Part 8

"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää tiedä, mitä vastata hänelle."

"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"

"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin, "herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada puhua teidän kanssanne."

"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja suoran selityksen kautta.

Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa. Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi, vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa, missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä, muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies. Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi miehen tässä maalaispapissa.

"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle, joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."

"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."

"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen, niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."

Markisitar teki epäilevän liikkeen.

"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa..."

Oliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että hänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset ajatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi kirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.

"Rouvaseni", jatkoi pappi, "tämä mies oli perheen isä, jolla ennen monilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta. Toisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen tyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia. Hän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä hän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja jokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana siirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli pataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö. Rouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän heitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden, joilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa perheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään, kuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt muuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä jokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut liian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta, eikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden uhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut enemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä. Hän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he lähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset ja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin. Sota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee hyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella. Ranska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet kärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte ymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki sanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana ilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän näkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut enää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan loppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut seuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee tykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän lapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki toivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!"

Jonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi lempeällä äänellä:

"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala jätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän kärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi pitänyt ruveta?"

Markisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka saivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat, jotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin hän vihittiin alttarin juurella."

Vaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra katsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä voisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.

"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi", jatkoi hän.

"Saint-Lange'en", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.

"Niin, rouvaseni."

Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi, se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.

"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"

"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"

"On", vastasi hän kylmästi.

Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo pannut kätensä hänen päälleen.

"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."

"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."

"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."

Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle, jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä, kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun. Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään; mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.

"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?..."

"En ole, herraseni", sanoi hän. "Yhteiskunnan lait painavat liian raskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni kohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia, kuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!"

"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat yhteiskunnan luomia."

"Totellako yhteiskuntaa?..." jatkoi markisitar tehden kauhun eleen. "Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt yhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen, vääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin vaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme ruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on kehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa heikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne ainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka perusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin tuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me olemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille ainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä meidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa kaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme, tuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki minun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista olennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy vaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin kun menin naimisiin."

Hän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.

"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä", jatkoi hän sitten, "olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet jalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen tuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian heikko vastustamaan uusia myrskyjä."

"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme", sanoi pappi. "Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka sitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia täytettävänä."

"Aina velvollisuuksia!" huudahti hän kärsimättömästi. "Mutta missä on minulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä? Herraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia, mitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että nämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on myös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä."

"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka synnyttävät alistuvaista mieltä", sanoi kirkkoherra, "mutta äitiys, rouvaseni, eikö sitä sitten ole?"

"Älkää puhuko, herraseni!" sanoi markisitar. "Teille tahdon olla avomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen tuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään, ja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta lajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista, nyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi sanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole _hänen_ lapsensa! Oh, älkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää tunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien lakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on lapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te, herraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte ehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään ainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon minut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani niitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä olen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti yhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin kuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille suloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi olentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento. Niin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he näkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla heille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän menneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on isänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa muuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa meitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien mukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen takiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän putoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta hän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut kaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa unelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet ennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt sielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä luonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää tarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat olemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa lapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä, että hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei saa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus tämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä tunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi, vetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat jo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä tunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille toiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa. Siinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani vastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä äiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa ihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä tulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa päivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko ruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto tuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on. Nämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon itselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos...?"

Hän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.

"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat, repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava, lapseni kieltäymys. -- Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä hymyilen -- hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä; mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös! Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri palasi kävelyltä.

Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän, vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.

"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.

"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa tahi haihduttaa omantunnon vaivan.

"Sinä olet lämmin, äiti."

"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.

Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin katsein, sanoi hän:

"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte kuollut..."

"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle, kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta. Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain puolet siitä."

"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi; ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta..."