c. Demokraattinen tasavalta; nuorin hallitusmuoto, joka tuli voimaan

useimmissa joonialaisissa valtioissa.

● =Sparta.= Lakonian väestö jakautui kolmeen kansanluokkaan, varsinaisiin _spartalaisiin_, _perioikkeihin_ ja _helootteihin_ eli orjiin. Helootit eivät olleet doorilaisia, vaan niiden kreikkalaisten jälkeläisiä, jotka pitivät hallussaan Lakoniaa, kun doorilaiset tunkeutuivat maahan pohjoisesta päin ja valloittivat sen. Ne alkuasukkaista, jotka eivät taistelussa kaatuneet, tehtiin valtion orjiksi. Perioikit kuuluivat luultavasti maan valloittajiin, mutta he olivat köyhiä ja vähäarvoisia talonpoikia, jotka maanjaossa olivat saaneet osallensa karut vuorenrinteet, joista he ankaralla työllä saivat niukan toimeentulonsa. He palvelivat Spartan sotajoukossa, mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa kansankokoukseen. Varsinaiset spartalaiset vihdoin muodostivat ylimysluokan, joka hallitsi valtiota.

Kaikki ylimyssuvut olivat keskenään samanarvoisia. Jottei toinen pääsisi paisumaan toista mahtavammaksi, oli viljavat laaksomaat jaettu yhtä suuriin palstoihin, joita ei saanut myydä eikä jakaa. Jokaisella spartalaisperheellä oli tällainen palsta hallussaan. Spartalaiset pitivät arvolleen alentavana itse hoitaa maatilojaan, mutta kullekin perheelle oli annettu määrätty luku helootteja, jotka suorittivat viljelystyöt. Näin sparttalaiset saattoivat toimeentulohuolista vapaina antautua yksinomaan valtion palvelukseen.

Spartan hallituksen johdossa oli _kaksi kuningasta_, jotka toimivat sotajoukon ylimpinä päällikköinä. Rauhan aikana heillä ei ollut paljon muuta tehtävää kuin johtaa jumalanpalvelusta, joten Sparta kuninkaistaan huolimatta itse asiassa oli tasavalta. Hallitusta hoiti _vanhain neuvosto_ eli _gerūsĭ´ā_; sen muodosti 28 kokenutta miestä, jotka valittiin elinkaudeksi 60 vuotta täyttäneiden vanhusten joukosta. Olipa vielä _kansankokous_, joka kokoontui kerran kuussa ja johon pääsi jokainen 30 vuotta täyttänyt sparttalainen, mutta sillä oli ainoastaan vähän valtaa.

Kansankokouksella oli kyllä nimeksi oikeus lopullisesti päättää sodasta ja rauhasta, virkamiesten vaalista ym. tärkeistä asioista. Mutta kansalaiset eivät saaneet kokouksessa ollenkaan neuvotella ehdotuksista, ja äänestäminen tapahtui huutoäänestyksellä. Tästä syystä määräämisoikeus itse asiassa jäi neuvostolle, joka teki ehdotukset ja ratkaisi, mikä ehdotus oli saanut äänekkäimmät suosionosoitukset.

Spartalaiset muodostivat kateellisten perioikkien ja vihamielisten heloottien keskuudessa ikään kuin linnueen, jonka aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Sen tähden kasvatettiin lapset varhaisimmasta nuoruudesta tottelevaisuuteen, viekkauteen ja urhoollisuuteen, niin että he tarpeen vaatiessa kykenisivät puolustamaan maataan. Vielä täysikasvuisiksi tultuaan sparttalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä.

Spartalaiset saavuttivatkin tarkoituksensa. Spartasta tuli etevä sotilasvaltio, joka laski valtansa alle kokonaisia maakuntia. Kun useat Kreikan valtiot liittyivät yhteen taistellakseen yhteistä vihollista vastaan, oli kuin itsestään selvää, että ylijohto uskottiin Spartalle. Tällaista johtavaa asemaa kreikkalaiset sanoivat _hegemoniaksi_.

● =Ateena.= Ateenan hallitusmuoto muuttui tasavaltaiseksi jo ammoisina aikoina. Kuten muualla Kreikassa niin täälläkin valta joutui ylimysten käsiin. Koska he kuitenkin sortivat kansaa velkaorjuudella ja julmilla laeilla, kansa alkoi käydä uppiniskaiseksi. Peläten vielä pahempaa ylimystö vihdoin suostui valitsemaan lainsäätäjän, joka muuttaisi hallitusmuodon ja lait kansalle edullisemmiksi ja lempeämmiksi. Lainlaatijaksi määrättiin v. 594 e. Kr. viisas, kansaa rakastava ja oikeudenmukainen ylimys nimeltä _Sŏ´lōn_.

Varsinkin lastenkasvatukseen kiinnitettiin suurta huomiota. Kreikkalainen historioitsija _Plū´tarkhos_ kertoo spartalaisten lastenkasvatuksesta seuraavaan tapaan: »Kun poika syntyi, heimovanhimmat tarkastivat häntä huolellisesti. Jos hän oli vahva ja hyvin muodostunut, he käskivät vanhempien kasvattaa häntä; jos hän taas oli heikko ja muodoton, he määräsivät hänet heitettäväksi erääseen syvään vuorenrotkoon. Hoitajat eivät käyttäneet kapaloita, että jäsenet vapaasti kehittyisivät; he totuttivat lapsia syömään kaikkia ruokia, pitivät huolta siitä, etteivät he pelänneet yksinäisyydessä ja pimeässä, eivätkä sallineet mitään oikkuja tai porailemista. Kun pojat täyttivät 7 vuotta, heidät pantiin asumaan ja syömään yhdessä ja heitä totutettiin leikkimään ja opiskelemaan yhdessä. Vanhemmat kansalaiset olivat usein läsnä heidän leikkiessään ja synnyttivät monesti riitoja, nähdäkseen, kuka oli peloton eikä epäröinyt ruveta tappelemaan vastustajansa kanssa. Varttuessaan pojat joutuivat yhä ankaramman kurin alaisiksi. He kävivät paljain jaloin ja leikkivät tavallisesti alasti. Heidän ruumiinsa oli likakerroksen peittämä. He makasivat yhdessä osastoittain kaisloilla, jotka he kokosivat joen rannalta. Kukin osasto sai itse valita esimiehekseen järkevimmän ja urhoollisimman 20-vuotisista nuorukaisista. Tämä johti ohjattaviaan kilpataisteluissa sekä harjoitti heitä hankkimaan ruokaa. Kaiken ruokansa he varastivat. Joka keksittiin, sai ruoskaa, koska hän varastaessaan oli käyttäytynyt kömpelösti. Heidän ateriansa olivat aina niukat, jotta he oppisivat rohkeiksi ja viekkaiksi.» — Spartalaisia poikia opetettiin myös lausumaan ajatuksensa lyhyesti ja sattuvasti. Kerrankin eräs ateenalainen moitti spartalaisia tietämättömiksi. »Aivan oikein», vastasi spartalainen, »sillä me olemme ainoat, jotka emme ole oppineet teiltä mitään pahaa.» Tällaisia vastauksia sanotaan vielä meidänkin aikoinamme _lakonisiksi_. Myös sotatansseja sekä soittoa ja laulua opetettiin pojille, jotta he sotaretkillä voisivat innostaa mieltänsä.

Kuuluisin sotalaulujen laatija oli _Tyrta´ios._ Hänen sepittämänsä on muun muassa seuraava laulu:

Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. Hehkuvin mielin puoltaan nouse syntymämaatas! Riemuiten, lastesi vuoks, uhriksi henkesi suo. Eespäin voittaen siis, te sankarit vahvat ja nuoret; väistymys mielestä pois, pelvosta tunnetta ei! Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät. Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunein, miehistä uljain aina hän olkoon; taistossa kaatuen hän kaunis on, kuolossa myös!

Spartalaiset tytöt kasvatettiin jotenkin samaan tapaan kuin pojat. Heistä piti tulla voimakkaita naisia, jotka synnyttäisivät Spartalle vahvoja ja terveitä poikia.

Täysikasvuisiksi tultuaan spartalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä. He asuivat osastoittain yhdessä, pitivät yhteisiä aseharjoituksia ja aterioivat yhdessä. Eivät edes kuninkaat saaneet syödä itsekseen. Eräs kuningas pyysi kerran sotaretkeltä palattuaan lupaa aterioida kotona, mutta se virkamies, joka huolehti yhteisistä aterioista, antoi hänen pyyntöönsä kieltävän vastauksen. Kussakin pöydässä istui 14 henkeä. Kaikki lähettivät ateriaa varten kuukausittain säädetyn määrän vehnäjauhoja, viiniä, juustoa ja viikunoita. Ateriat olivat aivan yksinkertaisia; tavallinen ruokalaji oli »musta liemi», joka oli valmistettu sianlihasta, verestä, etikasta ja suolasta. Jotteivät ihmiset voisi rikastua, määrättiin raha valmistettavaksi raudasta. Se oli niin raskasta, että tarvittiin härkäpari vetämään 50 000 markan suuruista summaa ja iso aitta sen säilyttämiseen. Ylellisyyden estämiseksi kiellettiin spartalaisia myös matkustamasta muihin maihin, sillä melkein kaikkialla muualla elettiin komeammin kuin siellä. Samoin kiellettiin muukalaisia saapumasta Spartaan.

Ateenassa olot olivat aivan toisenlaiset kuin Spartassa. Siellä eli viisas lainsäätäjä nimeltä _Sŏ´lōn_, jonka tehtäväksi v. 594 annettiin kirjoittaa lait Ateenan valtiolle.

Solon kuului erääseen Ateenan ylhäisimmistä suvuista, mutta hänen isänsä oli köyhtynyt eikä voinut antaa pojalleen säätynsä mukaista kasvatusta. Täysikasvuiseksi tultuaan Solon rupesi kauppiaaksi. Ateenassa ei nimittäin maanviljelys ollut pääelinkeinona kuten Spartassa, vaan täällä oli kaupalla ja teollisuudella tärkeämpi merkitys. Laajoilla kauppamatkoillaan Solon hankki hyvät tiedot sekä joltisenkin omaisuuden. Luonteeltaan hän oli ilomielinen ja ystävällinen.

Solon oli myös taitava runoilija. Runoissaan hän moitti ylimyksiä siitä, että he rasittivat kansaa, ja kehoitti heitä säälimään talonpoikien köyhyyttä. Eräässä runossa hän sanoo:

Me näämme köyhiä laumoittain siirtyvän maastamme pois; halvasti myytyinä, kahleissa, kunniatonta he tietään kulkevat kurjuuteen, vastassa orjan ies. Omat kaupunkilaiset, rikkauden himon orjat, nuo tuhon tuojat on uljahan kaupungin, kuin myös turmeltuneet kaikk’ kansanjohtajat, jotka varmaan synneistään heelmät karvahat saa.

Vanhoilla päivillään Solon vielä kerran lähti pitkille merimatkoille. Retkillään hän muun muassa joutui Kroisos kuninkaan luo, jolloin sattui se keskustelu, josta aikaisemmin on ollut puhe. Tältä retkeltä palattuaan Solon iäkkäänä ja kaikkien kunnioittamana kuoli.

Kuten spartalaiset Solonkin kiinnitti paljon huomiota lastenkasvatukseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut kehittää poikia yksinomaan sotilaiksi. Tosin oli välttämätöntä, että he tulivat karaistuneiksi ja voimakkaiksi, niin että saattoivat puolustaa isänmaatansa vihollisia vastaan. Mutta heidän piti lisäksi harjoittaa hengenlahjojaankin voidakseen täysikasvuisiksi tultuaan ottaa osaa kansankokoukseen ja tehdä maalle hyödyllisiä päätöksiä. Sen tähden pojat painiskelun, juoksun, keihäänheiton ja muiden ruumiinharjoitusten lisäksi saivat oppia lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja soittamaan. Kouluissa luettiin Homeroksen runoja ja totutettiin oppilaita pitämään puheita. Oppilaat eivät kuten Spartassa asuneet kasvatuslaitoksissa, vaan he saivat olla kotonaan ja kävivät vain päivittäin koulussa opiskelemassa, niin kuin meidänkin maassamme on tavallista. Kun pojat täyttivät 18 vuotta, heidän varsinainen koulunkäyntinsä päättyi, ja silloin he olivat velvolliset kaksi vuotta tekemään sotapalvelusta. Asevelvollisuutensa suoritettuaan heidät luettiin aikuisiksi, mutta sodan syttyessä kaikki asekuntoiset miehet taas astuivat rintamaan.

Tyttöjen kasvatuksesta ateenalaiset eivät huolehtineet yhtä hyvästi kuin spartalaiset. Ateenassa naiset elivät syrjäytetyssä asemassa, pitivät vain huolta kodista eivätkä edes julkisesti seurustelleet miesten kanssa.

PERSIALAISSODAT (500–449).

● =Joonialaisten kapina (500–494).= Kun Kyyros laski Lyydian valtansa alle, Vähän Aasian kreikkalaiset siirtokunnat joutuivat suurkuninkaan haltuun. Kreikkalaiset olivat kuitenkin tyytymätttömiä Dareioksen määräämiin veroihin ja hänen asettamiinsa hallitsijoihin. Ylpeinä omasta sivistyksestään he sitä paitsi halveksivat kaikkia muukalaisia, joita he sanoivat _barbaareiksi_. Vihdoin vuonna 500 e. Kr. siirtokunnat, Miletos ensimmäisenä, nousivat kapinaan Persiaa vastaan. Vaikka ne saivat apua Ateenasta, ne eivät kuitenkaan ajanpitkään jaksaneet puolustautua Persian ylivaltaa vastaan, vaan kuuden vuoden kuluttua kapina kukistettiin ja Miletos hävitettiin.

● =Marathonin taistelu (490).= Dareios ei voinut unohtaa, että Ateena oli uskaltanut asettua häntä vastaan. Hän tahtoi rangaista tuota uhkarohkeata kääpiövaltiota sekä samalla valloittaa koko Kreikan. Vuonna 490 hän lähetti sotajoukon Aigeian meren yli Kreikkaan. Mutta ateenalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, vaan lähtivät _Miltiă´dēen_ johtamina vihollisia vastaan ja voittivat heidät _Marathō´n_in taistelussa.

□ Mahtava Persian valtakunta ja pieni Kreikka joutuivat kuningas Dareioksen aikana sotaan keskenään. Suurkuningas tahtoi näet rangaista ateenalaisia siitä, että he olivat avustaneet hänen kapinoivia alamaisiaan. Hän lähetti suuren sotajoukon Aigeian meren yli Attikan rannikolle, jossa se astui maihin _Marathō´n_in kylän luona. Kreikkalaiset historioitsijat väittävät persialaisia olleen 100,000 miestä, mutta nykyajan tiedemiehet laskevat heitä olleen kaikkiaan ehkä 20,000. Ateenalaisia sitä vastoin oli n. 10,000. Ateenalaiset lähettivät nopeasti sanansaattajia Spartaan pyytämään sieltä apua. Spartalaiset ilmoittivatkin olevansa halukkaita avustamaan, mutta vasta 10 päivän kuluttua, sillä heillä oli sellainen tapa, ettei sopinut kutsua kansankokousta ennen täyttäkuuta. Muutkaan Kreikan kaupungit eivät lähettäneet apua, lukuunottamatta pientä Plataiaa, josta saapui 1000 miestä. Useat ateenalaisetkin epäilivät, tokko olisi ollenkaan ryhdyttävä taistelemaan, kun persialaisten ylivoima oli niin suuri. Mutta eräs heidän päällikkönsä _Miltiă´dēs_ rohkaisi epäröiviä, ja niin päätettiin koettaa taisteluonnea. Taistelun kulusta Herodotos kertoo seuraavalla tavalla: »Kun Miltiades teki ateenalaisten rintaman yhtä pitkäksi kuin persialaisten, sen keskusta tuli vain muutaman rivin vahvuiseksi, joten sotajoukko siltä kohtaa oli varsin heikko, mutta kumpikin siipi oli vahvempi. Kun ateenalaiset olivat järjestäytyneet, he juoksujalkaa riensivät barbaareja vastaan. Persialaiset luulivat heidän olevan hulluja, kun näkivät heidän harvalukuisina, vieläpä juoksujalkaa kiiruhtavan suoraan turmioonsa. Mutta kun ateenalaiset olivat joutuneet käsikähmään barbaarien kanssa, he taistelivat maineikkaasti. — Marathonin kedolla taisteltiin kauan aikaa. Sotajoukon keskustassa barbaarit voittivat ja mursivat rintaman sekä ajoivat ateenalaisia takaa sisämaahan, mutta kummallakin sivustalla ateenalaiset voittivat. Ja voitettuaan he antoivat barbaarien paeta, mutta vetivät molemmat siipensä yhteen ja taistelivat niitä vastaan, jotka olivat murtaneet heidän keskustansa, ja ateenalaiset voittivat. Ja he seurasivat iskien persialaisia, kunnes saapuivat merenrantaan. Siellä he tarttuivat laivoihin ja vaativat tulta. Seitsemän laivaa kreikkalaiset saivat haltuunsa, mutta barbaarit työnsivät muut merille.»

Kärsittyään tappion persialaiset kiiruhtivat laivastollaan kiertämään Attikan etelänientä hävittääkseen Ateenan, ennen kuin sotajoukko ehtisi palata. Mutta ateenalaiset huomasivat ajoissa vihollisen aikeen ja kiiruhtivat pikamarssissa kaupunkiin. Muuan ateenalainen riensi ennen muita tuon neljän peninkulman matkan, ilmoittaakseen kansalaisilleen voitonsanoman. Perille päästyään hän hengästyneenä huusi: »Riemuitkaa, ateenalaiset, olemme voittaneet!» — ja näin huudettuaan hän kaatui kuoliaana maahan. — Meidän aikoinamme urheilijat kilpailuissaan useasti juoksevat juuri yhtä pitkän välimatkan kuin tuo ateenalainen pikajuoksija. Tämä kilpailulaji onkin nimeltään maratonjuoksu.

Marathonin voitosta oli ateenalaisten kiittäminen suurempaa isänmaanrakkauttaan, sillä persialaisten tuomat voitetut kansat taistelivat vain pakosta, jota vastoin kreikkalaiset tiesivät itsenäisyytensä olevan vaarassa. Ateenalaisten aseet ja varustukset osoittautuivat myöskin sopivammiksi kuin persialaisten. Heidän suojavarusteensa olivat _kypärä_ ja _kilpi_ sekä _haarniska_ ja _säärystimet_. Hyökkäysaseinaan he käyttivät _miekkaa_ ja _keihästä_. Persialaisten haarniskat olivat paljon yksinkertaisemmat kuin kreikkalaisten, ja heidän pääaseensa jousi ei ollut sanottavaksi hyödyksi, kun kreikkalaiset juoksujalkaa heittäytyivät käsikähmään.

Marathonin taistelun jälkeen Miltiades aikoi kokonaan karkottaa persialaiset Aigeian mereltä. Ateenalaiset uskoivatkin laivastonsa hänen johtoonsa. Mutta Miltiades haavoittui, jonka takia hänen oli pakko palata Ateenaan. Täällä häntä syytettiin ateenalaisten pettämisestä. Pahasti sairaana hän ei voinut itse saapua oikeuden istuntoihin, mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta hänet tuomittiin syylliseksi ja määrättiin maksamaan sakkoa 20,000,000 markkaa. Kun hän ei voinut sitä tehdä, heitettiin hänet vankeuteen. Siellä hänen terveytensä huononi ja jonkin ajan kuluttua hän kuoli.

● =Themistokles.= Marathonin taistelun jälkeen useimmat luulivat, että persialaisvaara oli ohi. Mutta Ateenassa oli kuitenkin eräs kansalainen, joka muita selvänäkoisempänä huomasi, etteivät persialaiset jättäisi yritystään kesken. Tämä kansalainen oli _Themistoklē´s_. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka ei voinut sietää, että ketään muuta ylistettiin ennen häntä. Mutta hän rakasti myös isänmaataan ja halusi saavuttaa mainetta estämällä Ateenaa joutumasta persialaisten valtaan. Sen tähden hän taivutti ateenalaiset rakentamaan 100 laivan suuruisen _laivaston_ sekä perustamaan mainion _Peiraie´un_ sataman. Ainoastaan merellä, niin selitti Themistokles, voisivat ateenalaiset torjua persialaiset.

□ Miltiadeen kuoleman jälkeen _Themistoklē´s_ oli Ateenan huomattavin kansalainen. Lapsena hän mieluummin työskenteli kuin leikki. Niihin tieteisiin ja taiteisiin, jotka olivat vain ylimysten huviksi, hän ei osoittanut harrastusta. Kun ystävät kerran laskivat hänestä leikkiä siitä syystä, että hän ei osannut soittaa lyyryä, hän vastasi: »Lyyryä kyllä en osaa soittaa, mutta antakaa minulle heikko kaupunki, niin teen sen pian vahvaksi ja voimakkaaksi!» Nuorukaisena hän harrasti puhetaitoa, koska hän ymmärsi, että hän täten voisi paljon vaikuttaa kansankokouksessa. Themistokleella oli niin hyvä muisti, että hän tiesi kaikkien Ateenan kansalaisten nimet.

Kun Miltiades persialaissotien syttyessä tuli Ateenan johtajaksi ja saavutti kansalaisten suosion, Themistokles kävi synkkämieliseksi. Hän karttoi ystäviään, ja kun nämä tiedustelivat syytä tähän, hän vastasi, että Miltiadeen voitot riistivät häneltä unen.

Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistokles ehdotti, että rakennettaisiin 100 laivaa persialaisten uusien hyökkäyksien torjumiseksi. Tätä ehdotusta vastusti _Ariste´idēs_, joka rehellisyydellään oli saavuttanut yhtä paljon suosiota kuin Themistokles lahjakkuudellaan. Mutta Themistokles väitti, että Aristeides tavoitti kuninkaan arvoa, ja sai hänet sillä perusteella karkotetuksi. Tämän jälkeen Themistokleen ehdotus hyväksyttiin ilman vastustusta.

● =Thermopylai ja Salamis (480).= Themistokles olikin arvannut oikein. Saatuaan tiedon Marathonin tappiosta Dareios kohta alkoi valmistaa uutta retkeä. Hän tosin kuoli kesken varustuksiaan, mutta hänen poikansa _Kse´rksēs_ (pers. Khšājaršā) jatkoi isänsä työtä, ja v. 480 hän lähti Sardeista liikkeelle mukanaan sotajoukko, suurempi kuin ainoallakaan hallitsijalla sitä ennen oli ollut.

Kun Kserkses laumoineen lähestyi Kreikkaa, useat valtiot lähettivät alamaisuuden merkiksi hänelle vettä ja maata. Toiset, etunenässä Sparta ja Ateena, kieltäytyivät sitä tekemästä. Lähtipä 300 spartalaista uljaan kuninkaansa _Leōnĭ´dāan_ johtamina kapeaan _Thermopy´lai_n solaan estämään persialaisten pääsyä varsinaiseen Hellaaseen. Urhean vastarinnan jälkeen he kaatuivat kaikki, ja Kserkses lähti samoilemaan etelää kohti.

Kserkseen laivasto oli rannikkoja pitkin seurannut maajoukkoja niiden tunkeutuessa yhä etelämmäksi. Thermopylain taistelun jälkeen koko Kreikan laivasto oli kerääntynyt Salamis saaren ja Attikan manteren väliseen kapeaan _Salamiin_ salmeen. Siellä Persian laivasto yllätti sen, mutta taistelu päättyikin vastoin hyökkääjien odotuksia kreikkalaisten täydelliseen voittoon.

□ Themistokleen laivasto tuli pian hyvään käytäntöön. Persian kuningas _Kse´rksēs_ varusti mahdottoman suuren sotajoukon, johon kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan kuului 1,700,000 miestä jalkaväkeä sekä lisäksi ratsuväkeä ja suuri laivasto. Sitä paitsi seurasi joukkoa saman verran käsityöläisiä ja palvelijoita, joten koko armeijassa oli väkeä kuudetta miljoonaa. Sotajoukon miesluku saatiin muka selville siten, että 10,000 miestä sullottiin yhteen ja heidän ympärilleen tehtiin aitaus, joka ulottui vyötäisiin saakka. Sitten miehet astuivat ulos ja uusia marssi sijaan. Nykyajan historioitsijat laskevat kuitenkin Kserkseen sotajoukkoon kuuluneen vain noin 100,000 miestä.

Kreikkalaiset valtasi levottomuus, kun he kuulivat Kserkseen olevan tulossa. He lähettivät vakoojia ottamaan selville sotavoimien suuruutta. Vakoojat saatiin kiinni, mutta Kserkses kielsi tappamasta heitä. Sen sijaan oli heille näytettävä kaikki. Hämmästyksen ja kauhun valtaamina he palasivat Kreikkaan, jossa useat valtiot, vastarintaa ajattelemattakaan, antautuivat. Mutta Ateena ja Sparta sekä moniaat muut valtiot päättivät kaikesta huolimatta koetella sotaonnea.

Aluksi ne kreikkalaiset, jotka olivat päättäneet taistella, olivat erimielisiä siitä, missä ensimmäiseksi ryhdyttäisiin vastarintaan. Vihdoin sovittiin, että tämä tapahtuisi _Thermopy̆´lai_n kapeassa vuorisolassa. Sinne Spartan kuningas _Leōnĭ´dās_ lähti 300 miehen kera odottamaan persialaisia.

Kun Kserkses kuuli, että Leonidas aikoi tehdä hänelle vastarintaa, hän ei ottanut sitä uskoakseen, vaan rämähti nauramaan. Hän ei sen tähden antanutkaan taistelumerkkiä, vaan kirjoitti Leonidaalle: »Jätä minulle aseesi!» »Tule ottamaan ne!» oli lakoninen vastaus. Silloin Kserkses lähetti erään päälliköistään vakoilemaan, mitä spartalaiset tekivät. Palatessaan vakooja ilmoitti: »Toiset pitävät aseharjoituksia, toiset kiilloittavat aseitaan ja toiset harjaavat tukkaansa kuin lähteäkseen juhlaan». »Lähettäkää meedialaiset heidän kimppuunsa!» suurkuningas huusi kiukuissaan. Meedialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta heidän oli pakko verissä päin vetäytyä takaisin. »Lähettäkää persialaiset nujertamaan heidät!» kuningas huusi uudestaan. Mutta persialaisten ei käynyt sen paremmin. Kaksi päivää spartalaiset kapealla solatiellä pitivät puoliaan itse »kuolemattomia», s. o. kuninkaan henkivartiostoa, vastaan. Kolmantena kavaltaja, nimeltään _Efia´ltēs_, saapui kuninkaan luo ilmoittaen tuntevansa polun Oita vuoren harjanteen yli, josta persialaiset saattoivat hyökätä kreikkalaisten selkään. Yöllä persialainen sotaväenosasto lähti solapolkua myöten vuoren yli. Leonidaalla olisi vielä ollut aikaa paeta, mutta hän jäi paikalleen miestensä kanssa valmiina kuolemaan, sillä Spartan lait kielsivät sotilaita pakenemasta taistelutanterelta. Hetken kuluttua persialaiset ympäröivät taistelijat joka puolelta, mutta nämä puolustautuivat viimeiseen hengenvetoon saakka, taistellen kynsin hampain, kun miekat olivat katkenneet. Kaikki he kaatuivat rinnakkain siihen paikkaan, jossa olivat taistelun aloittaneet. — Myöhemmin kreikkalaiset pystyttivät heidän kunniakseen kivileijonan, johon oli kaiverrettu seuraava kirjoitus:

»Vieras, Spartaan vie tämä viesti: me uinumme tässä, täyttäen käskyä lain, maallemme uhrautuen!»

Thermopylain taistelun jälkeen Persian sotajoukko tunkeutui Keski-Kreikkaan eli Hellaaseen. Kaupunkeja poltettiin ja niiden asukkaat tehtiin orjiksi. Kserkseen lähin päämäärä oli nyt Ateena. Tämän kaupungin asukkaat olivat ennen persialaisten tunkeutumista Hellaaseen kääntyneet Delfoin oraakkelin puoleen saadakseen neuvoja. Oraakkeli ilmoitti, että Ateenan suoja oli puisissa muureissa. Näiden sanojen Themistokles selitti tarkoittavan laivastoa. Hän saikin ateenalaiset taivutetuiksi jättämään kaupunkinsa autioksi. Naiset, lapset ja tavarat vietiin Salamis saareen, mutta miehet astuivat laivoihin. Samoihin aikoihin kreikkalaisten koko laivasto kokoontui Salamiin salmeen. Themistokles koetti taivuttaa yhtyneen laivaston päälliköitä täällä yrittämään ratkaisevaa taistelua. Kun hän ei saanut kaikkia päälliköitä suostumaan tuumaansa, vaan muutamat uhkasivat ensi tilassa purjehtia etelään suojellakseen Peloponnesosta, hän päätti turvautua salajuoneen. Hän lähetti uskotun orjan Kserkseelle ilmoittamaan, että Kreikan laivasto oli koolla Salamiin salmessa. Jos kuningas yhdellä iskulla tahtoi saada koko laivaston muserretuksi, tuli hänen viipymättä ryhtyä hyökkäykseen. Kserkses ihastui suuresti ja antoi laivastolleen käskyn hyökätä aamun valjetessa. Themistokles toimitti kuitenkin niin, että kreikkalaiset saivat tiedon suurkuninkaan aikeista.

Kun siis persialaiset seuraavana aamuna päivän koittaessa hyökkäsivät, he eivät tavanneetkaan kreikkalaisia hämmentyneinä, kuten olivat toivoneet, vaan järjestyneinä taistelurintamaan. Helleenit kohottivat raikuvan sotahuudon: »Taisteluun, miehet, synnyinmaan, naistemme ja lastemme vapauden puolesta!» Myös persialaiset rohkaisivat toisiaan kehoitushuudoilla. Syntyi tulinen ottelu. Mutta persialaisten laivasto, joka oli koottu foinikialaisista ja egyptiläisistä laivoista, ei voinut alusten suuruuden takia vapaasti liikkua ahtaassa salmessa. Sen tähden kreikkalaisten kevyet alukset puskivat kokkapuskimillaan toisen vihollislaivan toisensa jälkeen upoksiin. Vihdoin Persian koko laivasto kääntyi pakosalle.

Kserkses itse istui kultaisella valtaistuimellaan Attikan rannikolla seuraten taistelun kulkua. Hänen vieressään seisoi kirjureita merkitsemässä tauluihin kunnostautuneiden persialaisten nimiä. Kun Kserkses huomasi, miten onnettomasti persialaisille taistelussa kävi, hän suutuksissaan hypähti kolme kertaa valtaistuimellaan. Taistelun jälkeen hän pelästyneenä palasi Aasiaan.

Salamiin taistelun jälkeen Themistokles vielä teki monta palvelusta Ateenalle. Hänen kehoituksestaan ateenalaiset alkoivat rakentaa uutta muuria kaupunkinsa ympärille, vaikka spartalaiset kaikin keinoin koettivat sitä estää. Spartalaiset väittivät, että persialaiset muka saisivat tästä muurista suojaa, jos he uudestaan hyökkäisivät Kreikkaan. Oikea syy oli kuitenkin se, että he tahtoivat estää Ateenaa kohoamasta mahtavaksi. Themistokles kehoitti ateenalaisia pidättämään Spartan lähettiläitä, kunnes he olivat saaneet muurit niin korkeiksi, että ne voivat suojella kaupunkia. Itse hän matkusti Spartaan viivyttelemään ratkaisua. Ateenalaiset työskentelivät yötä päivää, käyttäen rakennusaineena mitä kiireessä vain käsiinsä saivat; he purkivat omat asumuksensa ja jumalien alttaritkin tätä tarkoitusta varten. Työ valmistuikin eivätkä spartalaiset enää tohtineet hätyyttää Ateenaa.

Themistokleella oli paljon kadehtijoita, jotka yllyttivät kansaa häntä vastaan, niin että hänet vihdoin ajettiin maanpakoon. Aluksi hän oleskeli Kreikassa, mutta kun hänen henkeään siellä vaanittiin, hän pakeni Persian suurkuninkaan luo. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sillä hän toivoi hänen avullaan voivansa laskea koko Kreikan valtansa alle. Mutta kun kuningas vaati, että hän kavaltaisi isänmaansa, hän otti myrkkyä, sillä hän rakasti yhä Ateenaa.

● =Sodan loppuvaiheet.= Salamiin taistelun jälkeen Kserkses ei vielä kokonaan heittänyt Kreikan valloittamista. Suuri osa sotajoukkoa jäi Thessaliaan talveksi, ja seuraavana keväänä (479) se hyökkäsi uudestaan Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset kohtasivat yhdistynein voimin Spartan kuninkaan _Pausanĭ´āan_ johtamina vihollisen _Plă´taia_n luona, jossa persialaiset lopullisesti voitettiin. Tämän jälkeen persialaiset jättivät Kreikan rauhaan.

Nyt oli kreikkalaisten vuoro hyökätä Persian alueelle. Hyökkäykset eivät enää tapahtuneet Spartan johdolla. Kun näet spartalaiset saivat selville, että heidän kuninkaansa Pausanias, Plataian voittaja, rupesi vehkeilemään persialaisten kanssa päästäkseen koko Kreikan satraapiksi, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja vetäytyivät sen jälkeen pois sodasta, jottei vallan- ja kullanhimo pääsisi tarttumaan muihin kansalaisiin. Kreikkalaiset uskoivat silloin (477) hegemonian Ateenalle, joka laivojensa lukumäärän ja uhrautuvaisuutensa takia jo kauan olikin ansainnut sen. Muodostettiinpa varsinainen Ateenan johtama meriliitto. Jokainen liiton jäsen maksoi määrätyn summan laivojen rakentamiseksi. Liiton rahastoa säilytettiin Delos saarella.

Ateenalaiset hätyyttivät vielä kolme vuosikymmentä Persiaa sen omilla vesillä. Kun rauha vihdoin vuonna 449 palautui, täytyi persialaisten tunnustaa Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat itsenäisiksi.

□ Salamiin taistelun jälkeen suurkuningas palasi Aasiaan, mutta suurin osa hänen sotajoukkoaan jäi Thessaliaan, josta se seuraavana vuonna _Mardŏ´nioksen_ johtamana taas hyökkäsi Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset lähtivät Mardoniosta vastaan kaikkine sotavoimineen. Ylipäällikkönä oli Spartan kuningas _Pausanĭ´ās_, ja ateenalaisia johti Aristeides. Kreikkalaiset asettuivat leiriin erään lähteen ympärille, jotta heiltä ei puuttuisi juomavettä. Mardonios sijoittui heitä vastapäätä. Näin sotajoukot seisoivat 10 päivää, sillä kumpikin epäröi aloittaa taistelua. Vihdoin persialaiset tekivät hyökkäyksen, jolloin saivat hävitetyksi kreikkalaisten lähteen. Pausanias aikoi silloin vetäytyä kauemmas, mutta eräs hänen alipäälliköistään piti enempää vitkastelua häpeällisenä ja aloitti taistelun. Spartalaiset seisoivat Persian pääjoukkoja vastassa. Niin kauan kuin Mardonios eli, taistelu pysyi ratkeamatta, mutta kun persialaisten ylipäällikkö oli kaatunut, hänen joukkonsa vetäytyivät erään vallituksen taa. Sen edustalla spartalaiset jäivät odottamaan ateenalaisia, jotka olivat tottuneempia piirittämään linnoituksia. Tällä välin ateenalaiset olivat ajaneet pakosalle persialaisten kreikkalaiset apujoukot. Nyt he liittyivät spartalaisiin ja anastivat vallituksen. Persialaisista pääsi vain muutama tuhat pakenemaan; kaikki muut kaatuivat.

Plataian voiton jälkeen Pausanias vapautti useita Vähän-Aasian siirtokuntia. Mutta menestyksestään hän kävi ylpeäksi ja alkoi hautoa suuria tuumia. Hän lähetti salaa kirjeen Kserkseelle, luvaten saattaa koko Kreikan Persian valtaan, jos suurkuningas tekisi hänet tämän maan satraapiksi. Hänen vehkeensä tulivat kuitenkin ilmi, ja hänet kutsuttiin kotiin. Täältä hän yhä jatkoi kirjeenvaihtoa Kserkseen kanssa. Jokaisessa kirjeessä hän pyysi Kserksestä tappamaan kirjeenkantajan, ettei kukaan voisi antaa häntä ilmi. Mutta muuan kirjeenkantaja alkoi epäillä kuningasta, koska ei kukaan aikaisemmista sanansaattajista ollut palannut. Hän aukaisi kirjeen, luki sen ja antoi sen sitten Spartan viranomaisille. Kun Pausanias huomasi sanansaattajan palanneen, hän kiiruhti erääseen temppeliin etsien suojaa alttarin juurelta. Spartalaiset eivät uskaltaneet loukata jumalan suojelusoikeutta. Silloin Pausaniaan vanha äiti kantoi kiven temppelin ovelle. Muut seurasivat esimerkkiä, ja pian oli sisäänkäytävä suljettu. Jonkin ajan kuluttua kuningas kuoli nälkään.

PERIKLES

● Persialaissotien jälkeen Ateena oli Kreikan huomattavin valtio. Se ei ollut ainoastaan ulkonaisesti mahtavin, vaan myös tieteet ja taiteet sekä elinkeinot kohosivat siellä korkeammalle kuin muualla. Jo persialaissotien viimeisinä vuosina tuli Ateenan johtavaksi mieheksi _Periklē´s_, ja kaupungin nopea kehitys on luettava erittäinkin hänen ansiokseen.

□ _Periklē´s_ oli ylhäissukuinen ja rikas, ja hänessä yhtyivät kreikkalaisten parhaat ominaisuudet. Hänellä oli ollut mitä etevimmät opettajat, ja sen tähden hänen tietonsa olivat perinpohjaiset. Hänen ollessaan kerran laivamatkalla sattui auringonpimennys. Perämies pelästyi ja oli ohjaamaisillaan laivan karille. Perikles yksin säilytti kylmäverisyytensä, otti viittansa ja heitti sen perämiehen kasvoille, kysyen: »Tuntuuko tämä sinusta pelottavalta?» »Ei lainkaan», vastasi toinen. »Miksi siis vapiset?» Perikles kysyi. »Eihän ole muuta erotusta minun viittani ja auringonpimennystä vaikuttavan seikan välillä kuin se, että pimennyksen aikaansaa paljoa suurempi kappale kuin minun viittani».

Perikles ei koskaan poikennut velvollisuuden tieltä ja käytti kaikki kykynsä hyödyttääkseen kansalaisiaan. Hän esiintyi vain harvoin kansankokouksessa, mutta kun hän joskus puhui, teki hän sen niin taitavasti, että hän aina voitti vastustajansa. »Hänellä on salama ja ukkonen kielessään», sanoivatkin ateenalaiset. Perikleen elämäntavat olivat yksinkertaiset. Kun valtion asiat eivät sitä vaatineet, hän harvoin poistui talostaan. Hänen luokseen tuli muutamia ystäviä, tavallisesti kirjailijoita tai tiedemiehiä, joiden kanssa hän seurusteli. Eivät edes hänen vihamiehensä voineet eksyttää häntä poikkeamaan tyyneyden ja arvokkuuden tieltä. Kerran eräs näistä seurasi häntä kadulla hänen asuntoonsa saakka koko ajan sättien häntä. Perikles ei vastannut hänelle sanaakaan. Mutta kun tultiin portille, Perikles käski erään orjistaan ottaa tulisoihdun ja saattaa kotiin tuon miehen, koska jo oli myöhä ja kadut olivat pimeät.

Perikleellä ei ollut mitään huomattavaa virka-asemaa, jonka nojalla hän olisi voinut esiintyä käskijänä. Mutta kansa luotti hänen rehellisyyteensä ja taitoonsa, ja hyväksyi aina hänen ehdotuksensa. Lisäksi kansa siitäkin syystä rakasti häntä, että hän rakennuttamalla komeita temppeleitä hankki työtä köyhille.

● Suurta valtaansa Perikles käytti yksinomaan kotikaupunkinsa hyödyksi. Hän laajensi Ateenan meriliittoa, niin että siihen tuli kuulumaan n. 300 valtiota. Liiton rahasto siirrettiin Delos saarelta Ateenaan, ja Perikles käytti empimättä liiton varoja Ateenan kaupungin omiin tarkoituksiin. Näin muodostui liittolaisista vähitellen alamaisia, joiden täytyi suorittaa Ateenalle määrätty veronsa. Useat liittolaiset yrittivät vapautua Ateenan holhouksesta, mutta asevoimin tyytymättömät pakotettiin alistumaan.

Erikoisen suurta suosiota Perikles osoitti tiedemiehille ja taiteilijoille. Heille annettiin virkoja ja heiltä tehtiin suuria tilauksia, joten melkein kaikki tämän ajan tiedemiehet ja taideniekat kerääntyivät Ateenaan.

Myös elinkeinojensa ja hyvinvointinsa puolesta Ateenasta Perikleen johtamana tuli Kreikan tärkein valtio.

KREIKAN TAIDE.

● =Eri taidelajit.= Taiteet jaetaan kolmeen pääryhmään. Nämä ovat _kuvaamataiteet_, _säveltaide_ eli _musiikki_ ja _runous._ Pääryhmät jaetaan alaryhmiin seuraavalla tavalla:

A. Kuvaamataiteet:

1. Rakennustaide.

2. Kuvanveistotaide.

3. Maalaustaide.

B. Säveltaide.

C. Runous:

1. Eepillinen runous.

2. Lyyrillinen runous.

3. Draamallinen runous.

_Eepillinen_ eli _kertomarunous_ esittää tapauksia. _Lyyrillisessä_ eli _tunnelmarunoudessa_ runoilija tekee selkoa suruistaan, rakkaudestaan tai muista tunteistaan. _Draamallinen_ eli _näytelmärunous_ on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon ja sitä esitetään kuuntelijoille näyttelemällä.

● =Kuvaamataiteet.= Kreikassa yksityisten talot olivat yksinkertaisia ja koruttomia. Sen sijaan tahdottiin kunnioittaa jumalia rakentamalla heille niin komeita ja kauniita rakennuksia kuin suinkin. Kaikki temppelit rakennettiin jotenkin samaan malliin. Itse temppelikammio oli suunnikkaan muotoinen. Sen eteen ja myöhemmin myös sivuille pystytettiin pylväsrivejä, joiden varaan katto rakennettiin. Varsinaisessa Kreikassa oli _doorilainen_ temppeli tavallisin; Vähän-Aasian siirtokunnissa taas kehittyi _joonialainen_ temppelimuoto. Edellinen oli yksinkertaisempi, jälkimmäinen enemmän koristettu. Varsinkin pylvään yläpää eli _kapiteeli_ oli joonialaisessa temppelissä upeampi. Myöhemmin tuli käytäntöön _ko-rinthoslainen_ temppelimuoto, jossa oli vieläkin runsaammin koristuksia kuin joonialaisessa.

Temppeleitä kaunistivat tavallisesti kuvanveistokset. _Kuvapatsaita_ pystytettiin temppelikammioihin, päätykolmioihin tai temppelien edustalle. Katonreunukset koristettiin _korkokuvilla_. Myöhemmin pystytettiin kuvia muuallekin kuin temppelien läheisyyteen; Ateenassa esimerkiksi oli Hermeen tai muiden jumalien kuvia kaikissa kadunkulmissa.

Vanhempina aikoina kuvanveistokset olivat kaavamaisia ja kömpelöitä, kuten Egyptissä ja Babyloniassa. Mutta kun taiteilijat Olympian juhlissa saivat tutkia alastomien urheilijoiden kauniiksi kehittyneitä ruumiita, heidän teoksensa tulivat luonnollisemmiksi. Perikleen aikoina kuvanveistotaide kehittyi niin korkealle, etteivät meidänkään aikamme taiteilijat osaa muovailla kauniimpia patsaita ja korkokuvia. Kreikan kuuluisimmat kuvanveistäjät olivat _Feidĭ´ās_ sekä jonkin verran myöhemmin elänyt _Praksitĕ´lēs_.

Temppelien seinille maalattiin kohtauksia jumalien elämästä. Maalauksissaan kreikkalaiset vanhempina aikoina eivät käyttäneet kuin neljää väriä: mustaa, valkeata, punaista ja keltaista. Valitettavasti ei meidän aikoihimme ole säilynyt kuin aivan vähäpätöisiä jälkiä kreikkalaisista maalauksista.

□ Useimmat temppelit Perikles rakennutti _Akrŏ´polis_ kukkulalle. Akropolis oli vuori, joka kohosi keskellä Ateenaa. Aikaisemmin se oli ollut kaupungin linnoituksena. Mutta kun Ateenaan persialaissotien jälkeen rakennettiin korkeat ja vahvat muurit, jotka ympäröivät kaupungin ja yhdistivät sen Peiraieun satamaan, ei enää tarvittu linnaa, ja silloin siitä tehtiin Ateenan juhlapaikka. Tarvittavat varat otettiin sen liiton rahastosta, jonka Ateena persialaissotien aikana oli solminut muiden merivaltojen kanssa. Perikleen ystävä _Feidĭ´ās_ johti järjestämistöitä. Ensin hän laajensi kukkulan laen. Kallion juurelta muurattiin pystysuorat muurit, jotka olivat kukkulan korkuiset. Sitten täytettiin kukkulan ja muurien väli persialaisten hävittämien rakennusten ja särkemien kuvapatsaiden jätteillä, jotka tiedemiehet meidän aikoinamme taas ovat kaivaneet esiin. Ylös kukkulalle johtivat _propy̆´laiat_, marmoriset pylväistöllä katetut portaat. Kukkulan laella veti enimmän huomiota puoleensa Pallas Athenelle pyhitetty _Parthenō´nin_ temppeli. Se rakennettiin doorilaiseen malliin ja oli kaikilta puolin pylväsrivin ympäröimä. Temppeliin tehtiin kolme kammiota. Takimmaiseen sijoitettiin suuri liiton rahasto, joka nousi meidän rahassamme moneen sataan miljoonaan. Keskellä oli suuri temppelisali. Sen ja sisäänkäytävän välissä oli eteinen. — Nykyään Akropolis on soraläjänä; alastomana ja puoleksi rappeutuneena Parthenon törröttää paikoillaan. Ne monet raakalaiskansat, joiden saaliina ihana Ateena myöhemmin on ollut, ovat ryöstäneet ja hävittäneet kaupunkia kukin vuorostaan. Viime vuosina sitä on kuitenkin ruvettu entisöimään. Sitä tehtäessä käytetään rakennusaineena ympärillä säilyneitä särkyneitä kiviä; missä ei niitä ole riittänyt, on käytetty hiukan erinäköistä ainetta, jotta katselijat näkisivät, mikä on alkuperäistä, mikä nyt pantua.

Feidias veisti Parthenonin suureen temppelisaliin Pallas Athenen kuvan. (Katso kuv. 39!) Kasvot ja ruumiin näkyvät osat olivat norsunluuta, puku puhdasta kultaa. Kun mietittiin, mistä aineesta jumalattaren kuva tehtäisiin, Feidias ehdotti kansalle, että käytettäisiin marmoria eikä kultaa ja norsunluuta, jotta työ tulisi huokeammaksi. Mutta kaikki huusivat yhdestä suusta: »Ei marmorista, vaan kullasta ja norsunluusta!» Temppelin ulkopuolella oli toinen Pallas Athenen patsas, sekin Feidiaan tekemä, 20 metrin korkuinen ja pronssista valettu. Tämän patsaan keihäänkärki loisti kauas Aigeian merelle, ja sen mukaan merenkulkijat ohjasivat laivansa Peiraieun satamaan. — Feidiaan muista veistoksista on erikoisesti kuuluisa Olympian kentälle pystytetty 13 metrin korkuinen Zeus-patsas. Ylijumala istui rauhallisesti valtaistuimellaan, pää vähän alas painuneena kultainen viitta yllään ja erilaisista metalleista valmistettu valtikka kädessään. — Perikleellä oli mahtavia vihamiehiä Ateenassa. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä syytöksiä häntä itseään vastaan, minkä takia he kävivät hänen ystäviensä kimppuun. Niinpä Feidiasta syytettiin siitä, että hän muka oli ottanut itselleen osan sitä kultaa, joka oli käytettävä jumalattaren kuvapatsaaseen. Perikles oli kuitenkin käskenyt Feidiaan valmistaa jumalattaren puvun siten, että se voitiin irroittaa patsaasta, sillä hänen tarkoituksensa oli, että kaupunki voisi käyttää kultakerrosta hädän hetkenä. Kun siis Feidiasta syytettiin, irroitettiin kulta patsaasta ja punnittiin. Tällöin Feidiaan syyttömyys kävi ilmi. Mutta silloin vihamiehet keksivät toisen syytöksen. Pallas Athenen kilpeen Feidias oli veistänyt useita henkilökuvia. Eräälle ukolle hän oli antanut omat kasvonpiirteensä; erään toisen hän oli veistänyt Perikleen näköiseksi. Tätä pidettiin jumalattaren pilkkaamisena. Feidias vangittiin ja kuoli jonkin ajan kuluttua myrkkyyn.

Muuan toinen taiteilija _Praksitĕ´lēs_ kuvasi mieluimmin nuoria, notkeita, alastomia nuorukaisia ja neitosia. Olympian kentällä on vieläkin Praksiteleen veistämä Hermes samassa paikassa, jonne se taiteilijan aikana pystytettiin. Se on nähtävästi muovailtu jonkun Olympiassa voitonseppeleen saaneen urheilijan hyvästi muodostunut ruumis esikuvana. Jumala seisoo oikealla jalallaan, nojaten vasemmalla kyynärpäällään puuntynkään. Käsivarrellaan hän kantaa pientä Dionysos lasta, joka kurottaa kätensä viinirypäleterttua kohti. (Katso kuv. 43!) — Praksiteles veisti myös onnistuneita rintakuvia oman aikansa kuuluisista miehistä.

Maalaustaiteilijoiltakin Perikles teki tilauksia. Heidän taulunsa olivat yhtä taitavasti valmistettuja kuin kuvanveistäjien patsaat. Kaksi taiteilijaa pani kerran toimeen kilpailun. Toinen maalasi niin luonnollisen rypäletertun, että linnut lensivät maistamaan marjoja. Tämän jälkeen toi toinen taiteilija taulunsa nähtäväksi. Se oli peitetty hienolla verholla. »Otappa verho pois, että saan katsella tauluasi!», sanoi toveri. Mutta toinen vain naurahti, sillä verho oli juuri maalaus. Toinen taiteilijoista oli erehdyttänyt vain lintuja, mutta toinen ihmisiä.

Toisen kerran muuan taiteilija oli maalannut hevosen. Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri sattui näkemään taulun. Kuningas ei erikoisemmin ymmärtänyt taidetta, mutta rupesi kuitenkin moittimaan maalausta. Lopuksi hän käski tuoda oman hevosensa vertailtavaksi. Kohta nähtyään taulun Aleksanterin hevonen hirnui. »Katsoppas», sanoi maalari, »hevosesi ymmärtää taidetta paremmin kuin sinä!»

● =Säveltaide.= Soittokappalten esittämistä varten Perikles rakennutti Ateenaan _Ode´ion_-nimisen rakennuksen. Kreikkalaisten tärkeimmät soittimet olivat _kitara_ eli _lyyry_ sekä _huilu_, joilla säestettiin lauluja. Tavallisesti kreikkalaiset harjoittivat _kuoro_laulua, jolloin laulajat tahdin mukaisesti liikkuivat edes takaisin ikäänkuin hitaasti tanssien.

● =Eepillinen ja lyyrillinen runous.= Eepillinen runous on kreikkalaisilla kaikista runouden lajeista vanhin. Parhaat eepilliset runoelmat ovat _Homeroksen laulut_, joista jo aikaisemmin on ollut puhe.

Myöskin lyyrillinen runous oli Kreikassa jo saavuttanut suurimman kukoistuksensa ennen Perikleen aikoja. Taitavia tunnelmarunojen sepittäjiä olivat _Tyrtaios_, joka kirjoitti innostuttavia sotalauluja, sekä _Solon_, joka kehoitti Ateenan ylimyksiä sääliväisemmin kohtelemaan köyhiä kansalaisia.

● =Draamallinen runous.= Perikleen aikana näytelmärunous kehittyi Ateenassa erittäin korkealle. Näytelmistä olivat toiset _murhenäytelmiä_ eli _tragedioja_, toiset _huvinäytelmiä_ eli _komedioja_. Tunnetuimmat murhenäytelmäin kirjoittajat olivat _Aiskhy̆´los_, _Sofoklē´s_ ja _Eurīpĭ´dēs_. Huvinäytelmäin kirjoittajista on mainittava _Aristofă´nēs_.

Murhenäytelmissä on vakavaluontoinen sisällys; kuvatut henkilöt joutuvat monien onnettomuuksien alaisiksi, ja vihdoin he aivan sortuvat kovaan kohtaloonsa.

Aristofanes koetti huvinäytelmissään saattaa kreikkalaisten huonot ominaisuudet naurunalaisiksi. Hän oli itse ylimyspuolueeseen kuuluva, ja sen tähden hän pilkkasi varsinkin kansanpuolueen johtajia, kutsuen näytelmäinsä henkilöitä heidän nimillään ja naamioittaen näyttelijät heidän näköisikseen.

□ Perikles rakennutti ensimmäisen _teatterin_ Akropoliin juurelle Dionysos jumalan kunniaksi. Penkkirivit hakattiin kallioon puoliympyrän muotoon, niin että taempi rivi aina oli ylempänä kuin edellinen. Kattoa ei ollut, sillä Kreikassa harvoin sataa. Alimman penkkirivin edustalla oli puoliympyrän muotoinen avoin paikka, _orkhē´strā_, jossa _kuoro_ lauloi ja tanssi. Orkhestran takana oli _näyttämö_, jolla näyttelijät esiintyivät. Takaseinä esitti rakennusta, jossa oli kolme ovea. Sen lisäksi voitiin käyttää erilaisia _kulisseja_. Näyttelijät pukeutuivat räikeävärisiin naamioihin ja korkeakorkoisiin kenkiin sekä komeihin miehen tai naisen pukuihin. Ainoastaan mieshenkilöt saivat esiintyä näyttelijöinä; naisten osia esittivät puolikasvuiset pojat. Koska katselijapaikat olivat etäällä, täytyi näyttelijäin puhua hitaasti ja kovalla äänellä.

Eräs _Aiskhy̆´loksen_ tunnetuimpia näytelmiä on nimeltään _Prometheus_. Siinä tehdään selkoa jumalien ja titaanien välisistä taisteluista. Eräs titaaneista nimeltä _Promēthe´us_ asettui jumalien puolelle ja viisailla neuvoillaan hankki Zeulle voiton. Myöhemmin Prometheus kuitenkin joutui Zeun epäsuosioon. Järjestäessään valtakuntaansa Zeus oli aikonut hävittää kurjan ihmissuvun, luodakseen sen sijalle uuden. Ihmiset olivat näet näihin aikoihin vielä kovin alhaisella sivistyskannalla. He eivät tunteneet tulta eivätkä osanneet valmistaa ruokaansa, vaan söivät sen raakana kuin villipedot. Maata he myöskään eivät osanneet viljellä. Eipä heillä edes ollut hirsimajoja, vaan he elivät luolissa, joissa heitä kuhisi kuin muurahaisia. Mutta Prometheus pelasti surkean suvun, vieläpä varasti taivaasta tulen ja antoi sen ihmisille lahjaksi. Sitten hän opetti heille maanviljelyksen ja kesytti kotieläimet. Lopuksi hän antoi heille kirjoitus- ja laskutaidon. Suuttuneena Zeus määräsi titaanille hirveän rangaistuksen. Hän käski Hefaistoksen takoa hänet rautakahleilla Kaukasos vuoreen ja lähetti kotkansa ikuisesti nokkimaan onnettoman maksaa. Minkä kotka päivällä repi titaanin ruumiista, se yön aikana kasvoi jälleen ehjäksi. Tuhansia vuosia ihmiskunnan hyväntekijä jo oli kärsinyt rangaistustaan, kun vihdoin Herakles sankari hänet vapautti.

_Sofoklē´en_ etevin näytelmä on nimeltään _Kuningas Oidipus_. Aihe on otettu sankaritarustosta samoin kuin Prometheus näytelmän. Thebain kuningas _Lāios_ ja hänen puolisonsa _Ioka´stē_ saivat pojan, jolle antoivat nimeksi _Oidĭ´pūs_. Delfoin oraakkeli ilmoitti, että poika oli tappava isänsä ja ottava puolisokseen äitinsä. Välttääkseen tällaista rikosta vanhemmat panivat lapsen heitteille. Mutta armeliaat ihmiset löysivät pojan ja veivät hänet Peloponnesokseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi Oidipus tiedusteli oraakkelilta tulevaisuuttaan. »Olet tappava isäsi ja naiva äitisi», vastaus kuului. Nyt Oidipus päätti jättää Peloponnesoksen, koska hän luuli olevansa sieltä kotoisin. Vaelluksillaan hän joutui Thebain alueelle. Tienhaarassa Laios kuningas tuli poikaansa vastaan. Miehet eivät tunteneet toisiaan, vaan joutuivat riitaan, jolloin Oidipus tappoi Laioksen. Suoritettuaan sen jälkeen suuria urotöitä Oidipus sai tekojensa palkinnoksi Iokasteen puolisokseen sekä Thebain kuninkuuden. Kaksikymmentä vuotta hän hallitsi onnellisesti ja taitavasti. Silloin puhkesi rutto. Delfoin oraakkeli ilmoitti ruton johtuvan siitä, että Laioksen murha vielä oli kostamatta. Kun ruvettiin ottamaan selkoa, kuka oli murhamies, kävi ilmi Oidipuksen syntyperä. Oidipus oli siis tehnyt vaikeita rikoksia, vaikka tietämättään; jumalat vaativat kostoa. Epätoivoissaan Iokaste riisti itseltään hengen hirttäytymällä.

Tään nähdessään mies parka tuskissansa kiljaisi, päästi hirttopaulan irti — naisraukan ruumis putos’ — mutta sitten tapahtui, mik’ oli nähdä kamalinta. Hän kuollehelta kultasoljet riisti sen vaatteista ja ylhäälle ne nostain niill’ iski, pisti, viilsi silmiään.

Jumalien käskystä Thebain asukkaat ajoivat vanhan Oidipuksen kaupungistaan. Kirottuna hänen oli lähdettävä ankaraan maailmaan. Sokeata Oidipusta saattoi vaelluksilla hänen uskollinen tyttärensä _Antigŏ´nē_.

Eräs _Eurīpĭ´dēen_ murhenäytelmistä on nimeltään _Medeia_. Siinä kerrotaan, miten _Iā´sōn_ sankari hylkäsi puolisonsa _Mē´deia_n, solmiakseen avioliiton erään kuninkaantyttären kanssa. Medeia joutui silloin mustasukkaisuudesta raivoihinsa. Hän surmasi Iasonin uuden morsiamen ja apen, ja lopuksi hän päätti riistää hengen omilta pojiltaan saadakseen siten vielä täydellisemmin kostetuksi poikien isälle. Kun hän seisoi poikiensa edessä, tuntui kuitenkin työ liian vaikealta ja hän sanoi:

Voi mua! Miksi katsotte noin minuun, noin hymyätte kerran viimeisen? Oi kallis käsi! Oi armas kutripää! Oi hento ruumis, huulten hellä henkäys! Voi menkää! Jos ma teidät vielä näen, niin tuskat tarmoltani voiman vie. Ma tunnen, mitä kauhun tekoja nyt täyttämähän käyn. Mutt’ miettimiset ja säälin voittaa viha valtainen.

Itse poikien tappaminen tapahtuu näyttämön takana, mutta lasten valitushuudot kuuluvat ulos, ja naisiksi puettu kuoro lausuu ilmi kauhunsa ja inhonsa teon johdosta.

Poika: Voi mua! Mitä teen ma? Veli armas! Ma missä äidin käsist’ turvaa etsin?

Kuoro: Äit’ onneton! Lapset vaikertaa. Avuks’ jumalat! Voitteko tuota te kestää?

Poika: Voi hätää! Apuun kautta jumalten! Niin läheltä jo kuolon kalpa kiertää!

Vasta sen jälkeen kuin Medeia jo on pahan rikostyönsä tehnyt, Iason rientää esiin pelastaakseen poikansa. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä. Pääseepä Medeia vielä pakenemaan Iasonin käsistä.

KREIKKALAINEN TIEDE.

● =Filosofia.= _Filosofia_ eli viisaustiede käsittää kolme eri tieteenhaaraa: 1) _metafysiikan_, 2) _siveysopin_ eli _etiikan_ ja 3) _sielutieteen_ eli _psykologian_. Metafysiikka tutkii, miten maailma ja koko luomakunta on syntynyt ja minkälaisista osista se on kokoonpantu. Siveysoppi antaa ohjeita, joiden mukaan ihmisen tulee elää ja toimia. Sielutiede vihdoin koettaa selvittää, mikä sielu on ja miten se ajattelee, tuntee ja tahtoo.

Vanhemmat kreikkalaiset filosofit kiinnittivät huomionsa melkein yksinomaan metafysiikkaan. Eräs väitti, että aluksi oli olemassa vain yksi aine: vesi. Vedestä syntyi sitten muka tiivistymällä ja harventumalla maa ja ilma sekä kaikki, mitä maailmassa on. Toisen filosofin mielestä tuli oli se alkuaine, josta kaikki oli syntynyt. Vihdoin oppineet tulivat siihen lopputulokseen, että alkuaineita oli neljä: vesi, tuli, maa ja ilma.

Myöhemmin ilmestyi toinen ryhmä filosofeja, n. s. _sofistat_, jotka sanoivat, että oli mahdotonta tietää mitään maailman synnystä ja kokoonpanosta. Sen tähden he jättivät metafyysilliset kysymykset siksensä ja alkoivat tutkia siveysoppia. Useat heistä väittivät, ettei ihmisen tarvinnut välittää siitä, tekikö hän oikein vai väärin, kunhan vain hänen toimintansa tuotti hänelle hyötyä. He opettivat Ateenan nuorisolle näitä uusia oppejaan, ja sen tähden he maksua vastaan pitivät esitelmiä. Vakavammat kansalaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet heidän oppejaan.

Sofistain vastustajien joukossa oli myös filosofi _Sōkră´tēs_, joka esiintyi Perikleen aikana. Sokrates tahtoi opettaa kansalaisilleen, miten he tulisivat onnellisiksi. Tähän on vain yksi keino Sokrateen mielestä. Ihmisen ei pidä työskennellä yksinomaan hankkiakseen itselleen etuja, vaan hänen tulee auttaa ja opastaa toisia sekä aina menetellä oikein. Se, joka tekee väärin, hänen on itsensä paha olla.

Sokrateen vihamiehet uskottelivat kansalle, että hän oli sofista ja että hän vietteli nuorisoa opeillaan. Siitä syystä Sokrates 70-vuotiaana haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vuonna 399 kuolemaan.

□ _Sōkră´tēs_ oli ammatiltaan kuvanveistäjä, mutta myöhemmin hän jätti tämän toimen omistaakseen kaiken aikansa ajattelemiseen ja muiden opettamiseen. Tavoiltaan hän oli tuiki yksinkertainen. Hänellä ei ollut ollenkaan alusvaatteita, vaan ainoastaan pitkä viitta, ja läpi vuoden hän kävi avojaloin. Hänen ruokansakin oli yksinkertaista, mutta hän ei kuitenkaan kiusannut ruumistaan liiallisella nälällä ja vilulla ja moitti oppilaitaankin, jos he niin tekivät.

Luonteeltaan Sokrates oli kiivas, mutta hän piti tarkasti vaaria itsestään, niin että hän vähitellen voitti tämän virheen. Kun kerran eräs kansalainen vihoissaan löi häntä korvalle, hän vain sanoi hymyillen: »Kas, kun ei edeltäpäin voi arvata, milloin lakki olisi tarpeen». Sokrates täytti myös kaikki kansalaisvelvollisuutensa, ollen siinäkin kohden hyvä esikuva. Niinpä hän sotaretkillä urhoollisesti taisteli kotikaupunkinsa puolesta, vaikka ei välittänytkään julkisesta kiitoksesta. Hän ei pitänyt esitelmiä eikä ottanut maksua opetuksestaan. Missä tahansa hän tiesi ihmisiä olevan koolla, sinne hän suuntasi kulkunsa antautuakseen keskusteluun jokaisen kanssa, joka vain tahtoi häntä kuunnella. Aluksi keskustelu koski jokapäiväisiä asioita, mutta pian hän käänsi puheen sellaiselle alalle, että kuulijan täytyi syventyä milloin mihinkin kysymykseen. Muutamat suuttuivat Sokrateeseen, kun hän osoitti heille, miten pienet ja sekavat heidän tietonsa olivat; heistä hän sai leppymättömiä vihamiehiä. Mutta toiset olivat hänelle kiitollisia, kun hän avasi heidän silmänsä huomaamaan heidän tietämättömyytensä, ja he halusivat seurustelemalla opettajan kanssa päästä todellisen viisauden perille; nämä hänen oppilaansa rakastivat häntä sydämellisesti.

Kerran Sokrates tahtoi saattaa järkiinsä erään nuoren miehen, johon hän oli mieltynyt. Tämä pyrki nimittäin valtion johtomiesten joukkoon ja esiintyi ehtimiseen kansankokouksissa, vaikkei hän nuoruutensa tähden vielä ymmärtänyt hallitusasioita. Kun Sokrates kohtasi hänet kadulla, hän pysäytti hänet ja sanoi: »Onko aikomuksesi päästä johtavaksi mieheksi valtioomme?» — »Onpa niinkin, Sokrates.» — »No Zeus, sepä on mainiota», Sokrates sanoi, »silloin tuotat kunniaa isäsi huoneelle ja hyötyä isänmaallesi». Kun nuorukainen kuuli tämän, hän oli mielissään ja jäi kernaasti kuulemaan pitemmälti. Sokrates jatkoi: »Eikö ole ilmeistä, että sinun pitää myös hyödyttää valtiota, jos tahdot saada kunniata?» — »Onpa tietenkin.» — »No älä sitten, taivahisten nimessä, salaa tuumiasi, vaan sano, mistä aiot aloittaa hyvät työsi valtiota kohtaan!» Kun nuorukainen hämillään vaikeni, Sokrates jatkoi: »Kenties aiot koettaa tehdä valtiota entistä rikkaammaksi?» — »Niinpä kyllä.» — »Ja eiköhän rikastumiseen olisi tarpeen tulojen suureneminen?» — »Tietysti.» — »No ilmoitapas», sanoi siihen Sokrates, »miten suuret valtion nykyiset tulot ovat, sillä tietysti olet tutkinut tämän seikan, jotta voisit täydentää, missä vajausta on?» — »Enpä, Zeus paratkoon, ole sitä vielä tutkinut.» — »Mutta annapas edes kuulla, mitkä ovat valtion menot; sillä totta kai on aikomuksesi saada turhat menot poistetuiksi.» — »Auta armias, enpä ole joutanut siitäkään vielä ottamaan selkoa.» — Näin jatkoi Sokrates kyselemistään, kunnes sai nuorukaisen ymmärtämään, että hän vielä oli liian nuori ja kokematon puuttuakseen valtion asioihin.

Sokrateen vihamiehet panettelivat häntä ja koettivat kaikin keinoin tehdä hänet naurun alaiseksi. Kun Sokrates ei tästä välittänyt, he syyttivät häntä jumalien halveksimisesta ja nuorison turmelemisesta. Hänet vietiin 70 vuoden vanhana tuomarien eteen. Nämä olisivat olleet taipuvaisia vapauttamaan hänet, jos hän olisi esiintynyt heidän mielensä mukaan. Mutta hän sanoi: »Joku voi ehkä sanoa: ’Etkö häpeä, Sokrates, että olet ruvennut puuhaamaan sellaisia asioita, jotka saattavat henkesi vaaraan?’ Tähän minä vain vastaan: ’Luuletko miehen, joka vähänkään pitää itseään arvossa, ajattelevan vaaroja ja elämää taikka kuolemaa? Ei, hän ei välitä muusta kuin siitä, mikä on oikein tai väärin ja tekeekö hän kunnon vai kehnon miehen tavoin!´» — Tästä puheesta tuomarit suuttuivat ja tuomitsivat hänet kuolemaan.

Sokrates sai viettää 30 päivää vankilassa, ennen kuin kuolemantuomio pantiin toimeen. Hänen ystävänsä ja oppilaansa toimittivat hänelle tilaisuuden paeta, mutta hän ei tahtonut rikkoa maansa lakeja. Päivä päivältä hän kävi yhä iloisemmaksi, rupesipa runoilemaankin. Oppilailleen, jotka vapaasti saivat käydä hänen luonaan, hän antoi hyviä neuvoja sekä lohdutti heitä heidän murheessaan. Viimeisenä päivänä oppilaat kokoontuivat vielä kerran vanhuksen ympärille. Eräs ystävistä kysyi, mitä oli tehtävä hänen ruumiilleen, kun hän oli kuollut. »Mitä tahdotte», Sokrates vastasi. Samassa katsoi hän heihin ja sanoi: »Te luulette, että ruumiini yhä on sama Sokrates, joka puhuu teidän kanssanne. Ruumistani haudattaessa ei sovi sanoa: Sokrates nostetaan paareille, sillä _minä_ olen jo silloin aikoja asunut autuasten luona.»

Sokrateen viimeisistä hetkistä hänen oppilaansa _Plă´tōn_ kertoo seuraavalla tavalla: »Kun oikeudenpalvelija toi myrkkymaljan sisään, Sokrates sanoi: ’Ystäväni! Sinä ymmärrät tällaisia asioita. Mitä minun siis on tehtävä?’ ’Ei mitään muuta´, mies sanoi, ’kuin juotava ja sitten käveltävä hieman, kunnes jalat tuntuvat painavan, sekä sitten asetuttava pitkäksesi. Sen jälkeen myrkky vaikuttaa.’ Näin sanoen hän ojensi Sokrateelle maljan. Tämä otti sen vastaan iloisesti ja vitkastelematta; hän ei värissyt, ei kalvennut, ei muuttanut ilmettäkään, vaan nosti arvokkaasti maljan huulilleen ja tyhjensi sen rauhallisesti. Tähän saakka useimmat meistä olivat jotenkuten voineet pidättää kyyneliämme, mutta nähdessämme hänen tyhjentävän maljan, kyynelemme juoksivat virtanaan. Mutta Sokrates sanoi: ’Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Ja kuitenkin lähetin pois vaimoni ja lapseni varta vasten, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta. Ei, teidän täytyy osoittaa tyyneyttä ja miehuutta.’ Kun kuulimme tämän, häpesimme ja pidätimme itkumme. Mutta Sokrates käveli edes takaisin, kunnes hän ilmoitti jalkansa käyvän painaviksi. Silloin hän asettui selälleen, sillä niin oli mies käskenyt. Oikeudenpalvelija tunnusteli lyhyin väliajoin hänen jalkojaan ja sääriään, kysyen, tunsiko hän mitään. Sokrates vastasi kieltävästi. Mies näytti meille, kuinka ruumis kylmeni, ja sanoi, että kaikki oli lopussa, kun kylmyys nousi sydämeen saakka. Jo se oli noussut vatsanpohjaan asti, kun Sokrates, jonka kasvot olivat peitetyt, kohotti verhoa ja sanoi: ’Olemme velkaa lääketaidon jumalalle kiitosuhrin, sillä nyt olen terve´. Hetken kuluttua Sokrates vähän liikahti, jonka jälkeen mies poisti verhon, ja Sokrateen silmät olivat kankeat.»

● Sokrates ei kirjoittanut ajatuksiaan muistiin, mutta hänen oppilaansa _Plătōn_ on antanut jälkimaailmalle tietoja hänestä ja hänen opistaan.

Platon oli kuuluisin Sokrateen oppilaista. Hän oli erittäin tietorikas ja lahjakas, joten hänen ympärilleen vuorostaan kertyi runsaasti oppilaita. Platon esitti oppinsa mainiosti kirjoitetuissa vuoropuheissa eli _dialogeissa_, joissa hän antoi Sokrateen väitellä jonkun sofistan tai muun henkilön kanssa suurista elämänkysymyksistä. Hänen välityksellään on myös säilynyt Sokrateen kuuluisa puolustuspuhe, jossa hän tuomareilleen koetti vakuuttaa viattomuuttaan, sekä edellä olleet tiedot Sokrateen viime hetkistä.

Platonin oppilaista oli huomattavin _Aristotĕ´lēs_, joka oli yhtä perehtynyt kaikkiin tieteisiin.

● =Historia.= Perikleen aikana eli Ateenassa Kreikan ensimmäinen varsinainen historiankirjoittaja _Hērŏ´dotos_, joka oli Vähästä Aasiasta kotoisin. Hän oli pitkillä ulkomaanmatkoilla tutustunut moneen kansaan, niiden elämään ja tapoihin. Suuressa historiateoksessaan hän antaa kuvauksia egyptiläisistä, babylonialaisista ja persialaisista. Tärkein osa hänen teostaan tekee kuitenkin selkoa persialaissodista. Herodotoksen historiateos on käännetty monelle kielelle, myös suomeksi.

Parikymmentä vuotta Herodotosta nuorempi oli _Thūkȳdĭ´dēs_, joka kirjoitti peloponnesolaissodista, joihin kohta saamme tutustua. Hän osasi erittäin taitavasti tehdä selkoa tapausten syistä ja seurauksista.

KREIKAN PÄÄELINKEINOT.

● =Orjat.= Jo vanhimpina aikoina kreikkalaiset halveksivat ruumiillista työtä. Maanviljelijää ja varsinkin käsityöläistä pidettiin vain vähäisessä arvossa. Myöhemmin vapaa mies ei enää millään ehdolla tahtonut antautua työläiseksi, vaan orjat suorittivat kaiken ruumiillisen työn. Ateenassa pidettiin kuitenkin ruumiillista työtä suuremmassa arvossa kuin muualla. Spartassa sen sijaan oli sotiminen, urheileminen ja valtion virkojen hoitaminen ainoa, mikä soveltui vapaalle miehelle.

Eri valtioissa kohdeltiin orjia eri tavalla. Spartassa heloottien asema oli kerrassaan sietämätön. Saivatpa Spartan nuorukaiset, harjoittautuakseen taisteluun, panna aika ajoin toimeen orjametsästyksiä. Ateenalaiset sen sijaan, jotka yleensäkin olivat lempeäluontoisia, kohtelivat orjiaan sangen hyvästi. — Orjan hinta oli jokseenkin yhtä suuri kuin vetojuhdan. Ateenassa maksettiin tavallisesta työorjasta kymmeniätuhansia markkoja.

Ruumiillisen työn ja työläisten halveksiminen oli Kreikalle onnettomuudeksi, sillä vähitellen kansa veltostui, niin ettei se muutamien vuosisatojen kuluttua enää kyennyt puolustautumaan vihollisten hyökkäyksiä vastaan, vaan kadotti vapautensa.

● =Maanviljelys.= Elinkeinoista oli maanviljelys vanhin ja vähimmin halveksittu. Kuitenkin kreikkalaiset tässäkin työssä käyttivät pääasiallisesti orjia työntekijöinä. Muutamissa valtioissa, kuten Spartassa, maanviljelys aina pysyi tärkeimpänä elinkeinona. Mutta Attika oli karua, joten siellä toiset elinkeinot työnsivät maanviljelyksen syrjään. Nekin attikalaiset, jotka vielä pysyivät maanviljelijöinä, lakkasivat kasvattamasta viljaa ja hoitivat sen sijaan öljypuita ja viiniköynnöstä.

● =Teollisuus.= Kun maanviljelys ei enää elättänyt kaikkia Ateenan kansalaisia, alkoivat toiset harjoittaa käsitöitä. Käsityöläisetkin käyttivät parhaasta päästä orjia työntekijöinä. Tavallisesti käsityöläinen omisti neljä tai viisi orjaa, mutta jollakulla saattoi olla jopa parisataa, jolloin työpaja paisui suureksi tehtaaksi. Ateenalaiset käsityöläismestarit suorittivat työnsä erittäin hienosti ja taitavasti, niin että heidän valmistamansa tavarat olivat kuin parhaita taideteoksia. Tällaista arvokasta teollisuutta sanotaan _taideteollisuudeksi_.

Varsinkin Ateenan savenvalajat olivat kuuluisia taidostaan. Heidän saviastioitaan ja savesta valmistamiaan pikku patsaita sanottiin _keramiikkaesineiksi_ ja tällä nimellä sanotaan vieläkin taidokkaita savenvalantatöitä.

Ateenalaiset metallitavaratkin olivat suuressa arvossa ympäri Kreikkaa. Rikkailla ateenalaisilla rahamiehillä oli kaivoksia niin Attikassa kuin muualla. Näistä kaivoksista saatiin kultaa, hopeata ja muita metalleja, joista käsityöläiset valmistivat koruesineitä, kuten lamppuja ja peilejä.

● =Kauppa.= Teollisuutensa tuotteita ateenalaiset kuljettivat ympäri tunnettua maailmaa. Heidän saviastiansa olivat kaikkialla haluttua tavaraa ja hyvässä hinnassa. Myös metalliesineet menivät hyvästi kaupaksi. Lisäksi ateenalaiset lähettivät ulkomaille myytäväksi öljypuun hedelmistä puristettua öljyä. Sen sijaan oli Ateenaan tuotava muualta viljaa, jota ei saatu riittävästi omasta maasta. Tärkeä tuontitavara olivat myös orjat. Ateenasta tuli Kreikan tärkein kauppakaupunki, ja Peiraieuksen satama oli aina täynnä lähteviä ja tulevia laivoja. Aikojen kuluessa asettui Ateenaan ja olletikin Peiraieuksen satamakaupunkiin ulkomaalaisiakin kauppiaita, niin että niiden lukumäärä vihdoin nousi kymmeniin tuhansiin. Ateenalaiset antoivat muukalaisten vapaasti harjoittaa elinkeinojaan, mutta Ateenan kansalaisiksi he eivät päässeet.

□ =Kuinka varakas ateenalainen vietti päivänsä.= Kreikkalaisten asunnot olivat yksinkertaisia. Ne olivat miltei aina yksikerroksisia. Keskellä oli pylväskäytävän ympäröimä piha. Toisella puolen pihaa olivat miesten, toisella naisten huoneet.

Varakas ateenalainen jätti vuoteensa viimeistään auringon noustessa, minkä jälkeen hän hieroi ruumistansa öljyllä, pesi kasvonsa kylmällä vedellä, voiteli hyvänhajuisilla voiteilla nenänsä ja korvansa sekä rasvasi ja kampasi tukkansa. Naisetkin pitivät hyvää huolta ulkomuodostaan; he kähersivät hiuksensa ja sitoivat ne taidokkaihin solmuihin sekä käyttivät mielellään ihomaaleja. Ruumiinverhona käyttivät sekä miehet että naiset, joiden vaatekappaleet verraten vähän erosivat toisistaan, erilaisia viittoja, joista muutamat vain vaillinaisesti peittivät ruumiin. Jalkineina olivat sandaalit ilman sukkia. Päähinettä käytettiin vain matkoilla.

Aamuvalmistusten jälkeen mies lähti askareihinsa.

Auringon ollessa korkeimmillaan nautittiin yksinkertainen väliateria: keitettyjä vihanneksia, hunajaa sekä mietoa viiniä. Ruokapöydässä kreikkalaiset eivät istuneet, kuten nykyään on tapana, vaan makasivat lepovuoteilla nojaten vasempaan kyynärpäähän.

Vapaan miehen askareet olivat monenlaiset. Useilta veivät tieteelliset ja taiteelliset harrastukset paljon aikaa. Toiset taas riensivät virkojaan hoitamaan tai kansankokoukseen taikka keräytyivät muutoin torille tavatakseen tuttujaan ja jutellakseen heidän kanssaan päivän kysymyksistä. Torin ympärillä sijaitsivat rihkamapuodit, voidekaupat, kultasepänpajat ja muut tärkeät kauppaliikkeet. Monet kävivät tarkastamassa tehtaitaan, hoitivat kauppakirjeenvaihtoaan tai lähtivät maatilaansa katsomaan. Mutta olkoonpa, että ateenalaisella oli kuinka kiire tahansa, hän ei koskaan laiminlyönyt ruumiinharjoituksiaan. Jollei hänellä ollut aikaa lähteä metsästysretkille tai harjoituskentälle, yhdisti hän ruumiinhoidon muihin askareihinsa. Kun esim. tilanhaltija aamulla lähti kaupungista maatilalleen, suoritti hän tämän matkan jalan, ja tarkastettuaan töitä sekä annettuaan voutiorjalle tarpeelliset käskyt hän palasi kävellen, jopa useasti juosten, kaupunkiin.

Pääaterian edellä, joka syötiin vähän ennen auringon laskua, ateenalainen kylpi. Tämäkin ateria oli yleensä yksinkertainen; pääruokana oli nyt liha tai kala. Jos oli vieraita, valmistukset saattoivat kuitenkin olla jonkin verran ylellisemmät. Pidoissa miehet makasivat lepovuoteillaan seppelöidyin päin. Vieraitten huviksi esiintyi laulajia, soittajia, tanssijattaria ja temppujen tekijöitä, mutta useasti katsottiin mieluisammaksi keskustella filosofisista tai muista kysymyksistä. — Illalla orja saattoi isäntäänsä kotiin, valaisten pimeät kadut tulisoihdullaan.

KREIKAN RAPPEUTUMINEN.

● =Peloponnesolaissodat (431–404).= Sparta ei ajan pitkään voinut tyynin mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti tilaisuutta hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten Ateenan liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se vihdoin uskalsi ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan. Näin alkoivat _peloponnesolaissodat_.

Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis ehdoton ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi maasotajoukko. Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua maataisteluun, vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen kehoituksesta Ateenan pitkien muurien suojaan, antaen spartalaisten mielin määrin hävittää maaseutua. Pian puhkesi kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen sullottujen asukasten keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui ruton saaliiksi (429), ja silloin valta joutui arvottomien ja kykenemättömien kansankiihottajien käsiin.

Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi kummaltakin puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs kansanjohtaja _Alkibiă´dēs_ sai ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään suuren laivaston kukistamaan Spartalle ystävällistä Syrakusan kaupunkia, koska muka koko Välimeren kauppa näin joutuisi ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin perinpohjin ja koko heidän sotajoukkonsa tuhottiin (413).

Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita vuosia, kunnes spartalaisten päällikkö _Lȳ´sandros_ voitti Ateenan laivaston _Aigospŏ´tamoi_n taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse Ateenan (404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.

□ =Alkibiades.= Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota lahjakkuudellaan. Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs puheissaan ja vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös ylimielinen ja röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia, niin ateenalaiset pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja pilasivat hänet imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän sivaltaisi erästä kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän tekikin julkisesti keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä kiihdyksissään. Mutta seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon kansalaisen luo, kertoi vedostaan ja paljasti selkänsä piestäväksi. Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja mieltyi Alkibiadeeseen vähässä ajassa niin suuresti, että antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Näin Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen mies, joka ei välittänyt paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain tuli kuuluisa ja mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen oppilaihin, mutta kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden rikkaruohon, hän alkoi välttää opettajaansa.

Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti laivaston lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa.

Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan kadunkulmiin pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon vallattomuuden tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet syyttää häntä uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän matkaa kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan oikeudenkäynnistä, hän pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa kuolemaan tuomituksi hän huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä elän!» Retki Sisiliaan sai tämän jälkeen varsin onnettoman käänteen. Alkibiades yllytti Spartan hallitusta omaa isänmaataan Ateenaa vastaan. Spartalaiset toimittivatkin syrakusalaisten avuksi laivaston ja sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään oli ateenalaisten vihdoin antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä lähettivät heidät orjina vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen. Vain ani harva ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.

Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa lientänsä niin suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta ravintoa maistaneenkaan, ja ankariin ruumiinharjoituksiin hän antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata tuntea häntä entiseksi nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.

Jonkin ajan kuluttua rikkoutuivat kuitenkin hänen välinsä spartalaisten kanssa. Spartan hallitus aikoi jo salaisesti tappaa hänet. Mutta hän sai tiedon aikeesta ja pakeni Persian maaherran luo Vähään-Aasiaan. Täälläkin kaikki ihastuivat hänen hienoon käytöstapaansa ja lahjakkuuteensa. Helposti Alkibiades sai maaherran taivutetuksi auttamaan ateenalaisia, vaikka tämä aikaisemmin oli ollut liitossa Spartan kanssa.

Nyt ateenalaiset unohtivat Alkibiadeen entisen petoksen. He kutsuivat hänet takaisin Ateenaan ja tekivät hänet jälleen sotajoukon ylipäälliköksi. Kohta sotaonni kääntyikin ateenalaisille suotuisaksi. He vapauttivat spartalaisten vallasta toisen saaren toisensa jälkeen.

Mutta kansansuosio ei ollut missään sen epävarmempi kuin Ateenassa. Jo vuoden kuluttua Alkibiadeelta taas riistettiin ylipäällikkyys. Hän pakeni silloin Traakiaan, jonne hän jo aikaisemmin oli rakennuttanut itselleen huvilan.

Samoihin aikoihin, jolloin Alkibiades toisen kerran joutui ateenalaisten epäsuosioon, spartalaiset saivat oivan päällikön, nimeltä _Lȳ´sandros_. Hän sai useasti viekkaudella enemmän aikaan kuin urhoollisuudella; hänellä olikin tapana sanoa: »Mihin leijonanvuota ei riitä, siitä on jatkettava ketunnahalla». Kerran molemmat laivastot saapuivat toistensa lähistölle _Aigospŏ´tamoi_n puron suulle Hellespontoksen salmeen. Ateenalaiset asettivat aluksensa taistelujärjestykseen, mutta Lysandros pysytteli rannikon suojassa. Vakuuttuneina siitä, ettei hän uskaltanut antautua taisteluun, ateenalaiset nousivat maihin etsimään muonavaroja. Neljä päivää toistui sama näytelmä ja ateenalaiset kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi. Alkibiades, joka oleskeli läheisyydessä, varotti ateenalaisten päällikköjä, mutta he vastasivat kopeasti: »Alkibiadeella ei ole enää mitään käskemistä». Viidentenä päivänä ateenalaiset eivät enää lainkaan välittäneet Lysandroksesta. Silloin hän äkkiarvaamatta hyökkäsi heidän kimppuunsa ja valtasi melkein kaikki laivat, ennen kuin ateenalaiset maalta ehtivät kiiruhtaa laivoihinsa.

Tämä taistelu ratkaisi sodan. Ateenalaisten oli sulkeutuminen pitkien muuriensa suojaan. Spartalaiset piirittivät kaupungin kaikilta puolilta. Vihdoin nälänhätä pakotti Ateenan antautumaan spartalaisten armoille. Huilujen soidessa täytyi ateenalaisten itsensä repiä pitkät muurit.

Spartalaiset eivät kuitenkaan olleet rauhallisia, niin kauan kuin Alkibiades eli, vaikka hän olikin muuttanut Vähään-Aasiaan. He lähettivät kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julkisesti taistelemaan Alkibiadeen kanssa, vaan sytyttivät yöllä tuleen sen talon, jossa hän oleskeli. Kun Alkibiades heräsi ja syöksyi ulos tikari kädessä, he ampuivat hänet jousella v. 404, samana vuonna kuin Ateena kukistui.

● =Theban hegemonia (371–362).= Ateenan kukistumisen jälkeen spartalaiset olivat herroina Kreikassa. Tosin Ateena jo seuraavana vuonna vapautui Spartan asettamasta hallituksesta, mutta se ei koskaan saavuttanut entistä mahtavuuttaan. Ja monessa muussa valtiossa spartalaiset hallitsivat mielensä mukaan. Theba oli eräs niistä kaupungeista, joihin Sparta keskellä rauhaa asetti vartioväkensä ja aristokraattisen hallituksen. Muutaman vuoden kuluttua murhattiin kuitenkin hallituksen jäsenet, vartioväki karkotettiin, ja kansa otti vallan käsiinsä. Kansan johtajana esiintyi _Epameinō´ndās_, joka tästä alkaen kuolemaansa saakka hallitsi Theban valtiota samalla tavalla kuin Perikles aikoinaan Ateenaa.

Epameinondas järjesti Theban sotajoukot uudella tavalla, niin että rintaman toisella sivulla oli kolmion muotoinen joukko, jossa oli 50 miestä. Tämä »Epameinondaan vinorintama» syöksyi vihollisen rintaman keskustaa vasten ja halkaisi sen kahtia. Epameinondaan pääjoukko löi sitten ensin vihollisen toisen sivustan ja sen jälkeen toisen. Näin uudistettuaan sotajoukon Epameinondas kävi rohkeasti spartalaisia vastaan, voitti heidät _Leuktran_ taistelussa (371) perinpohjaisesti ja hankki siten synnyinkaupungilleen Kreikan hegemonian. Samalla usko Spartan voittamattomuuteen oli järkytetty.

Theban ylivalta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sparta sai muodostetuksi suuren liittokunnan, jonka avustamana se uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun _Mantĭ´neia_n luona (362). Tässäkin taistelussa thebalaiset voittivat, mutta he kärsivät samalla korvaamattoman tappion, sillä Epameinondas kaatui.

□ =Epameinondas.= Thebalainen Epameinondas polveutui jalosta, mutta köyhästä suvusta. Hänellä oli vain yksi viitta, ja kun sitä pestiin, oli hänen pysyteltävä kotona. Hänellä oli perinpohjaiset tiedot, mutta hän ei koskaan ylvästellyt niistä, minkä tähden sanottiin: »Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin laajatietoinen ja puhunut tiedoistaan niin vähän». Hän ei koskaan tahtonut tehdä mitään väärää tai alhaista, ja totuutta hän piti niin suuressa arvossa, ettei pilallakaan valehdellut. Eräälle persialaiselle ylimykselle, joka suurkuninkaan nimessä tarjosi hänelle kultaa, hän sanoi: »Jos kuninkaalla on hyvät aikomukset kaupunkiamme kohtaan, niin kultasi ei ole tarpeen, mutta jos hänen tarkoituksensa ovat huonot, niin hän ei kullalla voi saada minua kavaltamaan isänmaatani. Joka tapauksessa tulee sinun kohta lähteä kaupungista, ettet viekoittele muita.» — Urheilemalla hän oli kehittänyt ruumiinsa notkeaksi ja vahvaksi, ja sodassa hän oli urhoollinen. Tämä rehellinen mies oli myös taitava sotapäällikkö. Hän voitti spartalaisetkin monessa taistelussa ja hankki johtovallan Kreikassa kotikaupungilleen Theballe. Vihdoin Sparta muodosti suuren liittokunnan Theban vastustamiseksi. Mutta Epameinondas voitti senkin _Mantĭ´neia_n taistelussa.

Epameinondas mursi mainitussa taistelussa jo vihollisten sotarintaman, kun keihäs lävisti hänen rintansa. Päällikkö kannettiin silloin syrjään. Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti, jos keihäs vedettiin ruumiista. Silloin Epameinondas pyysi, että se jätettäisiin paikoilleen, kunnes taistelu oli ratkaistu. Kun hän sitten kuuli thebailaisten voittaneen, hän irroitti keihään ruumiistaan ja sanoi: »Olen elänyt tarpeeksi, sillä kuolen voittamattomana». Kun hänen ystävänsä surivat sitä, ettei hän jättänyt jälkeensä poikaa heidän johtajakseen, hän vastasi: »Jätänhän kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot».

● =Makedonian hegemonia.= Makedonian kansa oli läheistä sukua kreikkalaisille. Jälkimmäisten veltostuessa makedonialaiset pysyivät karaistuneena talonpoikaiskansana. Mahtavaksi valtioksi Makedonia paisui vasta _Filippos II:n_ aikana. Tämä mies oli nuoruudessaan elänyt panttivankina Thebassa Epameinondaan perheessä ja oli siellä oppinut huomaamaan kaksi asiaa, jotka olivat hänelle myöhemmin kuninkaana erittäin suureksi hyödyksi, nimittäin hyvin järjestetyn sotajoukon merkityksen ja kreikkalaisten tapainturmeluksen.

Hallitsijaksi tultuaan hän opetti raa´at maanmiehensä oivallisiksi sotamiehiksi; järjestettyinä _makedonialaiseksi falangiksi_ he olivat voittamattomia. Makedonialaisen falangin muodosti 16 peräkkäistä riviä. Kaikki sotilaat olivat aseistetut 7 metrin pituisilla peitsillä, jotka viiden ensimmäisen rivin miehet pitivät ojossa, niin että ne ulottuivat koko rintaman eteen, mutta seuraavien rivien sotilaat vinosti ylöspäin. Kun joku ensimmäisten rivien miehistä kaatui, laski kohta taempana oleva peitsensä ojoon, niin että vihollisella aina oli vastassaan taaja kärkirintama.

Sen jälkeen Filippos jakamalla auliisti lahjuksia hankki itselleen vahvan puolueen kaikissa Kreikan valtioissa. Kreikassa oli kuitenkin vielä muutamia ylevämielisiä henkilöitä, jotka huomasivat, että Filippos pyrki valtaamaan koko Kreikan. He käyttivät voimansa ja kykynsä maansa vapauden pelastamiseksi. Tällainen mies oli ateenalainen _Dēmosthĕ´nēs_, joka tulisilla puheillaan Filipposta ja hänen kätyreitään vastaan koetti jälleen herättää ateenalaisissa heidän isänmaanrakkautensa.

Demosthenes saikin puheillaan Ateenan kansan tarttumaan aseisiin. _Khairō´neia_n lähettyvillä syttyi ratkaiseva taistelu (338). Makedonialainen falangi oli kuitenkin voittamaton. Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa pakenivat, ja Filippos tuli Kreikan herraksi. Kauan kuningas ei saanut vallastaan nauttia. Pari vuotta Khaironeian taistelun jälkeen (336) hänen makedonialaisten henkivartijainsa päällikkö murhasi hänet, ja valtakunta jäi hänen 20-vuotiaalle pojalleen _Aleksanterille_.

□ =Filippos ja Demosthenes.= Kreikkalaisten veltostuessa johtovalta siirtyi _Makedonialle_ Kreikan pohjoispuolelle. Makedoniaa hallitsi silloin kuningas _Filippos_. Tämä tahtoi kokonaan vallata Kreikan ja sen tähden hän auliisti jakoi lahjuksia eri valtioiden johtaville miehille. Veltostuessaan kreikkalaiset olivat näet menettäneet entisen rehellisyytensä; Filippos kuninkaalla olikin tapana sanoa: »Kreikassa ei ole muuria niin korkeata, ettei kultakuormaa kantava aasi kapuaisi sen yli». Lahjuksillaan ja oivallisella sotajoukollaan, makedonialaisella falangilla, Filippos saikin kaupungin toisensa jälkeen valtaansa.

Ateenassa oli kuitenkin mies, joka suri Kreikan kohtaloa ja kaikin keinoin koetti kiihottaa kansalaisiaan Filipposta vastaan, nimittäin vanhan ajan kuuluisin puhuja _Dēmosthĕ´nēs_. Demosthenes oli saavuttanut puhujataidon vasta ankarien harjoitusten jälkeen. Hän tutki peilistä kasvojensa liikkeitä, kävi vastamäkeä vahvistaakseen keuhkojaan, piti puhuessaan pieniä kiviä suussaan tottuakseen lausumaan äänteet selvästi, keritsi puolen päätänsä estääkseen itseään harjoitusaikaan liikkumasta ihmisten parissa. Tällä rautaisella ahkeruudellaan hän kehittyi vanhan ajan etevimmäksi puhujaksi.

Ja nyt hän ei lakannut kiihottamasta kansalaisiaan Filipposta vastaan ja herättämästä vanhaa rehellisyyttä eloon. Eräässä puheessaan hän muun muassa lausui: »Täytyy olla järjellisiä syitä siihen, että helleenit muinoin olivat valmiit puolustamaan vapauttaan ja nyt heittäytymään orjuuteen. Silloin, te Ateenan miehet, silloin oli kansan hengessä jotakin, joka nyt puuttuu, joka voitti Persian aarteet ja pelasti Hellaan vapauden. Mutta nyt, kun se on kadotettu, on kaikki häpeän tahraamaa, ja helleenien keskuudessa on se, minkä pitäisi olla alinna, tullut ylimmäksi. Ja mikä tuo seikka on? Se ei ole mitään sellaista, johon vaaditaan suuria tietoja, vaan se on sitä, että kaikki vihasivat niitä, jotka ottivat vastaan rahoja Kreikan vihollisilta. Nyt sen sijaan on kaikki myytävänä ikäänkuin torilla, ja tuodaan kaupaksi sellaista tavaraa, joka on Kreikan perikadon lähteenä. Ja mikä tämä tavara sitten on? Kateus, jos toinen on saanut itselleen lahjuksia hankituksi; naurun-hohotus, jos hän sen tunnustaa; välinpitämättömyys, jos hänet todistetaan syylliseksi. Sotalaivoja, miehistöä, rahaa, sotatarpeita ja mitä muuta tarvitaan kaupungin puolustamiseksi, sitä on kaikilla paljon enemmän nykyään kuin ennen; mutta kaikki tämä on hyödytöntä ja turhaa, koska se kaikki on kaupan.»

Vihdoin ateenalaiset nousivatkin aseisiin ja thebalaiset yhtyivät heihin. Molemmat sotivat urhoollisesti, mutta sittenkin he kärsivät vakavan tappion _Khairō´neia_n luona. Koko Kreikka oli nyt Filippoksen vallassa, lukuunottamatta Spartaa. Filippos kirjoitti spartalaisille: »Jos tulen Spartaan, ei yksikään teistä ole jäävä maahansa». Vastaukseksi spartalaiset kirjoittivat sanan: »Jos», eivätkä mitään muuta. Filippos ei elänyt kauan tämän tapauksen jälkeen. Kun hän parhaillaan vietti tyttärensä häitä, henkivartioston päällikkö murhasi hänet kostoksi eräästä hänen lausumastaan tuomiosta.

Demosthenes eli vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin hän uudestaan nostatti kreikkalaiset aseisiin Makedoniaa vastaan. Mutta tälläkin kertaa kapina epäonnistui ja Demosthenes joutui vihollisten käsiin. Silloin suuri puhuja alkoi pureskella kirjoitusruokoansa, johon hän oli kätkenyt väkevää myrkkyä.

ALEKSANTERI SUURI (336–323).

● =Aleksanterin nuoruus.= Filippos kasvatti poikaansa Aleksanteria kreikkalaiseen tapaan. Opettajaksi hän hankki Kreikan oppineimman miehen, filosofi Aristoteleen. Opettajansa johdolla Aleksanteri lueskeli Homeroksen lauluja ja ihastui niin tähän teokseen, että sotaretkilläänkin piti sitä mukanaan ja koko elämänsä koetti jäljitellä Homeroksen sankareita urhoollisuudessa.

□ Filippoksen kuoleman jälkeen tuli Makedonian kuninkaaksi _Aleksanteri_, liikanimeltä »Suuri». Jo nuorena Aleksanteri osoitti kiihkeätä halua urotöiden suorittamiseen. Kerran tarjottiin hänen isälleen kaunista, mutta hurjaa ratsua. Parhaat ratsastajat koettivat turhaan kesyttää sitä. Aleksanteri pyysi saada hänkin koettaa. Hän oli huomannut, että hevonen pelkäsi varjoaan, talutti sen tähden oriin vasten aurinkoa, antoi viittansa pudota maahan ja oli yhdellä hyppäyksellä sen selässä. Kuin nuoli ori lehahti kiitämään yli ketojen. Mutta eipä aikaakaan, niin Aleksanteri jo ratsasti takaisin säikähtyneiden hovilaisten luo, ja hevonen totteli säyseänä ratsastajan ohjausta. Iloisena isä huusi Aleksanterille: »Hae, poikaseni, toinen valtakunta! Makedonia on sinulle liian pieni.» — Kun Aleksanteri kuuli kerrottavan isänsä suurtöistä, hän sanoi huolissaan: »Voi kuitenkin, isäni valloittaa koko maailman eikä jätä minun tehtäväkseni mitään».

● =Aleksanterin valloitukset (334–323).= Filippos oli jo suunnitellut valloitusretkeä heikontuneeseen Persiaan. Tämän aikeen toteutti vasta Aleksanteri. Makedonialais-kreikkalainen sotajoukko mukanaan hän kulki Hellespontoksen yli, voitti suuren persialaisjoukon ja valloitti koko Vähän-Aasian. Persian kuningas _Dareios III_ koetti tukkia häneltä tien Syyriaan, mutta Aleksanteri voitti hänet _Isso´s_-nimisen kaupungin luona ja anasti hänen leirinsä saaden vangiksi kuninkaan äidin, puolison ja useita lapsia. Tämän jälkeen Aleksanteri kulki etelää kohti valloittaen alueen toisensa jälkeen. Tyros teki ankaraa vastarintaa, mutta Egypti antautui vastustelematta. Dareios pyysi jo rauhaa tarjoten laajoja maa-alueita, mutta sai kieltävän vastauksen. Vielä kerran hän kokosi suuren sotajoukon, mutta Aleksanteri voitti senkin perinpohjin _Gaugă´mēla_n taistelussa. Nyt oli persialaisten vastarinta murrettu, koko valtakunta joutui Aleksanterin haltuun, ja Dareios kaatui salamurhaajan kädestä. Tämän jälkeen Aleksanteri teki retken Intiaan, valloittaen Indus joen ympäristön. Palattuaan hän alkoi järjestää valtakuntansa sisäisiä oloja. Aikainen kuolema katkaisi kuitenkin hänen toimintansa vuonna 323.

□ Hallitsijaksi tultuaan Aleksanteri päätti valloittaa koko Persian valtakunnan, joka persialaissotien jälkeen oli rappeutunut. Ennen kuin hän lähti matkaan, hän kävi Delfoissa tiedustelemassa ennustajapapeilta retken onnistumista. Pythia kieltäytyi kuitenkin ilmaisemasta jumalan tahtoa, koska Aleksanteri oli saapunut ennustamiseen sopimattomana päivänä. Silloin kuningas tarttui papitarta käsivarteen ja vei hänet hänen istuimelleen. Pythia huudahti suutahtaen: »Sinä olet vastustamaton, poikani». Kohta Aleksanteri päästi papittaren, vaatimatta pitempää vastausta, ja riensi sotajoukolleen ilmoittamaan, mitä Delfoissa hänelle oli ennustettu.

Sotaretkellään Aleksanteri osoittautui yleväluontoiseksi, lempeäksi ja jaloksi. Sattuipa esim. kerran, että kuningas hikisenä heittäytyi uimaan. Silloin hänet valtasi äkillinen vilustus, ja hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Seuraavana päivänä oltiin jo huolissaan hänen hengestänsä. Hänen lääkärinsä valmisti voimakkaan lääkejuoman. Mutta muuan lääkärin kadehtijoista kirjoitti kuninkaalle varotuskirjeen, jossa ilmoitti lääkärin muka persialaisten lahjomana aikovan myrkyttää hänet. Kirjeen luettuaan Aleksanteri mitään virkkamatta ojensi sen lääkärilleen ja nautti sillä välin juoman. Hänen jalon luottamuksensa palkitsi pikainen paraneminen.

Sotaretkensä alussa Aleksanteri saapui muun muassa _Gordion_in kaupunkiin. Siellä oli vaunut, joiden hihnat olivat niin taidokkaasti yhteensolmitut, ettei kukaan niitä voinut aukaista. Vanha ennustus tiesi, että solmun avaaja oli tuleva koko Aasian herraksi. Aleksanteri koetti hetken selvittää solmua, mutta sitten hän veti miekkansa ja katkaisi hihnan, väittäen siten täyttäneensä ennustuksen.

Laskettuaan Vähän-Aasian valtansa alle Aleksanteri valloitti Syyrian ja Egyptin. Tällä välin Persian kuningas _Dareios III_ kokosi viimeisen suuren sotajoukkonsa. _Gaugă´mēla_n luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Jo aikaisemmin Dareios oli tarjonnut Aleksanterille edullisilla ehdoilla rauhaa. _Parmenĭ´ōn_, joka oli etevin Aleksanterin sotapäälliköistä, kehoitti häntä suostumaan ehtoihin. »Niin minä tekisin», hän sanoi, »jos olisin Aleksanteri». — »Niin minäkin», vastasi Aleksanteri, »jos olisin Parmenion». Dareiokselle hän kirjoitti, että taivaallakin on vain yksi aurinko. — Kun kreikkalaiset sotapäälliköt näkivät persialaisten laumat Gaugamelan lakeuksilla, hämmästyivät he niiden suuruutta ja kehoittivat Aleksanteria yöllä tekemään äkkirynnäkön niitä vastaan. Mutta Aleksanteri vastasi: »En tahdo varastaa voittoa», ja aloitti taistelun vasta seuraavana päivänä. Persialaiset voitettiinkin perin juurin, ja Dareios pakeni valtakuntansa sisäosiin. Siellä eräs uskoton maaherra murhasi hänet, toivoen siten saavuttavansa Aleksanterin suosion. Mutta Aleksanteri ristiinnaulituttikin hänet hänen uskottomuutensa tähden.

Nyt koko Persian valtakunta oli Aleksanterin vallassa. Aleksanteri ei kuitenkaan vielä ollut tyytyväinen, vaan lähti Intiaan. Erään joen takana oli muuan intialainen kuningas nimeltä _Pōros_ sotaelefantteineen häntä vastassa. Kauan piti Poros uljaasti puoliaan, mutta eräänä pimeänä yönä Aleksanterin onnistui kulkea joen yli. Intialaiset voitettiin, ja Poros joutui vangiksi. Aleksanteri ihmetteli Poroksen komeutta ja uljasta käytöstä sekä kysyi häneltä: »Miten soisit itseäsi kohdeltavan?» — »Kuninkaana», Poros vastasi. — »Eikö sinulla ole muuta toivomusta?» Aleksanteri kysyi. — »Ei mitään», toinen lausui, »sana kuningas sisältää kaiken». Aleksanteri lahjoitti hänelle silloin takaisin kaikki hänen maansa, vieläpä laajensi hänen valtakuntaansa.

Aleksanteri olisi tahtonut jatkaa täältäkin edemmäs, mutta hänen sotamiehensä alkoivat napista, ja silloin hän palasi Babyloniin.

Ensimmäisinä sotavuosina Aleksanteri säilytti ne yksinkertaiset elintavat, joihin hän Makedoniassa oli tottunut, mutta mitä kauemmin hän sai nauttia Persian aarteista, sitä ylellisemmäksi ja komeammaksi hänen elämänsä kävi. Viimeisinä elinvuosinaan, jolloin hän asui komeassa Babylonissa, yksi ainoa ateria voi maksaa jopa omaisuuksia. Sotaretkillään hän kuitenkin saattoi, jos tarvittiin, kestää nälkää ja janoa yhtä uljaasti kuin halvin sotamies. Niinpä hän palatessaan Intian retkeltä kulki erään joukko-osaston kanssa Etelä-Iraanin autiomaiden kautta, jolloin sotamiehet veden puutteessa kärsivät sanomattomia vaikeuksia. Eräänä päivänä muutamat ratsumiehet vuoren rotkosta löysivät tilkan vettä ja toivat sen kypärässään kuninkaalle. Mutta kuningas sanoi: »Pitääkö minun yksin juoda?», ja kaatoi veden maahan. Kun sitten saavuttiin asutuille maille, alkoi toinen elämä. Silloin syötiin ja juotiin ylenmäärin.

Aleksanterin taipumus ylellisyyteen tuli näkyviin varsinkin siinä, että hän käytti kohtuuttomasti väkijuomia. Sotaretkillään hän kyllä tässäkin kelpasi muille esikuvaksi, mutta juhlapidoissa tuo vika tuli näkyviin. Päihtyneenä hän rakasti imartelua, saattoipa tehdä tekoja, joita myöhemmin katui. Niinpä hän eräissä pidoissa suuttui _Kleitos_ ystäväänsä, joka kerran taistelussa oli pelastanut hänen henkensä. Ystävä, hänkin päissään, soimasi kuningasta hänen persialaisista tavoistaan ja itserakkaudestaan. Aleksanteri nousi synkkänä istuimeltaan, hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Läsnäolijat koettivat saada Kleitosta vaikenemaan ja toimittivat hänet ulos salista. Hetken kuluttua Kleitos kuitenkin palasi ja soimasi Aleksanteria vielä kiivaammin. Mutta silloin Aleksanteri hypähti istuimeltaan, sieppasi henkivartijan kädestä keihään ja lävisti sillä ystävänsä. Kohta kun hän oli tehnyt tämän verityön, valtasi hänet katkera katumus, hän oli kolme vuorokautta nauttimatta ruokaa ja juomaa, ja vain vaivoin päälliköt saivat hänet taas näyttäytymään ihmisille. Tuollaisia väkivallantöitä sattui Aleksanterille vain harvoin; mutta hänen hallituksensa loppuaikoina, kun hänen elämänsä muutoinkin alkoi käydä epäsäännöllisemmäksi, ne kuitenkin joskus toistuivat.

Sotaretkelle lähtiessään Aleksanteri tahtoi lähinnä vain kostaa persialaisille kärsimykset, jotka Kserkses persialaissotien aikana oli tuottanut Kreikalle. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän muutti suunnitelmaansa. Myöhemmin hänen tarkoituksensa oli sulattaa yhteen kaikki nuo eri kansallisuudet ja muodostaa suuri maailmanvalta. Sen tähden hän kohteli lempeästi voitettuja kansoja. Egyptissä hän julistautui Ammon-Ren pojaksi. Tällä hän osoitti, ettei hän tullut valloittajana, vaan että hän tahtoi olla Egyptin muinaisten faraoiden seuraaja. Persiassa hän otti neuvoskuntaansa persialaisia ylimyksiä, alkoi käyttää persialaista pukua ja osoitti muutoinkin suurta suosiota persialaisille. Niinpä hän heidänkin silmissään oli enemmän vapauttaja raskaista veroista kuin valloittaja. Makedonialaiset osoittivat usein tyytymättömyyttä kuninkaan persialaismielisyyteen, jonka tähden hän toisinaan lähetti suuria sotaväenosastoja takaisin Makedoniaan, kiittäen heitä hyvästä palveluksesta ja lahjoittaen heille melkoisia rahasummia.

Saadakseen makedonialaiset ja voitetut kansat paremmin sulautumaan toisiinsa Aleksanteri kehoitti sotamiehiään valitsemaan puolisonsa Aasian tyttäristä. Yhtenä ainoana päivänä hän täten solmitutti 10,000 avioliittoa. Itse hän näytti esimerkkiä, ottaen Dareioksen tyttären vaimokseen.

Kansojen lähentämistä toisiinsa tarkoitti myös kreikkalaisten siirtokuntain perustaminen valloitetulle alueelle. Kaikkiaan Aleksanteri lienee perustanut noin 70 kaupunkia, joista useilla oli hänen nimensä. Tärkeimmäksi muodostui ajan pitkään Egyptiin Niilin suulle rakennettu _Aleksa´ndria_. Kreikkalaisten siirtokuntien perustamista itämaille jatkui vielä Aleksanterin kuoleman jälkeen. Niissä kauppa ja teollisuus pian kohosivat korkealle kannalle.

Kerran Aleksanteri oli Babyloniassa ystäviensä seurassa viettänyt juomingeissa kokonaisen yön. Seuraavana päivänä hän sairastui ankaraan kuumeeseen, joka Babylonin lämpimässä ja kosteassa ilmanalassa on tavallista. Kymmenen päivää kesti kuumetta. Aluksi kuningas ei tahtonut sairaudestaan tietää, vaan kannatti itseään kantovuoteessa sotaväenkatselmukseen ja neuvotteli sotapäällikköjensä kanssa valtion asioista. Mutta päivä päivältä taudin valta kasvoi. Vihdoin kuningas makasi liikkumattomana vuoteellaan. Sotamiehet seisoivat henkeään pidätellen palatsin edustalla. Lopulta he kävivät levottomiksi ja lausuivat kiivaita uhkauksia kuninkaan ystäville, koska pelkäsivät heidän myrkyttävän hänet. Heidät laskettiin silloin sisään. Yksitellen he kulkivat varpaillaan hallitsijansa ohi, joka kalman kalpeana makasi vuoteellaan. Muutamat kuninkaan ystävistä tiedustelivat, kenen hän määräsi hallitsijaksi jälkeensä, koska häneltä ei jäänyt poikaa. »Arvokkaimman», kuningas vastasi hiljaisella äänellä. Pian sen jälkeen Aleksanteri kuoli 32 vuoden vanhana, hallittuaan lähes 13 vuotta.

● =Aleksanterin seuraajat.= Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen sotapäällikkönsä joutuivat ilmi taisteluun keskenään. Jokainen heistä tahtoi saada osansa, ja niin valtakunta hajosi moneen pieneen valtioon. Tätä sisäistä sotaa kesti noin 50 vuotta, joiden kuluessa Aleksanterin valtakunnasta muodostui kolme päävaltiota: _Makedonia_ Eurooppaan, _Syyria_ Aasiaan ja _Egypti_ Afrikkaan.

Makedonia, johon myös Kreikka kuului, pysyi itsenäisenä vuoteen 146 e. Kr., jolloin se joutui Rooman valtaan.

Syyria oli kaikista Aleksanterin jälkeisistä valtioista laajin, mutta se oli silti heikko. Ehtimiseen siitä lohkesi pois jokin maakunta, joka muodostui itsenäiseksi valtioksi. Näistä tytärvaltioista olivat tärkeimmät _Parthia_, _Pontos_, _Pergamos_ ja _Palestiina._ Vuonna 64 e. Kr. roomalaiset laskivat Syyriankin valtansa alle.

Huomattavin Aleksanterin jälkeisistä valtioista oli Egypti, jonka _Ptolema´ios_ sai osallensa. Egypti oli ajoittain sangen voimakas, ja sen hallitsijat suojelivat elinkeinoja ja kohottivat henkistä sivistystä. Vihdoin tämäkin maa v. 30 e. Kr. joutui roomalaisille.

HELLENISTINEN SIVISTYS.

● =Aleksandria.= Aleksanterin elämä oli ollut lyhyt ja vielä lyhyempi hänen hallituskautensa, mutta hänen toiminnallaan oli kuitenkin pysyvät seuraukset. Hänen onnistui lähentää toisiinsa kreikkalaiset ja itämaiset kansat. He joutuivat liikesuhteisiin toistensa kanssa, joten elinkeinot nopeasti kehittyivät. Ja he tutustuivat toistensa henkiseen sivistykseen, joten myös tieteitten ja taiteitten alalla tapahtui huomattavaa edistystä. Tätä uutta sivistystä, joka pohjaltaan oli helleeninen, mutta johon itämaisuus on osaltaan vaikuttanut, sanotaan _hellenistiseksi sivistykseksi_. _Aleksa´ndria_, jonka ptolemaioslaiset hallitsijat tekivät pääkaupungikseen, oli tämän sivistyksen keskus.

□ Aleksandriassa oli pitkät, leveät ja suorat kadut, joiden varrelle rakennettiin komeita loistopalatseja. Sillä oli erinomainen satama, ja sen loistomajakka oli kuuluisa yli Välimeren. Aleksandriaan tuotiin tavaroita sekä meritse että maitse, jopa Arabiasta ja Intiasta saakka. Kaupungissa oli suuria lasi-, kangas- ja papyrustehtaita, joissa käytettiin parhaastaan vapaita työntekijöitä. Asukasluku nousi lähes kahteen miljoonaan; kreikkalaiset, egyptiläiset, neekerit, juutalaiset ja monet muut kansallisuudet olivat siellä edustettuina. Ja kaikki nämä ihmiset palvelivat sekaisin kreikkalaisia ja egyptiläisiä jumalia, jotka osittain sulautuivat toisiinsa; niinpä ei enää puhuttu Ammon-Resta, vaan _Zeus-Ammon_ista. Kansan huvittamiseksi hallitsijat panivat silloin tällöin toimeen suuria uskonnollisia juhlia, jotka komeudessa ja ylellisyydessä veivät voiton muinaisten itämaistenkin hallitsijoiden loistojuhlista. Eräässäkin juhlassa 600 miestä kantoi kukin jumalankuvaansa, jotka olivat purppuravaatteisiin verhotut. Lisäksi lukemattomat hovipojat kantoivat suitsutusaineita kultaisissa ja hopeisissa astioissa. Sitä paitsi talutettiin kulkueessa elefantteja, leijonia ja muita villejä eläimiä. Samaan juhlaan oli järjestetty luola, josta virtasi kaksi puroa, toinen viiniä ja toinen maitoa; niillä kansa sai sammuttaa janonsa.

● Ptolemaiokset tahtoivat tehdä Aleksandriasta sivistyksen keskuksen, ja sen tähden he perustivat sinne _Mūse´ion_-nimisen yliopiston jossa tiedemiehet saivat asunnon ja palkan.

Estääkseen muita hallitsijoita kilpailemasta kanssaan sivistyksen suosimisessa ptolemaiokset kielsivät papyruksen viennin maastaan. Silloin Pergamoksessa ruvettiin valmistamaan kirjoituspohjaa hienosta vasikan- tai lampaannahasta. Tällaista ainetta sanotaan _pergamentiksi_.

● =Luonnontieteet.= Hellenistisellä ajalla varsinkin luonnontieteet kohosivat kukoistukseen. Tärkeimmät luonnontieteet ryhmitetään seuraavalla tavalla:

A. Luonnonoppi, joka käsittelee ilmiöitä, s.o. luonnossa tapahtuvia muutoksia ja liikkeitä.

1. Astronomia eli tähtitiede.

2. Fysiikka eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu ei muutu.

3. Kemia eli oppi sellaisista muutoksista, joissa aineen laatu tulee toiseksi.

B. Luonnonhistoria, joka käsittelee esineitä, varsinkin elollista luontoa.

1. Botaniikka eli kasvitiede.

2. Zoologia eli eläintiede.

C. Maantiede.

D. Lääketiede.

Luonnonhistoriaa ei hellenistisellä ajalla vielä tutkittu, mutta sekä luonnonoppi, lukuunottamatta kemiaa, että maantiede ja lääketiede kohosivat huomattavasti. Tämä olikin luonnollista, koska itämailla juuri näitä tieteitä oli aikaisemminkin harrastettu.

Tähtitieteilijät oppivat tuntemaan yhä useampia tähtiä ja tähtisikermiä. Päästiin myös selville siitä, että maa oli pallon muotoinen. Esittivätpä jotkut oppineet sen mielipiteen, että maapallo oli vain tavallinen kiertotähti, joka liikkui akselinsa ja auringon ympäri. Tämä mielipide ei kuitenkaan saavuttanut kannatusta, sillä arveltiin, että edellisessä tapauksessa irtonaiset kappaleet kiertoliikkeen nopeuden takia olisivat repeytyneet irti ja jääneet jälkeen ja jälkimmäisessä tähtien keskinäinen asento eri vuodenaikoina olisi ollut erilainen, vaan tiedemiehet hyväksyivät _Ptolemaios_-nimisen oppineen katsantokannan, että maa oli avaruuden keskus ja aurinko kiersi maan ympäri.

Fysiikan tutkijoista oli kuuluisin _Arkhimē´dēs_, joka eli Sisiliassa. Hän keksi muun muassa joukon merkillisiä sotakoneita, joiden avulla Syrakusan asukkaat kauan aikaa pitivät puoliaan ylivoimaisia roomalaisia vastaan. Niinpä hän keksi muurin yli kurottautuvia vipulaitoksia, joista laskettiin rautakoukkuja vihollisten laivoihin; näillä nostettiin laivan toinen pää ilmaan, kunnes koko laiva keikahti kumoon.

Maantiedettä kehittivät kaupparetket, jotka vuosi vuodelta ulotettiin yhä etäisempiin seutuihin. Paljon pitemmälle kuin foinikialaiset kreikkalaiset eivät kuitenkaan matkoillaan kulkeneet. Idässä heidän laivansa purjehtivat Intiaan asti, pohjoisessa taas Britanniaan ja Skandinavian niemimaahan saakka. Skandinaviaa he sanoivat _Thulē_ksi.

Lääketiede sai kaikista luonnontieteistä enimmän vaikutuksia muinaisesta Egyptistä. Kreikkalaiset lääkärit rupesivat egyptiläisten palsamoitsijoiden tavoin avaamaan ruumiita, ja siten he saivat tarkkoja tietoja niiden rakenteesta. Niinpä päästiin selville hermoston olemassaolosta.

● =Matematiikka.= Hellenistisen ajan monista etevistä matematiikan tutkijoista on ensi sijassa mainittava _Eukle´idēs_, joka kirjoitti geometrian oppikirjan, mikä vielä satakunta vuotta takaperin oli käytännössä Suomenkin kouluissa.

● =Filosofia.= Filosofian alalla syntyi hellenistisellä aikakaudella kaksi huomattavaa oppisuuntaa: _stoalaisuus_ ja _epikurolaisuus_, jotka molemmat kiinnittivät päähuomion siveysoppiin. Stoalaisuuden perustaja oli nimeltään _Zē´nōn_, epikurolaisuuden _Epĭ´kūros_.

Stoalaiset opettivat, että ihmiset olivat onnellisia, jos he elivät yksinkertaisesti ja kohtuullisesti. Heidän tuli asettua kaikkien onnenvaihdoksien yläpuolelle; he eivät saaneet masentua vastoinkäymisestä, yhtä vähän kuin paisua myötäkäymisestä.

Epikurolaiset taas olivat sitä mieltä, että ihmisten tuli pyrkiä nauttimaan elämästä niin paljon kuin suinkin. Nauttimisella he eivät kuitenkaan tarkoittaneet ylensyömistä tai muita ruumiillisia nautintoja, vaan he ymmärsivät sillä ennen kaikkea terveyttä ja rauhallista elämää.

Yhtä vähän stoalaiset kuin epikurolaiset uskoivat vanhoihin kreikkalaisiin tai muihin pakanallisiin jumaliin. He eivät kuitenkaan tunteneet yksijumalaisuuttakaan. He luulivat, etteivät ihmiset mitään uskontoa tarvitsisi, vaan että filosofia riittäisi tyydyttämään uskonnollista tarvetta.

● =Taiteet.= Hellenistisen ajan taiteista oli kuvanveistotaide huomattavin. Se ei kuitenkaan ollut yhtä korkealla kannalla kuin Perikleen aikakaudella. Kuvanveistoksissa koetettiin, asettamalla esitettävät henkilöt väkinäisiin asentoihin, saada tulkituksi heidän tunteitaan ja mielentilojaan. Usein veistokset tehtiin luonnottoman suuriksi.

Vieressä olevassa kuvassa esitetään kohtaus Troian sodasta. Kaksi valtavaa käärmettä kietoutuu Laokoonin ja hänen molempien poikiensa ympäri. Isä ponnistaa kaikki voimansa vapauttaakseen itsensä ja lapsensa hirviöiden puserruksesta, mutta turhaan. Hänen kasvonsa ovat tuskasta vääntyneet, hänen lihaksensa jännittyneet, mutta tuuma tuumalta on hänen annettava myöten. Pojat ovat hekin pelästyksissään, mutta heidän hennot jäsenensä eivät jaksa tehdä käärmeille yhtä ankaraa vastarintaa, ja sentähden he epätoivoissaan eivät edes yritäkään voimakkaasti puolustautua. Kuvanveistos on hellenistiseltä ajalta.

III. Rooma.

MAA JA KANSAT.

● =Maa.= Italiaa rajoittavat idässä _Adrian_ meri, etelässä _Joonian_ meri ja _Tarentumin_ lahti sekä lännessä _Tyrrhēnan_ meri. Sitä ympäröivät _Sisilia_n, _Sardinia_n ja _Korsika_n saaret. Italialla ymmärrettiin vanhalla ajalla vain itse niemimaata. Po-joen laaksoa mainittiin nimellä _Gallia cisalpī´na_ eli Alppien _tämänpuoleinen Gallia_ ja sen katsottiin kuuluvan läheisesti nykyiseen Ranskaan, joka oli nimeltään _Gallia transalpī´na_ eli Alppien _tuonpuoleinen Gallia_. Niemimaan halki kulkevat korkeat _Apenniinit_, jotka muinoin olivat mahtavien tammimetsien peittämät. Niiden länsipuolella on joukko suoperäisiä laaksomaita ja tasankoja, joilla kullakin oli oma nimensä. Pohjoisimpana oli _Etrū´ria_, sitten seurasi _Lă´tium_ ja eteläisimpänä oli _Campā´nia_. Apenniinien itäpuolella olevista maakunnista oli vuorinen _Samnium_ tärkein. Rannikot ovat tasaiset ja hyvistä satamista köyhät, joten kauppa myöhään pääsi kehittymään. Maanviljelys pysyi kauan pääelinkeinona, mikä olikin luonnollista, kun ilmanala oli lauhkea ja maa hedelmällinen.

● =Kansat.= Suurin osa niemimaata oli 1) _italialaisten_ kansojen hallussa, joista huomattavimmat olivat Latiumin _latinalaiset_ ja Samniumissa asuvat _samnilaiset_. Näiden lisäksi asui Italiassa joukko muitakin kansoja. 2) _Kreikkalaiset_ olivat Etelä-Italiaan, jota sanottiin _Suur-Kreikaksi_, perustaneet useita siirtokuntia, muun muassa _Tarentumin_. Heidän hallussaan oli niin ikään koko itäosa Sisiliaa, jossa sijaitsi mahtava _Syrakusan_ kaupunki. Muun osan Sisiliaa sekä Sardinian ja Korsikan rannikot olivat 3) _karthagolaiset_ alistaneet valtansa alle. Po-joen laaksossa asui 4) _kelttiläisiä_, joita roomalaiset sanoivat _gallialaisiksi_. Kaikki luetellut kansat olivat indo-eurooppalaisia tai seemiläisiä. Sen sijaan Etruriassa asuvien 5) _etruskien_ sukuperä on tuntematon.

● =Etruskit.= Italian kansoista etruskit ensimmäiseksi saavuttivat jonkinlaisen sivistyksen. He olivat taitavia kauppamiehiä ja karthagolaisten kanssa he kilpailivat meriliikkeestä ja kauppaherruudesta Välimeren länsiosissa. Heidän rakennuksensa olivat taidokkaita; heiltä roomalaiset myöhemmin oppivat holvien rakentamisen. Kuvanveistotaiteen ja taideteollisuuden etruskit oppivat kreikkalaisilta ja jäljittelivät näitä niin hyvästi, että usein on vaikea erottaa etruskilaisia taide-esineitä kreikkalaisista. Tunsivatpa etruskit kirjoitustaidonkin, mutta nykyajan tiedemiehet eivät vielä ole oppineet ymmärtämään heidän kieltään. Etruskien maa oli jaettu moneen pieneen valtioon, jotka jo varhain, viimeiset n. v. 270 e. Kr., joutuivat roomalaisten käsiin. Sen jälkeen etruskit latinalaistuivat nopeasti, niin että heidän kielensä jo Kristuksen syntymän aikoihin alkoi unohtua.

● =Latinalaiset.= Latinalaiset olivat vanhimpina aikoina jakautuneet pieniin kaupunkivaltioihin, jotka muodostivat keskenään valtioliiton. Liiton johdossa oli aluksi _Alba Longa_n kaupunki, mutta myöhemmin kohosi tähän asemaan _Rooma_. Latinalaiset kaupunkivaltiot pysyivät sitten Rooman liittolaisina, kunnes ne v. 338 e. Kr. joutuivat täydellisesti Rooman valtaan.

ROOMA KUNINGASKUNTANA.

● =Rooman perustaminen.= Latiumin ja Etrurian rajalla _Tĭ´ber_-joen vasemmalla rannalla sijaitsi vanhan ajan merkillisin kaupunki Rooma. Se oli rakennettu seitsemälle kukkulalle, jonka takia sitä sanottiinkin »seitsemän kukkulan kaupungiksi». Kukkuloista tärkeimmät olivat _Capitōlī´nus_, _Palātī´nus_ ja _Aventī´nus_; näiden välillä oli epäterveellinen suo. Milloin kaupunki perustettiin, siitä ei ole luotettavia tietoja. Roomalaiset historioitsijat väittivät, että sen oli muka rakentanut kuningas _Rōmulus_ vuonna 753 e. Kr.

□ =Tarina Rooman perustamisesta.= Troian hävityksestä pelastui vain ani harva. Näiden joukossa oli _Aeneas_ [ēnē´as]-niminen urhoollinen sankari. Hän harhaili kauan tuntemattomilla vesillä, kunnes hän saapui Italiaan _Latiumin_ maakuntaan, jossa asui _latinalais_-_ten_ kansa. Sinne hänen poikansa perusti _Alba Longan_ kaupungin.

Neljäsataa vuotta Aeneaan kuoleman jälkeen _Nŭ´mitor_-niminen kuningas tuli Alba Longan hallitsijaksi. Hänet syöksi hänen nuorempi veljensä _Amŭ´lius_ valtaistuimelta ruveten itse hallitsijaksi. Sen jälkeen Amulius karkotti Numitorin etäiseen maataloon, tapatti hänen poikansa ja vihitti hänen tyttärensä _Rhĕa Sylvia_n Vestan neitsyeksi, s. o. _Vesta_ jumalattaren papittareksi, joka ei koskaan saanut solmia avioliittoa. Kerran kun Rhea Sylvia oli noutamassa vettä, ilmestyi hänelle sodan jumala _Mars_, joka otti hänet puolisokseen. Jonkin aikaa tämän jälkeen Rhea Sylvia sai kaksoset. Hänet tuomittiin silloin naimattomuuslupauksensa rikkomisesta kuolemaan, ja pojat asetettiin pajukopassa Tiber-jokeen. Lipuessaan hiljalleen jokea alas koppa tarttui viikunapuun oksaan. Sinne pojat olisivat kuolleet nälkään, ellei Marsin lähettämä naarassusi olisi saapunut paikalle, kantanut heitä luolaansa ja siellä imettänyt heitä. _Palātī´nus_ kukkulalla asuva Amuliuksen paimen löysi kaksoset luolasta ja vei heidät kotiin vaimolleen, jolta juuri oli kuollut lapsi. Täällä _Rōmulus_ ja _Rĕmus_, niin poikia nimitettiin, kasvoivat Amuliuksen paimenten joukossa. He varjelivat karjaa pedoilta ja rosvoilta ja kävivät usein tappelemassa _Aventī´nus_ kukkulalla asuvien Numitorin paimenten kanssa. Kerran nämä saivat pojat vangeikseen ja veivät heidät Numitorin eteen, joka ihmetteli heidän reippauttaan ja sen johdosta alkoi tutkia heidän syntyperäänsä. Vihdoin kävi ilmi että nuorukaiset olivat Numitorin tyttärenpoikia. Romulus ja Remus kokosivat silloin joukon tovereita, tappoivat Amuliuksen ja tekivät jälleen Numitorin kuninkaaksi.

Siihen paikkaan, jossa nuorukaiset olivat viettäneet lapsuusaikansa, he sitten perustivat Rooman kaupungin. Romulus kynti härällä vaon kaupungin ympäri neliskulmaan, ja vaosta käsin luotiin multavalli. Tämän piirin sisään rakennettiin mitättömiä olkikattoisia savimajoja. Kun veljesten kesken sittemmin tuli riita siitä, kenen mukaan kaupunkia nimitettäisiin ja kuka tulisi sen kuninkaaksi, Remus teki pilkkaa koko kaupungista, hypäten vallin yli. Silloin Romulus suutuksissaan tappoi hänet ja sanoi: »Käyköön samoin jokaiselle, joka hyppää tämän muurin yli!» Sen jälkeen sanottiin kaupunkia Romuluksen mukaan Roomaksi, ja hän tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Saadakseen kaupunkiinsa asukkaita Romulus julisti sen turvapaikaksi, jossa kaikki vainotut, vieläpä pahantekijätkin, saivat suojaa. Näin kerääntyi Roomaan paljon miehiä, mutta naisista oli puute. Silloin Romulus pani toimeen uskonnollisen juhlan, johon naapurikansat kutsuttiin. Varsinkin tuli lukuisasti _sabiinilaisia_ vaimoineen ja tyttärineen. Mutta keskellä juhlaa roomalaiset nuorukaiset, kuninkaan annettua merkin, syöksyivät vierastensa joukkoon, tempasivat kukin neitosensa sekä kantoivat hänet kaupunkiin. Ryöstetyt naiset leppyivät pian miehilleen, mutta heidän isänsä miettivät kostoa ja lähtivät sotaretkelle Roomaa vastaan. Kesken kahakkaa ryöstetyt sabiinittaret kuitenkin riensivät riiteleviä sovittamaan, ja niin saatiin rauha solmituksi.

● =Hallitusmuoto.= Rooman vanhin hallitusmuoto oli rajoitettu yksinvalta. _Kuningas_ oli ylimmäinen pappi, ylimmäinen tuomari ja ylimmäinen sotapäällikkö. Hänen rinnallaan johti valtiota neuvosto, jota sanottiin _senaatiksi_. Sen muodostivat vanhimmat ja kokeneimmat kansalaiset. Senaattorien lukumäärä vaihteli eri aikoina, kohoten tavallisesti muutamaan sataan. Tärkeissä asioissa kysyttiin vielä _kansankokouksen_ mielipidettä aivan kuin Kreikassa. Kansankokoukseen pääsivät kaikki perheenisät.

Vanhimpina aikoina oli Roomassa kaksi kansanluokkaa. _Patriisit_ olivat varakkaita ylimyksiä, jotka omistivat suurehkoja maatiloja Rooman ympäristössä. _Plebeijit_ sen sijaan olivat köyhiä käsityöläisiä tai talonpoikia. Heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia; he eivät päässeet senaattiin, eivät saaneet solmia avioliittoja patriisien kanssa eivätkä käyttää äänioikeutta kansankokouksessa.

Kun kuninkaat ajan oloon alkoivat pelätä, että patriisit riistäisivät heiltä vallan, he syrjäyttivät vanhan kansankokouksen ja antoivat sen sijaan sotajoukon toimia kansankokouksena. Roomalainen sotajoukko oli kokoonpantu 100 miehen suuruisista osastoista eli _kenturioista_. Siitä syystä sanotaankin tätä uutta kokousta _kenturiakokoukseksi_. Aluksi kansalaiset kokoontuivat aseistettuina ikään kuin sotaan lähteäkseen, mutta myöhemmin jätettiin aseet kotiin ja kokoonnuttiin aivan rauhallisesti kuin kansankokoukseen ainakin. Koska plebeijitkin suorittivat sotapalvelusta, hekin siis saivat äänestää. Äänestäminen tosin toimitettiin niin, että patriiseilla yhä oli ratkaisuvalta. Plebeijit saivat kuitenkin ottaa osaa asioiden käsittelemiseen ja toistaiseksi he tyytyivät siihen.

● =Rooma kasvaa.= Mitä enemmän Rooman väkiluku kasvoi ja mitä mahtavammaksi kaupunki kävi naapurivaltioiden rinnalla, sitä enemmän huolehdittiin myös sen ulkonäöstä. Ryhdyttiin suurenmoisiin rakennustöihin, joita enimmäkseen etruskilaiset arkkitehdit johtivat. Kukkuloiden välinen suo kuivattiin rakentamalla likaviemärejä, jotka suuren pääputken, _Cloā´ca mā´ximan_, kautta purkautuivat Tiberiin. Capitolinukselle rakennettiin Juppiter jumalalle suuri temppeli, jota sanottiin _Capitō´liumiksi_. Tämän kukkulan ja Palatinuksen välinen tasanko raivattiin toriksi, jota sanottiin _Fŏ´rumiksi_. Palatinuksen ja Aventinuksen väliin rakennettiin suuri soikea kilparata, _Circus mā´ximus_.

● =Kuningasvalta kukistetaan.= Kuninkaiden yritys lujittaa valtaansa plebeijien avulla epäonnistui. Päinvastoin senaatti syrjäytti yhä enemmän kuninkaat, joille lopuksi jäi vain erikoisten uskonnollisten menojen toimittaminen. Vihdoin Rooma muuttui _tasavallaksi_ n. v. 500 e. Kr. Kuninkaan vallan vähetessä sotajoukon johto ja tuomio-oikeus joutuivat erikoisille vuodeksi kerrallaan valituille virkamiehille, joita sanottiin _praetoreiksi_ [prētori]. Praetoreita oli kolme, ja he jakoivat vallan keskenään siten, että kaksi heistä toimi sotapäällikköinä ja kolmas istui oikeutta Forumilla. Myöhemmin sotapäällikköpraetoreita alettiin sanoa _konsuleiksi_, ja heistä tuli arvokkaampia virkamiehiä kuin tuomaripraetoreista, joiden lukumäärää suuresti lisättiin.

□ =Horatiukset ja Curiatiukset.= Roomassa oli tarinain mukaan kaikkiaan seitsemän kuningasta. Useimmat heistä olivat sotaisia hallitsijoita. Sellainen oli myös _Tullus Hostī´lius_, jonka aikana Rooma ja Alba Longa joutuivat sotaan keskenään. Kun sotajoukot kohtasivat toisensa, albalaisten päällikkö astui esiin ja sanoi: »Eikö ole hulluutta kahden heimolaiskansan vuodattaa toistensa verta? Ennen ratkaiskoon kaksintaistelu koko asian!»

Kummassakin sotajoukossa palvelivat kolmoset, jotka iältään ja asekuntoisuudeltaan olivat toistensa veroiset. Roomalaiset kolmoset olivat nimeltään _Horā´tius_ ja albalaiset _Curiā´tius_. Nämä suostuivat keskenään ratkaisemaan taistelun. Sotajoukot asettuivat aseettomina katselemaan taistelun kulkua. Kun sovittu merkki annettiin, veljeskolmikot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Kauan ottelu oli ratkaisematta. Vihdoin kaksi Horatiusta vaipui kuolleena maahan, mutta myös Curiatiukset olivat pahasti haavoittuneet. Albalaiset kohottivat voimakkaan riemuhuudon, ja roomalaiset kadottivat jo kaiken toivonsa. Mutta viimeinen Horatius oli vielä haavoittumatta. Jotta hänen ei tarvitsisi taistella kaikkien vastustajiensa kanssa samalla kertaa, hän lähti pakenemaan. Juostuaan aimo matkan hän kääntyi ja huomasi, että takaa-ajajat olivat kaukana toisistaan, sillä jokainen heistä oli juossut niin kovaa kuin haavoiltaan jaksoi. Silloin Horatius karkasi lähimmän kimppuun ja sai hänet surmatuksi, ennen kuin seuraava ehti avuksi. Sitten hän voitti tämän ja vihdoin kolmannenkin veljen. Iloisina Rooman päälliköt kiiruhtivat eloon jääneen sankarin luo, syleilivät häntä ja tervehtivät häntä voittajana. Mutta albalaiset antautuivat roomalaisten valtaan.

Ylpeänä Horatius palasi kotiin kantaen kolmen voitetun Curiatiuksen sotapukuja. Portilla sisar tuli häntä vastaan. Tämä oli erään Curiatiuksen kihlattu morsian, ja nähdessään sulhonsa vaatteet, jotka hän itse oli ommellut, hän puhkesi äänekkäihin valituksiin. Tästä veli raivostui, paljasti miekkansa ja surmasi sisarensa huudahtaen: »Näin käyköön jokaiselle roomattarelle, joka suree vihollisen kuolemaa!»

□ =Kuningasten karkottaminen.= n. v. 500 e. Kr. Rooman viimeinen kuningas _Tarqvĭ´nius Supe´rbus_ oli julma ja vallanhimoinen mies, joka sorti sekä ylhäisiä että alhaisia. Eivätpä hänen omat sukulaisensakaan olleet turvassa hänen epäluuloltaan. Ainoastaan eräs hänen omaisistaan, nimeltä _Jūnius Brūtus_, osasi välttää hänen julmuuttaan tekeytymällä mielipuoleksi. Kun Tarqvinius vihdoin käytöksellään oli kiihottanut koko kansan vastaansa, Brutus katsoi toiminnan ajan tulleen. Hän piti _Fŏ´rumilla_ tulisen puheen ja sai kansan tarttumaan aseisiin ja karkottamaan kuninkaan Roomasta.

Nyt oli Rooma _tasavaltana_. Kansalaiset vannoivat pyhän valan, etteivät milloinkaan enää kärsisi yksinvaltaa keskuudessaan. Hallituksen johtoon asetettiin kaksi _konsulia_, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Ensimmäisiksi konsuleiksi tulivat Junius Brutus ja muuan _Collātī´nus_, taitavaksi ja rohkeaksi tunnettu mies. Heidän aikanaan Tarqvinius yritti päästä uudelleen Rooman kuninkaaksi. Hän solmi salaliiton muutamien roomalaisten ylimysnuorukaisten kanssa, jotka lupasivat salaa avata hänelle kaupungin portin. Salaliitto saatiin kuitenkin paljastetuksi. Silloin havaittiin, että salaliittolaisten joukossa oli kaksi Brutuksen poikaa sekä kaksi Collatinuksen veljenpoikaa. Rikokselliset vietiin konsulien eteen, jotka istuivat Forumilla oikeutta. Ensin tuotiin Brutuksen pojat esiin. Isä lausui kuolemantuomion, ja vartijat panivat sen toimeen. Kun sitten Collatinuksen veljenpoikien vuoro tuli, setä tahtoi pelastaa heidän henkensä ja ehdotti maanpakoa. Mutta Brutuksen vaatimuksesta heidätkin mestattiin. Collatinus, joka oli pitänyt sukulaistensa henkeä suuremmassa arvossa kuin valtion lakeja, karkotettiin Roomasta.

Nyt Tarqvinius ryhtyi puuhaamaan sotaa Roomaa vastaan. Eräs _etruskilaisten_ kuningas _Porse´nna_ lupasi hänelle apuaan ja marssi suuri sotajoukko muassaan Roomaa kohti. Jo yritti Porsenna hyökätä Tiberin yli johtavalle paalusillalle. Hämmästyneinä roomalaiset lähtivät pakosalle. Ainoastaan urhoollinen _Horātius Cocles_ kahden toverin avustamana jäi sillan korvalle torjumaan vihollisten hyökkäystä, sillä aikaa kun silta revittiin heidän takanaan. Kun yksi lauta vain enää oli jäljellä, toverit riensivät sitä pitkin toiselle rannalle, mutta Horatius jäi yhä paikalleen. Vasta kuullessaan sillan romahduksen selkänsä takana hän hyppäsi varustukset yllään veteen ja ui onnellisesti joen yli.

Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi Porsenna asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja pakottaakseen sen nälällä antautumaan. Jalo ylimysnuorukainen _Mūcius_ päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa laskoksiin ja hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut kuningasta, hän erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi hänet. Läsnäolijat kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen, joka alkoi tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius ilmoitti, että muka oli joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat luvanneet murhata hänet, jos ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas pelästyi ja uhkasi polttaa Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi salaliittolaisia. Mutta Mucius meni sanaa sanomatta tulen ääreen, paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan räväyttämättä sen hiljakseen hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen rohkeutta, että lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten väijytyksiä hän heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä päivästä alkaen tuli Muciukselle kunniakas lisänimi _Scaevola_ [skē´vola], joka merkitsee vasenkätistä.

● =Uskonto.= Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia, jotka olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja. Erikoinen jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia syömään ja juomaan, toinen taas kävelemään; jokaisessa elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä saakka ihminen saattoi turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella lähteellä ja vuorella, jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä, jokaisella puulajilla ja viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa. Mutta roomalaiset eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät osanneet sanoa, minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään kuin sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt rukoukset tai uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat velvolliset heitä auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he laiminlöivät velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät auttaneet heitä. Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat taivaan jumala _Juppiter_, maanviljelyksen ja sodan jumala _Mars_ sekä kotilieden jumalatar _Vesta_.

Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi oli pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset papit muodostivat _pontifexien_ pappiskunnan ja heidän tehtävänään oli huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella jumalalla oli sitä paitsi omat 2) _erikoispappinsa_. Sellaisia olivat esim. _Vestan neitsyet_, jotka vaalivat valtion pyhää liesitulta. Huomattava asema oli vielä 3) _ennustajapapeilla_, jotka erikoisten enteiden nojalla ilmoittivat, olivatko aiotut toimet jumalille mieluisia vaiko eivät. Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä _augŭrit_, jotka ennustivat lintujen lennosta.

PATRIISIT JA PLEBEIJIT.

● =Plebeijien asema huononee.= Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa, mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän oli siitä syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin _valtion maaksi_, jätettiin kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista osattomiksi.

● =Kansantribuunit.= Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että kaupunginosien eli _trĭbuksien_ päämiehet, jotka valittiin _tribuskokouksissa_, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin _kansantribuuneiksi_. Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei tarvinnut kuin lausua _vĕ´tō_ (kiellän), niin päätös menetti voimansa.

□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa, _patriisit_ ja _plebeijit_. Patriisit olivat varakkaita maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan pellot jäivät viljelemättä.

Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.

Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä, Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan, plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen _Pyhälle vuorelle_ parin peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion. Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille _Menē´nius Agri´ppa_n johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat. Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»

Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan. Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä. Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa kokouksissaan valita _kansantribuuneiksi_ sanottuja virkamiehiä. Näiden tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle. Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain sanan _vĕ´tō_ (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne tuottivat plebeijeille vahinkoa.

Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.

Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla oli.

□ =Coriolanus.= Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia virkamiehiä kohtaan. Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä _Coriolā´nus_. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa _volskeja_ vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin maanpakoon Roomasta.

Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä astioita saapuivat hänen puheilleen.

Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen äidin, vanhan _Vetū´ria_n luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta poikasi menettänyt.»

Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he riistivät häneltä hengen.

□ =Cincinnatus.= Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi _diktaattorin_, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut olla diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.

Kun roomalaiset olivat sodassa _aeqvejä_ [ēkvit] vastaan, oli vihollisen onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli _Cincinnā´tus_-niminen jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun airuet saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän parhaillaan kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua ja lähti sitten Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi vielä samana yönä aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa mukanaan kaksitoista vallituspaalua. Perille päästyään roomalaiset loivat multavallin aeqvien aseman ympäri ja vahvistivat vallin paaluilla. Samalla he kohottivat sotahuudon, jonka johdosta aeqvien piirittämä sotajoukonosasto teki hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita ahdistettiin kahdelta puolen, huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että heidän oli antautuminen. Voitetun sotajoukon Cincinnatus pakotti kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi keihästä pystyyn maahan ja kolmas sidottiin vaakasuoraan niiden väliin, joten muodostui matala portti. Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea yksitellen läpi. Ikeen alta kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla sotajoukon osaksi.

Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui diktaattorin vallasta ja palasi peltotöihinsä.

● =Kahdentoista taulun lait (449).= Kansantribuunit ryhtyivät kohta tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei ollut tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien kirjoittamista varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin _dekemvireiksi_. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin _kahdentoista taulun laeiksi_. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta oikeutta, joita heillä ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää saanut tehdä velkojen tähden orjaksi.

● =Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon.= Lakien kirjoittamisen jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja säätyluokkien välillä. Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin patriisien ja plebeijien välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen plebeijit saivat oikeuden päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä kaikkiin muihin valtion virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien vaikutusvalta lisääntyi, kun tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää koko kansaa koskevista asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin pääluvun mukaan, joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr. plebeijit vihdoin olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon patriisien kanssa. Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät yksinoikeutensa muutamiin pappisvirkoihin.

● =Rooman virkamiehet.= Säätyriitain aikana Rooman valtakunta oli alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät konsulit ja praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan heidän rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat olivat enin arvossa pidetyt:

_Censorien_ virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään oli valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin ja nimittää senaattorit.

_Konsulit_ toimivat hallituksen johtajina ja sotajoukon päällikköinä.

_Praetorit_ olivat ylituomareita.

_Kansantribuunit_ olivat alemman kansan puoltomiehiä.

_Aedilit_ [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset huvit sekä valvoivat yleistä järjestystä.

_Quaestorit_ [kvēstori] olivat valtion rahastonhoitajia.

Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa katsottiin tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle. Silloin nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi _diktaattori_, jolla oli rajaton valta.

ITALIAN VALLOITUS.

● =Gallialaisten retki (387).= Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at gallialaiset hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat Rooman sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen. Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat, kunnes saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.

● =Keski-Italian valloitus.= Gallialaisten lähdettyä kesti monta vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu, kivisellä muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen se kuitenkin taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle. Ruvettiinpa uusiakin valloituksia tekemään. _Latinalaiset_ kukistettiin (v. 338) ja viimeiset _etruskilais_kaupungit valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä vastarintaa tekivät _samnilaiset_. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan 30 vuotta ja kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat samnilaisten vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko Keski-Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman hallussa.

□ =Camillus.= Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta taistelivat etruskeja vastaan. Varsinkin _Vēji_-niminen etruskilaiskaupunki teki sitkeästi vastarintaa. Kymmenen vuotta roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin diktaattori _Cami´llus_ kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin alitse. Sitä myöten sotamiehet tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat suunnattoman saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän ylpeäksi ja sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista, roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.

Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat raa´at _gallialaiset_ tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan, he vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä». Roomalaiset lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin. Sitten viholliset ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman sotajoukkoa pelastui _Capitōlium_in linnaan keskelle Rooman kaupunkia, toinen osa pääsi pakenemaan kaupungista.

Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä jääneen Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan korvalle. Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat heidät. Sen jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa muuttui suitsuaviksi raunioiksi.

Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta, jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat hänen esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle, kun pyhät hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja syöksivät viholliset alas syvyyteen.

Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa. Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset valittivat tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi voitettuja!) ja heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.

□ =Curtius.= Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi Roomassa hirvittävä rutto. Hätä tuli kahta suuremmaksi, kun sattui ankara maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia. Ennustajapapit _augŭrit_ ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos siihen heitettäisiin, mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori Curtius täydessä sota-asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi jumalille ja heittäytyi rohkeasti syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen jälkeensä.

□ =Manlius ja Decius.= Kerran syntyi riita roomalaisten ja _latinalaisten_ välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien valitsemiseen, mutta siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet suostumustaan. Silloin alkoi sota latinalaisia vastaan. Rooman sotajoukon päällikkönä oli _Manlius_-niminen konsuli. Koska latinalaiset olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri roomalaisten keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä kuoleman uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä päivänä Manliuksen poika lähti tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden seurassa. Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati häntä kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi, unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli tahtoi osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika mestattiin.

Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli _Dĕcius_. Ennen taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa oli viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis taistelemaan, joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten molemmat osastot taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen rivit alkoivat horjua. Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi luokseen ylimmän papin, peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili: »Juppiter, isä Mars ja te kaikki elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa me ja meidän vihollisemme ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten päästä taistelussa voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja kuolemaa! Minä vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan jumalille.» Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle vihollisjoukkoa. Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta hahmoa, ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun hän vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen ja pääsivät taistelussa voitolle.

□ =Pontius.= Kun roomalaiset taistelivat _samnilaisia_ vastaan, sattui kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin _Caudiumin solaan_. Samnilaisten kuningas _Pontius_ tiedusteli vanhalta kokeneelta isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina vapaiksi saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä miestä myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei kuitenkaan seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon kulkemaan ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille edullisen rauhan. Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän palata kaupunkeihinsa.

Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. Silloin konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa, vaan sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin tehtiinkin. Mutta Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan vaati, että koko roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin solaan, jossa se oli ollut saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut täyttämään vaatimusta, Pontius jalomielisesti vapautti konsulin ja päästi hänet kotiin.

Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta voitolle.

□ =Roomalaisten sotataito.= Samnilaissotien aikana roomalaisten sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka olivat täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he ottivat osaa 46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat velvollisia tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta täytettyään 60 vuotta he olivat sotapalveluksesta täysin vapaat. — Roomalaisen sotajoukon muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi tai useampikin _legioona_, joissa oli noin 4,000 miestä kussakin. Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin, joita sanottiin kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet asettuivat kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli kukoistavia sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja kolmannessa juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos ensimmäisen rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan. Kolmannen rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi olallaan ja peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi voitettiin, tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät heihin ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka viimeinenkin rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat kahakkaan, vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he vetäytyivät leirinsä suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.

Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä _peitsi_ sekä lyhyt _miekka_. Puolustusaseina hänellä oli _kypärä_, _nahkahaarniska_, _säärystimet_ ja suuri neliskulmainen _kilpi._ Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot, jouset tai kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni ratsuväenosasto.

Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: _muurinsärkijöitä_ ja _piiritystorneja_. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä, kuten esim, voimakkaita _heittokoneita_, joilla viskattiin suuria kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.

Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.

Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva, myöhemmin kotka.

Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä. Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli _triumfi_ eli _riemusaatto_. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. Tämän jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä. Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko kaupunki oli juhla-asussa.

● =Tarentumin sota (280–270).= Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta _Tarentum_ uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta _Pyrrhokselta_. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa _Beneve´ntum_in lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.

□ =Pyrrhos ja Fabricius.= Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin osan. Siellä asui pääasiallisesti _kreikkalaisia_, jotka kaupallaan olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas _Pyrrhoksen_. Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa, barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan, aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan Persian retkellä. Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja, roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».

Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e. Kr.

Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua. Varsinkin senaattori _Fabrĭ´ciuksen_ ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta kreikkalainen historioitsija _Plū´tarkhos_ kertoo seuraavasti: »Pyrrhos pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi. Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään, ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’ Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua, tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin, sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi kuolemantuomion jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.

Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea _Appius Claudius_, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani; nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.

● =Miten Italiaa hallittiin.= Roomalaiset olivat pienenä vähemmistönä kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden vaadittiin heiltä taitoa, että he voisivat pitää koko Italian alamaisuudessa. Heidän mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!» (dī´vide et i´mperā). Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet roomalaisia heidän sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää sisäiset asiansa, mutta toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa. Näin he synnyttivät eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja siten he saivat estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset kapinayritykset.

Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa ylläpitämiseksi. Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli _kolonioita_, joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja valtakunnan eri osat yhdistettiin toisiinsa lujilla _sotilasteillä_, jotka olivat niin hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä päivänä ovat käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie oli Appius Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti Roomasta etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat lamautetuksi kaiken vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat sulautuivat roomalaisiin, ja vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko Italian.

PUUNILAISSODAT (264–146).

● =Rooma ja Karthago.= Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren ympärillä viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja Rooma. Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa muiden kanssa, vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman hallittavakseen. Sen tähden oli sota muiden suurvaltojen kanssa välttämätön.

Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä. Karthago oli Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki. Siellä oli suuria tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas Afrikan sisämaahan ja heidän laivansa liikkuivat Välimeren kaikissa osissa. Kaupunki oli hallitusmuodoltaan tasavalta. Palkkajoukoillaan se oli vallannut Pohjois-Afrikan rannikon koko länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa sekä läntisen Sisilian. Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa, lännen molemmat suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.

● =Ensimmäinen puunilaissota (264–241).= Roomalaiset sanoivat Karthagon asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan käytyjä sotia sanotaan _puunilaissodiksi_. Ensimmäinen näistä kesti yli 20 vuotta (264–241). Roomalaiset olivat tähän saakka taistelleet vain maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi hankkia laivasto. Suurin ponnistuksin he saivatkin sen rakennetuksi, voittivat Karthagon _Mylae_n [my̆´lē] taistelussa ja pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan Sisilian saaren, josta tehtiin Rooman ensimmäinen _maakunta_ eli _provinssi_.

□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään valtaansa Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli puunilaisten kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. _puunilaissodat_.

Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon laita oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat pienillä virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan taljan; gallialaiset heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia miekkojaan; saarien asukkaat viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta kaikki nämä joukot olivat pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain päällikköinä. Sen tähden maajoukko oli heikko verrattuna Rooman sotajoukkoon.

Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä, jonka tähden he päättivät hankkia itselleen laivaston. Mutta he olivat suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat ja miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva haaksirikkoutui Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen, ja sen mukaan he rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun olivat liikkumaan merellä, he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan sanottavia aikaan. Silloin he keksivät sellaisen keinon, että kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan. Saapuessaan vihollislaivaston luo he laskivat laskusillat alas, niin että niiden päässä olevat terävät raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset olivat kytketyt yhteen, roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin vihollisten laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.

Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat voiton karthagolaisista, uskalsipa konsuli _Regulus_ lähteä Afrikkaankin vihollista ahdistamaan. Hän valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui vihdoin Karthagon edustalle. Mutta silloinpa sotaonni kääntyi. Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse joutui karthagolaisten vangiksi.

Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi, jos hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti kansalaisiaan jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja Regulus palasi kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet kertoman mukaan kidutettiin kuoliaaksi.

Sodan päätyttyä roomalaiset saivat _Sisilian_, josta tuli Rooman _ensimmäinen maakunta_.

● =Toinen puunilaissota (218–201).= Muutamia vuosia ensimmäisen puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa Karthagolta Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen maakuntansa. Nämä tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti heikentäneet Karthagoa, joka sen sijaan valtasi Pyreneitten niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli karthagolaisten päällikkönä taitava _Hannibal_, joka oli ottanut Rooman kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat kauppiaat eivät tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään Roomalle ystävällisen kaupungin Espanjassa, saaden täten roomalaiset julistamaan sodan. Näin alkoi _toinen puunilaissota_ (218–201).

Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin Espanjaan, mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse rientämällä maitse Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän saapui äkkiarvaamatta roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne sotajoukot, jotka roomalaiset lähettivät häntä vastaan, hän voitti toisen toisensa jälkeen. Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin, mutta tämänkään ei onnistunut voittaa Hannibalia.

□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta. Sinne purjehti ylhäissukuinen _Hamilkar_, joka valloitti suuren osan tuota hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen 9-vuotias poikansa _Hannibal_ pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle. Isä suostui poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan alttarin juurelle, jossa kehoitti häntä vannomaan, että hän ikuisesti vihaisi roomalaisia. Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti hamaan kuolemaansa saakka.

Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs, hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut häntä pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä, nälkää ja janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen kestävyyttään. Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja nerokkaasti hän osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat. Sotamiehet rakastivat häntä kuin isää, ja päällikkönä hän etsii vertaistaan maailmanhistoriasta.

Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa olevan _Saguntum_in kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin alkoi _toinen puunilaissota_ v. 218.

Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli Pohjois-Italiaan.

Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet alkoivat olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat suhteellisen loivat, joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä enemmän häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen salaväijytykset. Kun sotajoukko yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut autiolle solaylänteelle Mont Blancin juurelle, sotilaat jo olivat lopen uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään Hannibal vei heidät eräälle kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian leviävän silmiensä eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä Hannibal ryhtyi laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin nousu vuorille, sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti miehet liukastuivat kapeilta po-luilta ja suistuivat suin päin syvyyteen. Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli kuljettaa kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja kömpelöt sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi viettävän lumikentän poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin loukkuun eivätkä lopulta päässeet kulkemaan eteenpäin enempää kuin taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin jyrkkä, että jalkamiehet liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa nousemaan pystyyn, he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin rakennetuksi lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään. Kaksi viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa sotajoukkoa joutui hukkaan.

Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai istutetuksi sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden, antautumalla kaikkiin niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän yksinkertaista ruokaansa, marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui taivasalla. Vihollisten asemat ja suunnitelmat hän ymmärsi saada selville vakoojien avulla. Ei kukaan vakoilussa vetänyt vertoja hänelle itselleen. Valepuvussa ja tekoparta leuassa hän kävi Italian kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä asukkaiden kanssa.

Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan, mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu _Fă´bius Mā´ximus_ ei uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa ei miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä »vitkastelijaksi» (Cunctā´tor).

Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon. Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja 2,000 naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien naudat hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo tulta syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä, aivan tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten keksimä sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he joka puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin joukot livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.

● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. _Cannae_n [ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista makasi kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria. Nyt kaikki luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia valloittamaan. Rooman valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen kuluttua asukkaat sanoivat toisilleen: »Hannibal on porttien edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun odottivat suurta onnettomuutta. Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan katsoi tarpeelliseksi ensin saada puolelleen Italian kansat.

Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.

Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille tarpeeksi apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua Espanjassa. Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset alkoivat luopua hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla mielellä vetäytyä Italian eteläisimpään niemimaahan, jonne hän varustautui niin lujasti, että hän vielä vuosikausia saattoi tehdä vastarintaa roomalaisille.

Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli _Scīpio_ onnekkain. Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan roomalaisille. Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään Karthagoa sen omilla tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon kauppaylimyksille tuli hätä käteen. He lähettivät pikaisesti sanan Hannibalille Italiaan, että hänen viipymättä oli palattava Karthagoa puolustamaan. Hannibal noudatti käskyä. _Ză´ma_n luona sotajoukot iskivät yhteen. Verisen taistelun jälkeen roomalaiset saivat voiton. Karthagon oli pakko suostua rauhaan, joka lopetti sen mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla ryhtymättä sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi suunnattoman rahasumman.

□ =Arkhimedes.= Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen tähden roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi, ryhtyivätkin kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena olevaan aikaan etevä fysiikan tutkija _Arkhimē´dēs_. Hänen keksimillään sotakoneilla piti kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat lähestyivät kaupungin muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla koukuilla varustettuja rautavitjoja; ne tarttuivat laivoihin, joiden perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain painuessa veden alle. Näitä koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle Arkhimedes asetti keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli- ja keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.

Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan Arkhimedeen kuoliaaksi.

□ =Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet.= Kauan Hannibal taisteli onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei voinut lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia legioonia, kun taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja Karthagosta. Vihdoin nuori, urhokas _Scīpio_ lähti meren yli Afrikkaan ahdistaakseen vihollista sen omalla alueella. Silloin Hannibal sai käskyn saapua Karthagoa puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta lausuen katkerana: »Eivät roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan Karthagon neuvoskunta.»

Hannibal tapasi vihollisen _Ză´ma_n luona, muutaman päivän matkan päässä Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat toisensa sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko olennoltaan uljas; Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja pettymysten vanhentama. Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal aloitti keskustelun. Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi rauhaa. Mutta kun sen ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen antautuminen, Hannibal vetosi aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt niinkuin ennenkin Hannibal johti joukkojansa erinomaisella päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä olivat kaatuneet Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet pitämään puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot olivat kovat. Karthagon täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio poltti, sekä maksaa suunnaton rahasumma.

Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat häntä jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi paeta. Hän eli sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa hallitsijoita Roomaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään roomalaisten vainolta turvassa. Kun hän sai tietää, että hänet jo oli kavallettu vainoojilleen, hän otti myrkkyä, jota hänellä aina oli mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Tahdon päästää roomalaiset heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa vanhan miehen kuolla rauhassa.»

● =Kolmas puunilaissota (149–146).= Huolimatta tappioistaan ja ankarista rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan. Roomalaiset alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille vaaralliseksi. Varsinkin eräs vanha _Că´to_ niminen senaattori kiihotti roomalaisia tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän senaatin kokouksessa mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina hän lopetti puheensa sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.» Cato sai vihdoin roomalaiset julistamaan sodan kilpailijalleen. Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää rauhan millä hinnalla tahansa. Roomalaiset vaativat silloin kaupungin arvokkaimpia miehiä panttivangeiksi ja sitten kaikki kaupungissa olevat aseet. Karthagolaiset suostuivat molempiin vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset sen jälkeen määräsivät heidät hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen puolitoista peninkulmaa sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää vastarintaa. Yötä päivää taottiin uusia aseita, ja orjat vapautettiin ja tehtiin kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin aseistettu kaupunki. Vasta kolmen vuoden piirityksen jälkeen _Scipio_ nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat asukkaat tapettiin; toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin perustuksiaan myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin _Afrikka_-niminen maakunta.

● =Muita valloituksia.= Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset kävivät useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu valtakunta kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa kuin Karthago. _Gallia cisalpina_ kukistettiin aivan helposti. Jonkin verran työläämpi oli _Makedonian_ ja siihen kuuluvan _Kreikan_ anastaminen. Miekaniskutta saatiin miehitetyksi Pergamos, jota roomalaiset sanoivat _Aasiaksi_.

● =Maakuntien hallitus.= Puunilaissotien jälkeen Rooman valtakuntaan kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki lähimpine ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n. v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.

Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai praetoreita ja heitä sanottiinkin sen tähden _prōkonsuleiksi_ tai _prōpraetoreiksi_. He olivat virassa vain yhden vuoden, niin kuin muutkin tasavallan virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä oli rajaton valta. Useimmat maaherrat olivat tunnottomia miehiä, jotka ajattelivat vain rikkauksien kokoamista, ja sen tähden he kiskoivat asukkailta suuria veroja ja vaativat heiltä lahjuksia, niin että varakkaimmatkin maakunnat muutamissa vuosikymmenissä köyhtyivät.

SUURTEN SOTIEN JÄLKEEN.

● =Roomalaiset tutustuvat kreikkalaiseen sivistykseen.= Jo Tarentumin sodan aikoihin roomalaiset joutuivat kreikkalaisten yhteyteen. Mutta vasta Makedonian ja Kreikan valloituksen jälkeen kävi tavaksi, että ylhäiset roomalaiset lueskelivat kreikkalaisten runoilijoiden ja tiedemiesten teoksia ja jäljittelivät elämäntavoissaan kreikkalaisia.

Jotta lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tutustuisivat kreikkalaiseen sivistykseen, rikkaat roomalaiset hankkivat heille kreikkalaisia orjia _kotiopettajiksi_. Toiset lähettivät lapsensa jonkun kaupunkiin asettuneen _grammatikuksen_ luo, jolta he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan niin latinaa kuin kreikkaa. Myöhemmin oppilaat pääsivät puhuja- eli _rhētorikouluun_, jossa heille opetettiin pääasiallisesti puhetaitoa. Useat eivät tyytyneet tähänkään, vaan matkustivat _yliopistoihin_, Ateenaan tai Aleksandriaan, opintojaan täydentämään.

● =Näytelmäinkirjoittajat.= Kun roomalaiset tutustuivat Kreikan kirjallisuuteen, heräsi heissä halu kirjoittaa latinankielisiäkin runoelmia. Rooman vanhemmista runoilijoista ovat varsinkin huvinäytelmien kirjoittajat _Plautus_ ja _Terentius_ kuuluisia. He jäljittelivät Kreikan kirjailijoita ja käänsivät suoraan näiden teoksista pitkiä otteita. Sen verran he kuitenkin muovailivat näytelmiä, että niissä esiintyvät henkilöt eivät olleet kreikkalaisten, vaan roomalaisten tapaisia.

● =Uskonto.= Yhteys kreikkalaisten kanssa vaikutti niin suuresti roomalaisten uskontoon, että he alkoivat ajatella jumaliaan ihmisten kaltaisiksi, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Tällöin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat sulivat toisiinsa, niin että kutakin kreikkalaista jumaluusolentoa vastasi roomalainen.

Roomalaisetkin saivat 12 pääjumalaa:

_Juppiter_ = Zeus. _Jūno_ = Hera. _Neptū´nus_ = Poseidon. _Plūto_ = Hades. _Mine´rva_ = Pallas Athene. _Mars_ = Ares. _Apo´llo_ = Foibos Apollon. _Diā´na_ = Artemis. _Vĕ´nus_ = Afrodite. _Vulcā´nus_ = Hefaistos. _Bacchus_ = Dionysos. _Mercŭ´rius_ = Hermes.

Mikäli Rooman valtakunta laajeni, ruvettiin muidenkin valloitettujen kansojen jumalia palvelemaan. Varsinkin itämaiset jumalat pääsivät pian kotiutumaan Roomaan. — Kuitenkin monet vanhat roomalaiset jumalat, kuten _Vesta_, yhä pysyivät suuressa arvossa.

Vieraita jumalia palveltiin usein riettailla juhlilla. Etenkin Bacchuksen kunniaksi vietetyt juhlat, _bakkanaalit_, herättivät kaikissa vakavissa kansalaisissa paheksumista. Näissä juhlissa roomalaiset nuorukaiset ja neitoset juopottelivat, jota paitsi pantiin toimeen kaikenlaisia siveettömiä menoja. Vihdoin täytyi Rooman senaatin kieltää bakkanaaliat.

● =Rooman säätyluokat.= Suurten sotien aikana oli Roomassa kehittynyt uusi ylimysluokka, johon kuului niin patriisien kuin plebeijien jälkeläisiä. Näitä ylimyksiä, jotka olivat rikastuneet sodissa ryöstämästään saaliista, sanottiin _optimaateiksi_. Muiden kuin optimaattien oli vaikea, melkeinpä mahdoton, saada korkeita virkoja Roomassa, sillä rikkaat ylimykset jakoivat runsaasti lahjuksia kansalle ja saivat siten kansan äänestämään heitä avoinna oleviin virkoihin. Optimaatit kuluttivat suuria summia kansan lahjomiseen, mutta päästyään maaherroiksi provinsseihin he nopeasti taas rikastuivat harjoittamalla mitä röyhkeintä kiskomista.

Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset _ritarit_. Nämä eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan he olivat tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat rahoja muille korkeata korkoa vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti maakuntain verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn summan, jolloin he saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin he kiskoivat enemmän kuin heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen itse mahdottomasti, mutta lopen köyhdyttäen maakunnan.

Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin tuomaan entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää kannattanut elää talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa rikkaille ja siirtyivät Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina. Köyhillä kansalaisilla oli kuitenkin suuri merkitys, koska he kansankokouksessa valitsivat virkamiehet ja päättivät laeista. Sen tähden optimaatit antoivat heille almuja, valmistivat silloin tällöin julkisia aterioita ja muutoinkin heitä liehakoivat, saadakseen heidät äänestämään oman tahtonsa mukaan. Näin pääsi turmiollinen lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.

Vielä huonompi oli _liittolaisten_ asema. Hekin palvelivat sotajoukossa ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat. Mutta heillä ei ollut äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden optimaatit eivät huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla toimeen, miten parhaiten taisivat.

Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli _maakuntalaisten_ asema, heitä kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.

Kaikkein säälittävin oli kuitenkin _orjien_ tila. Suurten sotien aikana orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä ainoalta sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja lisäksi ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta. Kuuluisimmat olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin päivittäin tuhansia orjia. Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän kuin Kreikassa. Rikkailla optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa tuhansiakin. Toiset toimivat palvelijoina ylimysten kaupunkiasunnoissa, toiset taas paimenina tai peltotyömiehinä maakartanoissa. Varsinkin viimeksimainittujen kohtalo oli surkea. Kahleet vyötäisillä ja jaloissa heidän täytyi päivin, raa´an voudin rääkkääminä, ahertaa pelloilla. Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin, puoleksi maahan kaivettuihin kosteihin asumuksiin, joissa he ahtauden takia tuskin saivat tilaa nukkuakseen. Toisinaan orjat yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät kukistettiin, ja heidän tilansa kävi vain entistä huonommaksi.

● =Tapainturmelus.= Kun roomalaiset ylimykset tutustuivat veltostuneihin kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat suunnattomia rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin turmeltuivat. Entinen rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus katosivat. Sen sijaan he mielellään ottivat vastaan lahjuksia. Siveetön elämä pääsi vallalle, kuten mainittiin bakkanaaleista puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja nautinnonhalu tulivat yleisiksi.

□ =Asunnot ja tavat.= Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta sisältä ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon, hänen ensin oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin ovenvartijana toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet _eteisen_ kautta suureen saliin, jota sanottiin _atriumiksi_. Keskellä atriumin kattoa oli neliskulmainen _aukko_, josta päivänvalo pääsi huoneeseen. Aukon kohdalla oli lattiassa _sadeallas_, johon sadevesi kerääntyi. Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu pienistä erivärisistä kivilaatoista, jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita, vieläpä esittivät tapauksia. Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan _mosaiikeiksi_. Seinät peitettiin kallisarvoisilla verhoilla, marmorilohkareilla tai hopea- ja vaskilevyillä; useasti niissä myös oli kauniita seinämaalauksia. Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita pikkuhuoneita, jotka olivat pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista. Perällä oli isännän _työhuone_, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan asioilla kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta talonväki kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella puolen oli _pylvässali_, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen, kukkalavoineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin ympärillä oli makuu- ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien työskentelyhuone, tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi vielä olla suuria avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.

Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa sekä jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät kuumana vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja, kylpyhuoneita ja laajoja puutarhoja.

Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja ilman selkänojaa, toisin paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita käytettiin osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta syömään makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi roomalaiset riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä lakanoilla ja peitteillä. Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia hienosti valmistettuja lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi huoneita koristivat kuvapatsaat.

Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään _tŭ´nika_. Se oli hihaton mekon tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä kiinnitetty. Housuja ei ollenkaan käytetty. — Naisten kotipuku oli jotenkin samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan saakka. — Lähtiessään kaupungille roomalainen otti tunikan lisäksi vielä _tŏ´gan_. Tämä oli pitkänomainen vaatekappale, joka taidokkaasti sovitettiin ruumiin ympäri. Se oli epämukava, ja vaadittiin paljon tottumusta siltä, joka liikkuessaan ei päästänyt sen laskoksia epäjärjestykseen. Korkeilla virkamiehillä oli togassaan purppurapäärme. — Naisten päällysvaate muistutti togaa. — Päähinettä ei käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä oloissa pidettiin sandaaleja, matkoilla kenkiä.

Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien sekä hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin muhennosta, riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi syötetyillä madoilla, sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä, hedelmiä ja vihanneksia tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan henkilöitä, jotka kesken ateriaa ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen nauttia enemmän maukkaita ruokia. Palvelijat paloittelivat ruoat valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.

Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema ollut kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat kapeat ja rakennukset kohosivat 6- tai 7-kerroksisina kummallakin puolen. Ne olivat huonosti rakennetut; tulvan sattuessa ne helposti hajosivat, ja tulipalot hävittivät vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille, kokonaisia kortteleja. Huoneet olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus varsinkin lasten keskuudessa oli suuri. Päivät pitkään nuo köyhät kansalaiset vetelehtivät repaleisissa tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he palasivat ummehtuneisiin asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka; parhaassa tapauksessa leipä, suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin tyydyttävä vähempään. Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin juhlatilaisuuksia.

● =Cato.= Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen muita mainittava _Că´to_, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina erinomaisen jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen kaikki huonot tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti kreikkalaisen sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen ponnistuksensa tuottivat kuitenkin vain vähän tuloksia. Pian roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan ylellisyyteen.

● =Gracchukset.= Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat _Gracchus_ veljekset, _Tibĕ´rius_ ja _Gājus_, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän mielestään suurin epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli kadonnut maaseudulta ja kaikki maa oli joutunut optimaattien käsiin. He asettivat sen tähden elämäntehtäväkseen uuden talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset olivat optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa. Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen puolueeseen. _Ylimys-_ eli _senaatinpuolue_ oli Gracchuksia vastaan, mutta _kansanpuolue_ antoi heille kannatuksensa.

Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr. kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000 auranalaa (2½ km^2) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä maapalstoina Roomaan kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle. Kansankokous hyväksyi ehdotuksen, mutta optimaatit nostivat Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai surmansa.

Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123 e. Kr. valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan hyväksymään Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai julkaistuksi monta muutakin kansalle mieluista lakia. Köyhälle kansalle ruvettin valtion kustannuksella jakamaan kuukausittain viljaa. Italiaan ja maakuntiin määrättiin perustettaviksi siirtokuntia, joihin vähävaraiset Rooman kansalaiset saivat muuttaa. Ansion hankkimiseksi vapaille kansalaisille rakennettiin Italiaan uusia teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin suuri oli Gajuksen osaksi tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit uskaltaneet häntä vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin itsevaltias. — Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle ehdotuksen, jonka johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet, että liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että Gajus oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat toimeen metelin, ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius aikaisemmin.

□ =Gracchus-veljekset.= Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen _talonpoikaisluokan häviäminen_. Aikaisemmin eli Italiassa lukuisa pikkutilallisten luokka, josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja jonka keskuudessa tavat säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta pitkällisissä sodissa monet tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas köyhtyivät sotien jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa varakkaille ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka omistivat _suuria kartanoita_ ja teettivät työt orjilla. Olipa valtionmaakin, joka oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten viljeltäväksi, vähitellen joutunut ylimysten haltuun. Samalla alueella, jossa satakunta pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon, eli nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet ja päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä mukaan valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita elintarpeita sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion asioita ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten kykeni kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän kuinka itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.

Kaksi ylhäissukuista miestä, _Tibĕ´rius_ ja _Gājus Gracchus_, uhrasi elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.

Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli varhain jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi heidän äitinsä _Cornē´lia_n huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär. Scipiot olivat tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli Rooman jaloimpia ja sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti poikainsa kasvatukselle. Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja istutti heihin ylevän mielenlaadun ja isänmaallisen ajatustavan. Kun muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät jalokivistään ja muista koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa sanoen: »Tässä ovat minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti kehoitteli heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka kauan minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»

Vanhin veli, _Tiberius_, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen korjauksen maanomistusoloissa.

Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja että orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden pikkutilallisten omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman tasavaltaa, ja hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli saatava uudelleen syntymään Italiaan.

Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki, jonka mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää kuin 500 auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan. Kuitenkin saisi perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle lisäksi 250 auranalaa. Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina köyhille kansalaisille ja italialaisille liittolaisille kohtuullista vuokraa vastaan; näitä palstoja ei saisi myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä suvussa.

Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä miehillä, jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta omaisuutta kuin ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen taistelua kehoittavat sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja kotiensa alttarien puolesta, sillä heillä ei ole isien hautakumpuja eikä omaa kotiliettä. Heitä sanotaan maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan saata sanoa yhtä ainoata maakokkaretta omakseen.»

Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin seurauksena, ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan Tiberiuksen virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta yhteiskunnallista uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki kansantribuunin virkaan seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti perinnäistapaa vastaan, sillä samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan virkaan kahdesti peräkkäin.

Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen hän ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka, jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne sitten kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain toimeenpanoa jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes 100,000 kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä _Gajus_ tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.

Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle edullisilla lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin uudelleen voimaan pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion välityksellä hankkia viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä Italiaan että maakuntiin oli perustettava siirtokuntia köyhälistöä varten. Nämä päätökset tehtiin kuulematta senaattia, jonka arvo täten näytti menneen. Gajus valittiin toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.

Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti, että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän piti sitä kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin kansa kylmeni hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden tuottamia etuja muiden kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen Gajuksen huonontunutta asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle paljon edullisempia esityksiä kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden siirtokunnan perustamista, ylimykset ehdottivat kahdentoista. Ajattelematon rahvas antoi pettää itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää kolmatta kertaa tribuuniksi.

Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja antoi konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa. Näin saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen kiivas vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle, jonne Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä konsulin joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon Tiber-joen poikki. Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!», mutta kukaan ei tuonut hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi viimein kostonjumalattarelle pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja siellä uskollinen orja pisti hänet miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä herransa ruumiin viereen. Yli 3000 kansalaista sai samalla surmansa, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiolle. Corneliaa kiellettiin pitämästä surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli maakartanossaan tiedemiesten seurassa.

Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»

TASAVALLAN RAPPEUTUMINEN.

● =Marius.= Gajus Gracchuksen kuoltua peltolait joutuivat pian unhoon ja jo jaetut maat siirtyivät takaisin optimaateille. Nämä tunsivat asemansa nyt turvatuksi eivätkä sen tähden paljoa välittäneet valtion asioista, kunhan vain saivat rauhassa imeä rikkauksia maakunnista ja elää veltostuttavassa ylellisyydessä. Sotajoukon optimaatit päästivät vallan rappeutumaan. Sotamiehet tekivät mitä tahtoivat, ja vanha roomalainen urhoollisuus alkoi kadota.

Onnettomuudeksi Rooma sattui näihin aikoihin saamaan kaksi vaarallista vihollista yhtaikaa. Etelässä _Numĭ´dian_ kuningas _Jugu´rtha_ aloitti sodan, ja pohjoisessa kaksi germaanista kansaa _kimbrit_ ja _teutonit_ hävittäen hyökkäsivät Rooman alueelle. Rooma oli voimaton näitä vihollisia vastaan. Numidiaan lähetetyt sotajoukot ottivat Jugurthalta lahjuksia ja pysyivät toimettomina. Kimbrejä ja teutoneja vastaan rientävät legioonat voitettiin. — Tässä pulassa esiintyi Rooman pelastajana alhaissäätyinen _Gajus Mărius_. Hän tuli Jugurthaa vastaan lähetetyn sotajoukon johtajaksi. Nyt Jugurtha voitettiin; hän joutui roomalaisten vangiksi ja kärsi vaikean nälkäkuoleman. Kun Jugurthan sota oli päättynyt v. 105 e. Kr., Marius riensi germaaneja vastaan ja sai vihdoin heidätkin kukistetuiksi v. 101 e. Kr.

Kimbriläissodan jälkeen kansa toivoi, että Marius ryhtyisi Gracchusten tavoin parantamaan köyhän kansan tilaa. Marius ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaisia asioita, ja sen tähden se maine, jonka hän sodillaan oli saanut, piankin hälveni.

Eipä hän enää taistelutanterellakaan esiintynyt yhtä voittoisana kuin aikaisemmin. Niinpä hän esim, ei saanut kukistetuksi _liittolaisia_, jotka turhaan vaadittuaan kansalaisoikeuksia vihdoin ryhtyivät julkikapinaan. Roomalaisten täytyi lopuksi taipua siihen, että kaikille Italian kansoille suotiin kansalaisoikeudet (v. 89 e. Kr.). Tämän jälkeen entiset liittolaiset nopeasti latinalaistuivat.

● =Sulla.= Edellä mainituissa sodissa oli Mariuksen alipäällikkönä _Sulla_-niminen optimaatti. Kun Mariuksen arvo alkoi aleta, Sulla ymmärsi kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Vihdoin hän sai Mariuksen täydellisesti syrjäytetyksi. Kun näet oli lähetettävä sotajoukko kukistamaan _Pontoksen_ kuningasta _Mitradă´tē_sta, joka oli aloittanut vaarallisen sodan Roomaa vastaan, Sulla sai aikaan sen, ettei retken johtajaksi määrättykään Mariusta, vaan ylipäällikkyys uskottiin hänelle itselleen. — Sullan ollessa Aasiassa taistelemassa Mitradatesta vastaan Marius kuitenkin anasti vallan Roomassa. Näin alkoi _ensimmäinen kansalaissota_ (88–82).

Sulla päätti onnellisesti sodan Mitradatesta vastaan. Tämä suostui rauhaan v. 84 e. Kr., ja niin Sulla pääsi palaamaan Roomaan. Marius oli tosin jo kuollut Sullan saapuessa, mutta kansanpuolueen muut päälliköt voitettiin, ja Sulla julistettiin diktaattoriksi.

Päästyään valtaan Sulla päätti ikipäiviksi masentaa kansanpuolueen. Sen tähden hän pani toimeen _prōskription_, s. o. laati murhaluettelon niistä henkilöistä, joiden hän pelkäsi voivan ajaa kansanpuolueen asiaa. Luetteloon merkityn sai kuka tahansa murhata; määrättiinpä palkkiokin tällaisen henkilön tappamisesta. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja myytiin julkisella huutokaupalla. Useat Sullan puoluelaisista rikastuivat ostamalla polkuhintaan luetteloon merkittyjen maatiloja. Lujittaakseen ylimyspuolueen asemaa Sulla supisti kansantribuunien veto-oikeutta ja lisäsi senaatin valtaa. Nyt oli optimaattien valta-asema hänen mielestään turvattu; sen tähden hän erosi diktaattorin toimesta ja vetäytyi huvilaansa, jossa kuoli jo seuraavana vuonna eroamisensa jälkeen (78 eKr.).

□ =Marius ja Sulla.= Gracchusten kuoltua Marius ja Sulla olivat jonkin aikaa Rooman tunnetuimmat miehet. He olivat kunnianhimoisia ja kyvykkäitä, mutta heiltä puuttui Gracchusten jalot tarkoitusperät.

_Marius_ oli talonpojan poika. Hän ei osannut kreikkaa eikä muutoinkaan saanut sitä sivistystä, joka näihin aikoihin oli Rooman ylimysten keskuudessa tavallinen. Mutta hän oli palvellessaan yksinkertaisena sotamiehenä saavuttanut mainetta urhoollisuudellaan ja sotataidollaan. Sen tähden hän nopeasti kohosi arvosta toiseen. Huolimatta siitä, että hän oli nousukas, kansa valitsi hänet lopulta konsuliksi.

Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, _kimbrien_ ja _teutonien_, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista ja sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet liikkeelle etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan tuotti niin suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin aikojen sellaista tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä: »Heidän rohkeutensa ja urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa he hyökkäsivät kuin tuli äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei kukaan saattanut kestää heidän rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka joutuivat heidän tielleen, sortuivat heidän jalkoihinsa. Useat suuret roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella Alppien tuonpuoleista Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja hajoitettiin häpeällisesti.»

Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan, olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa vähitellen pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta. Kaikille maksettiin riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran _pestattu_ sotajoukko Roomassa käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei kohta vienyt vihollista vastaan, vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana ankarilla aseharjoituksilla, marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän vihdoin oli valmis käymään germaanien kimppuun.

Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat pakenevat heidän varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot seisoivat mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman erotusta, niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he kuristivat lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien jalkoihin sekä surmasivat itsensä.»

Roomalainen historioitsija _Sallustius_ antaa _Sulla_sta seuraavan kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä patriisisuvusta. Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa perinpohjaiset tiedot. Hän oli siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän rakasti ylellistä elämää, mutta huvitukset eivät estäneet häntä hänen toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja käytöstavaltaan kohtelias hän myös oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.» Sullasta, joka liittyi senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas kilpailija.

_Pontoksen_ valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan kuningas _Mitradă´tēs_, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin. Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti määräsi sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi vehkeillä häntä vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi. Silloin Sulla tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin päin paettava Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän piiloutui erääseen suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta sotamiehet löysivät hänet ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan. Sinne lähetettiin eräs kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius huusi jyrisevällä äänellä: »Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?» Vapisten orja heitti miekan luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius pelastui.

Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että Sulla palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä olla, vaikka jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon valtaamana hän nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia ja ystäviä hän tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin verilöyly. Viimein Marius sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan hän houraili taistelevansa Sullaa vastaan.

Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut kelvollista johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa, saapui Roomaan ja rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän tekemästään vastarinnasta. Hän julkaisi _proskriptioluetteloissa_ niiden henkilöiden nimet, jotka ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja joiden omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä julistettiin kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä palkintokin proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin suuri, että muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?» johon Sulla vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi ostamalla halvalla surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua omaisuutta.

Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän sääti nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan lujittaminen. Sen jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi yksityiselämään. Hän muutti maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa, jossa vietti samoin kuin ennen nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä elämää näyttelijäin ja tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78. Hänen ruumiinsa kannettiin kultaisilla paareilla suunnattomassa surusaatossa Roomaan, jossa se poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta seppelettä kerrotaan lasketun hänen paariensa ääreen.

● =Yksinvaltiuteen pyrkijät.= Sulla erehtyi luullessaan, että hän ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas olivat täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset unelmoivat diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli luopunut. He ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi saavuttaa kansan kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki liittyivät kansanpuolueeseen.

Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas _Crassus_, joka Sullan proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan valtaan. Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään vaarallisen _orjakapinan_.

Vielä onnekkaampi kuin Crassus oli _Pompē´jus_. Hän kukisti ensin Välimeren _merirosvot_, jotka häiritsivät viljankuljetusta Roomaan, ja voitti sitten _Mitradateen_, joka oli aloittanut uuden sodan Roomaa vastaan. Päätettyään Mitradateen sodan v. 64 e. Kr. Pompejus yhdisti maakuntina Rooman valtakuntaan _useimmat Vähän-Aasian maista_ sekä lisäksi _Syyrian_.

Enimmän levottomuutta herätti Roomassa kolmas yksinvallan tavoittelija _Catilī´na_. Tämä rappiolle joutunut ylimys muodosti laajan salaliiton, joka aikoi väkivaltaisesti kumota Rooman hallitusmuodon. Valpas konsuli _Cĭ´cero_ sai kuitenkin hänen aikeensa ajoissa ilmi. Salaliittolaisten sotajoukkoa vastaan lähetettiin armeija, joka verisessä taistelussa pääsi voitolle. Taistelussa kaatui Catilinakin.

□ =Catilinan salaliitto.= Sallustius valittaa, että paha tapainturmelus Sullan aikoina oli päässyt vallalle Rooman ylimystön keskuudessa. »Kun kerran oli tultu niin pitkälle, että rikkaus tuotti kunniaa ja sitä seurasi maine, valta ja vaikutus, niin siveellinen voima kadotti kaiken viehätyksensä ja köyhyyttä ruvettiin pitämään häpeällisenä, epäitsekkyyttä pahansuopuutena. Näin nuoret roomalaiset muuttuivat rikkauksien johdosta ylellisiksi, itaroiksi ja ylimielisiksi. He nylkivät ja mässäyksissä taas kuluttivat, minkä olivat nylkeneet. He pitivät aina omat rikkautensa vähäisinä ja himoitsivat toisten omaisuutta. Heissä ei ollut säädyllisyyttä eikä häpeätä, ja he pitivät jumalallista ja inhimillistä oikeutta pilkkanaan.»

Tällainen mies oli myös _Catilīna_. Hän kuului erääseen arvokkaaseen optimaattisukuun, mutta oli juomingeissa, uhkapeleissä ja irstaassa elämässä tuhlannut omaisuutensa. Hänen ympärilleen keräytyi muita kevytmielisiä ylimysnuorukaisia. Aluksi nämä turmeltuneet miehet koettivat testamentinväärennyksillä, salamurhilla ja petoksilla hankkia varoja mässäysten jatkamiseen. Mutta kun heidän rikoksensa alkoivat käydä ilmi ja heidän ylellinen elämänsä vaati yhä uusia varoja, he olivat valmiit auttamaan Catilinaa hänen kumousyrityksissään. Sovittiin siitä, että Catilina oli tehtävä yksinvaltiaaksi, hänen vastustajansa merkittäisiin murhaluetteloihin ja salaliittolaiset jakaisivat keskenään valtion virat ja maakunnat.

Konsulina oli tähän aikaan _Cĭ´cero_, Rooman suurin kaunopuhuja. Puhetaitonsa, oppinsa ja rehellisyytensä takia hänen oli onnistunut kohota virkauralla aina ylimmälle asteelle saakka, vaikka hän ei kuulunut optimaatteihin, vaan ritarisäätyyn. Hänen silmämääränään oli tasavaltaisen hallitusmuodon pysyttäminen voimassa. Niinpä hän pontevasti esiintyi Catilinan ja hänen kannattajiensa kumousyrityksiä vastaan ja sai urkkijoiden avulla selkoa heidän salavehkeistään. Mutta kun hänellä ei ollut sitovia todistuksia heidän rikollisuudestaan, hän ei uskaltanut vangita heitä, vallankin kun salaliittolaisten joukossa oli useita senaattorejakin. Aluksi hän siis tyytyi siihen, että Forumilla ja senaatissa piti kiihkeitä puheita Catilinaa vastaan. Koska hän oli Rooman paras puhuja, hän saikin täten Catilinan epäluulon alaiseksi. Eräässä puheessaan hän puhkesi sanomaan: »Kuinka pitkälle, Catilina, käytätkään väärin kärsivällisyyttämme? Eikö ollenkaan käy tunnollesi kansan pelko, eikö se, että tätä paikkaa on täytynyt senaatin istuntoa varten suojella mitä voimakkaimmin? Eikö sekään, minkä voit lukea läsnäolijain kasvojen ilmeistä? Etkö huomaa, että kaikilla jo on tiedot salaliitostasi? Voi aikoja! Voi tapoja! Senaatti nämä asiat tietää, konsuli näkee; ja kuitenkin on tuo mies vielä hengissä! Hengissäkö vain? Ei; hän tulee vielä senaattiinkin, ottaa osaa yleisten asiain käsittelyyn ja samalla tarkastelee meitä katseellaan merkiten meidän joukostamme murhateuraansa. Jo aikoja sitten olisi sinut, Catilina, pitänyt konsulin määräyksestä viedä kuolemaan; sinuun itseesi olisi pitänyt ampua kaikki ne surman nuolet, joita sinä kaikkien meidän pään varalle jo pitkän aikaa olet teroitellut.»

Vihdoin Cicero sai riittäviä todistuksiakin. Muutamat maakuntalaiset, jotka kävivät Roomassa valittamassa maaherransa kiskomisesta, joutuivat tekemisiin Catilinan kanssa. Tämä lupasi parantaa heidän tilaansa, jos he nostattaisivat kansalaisensa häntä avustamaan tasavallan kukistamiseksi. Maakuntalaiset pyysivät Catilinalta kirjallisen sitoumuksen viedäkseen sen muka kansalaistensa nähtäväksi. Mutta he antoivatkin sen Cicerolle. Nyt oli Cicero asiastaan varma. Hän lähetti heti sotajoukon matkalle ja salaliittolaiset voitettiin.

Pontevan esiintymisensä johdosta Cicero sai kiitollisilta kansalaisilta nimen »isänmaan isä».

CAESAR.

● =Caesarin nuoruus.= Crassus, Pompejus ja Catilina eivät onnistuneet yksinvaltaisissa pyrkimyksissään. Mutta heidän kilpailijansa _Gājus Jūlius Caesar_ [kē´sar] oli heitä onnekkaampi. Tämä lahjakas ylimys liittyi jo nuorena kansanpuolueeseen. Aluksi hän ei tullut huomatuksi valtiollisessa elämässä, sillä hän huolehti parhaastaan opinnoistaan. Mutta kun hän astui julkisuuteen, hän piankin veti kaikkien huomion puoleensa.

● =Gallian retki (58–51).= Caesar hankki tavattomalla anteliaisuudella kansan suosion. Siitä huolimatta hän ymmärsi, ettei hänellä vielä ollut tarpeeksi mainetta voidakseen saavuttaa yksinvaltiutta. Hän liittyi sen tähden Crassukseen ja Pompejukseen solmien heidän kanssaan _ensimmäisen triumviraatin_ (»kolmen miehen liiton») vuonna 60 e. Kr. Jokaisella triumvirillä oli niin paljon puoluelaisia, että heillä yhteensä oli ehdoton ylivalta kansankokouksessa. Ystäviensä avulla Caesar pääsi konsuliksi ja sitten tämänpuoleisen Gallian maaherraksi.

Juuri tätä Caesar oli toivonut. Tuskin hän oli saapunut maakuntaansa, kun hän jo varusti sotajoukon ja lähti taistelemaan Gallia transalpinan kelttiläiskansoja vastaan. Taistelut kestivät kahdeksan vuotta (58–51), mutta silloin koko tuo laaja maa Reiniin saakka olikin saatettu Rooman valtaan.

Gallian sodassa Caesarin erinomainen sotapäälliköntaito tuli näkyviin. Hän sai ennen pitkää jalkeille kymmenen legioonaa, jotka olivat häneen niin kiintyneet, että jokainen sotilas oli valmis kuolemaan hänen puolestaan. Hän kohtelikin lempeästi miehiään, otti osaa heidän harjoituksiinsa, palkitsi heitä heidän kunnostautuessaan ja jakoi heidän kanssaan surut ja ilot. Mutta samalla hän vaati heiltä ehdotonta kuuliaisuutta. — Viholliset hän taas osasi hajoittaa ja tehdä keskenään eripuraisiksi. Näin hänellä aina oli vain muutamia heimoja erältään vastassaan.

● =Toinen kansalaissota (49–45).= Gallian sodan aikana triumviraatti Crassuksen kuoleman johdosta oli hajonnut. Sen jälkeen molempien jäljelle jääneiden triumvirien ystävyys pian kylmeni. Pompejus ei voinut sietää, että Caesaria ja hänen urotöitään aina kiiteltiin. Kateudessaan hän sai senaatin määräämään, että Caesarin oli luovuttava sotajoukostaan. Tähän ei Caesar kuitenkaan suostunut, vaan lähti v. 49 legioonainsa johdossa marssimaan Roomaa kohti.

Näin alkoi _toinen kansalaissota_. Pompejus ja useimmat senaattorit lähtivät Kreikkaan. Caesar seurasi heitä ja voitti Pompejuksen sotajoukon _Fa´rsāloksen_ taistelussa. Pompejus pakeni silloin Egyptiin, jossa hänet murhattiin. Caesarin oli vielä tämänkin jälkeen pakko taistella tasavallan kannattajia vastaan ensin Egyptissä, sitten Vähässä-Aasiassa, sen jälkeen Afrikassa ja lopuksi Espanjassa. Vuonna 45 hän oli voittanut viimeisenkin vastustajansa.

● =Caesar yksinvaltiaana.= Saavutettuaan yksinvallan Caesar koetti lempeydellä taivuttaa kansan puolelleen. Vangitut vastustajansa hän päästi vapaiksi, kohottipa useita heistä virkoihinkin. Samalla hän uutterasti harrasti valtakunnan parasta; olletikin hän esti maaherroja sortamasta maakuntalaisia. Annettiinpa useille maakuntalaisille kansalaisoikeudet, esim. kaikille tämänpuoleisen Gallian asukkaille. Myös ajanlaskun uudistus oli valtakunnalle suureksi hyödyksi. Siihen saakka noudatettu ajanlasku oli sekava ja virheellinen. Caesar saattoi etevien matemaatikkojen avustamana voimaan _juliaanisen kalenterin_, joka oli käytännössä uudelle ajalle saakka. Sen mukaan lasketaan vuodessa olevan 365 päivää; mutta joka neljäs vuosi on karkausvuosi, joka käsittää 366 päivää. — Monet suunnitelmat jäivät Caesarilta kesken, koska hän vain lyhyen ajan ehti hoitaa hallitusta ennen kuolemaansa.

● =Caesarin kuolema.= Caesarin viisaasta ja lempeästä hallituksesta huolimatta oli Roomassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät voineet unohtaa tasavaltaa. Varsinkin kun kävi ilmi, että Caesar pyrki kuninkaan nimeä omistamaan, hänen vihamiestensä luku lisääntyi. Nämä tekivät _Brūtuksen_ ja _Cassiuksen_ johtamina salaliiton Caesarin henkeä vastaan, ja vuonna 44 e. Kr. hänet murhattiin senaatin kokoussalissa.

□ =Caesarin sukuperä ja luonne.= Ei yksikään Rooman tasavallan valtiomiehistä kohonnut sellaiseen valtaan ja maineeseen kuin _Gajus Jūlius Caesar_ [kē´sar]. Hän polveutui vanhasta patriisisuvusta, joka perhetarinain mukaan johti alkuperänsä itse troialaisen Aeneaan pojasta. Hän sai oivallisen kasvatuksen, oppi käyttäytymään miellyttävästi ja kehittyi eteväksi puhujaksi. Aikaisin Caesar joutui likeisiin suhteisiin kansanpuolueen johtajiin. Hänen tätinsä oli ollut Mariuksen puoliso, ja itse hän nai erään mainitun puolueen johtajan tyttären. Sulla, joka epäluuloisesti katseli kaikkia lahjakkaita kansanpuoluelaisia, kiinnitti huomionsa Caesariinkin ja vaati häntä luopumaan puolisostaan. Kun Caesar ei siihen suostunut, Sulla uhkasi julistaa hänet lainsuojattomaksi, mutta vaikutusvaltaisten ystäviensä välityksellä Caesarin onnistui saada armo. Sullan kerrotaan tällöin lausuneen: »Pitäkää hänet sitten, mutta kyllä hän saattaa monta patriisia perikatoon, sillä hänessä on enemmän kuin yksi Marius!» Caesar piti kuitenkin paraimpana paeta Roomasta. Hän kävi Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa täydentäen ahkerasti opintojaan. Palattuaan Roomaan hän aluksi tyytyi näyttelemään ensi osaa seuraelämässä, pani toimeen pitoja, käytti runsaasti hajuvesiä ja voiteita, sepitti runoja ja eli iloisesti Rooman kevytmielisen nuorison parissa.

Kuitenkin Caesarin rinnassa jo näihin aikoihin eli hehkuva kunnianhimo ja pyrkimys esiintymään käskijänä. Sitä todistaa muun muassa pari pientä tapausta. Kerran hän tovereineen matkusti erään italialaisen pikkukaupungin läpi. Nousi kysymys, oliko täälläkin vallanhimoa niinkuin Roomassa. »Varmaankin», Caesar vastasi, »minä ainakin tahtoisin mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa.» Toisen kerran hän joutui merirosvojen käsiin. He vaativat hänen hengestään korkeat lunnaat. Kun Caesar kuuli lunastussumman määrän, hän väheksyi sitä, ja vaati, että se oli korotettava kahdenkertaiseksi. Odottaessaan, että ystävät kokoaisivat summan, Caesar eli merirosvojen parissa, ikään kuin hän olisi ollut heidän herransa, käski heidän pysyä hiljaa, kun hän laskeutui nukkumaan, ja luki heille runojaan; elleivät he niitä kiittäneet, hän uhkasi ristiinnaulita heidät kaikki vapaaksi päästyään. Viimein tuotiin lunnaat. Tuskin Caesar olikaan vapaana, ennen kuin hän kokosi joukon, voitti merirosvot, otti rahat heiltä takaisin ja ristiinnaulitutti heidät.

Ruumiiltaan Caesar ei ollut tukeva, mutta hän oli sopusuhtaisesti kehittynyt. Hänellä oli kotkannenä ja mustat säihkyvät silmät. Myöhemmin hän kävi laihaksi, kalpeaksi ja kaljupäiseksi. Kivulloisuudestaan huolimatta hän oli tottunut kaikenlaisiin rasituksiin; muun muassa hän ratsasti ja ui mainiosti.

□ =Triumviraatti. Kansalaissota.= Pian Caesar jätti huvitukset antautuakseen valtiomiestoimiin. Hän yleni virka-asteissa, ja vuodeksi 62 hänet määrättiin Espanjan maaherraksi. Hän oli silloin pahasti velkaantunut, sillä kansan suosion hankkimiseksi hän oli pannut toimeen komeita pitoja ja miekkailuleikkejä sekä jaellut viljaa ilmaiseksi. Kerrotaanpa hänen järjestämissään näytännöissä satojen miekkailijain esiintyneen hohtavan hopeisissa varustuksissa. Kun hän nyt oli aikeissa lähteä maakuntaansa, niin hänen velkojansa, arvatenkin hänen vastustajainsa yllyttäminä, eivät tahtoneet päästää häntä matkalle. Mutta silloin upporikas _Crassus_ meni hänen puolestaan takuuseen suunnattomasta summasta. Caesar lähti Espanjaan, voitti siellä sotamainetta ja palasi vuoden kuluttua varakkaana miehenä takaisin Roomaan.

Hän pyrki nyt konsuliksi. Hän tulikin valituksi, sillä Crassus kannatti häntä ja samoin _Pompējus_, joka Sullan kuoleman jälkeen oli jonkin aikaa Rooman vaikutusvaltaisin mies ja joka onnekkailla sodilla oli kohonnut suureen maineeseen. Riitaannuttuaan senaatin kanssa Pompejus auttoi nyt kansanpuolueeseen kuuluvaa Caesaria valta-asemaan. Caesar yhtyi sitten likeisemmin näihin vaikutusvaltaisiin auttajiinsa tehden heidän kanssaan v. 60 e. Kr. _ensimmäisen triumviraatin_ eli »kolmen miehen liiton». Tarkoituksena oli vallan hankkiminen liittoutuneiden käsiin. Seuraukset näkyivät pian. Senaatin ja Pompejuksen välinen riita saatiin ratkaistuksi Pompejuksen eduksi, kun taas Caesar sai kansalta Alppien tämänpuoleisen Gallian viideksi vuodeksi.

Konsulivuotensa päätyttyä Caesar lähti maakuntaansa. Sinne tultuaan hän ryhtyi vuosikausia kestäviin sotiin Alppien tuonpuoleisessa Galliassa asuvia kansoja vastaan ja liitti koko tuon laajan maan aina Atlantin merta, Englannin kanaalia ja Rein-jokea myöten Rooman alueisiin. Samalla hän hankki itselleen sotamainetta sekä uskollisen sotajoukon.

Pian Caesarin ja Pompejuksen välit alkoivat kylmetä. Tosin triumvirit v. 56 uudistivat liittonsa, jolloin Caesarille annettiin maaherrantoimi Galliassa uudelleen viideksi vuodeksi; Pompejus sai samalla maakunnakseen Espanjan ja Crassus Syyrian yhtä pitkäksi ajaksi. Mutta Crassuksen saatua surmansa Syyriassa Pompejus, jonka mielen Caesarin voitot täyttivät kateudella, alkoi lähestyä senaattia ja ylimyspuoluetta. Viimein hän rupesi toimimaan suorastaan Caesaria vastaan.

Caesar tahtoi maaherrakautensa päätyttyä päästä toistamiseen konsuliksi. Hän hankki kansankokoukselta luvan hakea konsulinvirkaa poissaolevana sekä pitää sotajoukkojensa päällikkyyden, kunnes hän astuisi konsulinvirkaan. Mutta senaatti ei suostunut siihen, vaan vaati Caesaria valtiokirouksen uhalla määräpäivänä luovuttamaan maakuntansa ja laskemaan sotajoukkonsa hajalleen. Mutta Caesar ei antanut pelottaa itseään. Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä hän kulki joukkoineen maakuntansa rajajoen Rubiconin yli huudahtaen: »Arpa on heitetty», ja läheni Roomaa. Uusi kansalaissota oli alkanut.

Pompejus oli kehunut senaatissa, ettei hänen tarvinnut kuin polkaista jalallaan maahan, saadakseen sotajoukon koolle. Mutta kun Caesar Galliasta marssi Italian alueelle, Pompejuksen kansansuosio ja valta näyttäytyikin kovin mitättömäksi. Kaikkialta vapaaehtoisia riensi Caesarin riveihin, ja niin Pompejuksen oli suin päin paettava Kreikkaan. Tänne keräytyi hänen luokseen kevytmielisiä, ylellisyyteen tottuneita ylimysnuorukaisia. _Fa´rsāloksen_ luona syntyi taistelu. Caesar tiesi, miten arkoja ylimykset olivat hienosta hipiästään, ja siksi hän käski sotamiesten lyödä heitä kasvoihin. Tätä ylimykset eivät sietäneet, vaan lähtivät pakosalle. Pompejuksen rikas leiri kaikkine aarteineen joutui Caesarin valtaan. Tästä asiasta Caesar kirjoittaa muistelmissaan: »Pompejuksen leiristä löydettiin lehtimajoja lepovuoteineen, suuri esiin pantu rahamäärä, telttoja, joissa maa oli ruohoturpeilla peitetty — olivatpa muutamat teltat murattiköynnöksillä katetut — ja paljon muuta, joka todisti määrätöntä ylellisyyttä ja ehdotonta voitonvarmuutta, koska he siksi vähän epäilivät taistelun tulosta, että saattoivat ajatella niin joutavia nautintoja.»

Kreikasta Pompejus pakeni meritse Egyptiin toivoen saavansa siellä turvaa maan hallitsijalta. Mutta maihin noustessaan hänet murhattiin kavalasti alaikäisen _Ptolemaios_ kuninkaan holhoojain toimesta. Pian murhan jälkeen Caesar saapui pieni joukko mukanaan Aleksandriaan. Kun hänelle näytettiin Pompejuksen päätä, hän kääntyi inhoten pois ja katseli kyynelsilmin murhatun sinettisormusta. Pompejuksen murhaajat olivat toivoneet saavuttavansa Caesarin ystävyyden, mutta tämä asettikin valtaistuimelle kuninkaan sisaren _Cleopa´tra_n, joka kauneudellaan oli hänet hurmannut.

Egyptiin Caesar sai tiedon, että Mitradateen poika _Farnă´kēs_ oli aloittanut sodan Roomaa vastaan. Hän kiiruhti Vähään-Aasiaan ja suoritti sodan viidessä päivässä, jonka takia saattoikin lakonisesti ilmoittaa senaatille: »Tulin, näin, voitin.»

Mutta vielä oli innokkaita tasavaltalaisia, jotka jatkoivat taistelua Caesaria vastaan käsittäen hänen voittonsa merkitsevän tasavallan häviötä.

Näiden joukossa oli _Cato_ nuorempi. Hän oli nuoruudestaan alkaen osoittanut ylevämielistä ja taipumatonta luonnetta. Kun Caesar Afrikassa oli voittanut vastustajiensa suuren sotajoukon, Cato päätti riistää itseltään hengen, ettei hänen tarvitsisi nähdä tasavallan perikatoa. Keskustellessaan muutamien ystävien kanssa sielun kuolemattomuudesta Cato tuli lausuneeksi joitakin sanoja, joiden johdosta nämä pääsivät selville hänen aikeistaan. He yrittivät ottaa häneltä miekan, mutta Cato sai heidät luopumaan tästä. Sen jälkeen hän vielä hetken itsekseen lueskeli Platonin filosofista teosta sielun kuolemattomuudesta. Sitten hän paneutui nukkumaan, ja aamulla herätessään hän miekalla lävisti rintansa. Hänen poikansa ja palvelijansa riensivät saapuville ja hakivat lääkärin, joka sitoi haavan. Mutta virottuaan Cato repi siteet pois, ja vähän ajan kuluttua hän heitti henkensä. Kun Caesar kuuli Caton kuolemasta, hän huudahti: »Olet riistänyt minulta onnen lahjoittaa sinulle henkesi.»

Palattuaan Roomaan Caesar vietti triumfin eli riemusaaton, joka oli loistavin, mitä Roomassa siihen asti oli nähty. Sen yhteydessä hän pani toimeen suurenmoisia juhlia ja jakoi suunnattomia lahjoja. Alhaisoa ruokittiin 22,000 pöydässä ja sen huvittamiseksi järjestettiin eläin- ja gladiaattorileikkejä, joissa muun muassa nähtiin 400 jalopeuraa. Jokainen sotamies sai suurehkon summan, jokainen aliupseeri kaksin verroin ja upseerit nelinkertaisen summan. 150,000 köyhälle kansalaiselle annettiin niin ikään rahalahja, viljasta ja öljystä puhumattakaan.

=Caesarin kuolema.= Caesar oli nyt Rooman todellinen yksinvaltias, vaikkei hänellä ollutkaan yksinvaltiaan nimeä. Sekä senaatti että kansankokous noudattivat hänen tahtoaan. Suurta valtaansa Caesar käytti valtion menestykseksi. Siitä huolimatta hänellä oli kiivaita vastustajia. Toiset kadehtivat hänen valtaansa, toiset surivat tasavallan häviötä. Viimein tehtiin hänen henkeänsä vastaan salaliitto, jonka johtajina olivat _Brūtus_ ja _Cassius_.

Brutus oli jaloluontoinen mies ja Caesarin ystävä, mutta hän katsoi velvollisuudekseen vapauttaa maailman itsevaltiaasta. Cassius taas oli lahjakas, mutta luonteeltaan umpimielinen ja kateellinen. Sovittuna päivänä he muiden salaliittolaisten kanssa saapuivat senaatin istuntoon. Caesaria oli kyllä varotettu sinä päivänä kokoukseen menemästä, mutta hän ei tällaisia varotuksia ottanut huomioon.

Caesarin kuolemasta Plutarkhos kertoo seuraavasti: »Kun Caesar astui sisään, senaattorit kunnioittavasti nousivat seisomaan. Mutta Brutuksen ystävistä toiset asettuivat hänen istuimensa taakse, toiset taas menivät häntä vastaan muka tehdäkseen hänelle anomuksen. Caesar asettui istumaan ja hylkäsi esityksen. Silloin eräs salaliittolaisista tarttui kahden käden hänen togaansa ja veti sitä, niin että kaula paljastui. Tämä oli sovittu hyökkäysmerkki. _Casca_ iski ensimmäiseksi haavan niskaan, mutta se ei ollut kuolettava. Caesar kääntyi ja tarttui tikariin lujasti. Molemmat huusivat samaan aikaan, haavoitettu latinaksi: »Kirottu Casca, mitä sinä teet?» ja viimeksimainittu kreikaksi: »Veli, tule minulle avuksi!» Samassa kaikki salaliittolaiset paljastivat tikarinsa, sillä oli päätetty, että jokainen ottaisi osaa murhatyöhön. Siitä syystä Brutuskin iski yhden iskun Caesarin kupeeseen. Caesar puolustautui hetken muita vastaan, mutta nähtyään Brutuksen paljastettu tikari kädessä hän huudahti: »Sinäkin, Brutus!», veti togan päänsä yli ja antautui kohtaloonsa vastustamatta.

AUGUSTUS.

● =Octavianus ja Antonius.= Ne, jotka luulivat murhaamalla Caesarin pelastavansa tasavallan, pettyivät. Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi uusia yksinvallan tavoittelijoita. Ensin eräs Caesarin sotapäälliköistä _Antō´nius_ sai vallan. Mutta hänelle tuli vaarallinen kilpailija Caesarin ottopojasta _Octāviā´nuksesta_, joka oli vasta kahdeksantoistavuotias, mutta erittäin vallanhimoinen ja valtioviisas. Aluksi Octavianus taisteli Antoniusta vastaan, mutta ennen pitkää hän huomasi viisaammaksi solmia hänen sekä _Lě´piduksen_ kanssa — hänkin Caesarin vanha asetoveri — _toi_-_sen triumviraatin_ v. 43. Triumvirit panivat laajoja proskriptioita toimeen raivatakseen vastustajansa tieltään. Tällöin vanha Cicerokin sai surmansa.

Vielä olivat elossa Brutus ja Cassius, jotka Caesarin murhan jälkeen olivat lähteneet itäisiin provinsseihin ja siellä koonneet suuren sotajoukon. Heitä vastaan lähtivät nyt Octavianus ja Antonius, jotka voittivat heidät kahdessa _Fĭ´lippoi_n taistelussa. Silloin ensin Cassius ja sitten Brutus riistivät henkensä.

Ennen pitkää erotettiin Lepidus triumviraatista ja molemmat toiset jakoivat valtakunnan keskenään, niin että Octavianus sai länsimaat ja Antonius itämaat. Octavianus hallitsi taitavasti niitä maakuntia, jotka hän oli saanut osalleen, mutta Antonius vietti itämailla kevytmielistä elämää huveissa ja ylellisyydessä Egyptin nuoren kuningattaren _Cleopatra_n kanssa.

Vallanhimoinen Octavianus ei ajan pitkään tyytynyt läntisiin maakuntiin, vaan halusi saada Antoniuksenkin osuuden huostaansa. Antoniuksen kevytmielisestä elämästä ja huonosta hallituksesta hän sai sopivan sodan aiheen. _A´ktion_in luona suoritettiin v. 31 e. Kr. ratkaiseva meritaistelu, joka päättyi Octavianuksen voittoon. Antonius ja Cleopatra pakenivat taistelusta Egyptiin, jossa riistivät henkensä. Silloin Egypti joutui Rooman valtaan v. 30 e. Kr.

□ =Antonius ja Cleopatra.= Caesarin kuoltua hänen alipäällikkönsä _Antō´nius_ ja hänen sukulaisensa _Octāviā´nus_ jakoivat vallan keskenään. Octavianuksen haltuun tulivat länsimaat, kun taas Antonius sai valtakunnan itäisen puoliskon hallittavakseen. Ensiksimainittu, joka oli yhtä tarmokas kuin vallanhimoinen, hoiti oivallisesti hallitustoimia, mutta Antonius heittäytyi Cleopatran seurassa päättömiin huvituksiin ja nautintoihin.

Cleopatra oli viisas, mutta turhamainen ja vallanhimoinen nainen. Kauneudellaan hän sai Antoniuksen niin kokonaan lumoihinsa, että tämä unohti hallitustoimet ja ajatteli vain keinoja mielistelläkseen Cleopatraa. Päivät kuluivat toinen toisensa jälkeen yhtämittaisissa huveissa ja juhlissa. Kerran he löivät vedon, kumpi pitäisi kalliimmat pidot. Antonius hankki juhlapöytään itämaiden kaikki herkut. Cleopatra sen sijaan tarjosi aivan yksinkertaisia ruokia, mutta lopuksi hän ojensi Antoniukselle maljan, jossa oli etikkaan liuotettu monen miljoonan arvoinen helmi. — Kerran tuli Antoniuksen keittiöön vieras ja näki kahdeksan metsäkarjua vartaissa paistumassa. Hän arveli ihmeissään Antoniuksella varmaankin olevan paljon vieraita luonaan. »Ei suinkaan», keittäjä sanoi, »ainoastaan 12; mutta nämä karjut on pantu toinen toistansa myöhemmin paistumaan, että voisimme valita niistä maukkaimman sinä hetkenä, jolloin herramme suvaitsee aloittaa aterian.» — Välistä Antonius ja Cleopatra huvittelivat kalastamalla. Antoniuksella oli huono kalaonni, mutta hän käski sukeltajan kiinnittää koukkuun suuria lihavia kaloja. Cleopatra huomasi petoksen ja lähetti oman sukeltajansa mereen. Kun Antonius taas nosti ongen, oli koukussa suuri suolattu kala kaukaisilta vesiltä. Kaikki läsnäolijat purskahtivat nauramaan. Antonius punastui, mutta Cleopatra sanoi sukkelasti: »Anna meidän, pikkuruhtinasten, onkia kaloja; pyydystä sinä maita, kuninkaita ja kansoja!»

Muutamien vuosien kuluttua Octavianuksen ja Antoniuksen suhde rikkoutui. _Aktion_in meritaistelussa v. 31 e. Kr. Octavianus pääsi voitolle ja perusti sen jälkeen Rooman keisarivallan. _Augustuksen_ nimellä hän on tunnettu Rooman ensimmäisenä keisarina.

Aktionin tappion jälkeen Cleopatra aikoi hylätä Antoniuksen pyrkiäkseen Octavianuksen ystäväksi. Hän kätkeytyi Antoniukselta ja levitti huhun olevansa muka kuollut. Tämä sanoma koski Antoniukseen niin kovasti, että hän syöksyi miekkaansa. Kohta hän kuitenkin sai kuulla Cleopatran vielä olevankin elossa. Hän kannatutti itsensä silloin Cleopatran luo. Mutta tämä osoittautui ynseäksi, ja hylättynä Antonius heitti henkensä Cleopatran jalkojen juureen. Kuningatar luuli nyt voivansa lumota Octavianuksen yhtä helposti kuin aikaisemmin hänen kilpailijansa. Nuori sankari pysyi kuitenkin kylmänä, vangitutti Cleopatran ja käski säilyttää häntä Roomassa vietettävää triumfia varten. Kun Cleopatra huomasi erehtyneensä laskelmissaan, hän hankki erään talonpojan välityksellä kaksi myrkyllistä käärmettä ja antoi niiden purra rintaansa. Ennen kuolemaansa hän lähetti Octavianukselle kirjeen, jossa pyysi tulla haudatuksi Antoniuksen viereen.

● =Octavianus keisarina (31 e. Kr.-14 j. Kr.).= Aktionin meritaistelun jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan itsevaltainen hallitsija. Hän ei kuitenkaan ottanut diktaattorin tai kuninkaan arvonimeä, koska hän tiesi kansan niitä vihaavan. Hän käytti kasvatusisänsä nimeä _Caesar_, ja siitä on aikojen kuluessa muodostunut sana _keisari_. Senaatti antoi hänelle kunnianimen _Augu´stus_, joka merkitsee kunnianarvoinen. Tällä nimellä hän keisariksi tultuaan on eniten tunnettu. Mutta vaikka hän ei paljoa välittänyt arvonimistä ja ulkonaisesta loistosta, hän kuitenkin osasi hankkia itselleen kaiken vallan. Hän valitutti itsensä kaikkiin korkeihin virkoihin, kuten _censoriksi_, _konsuliksi_, _kansantribuuniksi_ ja _ylimmäiseksi papiksi_ sekä sotajoukon ylipäälliköksi eli _imperaattoriksi_. Kansankokous kadotti nyt merkityksensä, mutta senaattia Augustus piti arvossa, kuunnellen mielellään kokeneiden senaattorien neuvoja.

Alkuaan Augustus oli kova ja kostonhimoinen. Mutta tultuaan yksinvaltiaaksi hän muutti käytöksensä. Hän pakottautui hillitsemään vihaansa ja armahtamaan vihollisiaan sekä oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille. Augustus eli yksinkertaisesti. Hänellä ei ollut hovia, vaan hän seurusteli muiden kanssa, ikään kuin he olisivat olleet hänen vertaisiaan. Myöhempien aikojen silmissä Augustus oli hyvän yksinvaltiaan perikuva. Kun hän kuoli, luultiin jumalien kohottaneen hänet vertaisenaan taivaaseen, ja senaatti määräsi, että häntä oli palveltava jumalana yli koko valtakunnan.

● =Rajojen turvaaminen.= Augustus oli rauhaa rakastava hallitsija. Hänen mielestään valtakunta jo oli riittävän suuri. Mutta sillä ei kaikkialla ollut luonnollisia rajoja. Kaikki Augustuksen sodat tarkoittivat niiden hankkimista. Tärkeimmät hänen valloituksistaan olivat _Alppimaat_, joiden liittäminen Rooman valtakuntaan teki Tonavan pitkin pituuttaan rajajoeksi pohjoisia raakalaiskansoja vastaan. Germanian rajana pysyi yhä edelleen Rein. Idässä valtakunta ulottui Eufratiin, etelässä Aitiopiaan ja Saharaan, lännessä Atlantin mereen.

Valtakunnan turvaamiseksi rakennettiin pitkin rajoja vahvoja linnoituksia ja pitkiä valleja, joiden suojassa vihollishyökkäykset voitiin torjua. Järjestipä Augustus vakituisen armeijan, johon kuului 300,000 miestä. Tämä sotavoima oli jaettu 30 legioonaan, jotka sijoitettiin vahvoihin ololeireihin rajamaakuntiin. Niistä ovat useat nykyiset kaupungit, kuten Köln ja Wien, syntyneet. — Paitsi mainittuja joukkoja, oli keisarilla vielä henkivartiosto, _praetoriaanit_ [prē-], Roomassa.

● =Maakuntien hallitus.= Caesarin tavoin Augustuskin koetti lieventää niitä rasituksia, jotka painoivat maakuntalaisia. Jotteivät maaherrat enää voisi harjoittaa kiskomista, annettiin heille määrätty palkka, jota paitsi heidän toimintaansa tarkasti valvottiin.

Kaupan helpottamiseksi rakennettiin kaikkialle maakuntiin hyviä teitä ja siltoja. Näin valtakunnan alamaiset joutuivat vilkkaaseen yhteyteen toistensa kanssa. Tämä seikka, kuten myös roomalaisten sotajoukkojen sijoittaminen rajamaakuntiin, oli omiaan sulattamaan eri kansat toisiinsa. Valtakunnan länsiosissa latinan kieli työnsi kaikki muut syrjään, itäisissä maakunnissa taas kreikan kieli.

ROOMAN SIVISTYKSEN KULTA-AIKA.

● =Kulta-aika.= Tasavallan loppuaikoina ja keisarikauden alussa Rooman sivistys oli korkeimmillaan. Roomalaiset sanoivat tätä ajanjaksoa sivistyksen _kulta-ajaksi_. Keisari Augustus avusti kirjailijoita ja taiteilijoita runsaasti. Useat hänen ystävistään ja neuvonantajistaan seurasivat hänen esimerkkiään. Varsinkin _Maecenas_ [mēkē´nās] on tullut kuuluisaksi sivistysharrastuksistaan. Vielä meidän päivinämme sanotaan anteliasta tieteen- ja taiteen-suosijaa »mesenaatiksi».

● =Tiede.= Roomalaiset eivät olleet yhtä eteviä tiedemiehiä kuin kreikkalaiset. Parhaasta päästä he ilman muuta vain hyväksyivät sen, mitä kreikkalaiset opettivat. Vain harvojen tieteiden alalla he esittivät jotakin uutta.

Kulta-ajan kuuluisin _filosofi_ oli _Cicero_, joka sitä paitsi oli tunnettu etevänä kaunopuhujana. Hän tuli kuuluisaksi varsinkin niistä puheista, jotka hän piti Catilinaa vastaan.

Toinen tieteenhaara, joka tällä aikakaudella saavutti korkean kukoistuksen Roomassa, oli _historia_. _Sallu´stius_ kirjoitti Jugurthan sodasta ja Catilinan salaliitosta. _Caesar_ julkaisi muistiinpanoja retkestään Galliaan ja toisesta kansalaissodasta. _Līvius_ kirjoitti toista sataa nidosta käsittävän teoksen Rooman valtakunnan vaiheista kaupungin perustamisesta alkaen keisari Augustuksen aikoihin asti.

● =Runous.= Rooman sivistyksen kulta-aikoina ei elänyt sellaisia tunnettuja näytelmänkirjoittajia kuin puunilaissotien loppuaikoina. Sen sijaan on tältä ajalta mainittava muutamia eteviä eepillisiä ja lyyrillisiä runoilijoita, jotka kirjoittivat kreikkalaisten esikuvien mukaan. _Vergĭ´lius_ kirjoitti muun muassa kuuluisan kertomarunon nimeltä _Aeneis_ [ēnē´is]. _Horā´tius_ sepitti joukon tunnelmarunoja, joissa hän ylisti rauhallista maalaiselämää sekä kiitti hyväntekijöitään Augustusta ja Maecenasta. _Ōvĭ´diuksen_ runokokoelmista on tunnetuin _Metamorfō´ses_-niminen sikermä, jossa kerrotaan kreikkalaisten tarujen mukaan tapauksista, jolloin tarunomaiset henkilöt ovat muuttuneet luontokappaleiksi.

□ =Kirjallisuuden kulta-aika.= Keisari Augustuksen aikana eli Roomassa monta etevää runoilijaa. Kuuluisimmat olivat _Vergĭ´lius_, _Horātius_ ja _Ōvĭ´dius._

_Vergilius_ kertoo Aeneis runoelmassa _Aeneas_ [ēnē´ās] (kreik. Aine´ias) sankarin harharetkistä. Aeneas oli troialainen uros, joka Hektorin rinnalla erittäin urhoollisesti taisteli kreikkalaisia vastaan Troian sodan aikana. Troian palossa hän pääsi pakenemaan sortuvasta kaupungista, kantaen selässään vanhaa isäänsä ja taluttaen kädestä pientä _Jūlius_ poikaansa. Rannassa hän tapasi joukon muita pakolaisia, astui heidän kanssaan laivoihin ja lähti etsimään uutta isänmaata. Äitinsä Venus jumalattaren suojaamana hän pelastui monesta vaarasta sekä saapui vihdoin Karthagoon, jossa _Dīdō_ kuningatar hallitsi. Dido otti sankarin ystävällisesti vastaan. Kokonaisen vuoden Aeneas viipyi hänen luonaan. Kun uros vihdoin jumalien käskystä valmistautui jatkamaan matkaansa, kuningatar, joka oli suuresti ihastunut häneen, tuli aivan lohduttomaksi. Aeneaan ei kuitenkaan auttanut muu kuin totella jumalien käskyä. Silloin Dido suruissaan rakennutti rovion ja poltatti itsensä, sillä hän ei tahtonut elää ilman Aeneasta. Tämä jatkoi sillä välin harhailujaan. Vihdoin hän saapui Latiumin rannalle, jonne jumalat sallivat hänen pysähtyä. Hänen poikansa Julius perusti Alba Longan kaupungin ja tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi. Hänestä polveutuivat Romulus ja Remus, Rooman kaupungin perustajat. Aeneaasta johtivat myös Julius suvun jäsenet juurensa. Siitäpä syystä oli Gajus Julius Caesarin ottopoikakin keisari Augustus muka tämän sankarin jälkeläisiä.

Runoilija _Horatius_ oli mielipiteiltään epikurolainen. Hänen mielestään ihmisen ei tule tavoitella rikkauksia, kunniavirkoja ja sotaisia urotöitä, vaan hänen pitää nauttia elämästä vetäytymällä maalaiselämän rauhaan. Siellä hän saa kenenkään häiritsemättä tutkia filosofiaa tai muita tieteitä, sepittää omaksi ja ystäviensä huviksi runoja tai istuutua varjoisan puun juurelle kitaraansa soittamaan. Eräässä runossa, jonka hän kirjoitti ystävälleen Licĭ´niukselle, hän kiitteli tätä siitä kohtuudesta, jota hän noudatti, kun hän rehellisellä ja ahkeralla työllä torjui köyhyyden, mutta ei kuitenkaan ahnaasti heittäytynyt rikkauksien kokoamiseen. Runossa hän sanoo seuraavalla tavalla:

Elinohjees on, Licinius, oiva, kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn, etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa keskellä luotoin.

Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu, loat välttää hän lahotöllin kurjan, avosilmin myös salit suuret, joita karsaus katsoo.

Elä uljain päin, ota miesnä vastaan ajan ahdingot; — ja jos tuuli liian kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa paisuvat purjeet!

_Ovidiuksen_ Metamorfoses-kokoelmassa on runo nimeltään _Ekho ja Narkissos._ Runoelmassa kerrotaan ihmeen kauniista _Narkissos_ nuorukaisesta. Eräänä päivänä puhelias luonnotar _Ēkhō´_ eli _Kaiku_ näki Narkissoksen hirviä metsästämässä, ja kohta hänessä syttyi sammumaton rakkaus tuohon kauniiseen nuorukaiseen. Hän olisi tahtonut puhutella lemmittyään, mutta kohtalo oli määrännyt, ettei Kaiku koskaan saanut aloittaa puhelua ihmisten kanssa, vaan ainoastaan vastata heidän kysymyksiinsä.

Kerran retkillään Narkissos metsähän eksyi, huus´, huhus toisille: »Hoi, tääll’ oon!» Heti vastasi Ekho: »Tääll’ oon!» Kummastellen joka suunnalle katseli poika. »Hoi, tule tänne!» hän huus; soi vastaus: »Oi, tule tänne!» Taakseen katsehen loi Narkissos. »Miks mua kartat?» vihdoin virkkoi hän, mutt’ sai sanat taas samat vastaan. Pitkitti Narkissos vain, Kaiun leikistä pettyin: »Toisemme kohdatkaamme!» ja tuskin vastaus koskaan riemuisammin raikuu kuin tähän taas sama pyyntö.

Nyt Ekho riensi Narkissoksen luo tahtoen syleillä häntä, mutta kun nuorukainen näki luonnottaren, hän karkotti hänet suuttuen luotaan. Tämän tapauksen johdosta Ekho suri niin, että ruumis kuihtui ja katosi. Ääni vain jäi jäljelle. Sen kuulemme usein vielä nytkin, kun huudahdamme metsään. — Mutta eipä käynyt Narkissoksen sen paremmin. Kerran hän väsyneenä heittäytyi lepäämään metsän siimekseen hopeankirkkaan lähteen partaalle. Janoaan sammuttaakseen hän kallistui lähteen yli juomaan. Silloin hän näki veden kalvossa ihanat kasvot. Hän ei ymmärtänyt niitä omaksi kuvakseen, vaan jäi ihastuneena tuijottamaan noihin säihkyviin silmiin, voimatta kääntää katsettaan muualle. Siinä hän istui istumistaan, räväyttämättä silmää ja liikuttamatta jäsentä. Vihdoin hän alkoi surkastua; uupuen kallistui pää nurmikolle, silmät painuivat umpeen, ja henki pakeni rinnasta. Seuraavana aamuna oli jäljellä vain vaalean kellertävä kukka, jonka hohtavan valkeat terälehdet kurottautuivat auringon valoa kohti. Narkissoksesta oli tullut ihana narsissi.

● =Kuvaamataiteet.= Italiasta on löydetty koko joukko kuvanveistoksia ja joitakin seinämaalauksiakin. Niistä ovat paraiten onnistuneet roomalaisia esittävät muotokuvat. (Roomalaisia korkokuvia ovat esim. kuv. 103 ja 115, rintakuvia taas esim. kuv. 99 ja 117).

Rakennustaiteenkin alalla roomalaiset ovat paljon oppineet kreikkalaisilta. _Pylväiden_ runsas käyttäminen esim. on laina Kreikasta. Etruskeilta he taas oppivat _holvien_ rakentamisen, minkä tähden heidän rakennuksissaan tavataan holvikaaria, joita kreikkalaiset alkuaan eivät käyttäneet. Usein he vielä päättivät rakennuksensa suurella _kuvulla_ eli _kupolilla_. — Roomalaisilla oli useammanlaisia julkisia rakennuksia kuin kreikkalaisilla.

_Temppelit_ olivat yleensä paljoa suuremmat kuin Kreikassa. Tunnetuin kaikista Rooman temppeleistä oli Augustuksen rakentama _Pāntheon_, »kaikkien jumalien temppeli».

_Basilikat_ olivat pitkänomaisia nelinurkkaisia rakennuksia, joissa tuomioistuimet pitivät istuntonsa ja joihin ritarit keräytyivät keskustelemaan tavarain hinnoista ja muista liikeasioista. Myöhemmin kristityt alkoivat pitää kokouksiaan niissä, joten niistä vähitellen tuli kristillisiä kirkkoja.

_Amfiteatterit_ olivat soikion muotoisia rakennuksia eläintaisteluja varten. Ne muistuttivat kahta yhteenrakennettua teatteria. Keskellä oli hiekoitettu _areena_, jossa taistelut suoritettiin, ja kaikilla puolilla kohosivat istumarivit, yleten yhä taustaa kohti. Tunnetuin amfiteatteri oli Rooman _Colossē´um_, joka rakennettiin muutamia vuosikymmeniä Augustuksen kuoleman jälkeen.

_Sirkuksia_ eli kilpa-ajoratoja rakennettiin muihinkin kaupunkeihin kuin Roomaan. _Circus maximus_ koristettiin entistä muhkeammaksi.

Kylpylaitokset eli _thermit_ tulivat keisariajalla Rooman ja muidenkin kaupunkien upeimmiksi rakennuksiksi. Ne olivat alaltaan niin laajat, että ne käsittäisivät kokonaisia kaupunginosia meikäläisissä kaupungeissa.

Vesijohdot eli _aqvaeduktit_ [akvēduktit] johtivat jopa monien peninkulmien takaa Roomaan raikasta ja terveellistä vettä suuriin vesisäiliöihin, joista asukkaat saivat sitä noutaa. Vesijohtokanavat kulkivat usein korkeiden holvitettujen siltarakenteiden päällä.

_Triumfikaaret_ olivat kunniaportteja, joiden läpi triumfin viettäjät seurueineen ajoivat. Ne olivat korkokuvilla ja kirjoituksilla koristetut.

_Hautarakennukset_ olivat toisinaan palatsien kokoisia. Niinpä keisari Hadrianuksen hautarakennus myöhemmin voitiin sisustaa linnoitukseksi. Pienemmätkin hautarakennukset olivat upeita.

□ =Roomalaisten huvitukset.= Kreikkalaiset olivat hartaita näyttämötaiteen ystäviä. Roomalaiset katselivat mieluummin miekkailijoita. Miekkailuja ja eläintaisteluja toimeenpantiin varta vasten rakennetussa _Colossē´um_issa, jossa oli istumasijoja 50,000 hengelle. Areena oli erotettu katsojapaikoista leveällä kanavalla, jonka yli pedot eivät päässeet hyppäämään. Areenan toisessa päässä oli keisarin aitio sekä sen molemmin puolin Vestan neitsyiden ja ulkomaisten lähettilästen aitiot. Näiden jälkeen seurasivat senaattorien penkkirivit. Niiden takana oli ritarien istumapaikat ja sitten muun yleisön.

Toisinaan tuotiin areenalle villieläimiä: leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja, elefantteja jne., jotka taistelivat keskenään. Joskus pantiin toimeen suuria metsästyksiä, jolloin tapettiin joukoittain kirahveja, strutseja, gaselleja ym. eläimiä.

Mutta eipä tyydytty vain eläintaisteluihin. Myöskin ihmiset mittelivät voimiaan areenalla. Rotevia orjia, joita sanottiin _gladiaattoreiksi_, harjoitettiin erityisissä gladiaattorikouluissa vartavasten näitä voimanäytöksiä varten. Ennen kuin gladiaattorit ryhtyivät keskenään taistelemaan, he pysähtyivät keisarin aition eteen ja huusivat: »Terve, keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!» Muutamat gladiaattorit olivat olevinaan kalamiehiä; heillä ei ollut muita aseita kuin verkko ja pitkä kolmikärki. Toiset olivat sotilaiksi pukeutuneet; heillä oli haarniska, kilpi ja lyhyt miekka. Välistä kokonaiset gladiaattoriryhmät taistelivat keskenään. Ennen kuin voittaja antoi vastustajalleen kuoliniskun, hän loi katseensa yleisöön. Jos yleisö tahtoi pelastaa voitetun, se käänsi peukalonsa ylös. Tavallisesti roomalaiset kuitenkin osoittivat maata kohti, ja silloin voittaja upotti miekkansa toisen rintaan. Tämän jälkeen tuli Manalan lauttamieheksi pukeutunut palvelija, joka hehkuvalla raudalla koetteli makaavan haavoja. Jollei tämä mitenkään hätkähtänyt, hän oli kuollut. Silloin lauttamies iski häneen koukun ja laahasi hänet ulos areenalta.

Useasti suljettiin pahantekijöitä areenalle petojen raadeltaviksi Ärsytetyt villihärät, verenhimoiset tiikerit tai muut villieläimet päästettiin heidän kimppuunsa. Myöhemmin annettiin monesti kristittyjenkin täten kärsiä tuskallinen kuolema.

Keisariajalla kilpa-ajotilaisuudet _sirkuksissa_ muuttuivat paljon meluisammiksi kuin aikaisemmin. Yleisö oli jakautuneena eri puolueihin, sinisiin, viheriäisiin jne. ajajien käyttämien pukujen mukaan. Ennen kilpa-ajoja lyötiin vetoa siitä, kuka voittaisi. Kun ajajat sitten lähenivät päämääräänsä, katsojat innoissaan nousivat paikoiltaan, huusivat ja huitoivat käsiään. Häviävän puolueen ystävät puhkesivat kirouksiin, toiset huusivat heille pilkkasanoja, ja melu sirkuksessa oli suunnaton.

Vanhan ajan lopussa alettiin sirkuksessa esittää muutakin kuin kilpa-ajoja. Nuoralla tanssijat, temppujen tekijät, villieläinten kesyttäjät, tanssijattaret ym. esiintyivät toinen toisensa jälkeen. Roomalaiset rakastivat ylenmäärin _kylpyjä_ ja he vetelehtivät kylpylaitoksissa eli thermeissä päivät päästään.

Rikkailla roomalaisilla oli suuret kylpylät oman palatsinsa yhteydessä, mutta köyhemmät käyttivät julkisia kylpylaitoksia. Nämä olivat kauniisti, jopa ylellisesti sisustetut marmoripylväillä, mosaiikkilattioilla ja kalliilla taidemaalauksilla. Thermeissä oli liuta valtion orjia, joista toiset toimivat lämmittäjinä, toiset vartioivat kylpijöiden vaatteita ja toiset hieroivat heitä hyvänhajuisilla öljyillä. Ennen kylpyä useimmat harjoittivat urheilua kylpylaitoksen yhteydessä olevilla suurilla urheilukentillä. Tämän jälkeen he heittäytyivät suuriin uima-altaisiin, joissa oli kuumaa, haaleata tai kylmää vettä, mitä vain kukin halusi. Useat kulkivat vuoron perään altaalta altaalle. Kuumaa vettä ei kuitenkaan ollut kaikkina vuorokauden aikoina saatavissa, vaan kuuman kylvyn aika ilmoitettiin kellonsoitolla. Muutamat eivät ollenkaan käyttäneet uima-altaita, vaan ottivat mieluummin ammekylpyjä. Toiset taas olivat ihastuneita hiotuskylpyihin. Jokainen voi valita, mikä hänelle oli mieluisinta. — Olipa kylpylaitosten yhteydessä vielä luentosaleja, joissa oppineet pitivät esitelmiä ja runoilijat lukivat julki teoksiaan. Toisin paikoin oli amfiteattereja tai teattereja, toisaalla taas kirjastoja. Useat roomalaiset viettivät puolet päivästään thermeissä. Vähitellen niistä tuli vetelehtimispaikkoja, jotka olivat omiaan veltostuttamaan roomalaisia.

□ =Miten ylhäinen roomalainen vietti päivänsä.= Kaikki roomalaiset, rikkaat niinkuin köyhätkin, nousivat päivän sarastaessa. Pukeuduttuaan tunikaansa isäntä kokosi perheensä ja palvelijansa kotijumalien pyhäkköön, lausui lyhyen rukouksen sekä uhrasi hyppysellisen jyviä. Atriumiin kokoontui sillä välin joukko odottavaa väkeä. Toisinaan siellä oli joku isännän säätytovereista, joka toivotti hänelle onnea virkanimityksen tai muun merkkitapauksen johdosta. Mutta parhaasta päästä nuo odottajat olivat _klienttejä_. Roomassa oli tapana, että rikkaat keräsivät ympärilleen köyhiä kansalaisia, jotka taputtivat käsiään heidän puheilleen, seurasivat heitä heidän kulkiessaan kaduilla ja tekivät heille muitakin palveluksia. Näitä kansalaisia sanottiin klienteiksi. Heidän isäntänsä antoivat heille vastalahjaksi vanhoja vaatteita, kutsuivat heidät silloin tällöin aterialle jne. — Isäntä lähti nyt atriumiin, vaihtoi muutamia sanoja klienttiensä kanssa sekä vetäytyi sitten työhuoneeseensa tarkastamaan tilikirjojaan, neuvottelemaan kartanoittensa hoitajien kanssa sekä suorittamaan muita esiintyviä askareita. Kaikki tämä kulutti pari tuntia.

Syötyään kevyen aterian: viiniin kastettua leipää, hunajaa ja taateleita ylimys otti togan yllensä ja lähti kaupungille orjien ja klienttien saattamana. Jos hänellä oli pitkä matka kuljettavana, hän kannatti itseään kantotuolissa. Milloin hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, hän lähti johonkin Forumin varrella olevaan basilikaan antamaan selityksensä praetorille. Tasavallan aikana hän useasti kävi kansankokouksessa, mutta keisarikaudella se enää tapahtui harvoin. Senaatin kokouksissa hän sen sijaan kävi yhä edelleen.

Noin kello 12 ylimys palasi kotiinsa suurusta syömään. Ateria käsitti lihaa, vihanneksia, hedelmiä ja viiniä. Nyt hän tavallisesti piti lyhyen ruokalevon. Sitten seurasi ruumiinharjoituksia joko kotona tai harjoituskentällä ulkona kaupungissa. Sen jälkeen tuli kylpy, jonka varakkaimmat ottivat kotona, muut yleisissä kylpylaitoksissa. Myöhään iltapäivällä nautittiin pääateria, joka vastasi meidän päivällistämme. Se oli useasti kallis ja ylellinen. Jos oli vieraita, voitiin pitoja jatkaa kauan aterian jälkeen. Mutta tavallisissa oloissa roomalainen pani aikaisin levolle, sillä valaistus oli niin huono, ettei haluttanut istua iltaisin ylhäällä.

Naisten asema oli Roomassa paljon parempi kuin Kreikassa. Naiset eivät ainoastaan huolehtineet taloudesta, vaan he ottivat miesten kanssa osaa seuraelämään, olipa monella naisella vaikutusvaltaa valtion hallinnossakin.

□ =Vesuviuksen purkautuminen.= Roomalaisten elämästä sekä heidän rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j. Kr. Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa, haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa _Pompē´ji_n. Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan, vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä toimiaan. Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija _Plī´nius_ nuorempi on antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä omiin näkemiinsä perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon tuhoisan luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan luonnontutkijan Plinius vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin lahden rannalla. Näin hän kertoo:

Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä suuri, oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen jälkeen kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan. Tämän kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi hyvästi tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.

Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui moneksi oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja kirjava, mikäli se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.

Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti kuntoon purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä Vesuviuksen juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta pelästyneenä tämä pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli ainoa mahdollinen pakotie.

Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta, että saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman ilmiön vaihdokset.

Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin nousun. Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan syöpi» ja kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa _Stabiæ_n (stă´biē) kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin oli vaara jo silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään pakoon. Maihin noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka jälkeen hän aterioitsi ja paneutui tyynenä levolle.

Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä kirkkaammilta. Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui, kerääntyä niin paljon tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi makuuhuoneesta ollut mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän yhtyi toisten seuraan, jotka olivat valvoneet koko yön.

Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat sitoivat patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan. Rannalla kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin haju täytti ilman. Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi pitkäkseen ja pyysi ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan tukemana hän nousi, mutta kaatui taas maahan luullakseni paksun savun tukahduttamana. Myöhemmin löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään. Se muistutti enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.

Näin Plinius kirjeessään Tacitukselle. Eräässä toisessa kirjeessä hän täydentää kuvaustaan, mainiten etäämpänäkin tulivuoresta maan huojuneen siihen määrään, että vaunut eivät pysyneet paikoillaan, vaikka kivillä tuettiin niiden pyöriä. Meri vetäytyi loitolle rannoilta. Ihmiset pakenivat huutaen ja valittaen, ja moni luuli ikuisen yön jo tulleen. Tuhkaa satoi niin tiheään, että sitä täytyi vähä väliä pudistaa pois vaatteistaan, ettei hautautuisi sen alle. Kun ilma lopulta seestyi ja aurinko pääsi valaisemaan maisemaa, niin näkyivät hirvittävän tuhon jäljet: koko seutu oli paksun tuhkakerroksen, ikään kuin luminietoksen, peitossa. Ja lähellä Vesuviusta oli kokonaista kolme kaupunkia tuhka- ja soraläjäin alle hautautuneina.

1700 vuotta Pompeji oli hautautuneena tuhkaan, mutta kun kerran 1700-luvulla kaivettiin perustusta taloa varten, työmiehet saivat esiin pylvään kauniisti koristetun pään. Kun he jatkoivat kaivauksia, paljastui kokonainen teatteri. Nykyjään useimmat kadut on avattu. Rakennukset ovat hyvästi säilyneet; seinien maalaukset ja porttien päällä olevat kirjoitukset näkyvät selvästi.

● =Elinkeinot.= Augustuksen ja seuraavien keisarien aikana vallinnut rauha oli omiaan kohottamaan elinkeinoja. _Maanviljelys_ kehittyi varsinkin Afrikan ja Aasian provinsseissa. _Teollisuus_ muodostui yhä enemmän suurteollisuudeksi. Sadat orjat työskentelivät suurissa leipomoissa, jalkinetyöpajoissa ja muissa tehtaissa. _Kauppa_ kohosi ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Rooman rinnalla oli monta muutakin mahtavaa kauppakaupunkia, ennen muita Aleksandria ja Antiokia. Kaikkialle perustettiin hyviä satamia ja oivallisia teitä. Valtakunta sai järjestetyn postilaitoksen. Rahat sekä pituus- ja painomitat määrättiin yhtäläisiksi valtakunnan kaikissa osissa. Rooman yleisimmäksi rahaksi tuli _sestertsi_.

Tärkein Rooman tuontitavaroista oli _vilja_. Kaikki ihmiset tarvitsivat leipää, ja sadoilletuhansille jaettiin viljaa ilmaiseksi. Vilja tuotiin Rooman satamakaupunkiin _Ostia_an, josta se pienemmillä aluksilla kuljetettiin valtion ja yksityisten aittoihin Roomaan. Mutta Roomaan tuotiin paljon muitakin _ruokatavaroita_, kuten lihaa, juustoa, kalaa, hunajaa, hedelmiä, öljyä ja viiniä. Edelleen tuotiin _rakennusaineita_, puuta ja marmoria. Lisäksi tuli purppurakankaita Foinikiasta, nahkoja Mustan meren rantamilta, hopeata, tinaa ym. metalleja Espanjasta, norsunluuta Afrikasta jne. Rooman kauppiaat kävivät Intiassa ja Ceylonissa saakka. Heidän karavaaninsa tunkeutuivat kauas Aitiopiaan ja Saharan keitaisiin. Mustan meren satamissa he joutuivat tekemisiin niin monen kansallisuuden kanssa, että tarvitsivat toista sataa tulkkia.

ROOMA KEISARIKUNTANA.

● =Juliaaniset ja flaaviset keisarit.= Augustukselta ei jäänyt poikaa, joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen _Tiberiukselle_, jonka suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä _juliaaniset_ keisarit (14–68) olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset tuntuvat suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia. Juliaanisista keisareista viimeinen oli _Nĕ´ro_, jonka aikana tulipalo hävitti Rooman. Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän syytti kristittyjä ja pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.

Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi _Flā´vius Vespāsiā´nuksen_, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian valloittamisen, teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin. Vespasianuksen suku eli _flaaviset_ keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta (69–96). Heidän aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa purkautuminen.

□ =Caligula ja Nero.= Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli _Calĭ´gula_, joka esiintyi enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta Juppiterin-patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa entiseen runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin; hevosen seimi oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi. Ajattelipa keisari jo hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula rakennutti sillan, jonka yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli kuitenkin rakennettu siten, että se hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli nautinnokseen, miten veteen joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa vastaan. Suuttuessaan kerran roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että koko kansalla olisi vain yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin katkaista.

Keisari _Nĕ´ro_n ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.

Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi. Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.

Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt. Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun, laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita, lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».

Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen. Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.

● =Maakuntakeisarit (98–180).= Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan sarja voimakkaita _maakuntakeisareita_, joiden hallitusaika oli koko keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli _Trajā´nus_, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa. Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki _Daakian_ provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta _Armenian_ ja _Assyyrian_, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen _hyväntekeväisyys_ toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja, vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi _sivistystä_, kaunisti Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja tiedemiehiä.

Trajanuksen seuraaja _Hadriā´nus_ oli rauhaa rakastava mies. Sen tähden hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka Trajanus oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan yhdessä paikassa, vaan oli alati matkoilla maakunnissa. Useimmiten hän kulki ilman monia saattajia, jopa toisinaan jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti selville, miten virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti petollisia virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi. Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).

Viimeinen maakuntakeisari _Marcus Aurē´lius_ on tunnettu filosofisena kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.

● =Sivistyksen hopeakausi.= Maakuntakeisarien aikana eli joukko eteviä roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä. Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa sivistyksen _hopea-ajaksi_.

Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi _historioitsijaa_, joista toinen, _Tă´citus_, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan kielellä, toinen, _Plū´tarkhos_, jätti jälkeensä vanhan ajan kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.

Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran nimi _fe´nni_, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa seuraavasti: »Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän vuoteenaan maa; heidän ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot; sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sadetta vastaan kuin jonkinlainen vitsakota; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää he pitävät onnellisempana kuin hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon vaiheilla ajatella omaa ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä, välittämättä jumalista he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei heillä ole edes toivomisen tarvetta.»

Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä tietoja suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan korkeammalla kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa. Ehkäpä hänen kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.

● Tämän ajan _filosofeista_ useimmat liittyivät joko _stoalaiseen_ tai _epikurolaiseen_ koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja _Sĕ´neca_ sekä viimeinen maakuntakeisari _Marcus Aurē´lius_.

□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle. Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.

Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön. Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä julmempina ja epäinhimillisempinä.»

Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa: tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen, kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä, ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. Minä sen sijaan olen selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»

● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä, mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli _lakitiede_. Kun Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana päättivät niistä osittain _kenturiakokous_, osittain _tribuskokous_, osittain vihdoin _senaatti_. Keisarivallan aikana taas _keisarit_ antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja selittivät _lainoppineet_. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista asia annetun selityksen mukaisesti.

● =Sotilasväkivallan aika (180–284).= Maakuntakeisarien jälkeen Rooman valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle, että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista. Idässä _persialaiset_ perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa _germaanit_ muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja. Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä aluemyönnytyksiä.

● =Rooman viimeinen kukoistus (284–395).= Keisari _Dioclētiā´nus_ teki lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja sen tähden hän pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti _Constantī´nus_ Suuri (312–337).

Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat hallituksessa _ministerit_. Kullakin ministerillä oli erityinen hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa, toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne. Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan, joissa kussakin oli oma päämiehensä, _prefekti_. Prefektien alueet oli jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone, jonka keisarit panivat käyntiin.

Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin Bosporoksen rannalle muinaisen _Byza´ntion_in paikalle. Kaupunki sai nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä _Konstantinopoliksi_ eli Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.

Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari _Theodŏ´sius_ kuoli v. 395, valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: _Itä-Rooman_ ja _Länsi-Rooman_ keisarikuntiin.

KRISTINUSKO VALLOITTAA MAAILMAN.

● =Pakanauskonnot rappeutuvat.= Tasavallan loppuaikoina sivistyneet lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja sitten oli hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan. Toiset hakivat lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut kaikkia tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.

Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä vieraatkaan jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten sydämiin jäi yhä sammumaton kaipuu.

Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia. Jokainen sai palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään vaatimuksen he kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien jumaliensa ohessa heidän tuli palvella myös Rooman valtakunnan keisareita. Keisarit julistettiin jo eläessään jumaliksi, heidän kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin ja kaikkien ihmisten oli uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita jumalina, hän osoitti sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman valtakuntaa kohtaan, ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli kuolemalla rangaistava.

● =Kristinusko syntyy.= Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä tyydyttää, syntyi _kristinusko_.

Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa, jotka olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Apostoli _Paavalin_ ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin seurakuntiin. Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden opin, sillä se lupasi heille kuoleman jälkeen _uuden elämän_, jossa ei ollut kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja herran välillä. Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli _rakkauden_ Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä työntänyt ketään luotaan, vaan otti vastaan jokaisen, joka vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa. Useita miellytti kristittyjen harjoittama _hyvän_-_tekeväisyys_, he kun auttoivat toinen toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin nämä olivat avun tarpeessa.

Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-Aasiassa. Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka, että Rooman valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku ja että kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa. Olipa kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta uskontoa. Kun näet pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt antautuivat kuolemaan uskonsa puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi, että tämä oppi oli oikea.

● =Vainot.= Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien tavoin osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta. Sen tähden heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina. Kuta voimakkaampi keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti valtakuntaansa, sitä selvemmin hän huomasi, että kristityt erosivat muista ihmisistä, ja sitä enemmän hän pelkäsi, että he olisivat vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle. Sen tähden Rooman parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari Neron vaino tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua Rooman palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta niin Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin _marttyyreiksi_.

Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n.