Part 9

"Minäkö", huudahti hän, "minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle, joka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset aarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei, elämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on sukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten tyydyttää kaikki luontomme vaatimukset -- luontomme, joka väräjää sointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta -- sitä miestä emme kohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän; nainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa; mutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran näyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin. Voi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä! Ilman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut kuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin ulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden hellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet. En halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni lahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva? Samallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä antaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat heidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte niitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle miehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta samaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman yhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota edellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko elinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte häntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään, mutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän elämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja kunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret tytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä ei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän ihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te yhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte ainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät sydämen käskystä."

"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä uskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan yhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka saa teidät haluamaan nautintoja..."

"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen merkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa omaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on tilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän lakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja perhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni."

"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on raskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa tehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät maahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti. Viisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro uskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat! Maailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette vaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki."

"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen", sanoi hän katkerasti hymyillen. "Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun tähteni."

"Suru", vastasi pappi, "on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa, jotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle."

Hän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi kasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren valituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän tunsi inhimillisen _minän_ sen tuhansissa muodoissa, epäili hän voivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen sijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän siemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat itsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta osoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja takaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja ylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin huomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan sentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää ollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon kanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi vähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.

Tuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen ja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä huvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti hän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja kauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut hänet kuin kiivaasti heitetty levy -- diskus -- ja joka lopuksi oli muuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen yhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä heilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon rajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.

Kun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja tervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä, loi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli liiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.

III.

Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles de Vandenesse -- se oli nuoren miehen nimi -- oli tullut kiittämään häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle, jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua. Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli Charles huolimatta nuoruudestaan -- hän oli tuskin kolmenkymmenen vuoden vanha -- jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi, miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet, jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö; surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin. Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin, jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi, risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.

"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä, kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta, paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä. Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia, jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet, tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan..."

Rouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia ristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton tulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä. Sehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.

"Tahdon", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, "esittää teidät eräälle naiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä on kuullut teistä."

Hän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella eleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa uunin vieressä istuvaa naista.

"Kuka hän on?" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.

"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin kuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää yksinäisyydessä, oikea salaisuus."

"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle hänen nimensä!"

"Markisitar d'Aiglemont."

"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä keskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan päärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa, uskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset väittävät?"

"Voi olla. Aina siitä seikkailusta saakka, lieneekö se sitten ollut totta vai ei, on tämä surkuteltava nainen hyvin muuttunut. Hän ei ole vielä alkanut ottaa osaa seuraelämään. Uskollisuus, joka on kestänyt neljä vuotta, se merkitsee paljon Pariisissa, se. Jos nyt näette hänet täällä..."

Rouva Firmiani malttoi mielensä; sitten lisäsi hän hienosti hymyillen:

"Unohdin, että minun tulee vaieta. Menkää ja puhukaa hänen kanssansa..."

Charles seisoi hetkisen liikkumatonna ovenpieleen nojaten kokonaan vaipuneena tämän naisen katselemiseen, joka oli tullut kuuluisaksi ilman että kukaan saattoi sanoa miksi. Maailmalla on monta sellaista omituista luonnottomuutta osoitettavana. Rouva d'Aiglemontin maine ei oikeastaan ollut sen merkillisempi kuin muutamain miesten, jotka aina puuhaavat jossakin tuntemattomassa työssä: tilastotieteilijät, joita pidetään hyvin syvällisinä laskujen vuoksi, joita he varovat julkaisemasta; valtiomiehet, jotka elävät sanomalehtikirjoituksesta; kirjailijat tahi taiteilijat, joiden työt aina pysyvät heidän salkuissaan; tiedemiehet, jotka ovat oppineita ainoastaan tieteeseen perehtymättömien silmissä, niinkuin Sganarelle on latinaniekka niiden mielestä, jotka eivät osaa latinaa; miehet, jotka katsotaan kyvyiksi jollakin erikoisalalla, milloin sävynmäärääjinä taiteen alalla milloin jonkun korkean tehtävän palvelijoina. "Se on erikoisala", on ihmeteltävä lause, joka tuntuu olevan luotu näitä päättömiä valtiomiehiä ja kirjailijoita varten. Charles vaipui pitempiin mietteisiin kuin oli tahtonut ja tunsi itsensä tyytymättömäksi nähdessään huomionsa olevan niin kiintyneen johonkin naiseen; mutta samalla kertaa kumosi tämän naisen läsnäolo ne ajatukset, jotka hetki sitten olivat täyttäneet nuoren valtiomiehen tanssiaisia katsellessaan.

Markisitar, joka nyt oli kolmenkymmenen vuoden vanha, oli kaunis, vaikka hänellä oli hento vartalo ja näytti kovin arkaluontoiselta. Suurin viehätyksensä oli hänen kasvoissaan, joiden tyyneys ilmaisi ihmeteltävää sielun syvyyttä. Silmänsä säteilivät, mutta näyttivät olevan saman alituisesti elävän ajatuksen verhoamat ja niiden ilme sai aavistamaan kuumeentapaisesti sairaalloista mielialaa ja mitä syvintä alistuvaisuutta. Hän piti melkein aina silmäluomensa siveästi maahan luotuina ja ainoastaan harvoin nosti ne. Jos hän heitti silmäyksen ympärilleen, oli siinä surunvoittoinen ilme tehden katsojaan sellaisen vaikutuksen kuin säästäisi hän silmiensä tulta salaisia tutkisteluja varten. Jokaisesta ylevämielisestä miehestä tuntuikin tämä hento ja vaitelias nainen omituisen puoleensa vetävältä. Jos järki toiselta puolen koetti päästä sen salaisuuden perille, joka pakoitti hänet alituisesti ajatuksissa palaamaan nykyisyydestä menneisyyteen, maailmasta yksinäisyyteen, niin oli tunne toiselta puolen yhtä kiihkeä tutkimaan tätä sydäntä, joka erikoisella tavalla näytti olevan ylpeä kärsimyksistään. Mikään hänessä ei ollut ristiriidassa hänestä ensi näkemällä saatujen käsitysten kanssa. Kuten melkein kaikki naiset, joilla on liian pitkä tukka, oli hän kalpea ja hipiänsä täydellisen valkea. Ihonsa oli erinomaisen hieno, -- varma todellisen tunteellisuuden merkki, -- hänen piirteensä, joissa ilmeni tuo äärimmäinen täydellisyys minkä kiinalaiset taidemaalarit osaavat valaa haaveellisiin kuviinsa, vain vahvistivat tätä seikkaa. -- Kaulansa oli ehkä liian pitkä, mutta sellainen kaula on mitä viehättävin ja saa naisen pään hiukan muistuttamaan käärmeen lumoovia liikkeitä. Jos ei olisi ainoatakaan niistä tuhansista merkeistä, joiden kautta mutkikkaammatkin luonteet paljastuvat tarkastelijalle, olisi kylliksi tarkastaa pään liikkeitä ja kaulan taivutuksia, jotka voivat olla niin vaihtelevia ja ilmehikkäitä, arvostellakseen naista. Rouva d'Aiglemontin puku oli sopusoinnussa olemuksensa tekemän vaikutelman kanssa. Tukkansa, järjestettynä rikkaisiin palmikkoihin, muodosti kruunun korkealle päänsä päälle ilman pienintäkään koristusta, sillä hän näkyi ainaiseksi sanoneen hyvästit kaikille koruille. Eikä hänessä myöskään milloinkaan huomattu niitä pieniä mielistelytemppuja, jotka niin paljon pilaavat naisten edullista vaikutusta. Mutta niin yksinkertainen kuin pukunsa liivi olikin, ei se silti salannut hänen sievää vartaloaan. Hänen pitkän hameensa komeus johtui sitä paitsi erinomaisen taitavasta leikkauksesta ja jos on sallittua nähdä puvun järjestelyssä jokin ajatus, voisi sanoa hänen pukunsa runsaitten ja yksinkertaisten laskoksien antaneen hänelle ylevyyden ja jalouden ilmeen. Ehkä ilmaisi hän kuitenkin vähän naisen voittamatonta heikkoutta siinä turhantarkassa huolellisuudessa, minkä omisti kädelle ja jalalle; mutta vaikka hän näyttikin niitä mielellään, olisi pahimman kilpailijansakin ollut vaikea pitää hänen liikkeitänsä teeskenneltyinä, siihen määrään tuntuivat ne luonnollisilta ja lapsuudesta asti totutetuilta. Tämä mielistelyjäännös annettiin hänelle anteeksi myös eräänlaisen suloisen kylmäkiskoisuuden vuoksi hänessä. Kaikkiin näihin piirteihin, tähän pikkuseikkojen yhdistelmään, joka tekee naisen rumaksi tahi kauniiksi, puoleensavetäväksi tahi vastenmieliseksi, voidaan ainoastaan ylimalkaisesti viitata, varsinkin jos, kuten rouva d'Aiglemontissa, sielu yhdistää kaikki nämä yksityisseikat ja painaa niihin valtaavan yhtenäisyyden leiman. Siten vastasi hänen käytöksensä kokonaan hänen pukunsa ja kasvojensa luonnetta. Vasta määrättyyn ikään päästyään ymmärtävät jotkut valitut naiset käyttäytyä ilmehikkäällä tavalla. Onko se suru vai onni, joka lahjoittaa kolmenkymmenen vuoden ikäiselle naiselle, onnettomalle tahi onnelliselle, tämän salaisen taidon käyttäytyä kaunopuheliaasti? Tämä on aina pysyvä elävänä arvoituksena, jota jokainen tulkitsee omien halujensa, toiveittensa ja järjestelmänsä mukaisesti. Tapa, jolla markisitar antoi kyynärpäidensä levätä nojatuolin kädensijoilla ja molempain käsiensä sormenpäiden lipaista toisiaan niin että hän näytti leikkivän; kaulansa taipuminen, hänen jonkun verran väsyneen, mutta pehmeän vartalonsa sulavuus, vartalonsa, joka näytti sirosti vaipuneen nojatuoliin, säärien notkea asento, käytöksen luonnollisuus, kaikki osoitti naista, joka on vailla kaikkia harrastuksia elämässä, joka ei ole tuntenut rakkauden iloja, ainoastaan uneksinut niistä ja joka taipuu muistojensa raskaan painon alle, naista, joka kauvan aikaa on ollut epätoivoissaan tulevaisuutensa tahi oman itsensä suhteen, naista, joka ei ole kiintynyt mihinkään ja joka katsoo satunnaisen tyhjyyden ehdottomaksi olemattomuudeksi.

Charles de Vandenesse ihaili tätä valittua taulua, mutta ainoastaan suuremman taitavuuden tuloksena kuin mitä naisilla tavallisesti on. Hän tunsi markiisi d'Aiglemontin. Ensimäisestä silmäyksestä tähän naiseen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ymmärsi nuori valtiomies sen eroituksen, sen yhdistämättömyyden -- käyttääkseni laillista sanaa -- joka oli liian voimakas näiden kahden henkilön välillä, ja jonka seikan täytyi tehdä markisittarelle mahdottomaksi rakastaa miestänsä. Kuitenkin vietti markisitar d'Aiglemont moitteetonta elämää, ja hänen siveytensä kohotti vielä enemmän kaikkien niiden salaisuuksien arvoa, joita tutkija saattoi aavistaa hänessä. Kun Vandenessen ensimäinen hämmästys oli ohi, ajatteli hän, kuinka parhaiten voisi lähestyä rouva d'Aiglemontia, ja jotenkin tavallisen valtioviisaan viekkauden kautta päätti hän hämmästyttää hänet saadakseen tietää kuinka hän vastaisi julkeaan esiintymiseen.

"Rouvaseni", sanoi hän istuutuen hänen viereensä, "onnellinen varomattomuus on antanut minun tietää itselläni, en tiedä mistä syystä, olleen sen onnen, että te olette huomannut minut. Olen sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa teille, kun en koskaan ennen ole ollut sellaisen suosion esineenä. Yksi vioistani tuleekin painamaan teidän omaatuntoanne. Täst'edes en ole kainosteleva..."

"Siinä teette väärin", vastasi hän nauraen; "turhamaisuus on jätettävä sille, jolla ei ole muuta esiintuotavaa."

Markisittaren ja nuoren miehen välillä sukeutui nyt keskustelu, joka tavan mukaisesti tuokiossa kosketteli koko joukkoa aineita: maalaustaidetta, musiikkia, kirjallisuutta, politiikkaa, ihmisiä, tapahtumia ja asioita. Sitten siirtyivät he huomaamattomasti siihen ikuiseen keskustelunaineeseen Ranskassa ja muissakin maissa, nim. rakkauteen, tunteisiin ja naisiin.

"Me olemme orjattaria."

"Te olette kuningattaria."

Charles'in ja markisittaren lausumat enemmän tahi vähemmän nerokkaat seikat voisi sisällyttää tähän yksinkertaiseen lauseeseen, joka on yhteenveto kaikista tästä kysymyksestä pidetyistä ja pidettävistä puheista. Tarkoittavathan nämä molemmat lauseet aina jollain määrätyllä hetkellä: "Rakastakaa minua!" -- "Minä tahdon rakastaa teitä..."

"Rouvani", huudahti Charles de Vandenesse, "te saatte minut syvästi valittamaan, että minun täytyy jättää Pariisi. Italiassa en varmaankaan saa tuntiakaan niin valittua keskustelua, kuin tämä on ollut."

"Ehkä kohtaatte siellä onnen, ja se on suuremmanarvoinen, kuin kaikki loistavat ajatukset, todelliset tahi vilpilliset, joita joka ilta lausutaan Pariisissa."