v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa

valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat kristinuskoa. Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat olleet ikään kuin satunnaisia, tulivat yleisiksi.

Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani toimeen, mutta se oli myös viimeinen.

□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä, seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi Nero, tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja, joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi, mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai seisoen pienissä vaunuissa.»

Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa aiemmin mainitun kirjailijan maaherra _Plī´nius_ nuoremman kanssa. Kun Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet, olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat, että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä[1] olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta[2]. Sen jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos heidät ilmiannetaan ja todistetaan syyllisiksi, on heitä rangaistava, kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan rikoksensa anteeksi.»

Alaviitteet 1:

Sunnuntaina.

Alaviitteet 2:

Mooseksen kymmenen käskyä.

Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille, mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti, joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»

● =Kristinusko pääsee voitolle.= Ei kestänyt kauan viimeisen vainon jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui. Keisari _Constantinus_ Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi, ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan _uskonvapauden_. Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden, määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.

□ Keisari _Constantinuksen_ hallitessa kristinusko vakaantui Rooman valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen, jalokivillä varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina [Symbol]. Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.

● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat kristittyjä. Vihdoin keisari _Theodosius_ v. 380 kielsi tunnustamasta muuta uskontoa kuin kristinuskoa.

● =Kristinusko maallistuu.= Se suosio, jonka kristinusko sai osakseen myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun nopea kasvaminen ei ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan hyödyksi, vaan siitä oli myös vahingollisia seurauksia.

1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä, liittyivät kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten _ulkokultaisuus_ pääsi vallalle.

2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että menojensa puolesta _pakanallistui_. Niinpä ruvettiin kristillisessä kirkossa palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä, jotka tulivat entisten pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista alkuperää oli myös suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden toimeenpaneminen.

3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan johtajilta, pääsivät vähitellen _ahneus_ ja _vallanhimo_ kirkossa juurtumaan.

4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia, vaan papit erosivat erikoiseksi _hengelliseksi säädyksi_. Hengellistenkin keskuudessa muutamat paisuivat toisia mahtavammiksi ja saivat heidät johdettavikseen. Näitä mahtavampia pappeja sanottiin _piispoiksi_. Aikaa voittaen vielä piispojenkin yläpuolelle kohosi _arkkipiispoja_. Ja vanhan ajan lopussa olivat _patriarkat_ vielä näitäkin mahtavammat.

5) Jo aikaisin pääsivät myös _oppiriidat_ vallalle kristillisessä kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin opinkappaleihin kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä. Nämä koetettiin sovittaa yleisissä _kirkolliskokouksissa_, mutta kaikki eivät tyytyneet kokouksen päätökseen, vaan pysyivät lujasti _harhaopissaan_. Kirkolle vaarallisin harhaoppi oli _areiolaisuus_, joka väitti, ettei Kristus ollut samaa olemusta kuin Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.

Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen. Se jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn taas arvoon.

● =Kristillinen tiede.= Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen _teologia_ eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia sanotaan _kirkkoisiksi_. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista oli nimeltään _Augustī´nus_.

● =Kristillinen taide.= Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon palvelukseen. Runoilijat sepittivät virsiä, arkkitehdit rakensivat kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja kristillisaiheisilla kuvilla.

Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu _Ambrŏ´siuksen_ kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä suomalaisessakin virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua, Luoja, kiitämme, sun etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen, maan piiri kiittää riemuiten, soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu serafein, soi aina äänet keruubein: on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, Herramme Sebaot.»

Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on mainittu, roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta vuosisataa rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana kansa kokoontui temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli tarkoitettu pääasiallisesti pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin temppeleitä ulkopuolelta ainakin yhtä paljon kuin sisältä. Kristillinen seurakunta vietti jumalanpalveluksen temppelin sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja ulkomuodosta huolehdittiin vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli ensimmäisenä _atrium_, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat vettä puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen uskovaisia pitämään esirukouksia heidän puolestaan. Atriumista tultiin itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen osastoon eli _laivaan._ Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Kirkon toisessa päässä oli muutamaa porrasta ylempänä _kuori_ ja _alttari_. Alttarin takana oli _piispanistuin_.

Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta ovat hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä maanalaisia käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit haudattiin. Näistä hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman _katakombit_, jotka on koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan myös korkokuvin koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.

Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli hänen tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin Kristuksen vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta kauniiksi nuorukaiseksi; usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi, joka kantoi lammasta olallaan.

SIIRTYMINEN UUTEEN AIKAKAUTEEN.

Vuoden 400 tienoilla tapahtui Euroopan kansain oloissa muutoksia, jotka johtivat historian kehityksen uudelle uralle.

Ensinnäkin _kristinusko_, joka vuosisatoja oli taistellut pakanuutta vastaan, pääsi Rooman valtakunnassa lopullisesti voitolle, ja kristityt seurakunnat yhtyivät yhteisen johdon alaisina _katoliseksi kirkoksi_.

Samaan aikaan laaja _Rooman valtakunta jakaantui kahtia_, eikä kestänyt kauan, ennen kuin toinen näistä valtakunnista, Länsi-Rooma, meni hajalle rajoilla asuvien kansain hyökätessä sen alueelle.

_Uudet kansat_, joista seuraavan aikakauden historiassa puhutaan, astuivat nyt historian näyttämölle, omaksuivat vähitellen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ja kehittivät sitä edelleen. Näin _sivistyksen piiri laajeni_ entistä avarammaksi.

Vanha aika oli päättynyt, keskiaika oli alkamassa.

=Keskiaika.= N. v:sta 400 n. v:een 1500 j. Kr.

=I. Kansainvaellusten aika.=

GERMAANIEN MUINAISET OLOT.

● =Germaanien aiemmat asuinpaikat.= Niitä kansoja, jotka v:n 400 tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan alueille ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä _germaaneiksi_. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia, vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.

Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja Tanskassa sekä Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat silloin toisen näköisiä kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää metsää, jossa alkuhärät, karhut ja sudet majailivat. Vuolaat virrat halkoivat maata, ja niiden välillä oli Pohjois-Saksassa ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän keskeltä pilkotti vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia puumajoja.

● =Germaanien elinkeinot ja tavat.= Germaanit harjoittivat metsästyksen ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo maatakin viljellä. Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin puutteellista, he kun eivät ymmärtäneet syvältä muokata maata tai lannoittaa sitä. He kaatoivat kasken, polttivat sen ja kylvivät siemenen tuhkaan. Kun vilja oli korjattu ja ruoho syöty laitumelta, he muuttivat uusille asuinpaikoille. Muuttaessaan he veivät usein talonsakin mukanaan, sillä ne olivat keveitä puusta rakennettuja majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja kylätkin olivat pieniä.

Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja taistelu yhteisiä vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa. Perheet, jotka polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat _suvun_. Saman suvun jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla asuinpaikoilla, viljelivät yhdessä maata ja yhdessä taistelivat vihollista vastaan. Jos joku suvun jäsen surmattiin, oli suvun velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä sanotaan _verikostoksi_.

Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa _heimoiksi_. Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät _liittokunniksi_. Niinpä muodostuivat eri liittokunniksi nykyisessä Hollannissa asuvat _frankit_, Pohjanmeren etelärannalla majailevat _saksit_ sekä Itämeren ja Tonavan alajuoksun välillä asustavat _gootit_, joista idempänä asuvia sanottiin itägooteiksi, lännempänä asuvia länsigooteiksi.

Kansan johtajana oli _kuningas_. Hänen valtansa oli kumminkin vähäinen, sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja rauhasta sekä maan jakamisesta, päätettiin _käräjissä_, joihin kaikki perheenisät saivat ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös henkilöiden väliset riita-asiat. Sodan johto oli hallitsijan tärkein tehtävä. Toisinaan ei valittu lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin sotaan lähdettäessä _herttua_ sotajoukon johtajaksi.

□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta. Vaali tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin taivasalla metsän aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei äänestetty samalla tavoin kuin nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen ilmaistiin lyömällä kilpiin, vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu kuningas nostettiin kilvelle, häntä tervehdittiin raikuvin huudoin ja hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon merkiksi. Se sopikin germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu koriste, koska hän ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt ensimmäinen mies käräjillä, ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain menoon, jos hän pyrki edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa vastaan hän ei mahtanut mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.

Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää _aseellista seuruetta_, jota heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan, saivat häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen talossaan. Heillä itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä tannerta. Yhteiset ateriat syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin äänekkäästi; milloin laskettiin pilapuheita, milloin keskusteltiin vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat muinaisista mittelöistä, ja runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja sankari-teoista. Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain ääressä, ja silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin. Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma, he nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta kansankokoukseen, matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa, niin he halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen viereensä taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne, jotka jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle roviolle, jolla hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen ja haukkoineen. Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri miehet laulaen ja ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli merikansan kuningas, niin hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston juurelle aseineen ja koristuksineen; pään ympäri ommeltiin lippu, sitten köydet, jotka sitoivat laivan rantaan, irroitettiin ja vainaja lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet luoksensa.

● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia: _vapaiden_ rinnalla oli myös epävapaita eli _orjia_. Orjaa kohdeltiin tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat ja naiset tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät pellot; vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen sopimattomina. Metsästys ja sodankäynti olivat hänen mielitoimiaan. Joutoaikansa hän kulutti arpapelissä tai juomingeissa.

Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli käynyt ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat miehet pitivät sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei varoja tarvittukaan, kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse asiansa, ja _sotapalvelus_ oli jokaisen vapaan miehen velvollisuus.

□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki itsensä syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui sen nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet ruoskan lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat harvinaisia, sillä yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti. Uskollista ja kelpo vaimoa kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa vaimot olivat usein mukana, ja taisteluissa he huudoillaan kiihottivat miesten urhoollisuutta, ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun. Uskoivatpa germaanit, että naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän saattoi nähdä tulevaisia asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia kunnioitettiin sen vuoksi jumalallisina olentoina.

● =Germaanien uskonto.= Germaanien muinainen _uskonto_ oli heidän sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan luonnonvoimien palvelemista. Pääjumala oli _Wodan_ eli _Odin_. Hän antoi sodassa onnea, ja hänen luokseen _Walhalla_an pääsivät taistelussa kaatuneet urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa ottelevat ja juovat kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli _Donar_ eli _Thor_. Salamat olivat hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi taivaan kantta, syntyi pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat _Freija_, rakkauden jumala, sekä kaunis ja siveä _Hulda_, joka kulkiessaan talviöinä kylvi lumen maahan. _Valkyyriat_ taas ratsastivat taistelun telmeessä kiihottaen soturien intoa sekä kantaen kaatuneita sankareita Wodanin luokse Walhallaan. Vielä oli lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja. Vuorissa, lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui haltijoita ja henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli _kääpiöitä_ ja _tonttuja, näkkejä_ ja _keijukaisia_. Niiden vastakohtana olivat _jättiläiset_, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa. Temppeleitä germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa, niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme, uhrein ja rukouksin.

● =Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta.= Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja germaanien ja roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka vuosien vieriessä vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-roomalaisen sivistyksen siemenet kylvettiin tällöin germaanien maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta kirjoitustaidon; heidän kirjoitustaan sanotaan _riimukirjoitukseksi_. Riimukirjaimet eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään teräväkulmaisia. Tämä johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja papyruksen puutteessa leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne kiviin.

Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana _kristinuskokin_ alkoi tulla tunnetuksi germaanien keskuudessa. Jo ennen kuin germaaniheimot saapuivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat toiset niistä omaksuneet uuden uskon ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä »goottien Mooses» _Wulfila_ alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla saarnata kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli Raamatun kääntäminen gootin kielelle.

● =Germaanit pyrkivät Rooman alueelle.= Kuta enemmän germaanien luku lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen kaskenpoltolla entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi »etelän ihanaan maahan», jonka rikkaista kaupungeista ja aaltoilevista viljavainioista he olivat kuulleet kerrottavan. Toisinaan kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja lapset, matkasivat kohti Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin täynnä kansaa. Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset seurasivat jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa, joissa myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen aikana teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen sinne asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar teki Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset edistyneemmän sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein heidän legioonissaan urhoollisia germaanejakin taisteli palkkasotureina omia heimolaisiaan vastaan. Mutta v:n 400 tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja Reiniä vastaan niin monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että Rooman legioonain oli pakko väistyä heidän tieltään.

_Suuri germaaninen kansainvaellus_ oli alkamassa.

ITALIA KANSAINVAELLUSTEN PYÖRTEESSÄ.

● =Hunnit.= Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli _hunnien_, erään mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.

□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren pohjoispuolitse Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän aroille. Heidän ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli leveät kasvot, hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat ja litteä nenä. Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa lihaa, joka tehtiin mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin satulan alla. Vaatteitaan he eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä pesseet, vaan pitivät niitä siksi, kunnes ne repaleina putosivat päältä. Miehet olivat aina hevosen selässä: siinä he söivät ja joivat, siinä he nukkuivatkin. Taistelussa hunnit olivat pelottavia: hirveästi huutaen he ratsastivat hajallisina joukkoina päin vihollista kadotakseen samassa näkymättömiin, kunnes uudistivat hyökkäyksen. Kaukaa he ampuivat teräviä luukärkisiä nuolia, mutta lähelle tultuaan he taistelivat miekoin. Jos he saivat voiton, niin he useinkin surmasivat kaikki viholliset ja hävittivät kaiken, mikä eteen sattui.

● =Länsigootit.= Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla, jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin, joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät goottien kimppuun. _Itägootit_ joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa alaisiksi; _länsigootit_ pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.

Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja sankaritekoja tavoitteleva _Alarik_ kuningas. Ensi yritys tunkeutua Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari _Honō´rius_ oleskeli toimetonna lujasti linnoitetussa _Ravennassa_ ja kulutti aikaansa hoitamalla siipikarjaa.

Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.

□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan. He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.

● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten sivistyksen ja kielen.

● =Vandaalit.= Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat. Näitä kansoja olivat myös _vandaalit_. Vandaalit kulkivat Gallian halki Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla. Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa _Itä-Rooman_ keisarille. Pian he hävisivät jäljettömiin.

□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. Taloja ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.

● =Attila.= Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli _Attila_, joka kopeasti vaati Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.

□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut. Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen on tallannut.»

● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan. Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja _Katalaunisten_ kentällä Seinen yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).

Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin. Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa itägootit, vapautuivat.

● =Itägootit.= Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa; itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. Kun he kuninkaansa _Te´odorik_in (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen germaaninen palkkasoturien päällikkö _Odovakar_. Hän oli v. 476 syössyt valtaistuimelta _Länsi-Rooman viimeisen keisarin_ _Rōmulus Augu´stuluksen_, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi. Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja kohosi yksin Italian valtiaaksi.

□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.

Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia ja _oikeutta_. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle», kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»

_Uskonnoltaan_ Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä», hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.

Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti _rauhaa_ enemmän kuin sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», hän sanoi. »Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.

Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen _sivistyselämän_. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin, ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita. _Boë´thius_ kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta», josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu: »Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa. Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi häneltä riistää.»

Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v. 526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o. Veronan Teodorikista.

● =Langobardit.= Noin 30 vuotta Teodorikin kuoleman jälkeen itägootit menettivät maansa _Itä-Roomalle_, mutta pian saapui Italiaan uusi germaanikansa, _langobardit_ (568), joista Lombardia on saanut nimensä. He ottivat haltuunsa melkein koko Pohjois- ja Keski-Italian ja hallitsivat maata enemmän kuin 200 vuotta.

FRANKKIEN VALTAKUNNAN SYNTY.

● =Klodovig (481–511).= Uudet germaanivaltakunnat olivat enimmäkseen lyhytikäisiä. Elinvoimaisin oli _frankkien_ valtakunta Galliassa.

Viidennellä vuosisadalla Gallia oli jakautunut neljän eri kansan kesken. 1) _Frankit_, jotka vielä palvelivat vanhoja pakanajumaliaan ja olivat tavoiltaan raakoja, olivat vähitellen siirtyneet Reinin yli Koillis-Galliaan eli nykyisen Ranskan koillisosaan ja jääneet sinne asumaan. 2) Heistä länteen Loire-jokeen saakka oli maa itsenäiseksi hallitsijaksi kohonneen Rooman entisen maaherran hallussa. 3) Loire-joen etelärannalta alkoivat länsigoottien maat. 4) Rhône-joen laaksossa Gallian kaakkoiskulmassa asuivat _burgundit_.

Frankkien asuma-ala oli varsin ahdas, ja he olivat jakautuneina moneen pieneen heimoon, joilla kullakin oli oma kuninkaansa. Muuan tällainen heimokuningas oli _Klodovig_, joka oli merovinkien sukua. Hän oli frankkien kuninkaana samaan aikaan kuin Teodorik hallitsi Italiassa.

Klodovig oli sivistymätön, petollinen ja julma, mutta samalla tarmokas ja ovela. Frankkien valtakunta laajeni suuresti hänen aikanaan. Ensiksi hän valloitti tuon viimeisen jäännöksen Länsi-Roomasta, otti Pariisinkin haltuunsa ja teki sen pääkaupungikseen.

□ Klodovig voitti roomalaiset Soissons´in [suasõ´] kaupungin pohjoispuolella. Oli saatu paljon ryöstösaalista, joka oli jaettava miesten kesken germaanien tavan mukaan arvalla. Ryöstettyjen kalleuksien joukossa oli muuan kaunis kirkonastia, jonka kuningas oli luvannut toimittaa kirkolle takaisin, jos se sattuisi lankeamaan hänen osalleen. Ennen arvanheittoa kuningas pyysi miehiltään astiaa. Toiset suostuivatkin pyyntöön, mutta muuan frankkilainen löi uhkamielisesti tapparallansa astian rikki huudahtaen: »Sinun ei pidä muuta saaman kuin mikä oikeuden mukaan osaksesi tulee!» Kaikki hämmästyivät. Mutta kuningas tukahdutti vihansa ja mietti kostoa.

Kun sotajoukko ensi kerran tämän jälkeen kokoontui aseiden katselmukseen, niin Klodovig, rivejä pitkin kulkiessaan, huomasi, että sillä miehellä, joka Soissons´issa oli lyönyt astian rikki, ei ollut aseet tarpeenmukaisessa kunnossa. Kuningas nuhteli miestä, sieppasi tapparan hänen kädestään ja paiskasi sen maahan. Kun mies kumartui ottaakseen aseensa ylös, kuningas äkisti kohotti miekkansa ja löi sillä miehen pään halki, sanoen: »Näinpä sinäkin teit kirkonastialle Soissons´issa». Mies makasi kuolleena maassa, mutta uskaltamatta nurista kuningasta vastaan muut lähtivät hänen käskyään noudattaen kotiinsa.

● Vuosikymmen näiden tapausten jälkeen Klodovig voitti keskisen Reinin varrella asuvat _alemannit_, jolloin hän _kastatti itsensä kristinuskoon_. Hän oli useita vuosia ollut naimisissa kristityn burgundilaisprinsessan kanssa, jonka kertomuksia Jeesuksen elämästä ja kärsimyksistä hän hartaasti kuunteli. Kun hän sitten eräässä taistelussa oli joutumaisillaan tappiolle, hän kutsui avuksensa puolisonsa Jumalaa, luvaten ruveta häntä palvelemaan, jos saisi voiton. Sotaonni kääntyi — niin kerrotaan — frankit voittivat, ja Klodovig sekä joukko frankkilaisia kastatti itsensä.

□ _Reims_in [rä̃s] piispa toimitti kasteen Reimsin tuomiokirkossa. Kadut olivat koristetut maalatuilla tapeteilla, kun Klodovig valkeaan kastepukuun puettujen ylimysten saattamana saapui kirkolle, joka myös oli ihanimmalla tavalla koristettu. Kun ovet avattiin ja frankit tunsivat pappien heiluttamista suitsutusastioista lähtevän hyvän tuoksun, niin he luulivat hengittävänsä paratiisin ilmaa. Ilmi ihastuneena Klodovig kysyi piispalta, joka astui hänen rinnallaan: »Pyhä isä, onko tämä se taivaan valtakunta, josta olette minulle kertonut?» »Ei», piispa vastasi, »tämä on vain tie, joka sinne viepi.» Kun kuningas oli lausunut uskontunnustuksensa, kastettiin hänet kastemaljassa, voideltiin pyhällä öljyllä ja siunattiin ristinmerkillä. Ja piispa lausui hänelle: »Kumarru ja kunnioita sitä, jota ennen olet vainonnut, ja vainoa sitä, jota ennen olet kunnioittanut!» Sitten kastettiin Klodovigin kaksi sisarta ja neljättä tuhatta frankkilaista. Taru kertoo, että kastetta toimitettaessa kyyhkynen toi taivaasta voidetta, jolla Klodovig voideltiin, ja enkeli liljoilla kirjaillun lipun. Siitä pitäen kruunattiin kaikki frankkilaiset ja myöhemmin Ranskan kuninkaat Reimsissä ja voideltiin pyhällä öljyllä; ja sotaretkillään he käyttivät liljakoristeista lippua. Mutta kauan kesti, ennen kuin kristinusko tunkeutui syvemmälle frankkien mieliin.

● Useimmat muut germaanikansat tunnustivat areiolaista oppia, mutta frankit yhtyivät katoliseen kirkkoon. Siten he saavuttivat katolisuskoisen roomalaisväestön ja papiston suosion, kun taas areiolaisia vihattiin vääräuskoisina. Gallian väestö näki mielellään, että frankkien valta levisi yhä laajemmalle. Pian Klodovig pakotti burgundien kuninkaan suorittamaan veroa, ja länsigooteilta hän valloitti Etelä-Gallian Garonne jokeen asti.

Näin frankit olivat saaneet haltuunsa melkein koko Gallian. Samalla Klodovig oli raivannut tieltään frankkilaisheimojen muut kuninkaat, niin että hän elämänsä lopulla oli yksin frankkien hallitsijana.

□ Muuan noita frankkilaiskuninkaita, Klodovigin entinen liittolainen, oli heikko ja huonojen tapojensa takia alamaistensa halveksima. Klodovig sai puolellensa muutamia hänen miehiänsä lahjoittamalla heille kullatusta vaskesta tehtyjä koristeita, joiden hän uskotteli olevan puhdasta kultaa. He vangitsivat kuninkaan ja hänen veljensä ja veivät heidät Klodovigin eteen. »Miksi olet», Klodovig virkkoi kuninkaalle, »tuottanut häpeätä suvullemme antamalla sitoa itsesi? Parempi sinun olisi ollut kuolla.» Samassa hän tapparallaan surmasi kuninkaan. Veljelle hän sanoi: »Jos olisit auttanut veljeäsi, ei häntä olisi sidottu», jonka sanottuaan hän löi hänetkin kuoliaaksi. Kun sitten kavaltajat, havaittuaan saaneensa väärennettyjä koristeita, tulivat siitä valittamaan, Klodovig kylmästi virkkoi: »Vääristä töistä annetaan väärää kultaa. Saatte olla iloiset, etten kavalluksestanne ole rääkkäyttänyt teitä kuoliaiksi.»

Samantapaista kavaluutta Klodovig käytti muitakin sukulaiskuninkaita kohtaan. _Tours_´in [tūr] arkkipiispa _Gregō´rius_, joka kirjoitti frankkien historian, kertoo näistä tapahtumista sangen avomielisesti, mutta siitä huolimatta hän lisää: »Täten Jumala laski joka päivä hänen vihollisensa hänen jalkainsa juureen ja laajensi hänen valtaansa, sillä hän vaelsi puhtaana sydämestään hänen tietään ja teki mitä Herralle oli otollista». Ja kirkko antoi hänelle nimen »kristillinen majesteetti». Niin löyhä oli sen ajan kirkonmiestenkin siveellinen tunto.

Kauan Klodovig ei saanut nauttia rikoksilla hankkimastaan vallasta. Hän kuoli Pariisissa ainoastaan 45 vuoden vanhana.

● Klodovigin kuoltua hänen jälkeisensä merovinkikuninkaat hallitsivat vielä 2½ vuosisataa frankkien maassa. Mutta vähitellen he irstaassa elämässä veltostuivat siihen määrään, etteivät kyenneet ollenkaan käyttämään kuninkaan valtaa, joka joutui ylimmälle hovivirkamiehelle, _hovimestarille_ eli _mājordomūkselle_. Tämä sulki lopuksi viimeisen merovinkikuninkaan luostariin ja nousi itse valtaistuimelle. Sinä aikana frankkilaiset sulautuivat yhä enemmän Gallian roomalaiseen väestöön, omaksuen pääasiassa sen kielenkin. Näin sai alkunsa nykyinen Ranskan kansa ja muodostui uusi roomalaisperäinen eli _romaaninen_ kieli, ranskan kieli.

ANGLOSAKSIT.

● =Britannian kelttiläiset.= Keisariajalla roomalaiset ulottivat valtansa Galliasta salmen yli Britanniaankin. Siellä asui kelttiläistä kansaa, samaa, jonka roomalaiset olivat jo aikaisemmin laskeneet valtansa alle Galliassa ja Espanjassa. Roomalainen sivistys ja latinan kieli eivät päässeet oikein kotiutumaan tähän kaukaiseen maahan, ja kristinuskokin saapui sinne myöhään. Mutta uusi usko alkoi kumminkin vaikutuksensa jo roomalaisvallan aikana, ja varsinkin Irlannin kelttiläisistä tuli hartaita kristityitä, jotka sitten innokkaina lähetyssaarnaajina levittivät kristinuskoa muidenkin kansain keskuuteen.

● =Anglosaksit.= Irlanti säilyikin rauhassa kansainvaellusten myrskyiltä; mutta Englanti sai uudet asukkaat. Sinne saapui n. v. 450 nykyisestä Luoteis-Saksasta kaksi germaanisukuista kansaa, anglit ja saksit, joita yhteisesti sanotaan _anglosakseiksi_ (Englanti = »anglien maa»). He anastivat maat, muodostaen monta pientä kuningaskuntaa, ja kelttiläinen väestö pakeni Walesin [ue´lz] vuoristoon taikka Englannin kanaalin yli Bretagnen [brəta´nj] niemimaahan.

Palveltuaan noin puolentoista vuosisataa Odinia ja Thoria anglosaksitkin saivat tiedon _kristinuskosta_, ja n. v. 600 he kääntyivät uuteen uskoon. Uuden opin levittäjistä on mainittava ennen muita benediktiinimunkki _Augustī´nus_, josta sitten tuli Canterburyn [kä´ntə̄bəri] arkkipiispa.

□ Anglosaksien käännyttämistä kristinuskoon harrasti innokkaasti silloinen Rooman paavi Gregorius Suuri. Tarina kertoo, että Gregorius, ollessaan vielä munkkina, näki Rooman torilla muutamia vaaleaverisiä nuorukaisia orjiksi myötävien joukossa. Kummastellen heidän vaaleata tukkaansa ja vaaleahkoa ihonväriään hän tiedusteli heidän syntyperäänsä. Kuultuaan heidän olevan pakanallisia angleja Britanniasta hän virkkoi: »Kuinka surullista, että ihmiset, joilla on enkelien nimi ja ulkomuoto, kuuluvat pimeyden ruhtinaan valtakuntaan!»

Gregorius aikoi itse lähteä lähetysmatkalle Britanniaan. Se aie jäi häneltä kumminkin toteuttamatta. Mutta paaviksi tultuaan hän sai aikaan, että joukko munkkeja Augustinuksen johdossa lähti saarnaamaan uutta oppia anglosakseille. Muuan heidän kuninkaansa ottikin lähetyssaarnaajat ystävällisesti vastaan sallien heidän harjoittaa käännytystyötä.

● =Beowulf-laulu.= Vaikka anglosaksit olivatkin ottaneet kristillisen kasteen, säilyi heissä kauan sotainen into. Sitä todistaa muun ohessa vielä tallella oleva anglosaksilainen runoteos. Siinä kerrotaan _Beowulf_ sankarista ja hänen urotöistään. Näin kertoo vanha tarina:

□ _Hroar_, Tanskan kuningas, istui korkeassa ja koristetussa salissaan ja piti pitoja miehilleen runoilijain laulaessa. Mutta syvällä järven pohjassa asui _Grendel_ jättiläinen, ihmisten vihollinen. Yöllä hän saapui vedellisestä luolastaan, astui saliin ja tarttui uroiden nukkuessa erääseen heistä vieden hänet mukanaan. Ja niin hän teki seuraavinakin öinä.

Nuori _Beowulf_ sai sanoman anglosaksien maahan tästä onnettomuudesta. Hän oli kaikkia ikäisiään väkevämpi. Viidentoista nuoren sankarin kera hän purjehti Tanskaan ja haastoi taisteluun tuon yöllisen hirviön. Hroar otti hänet iloisesti vastaan, ja illan tullen tanskalaiset asettuivat levolle, mutta Beowulf miehineen jäi saliin odottamaan jättiläisen tuloa.

Nuori sankari riisui yltään rautapaitansa ja kypärinsä sekä koristetun miekkansa. Aseettomana, käsivoimin hän halusi taistella jättiläisen kanssa. Niin hän heittäytyi pitkäkseen lavitsalle ja hänen viereensä moni muu merisankari. Ei kukaan uskonut saavansa enää lämmitellä kotilieden ääressä.

Jo astui sumuisesta suostaan Grendel hirviö, suuri kuin vuori, kohti uroiden kultaista salia saalista vainuten. Se tarttui rautaiseen ovenripaan, mursihen sisään ja seisoi lattialla silmät säihkyen kammottavaa tulta. Jo sieppasi se yhden joukosta, surmasi ja joi veren. Se astui lähemmäksi Beowulf sankaria ja tarttui häneen. Silloinpa Beowulf nousi äkisti ja iskeytyi jättiläiseen. Tämä ei ollut milloinkaan kokenut moista voimaa ja koetti paeta. Salissa nousi ryske ja telme, tanskalaiset säikkyneinä vapisivat, lavitsat liikkuivat liitoksistaan. Mutta Beowulf ei päästänyt otettaan. Silloin jättiläisen jänteet katkesivat, ja menetettyään toisen käsivartensa hän pääsi pakenemaan järven alaiseen luolaansa. Mutta Hroar piti juhlan Beowulfin kunniaksi, lahjoitti hänelle kultaisen lipun, kultaisen sotisovan ja kallisarvoisen miekan sekä ratsuja kahdeksan.

Pitojen päätyttyä Beowulf sankari miehineen asettui tanskalaisten kera levolle. Mutta yöllä saapui jättiläisen äiti kostamaan poikansa puolesta. Ennen kuin uroot selvisivät hämmästyksestään, hän oli tart-tunut erääseen sankariin ja vienyt hänet mukanaan. Murheissaan Hroar valitti sankarin kuolemaa. Mutta Beowulf lohdutti häntä:

»Älä murehdi, vanha ystävä, on parempi kostaa kuin huollen suruun vaipua! Kerran kohtaa kuolo itsekutakin; paras on voittaa mainetta, joka elää kautta aikojen. Nouse, valtias, etsikäämme Grendelin äiti, ja minä vannon, ettei hän voi lymytä minulta enempää maan alle kuin metsän korpeen tai meren syvyyksiin!»

Järven pohjassa olevasta luolasta Beowulf löysi viimein jättiläisen äidin. Hirveä taistelu syntyi. Mutta se päättyi voitoksi sankarin väkevän. Jättiläisen miekan hän toi mukanaan ja antoi sen Hroar kuninkaalle. Iloiten kuningas ylisti nuoren sankarin mainetyötä, mutta muistutti samalla vakavasti elämän katoavaisuudesta näin sanoen:

On kukassaan miehuutes kotvan, mutt’ kohtapa kumoon voi taittaa tarmosi peitsi ja tauti, palava tuli tai pauhaava vesi, kaatava kalpa tai noutava nuoli tai iän taakka — tai silmies loisto pimentyy, peittyy; ja pianpa kuolo sulkee sun, soturi, ruhtovin sylin.

● =Beda Venerabilis.= Mutta elipä tähän aikaan jo huomattava oppinutkin anglosaksien maassa: kristitty munkki _Bēda_ _Venerā´bilis_ (»kunnianarvoinen»), josta tuli englantilaisen tieteen isä. Hän kirjoitti suuren joukon latinankielisiä kirjoja, joita keskiajan nuoriso kouluissa luki. Mutta hänen kuuluisin teoksensa on »Anglien kansan kirkkohistoria», jossa hän kuvailee heimonsa vaiheita Caesarin ajoista aina omaan aikaansa asti. Ilman tätä kirjaa tietomme anglosaksien varhaisemmista vaiheista olisivat monin verroin niukemmat.

□ Viimeiseksi työkseen Beda käänsi Johanneksen evankeliumin anglosaksien kielelle. Kaksi viikkoa ennen pääsiäistä v. 735 hän sai vaikean tukehtumiskohtauksen, ja sen jälkeen hänellä oli kovia tuskia. Vaikka hän suuresti heikkeni, hän jatkoi työtään. Kun muut kehoittivat häntä säästämään voimiaan, hän vastasi: »Tahtoisin, ettei mikään asiani jäisi teille epäselväksi, kun kerran olen poissa.» Yöllä vasten helatorstaita hän saneli kuumeentapaisella innolla käännöstään. »Vielä puuttuu yksi luku», sanoi kirjuri. »Meidän täytyy jatkaa, ota kynäsi ja kirjoita!», Beda kehoitti kuumeisena. Pienestä kammiosta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja sairaan raskasta hengitystä. Ja yön pitkät hetket lyhenivät. »Nyt puuttuu vain pari riviä», kirjuri sanoi. »Kirjoita, kirjoita!» kuiskasi kuoleva. »Nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki valmista», virkkoi nuorukainen. »Sinä sanot oikein, nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on _kaikki_ täytetty. Kohota minut istualleni — auta minua rukousmatolle!»

Oppilaat kantoivat mestarinsa rukousmatolle ristiinnaulitun kuvan eli _krusifiksin_ alle, jota aamunsarastuksesta kalpeneva hopealamppu valaisi. Polvistuneena Beda lauloi siinä heikolla äänellä: »Glō´ria in exce´lsīs Dĕ´ō» (= kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa), samoin kuin hän oli tehnyt joka päivä viidenkymmenen neljän vuoden kuluessa. Ääni petti vihdoin, laulu kuoli hänen huuliltaan, ja heikosti huokaisten vanhus vaipui oppilaittensa syliin.

SIVISTYKSEN RAPPEUTUMINEN ENTISEN LÄNSI-ROOMAN MAISSA.

● =Kauppa ja teollisuus.= Se levoton sotatila, joka suurten germaanisten kansainvaellusten aikakaudella jatkuvasti vallitsi entisissä Länsi-Rooman maissa, vaikutti haitallisesti rauhallisten elinkeinojen harjoittamiseen. Enimmän kärsivät kauppa ja teollisuus. Raha katosi liikkeestä, ja maksun välineenä alettiin sen sijasta käyttää elintarvikkeita, kuten viljaa, öljyä, suolaa, karjaa ym. Tiet olivat monin paikoin rappiolla, sillat hävitetyt ja majapaikat tuhotut, joten liikenne pakostakin seisahtui, ja kauppiaat pelkäsivät lähettää tavaroitaan paikasta toiseen, koska ne milloin tahansa saattoivat joutua rosvojen saaliiksi. Se vähäinen kauppa, jota harjoitettiin, oli etupäässä juutalaisten hallussa. Kaupan rappeutuessa väkirikkaat kaupungit joutuivat häviölle.

Samoin teollisuuskin taantui. Alhaisella sivistystasolla olevat germaanikansat eivät kaivanneet asumuksissaan eivätkä puvuissaan siroa kauneutta. Kotona omalla tilalla valmistettiin melkein kaikki, mitä tarvittiin. Kotivilloista ja kotipellavista tehtiin vaatteet, kotiohrista pantiin olut, kotiviljasta leivottiin leipä, kotikarjasta saatiin maito, voi ja liha. Kotona valmistettiin myös huone- ja tarvekalut. Näin ollen rahan käyttö supistui hyvin vähään. Ihmisten talous oli _luontoistaloutta_. Kaikkia tarve-esineitä ei kumminkaan voitu kotona valmistaa, vaan ne täytyi hankkia kauempaa joltakin ammattilaiselta. Ne olivat tavallisesti hyvin kalliita: soturin rintahaarniska maksoi kaksitoista kertaa enemmän kuin lehmä, ja kuolaimet maksoivat usein yhtä paljon kuin hevonen. Sepän ammatti olikin erikoisesti arvossa pidetty.

● =Maanviljelys.= Levoton aika ei voinut olla otollinen maanviljelyksellekään; kumminkin germaanikansat edistyivät tämän elinkeinon harjoituksessa tullessaan likeisempään kosketukseen roomalaisten kanssa. Siirryttyään Germaniasta Länsi-Rooman entisiin maihin germaanit omaksuivat maanviljelyksen lopullisesti pääelinkeinokseen. He asettuivat nyt pysyväisille olinpaikoille ja oppivat roomalaisilta kehittyneempiä viljelystapoja, kuten maan lannoittamisen ja entistä paremman muokkaamisen. Valloitetuissa maissa suuri osa tiluksia jäi entisille omistajille, mutta osan ottivat germaanit. Ne jaettiin pikku tiloina germaanisotureille, mutta germaaniylimykset ottivat haltuunsa suurtiloja, joita sitten viljelivät orjien avulla, kuten roomalaisetkin.

Orjia käytettiin kotiaskareissa, mutta toiset saivat maatilkun isännältä viljelläksensä. Siten kehittyi varsinaisesta orjuudesta sen lievempi muoto, _maaorjuus_. Ennen pitkää vapaat pikkutilain omistajatkin tulivat riippuvaisiksi suurtilallisista, he kun kaipasivat näinä rauhattomina aikoina mahtavaa suojelijaa. Täten katosivat vähitellen itsenäiset pikkutilat, ja niiden entiset omistajat muuttuivat hekin mahtavien naapurien maaorjiksi. Maaorjuus sai siis alkunsa kahdesta lähteestä, osittain varsinaisista orjista, osittain pikkutilallisista.

● =Henkinen tila.= Kansainvaellusten ajan rauhattomissa oloissa _järjestys hävisi_ yhteiskunnasta, väkivalta ja sekasorto tulivat tilalle.

Tieteitä ja taiteita ei pitkiin aikoihin harjoitettu samalla menestyksellä kuin muinoin Kreikassa ja Roomassa, _tietämättömyys_ ja _taikausko_ olivat yleiseen vallalla.

Myös _tavat raaistuivat_. Veltostuneet roomalaiset, vaikka olivat germaaneja sivistyneempiä, omaksuivat näiden väkivaltaisen käytöstavan, ja germaanit vuorostaan rupesivat jäljittelemään roomalaisten monia paheellisia, turmeltuneita elintapoja. Eteläisten maiden luonto jo vaikutti herpaisevasti germaaneihin, jotka varhemmin olivat asuneet kylmemmän ja karumman luonnon ympäröiminä, mutta vielä enemmän ylellinen elämä ja aistilliset nautinnot. Avioliittoa ei enää pidetty kunniassa, vaan jollakin ylimyksellä saattoi olla yhtaikaa monta vaimoa ja niiden ohella vielä sivuvaimoja. Ylensyöminen ja väkijuomain liiallinen käyttö tulivat yleisiksi, niin että varakkaiden pidoissa toisinaan kaikki vieraat juopuneina uupuivat uneen. Raaka puhetapa, tappelut ja murhat olivat perin tavallisia kaikissa kansankerroksissa. Raakuus rehotti papistonkin keskuudessa. Niinpä kerrotaan erään piispan panettaneen papin, joka ei suostunut antamaan maataan hänelle, samaan ruumisarkkuun mätänevän ruumiin kanssa. Kirkoissakin, joiden tuli olla rauhoitettuja kaikelta väkivallalta ja vainottujenkin turvapaikkoja, tehtiin usein rikoksia, meluttiin ja tapeltiin.

□ Erittäin kuuluisiksi väkivaltaisesta esiintymisestään on tullut kaksi frankkilaiskuningatarta, _Brunhilda_ ja _Fredegunda_, jotka elivät v:n 600 tienoilla. Kaksi frankkilaiskuningasta, veljekset _Kilperik_ ja _Sigebert_, joista edellinen hallitsi Neustriaa (Länsi-Frankkia) ja jälkimmäinen Austrasiaa (Itä-Frankkia), naivat sisarukset, länsigoottien kuninkaan tyttäret, _Galsvinta_n ja _Brunhilda_n. Sigebert ja Brunhilda elivät sovussa keskenään, mutta Kilperik oli uskoton puolisolleen. Hän oli kyllä valallaan vannonut olevansa uskollinen goottilaiskuninkaan tyttärelle, mutta pian ilmestyi hoviin hänen entinen sivuvaimonsa _Fredegunda_. Tämän houkutuksesta Kilperik surmautti Galsvintan, joka turhaan oli pyrkinyt isänsä kotiin. Saatuaan sanoman sisarensa onnettomasta kohtalosta Brunhilda kehoitti puolisoaan kostamaan Kilperikille ja Fredegundalle. Ankara vaino ja kostosota alkoi Neustrian ja Austrasian välillä. Brunhildan ja Sigebertin puoli oli aluksi voitolla, mutta Fredegundan palkkaamat salamurhaajat tappoivat Sigebertin keskellä kansankokousta. Fredegundan raivo kääntyi nyt Kilperikiä kohtaan, joka sai surmansa nähtävästi hänen toimestaan. Kilperikin ja Galsvintan kaksi poikaa hän myös surmautti raivatakseen omalle pojalleen tien valtaistuimelle. Tyttärensä hän aikoi tappaa kuristamalla hänet arkun ja sen kannen väliin, mutta palvelija kiiruhti tytön hätähuudot kuultuaan apuun. Erään ylimyksen, joka tuli haastamaan häntä hänen julmista töistään vastuuseen, hän niinikään murhasi antamalla hänelle väkevällä myrkyllä sekoitettua viiniä. Brunhilda, jonka henkeä Fredegunda myös tavoitteli, raivosi loppuiällään samalla tavoin valtakunnassaan. Tikaria ja myrkkyä käytettiin ylimyksiä vastaan. Fredegunda eli vanhaksi ja kuoli luonnollisen kuoleman, mutta Brunhildan raivostuneet ylimykset luovuttivat Fredegundan pojalle, joka sidotti hänet villin hevosen häntään. Siten hän sai surmansa.

ITÄ-ROOMA KANSAINVAELLUSTEN AIKANA.

● =Itä-Rooma eli Kreikan keisarikunta.= Syrjässä suurten germaanisten kansainvaellusten valtaväylältä Itä-Rooma säilyi eheänä Länsi-Rooman kukistuessa ja pysyi voimassa vielä lähes tuhat vuotta, aina keskiajan lopulle. Itä-Rooman keisarikuntaa sanotaan usein myös _Kreikan_ keisarikunnaksi; ja se nimi sille hyvin soveltuukin, koska kreikan kieli oli siellä vallitsevana: sillä kielellä toimitettiin jumalanpalvelus, sillä kirjoitettiin kirjat ja sitä virkamiehetkin käyttivät. Mutta tätä valtakuntaa on sanottu myös _bysanttilaiseksi_, koska sen pääkaupunki Konstantinopoli oli perustettu entisen kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin paikalle.

Itä-Rooman keisarikunnan turvissa säilyi myöhemmillekin sukupolville kreikkalais-roomalainen sivistys: vanhat lait, tieteet, runous ja kuvaamataide. Siellä kukoistivat myös teollisuus ja kauppa. Konstantinopoli välitti yhteyttä idän ja lännen välillä, ollen samalla Euroopan etuvartiona Aasiaa vastaan; Kiinasta asti tuotiin sinne karavaaniteitse Aasian halki tavaroita, varsinkin silkkiä. Silkkiä ruvettiin viljelemään kotimaassakin, kun kaksi munkkia oli tuonut ontoissa sauvoissaan silk-kiäisperhosen munia Konstantinopoliin. Mutta kansa eli köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Sitä rasittivat raskaat verot sekä maalla että kaupungeissa, ja virkamiehet tekivät usein vääryyttä, olivat mielivaltaisia ja puolueellisia.

Keisarin valta oli rajaton, ja jokaisen, joka lähestyi häntä, oli itämaisen tavan mukaan osoitettava alamaista nöyryyttään heittäytymällä hänen jalkoihinsa. Kansaa hän tapasi _sirkusleikeissä_, joita Konstantinopolinkin keisarit yhä toimeenpanivat.

● =Justinianus.= Kansainvaellusten aikana hallitsi Itä-Roomassa kuuluisa keisari _Justīniā´nus_ (527–565). Hän oli talonpojan poika Traakiasta, mutta kohosi kyvykkäänä nuorukaisena enonsa hovissa suureen arvoon ja vihdoin tämän kuoltua keisariksi. Puolisoksensa hän otti kyproslaisen villipetojen vartijan tyttären _Theodō´ran_, joka oli yhtä kuuluisa älystään kuin kauneudestaan ja usein neuvoillaan vaikutti ratkaisevasti hallitusasioihin. Justinianus tahtoi palauttaa Rooman valtakunnan entiselleen yhdistämällä germaanien valloittamat läntiset maat omaan valtakuntaansa. Hän lähetti oivalliset sotajoukkonsa taistelemaan _Pohjois-Afrikkaan_ vandaaleja vastaan. Heidät voitettiin helposti ja maa yhdistettiin Itä-Roomaan. Pitkällisten sotien jälkeen valloitettiin _Italia_ itägooteilta. Mutta Justinianuksen kuoltua nämä maat menetettiin jälleen: suurin osa Italiaa langobardeille ja Afrikka arabialaisille.

Tärkein Justinianuksen hallitustoimista oli suuren _lakikokoelman_ toimittaminen. Se on latinankielinen ja tunnetaan nimellä _Corpus jūris cīvī´lis_. Siihen sisältyvät asianmukaisesti järjestettyinä tärkeimmät Rooman vanhoista laeista, jotka siihen saakka olivat olleet hajallaan ja vaikeasti käytettävinä, sekä myös lainoppineiden selityksiä ja Justinianuksen antamia asetuksia. Lisäksi se käsittää lainopin oppikirjan. Justinianuksen lakikokoelma on vielä nytkin useimmissa Euroopan maissa lainsäädännön pohjana.

Toinen muistomerkki, joka on säilyttänyt Justinianuksen nimen kautta aikojen, on _Sofian kirkko_ Konstantinopolissa. Se on _bysanttilaisen_ rakennustaiteen kuuluisin tuote.

□ Bysanttilaisen rakennustaiteen huomattavimmat tunnusmerkit ovat ristin muotoinen pohjakaava ja korkealle kohoava pyöreä kupukatto eli _kupoli_, joka lepää holvikaarien varassa. Sofian kirkossa kupoli kaareutui 56 metriä lattian yläpuolelle. Tämä kirkko ei ole ulkopuolelta erikoisen huomattava, mutta sisältä se on harvinaisen upea. Valo virtaa kirkkoon korkealla olevista tiheään asetetuista ikkunoista. Seinät olivat päällystetyt erivärisillä hohtavilla marmorilaatoilla, ja kultapohjalta loistivat _mosaiikkikuvat_, jotka esittivät pyhimyksiä ja enkeleitä ja jotka olivat taidokkaasti laaditut pienistä erivärisistä osasista. Kultaa, hopeata ja kalliita kiviä oli käytetty runsaasti, yksin alttarin koristamista varten 40,000 naulaa. Sofian kirkon komeus oli maankuulu, ja Justinianuksen kerrotaan sen valmistuttua huudahtaneen: »Olen voittanut sinutkin, Salomo!» — Bysanttilaisen rakennustaiteen vaikutus oli tuntuva Euroopassakin, varsinkin muutamissa Italian kaupungeissa ja Venäjällä. Pyhän Markuksen kirkko Veneziassa on siitä parhaana todistuksena.

MUNKKILAISUUS JA LUOSTARIELÄMÄ.

● =Erakot.= Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa. Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä harjoittavat, _askeeteiksi_.

Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa. Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä, mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen _eremiitta_ (erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän nimenään on _erakko_. Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen _Antō´nios_, joka syntyi kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti harvinaisen korkean iän.

□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa. Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä. Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle: »Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.

Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, _Simeon_ nimeltään, joka erosi maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta, ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle pyhälle paikalle rukoilemaan.

● =Luostarit.= Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen pakanallinen sotilas _Pakum_, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun) alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen erakkoyhdistys eli _luostari_ (ruots. kloster, latin. claustrum = suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa _munkeiksi_ (kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen _apotti_, joka merkitsee »isää».

Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin _nunniksi_, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin johtajaa sanottiin _abbedissaksi_.

Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa _Basĭ´leios_ Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön, jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.

● =Pyhä Benedictus.= Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus juurtui länsimaille. Vasta kun _Benedi´ctus Nursialainen_ v. 529 perusti _Monte Cassī´non_ luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen merkitykseen.

□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen häntä syntiin ja paheeseen.

Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan. Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.

Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529 Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.

Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna, näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta _benediktiinit_, Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.

● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa elämän, sanotaan _Benedictuksen säännöksi_. Jokaisen, joka haluaa liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille kuuliainen.

□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta jos hänellä on rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan, hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata noudattamasta säännön määräyksiä.

Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta. Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite. Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen. Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä siitä muiden tointen takia vapauttanut.

Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia. Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.

Benediktiinit ovat tehneet suuren työn _lähetyssaarnaajina_ levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.

Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja _hyväntekijöitä_ ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat voivat turvallisesti käydä luostarissa.

Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä _aineellisen sivistyksen_ palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä, kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia käsityöläisiä.

Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus _henkisen sivistyksen_ kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia (kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.

Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600 pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot, seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin: »Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus, joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»

KIRKKO JÄRJESTYY.

● =Rooma kristikunnan keskus.= Kun suuret germaanien kansainvaellukset panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi _kristikunnan pääkaupungiksi_, siksi paikaksi, josta kristinuskoa levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin _paaviksi_. Itämainen eli kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.

● =Gregorius Suuri (590–604).= Kirkon sisäisen järjestyksen lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi _Gregō´rius Suurella_ huomattavat ansiot.

□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen, esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa. Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet pian valittiin.

V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen. Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti vihittiin Pietarin kirkossa.

Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa. Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla, hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa uskaltamatta lähestyä alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. _servus servô´rum Dĕ´ī_).

1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. _Paavin valta_ oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan _piispan vaalia_, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta, ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa. Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän saattoi rangaistuskeinona käyttää _pannaa_ eli kirkonkirousta. Pannaan julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin silloin _interdiktiksi_. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.

2) Gregorius järjesti katolisen _jumalanpalveluksen_ entistä loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli _kirkkolaulu_, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla- ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin _messuksi_.

□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli _alttari_, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty. Alttarilla oli hopeinen _ehtoolliskalkki_ sekä astia pyhää _leipää_ varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea vaate, joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen, kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti pyhää _vihkivettä_ seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään kirkonpalvelijat heiluttivat _suitsutusastioita_, joista hyvänhajuista tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja vastaanottivat pyhän ehtoollisen.

● 3) Gregorius _opetti_, että herranehtoollisen nautitseminen on _uhri_, se on Kristuksen kärsimisen veretöntä uudistamista. »Joka kerran kun uhraamme Kristukselle hänen kärsimisensä uhria, toistamme me hänen kärsimistään omien syntiemme päästöksi.» Mutta pyhän sakramentin nauttimiseen tulee liittyä hyviä töitä, ihmisten on myös uhrattava Jumalalle maalliset etunsa ja aikeensa sekä sydämensä syntiset taipumukset.

Gregoriuksen käsityksen mukaan sielu ihmisen kuoltua joutui _kiirastulen_ vaivaan puhdistuakseen synneistä. Kumminkin saattoivat papit lieventää vainajan tuskia ja lyhentää puhdistusaikaa messuillaan. Tämä oppi tuotti sittemmin kirkolle ja luostareille suunnattomia rikkauksia, varakkaat henkilöt kun eläessään testamenttasivat omaisuutensa kirkolle, jotta papit ja munkit heidän kuoltuaan lukisivat sielumessuja heidän puolestaan.

Oppi _pyhimyksistä_ ja _pyhäinjäännösten_ ihmeitä tekevästä voimasta juurtui tähän aikaan katoliseen kristi-kuntaan. Konstantinopolista palatessaan Gregorius toi mukanaan kallisarvoisina pyhäinjäännöksinä Andreaan ja Luukkaan käsivarret, ja paaviksi tultuaan hän lähetteli ruhtinaallisille henkilöille suuriarvoisimpina lahjoina Kristuksen ristin siruja.

4) Gregorius harrasti myös innokkaasti _lähetystointa_. Hänen aikanaan _areiolaisuuden valta heikkeni_. Langobardit hylkäsivät sen ja jo aikaisemmin oli länsigoottien kuningas Espanjassa omaksunut katolisen opin. Gregorius niin ikään harrasti, niin kuin jo aikaisemmin on mainittu, _pakanain käännyttämistä_.

● =Bonifatius.= Gregoriuksen kuoleman jälkeen alettiin levittää kristinuskoa nykyiseen Saksaan. Tämän maan varsinainen kääntäjä oli _Wynfrith_ [ui´nfriþ] eli _Bonifā´tius_, »saksalaisten apostoli». Hänen toimestaan kristinusko sai 8:nnen vuosisadan (700-luvun) alkupuolella lopullisen voiton Keski- ja Etelä-Saksassa. Lisäksi koko frankkilaisvaltio hänen toimestaan jaettiin hiippakuntiin, joiden piispat velvoitettiin kuuliaisuuteen paaville, ja luostareissa pantiin voimaan benediktiinisääntö. Täten torjuttiin vaara roomalais-katolisen kirkkokunnan hajoamisesta moneen kansalliskirkkoon. Bonifatiuksen itsensä paavi nimitti arkkipiispaksi.

□ Bonifatius oli anglosaksilaisen maanviljelijän poika. Hän meni nuorena benediktiiniluostariin ja 30-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Hänet valtasi niin kuin niin monen muunkin luostariveljen vaellushalu, ja hän päätti lähteä ventovierasten joukkoon työskennelläkseen Jumalan valtakunnan leviämisen hyväksi ja pelastaakseen sielunsa.

Hän lähti ensin friisien maahan vaikuttaakseen sikäläisten pakanain joukossa. Huomattuaan työnsä turhaksi hän teki matkan Roomaan, jossa vaihtoi alkuperäisen Wynfrith nimensä latinankieliseen Bonifatius nimeen ja saavutti paavin suosion. Kun paavi huomasi anglosaksilaisen munkin harvinaisen kyvyn, hän lähetti hänet taivuttamaan saksalaiset katolisen kirkon yhteyteen. Bonifatius lähti Thüringeniin aloittaen työn, jolla oli suuri merkitys kristinuskon ja katolisen kirkon leviämiselle.

Ollessaan kahdeksannellakymmenennellä Bonifatius halusi jälleen lähteä lähetysmatkalle. Annettuaan piispan tehtävät eräälle oppilaalleen hän suuntasi matkansa Mainzista Reiniä pitkin friisien maahan nykyiseen Hollantiin. Siellä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman. Kun eräs pakanallinen friisi veti miekkansa piispaa vastaan, tämä piti evankeliumikirjaa päänsä suojana. Hän tahtoi, kuten legenda kertoo, kuolemassa suojata itseään tällä kirjalla, jonka lukeminen oli elämässä tuottanut hänelle iloa. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti seuralaisiaan herkeämään taistelusta.

ISLAM JA ARABIALAISET

● =Arabia ja beduiinit.= Arabialaiset, jotka kuuluvat seemiläiseen kansanryhmään, olivat aina 7:nnen vuosisadan alkuun asti eläneet omissa oloissaan vaikuttamatta varsinaisesti muiden kansojen kohtaloihin. Heidän maansa, laaja Arabian niemimaa, on suurimmaksi osaksi hiekkaista autiomaata, jossa vuorenharjanteet paikka paikoin katkaisevat tasaisen hiekka-aavikon yksitoikkoisuutta. Aurinko paahtaa kuumasti tätä muutoinkin kuivaa maata. Sade on harvinaista, ja kun joskus sataa, kuiva maa nielee nopeasti veden. Ainoastaan siellä täällä on keitaita, jotka tekevät ihmiselämän mahdolliseksi. Kasvisto on köyhä. Vain merenrannikkoseudut niemimaan lounaisosassa ovat hedelmällisiä. Siellä viihtyvät etelämaiden kasvit, sieltä saatiin jo vanhalla ajalla hajuaineita, siellä kasvaa taatelipalmu, ja se on myös kahvipensaan kotimaa.

Maan luonto painoi leimansa kansaankin. Köyhänä se eleli autiomaassaan, mutta sen luonto oli tulinen kuin auringon polttava paahde. Se oli sotaista, kostonhimoista ja rosvoelämään taipuvaista. Mutta sillä oli myös suurenmoinen mielikuvitus, jolle öiset retket rannattomissa autiomaissa alati antoivat uutta lentoa. Värikkäitä satuja, arvoituksia ja tunnelmallisia runoja oli jo vanhoina aikoina syntynyt Arabiassa. Sellainen oli autiomaan kansa, _beduiinit_, joka oli suurin ja tärkein osa Arabian asukkaita. He elivät heimokunnittain päällikköjensä johdossa, käyden alituiseen sotaa toisia heimoja vastaan ja ryöstellen autiomaan halki kulkevia kauppakaravaaneja. Uskonnossakin vallitsi suuri hajanaisuus. Useimmat palvelivat aurinkoa, kuuta tai tähtiä; mutta juutalaisten ja kristittyjen uskonnollakin oli tunnustajia Arabiassa. Jonkinlaisena yhdyssiteenä oli pyhä _Kaaba_n temppeli _Mekan_ kaupungissa, jonne Arabian heimot vuosittain saapuivat yhteistä juhlaa ja markkinoita pitämään. Kaabassa oli kuuluisa »musta kivi», tarun mukaan taivaasta pudonnut rubiini, joka ihmisten syntien tähden oli muuttunut mustaksi.

● =Muhammed (570–632).= Nuo sotaiset, keskenään riitaisat heimot liitti yhdeksi kansaksi uuden uskonnon siteillä arabialaisten profeetta _Muhammed_.

Muhammed (suom. = Korkeasti ylistetty) syntyi v. 570 Mekassa köyhistä vanhemmista, jotka kuuluivat arvokkaaseen kureišin heimoon. Menetettyään heti syntymänsä jälkeen isänsä ja 6-vuotiaana äitinsä Muhammed tuli setänsä ottopojaksi. Hän tottui aikaisin työhön, ja hänen tehtävänään oli lammas- ja vuohilaumain paimentaminen Mekan lähistössä olevilla laitumilla. Aikuiseksi tultuaan Muhammed joutui äveriään kauppiaanlesken _Khadīdža_n palvelukseen ja teki karavaanimatkoja kaukaisiin kaupunkeihin. Khadidža ihastui muhkeaan, haaveelliseen nuorukaiseen, ja hän meni naimisiin Muhammedin kanssa, vaikka olikin häntä 15 vuotta vanhempi. Avioliitto oli ikäerosta huolimatta onnellinen, ja Muhammed saavutti arvokkaan yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisesti huolettoman elämän.

Naimisiin mennessään Muhammed palveli vielä vanhoja pakanajumalia kuten useimmat muutkin mekkalaiset. Mutta sitten hän matkoillaan ja myös Mekassa, vieläpä omassa talossaan tutustui kristittyjen ja juutalaisten uskontoon. Hän muuttui mietiskeleväksi ja araksi. Usein hän vetäytyi kotoaan autiomaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Tämä huononsi hänen lapsesta saakka heikkoa terveyttään. Hän vaipui toisinaan omituiseen hurmiotilaan, näki näkyjä ja kuuli ääniä, jotka kehoittivat häntä nousemaan kansansa profeetaksi.

□ Eräänä kevätiltana Muhammed saapui tapansa mukaan Hira vuorelle rukoilemaan. Silloin hän näki näyn: enkeli tuli hänen luoksensa silkkikankainen kirja kädessään ja lausui: »Lue!» Muhammed vastusteli, mutta silloin enkeli tarttui häneen niin kovakouraisesti, että hän luuli viime hetkensä tulleen. Tämä uudistui kolmasti. Kolmannella kerralla Muhammed kysyi: »Mitä minun tulee lukea?» Enkeli lausui: »Lue tämä! Puhu nimessä Herran, joka loi ihmisen! Herrasi on ylevämielinen; hän opetti kynän avulla ihmisille, mitä he eivät ennen tienneet.»

● Ankarien epäilysten jälkeen Muhammed tuli vakuuttuneeksi, että Jumala oli valinnut hänet profeetakseen ja saaden Khadidžalta vahvistusta tälle uskolleen hän päätti ruveta julistamaan uutta uskontoa. Hän oli silloin 40 vuoden ikäinen.

Harvat uskoivat häneen. Enimmät pilkkasivat »omatekoista» profeettaa, ja pian mekkalaiset, jotka pelkäsivät uuden uskonnon vähentävän pyhiinvaeltajain retkiä, joista heidän kaupunkinsa pääasiallisesti eli, rupesivat vainoamaan Muhammedia ja hänen kannattajiaan. Muhammed päätti silloin paeta _Medinaan_, joka kaupunki Mekan kilpailijana oli hänelle suosiollisempi.

□ Muhammedin kiivaimmat vihamiehet olivat päättäneet yöllä tappaa hänet. He jo vartioitsivat profeetan taloa, kun enkeli Gabriel — niin Muhammed on itse kertonut — ilmoitti vaarasta, ja hänen onnistui pelastua. Hänen orpanansa _Alī_, joka oli hänen uskollisin kannattajansa, pukeutui profeetan viheriään vaippaan ja laskeutui hänen vuoteelleen sellaiseen paikkaan, josta vartioivat viholliset saattoivat nähdä hänet. Sillä välin kuin nämä lakkaamatta pitivät varalla tuota luultua profeettaa, Muhammed nousi talon vastaisella puolella erään muurin yli ja pakeni yön pimeyteen yhden ainoan miehen saattamana. Keskiyön aikaan profeetan viholliset tunkeutuivat hänen taloonsa ja löysivät Alin vaipuneena teeskenneltyyn uneen. He huomasivat pian juonen. Mutta antamatta Alin viivyttää itseänsä he lähtivät heti ajamaan takaa Muhammedia ja lupasivat hänen päästään sadan kamelin palkinnon.

Pakolaiset olivat piiloutuneet erääseen Mekan ulkopuolella olevaan luolaan. Aamun koittaessa — niin taru kertoo — he kuulivat takaa-ajajien askelia ja ääniä ulkoa. »Meitä on vain kaksi», Muhammedin seuralainen virkkoi pelokkaana. »Niin», Muhammed vastasi, »mutta Jumala on kolmantena». Samassa hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle. Takaa-ajajat, arvellen, ettei kukaan olisi voinut päästä luolaan rikkomatta verkkoa, poistuivat ja pakolaiset olivat pelastuneet.

Muhammedin Medinassa olevat kannattajat olivat joka päivä, häntä odotellen, kulkeneet kaupungistaan kappaleen matkaa Mekkaan päin ottaakseen profeetan juhlallisesti vastaan. Kun hän nyt viimein saapui, vaeltaen polttavassa keskipäivän helteessä, ei yksikään ystävä ollut häntä vastassa. Hän antoi kamelinsa harhailla ympäri kaupunkia odottaen, missä se haluaisi levätä — siinä tahtoi profeetta asua. — Näin päättyi Muhammedin pako. Arabialaiset kutsuvat sitä nimellä _hidžra_. Heinäkuun 16 p. v. 622, jolloin he arvelevat sen tapahtuneen, on heidän ajanlaskunsa lähtökohta.

● Medinassa Muhammedin uskolaisten piiri nopeasti kasvoi, ja kun hän vähälukuisella joukolla saavutti voiton mekkalaisista, hän kohosi yhä enemmän arvossa. Kahdeksanvuotisen paon jäljestä Muhammed saapui voitokkaana Mekkaan, valloitti kaupungin ja särki epäjumalankuvat Kaabasta. »Totuus on tullut», sanottiin, »hävitköön valhe!» Muhammedin kuollessa (632) koko Arabia oli yhtyneenä yhdeksi valtakunnaksi yhteisen uskonnon siteellä.

● =Islam.= Muhammedin perustamaa uskontoa sanotaan _islām_iksi joka merkitsee »antautumista» Jumalan tahtoon. Se on esitetty muhamettilaisten pyhässä kirjassa _koraanissa_, joka pantiin kokoon vasta profeetan kuoleman jälkeen. Islamia luodessaan Muhammed sai vaikutuksia, paitsi oman heimonsa pakanauskonnosta, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin ydinlause on: »Ei ole muuta kuin yksi Jumala, _Allāh_, ja Muhammed on hänen profeettansa». Jumala, joka on iankaikkinen, on luonut taivaan ja maan ja antanut ihmisille kuolemattoman sielun. Profeettoja ovat olleet myös Aatami, Noa, Aabraham, Mooses ja Jeesus, mutta Muhammed on viimeinen ja kaikkia edeltäjiään suurempi — hän on »profetian sinetti». Viimeisenä päivänä _hyvä saa palkkansa, paha rangaistuksensa_. Tuomion tullessa ihmiset ovat kuin ilmassa leijaileva tomu: se, jonka vaakakuppi on hyvistä töistä raskas, pääsee viettämään ihanaa elämää paratiisissa, mutta jonka vaakakuppi on liian kevyt, se syöstään helvetin syvyyteen ja palavaan tuleen. Paratiisissa on siimestä, vilpoista vettä, maitoa ja säihkyvää viiniä, ja hurskaita odottavat iäti nuoret mustasilmäiset neitoset, jotka ovat »kuni vielä näkinkenkään kätketyt helmet». Ihminen ei voi välttää kohtaloaan, sillä sen Allah on ennakolta määrännyt (_fatalismi_).

Yhtä tärkeätä kuin opinkappaleihin uskominen, on määrättyjen ulkonaisten menojen suorittaminen. On varsinkin viisi seikkaa, jotka Allahin silmissä ovat ansiokkaita: 1) sotiminen islamin puolesta; 2) rukous; 3) paasto; 4) almut; 5) pyhiinvaellusretki Mekkaan. Joka perjantai uskovaiset eli _muslimit_ kokoontuvat jumalanpalvelukseen _moskeijaan_, joksi muhamettilaisten temppeliä sanotaan.

Koraani on muhamettilaisten lakikirjakin. Se kieltää muun muassa viinin nauttimisen. Sitä vastoin on monivaimoisuus sallittu, mutta enempää kuin neljä vaimoa ei uskovaisella saa olla; avioero on sallittu pienestäkin syystä. Ulkopuolella kotia tulee naisten esiintyä peitetyin kasvoin. Sitä talonosaa, jossa vaimot asuvat, sanotaan _haaremiksi_.

Koraani (suom. »lukeminen») jakautuu 114 lukuun eli _sura_an, jotka ovat niin järjestetyt, että pisimmät ilmestykset ovat kirjan alussa, lyhimmät lopussa. Poikkeuksen tästä tekee ensimmäinen luku, jossa on seitsemän säettä ja jolla islamissa on Isä meidän rukouksen arvo ja asema. Se kuuluu: »Jumalan, armollisen armahtajan, nimessä! Kiitos Jumalalle, maailman herralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle! Sinua me palvelemme ja sinulta me rukoilemme apua. Johda meitä oikealle tielle, niitten tielle, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa ja jotka eivät ole eksyksissä!» Kullakin luvulla on oma nimensä, joka ei kumminkaan vähääkään ilmaise sen sisällystä. lystä. Niitä ovat esim. »lehmä», »tähti», »yö», »sarastus», »historia», »liittoutuneet». Esitystapa on usein runollisen lennokasta, vaikka se onkin suorasanaista. Koraani sisältää monta korkeata ajatusta, monta viisasta elämänohjetta, mutta myös monta siveellisesti arvotonta ja monta keskenään ristiriitaista kohtaa.

2:sen suran 172:s värssy: »Ei hurskaus ole sitä, että käännätte kasvonne länteen tai itään; hurskas on se, joka uskoo Allahiin ja viimeiseen tuomioon ja enkeleihin ja kirjoituksiin ja profeettoihin ja joka rakkaudesta Häneen antaa rahansa omaisilleen, vaivaisille ja köyhille ja tien pojalle (matkaajalle) ja kerjäläisille ja vangeille; ja joka rukoilee rukouksensa ja maksaa veronsa köyhille; ja joka velvollisuutensa täyttää ja miehuullisena kestää onnettomuuden, hädän ja ahdistuksen aikana; hurskaita ovat ne, jotka ovat puhtaita, ne, jotka ovat Jumalaa pelkääväisiä.» — 265:s värssy: »Hyvä puhe ja anteeksianto on parempi kuin almu, jota seuraa väärä teko; ja Allah on rikas ja lempeä.»

● =»Pyhä sota» (632–732).= Muhammedin kuoltua hallitsivat valtakuntaa _kalifit_ (suom. = sijaiset), joiden hallussa oli sekä valtion ja sotaväen että uskonnon johto. Uuden uskonsa innostamina arabialaiset lähtivät pian valloitusretkille oman maansa ulkopuolelle. Ensin hyökättiin Itä-Rooman keisarikunnan omistamiin maihin, _Syyriaan_ ja _Palestiinaan_. Jerusalem valloitettiin ja Salomon temppelin paikalle rakennettiin muhammettilainen moskeija, jota suurimman valloittajakalifin nimen mukaan sanotaan »Omārin moskeijaksi». Pian hävitettiin myös _Persian_ valtakunta, ja kohta sen jälkeen arabialaiset ottivat haltuunsa _Egyptin_, edeten sieltä pitkin _Pohjois-Afrikan_ rannikkoa aina Atlantin merelle saakka. Konstantinopolia he ryhtyivät piirittämään, mutta käyttämällä »kreikkalaista tulta», joka paloi vedessäkin, saatiin arabialaiset karkotetuiksi, ja kaupunki pelastui. Mutta Pohjois-Afrikasta he hyökkäsivät päällikkönsä _Tarik_in johtamina v. 711 Pyreneitten niemimaahan, jossa laskivat länsigootit valtansa alle. Jatkoivatpa he matkaansa Pyreneitten yli frankkienkin maahan, mutta siellä heidät voitettiin _Poitiers_´n [puatje´] taistelussa v. 732, joten Eurooppa pelastui islamin vallalta. — Sata vuotta arabialaisten voittoretki oli kestänyt. Sinä aikana he olivat muodostaneet valtakunnan, johon kuului maita kolmesta maanosasta ja joka oli Aleksanteri Suurenkin valtakuntaa laajempi.

Voitetut kansat saivat pitää uskontonsa muualla paitsi Arabiassa, jossa vierasta uskontoa ei sallittu. Mutta niiden tuli maksaa veroja voittajalle. Kenraalikuvernöörit hallitsivat kalifin nimessä eri maakuntia. Aluksi oli _Mekka_, tuo »pyhä kaupunki», arabialaisen maailmanvallan pääkaupunki. Sitten otettiin pääkaupungiksi Syyrian erämaan keitaalla sijaitseva _Damasko´s_, kunnes kalifit 8:nnen vuosisadan keskivaiheilla muuttivat hoveineen _Bagdā´d_iin Tigriin rannalle.

● =Valtakunnan hajoaminen (732–1000).= Arabialaisten maailmanvalta ei tullut pitkälliseksi. Jo n. v. 750 Espanja irtausi itsenäiseasi valtioksi, jota pääkaupunkinsa mukaan sanottiin _Córdoba_n kalifikunnaksi. 10:nnellä vuosisadalla Egypti, Pohjois-Afrikka ja Sisiilia muodostuivat eri kalifikunnaksi, jonka pääkaupunki oli _Kairo._ Aasiassakin syntyi eri valtioita. Niinpä _Persia_ irtaantui v:n 1000 paikkeilla. _Bagdad_in kalifikunta oli tällöin vähäinen jäännös entisestä.

Mutta valtakunnan hajoamisen jälkeen kukoisti kauan arabialainen sivistys, josta tuonnempana kerrotaan.

II. Kaarle Suuri ja hänen aikansa.

KAARLE SUURI (768–814).

=Kaarle Suuren sukuperä.= Frankkilaisten taistellessa arabialaisia vastaan Poitiers´n taistelussa oli heidän johtajanaan frankkilaisvaltakunnan majordomus _Kaarle_, jolle voiton johdosta annettiin nimeksi _Martell_, s. o. »Vasara». Tähän aikaan majordomus oli frankkien todellinen hallitsija, sillä Klodovigin jälkeen merovinkikuninkaat olivat veltostuneet ja elivät enimmäkseen toimettomina maakartanoissaan. Kaarle Martellin poika _Pipin Lyhyt_ syrjäytti viimeisen merovinkikuninkaan nousten itse valtaistuimelle. Pipinin poika oli _Kaarle_, joka historiassa on saanut »Suuren» nimen ja jonka mukaan koko sukua sanotaan _karolinkien_ suvuksi. Hän hallitsi frankkien valtakuntaa vv. 768–814.

● =Kaarlen valloitukset.= Kaarle kävi hallitusaikanaan monta sotaa, joista toiset olivat hyvin pitkällisiä. Ensiksi hän kukisti Italian _langobardit_ turvatakseen paavin heidän hyökkäyksiltään. Jo Pipin Lyhyt oli käynyt sotaa langobardeja vastaan ja silloin muodostanut Rooman ja Ravennan ympäristöistä _Kirkkovaltion_, jota paavi hallitsi. Siten paavin _maallinen valta_ sai alkunsa. Kun langobardit uudelleen hätyyttelivät Kirkkovaltion alueita, niin Kaarle, noudattaen paavin kutsua, saapui Italiaan, kukisti langobardien vallan, vahvisti paavin oikeudet Kirkkovaltioon ja kruunautti itsensä Italian kuninkaaksi (774).

Vuotta ennen Italian retkeänsä Kaarle aloitti sodan pakanallisia _saksilaisia_ vastaan, jotka asuivat Reinin ja Elben välillä. Yli 30 vuoden tuo sitkeä kansa kävi vimmattua taistelua uskonsa ja vapautensa puolesta. Järjestelmällisellä sotataidolla ja ankarilla tuomioilla Kaarlen viimein onnistui lamauttaa sen vastarinta (804). Pyhät uhrilehdot hävitettiin, linnoitukset hajotettiin, ja niiden tilalle rakennettiin temppeleitä ja luostareja.

Käyttäen hyväkseen maurilaisten keskinäisiä riitoja Kaarle marssi _Espanjaan_ ja valloitti maan melkein Ebroon saakka. Vielä Kaarle voitti Elben ja Oderin välillä asuvat _slaavit_ sekä pakotti _tanskalaiset_ pysymään Eider-joen takana. Hän kukisti myös turkkilaisheimoiset _avaarit_, joten valtakunta levisi Unkarin tasangolle asti. Valloitusten jälkeen Kaarle Suuren valtakunta ulottui Atlantin merestä Oder-jokeen, Tiszaan ja Adrianmereen sekä Eider-joesta Napolin seuduille ja Ebroon.

Näiden sotien aikana Kaarle oli tullut _Rooman keisariksi_. Hän oli v. 800 saapunut Roomaan turvaamaan paavia vastustajain hyökkäyksiä vastaan. Kun Kaarle sitten joulupäivänä meni Pietarin kirkkoon harjoittamaan hartautta, paavi laski hänen päähänsä kultaisen keisarinkruunun läsnäolevien roomalaisten toivottaessa »pitkää ikää ja voittoa Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle, suurelle rauhaa rakastavalle keisarille».

□ »=Rautainen Kaarle.=» Puolisen vuosisataa Kaarlen kuoleman jälkeen muuan munkki kirjoitti suusanallisen muistitiedon pohjalla seuraavan kuvauksen Kaarlen langobardiretkestä:

»Langobardien kuningas _Dēsíde´rius_ päätti linnoitetussa Pavian kaupungissa ryhtyä vastustamaan voittamattoman Kaarlen etenemistä. Oli sattunut muutama vuosi aikaisemmin, että eräs ylhäinen frankkilaisruhtinas _Otker_ oli herättänyt vastaansa Kaarlen vihan ja sen takia paennut Desideriuksen turviin. Kuullessaan kauhistuttavan Kaarlen saapumisesta he nousivat korkeaan torniin, josta saattoi jo kaukaa nähdä lähestyvän vihollisen tulon. Kun kuormasto tuli näkyviin, Desiderius kysyi Otkerilta: ’Onko Kaarle tuossa joukossa?’ Otker vastasi: ’Ei vielä´. Mutta kun Desiderius näki eri kansoista kokoonpannut etujoukot, silloin hän virkkoi asiasta varmana Otkerille: ’Varmaan voittoisa Kaarle ratsastaa tuon joukon keskessä´. Tämä vastasi: ’Ei vieläkään´. Silloin langobardikuninkaan valtasi pelko, ja hän lausui: ’Mitä teemmekään, jos hän tuo mukanaan vielä suurempia joukkoja?’ Otker virkkoi: ’Kohta olet näkevä hänen tulonsa. Miten meidän on käyvä, sitä en tiedä.’ Samassa tuli näkyviin tuo aina valpas henkivartiosto. ’Siinä on Kaarle´, Desiderius hätkähti. Mutta Otker virkkoi: ’Ei vieläkään´. Nyt saapuivat piispat, apotit ja muut hengelliset seurueineen. Nähtyään nämä ruhtinas sammalsi kuolonkalpeana: ’Menkäämme alas ja kätkeytykäämme maan alle tämän pelottavan vihollisen näkyvistä!’ Mutta Otker, joka aikoinaan oli oppinut tuntemaan verrattoman Kaarlen voiman ja varustukset, lausui pelon valtaamana: ’Kun näet kedoilla rautaisen viljavainion törröttävän ja Pon ja Ticinon vierittävän tummia, raudanharmaita laineitaan kaupungin muureja vastaan, silloin voit odottaa Kaarlen lähestyvän´. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun lännessä ja pohjoisessa alkoi näkyä kuin mustan pilven nousu, joka peloittavaan varjoon kätkee kirkkaimman päivän. Mutta kun Kaarle saapui lähemmäksi, niin aseiden välke hohti piiritetyille kuni päivä, joka heistä tuntui pimeämmältä kuin pimein yö. Silloinpa ilmestyi näkyviin hän itsekin, rautainen Kaarle, rautakypärä päässään, rautaisissa käsivarsivarusteissa, rinta ja leveät olkapäät rautahaarniskan peitossa; vasemmassa kädessä hänellä oli rautainen keihäs, sillä oikea oli aina valmis tarttumaan voittoisaan miekkaan. Reidet ja sääretkin olivat rautasuomusten peitossa. Kilpi oli niinikään pelkkää rautaa. Hänen hevosensakin hohti väriltään ja rohkeudeltaan raudalle. Näin varustettuja olivat kaikki, jotka kulkivat hänen edellään, jotka ratsastivat hänen sivullaan, kaikki, jotka tulivat hänen jäljessään. Rauta täytti tiet ja kedot.

Raudalle osoitti kunnioitustaan kauhun valtaama kansa. Rauta pani lujat muurit vapisemaan, ja nuorten rohkeus lamautui vanhusten raudan nähdessään. Tämän kaiken näki tornissa tähystelevä Otker, katsahti kerran ja lausui Desideriukselle: ’Katso, tuossa on hän, jonka tulosta olet niin innokkaasti tiedustellut.’ Näin sanoen hän lysähti tiedottomana kokoon.»

□ =Satu Rolandista.= II:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Pohjois-Ranskassa kertovainen runoelma, _Rolandi´n_ [rolā´] _laulu_, johon aihe on saatu Kaarle Suuren Espanjan retkestä. Kaarlen palatessa hyökkäsivät vuoristokansat Pyreneitten Roncevaux-[rõsvo´] laaksossa jälkijoukon kimppuun ja tuhosivat sen. Silloin kaatui mm. Bretagnen kreivi Roland, jonka sankarillista rohkeutta laulussa erittäin ylistetään.

Näin kertoo Rolandin laulu: Paluumatkalla Espanjasta syntyi frankkien leirissä _Roland_´in ja kiivasluontoisen kreivi _Ganelon_in [ganlõ´] kesken kiista siitä, kumpi veisi kuninkaan rauhanehdot Espanjan emiirille. Roland tarjoutui lähtemään, mutta kuningas ei tahtonut antaa näin vaarallista tointa kenellekään pääsankareista. Silloin Roland ehdotti kilpailijaansa Ganelonia. Suuttuneena tämä astui satulaan ja ratsasti leiristä. Emiirin hovissa Ganelon ilmaisi vihansa Roland´ia kohtaan, ja ilolla maurit tarjosivat hänelle kultaa ja kallisarvoisia aseita, kunhan hän vain kavaltaisi heille vihatun ja pelätyn Roland´in. Ganelon suostui ja mukanaan sata muulia täyteen sälytettyinä arabialaisten kullalla sekä kokonaiset kuormalliset komeita pukuja ja hohtavia aseita hän palasi frankkien leiriin tuoden kuninkaalleen sen sanoman, että maurit olivat hyväksyneet kaikki hänen rauhanehtonsa. Tyytyväisenä suuri kuningas puhallutti lähtömerkin, ja torvien iloisesti soidessa frankit järjestyivät kulkemaan kotiin. Heidän saavuttuaan Pyreneitten rinteille, ahtaaseen Roncevaux´n laaksoon, Ganelon ehdotti, että Roland saisi jälkijoukon päällikkyyden. Ehdotus hyväksyttiin, ja pääjoukko kulki eteenpäin kadoten pian pilvenkorkuisten vuorten taakse.

Mutta Ganelonin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maurit olivat asettuneet väijyksiin laaksoon ja karkasivat nyt esiin nopein ratsuin. Heidän lukemattomat joukkonsa täyttivät vuoret ja vuorisolat. Kaikkialla vilisi valkoisia haarniskoita, kiiltäviä kypäriä ja säkenöiviä käyräsäiliä.

Roland´illa oli _Olifant_ [olifã´]-niminen norsunluinen torvi, jonka ääni kuului peninkulmien päähän, ja hänen ystävänsä _Olivier_ [olivje´] kehoitti häntä siihen puhaltaen kutsumaan kuninkaan takaisin. Mutta ylpeänä Roland kieltäytyi sitä tekemästä; hän kutsui miehensä kokoon, astui ratsunsa selkään ja vyötti kupeelleen miekkansa _Durendal_in [dyrãda´l], jolla saattoi paaden kahdeksi halkaista. Urhoollinen arkkipiispa, joka ratsasti hänen rinnallaan, puhui frankkilaissankareille: »Tähän on kuninkaamme asettanut meidät, ja tässä me taistelemme ja kaadumme kristinuskon puolesta. Rukoilkaa siis Jumalalta armoa syntiemme tähden, että pyhinä marttyyreinä pääsisimme taivaan autuuteen!» Ja frankkien langettua polvilleen hän antoi heille synninpäästön ja kehoitti heitä, Jumalan armon saadakseen, taistelemaan uskottomia vastaan.

Syttyi kiivas taistelu. Iskuja vaihdettiin kasvavalla tulisuudella, ja tuhansittain maureja kaatui tappotanterelle. Revittyjä lippuja, särjetyitä kypäriä, runneltuja ruumiita näkyi kaikkialla ruohikossa. Frankkien uljuus oli loistossaan. Ihastuneena piispa huudahti: »Koko maan piirissä ei ole kuningasta, jolla olisi miehuullisempia miehiä. Frankkien aikakirjat tietävät kauan kertoa, kuinka uljaita ovat sankarit suuren Kaarlen.»

Mutta jo saivat maurilaiset lisäjoukkoja. Onni kääntyi, Olivier kaatui, ja pian taisteli Roland´in rinnalla vain piispa ja muutamia urheita sankareja, kaikki veren tahraamina. Piispan kehoituksesta Roland puhalsi torveensa kutsuakseen kuninkaansa kostamaan, ei auttamaan. Puhaltaessa ohimo repesi Roland´ilta ja veri purskahti hänen suustaan. Ääni kulki kuninkaan kuuluviin, ja Kaarle arvasi Roland´in olevan vaarassa. »Eipä olekaan», Ganelon vakuutti, »hän vain huvittelee jäniksen metsästyksellä». Pian kuului uusi torventoitotus. »Kavaltaja se, joka kieltää Roland´in olevan vaarassa!», kaikki huusivat, ja Ganelon vangittiin Kaarlen rientäessä harmistuneena sankarinsa avuksi.

Mutta Roland tunsi loppunsa lähestyvän. Hän otti rakkaan miekkansa, löi sen terän kallioon, josta se särkymättä kalskahti takaisin, ja puhkesi lausumaan: »Surullinen on sinun kohtalosi, kelpo Durendal. En voi sinua enää suojata, meidän on erottava. Pelkuri älköön sinua milloinkaan kantako, ja niin kauan kuin elän, ei kukaan ole sinua minulta riistävä. Sinut omisti sankari, jonka vertaista ei ole oleva vapaassa frankkien maassa.» Hän asetti miekkansa ja torvensa päänsä alle ja paneutui kuolevana pinjapuun juurelle kasvot käännettyinä vihollisiin päin.

Kostettuaan maurilaisille Roland´in kuoleman Kaarle palasi joukkoineen Aacheniin. Siellä nuori, ihana _Aude_ [õd] kysyi kuninkaalta: »Missä on Roland? Hän lupasi pyhästi ottaa minut vaimokseen.» Kyynelsilmin kuningas ilmoitti sankarin kuolleen ja tarjosi poikaansa neidolle puolisoksi. »Puheesi on kummallista», virkkoi Aude. »Jumala ja pyhät enkelit antakoot minun seurata kreivi Roland´ia hautaan!» Hän lausui näin ja vaipui kalveten kuolleena maahan.

● =Sisäinen hallitus.= Kaarle ei ollut ainoastaan etevä sotapäällikkö, hän oli suuri ennen kaikkea rauhan toimissa. Hänen alituisena huolenpitonaan oli rauhan ja järjestyksen aikaansaaminen tuohon laajaan valtakuntaan. Sitä varten hän sääti monta viisasta _lakia_. Varsinkin jos ne koskivat koko valtakuntaa, hän esitti ne _valtiokokouksen_ pohdittaviksi. Valtiokokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin. Niihin saapui maallisia ja hengellisiä ylimyksiä. Kevätkokouksessa tarkastettiin myös _sotaväki_. Aikaisemmin kaikki vapaat miehet olivat olleet velvolliset palvelemaan sotureina; nyt tämä velvollisuus kuului yksistään maanomistajille. Jos maaomaisuus oli pieni, yhtyi 3–4 tilallista yhdessä asettamaan sotamiehen, siten että yksi lähti sotamieheksi toisten hankkiessa aseet ja ruoan.

Mutta tärkeätä oli myös valvoa, että säädettyjä lakeja noudatettaisiin kaikkialla valtakunnassa. Kun valtakunta oli suuri, se oli hallintoa varten jaettuna piireihin, joissa kuninkaan asettama virkamies hoiti hallintoa. Näitä virkamiehiä sanottiin _kreiveiksi_. Heidän tehtävänään oli, paitsi yleinen hallinnon hoito, huolenpito kreivikunnassa olevista kuninkaan tiluksista ja verojen kokoaminen. Kreivi oli sitä paitsi tuomioistuimen esimies, ja sodan syttyessä hän toimi kreivikuntansa soturien päällikkönä.

Mutta kreivienkin toimia kuningas vuosittain tarkastutti erityisillä _lähettiläskreiveillä_. Se olikin tarpeen, sillä usein kreivit harjoittivat laittomuutta kiskomalla liiallisia veroja sekä käyttäytymällä väkivaltaisesti. Tästä kansa sai valittaa lähettiläskreiville, jotka kuninkaan nimissä ryhtyivät asiaa tutkimaan ja korjaamaan.

□ =Kapitulaarit.= Kaarle Suuren antamia lakeja ja asetuksia sanotaan _kapitulaareiksi_. Niitä on toista tuhatta, ja ne koskevat mitä erilaisimpia asioita. Milloin hän niissä vastustaa ylimystön paisuvaa valtaa turvaten pikkutilojen omistajia heidän oikeuksissaan, milloin kieltää kerjäämisen, milloin määrää kaupassa käytettävät mitat ja painot, milloin säätää ankaria rangaistuksia varkaudesta. Otamme tähän osan sitä kapitulaaria, joka v. 785 annettiin saksilaisten noudatettavaksi.

»Ensiksi päätettiin, että Kristuksen kirkkojen, jotka Saksiin on rakennettu ja Jumalalle pyhitetty, ei tule olla vähemmän kunnioitettuja, vaan enemmän ja korkeammasti kuin epäjumalain temppelien.

Jos ken pakenee kirkkoon turvaa etsien, niin älköön kukaan häntä väkivalloin ajako sieltä ulos, vaan hän olkoon rauhassa, kunnes tuomioistuin on hänet langettanut; ja Jumalan kunniaksi ja kirkon pyhäin kunnioittamiseksi lahjoitettakoon hänelle henki ja jäsenet. Mutta hän sovittakoon rikoksensa, siinä määrin kuin hänen voimassaan on ja tuomioistuin hänelle määrää, ja sitten hänet tuotakoon kuninkaan eteen, ja hän lähettäköön hänet sinne, minne armossaan suvaitsee.

Jos ken tunkeutuu kirkkoon väkivaltaisesti ja sieltä jotakin ryöstää tai varastaa taikka sytyttää kirkon tuleen, niin kuolkoon kuolemalla.

Jos ken halveksien kristinuskoa on pitämättä pyhää 40 päivän paastoa ja syö lihaa, niin kuolkoon kuolemalla. Kumminkin tutkikoon pappi, onko kukaties hätä saattanut hänet lihaa syömään.

Jos ken tappaa piispan tai papin, niin häntä tuomittakoon kuolemaan.

Jos ken pakanalliseen tapaan polttaa vainajan ruumiin tulella, niin hänet rangaistakoon kuolemalla.

Jos ken surmaa isäntänsä tai emäntänsä, niin häntä rangaistakoon samoin.»

● =Kaarlen toimet henkisen sivistyksen hyväksi.= Ennen on mainittu, kuinka alhaisella kannalla henkinen sivistys kansainvaellusten aikakaudella oli frankkien valtakunnassa samoin kuin muissakin entisen Länsi-Rooman maissa. Kaarle Suuri teki voitavansa saadakseen parannusta aikaan. Hänen oma opillinen sivistyksensä samoin kuin muidenkin sen ajan ruhtinaiden ja ylimysten oli puutteellinen, mutta hänessä asui elävä sivistysharrastus. Ikämiehenä hän harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa, ja vielä vanhoilla päivillä hän hallitustointensa lomassa opiskeli latinan ja kreikan kieltä. Hän suosi kirkkoa ja papistoa, sillä papit ja munkit olivat hänen auttajiaan henkisen sivistyksen levittämisessä. Hoviinsa Kaarle keräsi aikansa oppineimmat miehet. Kuuluisimmat heistä olivat frankkilainen _Einhard_, joka kirjoitti Kaarlen elämäkerran latinan kielellä, sekä oppinut anglosaksilainen munkki _Alkuin_, joka kirjoitti sarjan oivallisia oppikirjoja sekä järjesti _koulut_ Kaarlen valtakunnassa. Hän pani uuteen kuntoon hovissa olevan koulun ja hänen johdollaan perustettiin kaikkiin suurempiin kaupunkeihin ylempiä ja alempia kouluja. Luostarien yhteydessä toimivat _luostarikoulut_ ja tuomiokirkkojen yhteydessä _katedraali-_ eli _tuomiokoulut._ Niihin valmistettiin pääsymahdollisuus köyhänkin kansan lapsille. Opetusta saivat etupäässä papeiksi aikovat, mutta ns. »ulkokouluun» otettiin oppilaiksi muitakin.

Aluksi opetettiin oppilaille luku- ja kirjoitustaito, hiukan laulua, luvunlaskua sekä latinan kielen alkeet. Pitemmälle menevässä opetuksessa pantiin oppimääräksi Rooman valtakunnan julkisten koulujen oppisuunnitelmasta lainatut _seitsemän vapaata taidetta_. Ne jakautuivat kahteen ryhmään. Ensimmäiseen, _kolmi-oppiin (trĭ´vium)_, kuuluivat grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka (väittelytaito); toiseen, _nelioppiin (quadrĭ´vium)_, aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria. Nämä opinnot suorittanut katsottiin kypsyneeksi syventymään pyhiin kirjoihin. — Kaarle tahtoi tehdä jokaisesta pappilasta koulun; ajattelipa hän koulupakolla toteuttaa yleisen _kansanopetuksenkin_. Tämä supistui kumminkin pääasiassa siihen, että papit velvoitettiin joka sunnuntai- ja juhlapäivä saarnaamaan kirkossa ja kansan käskettiin käydä ahkerasti jumalanpalveluksessa.

□ Kaarle valvoi henkilökohtaisesti koulujen toimintaa, käyden tilaisuuden tarjoutuessa niitä tarkastamassa. Edellä mainittu St Gallenin munkki kertoo eräästä Kaarlen koulussa käynnistä seuraavaa:

»Kun voittoisa Kaarle pitkän poissaolon jälkeen saapui Galliaan, hän kutsui luokseen pojat, jotka oli uskonut irlantilaiselle munkille ja käski heitä näyttämään kirjeitään ja vihkojaan. Käskyä noudattaen köyhemmät ja alempisäätyiset pojat toivat vihkonsa, jotka olivat yli kaiken odotuksen viisauden mausteilla makeoituja, mutta ylhäiset näyttivät tyhjää ja vallan arvotonta tavaraa. Mutta Kaarle, joka oli erittäin viisas keisari, teki ikuisen tuomarin tavoin: hän erotti hyvät työntekijät eroon, pani ne oikealle puolelleen ja lausui heille näin: »Kiitän teitä, poikani, hartaasti siitä, että voimainne mukaan olette koettaneet täyttää käskyni, joka tarkoittaa parastanne. Pyrkikää nyt täyttämään, mitä teiltä vielä puuttuu, niin minä olen antava teille ihania hiippakuntia ja luostareita ja olen aina pitävä teitä suuressa arvossa!» Tämän jälkeen hän kääntyi ankarana vasemmalla puolellansa oleviin, vavahdutti heidän omiatuntojaan leimuavin silmäyksin ja singahdutti heille pelottavan pilkallisesti, pikemmin jyristen kuin puhuen, seuraavat sanat: »Te ylhäissäätyiset, te ruhtinaiden pojat, te hienosteleva, korea väki, jotka luotatte ylhäiseen sukuperäänne ja rikkauksiinne, unohtaen minun määräykseni ja oman kunnianne, olette laiminlyöneet tieteet ja kuluttaneet aikanne ylellisyydessä, pelissä, laiskuudessa ja tyhjäntoimituksessa». Ja tämän sanottuaan hän kohotti ylvään päänsä ja voittamattoman nyrkkinsä kohti korkeutta ja ärjäisi ukkosen tavoin: »Taivaan nimessä! Minä en välitä teidän aatelisesta suvustanne ja kauniista ulkomuodostanne, olkoonpa että muut teitä ihaillen katselevat. Ja siitä saatte olla varmat: ellette nopeasti ahkeroiden korjaa, mitä olette tähän asti laiminlyöneet, niin Kaarlelta teillä ei ole mitään hyvää odotettavana.»

● Kaarle suosi myös _runoutta_ ja _kuvaamataiteita_. Hänen toimestaan ruvettiin kokoamaan vanhoja sankarirunoja, ja etenkin Kaarlen lempikaupunkiin Aacheniin rakennettiin komeita kirkkoja ja palatseja. Kuuluisaksi on tullut bysanttilaiseen tyyliin rakennettu kupolikattoinen Aachenin tuomiokirkko, joka on säilynyt meidän aikaamme asti.

□ =Kaarle Suuren elintavat.= Kaarle oli kookas ja muodoltaan ryhdikäs. Toimissaan hän oli nopea ja tarmokas, mutta samalla luonteeltaan kiivas. Einhard kertoo Kaarle Suuren elintavoista mm. seuraavaa:

»Kaarle harjoitti alinomaa ratsastusta ja metsästystä, niin kuin hänen kansansa tapa oli; sillä ei ole helppo löytää toista kansaa, joka näissä taidoissa pystyisi kilpailemaan frankkien kanssa. Hän oli myös ahkera uimaan ja oli siinäkin niin taitava, ettei kukaan häntä voittanut.

Kaarle pukeutui frankkilaiseen tapaan. Hänellä oli liinainen paita ja liinaiset alushousut ja niiden päällä silkkireunainen nuttu sekä housut. Sääriä peittivät siteet ja jalassa hänellä oli kengät. Talvella riippui hartioilta saukon- tai majavannahkainen turkki. Lisäksi oli hänellä sininen vaippa sekä sivullaan aina miekka, jonka kahva ja kannike olivat kullasta ja hopeasta. Juhlatiloissa tai ottaessaan vastaan vieraiden kansain lähettiläitä hän vyötti vyölleen jalokivillä koristetun miekan. Ulkolaisia vaatteita hän ei halunnut, olivatpa ne kuinka kauniita hyvänsä. Vain Roomassa hän pukeutui kerran paavi Hadrianuksen pyynnöstä ja toisen kerran paavi Leon pyynnöstä pitkään tunikaan, keisarivaippaan ja roomalaisiin jalkineisiin. Juhlatiloissa hänellä oli kullalla kirjailtu puku, jalokivillä koristetut kengät ja kultasoljella sidottu vaippa, päässä jalokivillä koristettu kultainen otsaripa. Muina päivinä hänen pukunsa ei suuresti eronnut tavallisesta kansanpuvusta.

Ruoassa ja juomassa Kaarle noudatti kohtuutta, juomassa vieläkin suurempaa, sillä hän inhosi juoppoutta, lankesipa siihen kuka tahansa, puhumattakaan itsestään tai omaisistaan. Ruoassa hän ei voinut olla yhtä pidättyväinen, vaan valitti usein, että paastoaminen oli haitaksi hänen terveydelleen. Harvoin hän piti pitoja, vain joskus juhlain yhteydessä ja silloin suurelle seuralle. Jokapäiväiseen ateriaan kuului paitsi paistia neljä ruokalajia. Aterian aikana hän kuunteli mielellään musiikkia taikka hän luetti ääneen. Luettiin muinaisaikaisista tapahtumista ja sankareista taikka Augustinuksen kirjaa »Jumalan valtakunnasta». Päivällisen jälkeen hän riisuutui ja nukkui pari kolme tuntia. Öisin hän heräsi usein, jopa nousikin. Pukeutuessaan hän otti vastaan ystäviään, ratkaisipa usein tärkeitä riita-asioitakin.»

KAROLINKISEN VALTAKUNNAN HAJOAMINEN.

● =Ludvig Hurskas (814–840).= Kaarle Suuri oli muodostanut laajan valtakunnan ja luonut siihen sisäisen rauhan ja järjestyksen alamaistensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin pohjaksi. Pysyväiseksi hän ei kumminkaan saanut luomaansa valtiojärjestystä, sillä kohta hänen kuoltuaan hajanaisuus ja turvattomuus pääsivät vallalle länsimaissa. Tuon laajan valtakunnan jatkuva koossapitäminen ei ollutkaan helppo tehtävä. Siihenhän kuului monta kansaa, joilla oli eri kieli sekä erilaiset tavat ja laitokset. Kukin kansa tahtoi saada oman kuninkaan, jokainen prinssi oman valtakunnan, ja suuret maanomistajat ja ylhäiset virkamiehet, haluttomina tottelemaan ketään, pyrkivät itsenäisiksi.

Kaarle Suuren kuoltua hänen ainoa elossa oleva poikansa _Ludvig_ peri valtakunnan. Hän oli hyväntahtoinen, hurskas ja tavoiltaan puhdas, jonka takia hän on saanutkin historiassa nimen _Hurskas_. Mutta hän oli samalla tarmoton ja heikko. Paavi laski keisarinkruunun hänen päähänsä niin kuin aiemmin hänen isänsä päähän, selittäen samalla sen _lahjaksi_, jonka kirkko antoi hallitsijalle saamiensa vapauksien ja oikeuksien hyvitykseksi.

Poikainsa kanssa Ludvig oli alituiseen riidassa. Kahdesti he erottivat hänet valtaistuimeltakin, mutta paavin ja piispain avulla hänen onnistui saada valtansa takaisin.

● =Verdunin sovinto v. 843.= Isän kuoltua veljekset riitaantuivat keskenään. Nuoremmat veljet, _Kaarle Kaljupää_ ja _Ludvig Saksalainen_, vaativat valtakuntaa jaettavaksi, mutta vanhin veli, _Lothar_, koetti pakottaa molempia toisia tunnustamaan hänet yliherrakseen. Seurauksena oli sota, jossa nuoremmat veljet voittivat. Sen päätyttyä tehtiin v. 843 _Verdunin_ [verdö̃´] _sovinto_. Valtakunta jaettiin kolmeen osaan. Lothar sai Italian sekä kapean maakaistaleen Reinin länsipuolelta, Kaarle siitä länteen olevat maat eli Länsi-Frankin, Ludvig taas Reinin itäpuolella olevat maat eli Itä-Frankin. Länsi-Frankista muodostui sitten _Ranska_, jossa kelttiläiset, roomalaiset ja germaanit vuosisatain vieriessä sulautuivat ranskan kieltä puhuvaksi Ranskan kansaksi. Itä-Frankista muodostui _Saksa_, jossa asui puhdasta germaanista väestöä. Sen puhumaa kieltä sanotaan saksan kieleksi. Lotharin valtakunta hajaantui pian vielä kolmeen osaan: _Italiaan_, jossa entinen latinan kieli kehittyi italian kieleksi, _Lothringeniin_ ja _Burgundiin_. Nämäkin jakautuivat vielä useihin pikku valtioihin.

LÄÄNITYSLAITOS.

● =Läänityslaitoksen synty.= Niitä maatiloja, joita germaanit kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin _allodium_eiksi. Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä, he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita _lääniksi_ eli _beneficiumiksi_, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli _senjöörin_ (lat. sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli _vasallilla_ (sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.

Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.

Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu määrävuosiksi, muuttuivat _perinnöllisiksi_. Tällöin niistä ruvettiin käyttämään nimeä _feodum_, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös _feodaalilaitokseksi_.

Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin _kruununvasalleiksi_ eli _suurvasalleiksi_. He olivat herttuoita, kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman lääninherran vasalli.

□ =Lääninherra ja vasalli.= Kun lääninherra antoi läänin tulevalle vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla _hänen miehekseen_. Sitä seurasi _vala_, jossa hän vannoi uskollisuutta ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui _investituura_ (»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen tai suuremmista lääneistä lipun.

Vasallin tärkein velvollisuus oli _sotapalvelus_ ratsain. Sitä oli tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi tuli _hovipalvelus_: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi. Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta kumminkin hänen tuli _maksaa lunnaita_ lääninherransa vapauttamiseksi, jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä _suorittaa apurahoja_, kun lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin kauan kuin hän pysyi uskollisena.

□ =Valtio hajanainen.= Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim. Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät, hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi, jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä estämässä.

● =Talonpojat.= Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan, ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa, liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan _de_ [də], englanniksi _of_ ja saksaksi _von_, joka vastaa meidän kielen -sta päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden» luokkaa, viljelivät _maaorjatalonpoikina_ heidän maataan, suorittivat heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan. Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. Naittamisoikeuskin oli herralla. Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen orjuuden rinnalla.

□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot, mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien velvollisuuksia sanotaan _feodaalirasituksiksi_.

Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät, tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta. Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot, jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.

Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan. Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät enimmän.

VIIKINKIRETKET.

● =Skandinavian muinaisuus.= Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.

Skandinavian germaanit olivat tähän aikaan vielä _pakanoita_.

_Yhteiskuntalaitoksessa_ sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan kolme kuningaskuntaa: Ruotsi, Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.

□ Sadut kertovat, että _Ruotsissa_ lopetti heimokuninkuuden jo 7:nnellä vuosisadalla (600-luvulla) Upsalan kuningas _Ingjald_. Hän piti pidot isänsä kuoleman johdosta ja kutsui niihin muut heimokuninkaat. Oli tapana, että poika, ennen kuin astui isänsä istuimelle, juoma-astia kädessä juhlallisesti lupasi suorittaa jonkin sankarityön ja vasta sen jälkeen joi maljansa pohjaan. Ingjald nousi, kohotti juomasarvensa ja vannoi laajentavansa valtakuntansa kahdenkertaiseksi joka ilmansuuntaan taikka sitten panevansa henkensä alttiiksi. Illalla, vieraiden maatessa humaltuneina, hän sytytti tuleen talon, jossa heimokuninkaat nukkuivat; ne, jotka pelastuivat palosta, hän hakkautti kuoliaiksi. Tämän-kaltaisia keinoja käyttäen hänen sanotaan surmauttaneen kaikkiaan 12 pikku kuningasta, »pettäen heidät viekkaasti rauhan ollessa, josta sai nimen _Illråde_» (»Pahaneuvo»).

_Norjassa_ yhdistämistyön suoritti kuningas _Harald_ 9:nnen vuosisadan (800-luvun) loppu-puoliskolla. Hänen sanotaan nuorena vannoneen, ettei leikkauttaisi tukkaansa, ennen kuin Norja oli kokonaan hänen hallittavanaan. Hän lähtikin sotaan pikku kuninkaita vastaan, voitti heidät ja taivutti ylhäiset miehet joko hyvällä tai pahalla valtansa alle. V. 872 hän sai voiton viimeisistäkin vastustajistaan. Nyt Norja oli hänen; hän leikkautti tukkansa, joka 10 vuotta oli saanut vapaasti kasvaa, ja sai nimen _Harfagri_ (»Kaunotukka»).

Samoihin aikoihin tapahtui _Tanskankin_ yhdistäminen.

● =Viiklnkiretket (800–1000).= Näihin aikoihin Skandinavian maat olivat vielä köyhiä, ja maanviljelys oli alkeellisella kannalla. Yhä lisääntyvän väestön oli vaikea saada kotona riittävää elatusta. Silloin monet lähtivät vieraisiin maihin ryöstösaalista etsimään. Tällainen elatuksen hankkiminen myös tyydytti pohjan-miesten, normannien, sotaista luonnetta, ja moni mahtava ylimyskin rupesi mielellään ryöstöretken johtajaksi. Näitä retkiä sanotaan _viikinkiretkiksi_. Skandinavian kansat tekivät niitä itään, etelään ja länteen melkein lakkaamatta n. vuodesta 800 n. vuoteen 1000.

_Ruotsalaiset_ viikingit kulkivat etupäässä Itämeren ja Suomenlahden takaisiin maihin, Suomen sekä Viron- ja Liivinmaan rannikoille ja kauas nykyisen Venäjän sisäosiin. Matkasivatpa nuo rohkeat seikkailijat Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle ja Konstantinopoliin, jopa Kaspianmerelle saakka. Näin he tulivat kosketukseen Itä-Rooman keisarikunnan ja arabialaisten kanssa ja toivat kotimaahansa hedelmiä ja kankaita sekä aseita ja jaloja metalleja. Ruotsin viikingit perustivat myös Ilmajärven rannalle 9:nnellä vuosisadalla Venäjän valtakunnan.

_Norjalaiset_ purjehtivat pääasiassa länteen hävittäen ja valloittaen Britannian pohjoispuolella olevia saaria sekä Skotlannin ja Irlannin rannikoita. Toiset matkasivat Islantiin ja asettuivat sinne asumaan. Islannista jatkettiin matkaa Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin.

Islannissa viikinkipäälliköt miehineen jatkoivat vapaata sankari-elämäänsä. Pitkinä talvi-iltoina kuunneltiin hartaina jumalais- ja sankarirunoja sekä kertomuksia etevistä päälliköistä. Siten säilyi ja kehittyi Islannissa se kertovainen runosto, joka tunnetaan _Edda_-runojen nimellä ja joka on luonut valoa Skandinavian kansain muinaisuskontoon ja muinaisiin oloihin.

_Tanskalaiset_ suuntasivat kulkunsa yleensä Englannin, Saksan ja Ranskan rannikoille, purjehtivatpa he Välimerelle ja aina Napoliin saakka. Ranskan jokia pitkin he kulkivat syvälle sisämaahan, uskalsivatpa hyökätä varustetun pääkaupunginkin kimppuun.

● Kesällä v. 885 kerrotaan suurten viikinki- eli normannijoukkojen taas kerran kulkeneen Seine-jokea ylös ja ryöstäen hävittäneen maata. Kun he syyskuussa ennättivät Pariisin edustalle, he ihmeeksensä huomasivat, että sen asukkaat eivät aikoneetkaan tällä kertaa päästää heitä kaupunkinsa sivuitse etemmäksi sisämaahan. Pariisi sijaitsi vielä siihen aikaan yksinomaan Seine-joen saaressa. Saaren ympärille oli äskettäin rakennettu uudet muurit, ja ne kaksi siltaa, jotka pohjoisessa ja etelässä johtivat joen rannoille, oli varustettu vahvoilla torneilla. Normannit vaativat, että heidät nyt niin kuin ennenkin päästettäisiin aluksineen vapaasti siltojen läpi, luvaten jättää kaupungin siitä hyvästä koskematta. Mutta Pariisin piispa vastasi, että hän ja kreivi _Odo_, joiden haltuun keisari oli kaupungin uskonut, aikoivat sitä miehuullisesti puolustaa.

Tämä vastaus suututti normanneja. Jo seuraavana päivänä he ryntäsivät pohjoisen sillan tornia vastaan, ja kaksi päivää taisteltiin sitkeästi. Soturit, munkit ja papit kilvoittelivat urhoollisuudessa ja itse piispa haavoittui. Vihdoin ryntääjät ajettiin takaisin, ja heidän oli pakko ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Sen kestäessä he valmistivat korkean liikkuvan hyökkäystornin, jonka vierittivät sillan päätä vastaan. He tekivät itselleen katoksia raaoista vuodista, yrittivät kaivamalla uurtaa sillan suojatornin perustukset ja päästivät palavia puulauttoja siltaa kohden. Mutta kaikki yritykset olivat turhia. Pariisilaisten miehuus pelasti sekä sillan että suojatornin, ja normannien täytyi polttaa kojeensa ja peräytyä leiriinsä. Kymmenen kuukautta leirissä oltuaan he viimein vetivät kevyet laivansa maalle, kuljettivat ne, kiertäen kaupunkia, ylisille vesille ja lähtivät hävittämään Burgundia.

● Niin suuri oli Ranskassa viikinki-kauhu, että kirkoissa joka pyhä rukoiltiin: »Pohjanmiesten raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!» Viimein maa pääsi heistä rauhaan siten, että erään heidän päällikkönsä _Rollo_n sallittiin (v. 911) asettua asumaan Pohjois-Ranskaan, jonka kuningas antoi hänelle lääniksi. Normanneista _Normandian_ maakunta sitten sai nimensä. Uudessa kotimaassaan normannit kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat ennen pitkää ranskan kielen ja ranskalaiset tavat.

● =Alfred Suuri (871–901).= Englannissa viikingit saivat suuremman vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas _Alfred_ vapautti maan joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.

Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien kukistamiseksi.

□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.

Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä, yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla, »leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.

● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin koillinen osa jäi heidän haltuunsa.

Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa _hallitusta_. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna _kreivikuntiin_, joita johtivat _kreivit_ ja heidän apunaan _šeriffit_. Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa Englannin _valamiesoikeus_ (jury-oikeus).

_Henkisestä sivistyksestä_ Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm. latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, oli, että »koko kansan vapaa nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».

● =Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042).= Enemmän kuin sata vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta 11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas _Knuut Suuri_, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.

● =Ansgarius, Skandinavian apostoli.= Viikinkien julmat hävitys-retket herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa benediktiinimunkki _Ansgarius_ ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä pohjoisissa maissa.

□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita, valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi, että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä. Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä: »Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti. »Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut.

Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun, ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle. Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita, oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.

Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.

Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa. Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen valtasi syvä ilo.

● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu. Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä. Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran aikaisemmin (n. v. 1000).

III. Keisarit ja paavit.

OTTO SUURI.

● =Kuningas ja herttuat.= Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v. 911) tämä valtakunta oli jakautuneena _moneen lääniin_, joissa herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: _Saksin_ herttuakunta Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui; _Schwabenin_ herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja Badenin; _Frankenin_ herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä _Baijerin_ herttuakunta, baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua kuului Saksaan myös _Ylä-_ ja _Ala-Lothringenin_ herttuakunnat. Eri herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa, ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit, olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat _Mainz_in, _Trier_in ja _Köln_in arkkipiispat.

Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten kokoontuivat _Frankfurt am Mainin_ kaupunkiin. Kuningas oli tosin valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.

● =Vasallit kukistetaan.= _Saksilaisen suvun_ (919–1024) kuninkaista voimakkain oli _Otto I_ (936–973), joka on saanut nimen _Suuri_. Hän ei tyytynyt pelkkään kuninkaannimeen, vaan hän pyrki todella hallitsemaan valtakuntaa. Tässä pyrinnössä hänellä olikin menestystä. Niskoittelevat herttuat hän asevoimin pakotti kuuliaisiksi. Hän asetti myös tärkeimpien kirkonvirkain haltijat.

● =Saksalaisuus leviää itään.= Tähän aikaan saksalaisuus levisi yhä kauemmas itään. Kansainvaellusten jälkeen _slaavilaisia_ kansoja asui Keski-Euroopassa aina Adrian mereen ja Elbe jokeen saakka lännessä. He olivat pakanoita ja sekä taloudellisessa että henkisessä sivistyksessä naapureitaan Saksan germaaneja jäljessä. Kirkon lähetystoimi ulotettiin heidänkin keskuuteensa, ja Saksan kuninkaat kannattivat sitä. Saksalaisia uudisasukkaita siirtyi näihin rajamaihin, jotka vähitellen saksalaistuivat. Näin Saksan valtakunta laajeni itään. Saksin itäpuolelle muodostui _Nordmark_, josta sitten Brandenburg sai alkunsa, ja Baijerin itäpuolelle _Ostmark_, joka oli Itävallan perusmaa. _Böömin_ tšekkiläiset, jotka myös ovat slaaveja, pakotettiin niin ikään tunnustamaan Saksan keisarin yliherruutta, mutta kansallisuuttaan he eivät menettäneet. _Puolalaiset_, jotka asuivat Oderin ja Veikselin välissä, käännettiin kristinuskoon, mutta Saksan herruus ei siellä tullut pysyväiseksi. Otto Suuri voitti myös suomalais-ugrilaisen _magyarien_ [ma´djarit] kansan, joka n. v. 900 oli asettunut Unkariin ja sieltä teki ryöstöretkiä Saksan alueelle; mutta Saksan keisarin valta ei sielläkään jäänyt pysyväiseksi. Unkarissa pääsi kuitenkin kristinusko voitolle vuoden 1000 vaiheilla.

● =Otto Suuri Italiassa.= Italiassa vallitsi karolinkilaisvaltakunnan hajottua vielä suurempi hajaannus ja sekasorto kuin Saksassa. Siellä asui kansainvaellusten ajoilta alkaen monta eri kansallisuutta, ja maa oli jakautuneena useaan eri ruhtinaskuntaan. Yhteistä hallitsijaa ei ollut, mutta kuninkaankruunusta kyllä monet kilpailivat. Silloin Otto Suuri saapui Italiaan järjestämään sekavia oloja, valloitti osan maata ja julistautui Italian kuninkaaksi. Myöhemmin (v. 962) paavi kruunasi hänet, niin kuin ennen oli tapahtunut Kaarle Suurelle, Rooman keisariksi. Siten sai alkunsa Saksan kuninkaiden keisarin arvo. Tavaksi tuli, että Saksan kuninkaaksi valittu matkusti Roomaan saamaan paavilta keisarinkruunun. Saksan valtakuntaa sanottiin »pyhäksi Rooman keisarikunnaksi». Keisarien Italian herruus aiheutti kumminkin paljon sotia ja selkkauksia estäen heitä lujasti kiinnittämästä huomiotaan Saksan asioihin.

□ =Otto ja Adelheid.= _Adelheid_ oli Italian viimeisen karolinkilaiskuninkaan leski, vielä nuori ja kaunis. Muuan Pohjois-Italian kreivi _Berengar_, joka Paviassa oli huudattanut itsensä Italian kuninkaaksi, koetti taivuttaa Adelheidia poikansa puolisoksi, saadakseen siten karolinkien kruununvaatimukset omalle suvulleen. Kun Adelheid ei tähän suostunut, hän sai osakseen tylyä kohtelua ja viimein hänet pantiin vankeuteen.

Garda järven rannalla olevassa linnassa Adelheid istui neljä kuukautta surussansa ja odotti pelastusta. Muuan hurskas pappi, joka ennen oli ollut hänen palveluksessaan, sääli hänen onnettomuuttaan. Hän kaivoi linnan muurin alitse salaisen käytävän, vapautti Adelheidin ja vei hänet pienessä veneessä Garda järven yli. Monta vaaraa kestettyään pakolaiset saapuivat Canossan lujaan linnaan, jonka muuan Berengarin vihamies omisti.

Pian Berengar tuli sotajoukkoineen Canossaan ja rupesi piirittämään linnaa. Silloin Adelheid lähetti sanan Otolle, Saksan kuninkaalle, pyytäen häntä tulemaan Alppien yli auttamaan vainottua naista. Otto riensikin vasalleineen Italiaan. Pavia antautui, ja Berengar pakeni pelästyneenä erääseen syrjäiseen linnaan. Mutta Otto pyysi ihanaa Adelheidia puolisoksensa ja lähetti veljensä noutamaan häntä juhlallisesti Canossasta. Adelheid suostui, ja Paviassa vietettiin upeat häät. Kuninkaan voima loisti kuin auringon kirkkaus ja kuninkaallisen puolison lempeys kuin ihana valo.

□ =Otto Suuri ja paavi.= Siihen aikaan kuin Otto Suuri kruunattiin keisariksi, oli paavina 21-vuotias nuorukainen, nimeltä _Johannes_. Tämä juopotteli päiväkaudet ikäistensä kanssa ja vietti muutoinkin paheellista elämää. Niin oli turmelus saanut valtaa kirkossa.

Berengarin hätyyttäessä Kirkkovaltiotakin paavin oli pakko turvautua Otto kuninkaaseen. Kun Otto sitten voitokkaana saapui Roomaan, otettiin hänet juhlallisesti vastaan. Paavi suuteli ja kätteli häntä, ja yhdessä he menivät Pietarin kirkkoon hartautta harjoittamaan. Otto pelkäsi kumminkin petosta ja virkahti aseenkantajalleen: »Kun minä polvistun apostolin haudalle, on sinun koko aika pidettävä miekkasi pääni päällä, sillä minä tiedän edeltäjieni usein kokeneen, että roomalaiset ovat uskottomia.» Mitään pahaa ei kumminkaan tapahtunut, ja seuraavana sunnuntaina Otto kruunattiin keisariksi.

Tuskin Otto oli poistunut Roomasta, kun paavi Johannes katui, että oli kruunannut hänet keisariksi, ja liittyi hänen vastustajiinsa. Kun Otto sitten saapui takaisin Roomaan, niin paavi säikahtyneenä pakeni Apenniinien vuoriseutuihin. Silloin keisari kristikunnan korkeimpana hallitsijana kutsui koolle Italian piispainkokouksen ja lähetti paaville näin kuuluvan kirjeen: »Otto, Rooman keisari ja Saksan kuningas, Johannes XII:lle, Rooman piispalle. Olen kysynyt piispoiltasi, miksi olet paennut minua Roomasta, ja olen saanut kuulla heiltä sinusta sellaisia asioita, että häpeän luetella niitä. Olet häpäissyt pääkirkon pidoilla ja noppapelillä, juonut paholaisen maljan ja huutanut avuksesi Juppiteria, Venusta ja muita pahoja henkiä. Sen tähden haastan sinut vastaamaan kokouksemme eteen Roomaan.» Kun paavi ei haastetta totellut, hänet julistettiin menettäneeksi virkansa ja toinen paavi valittiin hänen tilalleen.

Keisarin lähdettyä Roomasta Johannes palasi ja ryhtyi jälleen paavin toimiin. Jonkin ajan kuluttua hän äkkiä kuoli, ja roomalaiset kuulivat kauhukseen, että pyhän Pietarin kelvoton seuraaja oli Herran ehtoollisetta mennyt ajasta iankaikkisuuteen.

Turhaan Otto oli koettanut korottaa paaviutta rappiosta. Turmelus oli niin suuri, että sen poistamiseksi tarvittiin ennen kaikkea sisäinen uudistus.

HENRIK IV JA GREGORIUS VII.

● =Henrik IV ja simonia.= Otto Suuren kuoltua oli Saksan valtaistuimella vielä sarja saksilaissukuisia keisareita. Suvun sammuttua mahtavat suurvasallit korottivat valtaistuimelle Frankenin herttuan, ja _frankkilaiset_ keisarit hallitsivat sitten yhtä mittaa n. 100 vuotta (1024–1125). _Henrik IV_ (1056–1106) oli tämän suvun hallitsijoista kolmas. Hän oli isänsä kuollessa vasta 6-vuotias, ja huonon kasvatuksen takia hänestä tuli röyhkeä ja mielivaltainen kuningas.

Henrik menetteli omavaltaisesti kirkkoakin koskevissa asioissa. Tavaksi oli tullut, että ruhtinaat asettivat virkoihin piispoja ja apotteja, näillä kun oli suuret läänit hallussansa. Saattoipa tapahtua niinkin, että virkoja myytiin rahasta, jolloin vallan kykenemättömät henkilöt pääsivät korkeihin kirkon virkoihin. Tätä väärinkäytöstä sanottiin _simoniaksi_, Apostolien teoissa mainitun Simonin mukaan, joka pyysi ostaa hengen lahjoja rahalla. Henrik IV:kin nimitti häikäilemättä henkilöitä piispanvirkoihin, harjoittipa simoniaakin. Mutta sitä ei Roomassa tahdottu sallia, ja niin Henrik joutui kiivaaseen taisteluun paavinistuimen kanssa.

● =Gregorius VII ja kirkonuudistus.= Henrikin mahtava vastustaja oli paavi _Gregorius VII_ (1073–1085).

□ _Hildebrand_ oli Gregoriuksen nimi ennen hänen paaviksi tuloaan. Hän oli syntyjään italialaisen paimenen poika. Varhain hän rupesi munkiksi Rooman benediktiiniluostariin. Jo munkkina hän näki läheltä kirkon silloisen alennustilan ja turmeluksen, ja hänessä heräsi halu tehdä jotakin olojen korjaamiseksi.

Matkallaan Keski-Eurooppaan Hildebrand kävi Ranskassa ja oleskeli jonkin aikaa sikäläisessä _Cluny_n [klyni´] luostarissa. Tämän luostarin munkit noudattivat ankarampia sääntöjä kuin näihin aikoihin oli tavallista muissa luostareissa. Clunyn luostarista sai alkunsa uudistusliike, joka tarkoitti vallalle päässeiden kirkollisten epäkohtain poistamista. Niinpä vaadittiin, että simoniasta luovuttaisiin, että papit samoin kuin munkit eläisivät naimattomina ja että kirkon tuli käyttää omaisuutensa yksinomaan Jumalan kunnian kirkastamiseksi, esim. mahtaviin kirkkorakennuksiin ja kirkkojen taiteelliseen koristamiseen. Innokkaasti saarnattiin myös _jumalanrauhaa_. Ei kukaan saisi käyttää aseita enempää kuin kolmena arkipäivänä viikossa. Keskiviikkoillasta maanantaiaamuun, samoin kuin suurten kirkollisten juhlain aikana, tuli vallita jumalanrauhan.

Hildebrandiin tämä uudistuspyrintö teki syvän vaikutuksen. Ennen pitkää hän sai tilaisuuden ruveta toimimaan sen toteuttamiseksi. Hänet määrättiin näet _kardinaaliksi_. Kardinaaleja olivat siihen aikaan Rooman pääkirkkojen papit ja lähimpäin hiippakuntain piispat, ja he muodostivat paavin _kuurian_ eli _neuvoskunnan_.

● 1) Kardinaaliksi tultuaan Hildebrand sai aikaan muutoksen siinä tavassa, jolla paavit valittiin virkaansa Siihen asti oli Rooman aatelisilla ja Saksan keisarilla ollut suuri valta paavia valittaessa. Nyt päätettiin, että _paavin vaalin toimittivat kardinaalit_. Siten tahdottiin paavin asema tehdä riippumattomaksi maallisista vallanpitäjistä. 2) Jotenkin samoihin aikoihin paavi riitaantui Konstantinopolin piispan kanssa niin suuresti, että koko kirkko hajosi kahtia (v. 1054) _roomalais-katoliseen_ ja _kreikkalais-katoliseen_ kirkkokuntaan.

3) Kohta paaviksi tultuaan Gregorius VII — kuten Hildebrand nyt itseään sanoi — uudisti ankarassa muodossa _pappien naimattomuutta_ eli _selibaattia_ (lat. caelebs [kēlebs] — naimaton) koskevat aiemmat määräykset. 4) Samoin uudistettiin _simonian_ harjoittamista koskeva kielto. 5) Paavi pyrki myös asemansa lujittamiseksi taivuttamaan puolelleen Etelä-Italian normanneja, jotka vastikään olivat valloittaneet Italian eteläisen niemimaan ja Sisilian saaren sekä perustaneet oman valtakunnan, »_Molempain Sisiliain kuningaskunnan»_, jonka lääninherraksi paavi tunnustettiin. 6) Pian hän myös _kielsi maallikko-investituuran_, s. o. antoi määräyksen, että maalliset ruhtinaat eivät saaneet asettaa virkoihin hengellisiä; se oikeus kuului yksinomaan paaville ja kirkolle.

● =Investituurariita.= Henrik IV ei ollut halukas tottelemaan paavin määräystä, joka uhkasi riistää suuren osan valtaa hänen käsistään. Ja Saksan piispat, jotka pelkäsivät maallisten etujen menetystä, rupesivat häntä kannattamaan.

Gregorius päätti turvautua vastustajansa lannistamiseksi tehokkaaksi tunnettuun keinoon: hän julisti Henrikin pannaan.

Pian näkyivät pannajulistuksen seuraukset. Piispa toisensa perästä luopui Henrikistä, ja ruhtinaat, joita hän oli mielivaltaisesti kohdellut, uhkasivat valita uuden kuninkaan, ellei paavi häntä pian päästäisi pannasta. Henrikin oli pakko nöyrtyä. Hän lähti Pohjois-Italiaan, jossa paavi Canossan linnassa silloin oleskeli.

□ Henrik piti kohta riidan puhjetessa _Worms_issa piispain kokouksen, joka julisti Gregoriuksen menettäneeksi virkansa. Tuomion loppusanat kuuluivat: »Niin astu siis alas piispojemme kirouksien painamana ja tuomiomme langettamana; lähde siltä apostoliselta istuimelta, jonka olet itsellesi ryövännyt; Pietarin istuimelle on nouseva toinen, joka ei käytä uskontoa väkivallan verhona, vaan opettaa Pietarin väärentämätöntä oppia! Me, Henrik, Jumalan armosta kuningas, ja kaikki meidän piispamme sanomme sinulle: astu alas, astu alas!»

Gregorius istui laskiaisena pääkirkossaan yli sadan italialaisen, ranskalaisen ja burgundilaisen piispan sekä suuren apotti- ja munkkijoukon ympäröimänä, kun Henrikin lähettiläät saapuivat hänen puheilleen. Eräs lähettiläs astui esiin ja ojensi hänelle kuninkaan kirjeen. Seurakuntaan kääntyen lähettiläs virkkoi: »Helluntaiksi saatte kuninkaaltani uuden paavin ja isän, sillä tämä ei ole mikään paavi, vaan raateleva susi». Muuan kardinaali huusi kiukustuneena: »Ottakaa hänet kiinni!» ja kaupunginpäällikkö veti miekkansa tupesta. Vaivoin Gregorius sai pelastetuksi lähettilään hengen. Mutta kuninkaalle hän vastasi singahduttamalla häntä vastaan pannajulistuksen.

Muodoltaan pannajulistus oli juhlallinen rukous pyhälle Pietarille. Se kuului: »Pyhä Pietari, apostolien ruhtinas, kallista korvasi puoleeni, sitä rukoilen, kuule minua, palvelijaasi! Kirkkosi kunniaksi ja suojelukseksi, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, sinun valtuutuksesi voimasta riistän kuningas Henrikiltä, keisari Henrikin pojalta, joka kuulumattoman röyhkeästi on noussut sinun kirkkoasi vastaan, koko Saksan valtakunnan ja Italian hallituksen, vapautan kaikki kristityt siitä valasta, jonka he ovat hänelle vannoneet, ja määrään, ettei kukaan saa häntä kuninkaana palvella.»

Nyt Henrik nöyrtyi. Puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten palvelijain seuraamana hän lähti Alppien yli Italiaan. Oli sydäntalvi. Noissa kapeissa vuortensolissa tiet olivat ummessa, kaikkialla oli vastassa jäätiköitä, jyrkänteitä ja pohjattomia kuiluja. Usein täytyi miesten ryömiä nelin kontin, kun taas kuningatarta ja hänen poikaansa häränvuotiin kiedottuina hinattiin jyrkänteitä alas. Mutta aika ei sallinut odottaa otollisempaa vuodenaikaa. Vaivalloisen matkan uuvuttamana kuningas Henrik vihdoin saapui perheineen Canossaan.

Taru kertoo, että Henrik yksin laskettiin linnanpihalle. Raskas rautaportti kumahti kiinni hänen jälkeensä. Pihalla hänen täytyi riisua yltään kuninkaallinen pukunsa: avopäin ja paljain jaloin, katumuksentekijän karheaan villapaitaan pukeutuneena, hän tarinan mukaan seisoi kolme päivää aamusta iltaan paastoten linnanpihalla, kyyneliä vuodattaen ja rukoillen armahdusta. Mutta paavi katseli mielihyvin linnan ikkunasta, kuinka länsimaiden mahtavin hallitsija nöyrtyi hänen edessään. Muut linnassa olijat heltyivät ja pyysivät itkien armoa kuninkaalle. Yhä Gregorius pysyi taipumattomana. Vasta neljäntenä päivänä Henrik laskettiin sisälle. Itkien hän heittäytyi paavin jalkoihin ja pääsi vihdoin kovilla ehdoilla pannasta. — Itse asiassa hän lienee eräässä läheisessä kappelissa neuvotellut henkilöiden kanssa, jotka sitten puhuivat hänen puolestaan paaville.

● Keisari palasi nyt Saksaan. Mutta taistelu alkoi uudestaan. Keisari marssi sotajoukkoineen Italiaan ja rupesi piirittämään Roomaa. Gregoriuksen oli lopulta pakko sulkeutua San Angelon [a´ndželo] linnaan, entiseen Hadrianus keisarin hautarakennukseen. Henrik valitutti uuden paavin, joka antoi hänelle keisarinkruunun. Keisarin lähdettyä Roomasta Etelä-Italian normannit saapuivat Gregoriuksen avuksi. Mutta kun nämä pahasti ryöstivät Roomaa, Gregorius ei rohjennut enää jäädä kaupunkiin, vaan pakeni normannien mukana Etelä-Italiaan, jossa hän kuoli (1085). Loppuun saakka vakuuttuneena asiansa oikeudesta hänen kerrotaan vähää ennen kuolemaansa lausuneen: »Olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sen tähden kuolen maanpakolaisena.»

● =Wormsin konkordaatti.= Taistelu jatkui Gregoriuksen kuoltua. Kun Henrik IV pariakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, hänen poikansa vuorostaan jatkoi taistelua. Viimein v. 1122 saatiin aikaan sopimus, _Wormsin konkordaatti_. Siinä määrättiin, että pappien muodostama tuomiokapituli oli valitseva piispat; sen jälkeen paavi oli antava heille hengellisen vallan merkiksi sormuksen ja sauvan ja hallitsija maallisen vallan merkiksi valtikan. Taistelu ei siis päättynyt kummankaan taistelevan puolen voitoksi. Kiista keisarien ja paavien välillä ei tähän päättynytkään; Wormsin konkordaattia seurasi vain jonkinlainen välirauha.

FREDRIK BARBAROSSA.

● =Guelfit ja ghibelliinit.= Frankkilais-suvun sammuttua alkoi jälleen ankara kilvoittelu Saksan kuninkaankruunusta. Toisella puolella oli _Welf_ien suku, jonka hallussa olivat Baijerin ja Saksin herttuakunnat, toisella taas _Hohenstauf_ien suku, joka omisti Frankenin ja Schwabenin herttuakunnat. Kilpailu päättyi Hohenstaufien voittoon, joka suku sitten pysyi Saksan valtaistuimella toista sataa vuotta (1138–1254). Mutta senkin jälkeen Welfit ja Hohenstaufit olivat enimmäkseen vihollissuhteessa toisiinsa, ja kummallakin suvulla oli kannattajansa. Puoluejako siirtyi Saksasta Italiaan. Siellä sanottiin Welfien kannattajia _guelfeiksi_ [gelfit] ja Hohenstaufien kannattajia _ghibelliineiksi_ [gib-]. Myöhemmin Italiassa jälkimmäisellä nimellä ymmärrettiin keisarinvallan kannattajia ja edellisellä paavinvallan puolustajia.

● =Fredrik Barbarossan luonne.= Hohenstaufi-keisareista maineikkain oli _Fredrik I Barbarossa_ (1152–1190). Hänessä yhtyi uhkeaan ulkomuotoon monta arvokasta hengen lahjaa. Hänen kookas vartalonsa ja jäntevät jäsenensä, hänen korkea otsansa ja tuliset silmänsä herättivät jokaisessa, joka häntä lähestyi, rakkautta ja kunnioitusta. Hiusten vaalea väri, joka osoitti aitogermaanista syntyperää, oli parrassa saanut punertavan vivahduksen, jonka takia italialaiset antoivat hänelle nimen _Barbarossa_ (= Punaparta). Hänellä oli korkea käsitys hallitsijantehtävästä, ja hän tahtoi kohottaa keisariuden samaan arvoon kuin Kaarle Suuri aikanaan. Sitä tehdessään hänen täytyi taistella Pohjois-Italian kaupunkeja, paavia ja omia vasallejaan vastaan.

● =Taistelut Lombardian kaupunkeja ja paavia vastaan.= Pohjois-Italian eli Lombardian kaupungit olivat näihin aikoihin suuresti edistyneet. Huomatuimmat olivat _Milano_, _Genova_ [džē´nova], _Venezia_ ja _Firenze_. Niissä kukoistivat kauppa ja teollisuus, ja taloudellisen hyvinvoinnin varassa niiden valtiollinen vapaus vaurastui. Henkinenkin sivistys alkoi niissä nousta oraalle. Vaikka ne nimellisesti tunnustivat jonkun piispan tai maallisen ruhtinaan herrakseen, niin todellisuudessa ne olivat itsenäisiä. Kaupunkien asukkaat valitsivat itse hallitusmiehensä, _konsulit_, ja päättivät kokouksissaan yhteisistä asioista. Kaupunkien ympärille rakennettiin lujat muurit, ja porvarit harjoittelivat aseiden käyttöä, niin että saattoivat puolustaa kaupunkiaan aatelisten ratsujoukkojen hyökkäyksiltä.

Fredrik Barbarossa päätti hävittää kaupunkien itsenäisyyden ja vaati niitä suorittamaan veroa saksalaiseen tapaan. Kaupungit kieltäytyivät alistumasta hänen vaatimuksiinsa. Silloin keisari päätti pakottaa ne siihen asevoimin. Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Hän tosin saavutti voittoja, mutta pian kaupungit nousivat uuteen taisteluun. Lopulta hän valloitti Milanon ja hävitti suuren osan kaupunkia maan tasalle.

□ Kaupungin hävityksestä Kölnin keisarikronikka kertoo seuraavaan tapaan: Kun nälänhätä uhkasi piiritettyä kaupunkia, oli sen pakko heittäytyä keisarin armoille. Eräänä aamuna kaupungin konsulit ja kaksikymmentä korkeasukuista aatelista, kullakin paljastettu miekka kaulassaan, vaelsivat keisarin leiriin ilmoittamaan kaupungin kaikkinensa alistuvan keisarin tahtoon. Kolme päivää myöhemmin saapuivat taas konsulit ja 300 kaupungin etevintä ritaria tuoden keisarille kaupungin avaimet sekä 36 tornin ja linnan liput. Seuraavana päivänä tuli kansa ja koko sotavoima, kuljettaen mukanaan lippuvaunuja, joiden maston huipussa liehui valkoinen lippu. Kansa heittäytyi valittaen maahan ja anoi armoa. Keisari katseli synkkänä ympärilleen kuunnellessaan puhetta, jolla muuan konsuli koetti lepyttää häntä. Viitaten kädellään hän käski kansan poistua lausuen, että se myöhemmin saisi kuulla lähemmin kohtalostaan.

Päätökseksi tuli, että Milano uudistetun kapinan tähden oli kokonaan hävitettävä. Asukkaat saivat pitää henkensä ja irtaimen omaisuutensa, mutta heidän oli lähdettävä pois kaupungista. Kun väestö itkien ja valittaen oli poistunut rakkaasta kodistansa, alkoi hirveä hävitys. Monta päivää ja yötä katottomat pakolaiset saivat murheellisina katsella, kuinka tulenliekit ja savupatsaat nousivat heidän entisistä asunnoistaan. Ainoastaan kirkot ja vahvat kivitalot säilyivät tulen hävitykseltä. Kun palo oli sammunut, voittajat tarttuivat rauta-aseisiin ja rupesivat hävittämään kaupungin varustuksia. Muurit ja tornit murrettiin maahan, vallihaudat täytettiin. Muutaman päivän kuluessa tuo ennen niin kukoistava kaupunki oli muuttunut soraläjäksi, niin että moni sen aikaisemmista vihollisistakin säälien katsoi sen kohtaloa.

● Fredrikin voitto ei tullut pysyväiseksi. Jonkin ajan kuluttua Lombardian kaupungit liittoutuivat keskenään, paavi kannatti heidän aikeitaan, ja _Legnano_n [lenjā´no] taistelussa he voittivat Fredrikin joukot (v. 1176). Kaupungit pysyivät itsenäisinä; keisarin lähettiläs vain nimellisesti vahvisti virkamiesten vaalit.

● =Henrik Leijona.= Welfin suvun päämies oli tähän aikaan _Henrik Leijona_. Fredrik oli nuorena ruhtinaana rakentanut sovintoa Welfien kanssa ja antanut Henrikille aikaisemmin menetetyn Baijerin herttuakunnan takaisin. Kauan he elivät hyvässä sovussa. Mutta sitten Henrik kieltäytyi lähtemästä viimeiselle Italian retkelle, joten keisari joutuikin tappiolle taistellessaan Lombardian kaupunkeja vastaan. Italiasta palattuaan Fredrik rankaisi tottelematonta vasallia riistämällä häneltä molemmat herttuakunnat ja karkottamalla hänet maasta.

● =Fredrikin loppuhallitus.= Fredrik Barbarossan viimeiset hallitusvuodet olivat rauhallisia. Hän eli sovinnossa sekä paavin että vasalliensa kanssa. Hänen onnistui lisätä sukunsa alueita solmimalla avioliitto poikansa _Henrikin_ sekä Molempain Sisiliain perijättären kesken. Fredrik Barbarossa kuoli Vähässä-Aasiassa, ollessaan ristiretkellä Jerusalemiin.

HOHENSTAUFIEN PERIKATO.

● =Paavi Innocentius III (1198–1216).= Fredrik Barbarossan kuoltua paavin valta oli yhä kohoamassa. Se oli korkeimmillaan _Innocentius III_:n aikana. Rohkeasti tämä julisti: »Totisesti, Kristuksen käskynhaltija on keskivaiheessa Jumalan ja ihmisten välillä, Jumalaa alempana, mutta ihmisiä ylempänä.» »Samoin kuin aurinko ja kuu ovat sijoitetut taivaalle, suurempi niistä valaisemaan päivää, pienempi yötä, samoin on kirkossa kaksi valtaa, paavinvalta, joka on suurempi, koska se pitää sieluista huolta, ja kuninkaan valta, joka on pienempi, koska sen ei ole huolehdittava muusta kuin ruumiista.»

Pannaa ja interdiktiä käyttämällä voimakas paavi pakotti Euroopan ruhtinaat tottelemaan tahtoansa. Saipa hän Englannin kuninkaan luovuttamaan maansa paaville ja ottamaan sen häneltä lääninä takaisin. Kun Saksassa Welfit ja Hohenstaufit taasen taistelivat kruunusta, hän aluksi asettui Welfien puolelle. Mutta Welfien päästyä voitolle Innocentius antoikin kannatuksensa nuorelle Hohenstaufi-ruhtinaalle, edellä mainitun Henrikin pojalle _Fredrikille_, joka niin tuli Saksan keisariksi.

● =Fredrik II (1215–1250).= Fredrik Barbarossan rinnalla on Fredrik II henkilöllisten ominaisuuksiensa ja hallitustointensa takia Hohenstaufi-keisareista huomattavin. Hän harrasti tieteitä ja taiteita, mutta ei laiminlyönyt hallitustehtäviäkään.

Molempain Sisiliain kuningaskunnasta hän muodosti _ensimmäisen uudenaikaisen valtion_. 1) Hän hävitti tästä maasta mahtavain lääninherrain vallan kohoten melkein itsevaltiaaksi kuninkaaksi. 2) Erilaiset hallitustoimet hän antoi varta vasten valmistuneille virkamiehille. 3) Hän määräsi maksettaviksi säännölliset verot ja 4) piti palveluksessaan palkattua sotajoukkoa.

Mutta Saksan oloihin Fredrik ei suuresti puuttunut; siellä mahtavat suurvasallit tulivat kukin läänissään entistä itsenäisemmiksi.

□ Fredrik oli kasvanut äitinsä perintömaassa, Molempain Sisiliain kuningaskunnassa, ja keisariksi tultuaankin hän mielellään oleskeli rakkaassa, ihanassa Palermossa. Siellä hän oli hankkinut hienon sivistyksen; pidetäänpä häntä eräänä aikansa oppineimpana miehenä. Hän kutsui luoksensa ajan kuuluisimmat ranskalaiset ja arabialaiset runoilijat sekä italialaiset ja juutalaiset oppineet, osoittaen heille uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta suosiota. Itse hän osasi useita kieliä ja luki ahkerasti sekä Aristoteleen että arabialaisten ajattelijain teoksia. Luonnontieteisiinkin hän oli perehtynyt; hän keräili harvinaisia eläimiä ja avasi ihmisruumiita tutkiakseen ruoansulatusta. Salernon yliopisto tuli hänen aikanaan eteväksi opiskelupaikaksi lääketieteilijöille. »Tieteen tulee käydä rinnan lakien ja aseiden kanssa», sanotaan hänen lausuneen. Mutta tällaiset harrastukset sekä seurustelu vierasuskoisten kanssa saattoivat hänet munkkien ja pappien vihoihin. Ja kun Fredrik kirkkoa halveksien virkkoi, että »paaviuden pohjana on ihmisten typeryys», niin hän kohtasi paavin ja kirkon taholta suuttumusta ja vainoa.

● =Taistelu paaveja vastaan.= Fredrik II oli aluksi ystävällisissä suhteissa paavinistuimen haltijoihin. Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin riita paavin ja keisarin välillä leimahti ilmi liekkiin, tuhoten lopulta koko Hohenstaufien suvun. Fredrikhän ei ollut mielipiteiltään kirkon ystävä. Sitä paitsi paavin maallinen valta oli alituiseen uhattuna, niin kauan kuin Hohenstaufit hallitsivat sekä Saksaa että Etelä-Italiaa.

Fredrik oli aluksi voitolla taistellessaan samoin kuin isoisänsäkin paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Mutta kun paavinistuimelle nousi _Innocentius IV_ ja taistelu kävi entistä kiivaammaksi, hänen voimansa uupuivat.

□ Fredrik virkkoi kyllä saatuaan tiedon paavin pannajulistuksesta: »Paavi on siis kirkonkokouksessaan pannut minut viralta ja ryöstänyt minulta kruunun. Mistä tämä rohkeus? Mistä moinen julkeus? Missä ovat kannettavat kalleuteni?» Kun ne tuotiin lippaissa ja lippaat hänen käskystään avattiin, hän virkkoi: »Katsokaammepa, ovatko kruununi vielä tallella!» Kun hän oli saanut yhden käteensä, hän pani sen päähänsä ja virkkoi jyrisevällä äänellä silmät säihkyen: »Vielä ovat kruununi tallella, ja ennen kuin ne menetän, on veri virtanaan vuotava.»

Sillä välin Innocentius lähetti joukon kerjäläismunkkeja Saksaan ja Italiaan saarnaamaan kapinaa keisaria vastaan. Samaan aikaan hänen legaattinsa houkuttelivat kullalla ja hopealla kaupunkeja ja ruhtinaita luopumaan keisarista. Kaikkialla guelfit ja ghibelliinit taistelivat toisiaan vastaan. Fredrik ei taistellut yksin miekalla, vaan myös, mikä tähän aikaan oli harvinaista, kirjoituksilla. Hän lähetti kirjeitä Euroopan kuninkaille kehoittaen heitä tekemään liiton »rikasta kirkkoa vastaan, joka kurottaa kättänsä anastaakseen kaikkien hallitsijain kruunut». »Kuka on antanut papeille oikeuden», hän kysyy, »yllyttää kristittyjä aseisiin kristittyjä vastaan, pukeutua haarniskaan messupuvun sijasta ja kantaa miekkaa paimensauvan sijasta? Lähtivätkö Kristuksen opetuslapset sotaan päällikköinä ja lipun-kantajina? Mutta papit eivät enää olekaan paimenia, vaan raatelevia susia, jotka runtelevat Kristuksen kansaa.»

● Kun Fredrikin lempipoika oli joutunut taistelussa vangiksi ja voittajat kieltäytyivät päästämästä häntä vapaaksi suurista lunnaistakaan, niin Fredrik murtui ja kuoli kesken taistelua. Sen jälkeen sota jatkui, kunnes viimeinen Hohenstaufi mestattiin Napolin torilla jouduttuaan ranskalaisen _Anjou_n [ãžū´] herttuan Kaarlen vangiksi, jonka paavi oli kutsunut Molempain Sisiliain hallitsijaksi.

● =Saksan ja Italian tila.= Nuo monta vuosisataa kestäneet taistelut keisarien ja paavien välillä olivat painaneet syvät jäljet sekä Saksan että Italian valtiollisiin ja taloudellisiin oloihin. Saksa oli saanut henkisesti edistyneemmästä Italiasta sivistysvaikutuksia, mutta se pysyi valtiollisesti hajanaisena, kun hallitsijain huomio ja tarmo oli kiintyneenä Italiaan. Italia pysyi niin ikään hajanaisena guelfien ja ghibelliinien taistellessa keskenään. Taloudellisesti näistä sodista kärsi varsinkin Italia, jota raa´at saksalaiset soturit alinomaa hävittivät.

IV. Ristiretket (1096–1270).

ENSIMMÄINEN RISTIRETKI (1096–1099).

● =»Pyhä maa.= Keskiajan kristittyjen uskonnonharjoituksessa oli ulkonaisilla seikoilla tärkeä merkitys. Ei ainoastaan rakennettu komeita kirkkoja ja pantu toimeen loistavia kirkollisia juhlakulkueita, vaan keräiltiin myös pyhinä pidettyjen vainajien jäännöksiä, _pyhäinjäännöksiä_, joilla luultiin olevan ihmeitä tekevä voima. Erittäin arvokkaina pidettiin _toivioretkiä_ sellaisille paikoille, joissa pyhät henkilöt olivat eläneet ja vaikuttaneet tai joissa he lepäsivät haudattuina. Sellainen paikka oli esim. Rooma, »pyhän isän» asuinkaupunki. Mutta sen voitti pyhyydessä se maa, jossa Jeesus, maailman vapahtaja, oli vaeltanut, ja se kaupunki, jossa hän oli kärsinyt ja kuollut ja jossa hän oli ollut haudattuna. Palestiina oli »pyhä maa», Jerusalem »pyhä kaupunki». Siellä oli autuaallista vaeltaa ja harjoittaa hartautta. Ja sinne lähti vuosittain tuhansia toivioretkeläisiä eli pyhiinvaeltajia kaikista Euroopan kristityistä maista.

□ Pappi siunasi toivioretkeläiset heidän kotiseudullaan sekä pirskotti heidän päälleen vihkivettä. Valkoinen sauva kädessä, leveälierinen hattu päässä ja pitkä valkoinen kaapu nuoralla vyötettynä he läksivät matkalle, väliin yksinään, väliin suurissa joukoissa, usein paljain jaloin ja paastoten pitkin matkaa. Kristityt ottivat toivioretkeläiset mielellään majaansa ja antoivat köyhille almuja, mitä pidettiin Jumalalle otollisena tekona. Palestiinaan tultuaan he toimittivat rukouksensa noilla pyhillä paikoilla, Jerusalemissa, öljymäellä, Betlehemissä; sen jälkeen he palasivat kotiinsa.

Monet lähtivät näille matkoille enemmän vaellus- ja seikkailunhalusta kuin uskonnollisesta innostuksesta. Usein kirkko myös määräsi toivioretken rangaistukseksi jostakin rikoksesta. Silloin saattoi tapahtua, että rangaistu ei itse lähtenytkään retkelle, vaan palkkasi jonkun toisen henkilön sen puolestansa tekemään. Näin toivioretki muuttui ansiotyöksi.

● Arabialaiset, jotka olivat Palestiinan herroina, osoittivat suurta suvaitsevaisuutta kristittyjä toivioretkeläisiä kohtaan. Heillähän oli kristittyjen matkoista tuntuvia tuloja. Mutta kun _seldžukit_, muuan islaminuskoon kääntynyt turkkilainen heimo, pääsi 11:nnellä vuosisadalla valtaan Etu-Aasiassa, koitti kristityille toivioretkeläisille tukala aika. Heitä alettiin sortaa ja vainota.

Toivioretkeläisten kertomukset heitä kohdanneista vainoista valoivat uutta uskonintoa Länsi-Euroopan kristittyjen mieleen: he paloivat halusta valloittaa »pyhän maan» vääräuskoisten käsistä.

● »=Se on Jumalan tahto.=» Niinpä paavi _Urbanus II_ päätti ryhtyä toteuttamaan kauan suunniteltua Palestiinan valloitusta. _Clermont_´in [klermō´] kirkolliskokouksessa Ranskassa v. 1095 hän esitti asian »Jumalan valitsemalle ja rakastamalle frankkien kansalle». Vastaukseksi hänen innostuttavaan puheeseensa kuului kaikkialta: »_Se on Jumalan tahto_.»

Papit ja maallikot ilmoittautuivat kilvan ottamaan osaa »pyhään maahan» tehtävään retkeen. He neulottivat päällysvaatteensa oikealle puolelle _punaisen ristin_ merkiksi siitä, että tekeillä olevasta sotaretkestä aiottiin _ristiretkeä_. Kirkko lupasi suojella ristiretkeläisten omaisuutta, ja kaikkia länsimaitten piispoja kehotettiin saarnaamaan ristiretkeä.

□ Ei kukaan ristiretken saarnaajista voinut vetää vertoja _Amiens´in_ [amjā´] _Pietarille_. Hän oli itse käynyt »pyhässä maassa» ja nähnyt, mitä kristityt saivat kärsiä. Ratsastaen laihan aasin selässä, avopäin ja paljain jaloin, pukeutuneena kuluneeseen munkkikaapuun ja pitäen ristiinnaulitun kuvaa kädessään hän matkusti läpi Pohjois- ja Keski-Ranskan ja puhui kansalle kirkoissa, toreilla ja maanteillä. Hänen kuihtunut muotonsa, palavat silmänsä, kiivaat liikkeensä ja tuliset saarnansa tekivät syvän vaikutuksen herkkämielisiin kuulijoihin. Ihmiset kunnioittivat Pietaria pyhimyksenä, tungeskelivat hänen ympärillään ja olivat onnellisia saadessaan suudella tai vain koskettaa hänen pukuansa taikka vain nykäistä hänen aasistaan karvoja, joita he tallettivat arvokkaina pyhäinjäännöksinä.

● =Matka Jerusalemiin.= Ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat enimmäkseen Ranskan ylimyksiä ja heidän alustalaisiaan. Heihin yhtyi joukko Etelä-Italian normanneja. Satoihin tuhansiin nousi retkeläisten luku. Pääjohtajana oli Ala-Lothringenin herttua _Bouillon_´in [būjō´] _Gottfried_. Kuljettiin maitse Unkarin kautta Konstantinopoliin, jossa kaikkien oli määrä yhtyä. Sieltä jatkettiin matkaa Vähän Aasian halki kohti Jerusalemia. Matkalla ristiretkeläiset valloittivat _Nī´kea_n ja _Antiokia_n kaupungit.

● =Jerusalemin valloitus v. 1099.= Vaivalloisen matkan jälkeen ristijoukko viimein saapui Jerusalemin edustalle. Mutta joukko oli huvennut n. 20 000:een. Osa oli kuitenkin jätetty valloitettuihin kaupunkeihin suojelusväeksi. »Se on Jumalan tahto!» ja »Jerusalem!» huudahtelivat retkeläiset, kun »pyhä kaupunki» ensi kerran tuli näkyviin. He kurottivat käsiään, laskeutuivat polvilleen ja syleilivät maata. Moni riisui jalkineensa ja kulki avojaloin eteenpäin. Vuonna 1099 Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä.

□ Kaupunki oli hyvin varustettu, ja sitä puolusti 40 000 miestä. Ristiretkeläisten täytyi, kun heidän ensimmäiset rynnäkkönsä oli torjuttu, malttaa mielensä ja ryhtyä varsinaiseen piiritykseen. Sillä aikaa kun rakennettiin ankaran suuria piiritystorneja, pidettiin ristijoukossa juhlallinen kulkue, sillä tahdottiin rukoillen ja hartautta harjoittaen puhdistautua synneistä ja huutaa Jumalaa avuksi väkirynnäkköön. Etupäässä kulkivat piispat ja papit juhlapuvussa, mutta paljain jaloin, korkealla kantaen ristejä, pyhäinjäännöksiä ja pyhimystenkuvia. Heitä seurasivat ritarit ja koko sotajoukko, paljain jaloin hekin, mutta täysissä varustuksissa, lippujen liehuessa ja torvien soidessa. Siten kristityt kulkivat saatossa Jerusalemin muurien ympäritse öljymäeltä Siionin portille, ja moni hurskas kristitty toivoi saman ihmeen uusiutuvan, joka muinoin oli tapahtunut Jerikossa. Mutta kaupungin muureilta muhamettilaiset huutelivat pilkkaavia herjasanoja kristityille, luullen heidän olevan epäjumalain palvelijoita, koska he kantoivat kuvia ja pyhäinjäännöksiä.

Kun Jerusalem vihdoin valloitettiin, toimeenpantiin kaupungissa hirveä verilöyly. Eräs mukana ollut ranskalainen kronikoitsija kertoo siitä mm. seuraavaa: »Nähtiin merkillisiä asioita. Muhamettilaisista toiset lyötiin kuoliaiksi, mikä oli heille lievin kohtalo. Toisia kiusattiin ensin pitkän aikaa ja sitten viskattiin liekkeihin. Kaduilla oli kasoittain katkottuja päitä, käsiä ja jalkoja. Ihmiset kulkivat sekä jalan että ratsain ruumisläjien yli. Kaikki tämä oli kuitenkin verraten vähäpätöistä. Täytyy mainita se, mitä tapahtui Salomon temppelissä, jossa muhamettilaisilla oli tapana pitää jumalanpalveluksiaan. Temppelissä ja sen käytävässä kuljettiin ratsulla veressä, joka ulottui ratsastajan polviin ja hevosen suitsiin asti.»

Tätä kristityt pitivät »ihmeellisenä Jumalan tuomiona». Murhatyöt suoritettuaan he menivät nöyrinä ja itkien, avojaloin ja aseettomina rukoilemaan pyhälle haudalle. Julmuus ja hartaus asuivat rinnakkain hyvässä sovussa heidän mielissään. Niin heikko oli heissä kristinuskon oikea henki.

● =Jerusalemin kuningaskunta.= Valloittamistaan maista kristityt muodostivat pieniä ruhtinaskuntia. Tärkein oli _Jerusalemin kuningaskunta_, jonka ensimmäinen hallitsija, »pyhän haudan suojelija», oli Bouillonin Gottfried. Länsimaiden läänityslaitos pantiin täälläkin voimaan. Jerusalemin kuningas oli kaikkien muiden ruhtinasten lääninherra. Pian syntyi kuitenkin eripuraisuutta läänien omistajain kesken. Se heikensi kristittyjen voimaa muhamettilaisia vastaan käydyissä jatkuvissa taisteluissa.

● =Hengelliset ritarikunnat.= Jerusalemin kuningaskunnan parhaana tukena olivat _hengelliset ritarikunnat_, joita täällä ristiretkien aikana perustettiin. Ensiksi perustettiin _johanniittain_ ritarikunta. Sitten syntyi _temppeliherrain_ ritarikunta, joka sai nimensä siitä, että heidän asuinpaikkansa oli likellä entistä Salomon temppeliä. Myöhemmin perustettiin _saksalainen_ ritarikunta. Ritarikuntain jäsenet vannoivat tavallisen munkkivalan ja lupasivat lisäksi taistella pyhän maan puolustamiseksi. Heidän päämiestänsä sanottiin _suurmestariksi_. Varsinkin temppeliherrain ritarikunta keräsi suunnattomia rikkauksia, se kun sai lahjoja ruhtinailta ja hurskailta ihmisiltä. Ei ainoastaan itämailla, vaan Euroopassakin, varsinkin Ranskassa, oli sillä runsaasti maaomaisuutta. Ritarien lukumäärä ritarikunnan ollessa mahtavimmillaan nousi 30 000:een.

MYÖHEMMÄT RISTIRETKET.

● =Jatkuva retkeläisvirta.= Lähes 200 vuotta ensimmäisestä risti-retkestä lukien kulki Euroopasta alinomainen ristiretkeläisten virta Palestiinaan ja sieltä takaisin. Enimmäkseen kuljettiin meritse Pohjois-Italian kaupungeista, jotka retkistä suuresti hyötyivät.

□ Venezian, Genovan ja Pisan laivurit ansaitsivat hyvät rahat retkeläisten kuljetuksella. Eräästä säilyneestä sopimuksesta saamme tietää, että matka meren yli Syyrian rannikolle maksoi lääniylimykselle valtavan summan, jolloin hänellä oli laivalla hyttipaikka. Aseenkantaja, joka matkusti kannella, maksoi n. kolmannen osan, tavallinen retkeläinen vielä vähemmän. Satamakaupungissa retkeläiset usein saivat odottaa viikkomääriä, ennen kuin tuli lähtöpäivä. Majapaikoissa ja kapakoissa elämä silloin oli vilkasta ja meluisaa. Merimatka kesti tavallisesti kuukauden. Mutta vastatuulet ja myrskyt usein hidastuttivat laivan kulkua. Mieluimmin matkustettiin niin likellä rantoja, ettei maa häipynyt näkyvistä. Myrskyn raivotessa papit rukoilivat ja panivat toimeen kulkueita Jumalan lepyttämiseksi.

● =Neljäs ristiretki.= Toisinaan oli retkeläisten lukumäärä tavallista suurempi ja järjestys retkellä lujempi. Siksi puhutaan useista eri ristiretkistä. Seurauksiltaan erittäin huomattava oli _neljäs ristiretki_ (1202–1204).

Kristityt olivat menettäneet Jerusalemin. He olivat turhaan yrittäneet valloittaa sitä takaisin. Paavi Innocentius III saarnautti silloin uutta ristiretkeä. Joukko ranskalaisia ritareita noudattikin paavin kehoitusta. He kokoontuivat Veneziaan purjehtiakseen sieltä »pyhälle maalle». Mutta venezialaisetpa ohjasivatkin laivat Konstantinopoliin, jossa ristiretkeläisten piti auttaa muuatta prinssiä taistelussa setäänsä vastaan, joka oli riistänyt valtikan hänen isältään. Karkotetun keisarin he asettivatkin jälleen valtaistuimelle, mutta kun eivät saaneet luvattua maksua, he valloittivat Konstantinopolin, ryöstivät kaupunkia ja ottivat koko valtakunnan haltuunsa. Itä-Rooman eurooppalaisista maista muodostettiin _Latinalainen keisarikunta_, jossa läänityslaitos saatettiin voimaan, mutta venezialaiset ottivat haltuunsa saaret ja rannikot. Puolen vuosisadan kuluttua Itä-Rooman keisarikunta palautui kuitenkin pääasiassa entiselleen.

Tämänkin jälkeen tehtiin vielä useita ristiretkiä Palestiinaan. Mutta ne olivat jotenkin tuloksettomia. »Pyhä maa» joutui vähitellen uudestaan islaminuskoisten haltuun. V. 1270 kristityt menettivät viimeisenkin varustuksensa siellä.

● =Ristiretkiä Eurooppaan.= Samaan aikaan kuin Lännen kristityt taistelivat Palestiinassa, käytiin »pyhää sotaa» Espanjan muhamettilaisia vastaan, jotka työnnettiin yhä kauemmas etelään. Mutta käytiinpä myös ristisotaa Euroopan pakanallisia kansoja vastaan. Niinpä _ruotsalaiset_ tekivät 12:nnella ja 13:nnella vuosisadalla kolme ristiretkeä Suomeen, minkä johdosta tämä maa joutui Ruotsin yhteyteen. 13:nnen vuosisadan alussa perustettu _kalpaveljesten_ hengellinen ritarikunta levitti miekalla valtaansa ja kristinuskoa Liivinmaan, Vironmaan ja Kuurinmaan asujainten keskuuteen. _Saksalainen_ ritarikunta taas käännytti Itämeren etelärannalla asuvat pakanalliset preussilaiset.

● =Euroopan olot muuttuvat.= Vaikka Palestiina uudestaan joutui vääräuskoisten haltuun, ristiretket eivät kuitenkaan jääneet vaille seurauksia. Ne vaikuttivat uudistavasti Euroopan kansojen elämään, niin taloudellisiin kuin henkisiinkin oloihin.

Varmaan voidaan laskea miljooniin niiden ihmisten lukumäärä, jotka noina vuosisatoina lähtivät toivioretkelle tai ristiretkelle Palestiinaan. He oppivat matkallaan tuntemaan uusia maita ja uusia kansoja, mikä oli omansa vaikuttamaan heihin herättävästi. Sekä Konstantinopolissa että Vähän-Aasian, Syyrian ja Egyptin kaupungeissa he tutustuivat sivistykseen, joka oli Länsi-Euroopan kansain silloista sivistystä tuntuvasti korkeammalla. Sekä retkien aikana että niiden jälkeen rauhallinen liikeyhteys idän ja lännen välillä vilkastui. Kaikki tämä sai aikaan, että niin kauppa ja teollisuus kuin tieteet ja taiteet alkoivat Euroopassa mitä kauneimmin versoa ja kukoistaa.

=V. Ristiretkien ajan sivistysolot.=

ARABIALAINEN SIVISTYS.

● =Kauppa ja teollisuus.= Arabialaiset olivat vanhastaan innokkaita _kaupan_ harjoittajia. Mekan etevimmät suvut pitivät kauppa-ammattia arvossa, ja Muhammed itse kuului kauppiasten säätyyn. Karavaanit, joissa oli lukuisasti kameleja, »autiomaan laivoja», kuljettivat tavaroita autiomaiden halki seudusta seutuun.

Arabialaisen maailmanvallan muodostuttua kauppa suuresti vilkastui. Arabialaiset kauppiaat välittivät tavaraliikettä Intiasta ja Kiinasta saakka Välimeren maihin, Venäjälle ja Pohjois-Eurooppaan asti. Kulkeutuipa arabialaisia tavaroita Venäjän jokia myöten Suomeen saakka. Egyptin Aleksandria oli Välimeren kaupan keskus, ja _Bagdā´d_issa yhtyivät monet vilkkaat karavaanitiet.

□ Bagdad kohosi suurimpaan loistoonsa vuoden 900 vaiheilla. Siellä oli komeita palatseja ja suihkulähteitä, 100,000 puutarhaa, 10,000 moskeijaa, 600 kanavaa ja 100 Tigriin yli johtavaa siltaa. Joen rannalla oli lukemattomia pienempiä ja suurempia laivoja, joilla oli meritse tuotu Idän tavaroita. Kussakin kaupunginosassa oli oma katettu kauppakatunsa eli basaarinsa myymälöineen ja tavarasuojuksineen, mutta rikkaimmat olivat Tigriin rannalla. On laskettu Bagdadissa olleen 1200 myymälää. Niissä oli kaupan kaikenlaisia itämaiden teollisuuden tuotteita, aseita, hienoja kulta- ja hopeakaluja, nahkatavaroita, kankaita ja mattoja.

● Kaupan ohella kukoisti _teollisuus_. Siinä arabialaiset oppivat paljon persialaisilta. Kuuluisia olivat hienot damasti-, musliini- ja silkki _kankaat_ sekä komeat _matot_, joiden taiteikkaat kuviot ja loistavat värit hivelivät silmää. _Koristuksia_ käytettiin ja valmistettiin runsaasti. Erään kalifin puolisolla sanotaan olleen juhlatiloissa niin viljalti koristuksia puvussaan, ettei jaksanut seistä ilman nojaa. Kultasepän ja jalokiventahkoojan taito oli korkealle kehittynyt. Mutta myös raudasta valmistettiin erittäin kelvollisia ja aistikkaita esineitä, varsinkin _aseita_. _Paperin_ valmistuksen arabialaiset oppivat kiinalaisilta.

● =Maanviljelys.= Tultuaan Niilin sekä Tigriin ja Eufratin joki-laaksoihin, jossa maanviljelystä vanhastaan menestyksellä harjoitettiin, arabialaiset kehittyivät eteviksi ja innokkaiksi maanviljelijöiksi. He oppivat keinotekoisen kastelumenetelmän, jota sitten ilahduttavalla menestyksellä käyttivät myöskin Espanjassa. Vielä meidän päivinämme käytetään Valenciassa niitä kastelulaitoksia, joita maurilaiset, Espanjan muhamettilaiset, sinne rakensivat. He alkoivat viljellä _riisiä_ Egyptissä, josta riisinviljelys sitten levisi Lombardiaan ja Espanjaan. _Sokeriruo´on_ viljelyksen, jonka he oppivat Intiasta, he toivat Sisiliaan. _Kahvin_, _puuvillan_ ja _hedelmäin_ viljelys oli hyvällä kannalla, ja _kukkien_ hoito oli heidän mielityötään. Arabialaiset käyttivät itse runsaasti suitsutus- ja hajuaineita, mutta kauppasivat niitä muillekin kansoille.

=Tieteet.= Varallisuuden lisääntyessä kohosi henkinenkin elämä rikkaaseen kukoistukseen. Tieteistä arabialaiset harjoittivat etenkin matematiikkaa, luonnontieteitä ja filosofiaa.

_Matematiikan_ tutkimuksen alalta on mainittava algebra, mutta ennen kaikkea on arabialaisten ansiota nykyisen numerojärjestelmämme siirtäminen Intiasta Eurooppaan. Vähitellen se työnsi syrjään vanhan hankalan roomalaisen numerojärjestelmän.

_Luonnontieteistä_ viljeltiin ensinnäkin a) _tähtitiedettä_. Arabialaiset astronomit harjoittivat myös tähdistä ennustamista eli _astrologiaa_, joka sitten levisi Eurooppaankin. Arabialaisilla tutkijoilla oli tähtitorneja, joista kaukoputkella tarkastettiin taivasta. Osasivatpa tähtitieteilijät valmistaa koneita, joiden avulla merenkulkijat laskivat taivaankappalten asennosta, millä leveys- ja pituusasteella he olivat. Myös b) _fysiikan_ alalla he tekivät keksintöjä. He käyttivät tavallisia kelloja ajan mittaamiseksi. Kiinalaisilta he oppivat tuntemaan kompassin. He harrastivat myös c) _kemiaa_ eli oikeammin _alkemiaa_ (kullan-valmistamista). He koettivat näet keksiä ns. »viisaitten kiveä», jonka avulla voisi epäjaloista metalleista valmistaa kultaa ja hopeaa ja jolla ikuinen nuoruus saavutettaisiin. Korkealle kehittyi d) _lääketiede_. Siihen aikaan, kun lääkäritoimi Euroopan kristityissä maissa oli parranajajain ja kylvettäjäin käsissä, oli arabialaisilla ammattitaitoisia lääkäreitä eri tauteja varten sekä monin paikoin oivallisia sairashuoneita.

Huomatuimmat lääkärit olivat usein myös etevimpiä _filosofeja_. Tutkittiin ja selitettiin etenkin kreikkalaisen Aristoteleen teoksia.

Arabialaisten rinnalla heidän keskuudessaan asuvat juutalaiset olivat taitavia tiedemiehiä, varsinkin lääkäreitä ja filosofeja.

Tieteiden harjoittamista varten perustettiin _yliopistoja_. Arabialaisilla oli myös suuria _kirjastoja_. Niinpä mainitaan Córdoban kirjastossa olleen n. 600 000 kirjanidettä. _Luku_- ja _kirjoitustaito_ olivat maurilaisten keskuudessa yleiseen tunnettuja.

● =Runous.= Arabialaisen eepillisen runouden tuotteista on mainittava satukokoelma »Tuhat yksi yötä». Nämä sadut, jotka osoittavat etevää kertojakykyä sekä rikasta mielikuvitusta, on käännetty monille sivistyskielille. Arabialaiset sepittivät niin ikään kauniita tunnelmarunoja. Draamallinen runous oli sen sijaan heille vieras.

● =Kuvaamataiteet.= Koraani kielsi ihmisruumiin kuvaamisen, jonka vuoksi kuvanveisto- ja maalaustaide jäivät kehittymättömälle kannalle. Sitä korkeammalle kohosi _rakennustaide_. Arabialaisten _palatsit ja moskeijat_ osoittavat kehittynyttä rakennustaitoa ja taiteellista aistia. Arabialaiseen rakennustaiteeseen on tuntuvasti vaikuttanut bysanttilainen tyyli. Sen tunnusmerkkejä ovat moskeijojen yhteydessä kohoavat kapeat _minareetit_, bysanttilainen kupukatto, sirot pylväät, hevosenkengän muotoiset kaariholvit sekä värikkäät kasvimuotoja ja kirjainmerkkejä kaavailevat koristeet, _arabeskit_. Valtaisimpia rakennustaiteen tuotteita on Córdoban moskeija, mutta ihanuudesta kuuluisammaksi on tullut Alhambran [ala´mbra] palatsi Granadassa lukemattomine saleineen, leijonapihoineen ynnä ruusu- ja myrttipensaineen.

KAUPPA JA KAUPUNGIT.

● =Tarpeet lisääntyvät.= Varhaisempana keskiaikana ihmiset tulivat yleensä toimeen niillä tuotteilla, joita valmistettiin omalla maatilalla tai likeisimmässä ympäristössä. Kauppa eli tavarainvaihto supistui näin ollen sangen vähään. Mutta vähä vähältä ihmisten tarpeet lisääntyivät. Alettiin kaivata moninaisempia ja hienommin valmistettuja tavaroita. Varsinkin sen jälkeen, kun Euroopan kansat ristiretkien aikana tulivat likeiseen kosketukseen kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa ja oppivat tuntemaan heidän korkeammalle kehittyneet sivistysolonsa, heräsi heissä halu saada Idän tuotteita Eurooppaankin sekä pyrkimys valmistaa samantapaisia tuotteita kotimaassa. Näin kauppa ja teollisuus entistä nopeammin alkoivat edistyä.

● =Kaupunkien synty.= Kaupan ja teollisuuden vilkastuessa kaupungit vaurastuivat. Entiset Rooman vallan aikaiset kaupungit, joita oli säilynyt etenkin Italiassa, kohosivat jälleen kukoistukseen, ja uusia perustettiin Euroopan eri maihin. Niitä syntyi tietenkin sellaisiin paikkoihin, jossa vanhastaan oli käyty kauppaa taikka joista oli helppo matkata vieraille seuduille. Suurten jokien varsille ja meren lahdelmiin kohosivat vauraimmat kaupungit. Samalla oli katsottava, että paikka oli turvallinen, koska ajat edelleen olivat levottomat ja ihmiset väkivaltaisia. Niinpä perustettiin kaupunki monesti jonkun mahtavan lääniylimyksen linnan lähistöön. Usein valittiin myös kaupungille paikka rauhoitetun kirkon tai luostarin likeltä. Tällainen paikka oli edullinen senkin takia, että sinne varsinkin suurina kirkollisina juhla-aikoina, »messuina», kerääntyi joukoittain ihmisiä, jotka ostivat ja myivät tavaroita: juhla-ajat olivat samalla markkina-aikoja.

● =Kaupunkien ulkomuoto.= Turvallisuuden takia täytyi kaupungit varustaa vahvoilla muureilla ja korkeilla torneilla.

Tästä johtui, että keskiajan kaupungit yleensä olivat alaltaan pieniä ja ahtaita. Ne olivat myös likaisia ja pimeitä. Usein raivosi niissä kulkutauteja. Toisinaan tulipalo hävitti kokonaiset kaupungin-osat, varsinkin niissä kaupungeissa, joissa enimmät rakennukset olivat puusta ja sammutuskeinot huonot.

□ Väkiluku keskiajan kaupungeissa ei ollut suuri. Kölnissä, joka oli Saksan suurin kaupunki, oli keskiajan lopussa 40,000 asukasta. Kumminkin mainitaan Alankomaiden suurten kaupunkien väkiluvun nousseen 100,000:een, ja Pariisin asukasmäärän sanotaan olleen vuoden 1400 paikkeilla 300 000.

Kun kaikkien asukkaiden tuli asua muurien sisäpuolella, tila kävi ahtaaksi väkiluvun vähänkin lisääntyessä. Sen tähden rakennettiin talot korkeiksi. Italian ja Ranskan kaupungeissa ne olivat tavallisesti kivestä. Seinät olivat valkeiksi maalatut ja katot laakeat, niin että vilpoisina kesäiltoina perheen jäsenet saattoivat siellä joutohetkensä viettää. Saksan ja Pohjoismaiden kaupungeissa oli enimmäkseen puurakennuksia. Ne olivat usein korkeita ja suipot päädyt käännettyinä katuun päin. Ylemmät kerrokset rakennettiin alempia ulommaksi, niin että talojen välitse tuskin sai nähdä taivasta ollenkaan. Kahden vierekkäisen talon asukkaat saattoivat melkein kukottaa kätensä toisilleen. Kullakin varakkaalla porvarilla oli talonsa, ja kun ne rakennettiin ilman ennakolta valmistettua yhteistä suunnitelmaa vain paikan laadun mukaan, niin kadut tulivat ahtaiksi ja mutkaisiksi.

Kussakin kaupungissa oli avoin tori. Sen keskellä oli kaupungin kaivo, jota tavallisesti koristi kaupungin suojeluspyhimyksen kuva. Torin varrella oli raatihuone, joka usein oli kaupungin komein rakennus. Siellä pitivät kaupungin virkamiehet kokouksiaan, mutta siellä viettivät usein myös varakkaat kauppiaat perhejuhliaan. Raatihuoneen kattoakin korkeammalle kohosivat monien kirkkojen tornit.

Torin ja katujen varsilla olevat myymälät olivat enimmäkseen yksinkertaisia avonaisia suojia. Kauppias tavaroineen oli myymälän sisällä, mutta ostajat olivat ulkona alas lasketun luukun edessä kauppojaan tekemässä. Käsityöläiset asuivat useimmiten siten, että saman ammatin harjoittajat olivat saman kadun varrella. Sen vuoksi alettiin katuja sanoa seppien kaduksi, kankurien kaduksi, räätälien kaduksi, oluenpanijain kaduksi j. n. e. Italian kaupungeissa käsityöläiset usein tekivät työtä ulkosalla, mutta pohjoisemmissa maissa oli kullakin omat työhuoneensa.

Puhtaus oli keskiajan kaupungeissa perin huonolla kannalla. Italiassa kadut oli katettu tiilillä tai kivilaatoilla, mutta muissa maissa ne yleensä olivat kiveämättömät. Sen takia ne poudalla hirveästi pölysivät, ja sateella ne olivat loan peitossa. Kaduille ja pihoille viskattiin taloista arvelematta lika-aineet, eikä niitä korjattu pois, vaan jätettiin siihen sateen huuhdottaviksi. Puhtaudesta huolehtivat siat, joita makaili talojen edustalla tai kuljeskeli pitkin katuja ruokaa etsien.

Yön aikaan kaupungissa oli pimeä, ellei sattunut kuu taivaalla kumottamaan. Katuja näet ei siihen aikaan valaistu. Ainoastaan milloin kuningas oli kaupungissa vieraana taikka suuri vaara oli uhkaamassa, piti jokaisen talon edustalla palaa lyhty. Ihmisten oli vallitsevan pimeyden takia pakko mennä aikaiseen maata ja nousta varhain aamulla töitänsä toimittamaan. Jos jonkun oli pakko pimeässä liikkua, jota hän rosvojen pelossa ei mielellään tehnyt, hänellä oli lyhty kädessä.

● =Kaupunkien hallitus.= Oikeus perustaa kaupunkeja oli kuninkaiden ohella myös maallisilla ja hengellisillä ylimyksillä. Monet ylimykset käyttivät ahkerasti tätä oikeutta, koska he siten saattoivat lisätä tulojaan. He kantoivat veroja kaupunkien asukkailta ja ottivat tullia kauppiailta, jotka saapuivat niihin tavaroitaan myymään.

Mutta mikäli kaupunkien varallisuus karttui, ne vapautuivat lääninherrain vallasta. Toiset ostivat vapauskirjan eli _kartan_, toiset hankkivat vapauden asevoimin. Tämän takia ja turvatakseen vastedeskin itsenäisyyttään kaupungeilla oli aseellisia joukkoja, niin kuin mainittiin Hohenstaufien ja Lombardian kaupunkien välisistä sodista kerrottaessa. Kun kuningasvaltakin useimmissa maissa oli heikko, kaupungit saivat jotenkin täydellisen _itsehallinnon_. Tulivatpa Lombardian kaupungit vallan itsenäisiksi.

Kaupunkien asukkaat valitsivat omat virkamiehensä yhteisistä asioista huolehtimaan. Eri maissa virkamiesten arvonimet olivat erilaiset ja heidän tehtävänsäkään eivät aina olleet samat. Italiassa sanottiin heitä _konsuleiksi_. Saksassa ja Pohjoismaissa _pormestari_ ja _raati_ eli _neuvosto_ muodostivat kaupungin hallituksen, mutta myös kaupungin asukkaat eli porvarit saivat _raastuvan kokouksessa_ olla päättämässä tärkeimmistä asioista.

● =Ammattikunnat.= Käsityönharjoittajat liittyivät _ammattikunniksi_, siten että saman ammatin harjoittajat kussakin kaupungissa muodostivat oman ammattikunnan. Ammattikunnan jäsenet jaettiin _oppipoikiin_, _kisälleihin_ ja _mestareihin_. Ammattikunnan johtajaa sanottiin _ammatinvanhimmaksi_. _Ammattisäännöissä_ oli määrätty, montako oppipoikaa ja kisälliä mestarilla sai olla. Ammattikunta valvoi myös tavarain laatua ja määräsi hinnat. Yksityisen ammattilaisen vapaus oli siis perin rajoitettu; mutta samalla hän oli taloudellisesti turvattu. Pian käsityöläiset kohosivat arvossa ja pääsivät osallisiksi kaupungin hallitukseen, jossa aluksi kauppiaat yksin vallitsivat.

□ =Oppipojasta mestariksi.= Ammattikunnan ahtaissa rajoissa keskiajan käsityöläinen eli elämänsä. Nuorena hänet pantiin oppiin mestarille, joka määräsummasta opetti hänelle tarpeellisen ammattitaidon sekä antoi ruoan ja vaatteet. Todistajain, mieluimmin kahden mestarin läsnäollessa tehtiin tästä juhlallinen sopimus. Hän oli nyt _oppipoika_. Oppiajan pituus vaihteli jossain määrin, tavallisesti se oli 9–12 vuotta. Jos mestari kuoli ennen oppiajan päättymistä, oppipoika sai uuden mestarin. Voitiinpa hänet myydäkin mestarilta toiselle. Jos oppipoika karkasi, tuotiin hänet väkivalloin takaisin; jos karkaaminen uudistui kolmasti, niin hänet suljettiin ammattikunnasta, ja hänen tulevaisuutensa oli mennyttä. Mutta mestarillakin oli velvollisuutensa. Hänen tuli huolellisesti opettaa oppipoikaa sekä antaa hänelle riittävästi ravintoa ja vaatteita.

Kun oppiaika oli päättynyt, tuli oppipojasta _kisälli_. Kisälli sai työstään määrätyn palkan. Hänellä oli oikeus vaihtaa mestaria, jopa vaeltaa kaupungista kaupunkiin. Tätä oikeutta kisällit mielihalulla käyttivätkin. Heillä tuli kumminkin olla todistus edelliseltä mestarilta eivätkä he olleet oikeutettuja poistumaan työpaikoistaan, ennen kuin sovittu aika oli mennyt umpeen.

Kun kisälli tahtoi tulla _mestariksi_, hänen myöhemmaltä keskiajalta alkaen tuli osoittaa taitonsa suorittamalla näyte, jota sanottiin _mestarinnäytteeksi_. Joskus häneltä vaadittiin lisäksi tutkinto, jossa hänen oli tehtävä selkoa ammattinsa ja työnsä perusteista. Sen jälkeen hänet otettiin juhlallisesti ammattikuntaan, ja hän vannoi ammattivalan luvaten kaikessa noudattaa ammattikuntansa sääntöjä.

Ero mestarin ja kisällin välillä ei ollut suuri. Jokainen mestari oli itse kerran ollut kisälli. Mestari teki työtä samassa ahtaassa huoneessa kuin hänen kisällinsä ja oppipoikansakin, jakaen heidän kanssaan yhteiset ilot ja surut. Keskiajan lopulla juopa kumminkin leveni. Muutamat mestarit tulivat muita varakkaammiksi ja alkoivat harjoittaa ammattia monine kisälleineen ja oppipoikineen tehdasmaisesti.

● =Kaupunkiyhtymät.= Keskiajan tärkeimmät kaupungit olivat seuraavat:

Italiassa: _Amalfi_

_Venezia_

_Genova_

_Pisa_

_Firenze_

_Milano_

Ranskassa: _Marseille_ [marse´j]

_Pariisi_

Alankomaissa: _Gent_

_Brügge_

_Antwerpen_

Saksassa: _Lübeck_

_Hampuri_

_Köln_

_Danzig_

Englannissa: _Lontoo_

Pohjoismaissa: _Visby_

_Tukholma_

_Bergen_

_Tallinna_

Venäjällä: _Novgorod._

Useissa maissa kaupungit yhtyivät _liittokunniksi_ voidakseen paremmin valvoa kauppaetujaan. Se olikin tarpeen, sillä keskiajalla kauppiaalla oli elinkeinonsa harjoituksessa monta vaikeutta voitettavana. Maantiet olivat edelleen huonot, siltoja oli vähän ja rosvoja liikkui teiden varsilla kauppamatkueita väijymässä. Siksi kauppiaat kulkivat kaupungista toiseen mieluimmin suurissa joukoissa. Usein mahtavat lääninherratkin harjoittivat rosvousta sekä maanteiden että vesiväylien varsilla. Kuuluisaksi on tullut aatelisherrojen _ranta_-_oikeus_, jonka nojalla he ottivat haltuunsa haaksirikkoutuneiden laivojen tavarat. Haaksirikkoja taas sattui usein, kun ei ollut merikortteja, ei majakoita eikä luotseja. Lisäksi lääninherrat vaativat tulleja kauppiailta, jotka kuljettivat tavaroita heidän alueittensa läpi. Pitkällä matkalla kauppias joutui maksamaan tullin useita kertoja. On laskettu, että esim. Rhônejokea kuljettaessa oli maksettava 60 kertaa tulli.

Yhteen liittymällä kaupungit saattoivat ponnekkaammin toimia kauppateiden korjaamiseksi sekä etujensa valvomiseksi lääninherroja vastaan.

Kuuluisin kaupunkiyhtymä oli Pohjois-Saksan _Hansa_. Se sai alkunsa vuoden 1100 paikkeilla ja pysyi voimassa kauas uudelle ajalle saakka. Se oli kukoistavimmillaan 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla, jolloin siihen kuului monta kymmentä kaupunkia, muun muassa Lübeck, Hampuri, Visby ja Tallinna. Rahalla ja sopimuksilla, myöhemmin myöskin sodalla Hansa hankki toisen kauppaoikeuden toisensa perästä: vapautuksia rantaoikeudesta, tullivapautta, pääsyn kaikille markkinapaikoille sekä kauppiailleen oikeuden kantaa aseita vieraissa maissa. Lopulta koko Itämeren ja Pohjanmeren kauppa tuli Hansan yksinoikeudeksi. Hansalla oli kauppakonttoreja Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa. Suomenkin kaupungeissa hansakauppiaat, »kestit», harjoittivat ahkerasti kauppaa. Eri kaupunkien edustajat kokoontuivat Lübeckiin _hansapäiville_, joilla yhteiset asiat ratkaistiin.

● =Kauppatavarat.= Keskiajan _kauppatavarat_ olivat etupäässä ylellisyystavaroita. Syyrian ja Egyptin kaupungeista Italian kauppiaat toivat itämaiden tuotteita: silkki- ja musliinikankaita, hienoja mattoja ja vaippoja, erilaisia koristeita sekä mausteita ja sokeria. Saksan ja Ranskan jokia pitkin kuljetettiin tavarat Alppien pohjoispuolella oleviin maihin. Paitsi kaukaisen Idän tavaroita kulki kaupassa Italian ja Alankomaiden kaupungeissa valmistettuja kankaita, Reinin ja Ranskan viinejä sekä Saksassa valmistettuja aseita. Englannista tuotiin villoja Alankomaiden kaupunkeihin kankaiksi valmistettaviksi. Norjan rannikoilta tuotiin silliä. Venäjältä saatiin vuotia ja meidän maastamme turkiseläinten nahkoja ja kaloja.

● =Rahaliike.= Kaupan vilkastuessa _raha_ tuli yhä yleisemmin vaihdon välineeksi; luontoistaloudesta siirryttiin _rahatalouteen_. Rahan käyttäminen oli kumminkin hankalaa, koska liikkeessä oli monenlaista rahaa, esim. Ranskassa 80 eri lajia. Jokaisella feodaaliherralla oli näet oikeus lyödä rahaa. Sen vuoksi täytyi olla rahanvaihettajia. He olivat aluksi etupäässä juutalaisia, jotka samalla harjoittivat rahanlainausta korkoa vastaan. Mutta jo 13:nnella vuosisadalla Italian ja Etelä-Ranskan kauppiaat rupesivat harjoittamaan rahanlainausta, ja vuoden 1300 vaiheella sanotaan Firenzessä, joka keskiajan lopulla oli rahanlainausliikkeen keskus, olleen monta kymmentä _pankkia_. Ne lainasivat rahoja myös kuninkaille ja ruhtinaille Euroopan eri maihin. Pankkilaitos oli niin täydellisesti italialaisten käsissä, että kaikkia rahamiehiä sanottiin lombardilaisiksi ja pankkeja lombardilaitoksiksi.

Vielä nykyäänkin useat rahaliikkeessä käytetyt sanat ovat italiankielestä saatuja.

RITARISTO.

● =Ritarit.= Ritarilla tarkoitettiin aikaisemmin aatelista ratsusotilasta. Mutta myöhemmin kaikki aatelismiehet eivät enää kohonneet ritareiksi. Ristiretkien aikana saavuttivat ritariarvon vain ne, jotka olivat saaneet _ritarikasvatuksen_ ja jotka sen jälkeen erikoisia menoja noudattaen oli _lyöty ritareiksi_.

□ =Aatelispojasta ritariksi.= Elämänsä seitsemän ensimmäistä vuotta aatelispoika oli etupäässä naisten hoidossa. Hän oleskeli lastenkamarissa ja kulutti aikansa tavallisissa lastenleikeissä. Kun hän oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa, hän siirtyi miesten kasvatettavaksi. Kirjalliseen opetukseen ei nyt enempää kuin myöhemminkään yleensä pantu huomiota. Moni ritari ei osannut edes kirjoittaa.

Urheilulla ja ruumiinharjoituksilla sitä vastoin oli tärkeä sija aatelispojan kasvatuksessa. Häntä opetettiin juoksemaan, kiipeämään ja uimaan, heittämään keihästä ja ampumaan nuolella, käyttämään miekkaa ja ohjaamaan hevosta. Näissä taidoissa hän kehittyi toisinaan ihmeteltävän pitkälle. Samalla häntä totutettiin hyvään ryhtiin ja kauniisiin ruumiinliikkeisiin, aivan kuin ennen muinoin Kreikassa.

Mutta hänen tuli oppia myös hienoja käytöstapoja ja kohteliasta esiintymistä. Häntä totutettiin kaikissa tiloissa hillitsemään itseään. Tässä vaikeassa taidossa häntä opasti vanhempi ritari, monesti joku vieras, jonka perheeseen nuorukainen oli lähetetty kasvatettavaksi. Hän sai auttaa ritaria satulaan ja satulasta alas sekä palvella pöydässä ja makuusuojassa. Linnan rouvalle ja linnan neideille hänen tuli osoittaa kohteliasta palvelevaisuutta kaikissa tiloissa. Häntä sanottiin silloin _paašiksi_ eli hovipojaksi.

Isommaksi vartuttuaan hänestä tuli _aseenkantaja_. Hän sai pitää huolta ritarin ratsuista sekä seurata häntä metsästysretkille ja turnajaisiin. Ja lopuksi hänet otettiin sotaretkellekin, jossa sotaiset urotyöt ja sankarimaine häntä odottivat. Aatelisnuorukaisen kasvatus oli päättynyt, hän oli valmis saamaan ritarilyönnin.

_Ritariksi lyöminen_ tapahtui tavallisesti jossakin juhlatilaisuudessa, esim. ruhtinaallisissa häissä. Se tapahtui eri maissa ja eri aikoina eri tavalla. Aluksi siihen kuului vain lyönti miekanlappeella, minkä joku vanhempi ritari toimitti. Mutta myöhemmin, kun kirkko pyrki vaikutukseen tälläkin alalla, ritariksi lyömiseen kuului monta, osittain uskonnollista menoa. _Kylpy_, sielun ja ruumiin puhtauden vertauskuva, oli ensimmäinen valmistustoimi. Sitten ritariksi lyötävän tuli _paastota_ ja valvoa yö kirkossa. Aamulla hän tunnusti syntinsä ja sai papilta synninpäästön. Valkeihin vaatteisiin puettuna hänet saatettiin nyt alttarin luo, pappi luki rukouksen ja siunasi hänen miekkansa. Sen jälkeen joku vanha ritari _löi häntä miekan lappeella_ sanoen: »Teen sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.» Ritariksi lyöty teki _valan_ luvaten käyttää asettansa heikkojen ja sorrettujen puolesta. Sitten hänet puettiin _ritariasuun_: rautakypärään, rautapaitaan, rautasäärystimiin, rautakintaisiin ja kultaisiin kannustimiin. Miekka sidottiin hänen vyötäisilleen. Käteensä hän sai kilven, jossa oli suvun vaakunamerkki, tavallisesti leijonan, karhun, hirven, kotkan tai jonkin muun eläimen kuva.

Kaikki aseenkantajat eivät kumminkaan tulleet ritareiksi. Siihen arvoon kohosivat enimmäkseen vain varakkaimmat ja ylhäisimmät sekä ne, jotka olivat erikoisesti kunnostautuneet.

● =Ritarillisuus.= Ritarit muodostivat suljetun kansanluokan, _ritarisäädyn_. Säätyyn kuuluvat tunsivat läheistä yhteenkuuluvaisuutta; yhdistipä säätyside toisiinsa eri maidenkin eri kieliä puhuvat ritarit. Yhtä tarkasti he taas pyrkivät erottautumaan toisista kansanluokista.

Ritarien keskuudessa kehittyi ominainen katsomustapa, joka jo kuvastuu ritariksi lyötäessä noudatetuista menoistakin. Ritarin tuli olla _rohkea_. Hän ei saanut suurimmankaan vaaran hetkellä paeta taistelusta; vaikka varma kuolema oli vastassa, tuli hänen komentaa ratsuansa eteenpäin. Ritarin tuli olla _uskollinen_ »Miehen velvollisuus on kärsiä herransa puolesta kaikkea, kuumaa ja kylmää, puutetta ja surua, tarpeen tullen uhrata henkensäkin», sanotaan Rolandin laulussa. Ritarilla tuli olla voimakas _kunniantunto_. Hän ei saanut »tahrata kilpeään» epärehellisellä menettelyllä, kunniattomilla teoilla. Ritarin tuli _kunnioittaa_ ja _palvella naista_. Naissydämen voittaminen oli melkein yhtä arvokasta kuin jonkin linnan tai maan valloittaminen. Vielä tuli ritarin olla an_telias_, antaa almuja kerjäläisille ja toivioretkeläisille sekä auttaa pulaan joutuneita säätyveljiään.

Nämä ominaisuudet, joita sanotaan ritarihyveiksi, muodostavat ritari-ihanteen. Jos ritarilla oli nämä hyveet, pidettiin häntä _ritarillisena_.

● =Ritarilinna.= Feodaaliherra asui perheineen ja palvelijoineen lujasti varustetussa asunnossa, jota sanottiin _ritarilinnaksi_. Se oli samalla kertaa asunto ja linna. Noina levottomina aikoina täytyi aatelisenkin olla alinomaa varuillaan vihollisen hyökkäystä vastaan.

□ Tavallisimmin sijaitsi linna, joka oli rakennettu harmaasta kivestä, korkealla kummulla tai kallion kielekkeellä, joka kohosi jyrkkänä ja jonne vain kaitainen tie johti. Sitä kiersi ympäriinsä veden täyttämä kaivanto, _vallihauta_. Vallihaudan sisäpuolella kohosi linnan _ympärysmuuri_, joka oli harjalla ja torneilla varustettu. Muurissa oli yksi ainoa aukko, jonka sulki paksuista, raudoitetuista tammilaudoista tehty _portti_. _Nostosilta_, joka vallihaudan ylitse johti porttiaukolle riippui rautavitjoista ja sen saattoi kohottaa ylös porttiholviin.

Ympärysmuurin sisäpuolella oli ensin avoin ala, _ulompi linnanpiha_. Sen takaa kohosi useita rakennuksia, joiden keskelle muodostui _sisempi linnanpiha_. Sieltä kohosi myös linnan _torni_ muita rakennuksia korkeammalle. Tornin sisäänkäytävä saattoi olla 10 metriä pihamaata korkeammalla, niin että sinne pääsi vain siirrettävillä tikapuilla.

Tämmöisen linnan valloittaminen oli sen ajan aseilla vaikea tehtävä. Äkkirynnäköllä se oli miltei mahdotonta, jos linnan vartiosto oli valpas. Tikapuita pitkin saattoi yrittää kiivetä muurille. Mutta sieltä linnan puolustajat valoivat tulikuumaa vettä tai pikeä uhkarohkeitten niskaan. Heittokoneita, joilla viskattiin suuria kiviä muureja vastaan, sekä korkeita hyökkäystorneja myös käytettiin. Mutta useimmiten oli pakko turvautua linnan piiritykseen. Jos se saatiin tehokkaaksi ja jos sitä jatkettiin tarpeeksi kauan, oli linnan pakko antautua, ellei ulkoapäin tullut apua.

_Asumuksena_ linna oli kolkko ja epämukava. Kun seinät olivat paksut ja ikkuna-aukot pieniä, pääsi huoneisiin niukalti valoa. Ne olivat pimeitä ja kosteita. Lasia ei ollut, vaan ikkunoissa käytettiin pergamenttia tai sarveislevyä; usein ikkuna-aukko suljettiin vain luukulla. Komein huone oli _ritarisali_, jossa ikkunat olivat suuremmat ja jonka seinille oli ripustettu kuvia ja vaakunoita. Siinä vietettiin suuret juhlat.

_Huonekaluja_ oli vähän ja nekin enimmäkseen epämukavia. Pitkin seiniä oli raheja, joille oli levitetty peittoja ja patjoja, joten niillä saattoi nukkua. Suuria tuoleja oli joitakin sekä kaappeja ja isoja tammiarkkuja, joissa vaatteita säilytettiin. Työhuoneissa, joissa linnanrouva johti tyttäriensä ja palvelijoittensa töitä, oli rukkeja ja kangaspuita.

Aatelisten _puku_ sitä vastoin oli komea, varsinkin sen jälkeen kun Idän tavaroita alkoi runsaammin saapua Eurooppaan. Ne valmistettiin hienoista, monivärisistä kankaista ja koristettiin soljilla ja muilla helyillä. Sekä miehillä että naisilla oli liinainen, villainen tai silkkinen paita. Sitten kuului miesten pukuun ruumiinmukaiset housut sekä mekko. Myöhemmin vaihdettiin mekko edestä napitettavaan takkiin, joka vaatekappale siis tuli käytäntöön keskiajan loppupuolella. Kylmänä vuodenaikana käytettiin turkkia ja juhlatilaisuuksissa hihatonta viittaa. Ylhäisillä naisilla oli paidan päällä väljä pukuvaate, joka vaihdettiin hameeseen ja röijyyn samoihin aikoihin kuin miehet alkoivat käyttää takkia. Talviaikana naisetkin käyttivät nahkavuorista päällysvaatetta. Naineilla naisilla oli pää katettuna, naimattomilla vain metallirengas tai seppele päässään. Jalassa oli sukat ja nauhakengät. Muutoin vaihtelivat muodit useasti. Toisinaan käytettiin litteäteräisiä »turpakenkiä», toisinaan suippokärkisiä »kärsäkenkiä». Välistä miehet letittivät partaansa kulta- ja hopealankoja, välistä ajoivat leukansa sileäksi. Joskus olivat hihat niin pitkät, että vain sormenpäitä näkyi, tai leikattiin vaatekangas kapeiksi suikaleiksi, joiden alta kirjava vuori näkyi.

_Aterioilla_ syötiin ja juotiin runsaasti. Erittäin haluttuja olivat liharuoat, jotka olivat runsaasti maustettuja. Paaston aikana oli pakko syödä kalaa. Paljon nautittiin olutta ja erilaisia viinejä varsinkin juhla-aterioilla. Silloin monet humaltuivat ja rupesivat meluamaan, syntyipä tappeluitakin. Veitsi ja lusikka olivat käytännössä, mutta haarukan sijasta käytettiin sormia.

_Elämä_ ritarilinnassa oli yleensä yksitoikkoista, varsinkin naisväellä, joka vuodet läpeensä oleskeli kotosalla. Parhaana ajankuluttajana oli ahkera työ talouspuuhissa. Mutta vaihteluakin kaivattiin. Tervetulleita olivat sen vuoksi kiertävät _ritarilaulajat_, joita Ranskassa sanottiin _trubaduureiksi_. He lauloivat uljaista ritareista, heidän sankariteoistaan ja lemmenseikkailuistaan. Monet näistä laulajista olivat itsekin ritareja. Jollei tällaista huvia ollut tarjolla, pelattiin linnassa šakkia tai dammia taikka lyötiin korttia, jotka ajanvietteet oli arabialaisilta opittu. Hyvin usein lähdettiin _metsästysretkille_ mukana koirat ja kesytetyt haukat, joita oli opetettu lintuja pyydystämään. Suurimmat _juhlatilaisuudet_ olivat häät, joissa juhlallisten vihkiäisten jälkeen seurasi komeat juhla-ateriat, piiritanssit ja seuraleikit.

● =Turnajaiset.= Suurten juhlatilaisuuksien yhteydessä pantiin usein toimeen aseleikit, joita sanottiin _turnajaisiksi_ ja joita varakkaat suurvasallit tuon tuostakin järjestivät.

□ Kun turnauspäivä oli määrätty, linnanherra lähetti airuensa linnasta linnaan kutsumaan vieraita juhlaan. Samalla alettiin laittaa turnauskenttää tarpeelliseen kuntoon. Jokin soikea kenttä linnan lähistössä ympäröitiin aitauksella. Toiselle sivustalle rakennettiin katsojalava telttakattoineen, kukkaseppeleineen ja mattoineen. Siihen asettuivat jalosukuiset naiset upeissa puvuissaan sekä arvokkaimmat ritarit; keskellä seisoi linnanherra itse turnausta katselemassa. Vastaisella puolella, loitommalla tungeksi rahvas katseluhaluisin joukoin.

Turnauspäivänä on linnassa eloa ja liikettä. Aseenkantajiensa auttamina ritarit pukevat ylleen varustuksensa. He ovat kiireestä kantapäähän raudan peitossa, kasvojakin suojelee kypärän silmikko, joten heidät tunnetaan vain kilpeen maalatusta vaakunasta. Hevosenkin pää sekä rinta ovat raudan peittämiä; koristettu satulaloimi liehuu taakse yli selän.

Parittain ratsastavat turnaajat aitauksen sisään ja tekevät kierroksen kentän ympäri kohteliaasti tervehtien katselijoita. Ensin nuoret ritarit koettelevat voimiaan kaksinottelussa. Peitsi tanassa he ratsastavat täyttä laukkaa toisiaan vastaan, yrittäen työntää vastustajansa satulasta. Toiselta taistelijalta katkeaa peitsi, ja hän kaatuu taaksepäin; aseenkantajat ja ritarit rientävät hätään. Sillä välin toinen sukkelasti kääntää pystyyn kavahtaneen ratsunsa, ylpeänä suosion huudoista. Pian toinen pari karkaa samalla lailla vastakkain. Ratsujen loimet liehuvat, kypärätöyhdöt heiluvat, ja pari seuraa paria, kunnes airuet ilmoittavat leikin loppuneen ja yhteisottelun alkavan. Silloin kaikki ritarit järjestyvät kahteen joukkoon ja iskevät täyttä laukkaa yhteen, vaskirumpujen, säkkipillien ja torvien soidessa. Peitset taittuvat, kilvet kalahtavat yhteen, ratsut hirnuvat taisteluinnosta, ja meteliin hukkuvat haavoittuneiden tai hevostensa selästä kaatuneiden huudot. Kilpailua jatketaan, kunnes toiselta puolueelta niin monta ritaria on voitettu, että sen on pakko lakata taistelemasta. Airuet ja soittajat antavat silloin merkin, että turnaus on päättynyt siksi päiväksi, mutta sitä voidaan jatkaa seuraavina.

Viimeiseksi tapahtuu palkinnon jako. Katselijain huutaessa suosiotaan voittajat ratsastavat lavan eteen, missä ritarinaiset istuvat. Sen naisen eteen, jonka värejä voittaja kantaa, hän laskee peitsensä, ja tämä saa ojentaa palkinnon ritarilleen. Voittajat saatetaan sitten linnan ritarisaliin, jossa turnajaiset päättyvät loistavaan juhlaan.

TALONPOJAT.

● =Maanomistus.= Talonpojat olivat kaikissa Euroopan maissa kansan suurena enemmistönä. Vapaita talonpoikia, jotka itse omistivat viljelemänsä maan, oli Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Tirolissa ja Sveitsissä sekä muutamissa osissa Saksaa ja Englantia. Mutta suurimmassa osassa Eurooppaa talonpojat elivät _maaorjuudessa_. Aateliset tilanomistajat viljelivät itse ainoastaan osaa omistamaansa maata, ns. päätilaa; muun osan he antoivat talonpoikain viljeltäväksi, jotka suorittivat siitä veroa luonnontuotteina ja päivätöinä. Varsinkin päivätyöt päätilan viljelmillä olivat rasittavia ja niitä vaadittiin runsaammin kiireellisinä työaikoina, kylvön ja elonkorjuun tapahtuessa, jolloin talonpojan työvoimia olisi kipeimmin tarvittu omilla pelloilla.

Ristiretkien aikana talonpoikien tila kävi yleensä paremmaksi. Kun raha tuli yleisemmin liikkeeseen, niin aateliset tilanomistajat mielellään ottivat veron rahana, jolloin rasittavat päivätyöt lakkasivat. Ranskassa monet talonpojat ostivat itsensä vapaiksi ja Englannissa maaorjuus kokonaan lakkasi.

Tämä talonpoikain vapautuminen ei kuitenkaan saanut rauhassa jatkua. Keskiajan lopulla feodaaliherrat menettivät merkitystänsä sotilassäätynä, kun jalkaväki jälleen tuli tärkeäksi ja ruutia ruvettiin käyttämään. Silloin he kiinnittivät enemmän huomiota maanviljelykseen, hankkivat itselleen suuria tiloja ja rasittivat talonpoikia raskailla veroilla. Sen johdosta syntyi useissa maissa _talonpoikaiskapinoita_, mutta talonpoikain tila jäi pääasiassa entiselleen.

● =Yhteisviljelys.= Metsä-ja laidunmaat olivat kylän yhteisiä, mutta peltomaa oli jaettu talojen kesken. Kumminkaan talon pellot eivät olleet yhtenä palstana, vaan monessa eri paikassa, sarka siellä, toinen täällä, toisten talojen peltopalstojen välissä. Niiden viljeleminen oli sen vuoksi hankalaa. Jokaisen talollisen täytyi aina sopia naapurinsa kanssa työajoista, joten hänen oli mahdotonta itsenäisesti ja vapaasti toimia.

● =Viljelystavat.= Viljelystavoissa ei keskiajalla tapahtunut sanottavaa edistystä. _Kolmijakoisviljelys_ oli vallitsevana läpi koko keskiajan: viljelty maa-alue oli kolmena osana, joista yksi vuoroonsa kasvoi syysviljaa, yksi kevätviljaa, yhden ollessa kesantona. _Kaskenviljelystäkin_ harjoitettiin vielä monin paikoin Eurooppaa. _Maanmuokkaaminen_ oli yleensä kehnoa. Aura oli kömpelötekoinen ja niin raskas, että toisinaan oli neljäkin härkäparia sitä vetämässä. Auran lisäksi käytettiin äestä. Näin ollen sato oli vähäinen, ja sellaisina vuosina, joina sää oli epäsuotuisa, tuli kato. Kun viljan kuljettaminen muilta seuduilta oli ylen hankalaa, uhkasi talonpoikaa nälkäkuolema.

_Karjanhoito_ oli edistyneimmällä kannalla alppimaissa ja alavilla niittymailla, kuten Alankomaissa. Lehmien ohella pidettiin paljon sikoja, jotka hakivat ravintonsa metsistä — arvioitiinpa metsän arvo sen mukaan, montako sikaa siitä voi saada ravintonsa. Alankomaissa ja Englannissa oli suuria lammaslaumoja. Härkä oli tavallisempi vetojuhta kuin hevonen, jota käytettiin etupäässä matkoilla sekä sotaratsuna.

● =Elintavat.= Kaikissa maissa oli talonpoikain _asunto_ sangen yksinkertainen. Se rakennettiin joko puusta tai savesta, ja siihen kuului iso tupa ja jokin pienempi huone. Toisin paikoin eläimet olivat saman katon alla kuin ihmiset, mutta toisin paikoin karja-huoneet rakennettiin erikseen. Ikkunoita ei ollut, vaan näiden sijasta neliskulmaisia aukkoja, jotka yöksi suljettiin luukuilla.

_Huonekaluina_ oli karkeatekoinen suuri pöytä ja raheja sekä suuri kirstu, jossa säilytettiin kalliimpia tavaroita. _Puku_ valmistettiin kotona kudotusta kankaasta, johon langat oli kehrätty kotilampaiden villoista. Jos varallisuus salli, hankittiin myös heleänvärisiä ostovaatteita.

Talonpojan _elämä_ kului enimmäkseen yhtämittaisessa, ahkerassa työnteossa. Naiset puuhasivat kotiaskareissa, miehet peltotöissä. Perhejuhlat ja kirkolliset juhlapäivät toivat kumminkin vaihtelua yksitoikkoiseen työnaherrukseen. Saksassa oli tapana viettää kevätjuhlaa, joka kirkon toimesta siirrettiin helluntaiksi. Silloin pystytettiin koivuja talon edustalle ja kylän keskelle pitkä riuku, joka juhlasaatossa oli tuotu metsästä ja kirjavilla nauhoilla koristettu. Sen ympärillä sitten tanssittiin piiritanssia. Juhannuksena poltettiin tulia, ja syksyllä elonkorjuun päätyttyä oli taas juhlia. Syöminen oli juhlissa tärkeintä. Mutta juhlaohjelmaan kuului myös monimutkaisia tansseja, ja usein pidettiin rajua, vallatonta menoa.

Ihmisten _henkinen näköpiiri_ oli keskiajalla yleensä ahdas. Varsinkin maaorjuudessa elävä talonpoika pysyi henkisesti kehittymättömänä. Hän ei tuntenut maailmasta juuri muuta kuin lähimmän ympäristönsä. Kirkko jumalanpalveluksineen oli hänen opettajansa. Mutta pappienkin puheet rajoittuivat etupäässä pyhimyskertomuksiin, jotka eivät vaikuttaneet valistavasti. Ne vain lisäsivät sitä taikauskoista ajatustapaa, joka oli vallalla keskiajan ihmisissä, jatkuen kauas uudellekin ajalle.

KERJÄLÄISMUNKIT.

● =Ylellisyys kirkon piirissä.= Ristiretkien aikana paavin ja kirkon valta oli korkeimmillaan. Kirkko vallitsi ihmisten mieliä kaikissa säätyluokissa. Pappi kastoi lapset, vihki pariskunnat avioliittoon ja hautasi vainajat siunaamaansa maahan. Mutta lisäksi kirkko siunasi ritarin miekan, antoi ammattikunnille suojeluspyhimyksen ja lahjoitteli pyhäinjäännöksiä ihmisten turvaksi ja suojaksi. Papit ja munkit antoivat opetuksen kouluissa, tieteellinen tutkimus samoin kuin taide oli heidän hoivissaan.

Mutta kirkko keräsi myös suuria rikkauksia. Kaikkialla maksettiin kirkolle veroa, ja ihmiset tekivät sille lahjoituksia niin kuin aikaisemmin on kerrottu. Varsinkin ristiretkien aikana, jolloin taloudellinen elämä vilkastui, kirkon omaisuus suuresti eneni. Varallisuus oli omansa yhä lisäämään kirkon vaikutusvaltaa maallisissakin asioissa. Mutta se synnytti myös turmelusta. Kirkko alkoi yhä enemmän maallistua unohtaen ne korkeat hengelliset tehtävät, jotka sille alun perin kuuluivat. Tämä synnytti tyytymättömyyttä, ja moni harras uskonnollinen ihminen toivoi tässä kohden parannusta.

● =Franciscus Assisilainen.= Aikaisemmin on kerrottu siitä uudistusliikkeestä, joka sai alkunsa Clunyn luostarista. Mutta siitä oli vain ajaksi apua; pian turmelus taas sai jalansijaa kirkon piirissä. Silloin italialainen _Franciscus_, jota syntymäkaupunkinsa Assisin mukaan sanotaan _Assisilaiseksi_, alkoi 1200-luvun alussa voimakkaasti saarnata _köyhyyttä_ ensiarvoisena kristillisenä hyveenä.

□ Franciscuksen isä oli rikas kauppias. Pojasta kasvoi iloinen ja kevytmielinen nuorukainen, joka mielellään tahtoi herättää huomiota. 20-vuotisena hän oli mukana syntymäkaupunkinsa tekemällä sotaretkellä muuatta naapurikaupunkia vastaan. Franciscus joutui sotavangiksi, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hän kerran vielä laskisi koko maailman jalkainsa alle. Kun paavi Innocentius III jonkin ajan kuluttua keräytti sotamiehiä joukkoonsa, Franciscus ilmoittautui toivoen kohoavansa »suureksi ruhtinaaksi». Hän hankki itselleen loistavat varustukset ja lähti matkalle. Mutta äkkiä hänessä tapahtui mielenmuutos. Hän lahjoittikin varustuksensa eräälle köyhälle ritarille ja palasi kotiin. Hän oli muuttunut mieleltään. Entisistä ystävistään hän ei välittänyt, kuljeskeli vain tuntikausia vuorilla ja laaksoissa. Kerran hän kuitenkin vielä pani toimeen kemut, ja hilpeät assisilaiset luulivat jo saaneensa hänet takaisin. Mutta kun kemujen loputtua seurue lähti meluten kulkemaan katuja, niin Franciscus vetäytyi syrjään. Toverit lähtivät häntä hakemaan ja tapasivat hänet syvissä mietteissä. Joku ystävistä huomautti Franciscuksen varmaan miettivän naimisiin menoa. Hän vastasi: »Oikein arvattu. Aion ottaa morsiamen, joka on jalompi ja kauniimpi kuin osaatte ajatellakaan.» Hän tarkoitti _köyhyyttä_.

Tästä alkaen Franciscus etsi vain niiden seuraa, jotka olivat joutuneet köyhyyteen ja vajonneet kurjuuteen monien sotien, tautien ja huonojen vuosien takia. Hän jakoi heille, mitä hänellä oli, ja lohdutti ja vahvisti heitä rakastavan sydämensä sanoilla. Hän ei karttanut spitaalitautistakaan, vaan antoi hänellekin hoitoa ja lohdutusta.

Pian hän riitaantui isänsä kanssa ja ilmoitti luopuvansa kaikesta perinnöstään. Hänestä tuli vaeltava saarnaaja. Avojaloin, ilman sauvaa, pukeutuneena nuoralla vyötettyyn mekkoon hän kulki ihmisten parissa puhuen köyhyyden ja luonnon ihanuudesta. Hänen luonnonihailuansa kuvaa mainiosti hänen runollinen »Aurinkolaulunsa»:

»Ole kiitetty, Herra ja kaikki Sinun luodut olentosi, ennen kaikkea armollinen veli aurinko, joka tuo meille päivän ja joka on osoitus Sinun valostasi!

Ole kiitetty, Herra, sisar kuun ja tähtien takia; Sinä olet pannut ne taivaalle kirkkaina ja ihanina kimmeltämään!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit meille veli tuulen ja avaruuden ja pilvet sekä kirkkaan taivaan ja ilman, josta luodut olentosi saavat ravintoa!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit sisar veden, joka on niin hyödyllinen, nöyrä, hyvä ja puhdas!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit veli tulen, joka valaisee yön; se on kaunis ja iloinen, rohkea ja väkevä!

Ole kiitetty. Herra, kun annoit äiti maan, joka meitä ylläpitää ja elättää, joka kasvattaa monenlaisia hedelmiä, värikkäitä kukkia ja ruohon!»

● Monet ihastuivat Franciscuksen toimintaan ja yhtyivät häneen. Näin syntyi uusi munkkikunta, jota perustajansa nimen mukaan sanottiin _fransiskolaisveljeskunnaksi_. Harmaan pukunsa takia veljeskunnan jäseniä sanottiin myös _harmaiksi veljiksi_. _Kerjäläismunkeiksi_ heitä myös on sanottu, koska he elivät kerjuulla. Paavi vahvisti veljeskunnan säännöt antaen sen jäsenille luvan saarnata, lukea messua ja harjoittaa muuta sielunhoitoa kaikkialla. Pian fransiskolaiset perustivat joukon luostareita, etupäässä kaupunkeihin, ja saavuttivat suurta suosiota. He harjoittivat menestyksellä jumaluusopin tutkimusta ja olivat katolisen kirkon hyvänä tukena. Meidänkin maassamme oli veljeskunnalla luostareita.

● =Dominikolaiset.= Samaan aikaan syntyi toinenkin kerjäläismunkkikunta: _dominikolaisveljet_, joita pukunsa takia sanottiin myös _mustiksi veljiksi_. Tämän veljeskunnan perustaja oli oppinut espanjalainen pappi _Dominī´cus_. Näihin aikoihin oli eri tahoilla ilmaantunut lahkolaisia, jotka esittivät kirkon opista poikkeavia mielipiteitä. Niinpä oli Etelä-Ranskassa syntynyt _albigensien_ lahkokunta, joka vaati kirkon palauttamista apostoliajan yksinkertaisiin oloihin. Dominicus pani elämänsä tehtäväksi katolisesta kirkosta luopuneiden »harhaoppisten» vastustamisen. Siinä tarkoituksessa hän perusti munkkikunnan, jolle paavi antoi vahvistuksen. Dominikolaiset elivät almuista ja kulkivat kansan seassa saarnaamassa. Mutta kaikkialla he etsivät harhaoppisia ja koettivat hyvällä taikka pahalla saada heidät palaamaan kirkon yhteyteen. Dominikolaisten parhaana aseena harhaoppisia vastaan oli _inkvisitiotuomioistuin_ (lat. inquisī´tio = tutkiminen). Sen eteen haastettiin, nimettömienkin ilmiantojen perusteella, jokainen, jota epäiltiin lahkolaiseksi. Käyttämällä julmia kidutuskeinoja dominikolaiset tuomarit koettivat saada syytettyä tunnustamaan rikollisuutensa. Ken nopeasti tunnusti ja ilmoitti katuvansa, voi toisinaan pelastaa henkensä. Useimmissa tapauksissa inkvisition uhrit polttoroviolla päättivät päivänsä.

TIETEET.

● =Yliopistot.= Keskiajan ensimmäisinä vuosisatoina luostarien ja kirkkojen yhteyteen perustetut luostari- ja katedraalikoulut huolehtivat etupäässä papeiksi aikovien opillisesta sivistyksestä, kuten aikaisemmin on kerrottu. Nämä koulut säilyivät ristiretkien ajallakin, ja niitä perustettiin kaikkiin niihin maihin, joihin katolinen kirkko valtansa levitti. Mutta 12:nnella vuosisadalla syntyi korkeampia oppilaitoksia, _yliopistoja_, joissa opetus tavoitteli suurempia päämääriä. Kuuluisimmat olivat Pariisin, Bolognan ja Salernon yliopistot. Niissä harjoitettiin useita eri tieteitä, mutta Pariisin yliopistossa oli etualalla jumaluusoppi, Bolognassa lakitiede ja Salernossa lääketiede.

Yliopisto sai alkunsa siten, että etevän opettajan ympärille kerääntyi lukuisa joukko oppilaita. Kun hän ei lopulta voinut pitää huolta kaikkien opetuksesta, ilmestyi hänen rinnalleen toisia opettajiksi valmistuneita, jotka myös saivat oikeuden opettaa. Lopuksi opettajat (lat. magister) oppilaineen liittyivät eräänlaiseksi opinharjoittajain ammattikunnaksi (_unive´rsitās magistrō´rum_ = opettajain yhdyskunta). Ne opettajat, jotka harjoittivat samaa tiedettä, liittyivät lähemmin toisiinsa ja muodostivat oppilaineen _tiedekunnan_. Tiedekuntia oli suurimmissa yliopistoissa neljä aivan kuin nykyisissäkin yliopistoissa: jumaluusopillinen, lakitieteellinen, lääketieteellinen ja taiteiden (seitsemän vapaan taiteen) tiedekunta. Oppilaat taas jakaantuivat kotiseutunsa perustuksella _kansakuntiin_, jotka vastasivat meidän yliopistomme osakuntia. Yliopistoa edusti sen päämieheksi valittu _rehtori_.

□ =Koulupojasta tohtoriksi.= Keskiajalla ei pidetty ylioppilastutkintoa. Kuka hyvänsä saattoi ruveta yliopistossa opiskelemaan, kun vain sai maisterien joukosta opettajan. Kumminkin oli latinan kielen taito välttämätön, ja sääntönä oli, että yliopistoon saapunut oli sitä ennen suorittanut kotiseutunsa katedraalikoulun oppimäärän. Katedraalikoulussa hän oli _koulupoika_: istui permannolle levitetyillä pahnoilla ja kuunteli, mitä munkkipuvussa tuolilla istuva opettaja vitsa kädessä hänelle kertoi. Opiskeltuaan näin kolmisen vuotta ja opittuaan etupäässä latinan kieltä hän lähti, jos halua ja tilaisuutta oli, jatkamaan opinnoitaan yliopistossa. Hän saattoi tulla _ylioppilaaksi_ jo 13 tai 14 vuoden ikäisenä, joskus nuorempanakin. Häntä sanottiin aluksi »beaaniksi», joka merkitsee samaa kuin nykyajan »keltanokka». Vanhemmat ylioppilaat pitivät beaaneja ankarassa kurissa, kohdellen heitä monesti kovakouraisesti. Beaanit ja iäkkäämmätkin ylioppilaat käyttäytyivät usein vallattomasti, jopa ilkivaltaisesti — meidänkin vanhassa virsikirjassamme valitettiin, kuinka »beaanit nyt elävät ilkiäst´». Tappelut kaduilla ja kapakoissa eivät olleet harvinaisia.

Mutta ylioppilaan varsinainen tehtävä oli tietenkin opiskelu. Hän meni aluksi »taiteiden» tiedekuntaan, koska hän siellä sai tieteellisen opin alkeet. Hän kuunteli valitsemansa maisterin luentoja ja teki muistiinpanoja. Kun ylioppilas oli hankkinut tarpeelliset tiedot, hän sai suorittaa tutkinnon asianomaisille tutkijoille. Puolustettuaan vielä asettamaansa väitöslausetta opettajansa huomautuksia vastaan hän oli _baccalaureus_ eli _kandidaatti_. Erityisillä menoilla hänet voitiin sitten 21 vuotta täytettyään vihkiä _maisteriksi_, jolloin hän sai mustan pyöreän maisterinhatun päähänsä.

Hän saattoi nyt ruveta joko opettamaan taiteiden tiedekunnassa tai jatkamaan opintojaan jumaluusopillisessa, lainopillisessa tai lääkeopillisessa tiedekunnassa. Jos hän halusi tulla _jumaluusopin tohtoriksi_, täytyi hänen jatkaa opintojaan 15 vuotta.

● =Jumaluusoppi.= Arvokkaimpana tieteenä pidettiin keskiajalla _jumaluusoppia_. Jumaluusoppi otti avukseen filosofian, ja koko tätä tutkimusalaa sanotaan usein _skolastiikaksi_ eli kouluviisaudeksi. Se otti tehtäväkseen järjen avulla todistaa kirkon hyväksymät oppilauselmat oikeiksi. Keskiajan kuuluisimmat jumaluusoppineet olivat Canterburyn arkkipiispa _Anselm_ (k. 1109), _Abélard_ [abelā´r] (k. 1142) sekä _Aqvinon Tuomas_ (k. 1274), joista Anselm ja Tuomas olivat italialaisia synnyltään, Abélard taas ranskalainen.

□ Tuomas puolusti pontevasti katolisen kirkon käsitystä _leivän_ ja _viinin muuttumisesta_ pyhässä ehtoollisessa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sen vuoksi oli varovaisinta, että pappi yksin nautti ehtoollisviiniä, koska siitä ehtoollisvieraille jaettaessa saattoi läikkyä jokin pisara maahan. Hän puolusti myös oppia _anekaupasta_; paavilla oli muka oikeus jakamalla aneita päästää ihmiset heidän synneistään. Hän esitti edelleen suurella varmuudella, että paavi oli koko maailman _erehtymätön_ opettaja ja että hänellä oli oleva ehdoton herruus kirkossa. Suuresti aikalaiset ihailivat Tuomasta ja sanoivat häntä »enkelimäiseksi tohtoriksi». Vielä tänä päivänä katolinen kirkko pitää häntä uskon voittamattomana varustuksena.

Kuuluisaksi tuli Abélardin rakkaus _Héloïse_en [eloï´z]. Tämä oli aluksi Abélardin oppilaana. Mutta heidän välilleen syntyi rakkaussuhde, joka päättyi onnettomasti, kun Abélard hengellisen säädyn miehenä ei voinut mennä julkiseen avioliittoon Héloïsen kanssa. Abélardin kehoituksesta Héloïse rupesi nunnaksi Pariisin lähellä olevaan luostariin, josta hän kirjoitti syvää rakkautta huokuvia kirjeitä Abélardille. Tämä vastasi niihin kylmästi sanoen katuvansa rakkauttaan ja kehoittaen Héloïsea tekemään samoin. Säilyneitä Abélardin kirjeitä pidetään kuitenkin hänen myöhemmin väärentäminään. Luultavasti alkuperäisissä oli sama ajatustapa kuin Héloïsenkin kirjeissä. Héloïse tuli sittemmin abbedissaksi Abélardin perustamaan luostariin, ja sen hautuumaahan heidät kuoltuaan haudattiin toistensa viereen.

● =Muut tieteet.= Skolastisen jumaluusopin rinnalla alettiin innokkaasti harjoittaa _lakitiedettä_. Justinianuksen tunnetun lakikokoelman pohjalla tutkittiin _roomalaista oikeutta_, joka vaikutti, kuten kohta saamme nähdä, valtiollisten olojen kehitykseen kuningasvaltaiseen suuntaan. _Matematiikan_ ja _luonnontieteiden_ tutkimus sai virikettä arabialaisilta. Ne olivat kumminkin edelleen alhaisella kannalla. _Tähtitiede_ oli etupäässä tähdistä ennustamista ja _kemia_ yritystä muuttaa epäjalot metallit jaloiksi. _Maan-tieteelliset_ tiedot lisääntyivät, kun ristiretkillä ja kauppa-matkoilla opittiin paremmin tuntemaan vieraita maita ja kansoja. Kumminkin oli ihmisillä varsin hämärä käsitys etäisemmistä maista, esim. Intiasta, jossa kerrottiin tavattavan kaikenlaisia ihmeellisiä kasveja ja olentoja. _Lääketiede_ oli niinikään alhaisella kannalla. Käsitys ihmisruumiista oli kovin puutteellinen. Niinpä luultiin aivojen kasvavan ja pienenevän kuun vaihdosten mukaisesti. Parhaita lääkeaineita oli sammakon ja rotan veri. Yleisenä parannuskeinona käytettiin suonen iskemistä. Kaikenlaiset loitsijat ja poppamiehet olivat ihmisten mielestä luotettavia tautien parantajia.

□ Aqvinon Tuomas selittää maailmankaikkeuden tällaiseksi: Maa on maailmankaikkeuden keskus, Jerusalem maan keskuspaikka. Maan ympäri kiertävät liikkuvat taivaat: likinnä kiertotähtien, etäämpänä kiintotähtien ja kauimpana kristallitaivas. Niiden ulkopuolella on Jumalan liikkumaton taivas, autuaitten asuinpaikka.

Eräässä ristiretkien aikana kirjoitetussa kirjassa on mm. tällainen kappale: »Maan eteläosissa on ihmeellisiä esineitä, ja erittäinkin ovat kivet eriskummallisia. Siellä on kivi, joka kasvaa ja pienenee joka kuukausi aivan niin kuin kuu. Siellä on myös kivi, joka tekee omistajansa näkymättömäksi; niin ikään kivi, jonka omistajan sanotaan voivan oleskella, missä haluaa. Vielä on siellä kivi, joka polttaa käteen otettaessa; jos pistää sen suuhunsa, niin saa tietää, mitä tapahtuu naapurin kotona. Muuan kivi on sellainen, että se joutuessaan neidon tai jonkun muun viattoman naisen käteen, kiiluu keltaiselta; mutta jos epäsiveellinen mies tai nainen ottaa sen käteensä, niin se käy harmaaksi. Siellä on myös hikoava kivi, ja siitä ovat kaikki jalokivet saaneet alkunsa.»

RUNOUS.

● =Nibelungenlaulu.= Aikaisemmin on mainittu keskiajan kuuluisista sankarirunoelmista Rolandin laulu ja Edda. Vuoden 1200 vaiheilla sepitettiin Etelä-Saksassa säilyneiden kansanrunojen pohjalla saksalaisten kansaneepos _Nibelungenlaulu_, jossa kerrotaan ihanan burgundilaisen prinsessan _Kriemhild_in ja alankomaalaisen kuninkaanpojan _Siegfried_in onnettomista kohtaloista.

_Siegfried_, kuninkaanpoika Alankomaista, on kylpenyt voittamansa lohikäärmeen veressä, joka on tehnyt hänen ihonsa haavoittumattomaksi, yhtä kohtaa lukuunottamatta. Hän on myös taistellut Nibelungien kääpiökansaa vastaan saaden haltuunsa verrattoman Nibelungen-aarteen sekä näkymättömäksi tekevän viitan. Siegfried kuulee maineen _Kriemhild_in kauneudesta, päättää voittaa hänet morsiamekseen ja lähtee komeasti varustettuna Wormsiin, jossa Kriemhild asuu veljensä burgundilaiskuninkaan _Gunther_in luona.

Wormsiin tultuaan Siegfried antautuu Guntherin palvelukseen ja osoittaa uljuuttaan sodassa saksilaisia ja tanskalaisia vastaan. Sotaretkeltä palattua vietetään 12-päiväiset juhlat, ja nyt Siegfried ensi kerran näkee Kriemhildin. Neito astuu kuin aamurusko pilvestä; kuin kuu tähtien joukosta hän loistaa muitten neitojen seasta. Tervehtäen sankaria hän astuu tämän rinnalle. Ei kevään eikä kesän kukkeimmillaan ollessa Siegfried ole ennen tuntenut sellaista riemua. Mutta Gunther ei anna sisartaan Siegfriedille puolisoksi, vaan vaatii tältä yhä uusia palveluksia.

Vihdoin Siegfriedille tarjoutuu tilaisuus suorittaa uroteko, joka hankkii hänelle Guntherin suostumuksen.

Kaukana merentakaisessa Islannissa hallitsee _Brunhilde_ kuningatar. Sen, joka mielii saavuttaa hänen rakkautensa, tulee voittaa hänet kiven- ja keihäänheitossa. Gunther haluaa saada hänet omakseen, mutta Brunhildellä on yliluonnolliset voimat, ja Gunther tietää joutuvansa tappiolle ottelussa hänen kanssaan. Hän turvautuu sen tähden Siegfriedin apuun. He lähtevät matkalle ja saapuvat Islantiin. Siegfried pukeutuu taikaviittaansa ja käy näkymättömänä Guntherin rinnalla kilpailuun Brunhilden kanssa. Kuningatar joutuu häviölle ja antaa kätensä ja maansa luulotellulle voittajalleen, Guntherille. Palataan Wormsiin, jossa vietetään kaksoishäät, sillä Siegfried saa ystävyytensä palkinnoksi Kriemhildin puolisokseen. Kuitenkin hänen täytyy lunnaiksi maksaa Nibelungenaarre, joka näin joutuu burgundilaiskuninkaan haltuun. Sen jälkeen Siegfried matkustaa puolisoineen Alankomaihin, jossa hän hallitsee onnellisena 10 vuotta.

Saapuvatpa sitten Siegfried ja Kriemhild kerran kevätjuhlaan Wormsiin. Siellä syntyy kuningatarten kesken kiista heidän miestensä etevyydestä. Suuttuneena Brunhilde lausuu, että Kriemhild on orjan vaimo. Silloin Kriemhild ilmaisee salaisuuden: Siegfried se aikoinaan kilpaottelussa voitti Brunhilden eikä Gunther.

Suuttunut Brunhilde päättää kostaa Siegfriedille, koska tämä ei ollut ottanut häntä puolisokseen, vaikka olikin voittanut hänet kilpailussa. Kostotyön hän jättää erään palvelijansa _Hagen_in suoritettavaksi. Tämä saa Kriemhildiltä viekkaasti urkituksi, mihin kohtaan Siegfriediä voi haavoittaa, ja eräällä metsästysretkellä hän lävistää takaapäin Siegfriedin, joka on kumartunut lähteestä juomaan.

Kriemhildin suru on kuvaamaton, kun hän aamulla kirkkoon lähtiessään löytää puolisonsa ruumiin ovensa edestä, jonne ilkeä Hagen on sen laahannut ja heittänyt virumaan.

Kriemhild puolestaan ei nyt ajattele muuta kuin kostoa. Voidakseen sen paremmin suorittaa hän suostuu menemään hunnilaiskuninkaan _Etzel_in puolisoksi. Jonkin ajan kuluttua hän taivuttaa miehensä kutsumaan burgundilaisruhtinaan muka vierailemaan hoviinsa. Pahaa aavistaen Gunther saapuu miehineen. Pian syntyy Kriemhildin ja Hagenin välillä sanakiista, joka muuttuu hirveäksi taisteluksi. Miehiä kaatuu molemmin puolin. Lopulta burgundeista on jäljellä vain Gunther ja Hagen. Hagen tuodaan sidottuna Kriemhildin eteen, ja kuningatar vaatii häneltä Nibelungenaarretta. Kun Hagen sanoo vannoneensa, ettei ilmaise sitä niin kauan kuin yksikin burgundilaiskuningas on elossa, niin Kriemhild hakkauttaa veljeltään pään poikki. Mutta nytpä vasta Hagen tahtookin salata aarteen: hän on ainoa, joka sen tietää. Kriemhild tempaa silloin miekan Hagenin vyöltä ja surmaa hänet omalla kädellään. Muuan vanha uros, Hagenin vastustaja, ei saata nähdä tällaisen kostamatta tapahtuvan: hän syöksyy kuningattaren kimppuun ja lyö hänetkin kuoliaaksi.

Näin sai ylpeys, kateus ja kostonhalu alkuaan jalot ihmiset tuhoamaan toisensa.

● =Trubaduurirunous.= Kauniissa, rikkaassa ja iloisessa Etelä-Ranskassa, jossa roomalainen sivistys säilyi läpi keskiajan myrskyjen ja henkisen pimeyden, virisi ristiretkien aikana eloon rikas _trubaduurirunous_. Sieltä se levisi Pohjois-Ranskaan ja naapurimaihin. _Trubaduurilla_ tarkoitetaan runoilevaa ritaria. Usein sepittäjä itse esitti runonsa laulaen ja kielisoittimella säestäen, toisinaan taas erityiset laulajat »_jonglöörit_» (lat. joculā´tor = ilonpitäjä) kulkivat niitä esittämässä. Toisinaan trubaduuri innostu ylistämään taistelun huumaavaa telmettä, toisinaan hän taas leimuavan ivan ja pilkan terävillä aseilla hyökkäsi valtiollisten vastustajain kimppuun. Mutta yhtä usein trubaduuri lauloi rakastetun naisen ylistykseksi. Trubaduurirunous käsittää siis _sotalauluja_, valtiollisia _pilkkarunoja_ ja _lemmenlauluja_. Ranskan kuuluisin trubaduuri oli _Bertrand de Born_ [bertrã´ dəbo´rn].

□ Bertrand de Born otti innokkaasti osaa suurvasallien alinomaisiin taisteluihin. Usein hän siirtyi puolelta toiselle ja näyttää taistelleen vain taistelun itsensä takia. Kuvaavaa on, että hän vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Hänen taisteluintoaan kuvailee mainiosti tähän suomennettu runo.

Kun etujoukko pakoon lyö kaikk’ eestään — se on riemunain — ja jälkeen vankka teräsvyö pääjoukkoin siirtyy marssivain. Ja ilo yhtä soma on nähdä tuho linnojen murtuissa lujain muurien, kun armeija on oma keskellä kentän avoimen suojassa hautain, paalujen.

Ei vuodetta niin viehtävää, ei herkkua niin mieluista kuin käsky: _kimppuun iskekää!_ ja ratsut väijyspaikasta miest’ ilman karkajavat. Soi huudot: _Apuun! Tännepäin!_ Kaikk’ — ruhtinas tai renki — näin yl’ hautain kannustavat, ja monen peitsi ryntääjäin lyö kenttään, rinnan lävistäin.

Hyvin tavallisia olivat tähän aikaan munkeista ja papeista laaditut pilkkalaulut. Ne osoittavat, kuinka kirkon arvo oli ihmisten silmissä laskemassa. Niinpä muuan trubaduuri laulaa näin:

Mit’ ylemparvoinen, sen kerkeemp’ syntinen; mìt’ todentietävämpi sen valheensietävämpi; mit’ oudomp’ tiedon valossa, sit’ alttiimp’ himon palossa; mit’ ontomp’ alla rinta, sen hurskahampi pinta. Ei herjaa julkeempaa viel’ vastaan Jumalaa muut koskaan lingonneet kuin paavin joukkueet.

● =Walther von der Vogelweide.= Saksalaisista laulurunoilijoista kohosi suurimpaan arvoon eteläsaksalainen _Walther von der Vogelweide_ vuoden 1200 vaiheilla. Hän rakasti lämpimästi saksalaista isänmaataan ja oli keisarivallan ehdoton kannattaja. Runoissaan hän ylistää omaa maataan maailman ihanimmaksi maaksi, taistelee paaveja vastaan ja laulaa luonnon ja naisten kunniaksi.

□ »Elbestä Reiniin, Reinistä Unkariin vallitsevat jaloimmat tavat, mitä tunnen. Ken tahtoo nähdä kuntoa ja puhdasta mieltä, hän tulkoon meidän maahamme! Siellä ovat miehet kelpo miehiä, naiset ihania kuin enkelit.» — Eräässä runossa hän valittaa paavin rahanahneutta. Hän antaa paavin itsensä sanoa: »Saksalaiset saavat hellittää rahansa, koko heidän omaisuutensa kuuluu minulle, saksalainen hopea kuuluu minun italialaiseen arkkuuni. Kuulkaa, papit: syökää kananpaistia ja juokaa viiniä ja antakaa mokomain saksalaisten paastota!» — Kauan Walther sai vaeltaa pääsemättä oman katon alle asumaan. Kun sitten Fredrik II lahjoitti hänelle pienen läänityksen, niin hän puhkesi riemuissaan laulamaan: »Minulla on lääni, hurraa, minulla on lääni; jalo, antelias kuningas on pitänyt murheen minusta!»

● =Graalin tarina.= Monet tämän ajan runoilijat käsittelivät runoissaan vanhaa tarinaa Graalista. _Graal_ oli keskiajan uskon mukaan se malja, josta Jeesus opetuslapsineen nautti viimeisen ehtoollisensa ja johon Joosef Arimathialainen kokosi ristiinnaulitun Vapahtajan veren. Tällä maljalla luultiin olevan erinomainen voima, jonka kuitenkin vain puhdassydämiset havaitsivat. Sitä luultiin säilytettävän kaukaisessa maassa, jossa hengelliset ritarit, Graalin kuningas etupäässä, sitä vartioivat. Siitä sepitti mm. saksalainen runoilija _Wolfram von Eschenbach_ _Parzival_-nimisen runoelman vuoden 1200 vaiheilla.

□ _Parzival_ kuuluu, itse siitä tietämättään, Graal-kuninkaan sukuun. Hän kadottaa aikaisin isänsä, ja äiti tahtoo kasvattaa pojan kaukana maailmasta. Kerran nuorukainen saa kuulla vierailta ritareilta _Artus_ kuninkaasta ja hänen hovistaan. Hänessä herää paikalla halu lähteä sinne, ja hän sanoo jäähyväiset surevalle äidilleen. Mutta äiti pukee hänet narrin kaapuun, jotta maailma pilkkaisi häntä ja hän haluaisi takaisin kotiin. Tästä huolimatta Parzival suoriutuu hyvin matkallaan ja saapuu Artus kuninkaan hoviin. Viisas _Gurnemanz_ opettaa hänelle ritarillista käytöstä, johon ennen kaikkea kuuluu, ettei saa kysellä liian paljon.

Mentyään naimisiin kuningatar _Kondwiramur_in kanssa Parzival lähtee ritariretkelle. Hän tulee ihanaan linnaan, jossa vallitsee suuri suru. Mutta Parzival on vaiti, ei kysy mitään eikä ota osaa onnettomain suruun. Hän ei tiedä, että hän on Graalin linnassa ja että hänen tarvitsisi vain sanoa oikea sana saavuttaakseen korkeimman kuninkaallisen arvon. Kun hän ei kestä koetta, ajetaan hänet pois linnasta, ja kun hänet sittemmin aiotaan lyödä Artus kuninkaan ritariksi, ilmaantuu Graalin airut julistaen hänet siihen arvottomaksi.

Nyt Parzival luopuu palvelemasta Jumalaansa, omaan sankarivoimaansa luottaen hän päättää anastaa toivomansa Graalin kuninkaan arvon. Hän ei tahdo nähdä vaimoaankaan, ennen kuin on päämääräänsä päässyt. Mutta turhaan. Vasta kun hän on uudelleen käynyt koulua, tällä kertaa hurskaan erakon luona, ja oppinut nöyryyttä ja katumusta, hänen onnistuu päästä Graal-linnan salaisuuden perille. Kovien koettelemusten ja nöyrän itsetuntemuksen kautta kulkee tie korkeimpaan. Graalin airut kutsuu hänet kuninkaan arvoon. Kondwiramur tulee hänen luokseen kaksoispoikineen, joista _Lohengrin_ on nouseva isänsä seuraajaksi korkeassa Graalin kuninkaan arvossa.

KUVAAMATAITEET.

● =Rakennustaide.= Kuvaamataiteista edistyi ennen muita _rakennustaide_. Rakennettiin varsinkin komeita, taiteellisesti arvokkaita kirkkoja. Aluksi oli vallalla _romaaninen_ rakennustyyli. Se kehittyi vuoden 1000 vaiheilla vanhasta basilikamuodosta saavuttaen korkeimman kukoistuksensa 12:nnella vuosisadalla. Tunnusmerkillisenä muotona oli _pyörökaari_, jota käytettiin oviaukoissa eli portaaleissa sekä ikkunoissa ja holvikatossa. Kirkon pääosan muodosti kuten basilikassakin _keskilaiva_, jonka molemmin puolin olivat pilarien erottamat matalammat _sivulaivat_. Etusivu oli länteen ja sen kohdalta kohosi yksi tahi kaksi _tornia_.

Pohjois-Ranskassa kehkeysi 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla uusi rakentamistapa, _goottilainen_ tyyli, leviten sieltä seuraavina aikoina Euroopan muihinkin maihin. Kaaret muodostuivat nyt suipoiksi, jonka tähden kirkkoa sanotaankin _suippokaariseksi_. Kapeat tornit näyttävät tavoittelevan taivasta. Koristelu on goottilaisessa kirkossa harvinaisen rikas ja yksityiskohtia myöten huolekkaasti suoritettu. Kuvapatsaat, joita runsaasti käytettiin, ovat korkean solakoita. Goottilaiset _katedraalit_ ovat rakennustaiteen todellisia mestariteoksia.

□ Kuuluisimpia goottilaiskirkkoja ovat _Pariisin Nôtre-Dame_ [nōtr-da´m] eli Neitsyt Maarian kirkko sekä _Kölnin tuomiokirkko_. Edellisen päätyseinä upeine portaaleineen, jonka yläpuolella on kokonainen sarja Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita sekä ihmeen kaunis pyöreä ruusu-ikkuna, tekee erinomaisen sopusuhtaisen ja taiteellisen vaikutuksen. Kölnin tuomiokirkko, jota rakennettiin yhteen menoon 250 vuotta ja joka vasta meidän päivinämme lopullisesti valmistettiin, on keskiajan suurenmoisimpia rakennuksia. Se on 135 m pitkä ja sen tornit (160 m) ovat enemmän kuin kaksi kertaa niin korkeat kuin Helsingin Suurkirkko. Tällaiset rakennukset vaativat suunnattomia summia ja taitavia rakentajia. Mutta kirkko oli tähän aikaan rikas, ammattitaito oli korkealla, ja kaupunkien porvaristo oli sekä itsetietoista että uskonintoista. Paitsi kirkot rakennettiin myös _raatihuoneet_ (katso kuvaa 183!) ja _ammattikuntain talot_ goottilaiseen tyyliin.

● =Kuvanveisto ja maalaus.= Rakennustaiteen yhteydessä kehittyi _kuvanveisto_kin, varsinkin goottilaisen tyylin valtaan päästyä, pysyen kuitenkin kokonaan rakennustaiteen palveluksessa. Jokainen vähänkin huomattavampi kirkko koristettiin runsaasti _kuvapatsailla_ ja _korkokuvilla_. (Katso kuvaa 237!) Ne eivät esittäneet yksinomaan raamatullisia henkilöitä ja tapahtumia, vaan kaikilla ihmisluokilla ja ammateilla on niissä edustajansa. Nôtre-Damen kirkkoa koristavat eläinkuvat ovat harvinaisen luontevia.

_Maalaustaidekin_ oli edelleen, kuten aikaisemminkin keskiajalla, kirkollisen rakennustaiteen palveluksessa. Goottilaisella ajalla tuli _lasimaalaus_ kirkkojen ikkunoissa tärkeäksi; _alttaritauluja_ niin ikään maalattiin. Maalaustaiteen kuuluisin tuote oli alanko-maalaisten _van Eyck_ [fane´ik] veljesten vuoden 1400 vaiheilla maalaama _Gentin alttari_.

Vielä keskiajan puolivälissä oli piirustustaito varsin alkeellisella kannalla. Maalaustaidetta harjoittavat munkit yrittivät vain piirtää kauniisti kaareutuvia viivoja eivätkä pitäneet näköisyyden aikaansaamista niinkään tärkeänä.

Kun tällaisen taiteilijan piti maalata ihminen, hän saattoi tehdä pään yhtä suureksi kuin koko ruumiin tai hän venytti käsivarret nilkkoihin saakka. Sormet voivat olla puolen metrin pituiset; joskus niitä oli kuusi tai neljä. Perspektiivistä taiteilija ei ymmärtänyt mitään; hän ei siis käsittänyt, että esine näyttää sitä pienemmältä, kuta kauempana se on. Päinvastoin hän saattoi kuvata kauempana olevat esineet suuremmiksi kuin lähempänä olevat, jos hän jostain syystä piti edellisiä tärkeämpinä. Kun keskiajan taiteilija esim. tahtoi kuvata kuningasta hovinsa ympäröimänä, ei se riittänyt, että hän varusti kuninkaan kruunulla ja valtikalla, vaan hän teki hänet kahta kertaa suuremmaksi kuin muut henkilöt. Halpasäätyiset ihmiset taas kuvattiin aivan kääpiöiksi (katso esim. kuvaa 229!). Tavallista oli myös, että ratsastaja oli kahta kertaa suurempi kuin hevonen, jonka selässä hän istui (katso kuvia 146 ja 164!). Härät, jotka vetivät auraa, saattoivat olla ajajaan verrattuina kooltaan kuin lammaspari. Kun kuvattiin laivamatkaa, piirrettiin ihmiset niin suuriksi, että neljän tai viiden henkilön päät, jotka kurottautuivat yli laidan, olivat yhteensä saman kokoiset kuin koko laiva (katso kuvaa 176!); yksi ainoa mies on saman suuruinen kuin kokonainen linnantorni (katso kuvaa 234!).

Goottilaisen taidesuunnan päästessä valtaan maalaustaidekin melkoisesti kehittyi. Gentin alttaritaulu esimerkiksi on jo huomattava taideluoma. Alla olevassa kuvassa näkyy alttarikaapin sisäpuoli. Se käsittää kaikkiaan 12 eri kuvaa, ylärivissä 7 ja alarivissä 5. Ylärivissä näkyy keskellä Jumala ylhäisessä korkeudessaan. Hänen toisella puolellaan on neitsyt Maaria, toisella apostoli Johannes. Maarian vieressä on joukko laulavia enkeleitä ja Johanneksen toisella puolen pyhä Cecilia soittamassa urkuja enkelikuoron säestämänä. Äärimmäisinä ovat Aatamia ja Eevaa esittävät kuvat. Alarivissä näkyy keskellä Kristuksen uhrikuolema; Vapahtaja on kuvattuna karitsaksi. Tämän kuvan toisella puolen on kaksi ryhmää ristiretkeläisiä ja toisella kaksi ryhmää erakoita.

VI. Katolisen kirkon rappeutumisen aika.

KUNINKAAN VALLAN KASVAMINEN RANSKASSA.

● =Ranskan läänit.= Kun karolinkien hallitsijasuku sammui Ranskassa v. 987, nousi valtaistuimelle _Capetinkien_ suku (987–1328), joka sai nimensä suvun ensimmäisestä kuninkaasta _Huugo Capet_´sta [kape´]. Kuninkaan valta oli Ranskassakin vähäinen. Maa oli jakautuneena moniin isompiin ja pienempiin lääneihin, joiden haltijat vähän välittivät kuninkaasta. Hänen valtansa rajoittui aluksi melkein yksinomaan Pariisin ympärillä olevaan Francian eli _Isle de France_n [īldəfrā´s] kreivikuntaan, jonka capetingit omistivat. Kun Huugo Capet kysyi eräältä Etelä-Ranskan vasallilta: »Kuka sinut on tehnyt kreiviksi?», tämä vastasi kysymällä: »Kuka sinut on tehnyt kuninkaaksi?» Ranskan mahtavimmat lääninherrat olivat _Normandian_, _Aquitanian_ ja _Burgundin_ herttuat sekä _Flanderin_, _Champagnen_ [šāpa´nj] ja _Toulousen_ [tulū´z] kreivit.

Ranskan suurvasallien valta kasvoi senkin johdosta, että Normandian herttua kohosi Englannin kuninkaaksi, josta kohta tarkemmin kerrotaan. Ranskalaissukuisilla Englannin kuninkailla oli yhteen aikaan kaksi kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa lääninä, joten vasalli oli tuntuvasti lääninherraansa mahtavampi.

● =Läänejä palautetaan.= Vähä vähältä kuninkaitten valta kuitenkin kasvoi. Capetinkikuninkaat ottivat välittömästi hallintoonsa ne läänit, joista vasallisuku sammui; niitä ei läänitetty uudelleen, kuten Saksassa. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa kuninkaat turvautuivat väkivaltaankin vasallien kukistamiseksi. Niin teki _Filip II August_ (1180–1223). Hän oli päättänyt kukistaa Englannin kuninkaiden vallan Ranskassa. Kauan hän kumminkin turhaan taisteli heitä vastaan. Mutta Juhana Maattoman ollessa Englannin kuninkaana Filip II August pääsi tarkoitustensa perille. Kun Juhana surmautti vanhemman veljensä pojan, jolla oli parempi oikeus kruunuun kuin hänellä, hänet tuomittiin menettäneeksi maansa. Jonkin ajan kuluttua Juhana yritti asevoimin saada takaisin menetetyt läänit, ja häntä auttoivat useat Pohjois-Ranskan vasallit. Mutta Filip II August voitti heidät _Bouvines_´in [buvi´n] taistelussa. Täten Englannin kuninkaat olivat menettäneet melkein kaikki ranskalaiset maansa, ja Pohjois-Ranskan vasallien mahtavuus oli murrettu. Pian sen jälkeen Filip II August pakotti Etelä-Ranskankin vasallit kuuliaisuuteen.

□ Kuten aikaisemmin mainittiin, pääsi Etelä-Ranskassa näihin aikoihin lahkolaisuus vallalle. _Albi_n (albi´) kaupungin mukaan lahkolaisia sanottiin _albigenseiksi_. Näitä »kettuja vastaan, jotka hävittävät Herran viinimäkeä», paavi Innocentius lähetti joukoittain munkkeja, jotka innokkaasti saarnasivat harha-oppia eli kerettiläisyyttä vastaan. Mutta kun tämä ei auttanut, paavi turvautui mahtikeinoihinsa. Hän julisti Toulousen kreivin, joka oli ottanut kerettiläiset suojelukseensa, pannaan ja saarnautti ristiretkeä albigensien kukistamiseksi. Moni Pohjois-Ranskan vasalli lähtikin mielellään ryöstöretkelle rikkaaseen etelään, ja Ranskan kuningas käytti tilaisuutta hyväkseen laajentaakseen välittömiä alueitaan.

Niin alkoivat albigensisodat, joissa kristityt taistelivat kristityitä vastaan. Ristijoukon etunenässä näkyi paavin lähettiläitä eli legaatteja sekä munkkeja ristiinnaulitun kuvat kädessä. Hävitys oli kauhea. Eräässä kaupungissa murhattiin 20 000 asukasta; 7 000 oli paennut erääseen kirkkoon, niistä useimmat katolilaisia. Heitä kehoitettiin luovuttamaan albigensit ristijoukolle, jolloin muut armahdettaisiin. Mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. »Hakatkaa heidät kaikki kuoliaiksi!», huusi silloin paavin lähettiläs, »Herra kyllä tuntee omansa». Ne vangitut albigensit, jotka eivät luopuneet uskostaan, poltettiin roviolla, usein monta sataa yhdessä. Hirmutöiden kauhistuttamana etelän väestö, katolilaiset samoin kuin albigensit, teki raivokasta vastarintaa. Vihdoin albigensien vastustusvoima murtui. Toulousen kreivi menetti maansa, joka joutui Ranskan kuninkaalle. Pohjoisranskalaiset paronit asettuivat ryöstetyille tiluksille. Etelä-Ranskan vapaa sivistys oli saanut ankaran iskun, trubaduurien iloinen laulu oli vaiennut.

● =Pariisin parlamentti.= Filip II August menetteli usein viekkaasti ja väkivaltaisesti toimiessaan kuninkaanvallan kohottamiseksi maassaan. Hänen pojanpoikansa _Ludvig IX Pyhä_ (1226–1270) pyrki rauhallisin ja rehellisin keinoin samoihin päämääriin.

Vanhastaan oli Ranskassa suurvasallien tuomioistuin, jossa olivat tuomareina keskenään samanarvoiset ylimykset eli _päärit_ (lat. pārēs = »samanarvoiset»). Sitä sanottiin _päärien oikeudeksi_ ja siinä ratkaistiin ainoastaan kruununvasalleja koskevia oikeuskysymyksiä. Ludvig Pyhän hallitessa tämän tuomioistuimen jäseniksi alettiin ottaa porvarissäätyisiä lainoppineita, joita sanottiin _legisteiksi_ (lat. lex, lēgis = laki, lain). Siten alkuperäisestä vasallien tuomioistuimesta muodostui _Pariisin parlamentti_, joka nyt oli ylin kuninkaallinen oikeusistuin; siinä ratkaistiin muitakin kuin kruununvasalleja koskevia asioita.

Legistit olivat tutkineet vanhaa _roomalaista oikeutta_ eli roomalaista lakia. Sen mukaan hallitsijalla oli valtiossa rajaton valta. Kun tämän periaatteen mukaisesti korkein tuomiovalta oli kuninkaalla, niin kaikkien feodaaliherrain tuli alistaa läänissään lausumansa tuomiot kuninkaallisen tuomioistuimen lopullisesti ratkaistaviksi. Siten kuninkaan valta tuntuvasti kasvoi niissäkin lääneissä, jotka vielä olivat lääninherrain hallussa.

□ Ludvig Pyhä käytti kasvanutta valtaansa oikeudenmukaisesti. Erittäin hän koetti suojella köyhäin ja heikkojen oikeutta. Hänen elämäkertansa kirjoittaja kertoo, että hän kesän aikana usein istui linnan puistossa suuren tammen juurella oikeutta jakamassa. Sinne, niin hän arveli, köyhätkin paremmin uskaltavat tulla häntä puhuttelemaan. Pojalleen hän kirjoitti: »Jos rikas ja köyhä saapuvat tuomioistuimeesi, niin asetu mieluummin köyhän kuin rikkaan puolelle, kunnes olet päässyt totuuden perille! Jos joudut riitaan toisen kanssa, niin sinun on ennen kaikkea tehtävä niin kuin oikein on eikä kysyttävä, mikä olisi itsellesi edullista.» — Kun sanoma Ludvigin kuolemasta oli saapunut, kirjoitti muuan runoilija: »Oikeus ja vanhurskaus ovat kuolleet, kun se hyvä kuningas, se pyhä Jumalan mies kuoli. Kenen puoleen köyhä kansa voipi nyt valituksineen kääntyä, kun hyvä kuningas, joka sitä suuresti rakasti, on kuollut?»

● =Valtiopäivät.= Filip II August ja Ludvig IX Pyhä olivat kukistaneet lääninherrain mahtavuuden; heidän jälkeläisensä _Filip IV Kaunis_ (1285–1314) taisteli voitokkaasti paavia ja katolista kirkkoa vastaan. Puolta vuosisataa aikaisemmin paavi oli perin juurin kukistanut Hohenstaufien vastarinnan; nyt Ranskan kuningas pakotti tuon mahtavan kirkon päämiehen alistumaan tahtoonsa.

Vanhastaan oli katolisella kirkolla kaksi tärkeätä etuoikeutta Ensiksikin oli kirkko omaisuuksineen _vapaa veroista_. Toiseksi kirkolla oli _oma tuomiovalta_: »hengellisen tuomiovallan» alaisia eivät olleet ainoastaan papit, joita maallinen tuomioistuin ei ensinkään saanut tuomita, vaan myöskin kirkon tiluksilla asuvat alustalaiset; haastettiinpa kaikki maallikot sellaisissa asioissa, jotka koskivat siveellisyyttä tai kirkollista järjestystä, hengellisen tuomioistuimen eteen.

Ludvig Pyhä oli rajoittanut kirkon tuomiovaltaa. Filip IV Kaunis rupesi verottamaan kirkon omaisuutta. Mutta silloin hän joutui ankaraan riitaan paavi _Bonifatius VIII_:n kanssa, jolloin paavi joutui täydellisesti tappiolle.

□ Bonifatius oli kopea ja vallanhimoinen ja vaati samaa arvoa ja valtaa kuin Innocentius aikoinaan. »Minä olen Cæsar, minä olen imperator!» hän kirjoitti Saksan keisarille. Kun Ranskan kuningas rupesi verottamaan kirkkoa, Bonifatius julkaisi paavillisen kirjeen eli bullan, jossa hän pannan uhalla kielsi hengellisiä paavin luvatta maksamasta veroa ja uhkasi samalla kirouksella jokaista, »ken ikinä hän lieneekin», joka kirkolle veroa määrää. Kotvaksi saatiin sovinto aikaan paavin ja kuninkaan kesken. Mutta pian riita syttyi uudelleen. Bonifatius julkaisi uuden bullan, jossa mm. sanottiin: »Niinkuin kirkko on yksi ainoa ruumis, niin sillä on myös yksi ainoa pää. On olemassa kaksi miekkaa, hengellinen ja maallinen. Toista käyttää kirkko, toista tosin kuninkaat, mutta ainoastaan kirkon hyväksi: maallisen miekan tulee olla hengelliselle alamainen. Hengellisellä vallalla on oikeus tuomita maallista, mutta Jumala yksin tuomitsee hengellisen vallan tekoja. Jokainen, joka vastustaa hengellistä valtaa, hän vastustaa Jumalaa.»

Bonifatius oli juuri aikeissa julistaa Filipin pannaan, kun hän joutui syntymäkaupungissaan, josta pannajulistus piti annettaman, pahoinpitelyn alaiseksi. Filip oli lähettänyt Roomaan lähettiläänsä, erään lainoppineen, ja tämä liittoutui paavin vastustajiin. Varhain eräänä aamuna he tunkeutuivat paavin asuntoon huutaen: »Kuolema paaville! Eläköön Ranskan kuningas!» Surmattuaan joukon paavin palvelijoita ja kannattajia he hyökkäsivät paljastetut miekat kädessä itse paavia vastaan. Mutta valtaistuimellaan istui Bonifatius juhlapuvussaan, pitäen Pietarin avaimia toisessa kädessään, kultaista ristiä toisessa, Vaikka hän jo oli 86 vuoden ikäinen, oli hänellä ylpeä ja kunnioitusta herättävä ryhti, ja hänet nähdessään sotamiehet vetäytyivät arasti taaksepäin. Mutta joukon johtaja astui paavia kohti, puhkesi solvauksiin tempasi hänet istuimelta ja löi häntä sotahansikkaalla kasvoihin. Paavi vangittiin. Pian kaupungin asukkaat kumminkin vapauttivat hänet, mutta muutaman päivän kuluttua Bonifatius kärsimästään loukkauksesta kuoli.

● Kun Bonifatiuksen seuraaja paavinistuimella Filipin vaatimuksesta muutti asumaan Ranskaan paavin omistamaan _Avignon_in [avinjō´] kaupunkiin, paavit tulivat kokonaan riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista. Tätä paavien nöyryytyksen aikaa (1309–1377) on sanottu paavien _Baabelin vankeudeksi_.

Taistelussaan kirkkoa vastaan Filip IV Kaunis vetosi kaupunkien porvariston kannatukseen. Asemansa lujittamiseksi kuningas kutsui v. 1302 aateliston, papiston ja porvariston edustajia valtiopäiville Pariisiin. Siten Ranskan _säätyvaltiopäivät_ saivat alkunsa.

ENGLANNIN KEHITYS PERUSTUSLAILLISEKSI VALTIOKSI.

● =Vilhelm Valloittaja.= Tanskalaisvallan päätyttyä Englannissa nousi kotimainen mies kuninkaan istuimelle. Mutta pian maahan jälleen hyökkäsi vieras valloittaja. Normandian herttua _Vilhelm_ väitti, että Englannin kruunu oli luvattu hänelle. Kun sitä ei annettu hänelle suosiolla, hän päätti anastaa sen asevoimin. Saatuaan paavin kannatuksen aikeelleen hän kokosi Ranskasta suuren sotajoukon ja purjehti Kanaalin ylitse Englantiin. Hänen rautapukuiset ritarinsa voittivat huonommin aseistetut vastustajansa _Hastings_in [he´istiŋz] kentällä v. 1066 ja valtasivat maan.

□ Taistelu alkoi aamun valjetessa. Muuan normannilainen ritari _Taillefer_, [te´iləfə̄] ratsasti ranskalaisten edellä laulaen kaikuvalla äänellä tunnettua laulua Kaarle Suuresta ja Roland´ista. Toisten yhtyessä lauluun saavuttiin anglosaksien leirille. Pian oli käymässä raivokas taistelu. Vilhelmin joukot taistelivat ratsain, pukeutuneina rautaan kiireestä kantapäähän. Mutta anglosaksilaiset jalkamiehet seisoivat järkkymättöminä, kilpi kilvessä, ja torjuivat hyökkäyksen kerta toisensa perästä. Silloin Vilhelm käytti viekkautta. Hän levitti miestensä keskuuteen huhun, että hän oli kaatunut. Monet kääntyivät jo pakoon, ja anglosaksit avasivat rivinsä ajaakseen heitä takaa. Mutta nyt herttua sieppasi kypärän päästänsä ja huusi: »Minä elän ja olen Jumalan avulla voittava!» Silloin normannit uudistivat hyökkäyksensä, tunkeutuivat anglosaksien auenneiden rivien läpi ja saavuttivat voiton. Ja Vilhelm sai nimen _Valloittaja_.

● Vilhelmin mukana tuli maahan joukko normannilaisia ylimyksiä. Heidän haltuunsa joutui suurin osa anglosaksien maata, ja läänityslaitos pantiin täälläkin toimeen. Kuninkaan valta pysyi kumminkin lujempana kuin mannermaan valtioissa, sillä Vilhelm vaati kaikki alavasallitkin tekemään uskollisuuden valan kuninkaalle. Kuitenkin normannit muodostivat tästä lähtien Englannin mahtavan ylimysluokan, joka erosi anglosaksilaisesta kansasta sekä tapojensa että kielensäkin puolesta, ja kesti kauan, ennen kuin nämä kaksi kansallisuutta sulautuivat toisiinsa.

● =Henrik II ja Tuomas Becket.= Normannilaisen suvun jälkeen sai Englannin kruunun _Henrik II_ (1154–1189), joka niinikään oli ranskalainen ylimys ja kuului _Plantagenet_in [pläntä´džinet] sukuun (1154–1485). Hänellä oli lääninä enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa, ja Englannissa hän kohotti kuninkuuden suureen voimaan.

Henrik antoi feodaaliherroille erityistä maksua vastaan vapautuksen sotapalveluksesta. Maksua sanottiin _kilpiveroksi_. Verosta saaduilla varoilla hän palkkasi sotureita, jotka olivat taidoltaan parempia ja samalla luotettavampia kuin aatelissotilaat.

Henrik tahtoi myös määrätä kirkon asioista. Hän nimitti piispoja ja julkaisi kirkkoa koskevia lakeja, joissa mm. säädettiin, että pappien rikosasioissa tuli vastata maallisissa tuomioistuimissa. Mutta silloin hän joutui taisteluun kirkon kanssa, jota Englannissa tähän aikaan ylimpänä edusti arkkipiispa _Tuomas Becket_ [be´kit]. Tässä taistelussa Henrik joutui tappiolle.

□ Becket oli aiemmin ollut kuninkaan palveluksessa, ja he olivat olleet hyviä ystäviä. Kuninkaan vaatimuksesta Becket oli arkkipiispaksikin nimitetty. Mutta tultuaan tähän korkeaan kirkolliseen virkaan Becket ryhtyi pontevasti puolustamaan kirkon etuja. Kun Henrik rupesi määräämään kirkon asioista, hän huomautti paavien tapaan: »Niinkuin kulta on halpaa lyijyä kalliimpaa, niin on hengellinen valta maallista valtaa arvokkaampi». Hän lähti Ranskaan, ja vasta monen vuoden kuluttua saatiin sovinto aikaan hänen ja Henrikin välillä. Arkkipiispa palasi nyt Englantiin, mutta asettui jyrkästi entiselle kannalleen. Suuttuneena kuningas lausui uhkauksia ja moitteita. »Minkälaisia raukkamaisia miehiä minulla onkaan, kun ei yksikään kykene hankkimaan kostoa tuolle uppiniskaiselle papille!», hän eräänä päivänä sanoi. Sen johdosta neljä hänen ritariaan surmasi Becketin itse kirkon alttarilla. Tämä luettiin kuninkaan syyksi. Henrikin oli pakko ruoskittaa itseänsä arkkipiispan haudalla sekä peruuttaa kirkkoa vastaan tähdätyt säännökset.

● =Suuri vapauskirja.= Henrik II:n kuoltua hallitsi Englantia peräkkäin hänen kaksi poikaansa, joista nuorempi oli ennen mainittu _Juhana Maaton_, väkivaltainen ja kykenemätön ruhtinas. Jo ennen on kerrottu, kuinka hän menetti suurimman osan ranskalaisia alueitaan. Juhana joutui riitaan myöskin paavin kanssa. Hän nimitti mieleisensä miehen arkkipiispaksi, mutta paavi ei tätä hyväksynyt, vaan asetti virkaan toisen henkilön. Kun Juhana ei päästänyt uutta arkkipiispaa Englantiin ja uhkasi heitättää mereen koko maansa papiston, niin paavi julisti Juhanan pannaan ja koko maan interdiktiin. Silloin Juhana nöyrtyi: hän antoi maansa paaville, saaden sen lääninä takaisin. Englannin kuningas oli siis paavin vasalli.

Mutta Juhana sai vastaansa maansa ylimyksetkin, joita hän oli kohdellut mielivaltaisesti. Yhtyivätpä toisilleen vihamieliset kansanainekset, normannilainen ja anglosaksilainen, yksimielisesti vaatimaan kuninkaan vallan rajoittamista selvillä lainsäännöksillä. Kuninkaan oli pakko taipua: v. 1215 hän alle-kirjoitti _Magna chartan_ [karta] eli _suuren vapauskirjan_, joka laski pohjan Englannin kansan vapaalle itsehallinnolle.

Tästä lähtien _laki_ oli Englannissa määräämässä kuninkaankin toimivallasta. Hän ei saanut ottaa veroa ylimysten suostumuksetta, eikä hän saanut vangita vapaata englantilaista mielivaltaisesti. Laki, joka näin määrää kuninkaanvallan rajat, on _perustuslaki_.

□ Magna chartassa sanotaan mm.: »Mitään kilpiveroa tai läänivelvollisuutta älköön määrättäkö meidän kuningaskunnassamme ilman valtakuntamme yhteistä neuvonpidettä!» — »Raha-apuja ja kilpiveroa määrättäessä tahdomme me kuulla valtakuntamme yhteisen neuvonpiteen ja sitä varten kutsua koolle arkkipiispat, piispat, apotit, kreivit ja vapaaherrat lähettämällä kullekin kirjeen, ja sitä paitsi tahdomme virkamiestemme välityksellä kutsua kaikki muut vasallit koolle määräpäiväksi.» — »Ilman laillista, maan lakien mukaan langetettua tuomiota ei ketään vapaata miestä saa vangita, ei julistaa lainsuojattomaksi, ei karkottaa maasta eikä muutoin vahingoittaa: häneltä ei myöskään saa riistää omaisuutta.»

● =Englannin parlamentti.= Magna chartan mukaan verojen myöntäminen kuului hengellisille ja maallisille ylimyksille. Puolta vuosisataa myöhemmin alemmatkin kansanluokat tulivat tästä oikeudesta osallisiksi. Juhanan pojan _Henrik III_:n hallitessa syntyi näet jälleen riitoja hänen ja ylimysten välillä, kuningas kun määräsi mielin määrin veroja. Lopulta puhkesi kapina. Kuningas vangittiin, ja vastarinnan johtaja kutsui v. 1265 kokoon valtiopäivät eli _parlamentin_, jonne ylimysten lisäksi saapui myös aatelisten ja aatelittomien _maanomistajain_ ja _kaupunkien porvariston edustajia._ Täten muodostui ylimysten kokous kansaneduskunnaksi.

On huomattava, että Ranskassa parlamentti oli ylituomioistuin, Englannissa kansaneduskunta.

Henrik III:n poika _Edvard I_ piti voimassa Magna chartan säännökset. Hän kävi sotia _Wales_ia ja Skotlantia vastaan liittäen ensiksi mainitun maan Englannin kuningaskuntaan. Näihin sotiin hän tarvitsi varoja, mutta ne oli pyydettävä parlamentilta. Parlamentti kokoontui sangen usein ja sen toiminta alkoi vakaantua. Parlamentti jakaantui kahteen osastoon: _ylähuoneeseen_ ja _alahuoneeseen_. Ylähuoneen muodostivat hengelliset ja maalliset ylimykset, joita sanottiin _lordeiksi_ [lōd]. Alempi aatelisto sekä aatelittomat maaseudun ja kaupunkien valitut edustajat taas muodostivat alahuoneen.

Alempana mainitun satavuotisen sodan aikana anglosaksit ja normannit sulautuivat toisiinsa yhdeksi eheäksi Englannin kansaksi. Samoin muodostui englannin kieli siten, että anglosaksien kieleen siirtyi paljon ranskalaisia sanoja.

SATAVUOTINEN SOTA.

● =Sodan aihe.= 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla Englanti ja Ranska joutuivat keskenään sotaan, joka, välillä keskeytyen, kesti toista sataa vuotta (1339–1453). Siinä taisteltiin Ranskan kruunusta.

Kun capetinkisuvun vanhin miespuolinen haara sammui 1328, syntyi epätietoisuutta siitä, oliko kruunu menevä Filip IV Kauniin veljenpojalle, _Valois_´n [valua´] kreiville _Filipille_, vaiko hänen tyttärenpojalleen, Englannin kuninkaalle _Edvard III_:lle. Suurvasallit ratkaisivat asian Filipin eduksi. Näin nousi Ranskan valtaistuimelle _Valois_´n suku (1328–1589), joka siis oli capetinkisuvun sivuhaara.

● =Crécyn taistelu (1346).= Edvard III päätti asevoimin anastaa Ranskan kruunun. Hän sai aikeelleen vilkasta kannatusta Englannissa, ja Alankomaiden porvarit, jotka saivat kutomoihinsa villat Englannista, menivät hänen puolelleen. Englannin väkiluku oli tosin Ranskan väkilukua pienempi, mutta Edvardin sotajoukko oli taistelukuntoisempi kuin Ranskan. Aatelisen ratsuväen lisäksi hänellä oli hyvin harjoitettua jalkaväkeä, josta toisilla oli aseina keihäät, toisilla hyvätekoiset jouset. Ja kaiken lisäksi hänellä oli _tykkejä_, joita nyt ensi kerran mainitaan taistelussa käytetyn. Tärkeintä oli kuitenkin se, että englantilaiset taistelivat säännöllisin joukoin, jotka suorittivat taisteluliikkeet komennuksen mukaan. Tämän taistelutavan he olivat oppineet sotiessaan Walesin ja Skotlannin kelttiläisiä vastaan. Ranskan sotajoukossa taistelivat aateliset ratsumiehet, jotka tosin olivat sotaanharjaantuneita, mutta joilta puuttui tarpeellinen järjestys ja kuri; kukin suoritti kamppailun oman harkintansa mukaan. Jousimiehiäkin oli, mutta ne eivät kyenneet kilpailemaan englantilaisten kanssa nopeudessa ja tarkkuudessa. Niinpä ranskalaiset kärsivät, vaikka heidän joukkonsa oli paljoa lukuisampi, täydellisen tappion _Crécy_n [kresi´] taistelussa Pohjois-Ranskassa v. 1346.

□ Kuningas Filip tahtoi antaa sotamiestensä levätä ennen taistelun alkamista, koska he olivat marssineet aamusta asti sateessa. Mutta voitonvarmoina ranskalaiset ruhtinaat ja ritarit tahtoivat heti taistella. Kuningas suostui ja antoi genovalaisille jousimiehille, jotka olivat hänen palveluksessaan, käskyn hyökätä. Turhaan genovalaiset huusivat, että heidän jousenjänteensä olivat sateesta höltyneet — heidän täytyi rynnätä. Mutta pian he kääntyivät toivottomina pakoon, kun englantilaiset jousimiehet, jotka olivat pitäneet jousensa koteloissa, alkoivat ampua. »Nuo heittiöt», urhoolliset Ranskan ritarit huusivat omista jousimiehistään, »miksi he sulkevat meiltä tien?» »Hakatkaa ne maahan!» kuningas komensi. Ja sillä aikaa kuin ranskalaiset ritarit kävivät turvattomien jousimiesten kimppuun, englantilaiset lakkaamatta ampuivat joukkoon.

Vihdoin ranskalainen ritarijoukko ratsasti rynnäkölle. Englantilaiset odottivat hyökkäystä tyynesti ja äänettöminä. Edvard oli asettanut joukkonsa mäen rinteelle kolmeen linjaan. Ritarit olivat astuneet maahan ratsujensa selästä ja taistelivat yhdessä jalkamiesten kanssa. Rintaman edustalle oli sijoitettu jousimiehet. Jouset olivat teräksestä ja niin raskaat, että ne oli viritettävä erityisellä vääntimellä. Ampujan vieressä oli sen takia hänen kumppanillaan leveä kilpi molempien suojana. Hyvällä jousella saattoi ampua puhki vahvan ritarivarustuksen. Toista linjaa johti kuninkaan 15-vuotias poika _Edvard_, jota tumman varustuksensa takia sanottiin mustaksi prinssiksi. Kolmannen linjan ja koko taistelun ylin johto oli kuninkaalla.

Ranskan aatelin kiivaasta hyökkäyksestä englantilaisten jousimiesten rivit särkyivät. Musta prinssi joutui ahdinkoon ja pyysi isältään apua. »Onko poikani pudonnut hevosen selästä?» kuningas kysyi, »ja onko hän haavoittunut tai kuollut?» »Ei», sanantuoja vastasi, »viholliset ovat ylivoimallaan voittamaisillaan hänet.» Kuningas, joka paikaltaan näki, että prinssi hyvin saattoi suoriutua, vastasi: »Sitten hän ei saakaan apua. Olkoon päivän kunnia hänen, niin hän voipi ansaita ritarikannuksensa!» Tämä vastaus kiihotti prinssiä. Niin kuin muuri hänen lujat rivinsä vastustivat Ranskan ritariston hyökkäyksiä. Ja kun englantilaisten kolmaskin linja marssi rinnettä alas, oli heidän voittonsa täydellinen.

● =Kansa kapinassa.= Crécyn taistelun jälkeen oli useita rauhan vuosia. Euroopassa raivosi silloin hirveä rutto, »_musta surma_», johon kuoli tuhansittain ihmisiä. Mutta kun ruton aika oli päättynyt, sota alkoi uudelleen. Ranskalaiset olivat nytkin häviöllä, vietiinpä heidän kuninkaansa vankina Englantiin.

Silloin puhkesi Ranskassa kapina. Hallitusta johti kruunun-prinssi, jota sanottiin _daufin_iksi [dof̃ä´], koska hänellä oli Dauphinén [dofine´] maakunta lääninä. Porvaristo tahtoi supistaa kuninkaan valtaa, ja talonpojat, jotka sodan johdosta olivat paljon kärsineet, liittyivät joukoiksi ja kulkivat ryöstämässä ja polttamassa aatelin linnoja. Mutta kapina kukistettiin, ja olot jäivät entiselleen.

● =Jeanne d´Arc.= Sota leimahti usean kerran ilmiliekkiin. Voitolla olivat milloin englantilaiset, milloin ranskalaiset. Näin kului ainaisissa levottomuuksissa 80 vuotta. Lopulta Ranskaa kohtasi suuri onnettomuus: kuningas tuli heikkomieliseksi, ja mahtavat suurvasallit jakautuivat kahteen keskenänsä vihamieliseen puolueeseen. Samaan aikaan englantilaiset uudistivat hyökkäyksensä. Kun _Kaarle VII_, heikkomielisen isänsä kuoltua, v. 1422 nousi valtaistuimelle, oli hänellä hallussaan ainoastaan Loire [luā´r]-joen eteläpuolella oleva osa maata. Mutta englantilaiset tahtoivat valloittaa koko Ranskan ja rupesivat piirittämään _Orleans_´in [orleã´] kaupunkia. Ranska näytti olevan hukassa, mutta silloin 17-vuotias talonpoikaistyttö _Jeanne d´Arc_ [žanda´rk] tuli maansa pelastajaksi.

□ Kotiseudullaan Champagnessa Jeanne d´Arc oli kuullut kertomuksia vain sodista ja pyhimyksistä. Eräänä päivänä hän oli näkevinään suuren valon, ja ihana olento, jolla oli siivet, virkkoi hänelle: »Vapauta kuningas ja anna hänelle takaisin hänen maansa ja valtakuntansa!» Mutta tyttö vastasi: »Minä olen vain heikko tyttö enkä osaa johtaa aseellisia miehiä». Ääni vastasi taas: »Pyhimykset auttavat sinua». Vuosikausia hän kuuli näitä ääniä kertomatta niistä kenellekään. Vihdoin hän ilmoitti asiasta isälleen. Isä sanoi mieluummin hukuttavansa tyttärensä kuin päästävänsä hänet raakojen sotamiesten joukkoon. Sitten Jeanne kertoi asiasta eräälle upseerille. Tämäkin nuhteli häntä. Mutta tyttö oli itsepäinen. Hän lausui: »Lähden kuninkaan luo, vaikkapa jalkani kuluisivat polvia myöten.»

Ja Jeanne lähti kuninkaan luo. Hän leikkasi lyhyeksi pitkän tukkansa, pukeutui miehen pukuun ja saapui onnellisesti siihen kaupunkiin, jossa kuningas oleskeli. Tuntematta ennakolta kuningasta Jeanne meni suoraan hänen luokseen, vaikka kuningas tavalliseen hovi-miehen pukuun pukeutuneena oli suuressa seurassa. »Jos annat minulle sotaväkeä, niin minä vapautan Orleans´in ja vien sinut kruunattavaksi Reimsiin», tyttö rohkeasti virkkoi kuninkaalle, »sillä Jumalan tahto on, että englantilaiset on karkotettava kotimaahansa ja että Ranska on oleva vapaa». Aluksi moni epäili, olisiko suostuttava tuon merkillisen talonpoikaistytön pyyntöön, mutta hänen älykkäät vastauksensa ja varma esiintymisensä herättivät luottamusta.

● Ranskalaiset pitivät Jeanne d´Arcia Jumalan lähettämänä pelastajana. Yleinen innostus syntyi. Tehtiin voimakkaita hyökkäyksiä englantilaisia vastaan. Vihollisten voima murtui. Orleans oli pelastettu, ja Jeanne d´Arc sai _Orleans´in neitsyen_ nimen. Sen jälkeen Kaarle VII vietiin Reimsiin kruunattavaksi.

Jeanne d´Arc oli herättänyt ranskalaisissa yleisen isänmaallisen innostuksen ja lujittanut heidän itseluottamustaan. Heillä oli tämän jälkeen parempi menestys taistelussa. Ja kun sota päättyi (1453), ei Englannilla ollut Ranskan alueista jäljellä muuta kuin Calais´n kaupunki.

□ Kun Jeanne d´Arc oli lupauksensa täyttänyt, hän tahtoi mennä kotiinsa. Mutta hänet houkuteltiin vielä jäämään sotajoukkoon. Silloin onni petti hänet. Hän joutui englantilaisten vangiksi. He syyttivät häntä noituudesta ja tuomitsivat hänet noitana elävältä poltettavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön Rouen´in [ruã´] torilla v. 1431. Kun liekit jo ympäröivät häntä, vakuutti hän viattomuuttaan: »Äänet puhuivat minulle Jumalan luota, ne äänet eivät ole minua pettäneet.» Ja kun hänen päänsä kuoleman hetkellä vaipui rinnalle, niin hän huudahti: »Jeesus!» Mutta polttorovion ääressä seisoi tuhansia ihmisiä silmät kyynelissä.

SODAN JÄLKEINEN AIKA RANSKASSA JA ENGLANNISSA.

● =Kuninkaan valta kasvaa Ranskassa.= Pitkällinen sota Englantia vastaan teki välttämättömäksi pitää sotajoukkoja alinomaa aseissa. Näin sai alkunsa _vakinainen sotajoukko_, joka oli kokonaan kuninkaan komennettavana. Siten kuningas tuli sodankäynnissä riippumattomaksi aatelisherroista. Samaan aikaan tulivat eräät _verot_, joita aluksi oli myönnetty sotatarkoituksiin, _pysyväisiksi_. Siten valtiopäiväin merkitys kuninkaan rinnalla väheni.

Kaarle VII:n jälkeisen _Ludvig XI_:n hallitessa kuninkaan valta yhä kohosi, kun viimeinen mahtava suurvasalli, Burgundin herttua _Kaarle Rohkea_, kukistui. Kaarle omisti paitsi Burgundia useita muita alueita, niiden joukossa Alankomaat. Hänen tarkoituksensa oli muodostaa Ranskan ja Saksan välille itsenäinen kuningaskunta. Huolimatta Ludvig XI:n salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaanXII:n salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaan. Mutta kun hän yritti valloittaa Sveitsiä, kohtasi hän sitkeätä vastarintaa tuon vapaan kansan taholta, ja _Nancy_n [nãsi´] taistelussa hän kaatui (1477). Ludvig otti hänen maistaan _Burgundin herttuakunnan_, mutta Burgundin kreivikunnan eli _Franche-Comtén_ [frãškõte´] ja _Alankomaat_ sai Saksan keisari Maksimilian, joka oli naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa.

Näin _kuninkaan valta_ oli Ranskassa vahvistumistaan vahvistunut. Lääniaateli oli masennettu, katolinen kirkko oli heikko, porvaristo kannatti kuningasta. Hänen käytettävänään oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.

● =Sisällissota Englannissa.= Pian sen jälkeen kun 100-vuotinen sota oli päättynyt Englannin tappioksi, syttyi Englannissa sisällissota kahden kuninkaallisen sukuhaaran välillä, jotka taistelivat kuninkaan kruunusta. Molemmin puolin käytettiin satavuotisesta sodasta vapautuneita levottomia ammattisotilasjoukkoja. Sotaa sanotaan _ruusujen sodaksi_ (1455–1485), toisella sukuhaaralla, Lancasterin [lä´ŋkästə] suvulla, kun oli lipussaan punainen ruusu, toisella, Yorkin [jōk] suvulla, taas valkoinen ruusu. Kansa jakaantui kahtia sukujen mukaan. Sota oli ylen verinen, ja puolueet taistelivat vaihtelevalla onnella. Monta kammottavaa murhaa tehtiin itse kuningasperheessä. Viimein (1485) _Henrik VII Tudor_ [tjū´də], joka polveutui kummastakin taistelevasta suvusta, kohosi Englannin valtaistuimelle. _Tudorin suku_ hallitsi sitten Englantia enemmän kuin sata vuotta (1485–1603).

Englannissakin oli _kuninkaan valta_ vahva keskiajan lopussa. Ruusujen sodassa oli kaatunut paljon ylhäisaatelia. Se vaikutti heikontavasti parlamentin ylähuoneeseen, joka tähän aikaan oli varsinaisena kuninkaan vallan vastapainona. Porvaristo oli kyllä taloudellisesti vaurastunut, mutta sen valtiollinen merkitys oli vielä suhteellisen vähäinen. Vasta uudella ajalla parlamentin alahuone kohosi Englannissa suureen merkitykseen.

SAKSAN VALTAKUNTA.

● =Nyrkkivallan aika.= Hohenstaufien kukistumista seurasi Saksassa täydellinen sekasorron eli _nyrkkivallan aika_ (1254–1273). Maassa oli kyllä kuninkaita, mutta heitä ei kukaan totellut. Mahtavat lääninherrat olivat pikku kuninkaita kukin alueellaan, ja alavasallitkin menettelivät, miten parhaaksi näkivät. Linnoistansa monet aatelisherrat harjoittivat suoranaista rosvousta ryöstellen rauhallisten kauppiaiden ja talonpoikain omaisuutta. Eikä kukaan heitä siitä rangaissut, sillä laki ja järjestys olivat maasta kadonneet.

● =Rudolf Habsburgilainen.= Vihdoin kokoontui Saksan seitsemän etevintä hengellistä ja maallista ruhtinasta, joita sanottiin _vaaliruhtinaiksi_, valitsemaan maalle sellaista kuningasta, joka palauttaisi järjestyksen valtakuntaan. Valituksi tuli Habsburgin kreivi _Rudolf_ (1273–1291). Siten nousi valtaistuimelle kuuluisa _Habsburgin suku_. Se sai nimensä Sveitsissä sijaitsevasta Habsburgin linnasta.

Rudolfilla oli valtaistuimelle noustessaan vähäiset tilukset, mutta hän laajensi ne pian varsin huomattaviksi. Kun Böömin kuningas ylpeästi kieltäytyi vannomasta läänivalaa vasta valitulle kuninkaalle, Rudolf aloitti sodan häntä vastaan ja anasti hänen maistaan _Itävallan_, _Steiermarkin_, _Kärntin_ ja _Krainin_. Ne jäivät sitten perinnöksi Habsburgin suvulle ja niitä sanottiin _Itävallan perintömaiksi_.

Pontevasti Rudolf toimi myöskin järjestyksen ja sisällisen rauhan palauttamiseksi valtakuntaan. Hän ahdisteli lakkaamatta rosvoritareja, rankaisi heitä ankarasti ja hävitti heidän linnojansa.

□ Thüringenissä Rudolfin sanotaan yhtenä vuotena hävittäneen seitsemättäkymmentä rosvolinnaa. Sen jälkeen hän puhdisti Reinin seudut. Siellä hän eräästä linnasta pelasti joukon kauppiaita, jotka rosvoritarit olivat ryöstäneet puti puhtaiksi ja joita he pitivät vangittuina kiskoakseen lunnaita heidän kotiseudultaan. Rudolf vangitutti ritarit ja tuomitsi heidät kaikki hirtettäviksi. Muuan kuninkaan seurueessa oleva aatelismies huomautti, että moinen rangaistus häpäisisi koko aatelissäätyä. Mutta Rudolf vastasi: »Aateli ei siitä kärsi häpeätä, sillä nämä eivät ole mitään ritareita, vaan varkaita, rosvoja ja murhamiehiä. He ovat käyneet rauhallisten kansalaisten kimppuun, rikkoneet maan rauhan ja pilkanneet tuomioistuimia. Oikea aateli pitää uskollisuutta kunniassa, harrastaa hyviä tapoja, ei tee kenellekään vääryyttä ja suojelee heikkoja.» Kun linna oli hävitetty maan tasalle, pystytettiin sen raunioille hirsipuut, joihin vangit ripustettiin. Vuoren laelle asetettiin marmoritaulu, johon piirrettiin hirtettyjen nimet ynnä seuraavat sanat: »Niin rankaisee Habsburgin Rudolf rauhanrikkojia, rosvoja ja murhamiehiä sukuun tai säätyyn katsomatta».

● =Maksimilian.= Rudolfin jälkeen oli Saksan keisarinistuimella erisukuisia ruhtinaita, kunnes v. 1437 kruunu joutui pysyväisesti Habsburgin suvulle. Keskiajan päättyessä oli valtaistuimella _Maksimilian I_, joka oli, kuten edellä on mainittu, naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa ja liitti valtakuntaansa _Alankomaat_ ja _Franche-Comtén_.

● =Sveitsiläisten vapaustaistelu.= Rudolfin seuraajain aikana Itävallan habsburgilaiset herttuat koettivat alistaa valtaansa Sveitsin vuorimaiden vapaita talonpoikia. Herttua _Leopold_ päätti pakottaa talonpojat alamaisuuteen ja lähti loistavan ritarijoukon johdossa Sveitsiin. Mutta valppaat, vapautta rakastavat talonpojat olivat häntä vas tassa _Morgarien_in vuorisolassa Schwyzin kantonin rajalla. Siinä syntyi taistelu (1315), jossa Leopoldin ritarijoukko täydellisesti tuhottiin. Sveitsiläisillä oli kuten englantilaisillakin järjestyneet jalkaväkijoukot, jotka toimivat suunnitelmallisesti, jota vastoin Leopoldilla oli kurittomia ritarijoukkoja.

□ Sveitsiläisten vapaustaistelujen ajoilta kerrotaan mm. tarina urhoollisesta jousimiehestä _Wilhelm Tell_istä.

Altdorfissa, Urin kantonissa, pidettiin markkinoita. Nöyryyttääkseen seudun asukkaita _Gessler_ vouti pystytti kaupungin torille pitkän riu´un, jonka päähän hän panetti Itävallan herttuan hatun. Jokaisen ohikulkijan tuli tervehtiä hattua yhtä kohteliaasti kuin itse Itävallan herttuaa. Monet olivat jo kulkeneet ohitse, uskaltamatta olla tervehtimättä, kun Wilhelm Tell, taluttaen pientä poikaansa kädestä, saapui torille ja astui hatun ohi tervehtimättä. Silloin sotamiehet, jotka lähimmässä kadunkulmassa vartioitsivat ohikulkijoita, vangitsivat hänet ja veivät hänet Gesslerin eteen.

Gessler tuomitsi Teliin ampumaan omenan poikansa pään päältä. Tell, vaikka olikin tarkka jousimies, kalpeni ja pyysi päästä kokeesta. Mutta siihen ei suostuttu. Poikanen asetettiin, omena pään päällä, selin erästä puuta vastaan torin toiseen laitaan, kun Tell toisessa laidassa nosti joustaan. Nuoli suhahti ilmassa, ja palasina omena putosi maahan. Kansa riemuitsi, ja iloisena Tell syleili poikaansa, jolle ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Samassa Gessler huomasi Tellin vyötäisillä toisen nuolen ja kysyi, kenelle se oli aiottu. Hetken epäröityään Tell vastasi synkästi: »Sinulle se oli aiottu, jos olisin tappanut lapseni. Ja se nuoli olisi varmasti osunut maaliin.» Suuttuneena Gessler panetti Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä Vierwaldstätter järven halki linnaansa.

Mutta järvellä nousi ankara myrsky. Vene oli hukkumaisillaan, ja kaikki huusivat, että Tell, joka oli taitava purjehtija, yksin voi sen pelastaa. Silloin Gessler irroitutti Tellin kahleista ja asetti hänet peräsimeen. Tell ohjasi veneen lähelle rantaa, tarttui sitten äkkiä jouseensa ja hyppäsi kallion kielekkeelle, kadoten pian hämmästyneiden vihollisten näkyvistä.

Gessler pääsi miehineen kumminkin onnellisesti maihin. Kun hän seuraavana päivänä ratsasti tietä pitkin linnaansa, sattui ahtaalla rotkotiellä nuoli hänen rintaansa, ja hän putosi hevosen selästä taaksepäin sotamiestensä syliin. Kuollessaan hän kädellään viittasi nuoleen ja virkkoi: »Se on Tellin nuoli, minä tunnen sen.» Samassa sotamiehet näkivät tuon rohkean jousimiehen nousevan väijytyspaikastaan ja katoavan puiden taakse. Vielä tänä päivänä on sillä kallion kielekkeellä, jolle Tell hyppäsi Gesslerin veneestä, nimenä »Teliin paasi».

Leopoldin sanotaan uhanneen »kurittaa kapinoitsijat ja hevosillaan maahan tallata nuo röyhkeät talonpojat». Hänellä oli 2000–3000 miehen suuruinen ritarijoukko, kun talonpoikia oli 3000–4000. Viimeksi mainitut leiriytyivät ahtaan Morgartenin solan taakse: toisella puolen oli pieni sisäjärvi, toisella metsäinen vuori. He olivat varustautuneet tapparakeihäillä, sotakirveillä ja seipäillä. 50 miestä oli miehittänyt erään kallion kielekkeen, johon oli vaikea päästä. Sen reunalle he vierittivät joukon isoja kiviä ja puunrunkoja. Tuskin itävaltalaiset ratsumiehet olivat ratsastaneet ahtaaseen solaan, kun nuo viisikymmentä ylhäältäpäin vierittivät kiviä ja puunrunkoja heidän päällensä. Monta ritaria kuoli tai haavoittui, hevoset säikähtyivät. Syntyi yleinen sekasorto ja hämminki. Nyt solan suulla olevat sveitsiläiset tekivät hyökkäyksen, ja rautapukuiset ritarit kärsivät musertavan tappion. Toiset tungettiin järveen, jonne he hukkuivat, toiset putosivat satulasta voimatta raskaine varustuksineen liikkua paikaltaan, toiset kaatoi talonpoikain tapparakeihäs tai kirves. Leopold hädin tuskin pelastui pakenemalla. Näin Sveitsin vapaus pelastui; Morgartenin voittoa ei ole suotta sanottu »sveitsiläisten Marathoniksi».

● Morgartenin voiton jälkeen kolme maakuntaa eli kantonia teki keskenään »ikuisen» _liiton_, luvaten yksissä voimin puolustaa vapauttaan. Myöhemmin liittoon yhtyi Sveitsin muitakin kantoneja. Se olikin tarpeen, sillä Habsburgit eivät luopuneet valtausaikeistaan, ennen kuin heidät oli uudestaan perin pohjin voitettu. Kun Kaarle Rohkeankin aiemmin mainittu yritys sveitsiläisten kukistamiseksi oli rauennut tyhjiin, niin Sveitsin talonpoikain vapaus oli turvattu. Keskiajan lopulla (1499) Habsburgit tunnustivat Sveitsin Itävallasta riippumattomaksi itsenäiseksi valtioksi, jolla kuitenkin oli keisari yliherranaan.

Sveitsin vapaussodan aikana Habsburgit saivat _Tirolin_ liitetyksi perintömaihinsa.

● =Kirkon hajaannus ja Juhana Hus.= Vuoden 1400 vaiheilla huomio alkoi kääntyä erikoisesti kirkon asioihin. Paavit olivat kauan asuneet Avignonissa ja olleet Ranskan kuninkaiden nöyriä käskyläisiä. Vihdoin Rooman kardinaalit valitsivat paaviksi italialaisen miehen, joka asettui Roomaan. Mutta Ranskassa valittiin toinen paavi Avignoniin. Näin oli katolisella kristikunnalla kaksi paavia, jotka kumpikin julistivat toisensa kannattajineen pannaan. Kirkolliskokouskaan ei voinut asiaa auttaa. Se kyllä tuomitsi kummankin paavin erotettavaksi, ja uusi valittiin tilalle. Mutta edelliset eivät totelleet kirkolliskokouksen päätöstä, joten kahden sijasta saatiin kolme paavia. Tämä sekaannuksen aika kesti useita vuosikymmeniä ja sitä sanotaan hajaannuksen eli _suuren skisman_ ajaksi. Se päättyi vasta _Konstanz_in kirkolliskokouksessa (1414–1418). Siellä päätettiin, että kirkolliskokous oli paavia ylempi. Sitten nuo kolme paavia erotettiin virasta ja tilalle valittiin uusi paavi.

Täten kirkon ulkonainen yhteys saatiin aikaan. Mutta kirkon arvo oli pahasti kärsinyt. Kirkko oli sitä paitsi sisällisesti heikko, sillä ilmaantui henkilöitä, jotka arvostelivat sen oppia ja järjestystä ja perustivat lahkokuntia, jotka osoittivat tyytymättömyyttä kirkkoa kohtaan.

Englannissa oli jo aikaisemmin, 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla, kuuluisa yliopiston professori _Wycliff_ [ui´klif] arvostellut kirkon eräitä oppeja ja vaatinut, että Raamattu oli pantava uskonnon ylimmäksi ohjeeksi. Hän sai monta kannattajaa Englannissa; mutta muissakin maissa hänen mielipiteensä saavuttivat suosiota, ja uudistusliike jatkui kirkon vastarinnasta huolimatta. Tämän liikkeen pelkäämättömin johtaja oli böömiläinen talonpojanpoika _Juhana Hus_.

Harhaoppisena Hus kutsuttiin Konstanzin kirkolliskokoukseen vastaamaan opistaan. Kirkolliskokous julisti Husin opit vääriksi, tahtoen väkivalloin tukahduttaa hänen johtamansa uskonnollisen uudistusliikkeen. Hus tuomittiin elävänä poltettavaksi.

□ Hus oli professori samoin kuin Wycliff ja opetti Prahan yliopistossa. Mutta samalla hän saarnasi tšekin kielellä kaupungin kirkossa. Husin saarnoilla oli syvä vaikutus kuulijoihin, sillä hän oli etevä puhuja ja hänen sanoistaan virtasi syvän uskonnollisen vakaumuksen voima. Wycliffin tavoin hän hylkäsi eräät kirkon opit ja nousi pontevasti vastustamaan anekauppaa, jota kirkko tähän aikaan julkisesti harjoitti, niin että ihmisissä se käsitys pääsi valtaan, että rahalla voi ostaa synninpäästön. Hus samoin kuin Wycliff rupesi vastustamaan tätä väärinkäytöstä selittäen, että Jumalan armo annetaan katuvaiselle ilmaiseksi. Mutta seurauksena oli, että Hus julistettiin kirkonkiroukseen ja hänen täytyi paeta Prahasta. Kun Hus sitten kutsuttiin Konstanziin vastaamaan opistaan, monet ystävät varottivat häntä sinne menemästä. Mutta Husilla oli palava halu puhua vakaumuksensa puolesta. Pelottomasti hän puolustikin mielipiteitään, vedoten Raamattuun. Siitä huolimatta hänet julistettiin kerettiläiseksi ja tuomittiin poltettavaksi.

Kun tuomio lausuttiin Konstanzin tuomiokirkossa, oli Hus polvillaan rukoillen, kädet ylöspäin ojennettuina. Yltympäri kirkon penkeissä istuivat kokouksen jäsenet. Eräs piispa luki julki tuomion, jonka mukaan kaikki Husin kirjoitukset oli hävitettävä. Hus itse oli parantumattomana kerettiläisenä poltettava. Husin yltä riisuttiin nyt hänen papillinen pukunsa ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Muuan piispa lausui kiroussanat: »Kirkko on työntänyt sinut keskuudestaan. Me jätämme sinun ruumiisi maallisille virastoille, sinun sielusi perkeleelle.» »Ja minä», Hus virkkoi tähän, »jätän sen Vapahtajani Kristuksen haltuun.» Hänen yllensä puettiin nyt tavallinen kerettiläispuku, väljä pitkäliepeinen viitta ja puolen metrin korkuinen paperilakki, johon oli kuvattu pahoja henkiä ja tulenliekkejä ja johon oli kirjoitettu: pääkerettiläinen. »Vapahtajani», Hus sanoi, »on minun tähteni kantanut orjantappurakruunua; ilolla kannan kerettiläiskruunua hänen pyhän totuutensa tähden.»

Näin puettuna Hus vietiin roviolle, joka oli pystytetty Konstanzin torille. Kun rovio sytytettiin, Hus alkoi veisata virttä. Mutta tuuli ajoi savua ja tulenhehkua hänen kasvojansa vasten, niin että hän pian tukehtui. Kun rovio oli palanut loppuun, koottiin tuhka ja siroteltiin Rein-jokeen.

● Kun Hus oli poltettu, Böömin _tšekit_, jotka olivat slaavilaista kansaa ja joiden kieltä ja kansallisia oikeuksia Hus oli puolustanut, nousivat kapinaan uskontonsa ja kansallisuutensa puolesta. Kapina kukistettiin kuitenkin ennen pitkää.

ITALIAN OLOT.

● =Valtiollinen hajanaisuus.= Keskiajan kahtena viimeisenä vuosisatana Italia kohosi yhä suurempaan taloudelliseen vaurauteen ja henkiseen kukoistukseen, mutta maa oli valtiollisesti hajalla. Saksan keisarien yritys saada Italia valtaansa oli lopullisesti epäonnistunut. Sen jälkeen ei liioin muodostunut yhtenäistä Italian valtiota Ranskan ja Englannin tapaan, vaan maa oli jakautuneena moneen pikku valtioon. Etelä-Italiassa oli _Napoli_n kuningaskunta, Keski-Italiassa _Kirkkovaltio_ ja _Firenze_, Pohjois-Italian valtioista olivat tärkeimmät _Milano_, _Venezia_ ja _Genova_.

Kaikkialla oli vilkasta valtiollista toimintaa. Kansa oli jakautuneena edelleen puolueisiin, guelfeihin ja ghibelliineihin, jotka kävivät keskenään kiivasta taistelua valtion ylivallasta. Tavallista oli, että voitolle päässyt puolue karkotti vastapuolueen johtavat miehet valtion piiristä. Niinpä kuuluisa firenzeläinen runoilija Dante, josta tuonnempana kerrotaan, vietti suuren osan elämäänsä maanpaossa. Sodan johto uskottiin palkkajoukkojen päälliköille, joita sanottiin _kondottiereiksi_. He taistelivat vain palkan takia ja menivät usein puolelta toiselle. Toisinaan he taas anastivat valtiossa yksinvallan, jota ylläpitivät asevoimin, menetellen usein ylen väkivaltaisesti. Yksinvaltiaita sanottiin sen tähden _tyranneiksi_, ja tällaisen hallitusmiehen murhaa pidettiin luvallisena, jopa ylistettävänä tekona. Tikarin ja myrkyn käyttäminen olikin hyvin tavallista tämän ajan Italiassa.

Mutta monessa Italian valtiossa järjestettiin hallinto oivalliselle kannalle. Valtion palkkaamat virkamiehet hoitivat eri hallinnonaloja, kansalaisten maksettavaksi määrättiin vakinainen vero, valtiolle laadittiin tarkka tulo- ja menoarvio, ja hallitus piti velvollisuutenaan huolehtia elinkeinojen edistämisestä rakentamalla maanteitä, parantamalla satamia jne. Monet tyrannitkin osoittivat valpasta huolenpitoa alamaisten hyvinvoinnista ja olivat samalla väkivaltaisuudestaan huolimatta lämpimiä tieteen ja taiteen suosijoita.

● =Napolin kuningaskunta.= Kaarle Anjoulainen, jonka paavi oli kutsunut karkottamaan Hohenstaufeja Molempain Sisiliain kuningaskunnasta, menetti pian Sisilian, joka joutui _Aragonia_lle. Etelä-Italiaa sanottiin tämän jälkeen _Napoli_n kuningaskunnaksi. Sekin liitettiin Aragoniaan v. 1504.

● =Kirkkovaltio.= Paavien ollessa Avignonissa yritti muuan alhaissukuinen haaveilija _Cola di Rienzi_ uudistaa Rooman muinaisen tasavallan ja saada aikaan Italian yhteyden. Kaunopuheisuudellaan ja tulisella innostuksellaan hän sai kansan puolelleen ja hänestä tuli »tribuuni», jolla oli kaikki valta käsissään. Pian hän alkoi kumminkin käyttäytyä tyrannimaisesti, jolloin hänet kukistettiin ja tapettiin. Paavit hallitsivat Roomaan palattuaan jälleen Kirkkovaltiota, pitäen loistavaa hovia ja esiintyen anteliaina tieteiden ja taiteiden suosijoina. Heistä oli kuuluisimpia _Aleksanteri Borgia_ [bordža], joka häikäilemättä myi aneita saadakseen varoja tuhlaavaiseen elämäänsä, monille lapsilleen ja taideharrastuksiinsa.

● =Firenze.= Firenze sai haltuunsa läheisen ympäristönsä kaupungit, mm. Pisan. Valtion johto oli kaupungin varakkailla teollisuudenharjoittajilla. Puolueet taistelivat ankarasti vallasta, ja runoilija Dante vertasi kaupunkia kuumetta sairastavaan henkilöön, joka saadakseen hiukankaan helpotusta heittelehti vuoteellaan kyljeltä toiselle. Kun guelfit, jotka olivat etupäässä porvarispuolue, pääsivät voitolle, tehtiin sellainen päätös, etteivät aateliset saisi valtionvirkoja; saadakseen täydet kansalaisoikeudet heidän tuli liittyä porvarillisiin ammattikuntiin. Määrättiinpä toisinaan, kuten muinoin Ateenassa, arvalla virkamiehiä.

15:nnellä vuosisadalla valtion johto joutui varakkaalle ja lahjakkaalle _Medici_n [mē´ditši] kauppiassuvulle. Varsinkin _Lorenzo de’ Medici_, jota sanotaan »loistavaksi», esiintyi Perikleen tavoin yksinvaltiaana. Taiteiden harrastus oli silloin korkeimmillaan, ja Firenzessä vietettiin iloista, huoletonta elämää. Lorenzon kuoltua (1492) dominikaanimunkki _Savonarola_ [-rō´-], jonka uskonnollista mieltä muinaisaikaisen taiteen harrastus ja iloisten juhlain pito syvästi loukkasi, aloitti ankarat parannussaarnansa. Hetkeksi hän tempasi kansan puolelleen, mutta pian hän jälleen menetti sen suosion ja hänet poltettiin harhaoppisena. Valta joutui uudelleen Mediceille, jotka nyt nimellisestikin tulivat hallitseviksi herttuoiksi.

● =Venezia.= Venezia kilpaili kauan Genovan kanssa kauppaherruudesta saaden voiton 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Sillä oli sen jälkeen pitkät ajat kaupan ja meriliikkeen johto Välimerellä. 1) _Doge_ [dō´dže] (lat. dux = johtaja, herttua) edusti valtion päämiehenä tasavaltaa. Mutta varsinainen toimivalta oli 2) _neuvoskunnalla_, johon paitsi dogea kuului kuusi jäsentä. Lainsäätäjävalta oli ylimyssukujen jäsenistä kokoonpannulla 3) _suurella neuvostolla_. Näiden rinnalla toimi 4) _kymmenmiehistö_, jonka tehtävänä oli valvoa, että hallitusmuoto pysyi muuttumatta voimassa. Sen käytettävänä oli suuri joukko urkkijoita, jotka ilmiantoivat voimassa olevan valtiojärjestyksen vastustajat. Monet kansalaiset saivat kitua Venezian kammottavissa vankiloissa, joita lyijykattojensa takia sanottiin lyijykamareiksi. Lyijy teki vankilat talvella tavattoman kylmiksi, kesällä sietämättömän kuumiksi.

PYRENEITTEN NIEMIMAAN OLOT.

● =Taistelu maureja vastaan.= Ristiretkien aikana ja niiden jälkeenkin Pyreneitten niemimaan kristityt jatkoivat herkeämätöntä taisteluaan sekä islaminuskoisia maureja että juutalaisia vastaan. Vähä vähältä he tunkivat vastustajansa yhä kauemmas etelään. Ratkaiseva voitto saavutettiin _Tolosa_n [-lo´-] luona v. 1212. Pian sen jälkeen valloitettiin _Córdoba_, jonka jälkeen maureilla oli hallussaan ainoastaan _Granada_ [-na´-] ympäristöineen.

□ =Laulu el Cidistä.= Näissä taisteluissa tuli kuuluisaksi muuan kastilialainen ritari _Rodrigo Diaz_ [dia´þ], jota maurit sanoivat _el Cid_iksi [sid], herraksi. Hän riitaantui kuninkaansa kanssa ja karkotettiin maasta. Pian hän keräsi ympärilleen vapaajoukon ja ryhtyi omin päin käymään sotaa, taistellen milloin maureja, milloin kristittyjä vastaan. Hänen onnistui valloittaa Valencian [vale´nþia] kaupunki, jota hän piti hallussaan kuolemaansa asti.

12:nnella vuosisadalla syntyi Diazin taistelujen pohjalla sankarirunoelma, _Laulu el Cidistä_, jossa ihastuksella kerrotaan hänen uroteoistaan ja ylistetään hänen vasalliuskollisuuttaan.

● =Valtiollinen tila.= Taistelujen kestäessä muodostui Pyreneitten niemimaalle useita kristittyjä valtioita, joista tärkeimmiksi tulivat _Portugali_ länsirannikolla sekä _Kastilia_ keskellä maata ja _Aragonia_ itärannikolla. Aateli oli sotaista ja väkivaltaista, ja kirkon vaikutusvalta kansaan kasvoi taisteluissa »uskottomia» vastaan. Mutta kaupunkien porvaritkin hankkivat aikaiseen itselleen oikeuksia: he saivat valita virkamiehensä ja heillä oli omia sotajoukkoja. Muodostuipa mainituissa valtioissa jo 12:nnella vuosisadalla, varhemmin kuin missään muualla, valtiopäivätkin, _cortes_, joilla hengelliset ja maalliset ylimykset, alempi aateli sekä kaupunkien porvarit olivat edustettuina. Ne säätivät lait, määräsivät verot, olipa niillä oikeus valvoa hallituksenkin toimia. Kuninkaan valta oli näin muodoin heikko, mutta se kohosi keskiajan lopulla.

● =Ferdinand ja Isabella.= Nykyinen Espanjan kuningaskunta sai alkunsa, kun Aragonian kuningas _Ferdinand_ ja Kastilian kuningatar _Isabella_ solmivat avioliiton v. 1469. He olivat lahjakkaita ja tarmokkaita hallitsijoita.

Heidän aikanaan a) _Espanja laajeni_. V. 1492 valloitettiin _Granada_, maurien viimeinen varustus, joten islamin valta, kestettyään lähes kahdeksan vuosisataa, lakkasi Espanjassa. Samana vuonna _Columbus_ purjehti löytöretkelle Amerikkaan, pannen alulle Espanjan _siirtomaavallan_. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa. Napoli liitettiin Espanjaan v. 1504. Espanjan menestykseen sotatanterella vaikutti _sotalaitoksen uudistus_. Sveitsiläisten esimerkin mukaan pantiin pääpaino jalkaväkeen, joka järjestettiin kolmeksi suureksi jopa 20.000 miestä käsittäväksi neliöksi. Neliöiden keskustan muodostivat piikkimiehet ja tapparamiehet ja niitä reunustivat muskettimiehet. Nämä neliöt muodostivat kuin eläviä linnoituksia, joita vastaan ratsujoukkojen hyökkäykset kilpistyivät, tulivatpa miltä taholta tahansa.

Samalla b) _kuninkaan valta kasvoi_. Kuninkaan neuvoskuntaan, jossa ennen oli ollut pelkästään suuraatelin jäseniä, kutsuttiin aatelittomiakin lakimiehiä, jotka alistuivat kuninkaan tahtoon. Kirkon tärkeimpiin virkoihin hallitsija nimitti hoitajat, ja kaupunkien itsehallintaoikeutta supistettiin. Valtiopäiväinkin arvo aleni: säädyt osoittivat lausunnoissaan suurta nöyryyttä, ja ne kutsuttiin koolle entistä harvemmin. Kuninkaan valtaa lisäsi myös se, että hallitsijan käytettävänä oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.

Huolehtiessaan lujan kuninkuuden aikaansaamisesta Ferdinand ja Isabella koettivat saada voimaan myös c) _yhden ainoan uskonnon_ valtakunnissaan. Niin aloitettiin synkkä taistelu sekä vääräuskoisia että maureja vastaan. Katolisen kirkon kerettiläistuomioistuin, _inkvisitio_, toimi täällä hirvittävällä ankaruudella. Polttoroviot roihusivat, ja kymmenet tuhannet ihmisraukat saivat niillä uskonsa takia surmansa. Myöskin valtiollisesti epäillyt vedettiin inkvisition tuomittaviksi.

□ =Autodafee.= Espanjan inkvisitio toimi kuninkaan nimittämän yli-inkvisiittorin johdossa. Hänellä oli kokonainen lauma ylempiä ja alempia apulaisia. Uskonnollisesti tai valtiollisesti epäilty tuotiin inkvisitiotuomioistuimen tutkittavaksi. Ellei hän tunnustanut syyllisyyttään, alettiin häntä kiduttaa varta vasten keksityillä kidutuskoneilla tai suljettiin hänet maanalaisiin vankikomeroihin nääntymään. Todistajiakin kidutettiin. Tämän takia moni puhui vasten parempaa tietoaan säästyäkseen hirveiltä kärsimyksiltä.

Rangaistuksena oli omaisuuden menetys tai elinkautinen vankeus taikka kuolema polttoroviolla. Polttaminen tapahtui usein suurten kirkollisten juhlain yhteydessä. Tuomioistuimen jäsenet sekä joukko maan ylimyksiä ja pappeja olivat saapuvilla, ja uteliaat kansanjoukot seisoivat ympärillä. Saapuipa toisinaan itse kuningaskin noihin juhlatilaisuuksiin, joiden nimenä oli _autodafee_ [fē], »uskontoimitus».

Näin juurtui kansan mieleen yhä syvemmälle uskonnollinen kiihko, joka hävitti kaiken jalomman inhimillisen tunteen.

POHJOIS-EUROOPPA.

● =Tanska Valdemarien aikana (1157–1375).= Knuut Suuren kuoltua Tanska joutui pitkiksi ajoiksi valtiollisen heikkouden tilaan. Englanti ja Norja vapautuivat sen yliherruudesta, ja maassa oli verisiä valtaistuinriitoja. Sisäiset taistelut lakkasivat, kun _Valdemar Suuri_ nousi valtaistuimelle v. 1157. Valdemarin ja hänen _seuraajansa_ _Knuut VI_:n aikana valloitettiin _Holstein_, _Mecklenburg_ ja _Pommeri_. Knuutin seuraaja _Valdemar Sejr_ (Voittaja) ylläpiti aluksi Tanskan mahtavuutta. Tekipä hän v. 1219 retken _Viroon_kin, valloitti maan ja pakotti virolaiset kasteeseen. Mutta myöhemmin Valdemar Sejr menetti Mecklenburgin ja Pommerin ja hänen kuoltuaan Viro luovutettiin v. 1346 kalpaveljesten ritarikunnalle. Edellä mainittujen sotien aikana oli maassa muodostunut _aatelissääty_, kun varakkaat talonpojat olivat ruvenneet tekemään sotapalvelusta ratsain ja siten vähitellen kohonneet säätyveljiensä yläpuolelle. Samaan aikaan _katolinen kirkkokin_ järjestyi Tanskassa. Maassa oli monta piispaa ja arkkipiispaa, ja kirkon omaisuus lisääntyi lisääntymistään. Papisto ja aatelisto saavuttivat kuninkaan rinnalla vaikutusta valtioasiain johdossa, kaupunkien _porvaristo_ sitä vastoin oli heikko, sillä kauppa oli melkein kokonaan Hansan hallussa.

Aluksi kuningas ja ylimykset pysyivät hyvässä sovussa, mutta Valdemar Sejrin kuoltua (1241) syntyi kiivaita riitoja kuninkaan ja ylimyskunnan välillä. Sen johdosta Tanska vaipui jälleen heikkouden tilaan. Sen kohotti siitä myöhemmin _Valdemar Atterdag_ kukistamalla suuraatelin vallan. Valdemar Atterdagin kuoltua joutui kruunu hänen tyttärelleen _Margareetalle_, josta tuli myös Norjan ja Ruotsin hallitsija.

● =Norja.= Samoin kuin Tanskassa riehui Norjassakin kauan ankaroita valtaistuinriitoja, kun monet kuningassukuun kuuluvat prinssit, »kuninkaanalut», pyrkivät kannattajiensa avulla saamaan Norjan kruunun. Vasta 13:nnen vuosisadan alkupuolella taistelut taukosivat, ja maahan tuli sisäinen rauha. Norjan kruunu joutui joksikin aikaa Ruotsin Folkunga-kuninkaille, mutta v. 1380 Norja yhdistettiin vuosisadoiksi Tanskaan. Sisällisten riitain aikana Norjan _papisto_ kohosi suureen mahtavuuteen. Vaikutusvaltaista _aatelissäätyä_ Norjassa sitä vastoin ei muodostunut, ja _talonpojat_ pysyivät vapaina. _Kauppa_ oli Hansan hallussa.

● =Ruotsi Folkungain hallitessa (1250–365).= Ruotsissakin oli sisällistä rauhattomuutta, kunnes Folkunga-suku nousi valtaistuimelle v. 1250. Suvun kantaisä oli _Birger-jaarli_, joka vanhimman poikansa _Valdemarin_ nimessä hoiti hallitusta kuolemaansa asti. Heikon Valdemarin hänen nuorempi veljensä _Maunu Ladonlukko_ syöksi valtaistuimelta. Suvun viimeinen hallitsija oli _Maunu Liehakko_.

Folkungain aikana _Suomen_ yhdistäminen valtakuntaan saatiin lopullisesti päätetyksi.

Folkunga-suvun hallitsijat ovat muistettavat etenkin etevinä lainlaatijoina. Näihin aikoihin ei Ruotsin valtakunnalla ollut yhteistä lakia, vaan kussakin maakunnassa tuomittiin sen omien lakien mukaan. Tästä oli haittaa varsinkin sen jälkeen, kun liike eri maakuntien välillä vilkastui. Folkungat alkoivatkin säätää koko valtakunnalle yhteisiä lakeja. Birger-jaarli sääti _rauhanlait_, joissa kiellettiin tekemästä toisille väkivaltaa kirkoissa, käräjillä ja kodissa sekä kohtelemasta naisia väkivaltaisesti. Hän kielsi myös _raudankannon_. Siksi sanottiin vanhaa perinnäistapaa, että syytetyn oli todistettava syyllisyytensä tai syyttömyytensä kantamalla kuumaa rautaa käsissään tai kävelemällä avojaloin sitä pitkin. Joka suoritti kokeen vioittumatta, oli syytön. Katsottiin Jumalan tulleen hänelle avuksi. Maunu Liehakko _kielsi orjuuden_ Ruotsin valtakunnassa. Hän julkaisi myös v. 1347 ensimmäisen _yleisen maanlain_, jota koko valtakunnan tuli noudattaa.

Näihin aikoihin syntyi Ruotsissakin aatelinen säätyluokka, ns. _maallinen rälssi_. Syy sen syntymiseen oli sama kuin Tanskassakin ja muissa Euroopan maissa: valtakunta tarvitsi ratsumiesjoukkoja. Sen tähden Maunu Ladonlukko määräsi v. 1280, että kaikki, jotka palvelivat sotajoukossa ratsain, pääsivät vapaiksi veronmaksusta. Niin saattoivat tehdä vain varakkaammat tilalliset, joista siten muodostui rälssimiesluokka. Koska papistokin oli veroista vapaa, sanottiin sitä _hengelliseksi rälssiksi_. Maalliset ja hengelliset rälssimiehet muodostivat siten ylimysluokan. Heidän keskuudestaan kuninkaat valitsivat jäsenet _valtaneuvoskuntaan_, jolta kysyttiin neuvoa hallitusasioissa, ja he kokoontuivat kuninkaan kutsusta _herrainpäiville_, milloin erittäin tärkeitä asioita oli pohdittavina. Varsinaista läänityslaitosta ei Ruotsissa kumminkaan syntynyt, vaikka ylimyksillä toisinaan olikin suuret alat valtakunnan maata hallussaan ja vaikka he linnanisäntinä hoitivat hallintoa valtakunnan eri osissa. Siten Ruotsin talonpojat säilyivät vapaina maanomistajina.

● =Kalmarin unionin aika (1397–1523).= Ruotsissakin ylimyskunta tuli pian mahtavaksi ja kävi kuninkaan vallalle vaaralliseksi. Saadakseen mielensä mukaan järjestää Ruotsin olot ylimykset tarjosivat kruunun Tanskan ja Norjan kuningattarelle _Margareetalle_ (1389–1412), joka kuitenkin vasten aatelisherrojen odotusta oli jäntevä nainen. Nyt oli Tanskalla, Ruotsilla ja Norjalla yhteinen hallitsija.

Tehdäkseen näin syntyneen yhteyden pysyväiseksi Margareetta suunnitteli varsinaista _liittoa_ eli _unionia_ kolmen pohjoisen valtakunnan välille. Yhtyneinä ne olisivat voimakkaampia sekä Hansan että Pohjois-Saksan ruhtinaita vastaan. Asian toteuttamiseksi hän kutsui kaikista kolmesta valtakunnasta ylimyksiä _Kalmarin_ kaupunkiin v. 1397. Siellä solmittiin Kalmarin unioni. Sopimuksen mukaan kaikilla kolmella maalla oli oleva yhteinen hallitsija, mutta kutakin maata oli hallittava omien lakiensa mukaan ja omien virkamiestensä avulla.

Margareetan viisaan ja jäntevän hallituksen aikana säilyi järjestys valtakunnassa. Mutta jo hänen seuraajansa _Eerik Pommerilaisen_ hallitusaikana ruotsalaiset tulivat tyytymättömiksi. Kuninkaat asettivat Ruotsin linnoihin tanskalaisia ja saksalaisia vouteja, jotka pahasti sortivat kansaa. Viimein talonpojat nousivat _Engelbrekt Engelbrektinpojan_ johtamina kapinaan.

Vapaussodan päätyttyä pidettiin v. 1435 _valtiopäivät_ Arbogassa, jonne kutsuttiin _maallisten_ ja _hengellisten rälssimiesten_ lisäksi kaupunkien _porvareita_ sekä muutamia _talonpoikia_. Siten säätyvaltiopäivät saivat Ruotsissa alkunsa. Engelbrekt valittiin »valtionhoitajaksi». Mutta hänet murhattiin jo seuraavana vuonna.

Tuhoisa unioniriita jatkui tämän jälkeen lähes 90 vuotta. Ruotsissa syntyi kaksi puoluetta: _unionipuolue_ ja _kansallinen puolue_. Edellinen, johon maalliset ja hengelliset ylimykset kuuluivat, kannatti edelleen liittoa Tanskan kanssa, koska sille oli eduksi, että kuningas asui kaukana. Kansallinen puolue, johon talonpojat ja jotkut aateliset kuuluivat, halusi eroa Tanskasta ja täysin itsenäistä Ruotsia. Toisin ajoin tanskalaiset unionikuninkaat saivat Ruotsin haltuunsa; toisin ajoin oma kuningas tai valtionhoitaja hallitsi Ruotsia. Lopulta Tanskan kuningas _Kristian II Tyranni_ päätti kaikiksi ajoiksi musertaa ruotsalaisten vastarinnan ja pani toimeen hirveän _Tukholman verilöylyn_ (1520), jossa monta kymmentä Ruotsin etevintä miestä sai surmansa. Mutta se oli omansa yllyttämään ruotsalaisia entistä kiivaampaan vastarintaan. _Kustaa Vaasa_, jonka isä oli toisten mukana surmattu, rupesi vapaussodan johtajaksi. V. 1523 tanskalaiset oli voitettu, ja Kustaa Vaasa valittiin kuninkaaksi.

ITÄ-EUROOPAN OLOT.

● =Itä-Euroopan kansat.= Euroopan itäisissä maissa asui useita eri kansoja. Enimmät niistä olivat 1) _slaaveja_. Ennen on jo mainittu, että heidän asuma-alansa vuoden 900 vaiheilla ulottui aina Elbeen saakka lännessä. Heitä olivat _puolalaiset_ ja _venäläiset_ Veikselin ja Dniepr-joen ympärillä ja Böömissä asuvat _tšekit_. Tonavan maissa etelässä asuivat _bulgarialaiset_ ja _serbialaiset_. Itämeren rannikolla Veikselistä Väinäjokeen asui 2) _liettualais-lättiläisiä_, joihin myös _preussilaiset_ kuuluivat ja jotka samoin kuin slaavilaiset ovat indo-eurooppalaisia kansoja. Pohjoisemmat maat, Viron- ja Inkerinmaa sekä Keski- ja Pohjois-Venäjän laajat alueet aina Volgaan ja sen syrjäjokeen Okahan [okā´] asti olivat 3) _suomensukuisten_ kansain hallussa. Tähän kansanheimoon kuuluivat myös _magyarit_ eli _unkarilaiset_. Nykyinen Etelä-Venäjä oli 4) _turkkilais-tataarilaisten_ kansain asuttama.

Näistä kohosivat keskiajalla pysyvään, huomattavaan valtiolliseen merkitykseen puolalaiset, venäläiset ja unkarilaiset.

● =Puola.= Puolan valtakunta syntyi Oderin ja Veikselin välissä asuvain slaavilaisten heimojen liittyessä yhteisen hallitsijan johtoon, 10:nnellä vuosisadalla tuotiin Saksasta kristinusko, joten puolalaiset joutuivat katolisen kirkon ja länsi-eurooppalaisen sivistyksen yhteyteen.

Myöhemmin Puola sai vaarallisen kilpailijan _Saksalaisesta ritarikunnasta_, joka, kuten ennen on mainittu, alkoi käännyttää Itämeren etelärannikolla olevia pakanaheimoja, perustaen sinne samalla mahtavan hengellisen valtion. Aluksi ritarikunta oli Puolaa voimakkaampi, mutta suuressa _Tannenberg_in taistelussa v. 1410 puolalaiset voittivat ritarikunnan joukot. Taistelua jatkui, kunnes ritarikunta 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla luovutti Puolalle _Länsi-Preussin_, ja ritarikunnan suurmestari, joka vielä hallitsi _Itä-Preussia_, tunnusti Puolan kuninkaan yliherrakseen. Puola oli nyt Itä-Euroopan mahtavin valtio.

● =Venäjä.= Vanhan aikakirjan mukaan viikinkipäällikkö _Rurik_ v. 862 kohosi venäläisten hallitsijaksi ja asettui _Novgorodiin_. Hänen sukunsa jäi sitten pysyväisesti Venäjän valtaistuimelle. Rurikin seuraajat levittivät valtaansa etelään slaavilaisten heimojen keskuuteen. Pian tehtiin _Kiova_ hallituskaupungiksi, ja hallitsijat ottivat suuriruhtinaan arvonimen. Mutta Novgorod pysyi edelleen mahtavana kauppakaupunkina, josta sitten muodostui itsenäinen vapaavalta, »Suuri Novgorodin herra», niin kuin sen kansa sitä sanoi.

_Vladimir Suuren_ hallitessa vuoden 1000 vaiheilla kristinusko levisi yli koko valtakunnan. Kreikasta tulleet papit sitä levittivät tuoden mukanaan kristillisen sivistyksen siemenet: kirkkoja ja luostareita perustettiin, kirjakieli ja kirjallisuus saivat alkunsa. _Kreikkalais-katolinen_ kirkko tuli Venäjällä vallitsevaksi, ja maa jäi siten yhä täydellisemmin länsi-eurooppalaisen sivistyspiirin ulkopuolelle.

V. 1240 Venäjää kohtasi kova onnettomuus. Kun maa moniin keskenään riidassa oleviin ruhtinaskuntiin jakaantuneena oli heikko, Aasiasta tulleet _mongolit_ eli _tataarit_ alistivat sen valtaansa. Ainoastaan Novgorod säilytti vapautensa. Mongolien valtakunta oli _Džingis kaanin_ perustama; se ulottui Isosta valtamerestä Saksan rajoille saakka. Kun valtakunta myöhemmin hajosi, Venäjälle siirtyneet tataarit muodostivat »_Kultaisen hordin_» (s. o. leirin) valtakunnan, jonka pääkaupunki _Sarai_ oli Volgan alajuoksun varrella. Maa oli edelleen jakautunut lukuisiin pikku ruhtinaskuntiin, joiden hallitsijat nöyrästi tavoittelivat kaanin suosiota. Vihdoin _Moskovan_ ruhtinaan onnistui saada suuriruhtinaan asema.

□ Raskas aika koitti nyt Venäjän kansalle. Maa oli laajalti hävitetty, ja kansan täytyi entisten rasitustensa lisäksi suorittaa suuret verot kaanille, joka lähetti virkamiehensä niitä kantamaan. Usein veronkantajat tekivät julkeata väkivaltaa turvattomalle kansalle. Kansanlaulu kertoo:

»Sata ruplaa ruhtinaalta otti, viisikymmentä vei pajarilta, talonpojalta vei viisi ruplaa, kell’ ei rahaa ollut, raastoi lapsen, kell’ ei lasta, siltä otti vaimon, kell’ ei naista, itsensä sen otti».

Hädissään kansa nousi toisinaan kapinaankin. Mutta kapinaa seurasi verinen kosto ja kokonaisen seutukunnan hävitys. Ruhtinaat saivat pitää alueensa, mutta heidän täytyi totella kaanin käskyjä, käydä hänen luonansa, viedä lahjoja sekä muutoinkin osoittaa alamaisuuttansa. Myöhemmin ruhtinaat kokosivat verot ja maksoivat ne kaanille, jolloin kansan tila kävi helpommaksi. Ruhtinaat olivat edelleen eripuraisia keskenään, jokainen halusi suuriruhtinaan arvoa. Toinen toisensa jäljessä he ilmestyivät kaanin luo, panettelivat kilpailijaansa, vieläpä pestasivat mongolilaisjoukkojakin hätyyttääkseen toisiaan. Tämä oli kaaneille mieleen, sillä siten he paremmin voivat pitää ruhtinaat vallassaan.

Kirkon etuja kaanit eivät loukanneet, sillä he tahtoivat pappien avulla pitää kansan kuuliaisena. Ja papisto juurruttikin kansaan sen ajatuksen, että hallitsijan käskyn totteleminen oli ihmisen korkein velvollisuus ja paras hyve, sen vastustaminen taas, olivatpa käskyt oikeita tai vääriä, pahin rikos.

● Mongolien herruus kesti Venäjällä puolen kolmatta sataa vuotta (1240–1480). Se lakkasi vasta _Iivana III_:n hallitessa. Iivana teki myös lopun Novgorodin itsenäisyydestä.

Moskovan suuriruhtinaat rupesivat käyttämään _tsaarin_, s. o. Caesarin, nimeä, jota Venäjällä aikaisemmin oli käytetty Itä-Rooman keisarin ja tataarien kaanin arvonimenä. Hänellä oli valtakunnassa rajaton valta; kuten itämaiden hallitsijoilla oli hänelläkin alamaisten omaisuus ja henki vallassaan.

Ruhtinaanvallan rinnalle muodostui Venäjälläkin _aateli_, _pajarit_. Heitä kuului suuriruhtinaan _neuvoskuntaan_ eli _duumaan_, jonka neuvoa hallitsija kysyi tärkeissä asioissa, mutta jonka päätöksistä hän ei ollut riippuvainen. Venäjän kirkon päämies oli Konstantinopolin patriarkka. Maa joutui pajarien, kirkon ja valtion haltuun; _talonpojista_ tuli vuokramiehiä ja vähitellen maaorjia. Kansan elämässä oli paljon itämaista. Miehet pukeutuivat pitkään, leveähihaiseen kauhtanaan ja turbaanin kaltaiseen lakkiin. Naiset oleskelivat erillään omassa huoneessaan, eikä heidän suostumustaan kysytty avioliittoa solmittaessa.

● =Unkari.= Tultuaan vuoden 900 tienoissa Karpatien yli ja otettuaan haltuunsa sen maan, joka heistä on saanut nimensä, unkarilaiset tekivät kauan ryöstöretkiä Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Mutta kun keisari Otto Suuri voitti perinpohjaisesti heidän joukkonsa (955) ja kun kristinusko vuoden 1000 vaiheilla levisi unkarilaisten keskuuteen, retket loppuivat ja kansa alkoi rauhassa viljellä maataan. Unkari oli jonkin aikaa vasallisuhteessa Saksan keisareihin, mutta vapautui pian ja pysyi sitten itsenäisenä koko keskiajan. Keskiajan lopulla turkkilaiset eli osmannit, joista kohta tulee puhe, rupesivat hätyyttämään Unkaria. Silloin alkoi pitkällinen taistelu näitä uusia »kristikunnan vihollisia» vastaan. Näissä sodissa kohosi maineeseen unkarilainen aatelismies _Hunyady_ [hu´njadi], jonka poika, soturikunnostaan ja sivistyksestään kuuluisa _Matias Corvī´nus_, valittiin Unkarin kuninkaaksi.

ITÄ-ROOMAN KEISARIKUNNAN HÄVIÖ.

● =Keisarikunta pienenee.= Jo arabialaiset valloittivat Itä-Rooman keisarikunnalta laajoja maita. Myöhemmin seldžukit ottivat suurimman osan Vähää-Aasiaa. Venezialaiset anastivat monta Välimeren saarta, ja neljännellä ristiretkellä hävitettiin koko keisarikunta, vaikkakin se pian jälleen uudistui. Mutta 1300-luvulla tuli Aasiasta turkkilainen kansa, joka teki lopun Itä-Rooman keisarikunnasta.

● =Osmannit.= _Osmā´n_-nimisen sulttaaninsa eli päällikkönsä mukaan tätä kansaa sanottiin _osmanneiksi_. He tunnustivat islamin oppia. Aluksi he valloittivat Vähän-Aasian, mutta sieltä he tunkeutuivat Balkanin niemimaalle ja tekivät aluksi _Adrianopolin_ pääkaupungikseen.

● =Konstantinopolin valloitus.= V. 1453 vihdoin osmannien sulttaani _Muhammed II_ valloitti Konstantinopolin. Keisari _Constantinus XI_ puolusti kaupunkia urhoollisesti. Mutta se voitettiin väkirynnäköllä ja tehtiin osmannien pääkaupungiksi.

□ Useita kuukausia turkkilaiset olivat piirittäneet Konstantinopolia ja tehneet rynnäkköjä sitä vastaan, mutta yhä kaupunki piti puoliaan urhokkaan keisarinsa johdolla. Vihdoin alkoi yleinen rynnäkkö. Kellot soivat kaupungissa, ja kirkoissa naiset, lapset ja vanhukset rukoilivat maaten kasvoillaan maassa. Kaikki asekuntoiset miehet olivat muureilla, ja keisari johti puolustusta. Kaksi ensimmäistä rynnäkköä torjuttiin, eikä turkkilaisten kolmaskaan hyökkäys onnistunut. Mutta sitten haavoittui genovalaisten apujoukkojen päällikkö, aiheuttaen hämmingin kristityissä puolustusjoukoissa. Sitä hyväkseen käyttäen turkkilaiset kiipesivät muurille ja syöksyivät kaupunkiin. Taistelu jatkui kaduilla. Constantinus taisteli jalan niin kuin halpa sotamies, kunnes kaatui tuntemattomana muiden joukkoon.

Puolenpäivän aikaan taistelu oli lopussa. Turkkilaiset sotamiehet hajaantuivat ryöstämään kaupunkia. Mutta sulttaani kiiruhti Sofian kirkkoon. »Allah on taivaan ja maan valo», hän huudahti ja astui sisään. Kultaristi otettiin alas keskikuvun katolta ja puolikuu asetettiin tilalle. Sofian kirkko oli muuttunut muhamettilaiseksi moskeijaksi.

VII. Uuden ajan sarastus.

VARHAISRENESSANSSI ITALIASSA.

● =Italia uuden sivistyksen maa.= Renessanssi on ranskan kielestä lainattu sana ja merkitsee _uudestaan syntymistä_ eli _elpymistä_. Historiassa renessanssilla ymmärretään sitä uutta sivistysliikettä, joka alkoi Italiassa muinaisen roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen pohjalla 14:nnellä vuosisadalla ja, leviten muuhunkin Eurooppaan, jatkui 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla. Sen aikaisempaa vaihetta sanotaan _varhaisrenessanssiksi_.

Antiikkinen eli Rooman ja Kreikan muinainen sivistys ei koskaan ollut Italiassa kokonaan unohtunut. Italian kaupungeissa, varsinkin Roomassa, monet rakennukset ja patsaat, vaikkakin enimmäkseen särkyneinä, muistuttivat entisestä suuruuden ajasta. Siellä säilyi myös moni roomalaisen tutkijan ja runoilijan teos. Olihan italian kielikin likeistä sukua latinalle, muinaisten roomalaisten kielelle. Elipä kansassa läpi vuosisatojen sukupolvesta sukupolveen henkisenä perintönä muisto niistä ajoista, jolloin Rooman senaatti ja Rooman keisarit hallitsivat maailmaa. Näiden muistojen innostuttamana Cola di Rienzi yritti uudistaa Rooman tasavallan ja kohottaa Italian sen muinaiseen suuruuteen.

Italia oli myös lähellä Balkania, jossa muinainen kreikkalainen sivistys oli kukoistanut. Vähitellen opittiin kreikan kieli ja alettiin innokkaasti tutkia entisajan kreikkalaisten ajattelijain ja runoilijain teoksia.

Näin syntyi Italiassa, jossa taloudellinenkin elämä tähän aikaan kukoisti, virkeä sivistysharrastus, ilmeten varsinkin vilkkaana tieteen ja taiteen harjoituksena.

● =Runous ja tiede.= Italian ensimmäinen suuri kansankielinen runoilija oli _Dante_ (k. 1321), maailman kirjallisuuden mahtavimpia neroja.

Danten kuuluisin teos on _Jumalallinen näytelmä_ (Divī´na Commē´dia). Se on ilmestyksen muotoon kirjoitettu runoelma, jonka runoilija sepitti maanpaossa ollessaan. Siinä on kolme laajaa osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Se onkin kuvaus helvetin kauhuista, kiirastulen vaivasta ja taivaan ilosta, niin kuin keskiajan ihmiset niitä kuvittelivat. Teoksesta huokuu voimakas runoilijahenki, ja se on rohkean ja rikkaan mielikuvituksen synnyttämä.

□ Dante oli ylhäistä firenzeläistä sukua. Hän näyttää saaneen huolellisen kasvatuksen ja tutustuneen perinpohjaisesti aikansa tieteeseen ja runouteen. Häntä miellyttivät suuresti vanhat latinalaiset runoilijat, varsinkin Vergilius. Varhain hän rupesi itsekin runoilemaan, sepittäen kauniita säkeitä rakkaudestaan nuoreen firenzeläiseen tyttöön, _Beatrice_en [beatri´tše]. Dante sekaantui myöskin valtiolliseen elämään, ja hänestä tuli vähitellen ghibelliini. Kiivaissa taisteluissa hänen kannattamansa puolue joutui tappiolle, ja hänet karkotettiin v. 1302 syntymäkaupungistaan, jonne hän ei sen jälkeen enää milloinkaan saanut palata. Maanpakolaisena ja sairaana hän sitten kuljeskeli ympäri Italiaa. Elämänsä viime vuodet hän vietti Ravennassa, jossa kuoli v. 1321.

Jumalallisen näytelmän johtorunossa Dante kertoo, miten hän unissa näki eksyneensä synkkään laaksoon, josta turhaan pyrki valoisammille ilmoille. Häntä esti siitä pantteri, leijona ja naarassusi, kaikki eri syntien vertauskuvia. Viimein hän kohtasi Vergiliuksen, joka kertoi, että Danten nuoruuden lemmitty, varhain kuollut Beatrice, oli taivaasta huomannut runoilijan hädän, kiiruhtanut Manalaan ja sieltä lähettänyt Vergiliuksen runoilijalle oppaaksi. Mutta hänen oli kulkeminen noiden kolmen henkimaailman kautta.

Dante saapui oppaineen ensin helvettiin. Se kuvataan keskiaikaisen käsitystavan mukaan suppilonmuotoiseksi kuiluksi. Sen pohjakärki on maapallon keskipisteessä suoraan Jerusalemin alla. Kuilu jakautuu useaan eri kehään eli piiriin, ja kuta alemmaksi tullaan, sitä ankarampia ovat vainajain tuskat. Portin kamanassa on kirjoitettuna seuraavat kammottavat sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»

Portilta Dante aloitti vaelluksensa. Helvetin esipihassa hän kohtasi kastamattomia lapsia ja ylevämielisiä pakanoita. Dante antaa Vergiliuksen, jota hän kunnioittaen sanoo Mestariksi, selittää heidän kohtalonsa näin:

»Et kysy, keit’ ovat henget, jotka täällä näet? Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut, nää ettei tehneet syntiä, mutt’ riitä ei hyvät työnsä, koska kaste heiltä, sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu. Ne, jotka ennen Ristin aikaa eli, osanneet palvella ei oikein Herraa; ja minä itse olen niistä yksi. Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta olemme tuomitut, mutt’ ainoastaan toivotta ikävöimään iäisesti.»

Dante jatkaa:

»Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi, näät monta tunsin miestä arvokasta, jotk’ empi partailla tään esipihan».

Siellä Dante näki Homeroksen, siellä Horatiuksen ja Ovidiuksen sekä monta muuta maineikasta henkeä.

Sitten matka jatkui ja tultiin helvetin eri piireihin. Siellä hän näki, miten iäti raivoava myrsky ajoi hillittömään irstailuun vaipuneita vainajia, miten sade, rakeet ja lumi pieksivät ahmatteja jne. Hän näki vilpillisiä virkamiehiä keitettävän piessä ja tyrannien uiskentelevan polttavassa verivirrassa. Raukeina ja horjuen kulkivat teeskentelijät puettuina raskaisiin lyijykaapuihin, jotka ulkoapäin loistivat kullalta. Hehkuvan kuumasta raudasta tehdyissä haudoissa makasivat kerettiläiset, jotka olivat hylänneet kirkon armonvälikappaleet. Heidän joukossaan oli Fredrik II. Ne, jotka olivat harjoittaneet simoniaa, seisoivat päällään maan sisässä; jalat vain pistivät näkyviin, ja niiden päällä paloi ikuinen tuli. Paavi Bonifatius VIII:lle oli sinne paikka valmistettu.

Kuilun pohjalla oli itse saatana, jolla oli kolme päätä. Yhdessä suussa, hirveiden hammasten välissä, oli Juudas, joka petti Jeesuksen, hengellisen vallan perustajan, ja toisissa Brutus ja Cassius, jotka olivat pettäneet Caesarin, keisarinvallan perustajan. Saatanan karvaista ruumista pitkin matkaajat kiipesivät ulos kuilusta. »Tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.»

Matka jatkui sitten ylös kiirastulivuorelle, joka oli maapallon vastaisella puolella ja joka myös oli jaettu eri piireihin. Sen huipulla oli maallinen paratiisi, ihmeen ihana lehto, jossa leppoisat tuulet puhaltelivat. Vihdoin Dante saapuu oppaineen taivaan portille. Mutta siitäpä Vergilius ei voikaan häntä enää eteenpäin opastaa. Siellä tulee Dantea vastaan hänen nuoruuden rakastettunsa Beatrice, joka nyt saattelee häntä taivaasta taivaaseen. Sielläkin hän näkee monta kuu-luisaa henkilöä, kuten Aqvinon Tuomaan, Franciscus Assisilaisen ja Bouillonin Gottfriedin. Ylimmässä taivaassa, häikäisevässä valossa, ovat Neitsyt Maria ja kolmiyhteinen Jumala.

● Toinen suuri italialainen runoilija oli _Petrarca_ (k. 1374), mainioitten lyyrillisten rakkausrunojen sepittäjä ja muinaisajan latinankielisen kirjallisuuden tutkija.

Tieteelliset teokset Petrarca kirjoitti latinaksi. Käyttipä hän sitä joskus runoillessaankin. Mutta parhaiten ovat hänen runoilijamaineensa säilyttäneet hänen italiankieliset _Sonettinsa Lauralle_.

□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä, mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen runot.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja, jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle inhimilliselle.

Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen _humanisti_ (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.

Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.

Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten. Hänestä runoilija laulaa:

Niin ihanana vielä loistossansa en nähnyt aurinkoa keväimen, en sateen konsa lomaan pilvien väikettä moista luovan kaarestansa

kuin hohde, min näin hänen kasvoillansa, kun Amor taivutti mun ikeesen; ei päällä maan — en puhu kerskuen — vois’ mikään kilpailla tuon loisteen kanssa.

Näin Amorin, kun hymys silmin hän niin sulosti, ett’ yöksi kaikki jääpi muut näyt tuon rinnalla, min silloin näin.

Näin Amorin ja nuolen terävän, min vielä polte rintaa kirveltääpi — mutt’ sentään soisin taas sen näkeväin.

● Italian kolmas suuri kirjailija varhaisemman renessanssin aikana oli _Boccaccio_ [bokka´tšo] (k. 1375). Hänkin oli innokas humanisti, mutta hänen mainioin teoksensa oli _Decamerō´ne_, sata jutelmaa sisältävä novellikokoelma. Sillä hän laski perustuksen italiankieliselle suorasanaiselle kirjallisuudelle, samoin kuin Dante ja Petrarca runokielelle.

Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen runouteenkin alettiin tutustua.

□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman» aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin. »Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!» »Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue, johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät 10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä, joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).

Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten kevytmielisyyttä.

● =Kuvaamataiteet.= Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös entistä vireämpi _kuvaamataiteiden_ harrastus. Siinäkin opittiin paljon muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia; jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.

_Rakennustaide_ synnytti muutamia mahtavia _kirkkoja_ sekä komeita _palatseja_, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä _renessanssityyliä_. Kirkoissa tuli _basilika_-muoto käytäntöön, ja ne varustettiin usein mahtavalla _kupolilla_. Palatsit, joita kaupunkien, varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen, olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.

_Kuvanveisto_ muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen perustaja, oli _Donatello_ [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on kuuluisimpia pronssinen _David_-patsas, joka siinäkin suhteessa on huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen esitetään täysin alastomana.

_Maalaustaide_ vapautuu niin ikään itsenäiseksi taiteeksi ja kohoo nopeasti ihmeelliseen rikkauteen ja loistoon. Varsinkin harrastettiin ns. _fresko_-maalausta (ital. ai fresco = tuoreelle pinnalle). Se tapahtuu siten, että seinä, johon kuva on maalattava, peitetään märällä laastilla, johon terävällä puikolla piirretään kuvan ääriviivat paperille tehdyn piirustuksen mukaan. Sitten suoritetaan itse maalaus nopeasti tuoreelle seinälle käyttämällä värejä, jotka yhtyvät muurilaastiin ja kuivuvat yhdessä sen kanssa. Näin syntyneet maalaukset, _freskot_, ovat hyvin kestäviä. Freskoja maalattiin sekä kirkkojen että palatsien seinille. Kankaalle maalattaessa käytettiin _tempera_värejä, jotka saatiin siten, että väriaineet liuotettiin munankeltuaiseen tai hunajaan. Vasta uuden ajan taitteessa tulivat Alankomaissa keksityt _öljy_värit käytäntöön.

Monta etevää maalaria työskenteli Italian kaupungeissa jo varhaisrenessanssin aikana. Firenze oli maalaustaiteenkin ensimmäinen tyyssija. Siellä loi 15:nnen vuosisadan loppupuolella monet ihmeen ihanat kuvansa _Botticelli_ [bottitše´lli], joka oli varhaisrenessanssin etevimpiä maalareita. Hänen kuuluisimpia taulujaan on _Kevät_, jossa taiteilija esittää joukon solakoita nuoria naisia luonnon helmassa liikkuvina. Siinä kulkee Kevät kukkia sirotellen oranssipuiden alla, ja sulottaret pitävät karkeloaan kukkanurmella. Keskellä seisoo Venus mietteissään. — Pohjois-Italian lukuisissa ruhtinashoveissa oli myös monta etevää taiteilijaa. Heistä on ennen muita mainittava Mantovassa toiminut _Mantegna_ [mante´nja]. Hänen kuuluisimpia taulujaan on _Voiton madonna_, jossa Mantovan herttua rukoilee palavasti Neitsyt Mariaa, ja tämä siunaten laskee kätensä hänen ylitseen.

KEKSINNÖT.

● =Paperi.= Egyptiläisten käyttämä papyrus oli haurasta ja helposti särkyvää, myöhemmin keksitty pergamentti sangen kallista. Mutta keskiajan lopussa alettiin Euroopassa käyttää liinalumpuista valmistettua _paperia_, jonka käytäntöön otto suuresti halvensi kirjojen valmistamista. Paperin valmistamisen taito oli Kiinasta käsin arabialaisten välityksellä levinnyt Eurooppaan.

● =Kirjapainon keksiminen.= Keskiajan lopulla tehdyistä keksinnöistä oli _kirjapainon_ keksiminen tärkein.

15:nnen vuosisadan alussa oli ruvettu valmistamaan pelikortteja ja pyhimysten kuvia leikkaamalla puulaatalle kohokuvia, jotka jäljennettiin paperille painamalla. Pian liitettiin pyhimysten kuviin myös selityksiä, jolloin kirjaimetkin leikattiin puuhun. Lopuksi leikattiin puulaatalle pelkästään kirjaimia ja siten ruvettiin entisten käsinkirjoitettujen kirjojen rinnalla valmistamaan kirjoja myös painamalla niitä puulaatoilla.

Tämä oli kumminkin hankalaa, jokainen kirjansivu kun oli puulaatalle leikattava. Silloin _Juhana Gutenberg_ teki 15:nnen vuosisadan puolivälissä yksinkertaisen, mutta tärkeän keksinnön. Puulaattojen sijasta hän rupesi käyttämään metallista valmistettuja _irtonaisia kirjasimia_. Ne voitiin asetella eli _latoa_ rivi riviltä ja sivu sivulta tarpeen mukaiseen järjestykseen. Kun sitten tarpeellinen määrä sivuja oli valmiina, _painettiin_ ne paperille niin monena kappaleena kuin oli tarpeen. Sen jälkeen saatiin latous _purkaa_, ja kirjasimet voitiin latoa uuteen järjestykseen. Kirjan valmistaminen kävi silloin paljoa nopeammin, kirjat tulivat entistä huokeammiksi, niitä voitiin valmistaa suurissa määrin, ja ne levisivät paljoa laajemmalle kuin ennen. Siten kirjapainon keksiminen vaikutti edistävästi henkiseen sivistykseen.

□ =Juhana Gutenberg.= Kirjapainotaidon maineikas keksijä oli saksalainen, syntyisin Mainzin kaupungista. Hän harjoitti nuoruudessaan taideteollisuutta, valmisti peilejä ja hioi timantteja sekä suoritti erilaisia metallitöitä. Keksittyään irtokirjasimet hän alkoi tehdä kokeita kirjain valmistamisessa. Kokeet kuluttivat hänen vähäiset varansa, joten hänen oli pakko etsiä henkilö, joka kiinnittäisi varoja uuteen yritykseen. Muuan varakas mainzilainen kultaseppä _Fust_, jolle Gutenberg kertoi keksinnöstään, rupesi hänen liikekumppanikseen antaen tarvittavat varat. Voitto jaettaisiin tasan. Työmiesten, jotka otettiin kirjapainoon, täytyi vannoa, etteivät kenellekään ilmaisisi uutta menettelytapaa. Ensimmäinen huomattava kirja, joka Gutenbergin painossa valmistettiin, oli latinankielinen Raamattu (v. 1455).

Mutta Fust oli omanvoitonpyyteinen mies. Saatuaan kylläksi tietoa keksinnöstä hän vaati yhtäkkiä Gutenbergiltä rahojansa takaisin. Kun Gutenberg ei voinut niitä suorittaa, tuomittiin hänet luovuttamaan kirjapaino Fustille. Mutta jonkin ajan kuluttua syttyi Mainzissa suuri tulipalo, jossa kirjapaino paloi. Suuri keksijä kuoli köyhänä.

Kirjapainon työmiehet hajaantuivat nyt ympäri Saksan ja perustivat uusia kirjapainoja. Saksasta Gutenbergin hyödyllinen keksintö levisi nopeasti muihinkin maihin. Vuoden 1500 vaiheilla oli kirjapainoja jo kaikkialla Euroopassa. Meidän maahamme perustettiin ensimmäinen kirjapaino kuitenkin vasta v. 1642.

Uudet aatteet pääsivät nyt nopeammin leviämään, ja kansanvalistus rupesi kohoamaan.

● =Ruuti.= Jo ennen kirjapainotaidon keksimistä ruvettiin käyttämään _ruutia_ ampuma-aseissa. Sekä kiinalaiset että bysanttilaiset ja arabialaiset tunsivat ruudintapaisia räjähtäviä aineita. Olipa niitä ristiretkien aikana käytetty taisteluissakin. Länsi-Euroopassa tavataan _tykkejä_ ensi kerran, kuten aikaisemmin on mainittu, Crécyn taistelussa (1346). Ne olivat aluksi kömpelötekoisia ja tavattoman raskaita, joten niitä oli vaikea kuljettaa. Vähän myöhemmin ruvettiin myös valmistamaan _pyssyjä_, joista kuula pantiin liikkeelle ruudin avulla. Pyssytkin olivat ensi aikoina niin raskaita, että niillä ammuttiin erityisen haarukan nojassa.

Vähitellen uudet ampuma-aseet paranivat ja tulivat yleisesti käytäntöön. Silloin tapahtui muutos sodankäynnissä. Ritariratsujoukot ja varustetut linnat menettivät suuresti merkitystänsä; ne eivät pystyneet pitämään puoliaan uusia »tuliaseita» vastaan. Tykki- ja jalkaväki, jota hallitsijat valtion varoilla palkkasivat, tuli nyt sodassa ratkaisevaksi. Mutta samalla kun aatelin sotilaallinen arvo aleni, heikontui sen valtiollinenkin mahti.

● =Kompassi.= Kompassin keksijää ei tunneta. Tiedetään vain että kiinalaiset käyttivät kompassia, aluksi maamatkoilla, sitten myös merimatkoilla, pitkiä ajanjaksoja, ennen kuin se Länsi-Euroopassa opittiin tuntemaan. Länsi-Euroopan kansat tutustuivat siihen 13:nnella vuosisadalla. Kompassi teki mahdolliseksi aavoilla ulapoilla purjehtimisen sekä suuret löytömatkat.

LÖYTÖRETKET.

● =Ensi löydöt.= Jo 14:nnellä vuosisadalla _italialaiset_, jotka olivat sen ajan etevimpiä merimiehiä, purjehtivat Välimereltä Atlantin merelle, jatkaen matkaa aina _Kanarian_ saarille, _Madeira_an ja _Azoreille_ saakka, jotka nyt tulivat tunnetuiksi. Se kiihotti löytöretki-intoa. Yhä hartaammaksi kasvoi halu löytää meritie rikkaaseen Intiaan, josta niin monta kallisarvoista tavaraa oli saatavana, mutta joiden kuljetus Aasian halki oli kovin hankalaa.

□ =Marco Polo.= Jo 13:nnen vuosisadan lopulla oli venezialainen kauppias _Marco Pōlo_ tehnyt matkan maitse Aasian itäosiin, käyden Kiinassa, Tibetissä ja Intiassa. Hän oli 17 vuotta mongolilaisen suurkaanin palveluksessa ja oppi hyvästi tuntemaan Kiinan silloiset olot. Kotiin palattuaan hän julkaisi matkakertomuksen »Maailman ihmeet», jossa hän ihastuneena kuvailee idän oloja. Siellä oli suuria ja vauraita kaupunkeja, kultaa ja silkkiä runsaasti, maantiet oivallisia ja paperiraha kaupan välineenä. Kaupungeissa oli katuvalaistus, ja järjestystä valvoivat poliisit, jotka samalla toimivat palosammutuskuntana. — Polon kertomusta luettiin ahkerasti, ja se lisäsi intoa löytää meritie noihin »ihmeiden maihin».

● =Meritie Intiaan.= 15:nnellä vuosisadalla _portugalilaiset_ alkoivat innokkaasti etsiä meritietä Intiaan purjehtimalla Afrikan ympäri. Prinssi _Henrik Merenkulkija_ lähetti retkikunnan toisensa jälkeen purjehtimaan pitkin Afrikan länsirannikkoa. Madeira ja Azorit löydettiin uudelleen. Vuosisadan puolivälissä saavuttiin Guinean lahteen, ja rannikolta tuotiin kotiin kultahiekkaa ja neekeriorjia. Se luulo, että täällä tukahduttavan kuumuuden ja kammottavien merihirviöiden takia olisi mahdoton purjehtia, oli osoittautunut vääräksi.

V. 1486 _Bartholomeus Diaz_ [-ē´os diä´š] saapui Afrikan eteläkärkeen, jolle annettiin »Hyvän toivon niemen» nimi, koska nyt oli olemassa hyviä takeita Intiaan purjehtimisesta. 12 vuotta myöhemmin, v. 1498, onnistuikin _Vasco da Gama_n [gā´ma] purjehtia mainitun niemen ohitse ja saapua onnellisesti Etu-Intian läntiselle rannikolle, _Kalikut_in kaupunkiin. Tämän jälkeen toinen portugalilainen laivasto toisensa perästä lähti Intiaan, ja tuottava kauppa tämän etäisen, mutta rikkaan maan kanssa joutui suureksi osaksi portugalilaisten haltuun.

● =Amerikan löytö.= Kuutta vuotta ennen Intian meritien löytöä tehtiin seurauksiltaan vieläkin merkillisempi löytömatka, joka johti eurooppalaiset aivan tuntemattomaan uuteen maanosaan. V. 1492 _Kristoffer Columbus_ löysi _Amerikan_.

□ Columbus syntyi Genovassa. Isä oli varaton villankehrääjä. Poika sai ainakin jonkin verran koulukasvatusta, mutta jo neljäntoista vuoden ikäisenä hän lähti merimatkoille, joilla hän nuoruutensa kulutti. Matkoilla hän kulki Englannissa ja luultavasti Islannissa asti. Viimein hän lähti Portugaliin, samoin kuin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Siellä hänessä rupesi kypsymään se ajatus, että _Intiaan saattoi päästä purjehtimalla suoraan länteen_.

Tähän aikaan näet jo tiedettiin, että maa on _pallonmuotoinen_. Lisäksi luultiin, että maapallo oli verraten _pieni_. Siksi Columbuskin arveli, että matka Euroopasta Intiaan ei olisi varsin pitkä. Se käsitys oli mm. ajan ehkä etevimmällä maantieteen tuntijalla, firenzeläisellä lääkärillä _Toscanelli_lla [-ne´lli], joka piirsi Atlantin meren kartan ja kirjeessä Portugalin hallitukselle ehdotti läntistä merimatkaa Intiaan.

Niinpä Columbus esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Mutta hänen ehdotuksensa hylättiin. Silloin hän lähti Espanjaan, jossa teki saman ehdotuksen Isabellalle. Kuningatar halusi kuulla varta vasten asetetun valiokunnan lausunnon asiasta. Se oli suorastaan masentava, ja Columbus joutui naurunalaiseksi. Innokas purjehtija päätti silloin lähteä Ranskaan, saadakseen sieltä avustusta aikeelleen. Mutta nyt Isabella oli vakuuttunut yrityksen suuresta merkityksestä, ja kun muut epäröivät, niin hän lupasi antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei muutoin varoja saataisi. Columbus kutsuttiin matkaltaan takaisin ja hänen kanssaan tehtiin sopimus löytöretkestä.

Elokuun 3 päivänä 1492 Columbuksen pieni laivasto nosti ankkurinsa ja lasketti meren ulapalle. Ilma oli lauhkea ja suopea. Purjehdittiin Kanarian saarten sivuitse ja saavuttiin pasaatituulten piiriin laivain kiitäessä herkeämättä länttä kohti. Kun näin oli purjehdittu viikkokausia, merimiehet kävivät levottomiksi: tällä tuulellahan ei päästäisi takaisin milloinkaan. Toiset pelkäsivät jouduttavan kiirastulivuorelle ja Jumalan rankaisevan julkeita purjehtijoita. Merilintuparvia lenteli silloin tällöin laivojen ympärillä, mutta ne katosivat jälleen, ja joka ilta aurinko laski ihanana ehyen vedenrajan taakse läntiselle taivaanrannalle. Ei merkkiäkään maasta. Rauhoittaakseen laivaväkeä Columbus ilmoitti kuljetun matkan joka päivä lyhyemmäksi kuin miksi oli sen laskenut. Hän osoitti järkähtämätöntä luottamusta ja vakuutti, että Jumalan avulla pian saavuttaisiin Intiaan.

Lokakuun alussa nähtiin ensimmäiset todelliset merkit maan läheisyydestä. Raskaasti lentäviä lintuja matkasi lounatta kohti. Eräänä päivänä nähtiin vihantaa kaislaa ajelehtivan meressä. Eräästä toisesta laivasta tuotiin laudanpätkä sekä keppi, jossa oli ihmiskäden tekemiä leikkauksia. Laivoissa vallitsi nyt mitä suurin ilo. Illalla riippaluoti tavoitti pohjan. Ja kun Columbus tähysteli tarkasti eteenpäin, hän huomasi säännöttömästi liikkuvan valon taivaanrannalla. Muuan merimies huusi riemuissaan: »Maata, maata!» Kun kuu sitten nousi, ranta näkyi selvästi. Oli lokakuun 12 päivä. Columbus oli saapunut Amerikan saaristoon.

● Kolmatta kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen Columbus oli päässyt Bahama-saaristoon _Guanahani_n saarelle, jolle suuri purjehtija riemuissaan antoi nimen _San Salvador_ [sansalvadō´r], »Pyhä Vapahtaja». Hän luuli tulleensa Intian edustalla oleville saarille, ja siinä uskossa hän kuolikin. Siksi saaria vieläkin sanotaan Länsi-Intian saariksi ja Amerikan alkuasukkaita intiaaneiksi. Matkaa jatkettiin vielä eteenpäin ja löydettiin _Cuba_ ja _Haiti_. Seuraavan vuoden alussa saavuttiin takaisin. Columbus sai kunnioittavan vastaanoton. Tämän jälkeen hän teki vielä kolme matkaa Amerikkaan, saapuen eräällä matkallaan Etelä-Amerikan manterellekin. Mutta iloa hänellä ei enää ollut löydöistään. Löytämiensä maiden varakuninkaana hänen piti huolehtia niiden hallinnosta. Se oli kumminkin vaikeata, espanjalaiset kun koettivat nopeasti koota määrättömiä rikkauksia ja sortivat alkuasukkaita. Columbus ei olisi sitä sallinut. Syntyi levottomuuksia, ja Espanjasta lähetettiin henkilö asioita tutkimaan. Hän vangitutti Columbuksen ja lähetti hänet kahleissa Espanjaan. Suuri löytömatkailija pääsi kyllä kohta vapaaksi, mutta entiseen asemaansa hän ei enää kohonnut. Masentuneena ja yksinäisenä Columbus kuoli v. 1506.

Seuraavina vuosikymmeninä jatkettiin löytömatkoja Amerikkaan. Niinpä portugalilaiset saapuivat Brasiliaan ja valtasivat sen. V. 1522 suoritettiin loppuun ensimmäinen maan ympäri purjehdus. Silloin kävi täysin selville, että maa on pallonmuotoinen ja että Columbus oli löytänyt uuden maanosan.

SISÄLLYS

_Opettajalle_ 5

_Esihistoriallinen aika_ 9

_Vanha aika_ I. _Itämaiset kansat_ Egyptiläiset 13 Babylonialaiset ja assyyrialaiset 24 Länsiseemiläiset kansat 33 Persialaiset 37

II. _Kreikka_ Maa ja kansa 45 Uskonto 47 Sparta ja Ateena 77 Persialaissodat 85 Perikles 94 Kreikan taide 96 Kreikkalainen tiede 105 Kreikan pääelinkeinot 110 Kreikan rappeutuminen 114 Aleksanteri Suuri 123 Hellenistinen sivistys 128

III. _Rooma_ Maa ja kansat 132 Rooma kuningaskuntana 135 Patriisit ja plebeijit 143 Italian valloitus 149 Puunilaissodat 158 Suurten sotien jälkeen 166 Tasavallan rappeutuminen 179 Caesar 186 Augustus 192 Rooman sivistyksen kulta-aika 197 Rooma keisarikuntana 212 Kristinusko valloittaa maailman 220 Siirtyminen uuteen aikakauteen 227

_Keskiaika_ I. _Kansainvaellusten aika_ Germaanien muinaiset olot 229 Italia kansainvaellusten pyörteessä 235 Frankkien valtakunnan synty 241 Anglosaksit 246 Sivistyksen rappeutuminen entisen Länsi-Rooman maissa 249 Itä-Rooma kansainvaellusten aikana 252 Munkkilaisuus ja luostarielämä 255 Kirkko järjestyy 261 Islam ja arabialaiset 266

II. _Kaarle Suuri ja hänen aikansa_ Kaarle Suuri 273 Karolinkisen valtakunnan hajoaminen 283 Läänityslaitos 285 Viikinkiretket 288

III. _Keisarit ja paavit_ Otto Suuri 296 Henrik IV ja Gregorius VII 299 Fredrik Barbarossa 304 Hohenstaufien perikato 307

IV. _Ristiretket_ Ensimmäinen ristiretki 310 Myöhemmät ristiretket 315

V. _Ristiretkien ajan sivistysolot_ Arabialaisten sivistys 317 Kauppa ja kaupungit 321 Ritaristo 330 Talonpojat 338 Kerjäläismunkit 343 Tieteet 346 Runous 351 Kuvaamataiteet 356

VI. _Katolisen kirkon rappeutumisen aika_ Kuninkaan vallan kasvaminen Ranskassa 360 Englannin kehitys perustuslailliseksi valtioksi 365 Satavuotinen sota 370 Sodan jälkeinen aika Ranskassa ja Englannissa 375 Saksan valtakunta 376 Italian olot 384 Pyreneitten niemimaan olot 387 Pohjois-Eurooppa 390 Itä-Euroopan olot 394 Itä-Rooman keisarikunnan häviö 398

VII. _Uuden ajan sarastus_ Varhaisrenessanssi Italiassa 400 Keksinnöt 409 Löytöretket 412

TRANSCRIBER’S NOTES

1. P. 81, changed “yranniksi” to “tyranniksi”. 2. P. 270, changed “odottavät” to “odottavat”. 3. P. 317, changed “Euroopan olot muuttuvat” to “● Euroopan olot muuttuvat”. 4. P. 344, changed “imeleltään” to “mieleltään”. 5. Silently corrected obvious typographical errors and variations in spelling. 6. Retained archaic, non-standard, and uncertain spellings as printed. 7. Enclosed italics font in _underscores_. 8. Enclosed bold font in =equals=. 9. Denoted superscripts by a caret before a single superscript character.