamia rukouksia niiden kanojen sielun puolesta, jotka tuolta kanaperheeltä ennen olen ryöstänyt.

Mäyrä ei puhunut enää sanaakaan, ja Repolainen katseli kanoja niin kauan kuin silmä kantoi. Mutta he lähestyivät jo kuninkaan hovia, ja nyt Kettu kävi alakuloiseksi. Vavisten hän ajatteli monia rikoksiaan ja pahoja tekojaan.

NELJÄS LUKU

Kun hovissa kuultiin, että Kettu Repolainen nyt vihdoinkin oli tulossa, riensivät kaikki, sekä suuret että pienet kilvan häntä katselemaan. Jokainen toivoi hartaasti, että kunnoton Kettu saisi oikein ankaran rangaistuksen. Mutta Repolainen ei ollut millänsäkään. Levollisena ja ylpeänä kuin olisi ollut kuninkaan oma poika, hän kävi väkijoukon keskitse ja astui rohkeasti valtaistuimen eteen.

-- Ylevä kuningas, armollinen herra, aloitti hän tyynesti puheensa. -- Sinä olet suuri ja oikeutta rakastava. Sen vuoksi pyydän, että suvaitset kuulla minua. Sinä tiedät että olen uskollinen palvelijasi, siksi olen levollinen, vaikkakin viholliseni minua juuri tämän uskollisuuteni tähden parjaavat ja koettavat vahingoittaa.

-- Älä lörpöttele, ärjäisi kuningas. -- Turhaan minua imartelet ja liehakoit. Katsele Kukkoa, häneltä olet ryöstänyt lapsen toisensa jälkeen. Katsele Mirri raukkaa ja runneltua Karhua. Katsele kaikkia näitä alamaisiani; jokainen syyttää sinua petoksesta ja vääryydestä. Etpä taitane niinkään helpolla heidän valituksistaan vapautua.

-- Armollinen kuningas, vastasi Kettu. -- Pitääkö minun vastata siitä, että Mesikämmen joutui korvattomaksi? Kuka käski hänen mennä varastamaan mettä toisen puutarhasta, arvaahan sen jokainen, että talonomistaja häntä siitä hyvästä pieksi ja mukiloi. Ja pitääkö minun kärsiä siitä, että Mirri Kissa, jonka vastaanotin suurella kunnioituksella, halveksi vaatimatonta kestitystäni ja yösydännä salaa hiipi papin aittaan varastamaan? Mutta tehkää, kuten tahdotte. Te olette voimakas ja mahtava. Kuinka minä, vähäpätöinen Kettu raiska, uskaltaisin teitä vastustaa? Surmatkaa minut, jos haluatte. Olen kokonaan teidän vallassanne. Mutta kävi miten kävi, minun omatuntoni on puhdas.

Näin puhui Kettu Repolainen ja näytti niin viattomalta kuin äskensyntynyt karitsa. Mutta Oinas Ollikka lausui: -- Nyt on meidän vuoromme. Esittäkäämme syytöksemme.

Ja nytkös astui esiin todistajia ja syyttäjiä oikein miehissä. Siinä oli Susi Hukkanen, siinä Mirri Kissa ja ja Karhu Mesikämmen, siinä Jänis Vääräsääri, Merkki Koira, Vuohi Partaheimo, Orava Käpyri ja Kärppä Käpsä, siinä tulivat hirvet ja saukot, majavat ja ilvekset, kaikki vaativat Kettu Repolaiselle rangaistusta. Linnutkin lentää lehahtivat siihen muun väen joukkoon. Kilvan valittivat Närhi Näpsä, Varis Vaakkulainen ja Kurki Koipelainen, puhumattakaan kanoista ja hanhista, joiden kaakottavat syytökset yhtyivät kukon surulliseen valitukseen. Kaikki vaativat Kettu Repolaiselle ankaraa rangaistusta. Mutta Repolainen kuunteli heidän kanteitaan tyynenä ja rauhallisena. Hän tekeytyi aivan syyttömäksi ja tiesi niin taitavasti asettaa sanansa, että itse päällekantajatkin hämmästyivät ja alkoivat omia sanojaan epäillä. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut syyttäjä ja nuo toiset syyllisiä. Mutta hänen kaunopuheisuutensa ei sittenkään voinut häntä pelastaa. Häntä vastaan esiintyi liian monta luotettavaa todistajaa, jotka päivänselvään osoittivat hänen syyllisyytensä. Ja niin tuomitsi kuninkaan neuvosto yksimielisesti Repolaisen kuolemaan.

Jo arveli viekas Kettukin olevansa hukassa. Kuningas itse julisti kuolemantuomion. Pahantekijä pantiin kahleisiin, ja kauhistuen hän ajatteli lähestyvää loppuaan.

Mutta Repolaisen sukulaiset ja ystävät tulivat sangen pahoilleen kuullessaan ankaran tuomion. Olihan Kettu viisas ja mielevä mies ja sitä paitsi maan mahtavimpia ylimyksiä. Varsinkin Martti Apina ja Mäyrä Metsäsika olivat kovin suruissaan. He eivät tahtoneet nähdä sukulaisensa ja ystävänsä surkeata loppua, senvuoksi he pyysivät kuninkaalta lupaa lähteä hovista ja poistuivat. Heitä seurasivat kaikki Ketun muutkin sukulaiset kuninkaan suureksi mielipahaksi.

Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Kissa Mirri olivat sitä vastoin kovin mielissään ja ryhtyivät innolla täyttämään kuninkaan käskyä.

-- Muistatko, Hukka kuoma, kuinka iloinen Kettu oli kun sinun veljeäsi vietiin hirteen? virkkoi Mirri sähisten. -- Nyt on sinun vuorosi tullut. Ja sinä, Mesikämmen, muistat kyllä vielä onnettoman käyntisi talonpojan puutarhassa. Nyt saat kostaa kaikki tuskasi ja häpeäsi. Olkaamme nyt vain varuillamme, ettei hän pääse käsistämme livahtamaan. Kuka tietää mitä konnankoukkuja hän vielä keksii pelastaakseen itsensä? Kiirehtikäämme siis.

Hukka lausui: -- Älä lörpöttele, vaan hanki minulle vahva nuora, jolla saan sitoa hänet.

Nyt saapui kuningas ja koko hänen hovinsa mestauspaikalle. Olipa kuningatarkin naisineen lähtenyt liikkeelle nähdäkseen tuon kuuluisan pahantekijän kuoleman. Ja heidän jälkeensä tulvi väkeä mustanaan, köyhiä ja rikkaita, nuoria ja vanhoja. Kaikki iloitsivat Repolaisen kuolemasta ja tahtoivat omin silmin nähdä, kuinka tuo veijari viimeinkin henkensä heittäisi. Hukka oli kovassa touhussa. Hän neuvoi ystäviänsä ja erittäinkin vaimoansa, rouva Hukatarta, pitämään Kettua tarkoin silmällä, ettei hän suinkaan pääsisi pakoon pujahtamaan. Hidasluontoista Karhua hän yhtä mittaa koetti kiihottaa suurempaan intoon.

-- Mirri, sinä olet näppärä kiipeämään, sanoi hän Kissalle, -- nousepas kiinnittämään köysi hirsipuuhun. Pitele sinä, Mesikämmen, Repolaista sillä aikaa, kun minä nostan tikapuut pystyyn.

-- Pidä sinä vain huolta tikapuista, kyllä minä Repolaisen hoidan, murisi Mesikämmen.

Alakuloisena katseli Repolainen vihamiestensä puuhia.

-- Kylläpä teillä on kiire toimittaa minut pois maailmasta. Paljon kauniimmin tekisitte, jos minua puolustaisitte ja suojelisitte. Mutta sellainen on maailman meno. Ja mitä auttaa valitus ja parku! Kuolema tulee kerran kuitenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: -- Oi, jospa nyt pian keksisin hyvän keinon, joka pelastaisi minut kuolemasta ja saattaisi minut kuninkaan suosioon. Kun vain pääsisin hengissä tästä pinteestä, kyllä silloin maksaisin vihollisilleni runsaalla mitalla heidän vaivansa ja puuhansa. -- Ja niin hän arvella aprikoi päänsä ympäri. Viimein hän jo luulikin keksineensä hyvän neuvon.

Juuri kun kuningas oli antamaisillaan merkin tuomion täyttämiseen, aukaisi Repolainen suunsa ja huusi surkealla äänellä: -- Kuulkaa minua, rakkaat lähimmäiseni, vielä viimeisen kerran. Seison jo kuoleman kynnyksellä ja sen vuoksi haluan tässä kaikkien kuullen tunnustaa syntini. Se huojentaisi sydäntäni, joka on kovassa tuskassa.

Ketun sanat ja kyyneleet liikuttivat monen sydäntä, ja kuningas suostui hänen pyyntöönsä. Heti tuli Kettu Repolainen paremmalle mielelle. Kolkolla äänellä hän juhlallisesti alkoi puhua kokoontuneelle kansalle:

-- Spiritus Domini, armahda minua! Sydäntäni särkee, kun ajattelen entistä elämääni. En näe tässä silmäini edessä ainoatakaan olentoa, jota en jollain lailla olisi loukannut. Jo pienenä palleroisena ajoin takaa nuoria vuohia ja karitsoja ja surmasin heistä monta. En ole säästänyt viattomia lintuja, en rauhallisia kanoja, en sorsia enkä hanhia. Missä tahansa kohtasin mieluisan otuksen, surmasin sen heti ja kaivoin hiekkaan ne, joita en jaksanut syödä. Eräänä talvipäivänä tutustuin Susi Hukkaseen. Hän alkoi heti minulle selittää, että olimme keskenämme sukua. Minä miellyin häneen, me rupesimme liittolaisiksi ja päätimme rehellisesti jakaa kaiken saaliin. Yhdessä samoilimme sitten maita mantereita ja surmasimme mitä eteemme sattui. Mutta Hukka oli huono kumppani. Hän ei koskaan antanut minulle koko osaani, vaan ahmi aina parhaimmat palat omaan suuhunsa. Jos koetin joskus puoltani pitää, irvisti hän minulle vihaisesti ja näytti teräviä hampaitaan. Ja aina kun olimme kaataneet oikein pulskan härän tai lehmän, ilmestyivät hänen vaimonsa ja seitsemän ahnasta lastansa saaliinjaolle ahmien suuhunsa koko paistin, niin ettei minulle jäänyt kuin luut nuuskittavaksi. Varmaankin olisin nälkään nääntynyt, ellei minulla olisi ollut salaista aarrettani, josta mielin määrin saatoin ammentaa.

Kuningas höristi korviaan kuullessaan aarteesta puhuttavan ja kysyi uteliaana:

-- Mistä aarteesta puhut? Ja kuinka olet sen käsiisi saanut?

Repolainen oli hetken aikaa ääneti, sitten hän vastasi:

-- Koska niin haluatte, ilmaisen teille kaikki. Miksi enää kuoleman hetkellä mitään salaisin? Niin katkeralta kuin tuntuukin, täytyy minun tunnustaa, että aarre on varastettua tavaraa. Asianlaita on näet tällainen: muutamat alamaisistanne olivat tehneet salaliiton teitä vastaan, ylevä kuningas, ja luultavasti olisi heidän hankkeensa onnistunutkin, ellen minä ajoissa olisi saanut tätä aarretta pois siepatuksi. Tosin sai armas isäni tämän kautta paljon kärsiä ja kuolla lopuksi surkean kuoleman, mutta minä en tekoani kadu, sillä se tapahtui teidän tähtenne.

Kauhistuneena oli kuningatar kuunnellut Ketun puhetta salaliitosta.

-- Repolainen! huudahti hän. -- Puhutko totta vai valhetta? Muista, että viimeinen hetkesi kohta koittaa ja tunnusta kaikki rehellisesti.

Ja kuningas lausui:

-- Astu heti alas tikapuilta, Repolainen, ja kerro minulle juurta jaksain, mitä salaliitosta tiedät. Ja te muut, vaietkaa. Tämä asia koskee vain Repolaista ja minua.

Kuninkaan sanat kuullessaan venyi Hukan, Mesikämmenen ja Mirrin naama toista mointa pitemmäksi. Mutta Repolainen sipsutti kevein askelin tikapuilta maahan ja lähestyi simasuin kuningasta ja kuningatarta.

-- Kunpa nyt vain osaisin oikein viisaasti puhua, niin että pääsisin kuninkaan ja kuningattaren suosioon, mietti tuo kavala vekkuli. -- Silloin kyllä pälkäästä pääsisin. Mutta aika tavalla minun nyt täytyy valheita lasketella, sen huomaan.

-- Kas niin, Repolainen, lausui kuningatar ystävällisellä äänellä, -- kerro nyt vain peittelemättä ja suoraan, mikä sydäntäsi painaa, äläkä mitään salaa.

-- Oi, huokasi Repolainen hurskaan näköisenä, -- miksi enää ketään pettäisin? Rehellisesti tahdon teille kaikki kertoa. Tosin täytyy minun silloin paljastaa rakkaiden ystäväin ja sukulaisten vehkeilyt, mutta muuta en saata. En voi astua kuolemaan tällainen hirveä salaisuus tunnollani.

Ketun sanoista kävi kuningas vakavan näköiseksi. -- Puhutko täyttä totta, Repolainen? kysyi hän.

Värisevällä äänellä vastasi viekas Kettu: -- Tosin olen kurja syntinen, mutta niin huono en sentään ole, että kuoleman hetkellä valehtelisin.

-- Kettu raukka, hän on kovin murtunut, kuiskasi kuningatar puolisolleen. -- Ole hänelle armollinen. Kenties hän voi pelastaa henkesi tunnustuksellaan.

Kuninkaan viittauksesta vaikeni nyt koko kokous. Repolainen katsahti ylös taivaaseen päin ja alkoi puhua:

-- Armollinen kuningas, sanoi hän, -- suvaitkaa kuunnella minua. Minulla ei tosin ole mitään kirjallisia todistuksia, mutta sanoihini voitte täydellisesti luottaa. Aion paljastaa koko hirveän salaliiton perin pohjin.

VIIDES LUKU

Pelastaakseen oman henkensä Repolainen kertoi nyt kuninkaalle jutun, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän ei säästänyt ketään, ei edes omaa isäänsä eikä Mäyrä Metsäsikaa, uskollista ystäväänsä. Näin hän jutteli:

-- Isävainajani löysi kerran salaisen aarteen, jonka eräs kuningas monta, monta sataa vuotta sitten oli kätkenyt. Hän kävi poloinen tästä kovin ylpeäksi, alkoi halveksia entisiä ystäviään ja etsi ylhäisten seuraa. Eräänä päivänä hän lähetti Kissa Mirrin korpeen Mesikämmenen luo tärkeälle asialle. Hänen tarkoituksensa oli näet korottaa Karhu kuninkaaksi, ja siksi hän pyysi tätä luokseen. Mesikämmen mielistyi kovin tämän kuultuaan. Hän riensi heti isäni luo. Susi Hukkanen ja viisas Mäyrä olivat myös saaneet kutsun ja saapuivat isäni luo. Yksin neuvoin nämä neljä, Kissa Mirri viidentenä, nyt tekivät salaliiton. He päättivät kukistaa teidät, suuri kuningas, ja valita Mesikämmenen teidän sijastanne kuninkaaksi. Mutta onneksi paljastui heidän hankkeensa ajoissa. Mäyrä oli näet eräänä aamuna juonut liiaksi olutta ja kävi siitä niin puheliaaksi, että lörpötteli vaimolleen koko salaisuuden. Mäyrätär vannoi kyllä pitävänsä asian salassa, mutta mitäs vielä. Eipä aikaakaan kun hän tapasi vaimoni metsässä, ja silloin he eukkojen tapaan alkoivat jaaritella kaiken maailman asioita. Mäyrätär ei tietysti osannut pitää suutaan kiinni, vaan jutteli vaimolleni salaisuuden vaadittuaan ensin häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän kenellekään koko avarassa maailmassa asiasta mitään hiiskuisi. Mutta tunnettehan, armollinen kuningas, hameväen. Tuskin oli vaimoni päässyt kotiin, kun hän jo minulle kertoi mitä oli kuullut. Näin pääsin salaisuuden perille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kauhistuin kuullessani moista julkeutta.

No jopas jotakin, arvelin itsekseni, kyllä silloin maailma on mullin mallin, jos tuo tyhmä, kömpelö Mesikämmen korotetaan kuninkaaksi. Hallitsijamme Jalo on kuin kuninkaaksi luotu. Hän on korkeasukuinen, mahtava ja armollinen. Huonosti käy silloin valtakunnan, jos Karhu hölmö tulee hänen sijalleen. Ja nyt aloin yötä päivää tuumia, miten voisin estää salaliittolaisten ilkeät aikeet. Ymmärsin, että niin kauan kuin heillä oli isäni aarre hallussaan, heidän hankkeensa kyllä onnistuisi, sillä raha saa ihmeitä aikaan, kuten kaikki tiedämme. Sen vuoksi mietin nyt taukoamatta, millä keinoin saisin aarteen käsiini. Ensiksi täytyi minun tietysti löytää piilopaikka, johon aarre oli kätketty. Aloin salaa seurata isääni, minne tahansa hän kulki. Kauan aikaa sain turhaan kulkea hänen jälkiään, mutta viimein sain toki tietää aarteen kätköpaikan. Eräänä päivänä makasin väijyksissä pensaikossa. Silloin näin yhtäkkiä isäni hiljaa hiiviskellen nousevan eräästä rotkosta. Hän katseli ja nuuski tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut minua, joka henkeäni pidättäen makasin kätkössäni. Isäni luuli olevansa yksin ja tukki taitavasti rotkon aukon hiekalla. Sen tehtyään hän poisti hännällään jäljet niin tarkkaan, ettei niitä kukaan voinut nähdä. Sitten hän kiireesti juoksi tiehensä. Mutta minä riensin juoksujalkaa rotkolle, kaavin kynsilläni reiän auki ja ryömin rotkoon. Voi ihme, kumma! sitä hopean ja kullan paljoutta, mikä siinä oli! Oikein silmiäni huikaisi sitä katsellessani. Sen enempää vitkastelematta juoksin aika vauhtia kotiin noutamaan vaimoani. Yhdessä aloimme sitten kuljettaa aarretta pois rotkosta. Ja siinäkös työtä oli! Yötä päivää saimme raahata ja kantaa, niin että hiki valui pitkin ruumista. Ei ollut meillä näet kärryjä eikä vankkureita, joilla olisimme raskaita kulta- ja hopea-arkkuja kuljettaneet. Mutta toimelias vaimoni, Mielevä, auttoi minua uskollisesti, ja niin saimme kuin saimmekin aarteen turvalliseen kätköpaikkaan.

Sillä aikaa oli salaliittolaisilla joka päivä pitkiä kokouksia. Mesikämmen ja Hukkanen lähettivät kiertokirjeitä kaikkiin maakuntiin houkutellakseen itselleen liittolaisia. Mesikämmen lupasi suuren palkkion kaikille niille, jotka yhtyisivät häneen. Isäni, joka oli näppäräliikkeinen ja ovela, lähti levittämään kirjeitä. Hän matkusti paikasta paikkaan, puhutteli kansaa ja lupaili kultaa ja hopeaa niille, jotka Mesikämmenen puolesta sotisivat.

Tuli kesä. Isäni palasi tyytyväisenä matkaltaan. Hän oli tosin kestänyt monta vaaraa ja vastusta retkellään, mutta hänen oli onnistunut koota Mesikämmenelle suuri sotajoukko. Hyvillä mielin tutkivat nuo viisi toveria nyt pitkää luetteloa kaikista niistä, jotka olivat luvanneet Karhua auttaa. Siinä oli ensiksikin kaksitoista sataa Hukan uljasta sukulaista, joiden avoimet kidat ja terävät hampaat olivat kerrassaan kauhistuttavia sota-aseita. Kaikki karhut ja kissat, ahmat ja mäyrät olivat valmiit milloin tahansa marssimaan sotaan Mesikämmenen puolesta.

Mutta kukin heistä vaati yhden kuukauden palkan etukäteen, ja se heille luvattiinkin. Liittolaiset luottivat näet isäni suunnattomaan aarteeseen.

Isäni lähti sitten rotkoon aarrettaan katsomaan. Mutta voi kauhistusta! Poissa oli aarre, tipotiessään! Onneton isä parkani etsi koko rotkon ristiin rastiin, hän tutki kaikki nurkat ja lokerot, kaivoi ja kaapi -- turhaan, aarretta ei löytynyt. Häpeissään ja surullisena hän riensi ulos rotkosta ja surmasi epätoivoissaan itsensä. Vieläkin nousee itku kurkkuuni tätä kauheata tapausta muistellessani.

Näin olin siis saattanut rakkaan isäni kuolemaan, enkä sitä koskaan voi unhottaa. En kuitenkaan kadu tekoani. Vähät siitä, jos minut nyt siitä kiitokseksi hirtetäänkin, hyvä omatunto on paras palkkani. Hyvä pahalla palkitaan, se on maailman tapa. Hukkanen ja Mesikämmen istuvat neuvoskunnassa kuninkaan lähimpinä miehinä, mutta Kettu parka, joka on uhrannut oman isänsä kuninkaan tähden, tuomitaan kuolemaan.

Näin huoaten Repolainen lopetti pitkän puheensa.

Mutta kuninkaan ja kuningattaren oli vallannut kova halu saada suuri aarre haltuunsa. He kutsuivat Repolaisen luokseen voidakseen muitten kuulematta keskustella hänen kanssaan ja alkoivat tarkoin tutkia häneltä aarteen piilopaikkaa.

Mutta Repolainen vastasi: -- Miksi lahjoittaisin suunnattoman rikkauden kuninkaalle, joka on tuominnut minut kuolemaan? Te uskotte enemmän vihollisteni valheita kuin minun puhettani.