Part 6

"Te olette liikutettu siitä, mitä olen sanonut teille, mylord. Tämä syvä liikutus ehkä ilmaisee sen, mitä niin hyvä ja jalo sielu kuin teidän tuntee tahtoessaan peruuttaa väärän arvostelun. Te olette luullut minua kiittämättömäksi, kun näitte minut kylmänä ja umpimielisenä tahi ivallisena ja tunnottomana tämän matkan aikana, joka nyt onneksi loppuu pian. Minä en olisi ansainnut teidän huolenpitoanne, jos en olisi osannut antaa sille oikeata arvoa. Mylord, minä en ole unohtanut mitään. Ah, minä en unohda mitään, en sitä huolenpitoa, jolla olette valvonut minua, niinkuin äiti valvoo lastansa enkä varsinkaan teidän veljellisten keskustelujenne jaloa luottamusta, kaiken teidän käytöksenne hienotunteisuutta, vaikutusvalta, jota vastaan me kaikki olemme aseettomia. Mylord, minun voimani eivät riitä palkitsemaan teitä..."

Nämä sanat lausuttuaan meni Julia nopeasti hänen luotaan eikä tämä tehnyt pienintäkään liikettä pidättääkseen häntä; hän meni eräälle kalliolle vähän matkan päässä sieltä ja jäi sinne liikkumattomana; heidän liikutuksensa pysyi salaisuutena heille itselleen, varmaan itkivät he kaikessa hiljaisuudessa; lintujen laulu, joka oli niin iloinen, niin tunnerikas auringon laskun aikana, enensi sitä syvää mielen-liikutusta, joka pakoitti heidät eroamaan; luonto otti ilmaistakseen heidän sijastaan sen lemmen, jota he eivät uskaltaneet lausua julki.

"No, niin, mylord", jatkoi Julia ja pysähtyi hänen eteensä niin arvokkaaseen asentoon, että se salli hänen ottaa Arturia kädestä, "minä pyydän teitä tekemään elämän, jonka te olette lahjoittanut minulle, pyhäksi ja puhtaaksi. Täällä täytyy meidän erota. Minä tiedän", lisäsi hän kun näki lordi Grenvillen kalpenevan, "että kiitokseksi teidän uhrauksestanne tulen vaatimaan teiltä uutta uhrausta, vielä suurempaa kuin se, jota minun tulisi pitää paremmassa arvossa. Mutta minun täytyy tehdä niin... Te ette saa jäädä Ranskaan. Kun minä velvoitan teidät tähän, niin enkö siten anna teille oikeuksia, joiden täytyy pysyä pyhinä?" lisäsi hän ja painoi nuorukaisen käden sykkivää sydäntänsä vastaan.

"Niin", sanoi Artur ja nousi ylös.

Tällä hetkellä osoitti hän d'Aiglemontia, joka piti tytärtään sylissään ja joka näkyi rotkotien toisella puolella linnan kaiteelle. Hän oli kiivennyt sinne, jotta pieni Helena saisi leikkiä siinä.

"Julia, minä en tahdo puhua teille rakkaudestani, meidän sielumme ymmärtävät liiaksi hyvin toisiansa. Niin syviä, niin salattuja kuin minun sydämeni riemut olivatkin, olette te kuitenkin jakanut ne kaikki. Minä tunnen, minä tiedän sen, minä näen sen. Nyt otan minä vastaan suloisen todistuksen meidän sydämiemme alituisesta keskinäisestä myötätuntoisuudesta, mutta minä pakenen täältä... Minä olen monta kertaa liian taitavasti ajatellut keinoja tappaakseni tämän miehen, ett'en ehkä aina voisi vastustaa tätä halua, jos pysyisin teidän läheisyydessänne."

"Minulla on ollut sama ajatus", sanoi hän ja liikutetut kasvonsa osoittivat tuskallista ihmettelyä.

Mutta Julian eleessä ja kasvojen ilmeessä oli niin paljon hyvettä, niin paljon varmuutta itsestänsä, niin monta salaisuudessa voitettua voittoa rakkaudesta, että lordi Grenvillen valtasi ihailu. Yksin rikoksen varjokin oli häipynyt tämän lapsellisen omantunnon edestä. Uskonnollinen tunne, joka kuvastui tällä kauniilla otsalla, mahtoi ajaa ainiaaksi pois ne hänen tahtomattaan syntyneet pahat ajatukset, jotka johtuvat luontomme epätäydellisyydestä ja jotka osoittavat samalla kohtalomme suuruutta ja vaaroja.

"Silloin olisin saanut osakseni teidän halveksimisenne, ja se olisi pelastanut minut", sanoi hän luoden alas silmänsä. "Kadottaa teidän kunnioituksenne, eikö se olisi sama kuin kuolema?"

Nämä molemmat sankarilliset rakastajat seisoivat vielä hetkisen hiljaa koettaen tukahuttaa tuskaansa; hyviä tai huonoja, olivat heidän ajatuksensa täydellisesti samoja, ja he ymmärsivät toisiansa yhtä hyvin sisimmässä ilossa kuin salatuimmissa suruissaan.

"Minä en saa valittaa, minun elämäni onnettomuus on minun omaa työtäni", lisäsi Julia ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti.

"Mylord", huusi kenraali sieltä kaukaa missä seisoi tehden eleen, "tuolla me näimme toisemme ensi kerran. Ettekö muista sitä? Kas tuolla, tuolla alhaalla se oli, noiden poppelien vieressä."

Englantilainen vastasi nopeasti nyökäyttämällä päätänsä.

"Minä kuolen nuorena ja onnettomana", sanoi Julia. "Älkää uskoko, että minä elän kauvan. Suru tulee olemaan yhtä kuolettava kuin se kauhea tauti olisi voinut olla, josta te olette pelastanut minut. Minä en usko itseäni rikokselliseksi. Ei, minun tunteeni teitä kohtaan ovat vastustamattomat, ikuiset, mutta ne ovat syntyneet minun tahtomattani, ja minä tahdon pysyä kunniallisena. Kuitenkin tahdon samalla kertaa pysyä uskollisena omalletunnolleni aviovaimona, velvollisuudelleni äitinä ja sydämeni äänelle. Kuulkaa", sanoi hän vapisevalla äänellä, "minä en tahdo milloinkaan enää kuulua tälle miehelle."

Ja Julia osoitti miestänsä kauhua ja totuutta osoittavalla kiihkeällä eleellä.

"Maailman lait", jatkoi hän, "vaativat minun tekemään hänen elämänsä onnelliseksi, ja minä tahdon totella niitä; minä tahdon olla hänen palvelijattarensa, minun hartauteni häntä kohtaan tulee olemaan rajaton, mutta tästä päivästä alkaen olen minä leski. Minä en tahdo olla prostituerattu omissa enkä maailman silmissä. Jos en milloinkaan kuulu herra d'Aiglemontille, en tahdo kuulua myös kenellekään toiselle. Te ette omista minusta muuta kuin mitä nyt olen ilmaissut teille. Tämä on se tuomio, jonka minä julistan itsestäni", sanoi hän ja heitti Arturiin ylpeän silmäyksen. "Ja nyt minä sanon teille, että jos rikoksellinen ajatus saa teissä vallan, niin herra d'Aiglemontin leski menee luostariin Italiaan tahi Espanjaan. Onnettomuus on saanut meidät puhumaan rakkaudestamme. Kenties näitä tunnustuksia ei voitu välttää; mutta olkoon tämä viimeinen kerta kun meidän sydämemme ovat sykkineet niin kovasti. Huomenna pitää teidän teeskennellä saaneenne kirjeen, joka kutsuu teitä Englantiin ja me eroamme emmekä enää milloinkaan näe toisiamme."

Julian voimat pettivät tämän ponnistuksen jälkeen. Hän tunsi polviensa vapisevan, kuoleman kylmyys valtasi hänet ja, puhtaasti naisellisen vaiston johtamana, vaipui hän alas istumaan, jottei kaatuisi Arturin syliin.

"Julia!" huudahti lordi Grenville.

Tämä läpitunkeva huuto kaikui niinkuin ukkosen jyrähdys. Tämä vihlova huudahdus ilmaisi kaiken, mitä rakastaja, joka tähän asti oli pysynyt mykkänä, voi sanoa.

"Mitä on hätänä, mikä häntä vaivaa?" kysyi kenraali.

Kuultuaan huudon oli hän rientänyt sinne ja seisoi nyt molempien rakastajien keskessä.

"Se menee pian ohitse", sanoi Julia hilliten itsensä sillä ihmeteltävällä taidolla, jonka naisten synnynnäinen aisti usein opettaa heille elämän suurissa taitteissa. "Tämän pähkinäpuun siimes vaikutti niin, että minä olin vähällä pyörtyä, ja lääkärini joutui pois suunniltaan pelästyksestä. Minähän olen hänen mielestään jonkinlainen taideteos, joka ei ole vielä valmis. Ehkä hän pelkäsi, että se menee pilalle..."

Hän otti aivan rohkeasti lordi Grenvilleä käsipuolesta, hymyili miehelleen, katsahti maisemaa ennenkuin lähti alas kallion huipulta ja veti mukanaan seuralaisensa tarttuen hänen käteensä.

"Tämä on varmaan ihanin näköala, mitä me milloinkaan olemme nähneet", sanoi hän. "Katso, Viktor, mikä etäisyys, mitkä laajuudet ja mikä vaihtelevaisuus! Tämä maa pakoittaa minut tuntemaan rakkautta."

Hän nauroi melkein suonenvedontapaisesti, mutta niin, että voi teeskennellä miehellensä, hyppeli iloisesti alas kalliotietä ja hävisi.

"Jo?" sanoi hän, päästyään kauvas herra d'Aiglemontista. "Voi, ystäväni, hetken perästä emme enää voi olla olemassa, emmekä koskaan enää ole oma itsemme, sanalla sanoen, me emme saa elää kauemmin..."

"Kävelkäämme hitaammin!" vastasi lordi Grenville. "Vaunut ovat vielä kaukana. Kävelkäämme yhdessä ja jos meidän on sallittu puhua katseillamme, saavat sydämemme elää vielä hetkisen."

He kulkivat eteenpäin korkeata tietä pitkin joen rantaa päivän viimeisten säteitten paistaessa, kulkivat melkein vaieten, puhuen hajanaisia sanoja, lempeitä kuin Loire'n loiske, mutta jotka liikuttivat sielua. Juuri kuin auringon piti laskeutua, kietoi se heidät punaiseen hohteeseensa ennenkuin hävisi, surullinen kuva heidän onnettomasta rakkaudestaan. Kun kenraali ei löytänyt vaunujansa siitä paikasta, mihin ne jäivät, kävi hän levottomaksi ja seurasi tahi kulki molempain rakastajain edellä sekaantumatta heidän keskusteluunsa. Lordi Grenvillen jalo ja arvokas käytös matkan aikana oli ajanut pois kaiken epäluulon markiisin mielestä, ja joku aika sitten soi hän vaimollensa täyden vapauden ja jätti hänet lääkärin puunilaisen uskollisuuden huomaan. Artur ja Julia kulkivat vielä eteenpäin särjettyjen sydämiensä surullisen ja tuskallisen yhteistunteen valtaamina. Äsken kulkiessaan ylöspäin pitkin Montcontour'in jyrkkää rinnettä, oli heillä molemmilla ollut heikko toivo, levoton onni, jota he eivät uskaltaneet selvitellä itselleen; mutta kulkiessaan pitkin rantaa, olivat he kukistaneet sen heikon rakennuksen, jonka heidän mielikuvituksensa oli pystyttänyt ja johon he eivät uskaltaneet hengittää, niinkuin lapset, jotka pelkäävät, että heidän korttitalonsa kaatuu kokoon. Heillä ei ollut mitään toivoa. Lordi Grenville matkusti jo samana iltana. Viimeinen silmäys, jonka hän loi Juliaan, osoitti valitettavasti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin myötätuntoisuus oli ilmaissut heille heidän vahvan lempensä suuruuden, oli hän oikeassa, kun pelkäsi itsensä puolesta.

Kun herra d'Aiglemont ja hänen vaimonsa päivä sen jälkeen istuivat vaunuissaan ilman matkatoveriaan ja kun he nopeasti kulkivat samaa tietä, jota markisitar oli matkustanut v. 1814, jolloin hän oli vielä tietämätön rakkaudesta ja melkein kirosi sen pysyväisyyttä, heräsi hänessä taas tuhansia unohdettuja vaikutelmia. Sydämellä on oma muistinsa. On naisia, jotka eivät jaksaisi muistaa tärkeimpiäkään asioita, mutta jotka kaiken ikänsä muistavat tunteen kanssa yhteydessä olevat seikat. Siten muisti myös Julia syvästi pienetkin sivuseikat, ilolla muisti hän pienimmätkin tapaukset ensimäisen matkansa ajoilta, yksin senkin, mitä oli ajatellut määrätyissä tien kohdissa. Viktor, joka oli kiihkeästi rakastunut vaimoonsa, siitä saakka kun tämä oli saanut takaisin nuoruuden ja koko kauneutensa, puristi häntä rintaansa vastaan niinkuin rakastaja olisi tehnyt. Kun hän koetti ottaa hänet syliinsä, vetäytyi Julia lempeästi pois jonkun tekosyyn nojalla välttääkseen tämän viattoman hyväilyn. Heti sen jälkeen tunsi hän vastenmielisyyttä Viktorin kosketuksesta, kun hän, istuen tämän vieressä, tunsi ja jakoi hänen lämpöänsä. Hän tahtoi istuutua yksin vaunun takapuolelle, mutta miehensä oli niin kohtelias, että jätti hänet yksin sinne, missä hän istui. Julia kiitti häntä tästä huomaavaisuudesta huokauksella, jonka hän käsitti väärin; tämä vanha sotilasviettelijä tulkitsi vaimonsa surumielisyyden omaksi edukseen ja pakoitti hänet päivän loppupuolella puhumaan varmuudella, joka vaikutti häneen.

"Ystäväni", sanoi hän, "te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä tiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin taas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär kasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin teitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa meitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava. Teidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun velvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto kieltää minulta. Katsokaa tänne", lisäsi hän, "te olette unohtanut erääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä, tässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen anteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki tuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni, etteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty kärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin. Minä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!"

Musertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat käyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä arvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä hetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi naisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä, jota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa uskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen tunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he silloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat sielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta, minkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin tuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä yleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa lakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena olevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.

Kaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät ylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja tapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen hieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa. Eräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä salongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär päivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.

"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar", sanoi herra d'Aiglemont ja pani pois kahvikupin.

Markiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena, puoleksi surullisena ja lisäsi:

"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te saatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja siitähän te pidätte, mikäli minä tiedän... Guillaume", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, "käske valjastamaan!"

Rouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin tahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat ymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa uskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli hyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät erilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan toisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen kohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.

"Onko nyt metsästysaika?" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin silmäyksin mieheensä.

Oli maaliskuun loppupuoli.

"Rouvaseni, ylihovijahtimestari metsästää milloin tahtoo ja missä tahtoo. Me menemme kuninkaallisiin metsiin ampumaan villisikoja."

"Olkaa varovainen, ettette joudu onnettomuuden uhriksi..."

"Onnettomuus tulee aina odottamatta", vastasi markiisi hymyillen.

"Vaunut ovat valmiit", ilmoitti Guillaume. Kenraali nousi ylös, suuteli rouva de Wimphenin kättä ja kääntyi Julian puoleen.

"Rouvaseni, ajatelkaa, jos villisika tappaisi minut...!" sanoi hän pyytävällä äänellä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi rouva de Wimphen.

"No, tule sitten!" sanoi rouva d'Aiglemont Viktorille.

Sitten hymyili hän juurikuin sanoaksensa Louisalle: "Saat nähdä".

Hän ojensi kaulansa miehelleen, joka tuli lähemmäksi suudellakseen häntä, mutta hän kumartui niin alas, että suutelo sattui hänen kauluksensa koristuksiin.

"Te olette todistajani Jumalan edessä", sanoi markiisi ja kääntyi rouva de Wimphen'in puoleen, "että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä saisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni käsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun käsittämättömän petoksen kautta... Se on varsin hauskaa!"

Hän lähti.

"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti", huudahti Louisa, kun naiset jäivät yksin. "Hän rakastaa sinua."

"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut vapisemaan..."

"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti", sanoi Louisa.

"Hänen kuuliaisuutensa", vastasi Julia, "perustuu osaksi siihen suureen kunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen nainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani hänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa tuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan säilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota selvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa selvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy minun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen niinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa rikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan kunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä hän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole kyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa hänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa, niin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä seuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea ei tapahdu..."

Seurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset johtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.

"Minua on julmasti toteltu", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän silmäyksen. "Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle. Voi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi liian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi. Riittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni, että minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa, että saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut ylähuoneeseen."

"Osaatko sitten englannin kieltä?"

"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä."

"Pikku raukka", huudahti Louisa ja otti Julian käden, "kuinka sinä voitkaan vielä elää?"

"Se on salaisuus", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen eleen. "Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain tämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de ---- Lontoossa. Sinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun landanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla juuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni kanssa..."

Louisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka kaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.

"Louisa, pidä salaisuuteni", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.

Eräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.

"Ah!" huudahti hän ja kalpeni.

"Minä en kysy sinulta, keltä se on", sanoi rouva de Wimphen.

Markisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien tunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin kasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia kirjeen tuleen.

"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni uhkaa pakahtua."

Hän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.

"Hän ei ole jättänyt Pariisia!" huudahti hän.

Hänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää, purkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen lomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä suuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.

"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä mitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa jäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä iltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla tänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy luonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy, minä pelkään itseäni!"

"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi", sanoi rouva de Wimphen, "ja hän tulee hakemaan minua."

"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee meidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta häntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen tulikirjaimilla kirjoitettuna."

Vaunut pysähtyivät portin eteen.

"Ah!" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, "hän tulee julkisesti, ilman mitään salaperäisyyttä."

"Lordi Grenville", huudahti palvelija.

Markisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin kalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana. Vaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla kahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta näihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti hänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella voimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de Wimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta vaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin vapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle pelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi Grenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten melkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen katseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan avusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat pakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä rajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat ystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja ymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli vihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa löytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen viipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä saalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:

"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin mitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut saapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en olisi voinut pitää itseäni pystyssä."

"No, Artur, te ette totellut minua", sanoi rouva d'Aiglemont vapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen sohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.

"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla lähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää hillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen liian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä, kuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä kuolema!"

Hän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen putosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman, että silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi Grenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi liikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla tehdyltä tempulta.

"Artur?" kysyi Julia.

"Rouva markisitar", vastasi hän ja loi silmänsä alas, "minä tulin täynnä toivoa, minä luulin..."

Hän vaikeni.

"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?" huudahti Julia.

"En yksinäni", vastasi hän hiljaan.

"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?"

"Ei, ei!" huudahti hän tukahutetulla äänellä. "Mutta rauhoittukaa", lisäsi hän, "minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin sisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla yksin."

Julia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta nyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:

"Olla onnellinen ja sitten kuolla..." sanoi hän. "Niin, niin!"