Part 1

KETTU REPOLAINEN

Goethen "Reneke Fuchs" runoelman y.m. mukaan suomeksi kertonut

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

ENSIMMÄINEN LUKU

Oli helluntai, kesän herttainen juhla. Metsät ja maat, vuoret ja mäet vihannoivat ja kukoistivat. Riemuiten visersivät linnut puissa ja pensaikoissa. Kukkaset tuoksuivat kedolla, ja taivas oli kirkas.

Kuningas Jalo oli kutsunut luokseen koko hoviväkensä, ja kaikki läänitysmiehet riensivät kiireimmän kautta noudattamaan hänen kutsuaan. Siinä oli kansaa jos jonkinlaista. Juhlallisena astui saapuville Kurki Koipelainen, häntä seurasi Närhi Näpsä, Harakka Hakattaja ja monta muuta valtakunnan ylimystä. Ei kukaan tahtonut olla poissa, sillä kuningas aikoi viettää suurta juhlaa ja oli lähettänyt kutsun sekä suurille että pienille.

Mutta missä oli Kettu Repolainen, tuo vallaton vekkuli? Häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Arvaahan sen, Kettu veijari pelkäsi kokoontuneita ylimyksiä, hän oli näet tehnyt kaikille jotain pahaa. Tuskinpa oli koko metsänväessä ainoatakaan, jota hän ei ollut loukannut, lukuunottamatta Mäyrä Metsäsikaa, hänen orpanaansa. Siksipä eläimet olivatkin päättäneet oikein miehissä kannella kuninkaalle Ketun kepposista.

Kuningas Jalo istui valtaistuimelleen, ja kaikki eläimet seisoivat hänen ympärillään. Silloin astui Susi Hukkanen serkkujensa ja ystäväinsä seuraamana kuninkaan eteen ja aloitti kanteet. Pitkässä puheessa hän kuvaili, mitä pahaa Kettu oli hänelle tehnyt, kuinka katalasti hän oli kohdellut Hukatarta, Suden hellää puolisoa, ja hänen pieniä lapsiaan.

-- Oi, armollinen kuningas, lausui hän lopuksi murhemielin. -- Sinä olet suuri ja ylevä, armahda siis minua ja kosta häpeäni. Vaikka kieleni neljä viikkoa lakkaamatta kävisi, en sittenkään ennättäisi kertoa kaikkea sitä ilkeyttä, minkä Kettu minulle on tehnyt.

Kun Susi oli puheensa päättänyt, astua tepsutti esiin pieni koira, Merkki nimeltään. Hän puhutteli kuningasta ranskan kielellä:

-- Oi kuninkaani, virkkoi hän, minä olen köyhä koirarukka. Ainoa omaisuuteni oli palanen lihamakkaraa, jota talletin pensaikossa. Mutta senkin vähän Kettu riisti minulta.

Mutta tämän kuullessaan hypähti Kissa Mirri vihaisena kuninkaan eteen. -- Loruja, kivahti hän. -- Juttu on jo monen vuoden vanha. Sitä paitsi oli makkara oikeastaan minun omaisuuttani. Varastin sen eräänä pimeänä syysyönä myllärin eukolta. Merkillä ei ole siihen sen enempää oikeutta kuin Repolaisellakaan.

Pantteri lausui: -- Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin valituksiin. Tietäähän jokainen, että Kettu Repolainen on varas ja murhaaja. Kuulkaapas, kuinka hävyttömästi hän eilen kohteli Jänis Vääräsäärtä, tuota hyvänsävyistä miestä, joka ei virka pahaa sanaa kenellekään: Repolainen tekeytyi hurskaaksi ja rupesi Jänikselle opettajaksi häntä muka rukoilemaan neuvoakseen. Mutta miten ollakaan, juuri kun he istuivat vieretysten uskontunnustusta lukien, iski Kettu, joka tietenkään ei osannut pahaa luonnettaan hillitä, hampaansa Jäniksen kurkkuun. Huonosti olisi nyt Vääräsäären käynyt, ellen minä olisi sattunut kulkemaan siitä ohitse ja pelastanut poloista tuon tekopyhän lurjuksen kynsistä. Tuossa hän nyt seisoo hurskas Vääräsääremme. Katsokaa, kuinka runneltu hän on, täynnä haavoja ja mustelmia. Salliiko hallitsijamme, sallivatko korkeasukuiset ylimykset moisen konnan rankaisematta häväistä lakia ja oikeutta?

-- Soisinpa totta tosiaan, että tuo ilkiö jo kauan sitten olisi henkensä heittänyt, huokasi Susi.

Mutta nyt puuttui puheeseen Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, joka rohkeasti alkoi setäänsä puolustaa, lausuen:

-- Totta sanoo sananlasku, että vihamiehen suu on kitsas kiitokselle. Jospa setäni vain olisi täällä, kyllä silloin saisit, Susi, kavalaa parjaustasi katua. Oletko jo unhottanut, kuinka sinä ja Repolainen kerran teitte ystävyydenliiton? Jos armollinen majesteetti suvaitsee, niin kerron, miten Susi silloin ystäväänsä petkutti. Muutamana päivänä lähtivät Repolainen ja Hukka äsken teurastettua sikaa eräältä talonpojalta ryöstämään. Kettu hiipi suurella vaivalla sisään ruoka-aitan ikkunasta ja heitti lihat Sudelle, joka odotti ulkopuolella. Pahaksi onneksi sattuivat koirat olemaan lähettyvillä, ja ne repivät Repolaista niin pahoin, että tämä töin tuskin pääsi pakoon. Haavoittuneena hän riensi Hukkasen luo saaliin jaolle. Mutta ahnas Susi oli syönyt koko sian suuhunsa luineen lihoineen Ketulle sorkkaakaan jättämättä. Monta muuta tällaista juttua voisin vielä kertoa, mutta riittäköön tämä. Mitä taas Vääräsäären asiaan tulee, niin se on pelkkää panettelua. Sanokaa itse, hyvä herrasväki, miltä maailma näyttäisi, ellei opettaja saisi oppilastaan hiukan kurittaa ja nuhdella. Ja mitä tulisi nuorisostamme, ellei se saisi vähän kuriakin maistaa? Entäs Merkki sitten, joka väittää menettäneensä lihamakkaransa. Enpä totta maar kehtaisi hänen sijassaan koko makkarasta sanaakaan hiiskua. Kuka voi moittia setääni siitä, että hän ottaa varkaalta hänen saaliinsa? Jalosukuisen miehen tulee aina kohdella rosvoja ankarasti. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi hirttänyt tuon liehakoivan konnan siihen paikkaan. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. Jokainen moittii vain setäni entisiä erehdyksiä, ei kukaan ajattele hänen nykyistä hurskasta elämätään. Mutta olenpa varma siitä, että siitä lähtien kun kuninkaanrauha julistettiin, Repolainen on elänyt siivommin kuin kukaan muu. Hän on tykkänään muuttanut elämänsä. Hän syö vain kerran päivässä, elelee kuin erakko, käyttää jouhipaitaa ja kiduttaa itseään kaikin tavoin. Pitkään aikaan hän ei ole lihaa maistanutkaan. Hän on jättänyt asuntonsa Veijanlinnan ja elelee nyt yksin luostarikammion hiljaisuudessa. Jos suvaitsette mennä katsomaan, voitte omin silmin nähdä, kuinka laihaksi ja kalpeaksi hän on käynyt paastoamisesta ja lihankiduttamisesta. Toivoisinpa, että hän itse nyt olisi saapuvilla ja saattaisi vihamiestensä väärät syytökset häpeään.

Tuskin oli Mäyrä Metsäsika lopettanut pitkän puheensa, kun hoviväki suureksi kummakseen näki oudon näyn. Kuninkaan valtaistuinta läheni Kukko Ortelainen koko suuren sukunsa saattamana. Saattojoukon keskellä astui kaksi nuorta kukkoa haikeasti itkien. He kantoivat sysimustia paareja, joilla lepäsi nuori kana verissään, pää ja kaula katkaistuna. Ruumista seurasi kaksi pulskaa kukkoa kynttilät käsissä. He olivat murhatun naisen veljet, Kukerikku ja Kikerikuu. Ääneen valittaen he huusivat kostoa murhaajalle. Kukko Ortelainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen ja lausui värisevällä äänellä:

-- Oi, armollinen herra kuningas, armahda minua ja perhettäni. Katso Repolaisen työtä. Tässä lepää armas Kuoppukenkäni, tytärraukkani, kuoleman uneen vaipuneena. Keväällä, kun nurmet ja niityt vihannoivat, riemuitsin minäkin onnellisen perheeni keskuudessa. Emäntäni, jonka vertaista turhaan saa hakea, oli lahjoittanut minulle kymmenen reipasta poikaa ja neljätoista kukoistavaa tytärtä. Tyytyväisinä elelimme kaikessa rauhassa, ruokaa ja juomaa oli meillä yllin kyllin. Kartano, jossa asuimme, oli rikkaan luostarin aluetta, pihaa suojasi korkea muuri, ja kuusi suurta koiraa vartioitsi lasteni henkeä. Mutta Repolainen kadehti onnellista elämäämme. Öisin hän hiiviskeli muurin läheisyydessä ja väijyi portin pielessä. Kerran hän joutui koirien kynsiin, ja nämäpä antoivat tuolle veijarille sellaisen löylytyksen, että karvat pilvenä pölisivät. Hän pelastui kuitenkin sillä kertaa ja jätti meidät hetkeksi rauhaan. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo saapui luoksemme erakon puvussa ja ojensi minulle sinetillä suljetun kirjeen. Minä tunsin heti armollisen kuninkaamme sinetin ja avasin kirjeen. Siinä sanottiin, että kuningas oli julistanut rauhan kaikkien eläinten kesken. Samalla Repolainen ilmoitti minulle ruvenneensa erakoksi. Hän ei muka enää syönyt lihaa ja oli juhlallisesti luvannut heittää kaikki entiset syntinsä. Minun ei siis tarvinnut häntä enää pelätä. Hän näytti minulle munkinkaapunsa ja luostarin esimiehen antaman todistuksen. Avasipa vielä vaatteensakin näyttääkseen jouhipaidan, johon hän oli pukeutunut lihansa kuritukseksi. Sitten hän heitti jäähyväiset, hänen piti muka kiirehtiä rukouksiaan lukemaan ja jumalanpalvelusta pitämään. Ja heti minusta erottuaan hän alkoi hartaasti mutista rukousta. Minä puolestani riensin heti kohta perheelleni iloista uutista ilmoittamaan. Kaikki riemuitsivat, sillä nythän meille vasta huolettomat päivät alkaisivat, kun Kettu Repolainen oli elämänsä parantanut ja munkiksi ruvennut. Rohkeasti samoilimme nyt muurin ulkopuolellakin. Mutta voi kovaa onnea! Kavala Kettu väijyi pensaikossa. Kun me nyt pahaa aavistamatta iloisina multaa ruoputimme, syöksyi hän yhtäkkiä kimppuumme, saavutti meidät portin luona ja surmasi pulskimman poikani. Tämän jälkeen ei meillä enää ollut rauhallista hetkeä. Saatuaan verta maistaa halusi tuo ilkiö yhä vain enemmän. Joka päivä hän ryösti jonkun lapsistani. Viisi poikasta on enää jäljellä uhkeasta lapsiparvestani, muut kaikki on tuo julmuri suuhunsa syönyt. Ja eilen -- oi, sydämeni on särkyä sitä muistellessani -- hän surmasi suloisen tyttäreni, joka oli ahkerin munija siskojensa joukossa. Koirat pelastivat hänen ruumiinsa. Katsokaa, tässä hän nyt lepää.

Silloin kuningas lausui vihoissaan Mäyrälle: -- Katsopas, Mäyrä, näin tuo erakkosi paastoo ja katuu syntejään. Mutta varokoon hän itseään, kyllä hän vielä saa kaikki pahat tekonsa kalliisti maksaa. Älä sure, Kukko Ortelainen, minä kostan tyttäresi surman. Mutta nyt hautaamme hänet ensin kaikella kunnialla.

Kuninkaan käskystä haudattiin Kuoppukenkä sitten juhlallisesti. Kansa veisasi juhlavirren: Domino placebo päästä päähän. Voisinhan mainita kuka ruumissaarnankin piti, mutta jääköön se sikseen. Ruumis laskettiin hautaan, ja haudalle pystytettiin sileäksi kiilloitettu kivi, johon oli kaiverrettu seuraavat sanat:

"Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Ortelaisen tytär. Hän oli kaikkien kanojen kruunu, muni ahkeraan ja kuopi maata etevästi. Repolainen, kavala ilkiö, murhasi hänet."

Sitten kuningas kutsui kokoon hovin viisaimmat miehet neuvotellakseen heidän kanssaan, miten tämä julkea rikos rangaistaisiin. Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja Ketun luo ilmoittaman, että hänen henkensä uhalla oli saapuminen kuninkaan hoviin töistään vastaamaan. Sanansaattajaksi valittiin yksimielisesti Karhu Mesikämmen. Kuningas lausui hänelle:

-- Minä varoitan sinua, Karhu Mesikämmen, ole valpas ja vatuillasi, sillä Repolainen on viekas ja kavala. Hän koettaa varmaan sinua juonillaan lumota, liehakoitsee ja pettää sinut, jollet pidä silmiäsi auki.

-- Olkaa huoleti, vastasi Karhu, -- koettakoonpa hän vain minulle koukkujansa virittää, kyllä minä silloin hänet löylytän. Minua ei niinkään helposti vedetä nenästä.

TOINEN LUKU

Karhu lähti siis matkalle. Uljaana hän astua myksytti suurta korpikangasta samoten. Viimein hän saapui vuorille, joilla Repolainen tavallisesti metsästi. Vuorten takana oli Veijanlinna, Repolaisen lukuisista linnoista lujin ja parhain. Sinne hän aina vaaran uhatessa kätkeytyi. Matkamiehemme pysähtyi linnan edustalla. Mutta sen ovi oli visusti suljettu. Hetken aikaa mietittyään hän alkoi kolkuttaa ja huusi kovalla äänellä:

-- Kettu kuomaseni, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen luoksesi kuninkaan laillisena lähettiläänä. Kuningas kutsuu sinut oikeuden eteen tekemään tiliä töistäsi. Ellet hänen kutsuaan noudata, uhkaa sinua kiristyspenkki ja hirsipuu. Seuraa siis minua, muuten sinut paha perii.

Kuultuaan Karhun ankarat sanat Kettu pakeni kiireesti linnansa piilopaikkoihin. Veijanlinna oli näet täynnä lukemattomia lokeroita, luolia ja käytäviä, joita saattoi sulkea ja avata tarpeen mukaan. Moni eläinraukka oli tietämättään eksynyt näihin sokkeloihin, joista se ei enää päässyt ulos, vaan joutui Ketun saaliiksi. Hetkisen kuluttua Repolainen kurkisti eräästä salareiästä. Kun hän huomasi, että Karhu oli yksin, astui hän rohkeasti ulos ja virkkoi simasuin:

-- Tervetuloa, arvoisa kuoma. Suo anteeksi, että sait odottaa, mutta minä olin par'aikaa iltarukousta lukemassa. Olipa hauska, että kerran tulit minuakin tervehtimään. Mutta voi kauheata, kuinka uupuneelta näytät. Oikeinhan sinä läähätät, ja karvasi on aivan märkä. Tietäähän sen, tällainen kuumuus ja moinen pitkä matka. -- Tietysti lähden mukaasi hoviin, ja nöyrin pyyntöni on, että minua siellä puolustat parjauksia vastaan. Lähtisin vaikka jo heti tänään matkalle, mutta en mitenkään jaksa. Olen näet syönyt liiaksi erästä ruokalajia, jota en lainkaan siedä.

-- Mitä ruokaa se on? kysyi Mesikämmen.

-- Köyhän ruokaa, köyhän ruokaa, huokaili Repolainen. -- Meikäläinen syö, mitä kulloinkin suuhun sattuu. Kun ei ole parempaa tarjolla, täytyy tyytyä meteen, vaikka se minulle onkin kovin epäterveellistä ravintoa. Nytkin on vatsani aivan paisuksissa, lapoin näet sitä nälkääni aikamoiset määrät.

-- Hyvänen aika! Hoh, mitä kuulenkaan! huudahti Karhu. -- Vai halveksit sinä, kuomaseni, mettä? Minun mielestäni se on oikein herkkujen herkkua.

-- Lasket varmaankin leikkiä, kuomaseni, virkkoi Kettu.

-- En suinkaan, kuomaseni, vastasi Karhu.

-- Siinä tapauksessa voin kyllä toimittaa sinulle oikein kelpo aterian. Tuolla vuoren juurella on rikas Ilmolan talo, jossa on niin paljon mettä, ettet kuuna päivänä ole sellaista määrää nähnyt.

Vesi valahti Mesikämmenen suuhun. Hän unohti kuninkaan varoitukset ja huusi riemastuen:

-- Viepäs minut sinne nyt heti paikalla. Jos sinä, kuoma kulta, minulle pienenkin tilkan mettä hankit, niin lupaan aina olla uskollinen ystäväsi.

-- Tule sitten mukaani, sanoi Repolainen. -- Tosin olen vielä sangen kipeä, mutta sinun tähtesi voitan heikkouteni. Sinua näet, arvoisa kuomani, kunnioitan eniten kaikista sukulaisistani. Mutta auta sinäkin sitten minua käräjillä. Mettä saat syödä niin paljon kuin ikinä jaksat, sen lupaan.

Näin sanoen Kettu veitikka alkoi livistää edellä. Karhu juosta lönkytti hänen kintereillään pahaa aavistamatta. Hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat talonpojan puutarhaan. Oli jo ilta, ja Kettu tiesi, että isäntä tähän aikaan veti unta huoneessaan. Puutarhassa oli paksu tammipölkky, jonka isäntä aikoi halkaista. Siihen oli isketty kaksi tukevaa kiilaa.

-- Tuossa puussa säilyttää isäntä metensä, virkkoi Repolainen osoittaen halkeamaa. -- Siinä on sinulle mettä enemmän kuin tarpeeksi. Pistä vain kuonosi oikein syvälle. Mutta älä, kuomaseni, ole liian ahne. Tiedäthän itsekin, kuinka vaikeasti sulavaa mesi on.

-- Ole huoleti. Minä en ole mikään ahmatti. Kohtuus kaikessa, se on mielilauseeni, vastasi Karhu ja pisti päänsä korvia myöten halkeamaan. Tunkipa hän sinne vielä etujalkansakin. Mutta nytpäs Kettu liuvari paljastikin kujeensa. Hän alkoi näet nykiä ja tempoa kiiloja, kunnes sai ne irti pölkystä, ja nyt oli Mesikämmen satimessa. Turhaan hän vihaisesti murisi, turhaan veti ja kiskoi käpäliään ja päätään halkeamasta, turhaan Kettua vuoroin rukoili, vuoroin sätti. Viimein hän alkoi niin kovasti möyrytä, että talonpoika heräsi.

-- Mikä kauhea melu tuolta puutarhasta kuuluu? arveli hän, sieppasi kirveensä ja riensi ulos.

-- Miltä mesi maistuu, kuomaseni? ilkkui Repolainen. -- Älä vain liikoja ahmi. Kas, tuossahan tulee isäntäkin ruokakumppaniksesi. Ehkäpä hän antaa sinulle hiukan jälkiruokaa päättäjäisiksi. Näin ivaillen tuo häijynilkinen vekkuli hyvillä mielin juosta livisti kotia, Veijanlinnaansa.

Mutta siitäkös vasta elämä syntyi, kun isäntä Karhun huomasi.

-- Hoi, naapurit! Hohooi! huusi hän täyttä kurkkua, -- joutukaa tänne! Karhu on puutarhassani.

Naapurit riensivät juoksujalkaa saapuville. Kukin sieppasi itselleen asetta, minkä vain ensiksi käteensä sai. Yhdellä oli tadikko, toisella harava, kolmannella lapio ja neljännellä rautakanki, viides tempasi puupölkyn. Pappi, suntio, vieläpä papin kyökkipalvelija, lihava Kaisa-muorikin, juoksivat Karhuraukkaa ahdistamaan. Mesikämmen kuuli melun ja huudot ja joutui tuliseen tuskaan. Hädissään hän ponnisti viimeiset voimansa ja vetäisi päänsä halkeamasta. Mutta voi kauheata! Nahka ja molemmat korvat jäivät puuhun! Virtanaan valui veri onnettoman otso raukan päästä. Mutta molemmat käpälät olivat yhä vielä pintehessä. Vielä kerran hän ponnisti voimiansa ja tempaisi etukäpälänsä yhdellä kertaa irti -- voi surkeata! Kynnet jäivät puun rakoon. Kurjassa tilassa oli nyt Karhu raiska. Töin tuskin hän jaksoi juosta nilkuttaa vainoojiansa pakoon. Huutaen ja hoilaten seurasi koko kylän väki hänen kintereillään. Pastori uhkasi häntä pitkällä sauvallaan, seppä moukarillaan, Matti heilutti pitkää rautaharavaa. Vääräsäärinen Antti ja litteänenäinen Pekka hyökkäsivät räyhäten joukon etunenässä. Entäs Kaisa-muori, tuossa hänkin tulla touhusi rukki käsissään, aivan kuin olisi hän aikonut opettaa Karhua kehräämään. Hänen jäljestään harppasi muu hameväki parkuen ja kirkuen.

Mutta yhtäkkiä vimmastunut karhu syöksyi suin päin naisparveen. Jussin ryhmysauva oli kauhealla voimalla osunut sitä otsaan. Ja siitäkös nyt hälinä ja parku syntyi! Huutaen ja kirkuen juoksivat naiset sikin sokin eri suunnille. Kaisa-muori raiska vierähti virtaan, ettei hänestä näkynyt kuin pikkuisen myssynnauhoja.

-- Auttakaa, auttakaa, Kaisa-muori hukkuu! huusi pastori täyttä kurkkua.

Kaikki riensivät nyt Kaisa-muoria auttamaan, ja niin oli Karhu parka pelastettu. Kurjana ja runneltuna hän ryömi veteen, ja virta kantoi poloisen kauas. Noin peninkulman matkan uituaan hän viimein kömpi rantaan ja vaipui henkihieverissä nurmelle.

-- Voi poloinen päiviäni! hän voihki, -- poissa ovat korvani, poissa kynteni. Kyllä minut nyt kuolema perii. Onko kukaan koskaan ollut surkeammassa tilassa? Oi sinua, Repolainen, sinä kavala petturi!

Näin hän vaikeroi, vuoroin Repolaista, vuoroin talonpoikia sadatellen.

Sillä aikaa oli Kettu varastanut kanan, ja sen syötyään hän meni rannalle juomaan.

-- Hohoi, Karhu kuomaseni, ilkkui hän hyvillä mielin kulkiessaan. -- Nyt et minua enää vahingoita. Olenpa totta maar iloissani siitä, että saatoin sinut pois päiviltä.

Samassa hän suureksi kummakseen ja harmikseen näki Karhun vielä hengissä rannalla makaavan. Mutta kun hän huomasi, ettei Karhulla ollut korvia ja että hän muutenkin oli kurjassa tilassa, tuli hän taas iloiseksi.

-- Hei, veli veikkonen! huusi hän. -- Minne olet korvasi heittänyt? Maksoitko niillä ehkä metesi? Entä missä ovat hansikkaasi?

Päästäksensä kuulemasta Ketun ilkeitä pistopuheita Karhu sukelsi takaisin virtaan, joka vei hänet toiselle rannalle. Siinä makasi nyt Mesikämmen-raukka sairaana ja kurjana.

-- Ah, vaikeroi hän, -- kuinka kehtaan näyttäytyä kuninkaalle näin häväistynä ja runneltuna? Mutta maltahan, Kettu Repolainen, ei sinulle kunnian kukko laula, jos minä täältä hengissä pääsen.

Hetken aikaa levättyään Karhu pani kaikki voimansa liikkeelle ja alkoi hiljakseen laahustaa kuninkaan linnalle päin. Neljä päivää kovia tuskia kärsittyään hän viimein saapui hoviin.

Kun kuningas näki runnellun Karhun, huudahti hän kauhistuneena:

-- Hirveätä! Sinäkö se todella olet, Mesikämmen? Ja noin häväistynä!

-- Repolainen, kavala petturi, on minut tähän tilaan saattanut, vaikeroi Karhu.

Silloin kuningas julmistuneena vannoi, että hän armotta kostaisi Ketulle solvauksen, jonka sellainen kelpo mies kuin Karhu oli hänen tähtensä saanut kärsiä.

Sitten hän kutsui neuvoskuntansa kokoon. Taaskin päätettiin vaatia Repolainen hoviin tekemään tiliä pahoista töistään. Mirri Kissa valittiin tällä kertaa sananviejäksi.

-- Sano hänelle, että jos minun vielä kolmannen kerran täytyy lähettää häntä noutamaan, niin perii hukka hänet ja koko hänen sukunsa, lausui kuningas.

Mutta Kissa ei tahtonut lähteä.

-- Mitä saatan minä miespahainen toimittaa? sanoi hän alakuloisena. -- Olenhan vain mitätön Mirri-rukka. Kuinka saisin minä mitään aikaan, kun ei suuri ja väkevä Karhukaan voinut pitää häntä aisoissa? Suvaitkaa, armollinen kuningas, minun kieltäytyä tästä toimesta.

-- Loruja, sanoi kuningas, -- pienellä miehellä on usein enemmän oveluutta kuin isokasvuisella. Sinä, Kissa, et tosin ole jättiläisen kokoinen, mutta sinä olet viisas ja taitava.

-- Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne, sanoi Kissa hyvillä mielin kuninkaan kiitoksesta. -- Ja jos näen jonkin hyvän enteen oikealla puolen tietä, niin tiedän hankkeeni onnistuvan.

KOLMAS LUKU

Kun kissa oli kotvan aikaa astuskellut, äkkäsi hän pääskysen korkealla ilmassa.

-- Lintu kulta, huusi hän, -- lennä lehahda tänne oikealle puolelleni.

Mutta pääskynen ei ollut Kissan pyynnöstä tietääkseen, laskihe vain vasemmalle puolen tietä ja alkoi puussa iloisesti visertää. Pahoilla mielin Mirri jatkoi matkaansa, hän arvasi näet aikeensa nyt raukeavan tyhjiin. Mutta mitäpäs siitä! Täytyi vain astua edelleen reippaasti, ja niin hän viimein saapuikin Veijanlinnaan.

Kettu istui asuntonsa edustalla kaikessa rauhassa. Mirri tervehti häntä ja toimitti asiansa.

-- Tervetuloa, kuomaseni, sanoi Kettu. -- Toivotan teille Jumalan siunausta. Mutta itsekseen hän heti Kissan nähtyään alkoi miettiä uusia konnankujeita saadakseen tämänkin sanantuojan satimeen.

-- Mitä ruokaa haluat? Uni maistuu aina paremmalta, kun vatsa on kylläinen. Toivoakseni jäät minun luokseni yöksi. Huomenna voimme sitten heti yhdessä lähteä hoviin. Sinä olet ainoa sukulaisistani, johon luotan. Tuo ahnas Karhu oli niin röyhkeä ja säädytön, etten millään ehdolla tahtonut lähteä hänen seurassaan, varsinkin kun hän on sekä väkevä että julma. Mutta sinun mukaasi lähden oikein mielelläni. Huomenaamulla anivarhain lähdemme siis liikkeelle.

-- Mikäpä on kohta lähtiessämme? sanoi Mirri. -- Nummella paistaa kuu, ja tiet ovat kuivat.

-- Minä puolestani en suosi öisiä retkiä, vastasi Kettu. -- On näet paljon sellaisia, jotka päivällä ovat sulaa kohteliaisuutta, mutta yöllä pahimpia vihollisiamme.

-- Tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä ruokaa saan, jos jään luoksesi, sanoi Kissa.

-- Tällainen köyhä talo ei tietysti voi herkkuja tarjota, vastasi Kettu, -- mutta hyvää mettä saat kyllä niin paljon kuin haluat.

-- En syö mokomaa ruokaa, sähähti kissa sylkäisten, -- mutta eikö teidän talossanne ole ainoatakaan hiirtä?

-- Mitä kuulen, syötkö sinä mielelläsi hiiriä? sanoi Kettu. -- Oikeinko todella? Siinä tapauksessa ei sinun suinkaan tarvitse nälkää nähdä. Täällä aivan naapurissamme asuu pappi, jonka aitassa on hiiriä niin että kuhisee. Yhtä mittaa kuulen papin valittavan, että ne päivä päivältä käyvät yhä julkeammiksi.

-- Viepäs minut sinne! huusi Kissa vesissä suin. -- Hiirenpaisti on minusta makeinta makeampaa.

-- Sepä mainiota, silloin saat herkutella mielin määrin, kyllä minä siitä huolen pidän. Makeata hiirenpaistia ajatellessaan Mirri raiska unohti kaiken varovaisuuden ja uskoi Kettua kuin parasta ystäväänsä ainakin. Yhdessä lähtivät sitten molemmat papin aitalle. Repolainen oli edellisenä päivänä kaivanut reiän seinän alle ja yöllä hän oli reiästä varastanut papin lihavimmat kanat. Matti, papin pieni poika, oli päättänyt kostaa Ketulle. Sen vuoksi hän oli asettanut ansan ketun tekemän reiän suulle, jotta kanan varas puuttuisi siihen. Tämän pahanilkinen Kettu varsin hyvin tiesi.

-- Pujahda nyt sisään tuosta aukosta, kuoma kulta, neuvoi hän Mirriä. -- Minä sillä aikaa vartioitsen täällä ulkopuolella, ettei kukaan tule sinua häiritsemään. Tule sitten takaisin tätä samaa tietä, kun olet saanut tarpeeksesi. Kuuletko, kuinka hiiret vinkuvat?

-- Ei suinkaan täällä vain mikään vaara uhkaa? kysyi Mirri vähän levottomana.

-- Vai olet sinä pelkuri, ivasi Kettu lurjus. -- Silloin on parasta mennä kotiin. Vaimoni kyllä valmistaa sinulle hyvän aterian medestä ja kasviksista.

Mirri häpesi Kettua, eikä puhunut enää mitään. Notkeasti se pujahti reikään ja tarttui kuin tarttuikin paulaan.

Näin kestitsi Repolainen vierastaan.

Onneton Mirri koetti päästä irti paulastaan, mutta veti sen siten vain kiinteämmin kaulansa ympäri. Tuskissaan hän huusi Repolaista avukseen.

Mutta tämä vastasi ilkkuen: