Part 3

Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen, että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä. Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan, mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla leikkiä siitä.

"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.

Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva, jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään. Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä. Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun. Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa sukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät jonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän muisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään alakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää; sitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli mahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä vain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä, lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.

"Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.

Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies, herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi. Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen; intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti. Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän maitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne Tours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin riikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän varmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä siitä saakka kun te olette tullut tänne... Hän lienee aivan varmaan rakastunut teihin."

Nämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku. Tahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli. Kaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota ankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen onnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa osottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä karkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko maailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea leikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin elävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä. Täti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei rakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän myöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon, että Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori nainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat kylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor oli.

"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa", ajatteli hän, "minun veljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton epämukavuuksia."

Hän päätti käännyttää Julian Ludvig XV:n aikaisiin monarkistisiin oppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän sen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä kreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja vetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen kamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet valmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena pienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle vanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin onnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli; sitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi kirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti tässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta kirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi hän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta. Hänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas rinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka äkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi astunut alas.

"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?" kysyi täti. "Miksi istutte niin myöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin nuori?"

Hän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua kirjettä.

"Kirjoitatteko miehellenne?"

"Miten voisin tietää, missä hän on?" kysyi kreivitär.

Täti otti paperin ja luki.

Hän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen nainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään vastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään salaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti hänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet taitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on yhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen keskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee pois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi, niin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille surunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka hienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui miettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:

"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin varomattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä voivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä kuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä et ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun saat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin ainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle pian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa minut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä sinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun eräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä vuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme auringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle kallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä suloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä kaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita ja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän hullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista, sanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä joutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton salaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme maalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi, Louisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta et onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo olen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin ylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor d'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa sinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin. Muutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin unennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti pyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei ollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun iloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin sopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri sentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin morsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin illalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella juhlallisuudella, koetin keksiä jonkun kujeen leikkiäkseni Viktorin kanssa; ja sillä välin kun odotin häntä, sykki sydämeni aivan samalla tavalla kuin juhlallisena uuden vuoden aattona hiipiessäni siihen saliin, missä uuden vuoden lahjat olivat. Kun mieheni tuli sisään, etsi hän minua, minä en voinut pidättää nauruani uutimen takana, jonne olin piiloutunut, ja tämä nauru oli viimeinen kaiku meidän lapsuusleikkiemme suloisesta ilosta..."

Kun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti sisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne hitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan vihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.

"Pikku ystäväni", sanoi hän, "naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin nuorelle tytölle, se on sopimatonta..."

"Niin minäkin ajattelin", keskeytti Julia, "ja minua hävetti myös itseni tähden, kun te luitte sitä..."

"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä, lapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin vastenmieliseksi", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, "varsinkaan, kun aina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty jonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?" kysyi hän.

Kreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut äitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni vastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen."

Hän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden, jonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä markisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat toistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa täydellisesti.

"Äiditön lapsiraukka!" sanoi rouva de Listomère.

Tämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä ennustavaa ääntä.

"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?" kysyi vanha rouva.

"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan."

"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!"

"Minulla on ollut sitä vuoden ajan", sanoi Julia jonkunmoisella kainolla pelolla.

"Siis pikku rakas enkelini", sanoi täti, "avioliitto ei ole ollut teille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?"

Nuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen, joka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.

"Sinä olet siis onneton?"

"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä, hän on niin kiltti!"

"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"

"Kyllä ... toisinaan... Hän etsii minua liian usein."

"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii sinut?"

"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."

"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"

"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton, kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."

"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden ajaltaan.

"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.

"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"

Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.

"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä naimisissa olosta?"

"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"

"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa. Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika, ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV:n aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena, he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."

Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista, joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun, vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista. Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan ympäri ja sanoi:

"Olkaa minulle äitinä!"

Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden, hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin. Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän, äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla. Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui. Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.

"Mutta mitä on tehtävä?" sanoi Julia tädilleen. "Onhan aivan selvää kaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että minä olen..."

"Niin", keskeytti hänet täti.

"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin tästä ohi?"

"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja voitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä haluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe meitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten, rakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja."

Mutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat molemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin kamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten Bourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka oli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan kukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta Bourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta kun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä kiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen hänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti seurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.

Viktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.

"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään", sanoi kamaripalvelija. "Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset yhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa."

Parissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka markisitar lainasi hänelle.

"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?" sanoi Julia suudellen tätiään jäähyväisiksi. "Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te..."

"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin tullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian tarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki voidakseni tavata teidät siellä."