Part 10

Ajattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti taiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä rakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä epärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden poistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen; ensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti poistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla hyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta _rehellisen_ rakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi antaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu kuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta.

20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin halveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden käyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät sitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen maksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei ole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset! Musertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena ja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään tekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään maailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on jokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on keksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina ja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta ja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä.

21. Yhtä kykenemme aina tekemään -- tulemaan toimeen ilman konekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat kivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka päivä kuulemme riemuittavan, -- kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet menetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, -- ovat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne eivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät käsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme heikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä tarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä sydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän ponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä kaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin harjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta; ainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole kättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi kuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja sietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen vallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä luomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos voisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän soittelemistaan.

22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten mahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta niinkauvan kuin he tekevät työtä _ihmisinä_, ja tekevät sitä koko sydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat kuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on sentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on selvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet kuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista huolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja kiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas kevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään, samoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja joka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna samallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on samallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna vaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan. Useat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se kaikki kaikessa, -- mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat niitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen mieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin ovat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s. välinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei karheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla huono, vaan sellainen on _välinpitämätön_ työ, jossa kaikkialla huomaa saman vaivannäön -- sydämettömän ponnistuksen sileän, pitkäveteisen tyyneyden, -- auran säännöllisyyden tasaisella pellolla. Välinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa työssä,-- ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja veltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava santapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle. _Todellinen_ täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen täysi esitys, ja _korkea_ täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän vaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän käsittelyn kautta.

23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä väsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen esineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa peräkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu, samoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin kykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on levännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä matkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden kauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt näitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja sen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä ja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja kiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja katso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! -- kunnes se kokonaan lamautuu kaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi päiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin eikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos se kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja hiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen saavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On siis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille vähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella tuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin se pian virkistyy.

24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan, on hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen päivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi sitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä pidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa kuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin.

25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä ruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon yksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä täydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon kuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko voimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua vain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan minun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin voimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan sinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole pantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen vain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan, ei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan houkutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä ajattelemaan, vaan tuon _kaiken_ aikaan saadakseen. Aistien, mielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy tarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi; muuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä huomaa, hänellä ei ole ainoastaan _oikeus_ päästä kohtaamaan kasvoista kasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen _velvollisuutensa_ se aiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla niin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia ei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen merkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä seuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä rukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin tämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous valtaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä huudosta: "Heräjä sinä, joka makaat!"

26. Parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan astu taulukokoelmaan, kuin että menisit sinne vain vetelehtiäksesi ja myhäilläksesi: parempi, monta vertaa parempi on, ettet koskaan tartu siveltimeen, jos sivelet sillä vain oman mitättömän taitosi turhasta mielihyvästä; parempi, monta vertaa parempi on, ettet ollenkaan tarkkaa kuvia, ja jäät niihin tutustumatta, kuin että tietäisit juuri niin paljo, että voisit keksiä virheitä suurista teoksista ja leimata julkeuden hyväksymiseksi ja väärinkäsityksen terävänäköisyydeksi.

27. Mitä kauniimpi taide on, sitä enemmän se varsinaisesti on semmoisten ihmisten tekoa, jotka _tuntevat_ olevansa _väärässä_, -- jotka pyrkivät täyttämään lakia ja tavottamaan kauneutta, joita he eivät vielä ole saavuttaneet, ja joista he tuntevat olevansa sitä kauvempana, mitä enemmän he niitä tavoittelevat. Ja kuitenkin on taide vielä syvällisemmässä merkityksessä tekoa semmoisten ihmisten, jotka tietävätkin olevansa oikeassa. Juuri tämä aikomuksistaan ehdottomasti eksyvä tunne osoittaa tuon aikomuksen täydellisyyttä, ja epäonnistumisen pysyvä tunto johtuu yhä kirkkaimmin katsein näkemään totuuden kaikkein pyhimpiä lakeja.

28. Suurimman taiteilijan oikea tunnusmerkki on, -- että hän vapaehtoisesti luopuu suuruudestaan; että hän tekee _itse itsensä_ huonoksi ja huomaamattomaksi, mutta niin kohottaa ja kuvaa taiteensa esineen, että sinä mieluummin näkisit itse esineen, kuin taideteoksen. Et ole siis koskaan kylliksi ihaillut taiteilijan teosta, ennenkun olet alkanut sitä halveksia. Paras tunnustus, jonka voisi antaa Phidiaksen Athenelle, olisi halu nähdä mieluummin jumalatar ilmielävänä; ja kristillisen taiteen ihanimmilta madonnilta puuttuu heille kuuluva kunnia, jos ei ne herätä katsojassa tuskallista kaihoa saada nähdä neitsyt ilmielävänä.

29. Tunteminen ei todista mitään oikeata, sisäistä yhdennäköisyyttä. Kirjojamme tunnemme kansistaan, vaikka oikeat, varsinaiset tuntomerkit ovat niiden sisällä. Ihmisen voi koiransa tuntea haistamalla, hänen räätälinsä hänen takistaan, ystävänsä hänen hymystään: kukin näistä tuntee hänet, mutta tuntemisen tarkkuus riippuu hänen oman henkensä arvosta. Mikä itse asiassa on ihmiselle tutunomaista, sen tietää yksin Jumala. Ihmisen muotokuvassa saattavat kasvonpiirteet olla täysin tarkasti kuvatut, ilman että niissä on hituistakaan ilmettä; se saattaa olla, käyttääkseni tavallista lausepartta, "kuin ilmetty hän"; jokainen, jopa kissansakin tuntisi hänet. Toisessa muotokuvassa saattavat piirteet olla ehkä huolimattomasti tai huonosti kuvatut, mutta siinä on silmänvälke ja huulen omituinen väritys, jota hänessä huomaa vain korkeimman henkisen kiihoituksen hetkinä. Sen tuntisivat vain hänen ystävänsä. Toinen ehkä ei kuvaa mitään hänen tavallisesta ilmeestään, vaan jotakin hänen elämänsä kiihoittuneimmalla hetkellä ilmennyttä, jolloin kaikki salaiset intohimot ja korkeimmat voimat yhtaikaa pääsivät valloilleen. Vain ne, jotka ovat hänen sellaisena nähneet, kykenevät kuvan häneksi tuntemaan. Mutta minkälainen olisi sitten _ihmisen_ todellinen kuva? Ensimmäinen osoittaa satunnaisuuksia ruumiista, -- jossa turmelus asustaa; jota mato odottaa. Toinen antaa lihalle hengen leiman; mutta se esittää henkeä _sellaisten_ mielenliikutusten aikoina, jotka melkein kaikissa ihmisissä ilmenevät ja jotka eivät ole sen henkilön olemukselle ominaisia, vaan saattavat olla tottumuksen, kasvatuksen ja sattuman tuloksia; -- teeskennelty muoto, joka, _olkoonpa_ se otettu tahallisesti tai tietämättä, on kenties kaikessa verhoamansa luonteen juurtuneelle ja todelliselle täydellisenä vastakohtana. Kolmannessa on ehkä jälkiä kaikesta salaisimmasta ja mahtavimmasta, kun kaikki teeskentely ja kaikki tottumukset, jokainen vähäpätöinen ja ohimenevä liikutus, -- ainaisen virran jää, ranta ja vaahto -- pirstoutuu, murtuu ja häviää sisällisen voimansa havahduttua; kun jumalallinen kiihoitin kutsuen ja vaatien on herättänyt ilmieloon nuo uinuvat voimat ja tunteet, joita hengen oma tarmo ei voinut esittää, eikä hänen tajuntansa voinut käsittää; jotka Jumala yksin tuntee ja Jumala yksin voi herättää; -- juuri hänelle ominaisten, eroittavien tunnusmerkkien syvyyden ja salaisuuden. Samoin on ulkonaisen luonnon laita; sillä on ruumis ja sielu, kuten ihmiselläkin; mutta sen sieluna on jumaluus. On mahdollista esittää ruumis ilman henkevyyttä, ja se näyttää hyvin näköiseltä niistä, joiden aistit tuntevat vain ruumiin. Käy päinsä esittää henkeä sen tavallisissa, ala-arvoisissa ilmauksissaan; sitä pitävät hänen näköisenään ne, jotka eivät ole saaneet kuulla häntä hänen voimakkuutensa hetkinä. On mahdollista esittää henkeä sen salaisissa ja ylevissä vaikutelmissa, ja sitä pitävät näköisenä vain ne, joiden nähtäviin nämä vaikutukset ovat tulleet paljastetuiksi. Kaikki tämä on totuutta; mutta totuuden arvoa, jota se kykenee esittämään ja tuntemaan, vastaa taiteilijan mahti ja katsojan vilpittömyys.

30. Luonto säilyttää parhaansa lujasti sinetittynä, kunnes sitä kunnioituksella katsellaan. Taiteilijalle, joka sitä pitää kunniassa, voi se antaa aihetta kadun kerjäläisenkin kasvoista. Mutta sitä toisintavan maalarin työssä saattaa se Portiankin näyttämään epäjalolta ja Perditan viehätyksettömältä.

31. Taiteilijan tehtävä maailmassa on olla näkevä ja tunteva; olla sellaisen hienouden ja hellätuntoisuuden välikappale, ettei mikään varjo, eikä väri, eikä viiva, eikä hetkellinen, ohimenevä ilmaus häntä ympäröivistä, näkyvistä esineistä, eikä mikään mielenliikutuskaan, jota nämä kykenevät hänen siihen kohdistuneelle hengelleen antamaan, jää piirtäytymättä häneen tai tulisi poispyyhityksi hänen muististaan. Ajatella, arvostella, todistaa ja tietää ei ole hänen tehtävänsä. Hänen paikkansa ei ole hallituksessa, eikä tuomioistuimella, eikä oikeussalissa puolustajana, eikä kirjastossa. Kaikki tämä on määrätty toisten ihmisten tehtäväksi. Hän miettiköön noin sivumennen; hän tehköön silloin tällöin johtopäätöksiä, kun hänellä ei ole parempaa tehtävää; tietäköön, -- ettei hän voi katkelmia, joita hän kyyristymättä saattaa koota, vaivatta saavuttaa; mutta älköön hän tästä kaikesta lainkaan huolehtiko. Elämäntyönsä olkoon paljaaltaan kahtalainen: nähdä ja tuntea.

Ehkä väittää lukijani, että tiedon suuri etu on juuri siinä, että se avaa silmät; että se tekee havaittaviksi seikkoja, joita emme olisi koskaan nähneet, jos emme olisi ennen niistä tienneet.

Ei niin. Sitä saattavat sanoa ja uskoa vain ne, jotka eivät tiedä, miten suuren taiteilijan havainto- ja tuntokyky suhteutuu toisiin ihmisiin. Ei ole yhdessäkään taiteessa minkäänlaista suurta maalaria tai suurta työntekijää, joka ei yhdessä hetkessä näkisi enemmän, kuin hän voisi oppia tuhattuntisessa työssä.

32. Suuri taiteilija käsittää luonnon semmoisenaan, ja suuntaa katseen ja ajatukset sen täydellisimpään osaan; epätodellinen taiteilija säästää itseltään vaivan poistamalla tieltään sen, mikä hänestä näyttää loukkaavalta taikka muuttaa hän sen. Tämmöisen menettelyn paha vaikutus on kahdellainen. Ensiksikin kauneutta, jolta taustansa lisäyksineen on ryöstetty, ei ole enää nautittava kauneutena, aivan samoin kuin valoa, jolta on ryöstetty kaikki varjo, ei ole enää nautittava valona. Valkoinen kangas ei voi kuvata päivänpaisteen vaikutusta; taiteilijan täytyy sen muutamin paikoin hämmentää voidakseen antaa sen loistaa toisissa paikoin. Ei kauniin keskeymätön jaksokaan voi tuottaa kauneuden oikeata vaikutusta; sen täytyy kohota vähemmän arvoisesta voidakseen oman mahtinsa levittää. Luonto on sen ala-arvoiset ja jaloimmat ainekset enimmiten sekoittanut, kuten se sekoittaa päivänpaisteen varjon kanssa antamalla sillä tavalla molemmille heille kuuluvan hyödyn ja vaikutuksen. Taiteilija, joka suvaitsee jättää varjon pois, nääntyy luomassaan paahtavassa korvessa. Fra Angelicon todellisesti korkea ja kaunis taide on aina säilyvä tuoreena ja voimakkaana munkkiveljiensä jokseenkin jokapäiväisten kasvonpiirteiden ujostelemattomassa ja vanhastaan tunnetun haperan pyhyyden kuvaamisessa; mutta nykyaikaiset saksalaiset ja rafaeliittiset koulut menettävät kunniatansa ja jalouttansa ihailemalla parturimaisesti kauniita kasvoja eikä niillä todellakaan ole oikeata luottamusta muihin kuin suoriin neniin ja kiharaisiin hiuksiin. Paolo Veronese asettaa taiteessaan kääpiön sotamiehen, neekerinaisen kuningattaren vastakohdaksi; Shakespeare asettaa Calibanin Mirandan ja Autolycuksen Perditan viereen; mutta tavallinen ihanteellisuus pelastaa kauneutensa salongin sekä viattomuutensa luostarin yksinäisyyden turviin; se väittää tekevänsä sen hienosta valinnasta ja puhtaasta tunteesta, samalla kun sillä todellisuudessa ei ole rohkeutta tehdä hirviölle vastarintaa eikä kyllin sukkeluutta varustaa veijaria. Vain totuttuamme kuvaamaan kaikki asiat vilpittömästi, voimme oppia, mikä on kaunista ja mikä ei. Rumimmissakin esineissä on jonkun verran kauneutta, ja tämä on aina heille ominainen aines, jota ei voi erottaa niiden rumuudesta, ja jota on ihailtava sen yhteydessä tai ei ensinkään. Mitä enemmän taiteilija ottaa luonnon semmoisena, jommoisena hän sen löytää, sitä odottamattomampaa kauneutta hän keksii ennen ylenkatsotussa; mutta juljetkoon hän kerrankin vain anastaa itselleen oikeuden paheksia, niin vähitellen nautintonsa piiri supistuu, kunnes se, minkä hän luuli jaloksi valinnaksi, vihdoin muuttuu ahtaaksi havaitsemiseksi. Esittämällä aina _yksiä ja samoja_ tulee hänen taiteensa luonnottomaksi ja sairaloiseksi, kunnes hän lopullisesti sitäkään, mitä hän tahtoo säilyttää, ei enää voi uskollisesti kuvata.

33. Pikkumaiselle, itserakkaalle ja teeskentelevälle taiteilijalle meillä on, kun hän komeilee ahtaalla tiedollansa ja vähäisellä taidollansa, vain tämä sana sanottavana: "Mene sivulle äläkä kaihda minulta tätä luontoa." Mutta suurelle taiteilijalle, jolla on luova mielikuvitusvoima, -- joka jokaiseen sielunsa kykyyn nähden on miljoonia kertoja meitä etevämpi -- voimme kyllä sanoa: "Tule tämän luonnon ja minun välille, -- tämän luonnon, joka minulle on liian suuri ja ihmeellinen: lauhduta se minulle, selitä sitä minulle, anna minun katsoa sinun silmilläsi, kuulla sinun korvillasi ja saada apua ja voimaa suurelta hengeltäsi." Kaikilla jaloimmilla tauluilla on tämä luonne.

34. Korkeimman kauneuden suojelusvartija kaikessa näkyvässä työssä on aivan sama, kuin on sielunkin turva ja johto, -- nimittäin kohtuus sen laajemmassa merkityksessä; kohtuus, jonka näemme istuvan oikeuden kanssa samallaisella valta-istuimella neljän päähyveen keskessä, ja jota ilman jokainen muu hyve voi johtaa meitä epätoivoiseen erehdykseen. Kohtuudella jalommassa merkityksessä ei ole ymmärrettävä masennettua, epätäydellistä tarmoa, ei pysymistä jossain hyvässä, kuten rakkaudessa tai uskossa; vaan voimaa, joka hallitsee jännityintäkin tarmoa ja estää tätä toimimasta toisin, kuin sen täytyy. Seikkoihin nähden, joissa liikanaisuus on mahdollista, ei se tarkoita niiden epätäydellistä nautintoa, vaan semmoisen määränsä järjestämistä, joka tekee nautinnon niistä mahdollisimman suureksi. Niinpä ei merkitse esim. kohtuus värissä epätäydellistä tai velttoa värinautintoa; vaan värin hallitsemista, joka tuottaa kaikista värityksistä mahdollisimman suuret nautinnot. Huono värittäjä ei _pidä_ kauniista väristä enemmän, kuin paras värittäjä, ei puoleksikaan niin paljon. Mutta hän käyttää sitä liikanaisesti; hän käyttää sitä suuressa määrässä ja hallitsematta sitä, ja silloin astuu niin yleisesti arvossa oleva laki voimaan, kuin painovoiman lakikin on, ettei hän nimittäin kykene siitä niin iloitsemaan, kuin jos hän olisi ollut kohtuullinen.

35. Ei mikään enemmän eroita suuria miehiä jokapäiväisistä, kuin se, että he elämässä sekä taiteessa aina tuntevat tien, jota asiat kulkevat. Tyhmä ajattelee näiden olevan paikallaan ja kuvaa niitä liikkumattomiksi; viisas näkee niissä vaihtelevaisuutta ja muuttelevaisuutta, ja piirustaa ne semmoisiksi, -- eläimen liikkuvaksi, puun kasvavaksi, pilven kulkevaksi, vuoren pieneneväksi. Koeta aina muotoja nähdessäsi, huomata viivat, joilla oli voima menneen kohtalonsa yli sekä voima tulevaisuutensa yli.

36. Alkuperäisyys: kaikki riippuu siitä ainoasta ihanasta kyvystä saavuttaa asioiden alkuperä ja vaikuttaa sieltäkäsin. Se on suoraan lähteestä ammennetun tuoreen veden viileys, selkeys ja oivallisuus vastakohtana toisten ihmisten vainioiden sakeaan, kuumaan ja virkistämättömään pisaraan.

37. Kaikki ala-arvoiset taiteilijat pyrkivät aina välttämään pakollista perinpohjaista työtä, ja sanoen syyksi joko asian aiheuttaman ilon taikka rehennellen jaloilla perusteillaan he yrittävät, mitä eivät voi täyttää. Sitä vastoin käsittävät suuret miehet aina heti, että taiteilijan, kuten jokaisen muunkin ihmisen korkein velvollisuus on ymmärtää asiansa, ja he ottavat sen niin vakavalta kannalta, että monet, joiden elämän me heidän teoksistaan päättäen ajattelisimme olleen täynnä intohimoa, todellisuudessa, vaikka olisivat kyenneet voimakkaampaan, ovat pakottaneet itsensä semmoiseen täydelliseen levollisuuteen, jommoinen on ominaista syvälle, kätkössä olevalle vuorijärvelle, joka kuvastaa jokaisen pilvien liikahduksen taivaalla, jokaisen varjon vaihtelun vuorilla pysyen itse liikkumattomana.

38. Jos olettekin tunteneet viisaita ihmisiä jotka samalla ovat olleet laiskoja, niin ette kuitenkaan ole koskaan tunteneet _suurta_ miestä, joka olisi ollut laiska. Ja syvennyttyäni elämän tutkimuksiin taiteilijoiden, joiden teokset kaikin puolin olivat jaloimpia, ei mikään tosiasia esiintynyt minulle niin suurena, -- eikä minkään lain arvo jäänyt niin pysyväiseksi, kuin se tosiasia ja laki, että he ovat kaikki olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heissä niin ihmetytä, kuin työn paljous, jonka he ovat elämässään aikaan saaneet; kun kuulen sanottavan nuoren miehen hyvin lupaavan lahjakkaaksi, on ensimmäinen kysymykseni aina: "tekeekö hän työtä?"