Part 5

Äänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin niin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta välinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli kaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka oli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin ajatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta sormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on ollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä onnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen käteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella sitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai siihen hänen "hyvää yötä"-suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun rakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä inhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille; polvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen kohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä sisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat murhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat, tämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa, jolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut suudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken Julian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän murheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen sohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili. Rukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden merkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä olisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan antautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki hän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman sydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja elääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän päätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas seuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota ei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin kautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan yhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden huvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli ainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä herraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne harvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan alaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden kylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen viekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta, käyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin, joka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he luulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan. Julian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen turhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä äidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut odottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä liiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen kauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä aina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli paha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden. Nuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on vielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö kainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa, mitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen kilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen, markisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä enemmän kohotti hänen kauneuttansa.

Rouva de Sérizy oli yksi niistä naisista, jotka luulevat, että heillä on Pariisissa jonkummoinen valta kuosien ja seuraelämän yli; hän julisti lakeja, joita seurattiin siinä piirissä, missä hän hallitsi ja sentähden hän luuli niiden olevan käytännössä kaikkialla; hän luuli olevansa sukkela; hän lausui arvosteluja niinkuin ei häntä voitaisi vastustaa. Kirjallisuus, politiikka, miehet ja naiset, kaikki oli alistettu hänen sensuurinsa alle, ja rouva de Sérizy näkyi uhmailevan. toisten mielipidettä. Hänen kotinsa oli kaikissa suhteissa hyvän maun malli. Keskellä näitä salonkeja, jotka olivat täynnä hienoja ja kauniita naisia, vei Julia loistollaan voiton kreivittärestä. Sukkelana, vilkkaana, säteilevänä keräsi hän ympärilleen seuran etevimmät miehet. Naisten epätoivoiseksi harmiksi oli hänen pukunsa moitteeton, ja kaikki kadehtivat hänen hameensa leikkausta, hänen liivinsä mallia, jota yleisesti luultiin jonkun tuntemattoman ompelijattaren nerontuotteeksi, sillä naiset mieluummin uskovat pukutaiteilijain voimaan kuin kauniin puvun kantajan kauneuteen ja viehättäväisyyteen. Kun Julia nousi mennäkseen pianon luo ja laulaakseen Desdemonan romanssia, riensivät miehet sinne kaikista toisista huoneista kuulemaan hänen kiitettyä ääntään, joka niin kauvan oli pysynyt mykkänä, ja syvä hiljaisuus syntyi. Markisitar tunsi kovaa liikutusta nähdessään kaikki ne päät, jotka tunkeilivat ovissa ja kaikki ne katseet, jotka olivat kiinnitetyt häneen. Hän etsi miestänsä, katsahti häneen veitikkamaisesti ja näki mielihyvällä, että tällä hetkellä hänen itserakkautensa oli syvästi tyydytetty. Onnellisena tästä voitosta sai hän koko seuran haltioihinsa laulamalla ensimäisen osan romansista "Al pin salice". Milloinkaan eivät Malibran tahi Pasta ole antaneet kuulla niin täydellisen puhdasta ja tunteellista laulua; mutta juuri kun Julian piti alkaa kertosäettä huomasi hän kuuntelevien joukossa Arturin, jonka katse seurasi häntä. Hän säpsähti ja äänensä petti. Rouva de Sérizy riensi hänen luokseen.

"Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Ah, hän on niin heikko, tämä pikkuraukka! Minä olinkin peloissani kun näin hänen yrittävän sellaista, mihin voimansa eivät riitä..."

Romanssi tuli keskeytetyksi. Juliaa harmitti eikä hän rohjennut enää jatkaa vaan vastaanotti kilpailijansa vilpillisen osanoton. Kaikki naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja keskustelemalla tapahtumasta aavistivat he sen taistelun, mikä oli alkanut markisittaren ja rouva de Sérizy'n välillä, jota viimemainittua heidän lausuntonsa eivät suinkaan säästelleet.

Ne omituiset aavistukset, jotka niin usein olivat saaneet Julian liikutuksiin, kävivät äkkiä todellisuudeksi. Ajatellessaan Arturia, oli hän iloisena uskonut, että mies, joka näytti niin lempeältä ja hienolta, pysyisi uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Toisinaan oli hän imarrellut itseään ajattelemalla olevansa tämän kauniin rakkauden esine, tämän ensimäisen ja puhtaan lemmen, mikä herää nuorukaisessa, jonka kaikki hetket ovat pyhitetyt hänelle, jossa ei ole vilppiä; joka punastuisi siitä, mikä saa naisen punastumaan; joka ei hankkisi hänelle kilpailijoita ja joka antautuisi hänelle ajattelematta kunnianhimoa, kiitosta tahi menestystä. Hän oli haaveillut kaikkea tätä Arturista hulluudesta, ajattelemattomuudesta, ja sitten äkkiä luuli näkevänsä haaveensa toteutuneen. Nuoren englantilaisen melkein naisellisista kasvoista luki hän hänen syvät ajatuksensa ja sen tuskallisen alistuvaisuuden, jonka uhrina hän itse oli. Hän tunsi itsensä hänessä. Onnettomuus ja surut ovat rakkauden kaunopuheliaimmat tulkit, ne yhdistävät uskomattoman nopeasti kaksi kärsivää olentoa. Sisälliset katsantokannat ja käsitykset eri asioista ja aatteista ovat heissä täydellisiä ja puhtaita. Voimakas mielenliikutus, jonka markisitar tunsi, ilmaisi hänelle myös ne vaarat, joita kohti hän kulki. Ylen iloisena voidessaan syyttää liikutuksestaan tavallista heikkouttaan, vastaanotti hän mielellään rouva de Sérizy'n hänelle tuhlaamat kekseliäät avustukset.

Romanssin keskeytyminen oli tapaus, josta monet puhuivat usealla eri tavalla. Muutamat surkuttelivat Julian kohtaloa ja sitä, että niin huomattava nainen menisi hukkaan seuraelämältä; toiset tahtoivat tietää syyn hänen kärsimykseensä ja yksinäiseen elämän-tapaansa.

"No niin, rakas Ronquerolles", sanoi markiisi rouva de Sérizy'n veljelle, "sinä kadehdit onneani kun näit rouva d'Aiglemontin ja moitit minua, että olin hänelle uskoton. Mutta sinä pitäisit todellakin kohtaloani vähemmän kadehdittavana, jos sinulla niinkuin minulla, olisi läheisyydessäsi kaunis nainen vuoden tahi kaksi etkä uskaltaisi suudella hänen kättänsä pelosta, että se särkyisi. Älä milloinkaan rakastu noihin herkkätuntoisiin koristuksiin, jotka eivät kelpaa muuhun kuin asetettavaksi lasikuvun alle ja joiden hauraus ja kalleus aina pakoittaa meitä varomaan heitä! Käytätkö sinä ehkä usein hienoa hevostasi, josta olen kuullut, ett'et tahdo saattaa sitä alttiiksi sateelle etkä lumelle. Näetkös, juuri samoin on minun laitani. On tietysti totta, että olen varma vaimoni hyveestä, mutta avioliittoni on ylellisyyslaitos ja jos luulet, että minä olen naimisissa, niin erehdyt. Sentähden on minun uskottomuuteni tavallaan oikeutettu. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te tekisitte minun asemassani, te, jotka nauratte minulle. On paljon miehiä, jotka olisivat vähemmän hienotunteisia vaimojansa kohtaan kuin minä. Olen varma", lisäsi hän kuiskaten, "että rouva d'Aiglemont ei epäile mitään... Oikeastaan olisi väärin minun puoleltani valittaa, minä olen hyvin onnellinen... Mutta ei ole mitään ikävämpää tunteelliselle miehelle, kuin nähdä sellaisen raukan, josta pitää, kärsivän..."

"Sinä olet siis hyvin tunteellinen", sanoi herra de Ronquerolles, "sillä sinä olet harvoin kotona."

Tämä ystävällinen pisteliäisyys herätti yleistä naurua, mutta Artur pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä, kuten gentlemanni ainakin, joka otaksuu luonteensa perustaksi vakavuuden. Aviomiehen omituiset sanat antoivat varmaankin joitakin toiveita nuorelle englantilaiselle, joka kärsimättömästi odotti tilaisuutta jäädä kahdenkesken herra d'Aiglemontin kanssa. Sellainen tilaisuus pian tarjoutuikin.

"Herra markiisi", sanoi hän, "minun on hyvin ikävä kuulla markisittaren sairaudesta, ja jos tietäisitte, että hän, ellei noudata aivan erityistä parannustapaa, kuolee siihen, otaksun ettette laskisi leikkiä hänen kivulloisuudestaan. Puhun teille täten, koska olen varma, että voisin pelastaa rouva d'Aiglemontin ja lahjoittaa hänet jälleen elämälle ja onnelle. On tosin harvinaista, että minun säätyiseni mies on lääkäri, mutta sattuman kautta tulin tutkineeksi lääketiedettä. Nyt on sitä paitsi niin", lisäsi hän tahallaan teeskennellen kylmää itsekkäisyyttä, "että minun on siksi ikävä, että on yhdentekevää, käytänkö aikaani ja matkojani kärsivän olennon hyväksi sen sijaan, että tyydyttäisin joitain tuhmia oikkuja. On harvinaista että tämäntapaisia tauteja voi parantaa, sillä ne vaativat paljon hoitoa, aikaa ja kärsivällisyyttä; varsinkin pitää olla rikas, voida matkustaa ja tarkasti noudattaa useita määräyksiä, erilaisia joka päivä eikä kovin vastenmielisiä. Mehän olemme gentlemanneja ja voimme ymmärtää toisiamme. Edeltäpäin tahdon sanoa, että jos hyväksytte tarjoukseni, saatte joka hetki itse valvoa minun menettelytapaani. En ryhdy mihinkään neuvottelematta teidän kanssanne ja minä vastaan onnellisesta tuloksesta, jos suostutte tottelemaan minua ja jos tahdotte joksikin ajaksi luopua aviomiehen oikeuksistanne", lisäsi hän kuiskaten.

"Se nyt on varmaa, mylord", sanoi markiisi nauraen, "ettei kukaan paitsi englantilainen voisi tehdä minulle niin omituista ehdotusta. Sallikaa minun olla myöntämättä tai kieltämättä ennenkuin mietin asiaa. Ja ennen kaikkea on se esitettävä vaimolleni."

Juuri tällä hetkellä astui Julia taas pianon eteen. Hän lauloi Semiramis'in arian "Son regina, son guerriera". Yksimieliset kättentaputukset, mutta niin sanoakseen, hillityt kättentaputukset, sellaiset kohteliaat suosionosotukset, joita annetaan Faubourg Saint-Germainissa, todistivat siitä ihastuksesta minkä hän herätti.

Kun d'Aiglemont ajoi kotiin Julian kanssa, huomasi tämä jonkunmoisella levottomalla ilolla vaivojensa pikaisen menestyksen. Miehensä, joka oli syttynyt hänen juuri näyttelemästään osasta, tahtoi osoittaa hänelle kunnioitusta tilapäisestä oikusta mieltyen häneen samalla tavalla kuin olisi mieltynyt johonkin näyttelijättäreen. Julia nautti sellaisesta kohtelusta, hän, joka oli siveellinen ja naimisissa, hän koetti leikkiä vallallaan ja tässä ensimäisessä taistelussa sai hänen hyvyytensä hänet lankeamaan vielä kerran, mutta tämä oli kauhein läksy, minkä kohtalo oli hänelle säilyttänyt. Kello kahden tai kolmen ajoissa istui Julia synkkänä ja miettien aviovuoteessa; lamppu liehuvin liekein heikosti valaisi huonetta, mitä syvin hiljaisuus vallitsi. Jo tunnin ajan oli markisitar omantunnon vaivaamana vuodattanut kyyneleitä, joiden katkeruuden voivat ymmärtää ainoastaan hänen asemassaan olleet naiset. Pitäisi omistaa Julian sielun tunteakseen siinä määrässä kuin hän lasketun hyväilyn sietämättömyyden, kylmän suutelon loukkauksen -- sydämen lankeemus, joka tulee vielä syvemmäksi katkeran prostitutsionin kautta. Hän halveksi itseään, hän kirosi avioliiton, hän toivoi itselleen kuolemaa; ja ellei hänen tyttärensä olisi alkanut itkeä, olisi hän ehkä heittäytynyt ulos ikkunasta. Herra d'Aiglemont nukkui levollisesti hänen rinnallaan heräämättä kuumista kyyneleistä, joita hän vuodatti hänen vuoksensa. Seuraavana päivänä onnistui Julian näyttäytyä iloiselta. Hänellä oli kyllin voimaa näyttääkseen onnelliselta ja unohtaakseen, ei suruansa, vaan voittamattoman inhonsa. Tästä päivästä alkaen ei hän katsonut itseään enää moitteettomaksi naiseksi. Eikö hän ollut valehdellut itsellensä ja eikö hän tämän jälkeen kykenisi teeskentelemään? Eikö hän vastaisuudessa voinut kehittää ihmeteltävää taitoa aviorikoksen salaamisessa? Hänen avioliittonsa oli syynä tähän pahaan taipumukseen "a priori", jota ei käytetty vielä mihinkään erikoiseen tarkoitukseen. Ja kuitenkin hän oli jo tehnyt itselleen kysymyksen, minkätähden hänen pitäisi vastustaa miestä, jota hän rakasti, kun hän antautui vastoin sydämensä ja vastoin luonnon ääntä miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut enää mitään rakkautta. Kaikki viat, vieläpä kaikki rikokset johtuvat siitä, että niitä puolustetaan huonolla viisastelulla, tahi on niillä pohjana itsekkäisyys. Yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä muutoin kuin lakien vaatimilla yksilöllisillä uhrauksilla. Ja jos vastaanottaa etuja, niin eikö ole samalla sitoutunut täyttämään ehdot, joista ne riippuvat? Rutiköyhät, jotka kärsivät nälkää ja jotka ovat pakoitetut kunnioittamaan omistusoikeutta, ovat vähemmän surkuteltavia kuin naiset, joiden hienotunteisuutta ja luonteen sisimpiä tunteita loukataan. Pari päivää tämän kohtauksen jälkeen, jonka salaisuudet tulivat haudatuiksi aviovuoteeseen, esitti herra d'Aiglemont lordi Grenvillen vaimollensa. Julia vastaanotti Arturin kylmällä kohteliaisuudella, joka saattoi kunniaa hänen teeskentelykyvylleen. Hän pakoitti sydämensä vaikenemaan, verhosi katseensa, vahvisti äänensä ja pysyi siten kohtalonsa käskijänä. Sitten, kun hän näiden keinojen avulla, jotka ovat niin sanoakseni synnynnäisiä kaikilla naisilla, oli saanut varmuuden sytyttämänsä rakkauden koko suuruudesta, hymyili hän pikaisen paranemisen toivolle eikä enää vastustanut miehensä tahtoa, kun tämä vaati häntä antautumaan tämän nuoren lääkärin parannettavaksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut uskoa itseänsä lordi Grenvillelle, ennenkuin oli tutkinut hänen puheitansa ja käytöstänsä kylliksi, ollaksensa varma tämän olevan kyllin jalomielisen kärsiäkseen äänettömästi. Hänellä oli ehdoton valta tämän miehen yli, ja hän väärinkäytti sitä jo, mutta olihan hän nainen!

Montcontour on vanha herraskartano, sijaiten eräällä niistä valoisista kallioista, joiden alipuolitse Loire virtaa, lähellä sitä paikkaa, missä Julia pysähtyi v. 1814. Se on yksi niistä vanhoista tourainilaisista valkeista ja kauneista linnoista pienine veistettyine tornineen, koristettu kuin malinespitsi, yksi niitä siroja, veikeitä linnoja, jotka peilailevat itseään joen vedessä metsikköineen ja silkkiäispuineen, viinitarhoineen, rotkoteineen, pitkine reijikkäine kaiteineen, kallioon hakattuine kellareineen, murattiköynnösverhoineen ja rinteineen. Katot Montcontour'issa kiiltävät auringonpaisteessa, kaikki siellä on loistavaa. Tuhannet Espanjan merkit kaunistavat tätä ihanaa asuntoa; kullankeltainen genista ja kellokukat levittävät tuoksuansa tuuleen, ilma on niin lauhkea, maa hymyilee ylt'ympäri ja kaikkialla ympäröi sielua suloinen lumous, tehden sen laiskaksi, hennoksi, haaveilevaksi ja rakkautta kaipaavaksi. Tämä kaunis ja suloinen seutu nukuttaa surut ja herättää tunteet. Kukaan ei voi pysyä kylmänä tämän puhtaan taivaan alla, tämän välkkyvän veden edessä. Tällä seudulla kuolee monet kunnianhimot; siellä mennään levolle tyynen onnen helmaan, niinkuin aurinko joka ilta laskeutuu purppuraiselle ja taivaansiniselle vuoteelleen.

Eräänä lauhkeana elokuun iltana 1821 kulki kaksi henkilöä ylös pitkin kivisiä polkuja, jotka johtavat kallioiden huipuille, missä linna sijaitsee; he kulkivat huippua kohti varmaan ihaillakseen sitä laajaa näköalaa, joka siellä avautuu. Nämä kaksi henkilöä olivat Julia ja lordi Grenville; mutta tämä Julia näytti olevan aivan uusi nainen. Markisittarella oli nyt terveet, raittiit värit kasvoillaan. Silmänsä, voimaa ja eloisuutta uhkuen, loistivat kostean sumun läpi, joka muistutti sitä nestekalvoa, mikä antaa lapsen silmille niin vastustamattoman viehätyksen. Hän hymyili iloisesti ja avomielisesti, hän oli onnellinen saadessaan elää, hän ymmärsi elämää. Tavasta, jolla hän nosti pieniä jalkojaan, saattoi heti nähdä, ettei mikään kärsimys, kuten ennen, rasittanut pienintäkään liikettään, ei tehnyt hänen eleitään, sanojaan ja katseitaan raukeiksi. Valkean silkkisen päivänvarjon alla, joka suojeli häntä auringon kuumilta säteiltä, näytti hän nuorelta morsiamelta huntunsa alla, immeltä, joka on valmis antautumaan rakkauden lumouksen valtaan. Artur johti häntä rakastajan huolellisuudella, talutti häntä niinkuin talutetaan lasta, antoi hänen käydä parasta tietä ja välttää kiviä, näytti hänelle näköalaa tahi pysähtyi hänen kanssansa jonkun kukkasen eteen aina täynnä katkeamatonta hyvyyttä ja hellyyttä, aina tarkasti tietoisena tämän naisen hyvinvoinnista, tunteista, jotka näyttivät liittyneen lujemmin hänen olemukseensa. Kun ne, jotka olivat välttämättömiä hänen omalle elämällensä. Sairas ja hänen lääkärinsä kulkivat tasaisin askelin ihmettelemättä tätä yhteenkuuluvaisuutta, joka näytti vallinneen heidän välillään siitä saakka, kun he ensi kerran kulkivat toistensa rinnalla; he tottelivat molemmat samaa tahtoa, pysähtyivät saman tunteen vaikutuksesta; heidän katseensa, heidän sanansa johtuivat samoista ajatuksista. Saavuttuaan erään viinimäen huipulle tahtoivat he istuutua lepäämään eräälle kallioon hakatusta kellarista esiin pistäytyvälle pitkälle, valkealle kivilohkareelle. Mutta ennenkuin he istuutuivat, katseli Julia näköalaa.

"Kuinka kaunis seutu!" huudahti hän. "Tehkäämme itsellemme maja ja asukaamme täällä, Viktor", huusi hän, "tule tänne, tule pian!"

Herra d'Aiglemont vastasi alhaalta päin metsästäjänhuudolla, mutta kiirehtimättä kulkuansa; hän näki vaimonsa ainoastaan toisinaan, kun tien mutkat sallivat sen. Julia hengitti ilmaa mielihyvällä, kohottaessaan päätänsä ja silmätessään Arturia sellaisella ilmehikkäällä katseella, jolla sielukas nainen sanoo kaikki.

"Ah", lisäsi hän, "minä tahtoisin jäädä tänne ainiaaksi. Voiko milloinkaan väsyä ihailemaan tätä ihanaa laaksoa! Tiedättekö, mylord, mikä on tämän kauniin joen nimi?"

"Se on la Cise."

"La Cise", toisti hän. "Ja tuolla alhaalla, meidän edessämme, mikä se on?"

"Siellä on Cherin kukkulat", sanoi hän.

"Entäs oikealla? Ah, se on Tours. Mutta katsokaa, kuinka tuomiokirkon tornit ovat kauniita etäältä katsoen!"

Hän vaikeni ja antoi eteenpäin kaupunkia kohti ojennetun kätensä vaipua alas Arturin kädelle. Vaieten ihailivat he maaseutua ja tämän sopusointuisen luonnon ihanuutta. Veden loiskina, ilman ja taivaan puhtaus, kaikki sulautui yhteen niiden ajatusten kanssa, joita tulvillaan liikkui heidän nuorissa rakastavissa sydämissään.

"Oi, Jumalani, kuinka minä pidän tästä seudusta!" jatkoi Julia kasvavalla lapsellisella ihastuksella. "Oletteko asunut täällä kauvan?" kysyi hän hetken kuluttua.

Nämät sanat kuullessaan säpsähti lordi Grenville.

"Se oli tuolla", vastasi hän surullisesti ja osoitti erästä silkkiäispuulehdikköä maantien vieressä, "kun minä, ollessani vankina, näin teidät ensi kerran..."

"Niin, mutta minä olin jo silloin hyvin surullinen; tämä luonto näytti minusta autiolta, ja nyt..."

Hän vaikeni, lordi Grenville ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teitä on minun kiittäminen tästä nautinnosta", sanoi Julia lopuksi pitkän äänettömyyden jälkeen. "Täytyyhän olla elävän voidakseen nauttia elämän iloista, ja enkö minä ole ollut tähän asti kuollut kaikelle? Te olette antanut minulle enemmän kuin terveyden, te olette opettanut minua tuntemaan koko sen arvon..."

Naisilla on erinomainen kyky lausua julki tunteensa käyttämättä liian voimakkaita sanoja; niiden kaunopuheliaisuus piilee etupäässä äänenpainossa, liikkeissä, käytöksessä ja katseissa. Lordi Grenville kätki kasvonsa käsiinsä, sillä kyyneleitä valui hänen silmistään. Tämä oli ensimäinen kerta kun Julia ilmaisi kiitollisuutta häntä kohtaan sitten kun he olivat jättäneet Pariisin. Kokonaisen vuoden kuluessa oli hän hoitanut häntä mitä suurimmalla hartaudella. D'Aiglemontin luvalla oli hän vienyt hänet Aix-les-Bains'iin ja la Rochellen merikylpylaitokseen. Tarkasti seuraten kaikkia muutoksia, joita hänen viisaat ja yksinkertaiset määräyksensä saivat aikaan Julian heikontuneessa elimistössä, oli hän hoitanut häntä niinkuin intohimoinen kukkien rakastaja hoitaa jotakin harvinaista kukkaa. Markisitar näytti vastaanottaneen Arturin viisaat neuvot ja huolenpidon hellittelyyn tottuneen pariisittaren itsekkäisyydellä tahi sellaisen kevytmielisen naisen välinpitämättömyydellä, joka ei tunne asioiden eikä ihmisten arvoa, vaan arvostelee niitä sen hyödyn mukaan, minkä ne tuottavat hänelle. Ympäristön tekemä vaikutus sieluun on mitä huomattavin. Jos me välttämättömästi tulemme surullisiksi meren rannalla, niin aikaan saa luontomme toinen kumoamaton laki, että tunteemme kirkastuvat ja puhdistuvat vuoren huipulla; tunne voittaa siellä syvyydessä sen, minkä se kadottaa vilkkaudessa. Näköala yli Loire'n leveän uoman, kaunis huippujono, jolla molemmat rakastavaiset istuivat, olivat ehkä syynä siihen suloiseen rauhaan, jossa he ensin nauttivat siitä suloisesta onnesta, jota saa kokea aavistaessaan näennäisesti välinpitämättömien sanojen alla piilevän intohimon koko laajuuden. Juuri kun Julian piti lopettaa lause, joka oli niin elävästi liikuttanut lordi Grenvilleä, heilutti hyväilevä tuuli puiden latvoja levittäen ilmaan veden viileyttä; pari pilveä peitti auringon, ja pehmeät varjot näyttivät kauniin luonnon koko ihanuuden. Julia käänsi päänsä salatakseen nuorelta lordilta kyyneleensä, jotka hänen oli onnistunut pidättää ja kuivata, sillä Arturin hellä tunteellisuus pian tarttui häneenkin. Hän ei uskaltanut silmätä häneen pelosta, että Artur lukisi hänen katseestaan liian paljon iloa. Hänen naisellinen vaistonsa sai hänet tuntemaan, että tällä vaarallisella hetkellä hänen täytyi salata rakkautensa sydämensä sisimpiin. Äänettömyys saattoi kuitenkin ehkä olla yhtä paljon pelättävä. Kun hän näki, ettei lordi Grenville kyennyt lausumaan sanaakaan, jatkoi Julia lempeällä äänellä: