Part 18

Äänenpaino, millä rouva d'Aiglemont lausui nämä sanat, osoitti hänen sydämensä lämpöä ja uskollista liikutusta, jota olisi vaikea kuvata käyttämättä sanaa pyhyys. Hän oli todellakin niin kokonaan verhoutunut äidin pyhitettyyn olemukseen, että tyttärensä hämmästyi ja kääntyi hänen puoleensa liikkeellä, joka samalla osoitti kunnioitusta, levottomuutta ja omantunnonvaivoja. Markisitar sulki oven tähän salonkiin, johon ei kukaan voinut tulla ilman, ettei kolinaa olisi kuulunut viereisistä huoneista. Tämä varovaisuus turvasi kaikelta kuuntelemiselta.

"Tyttäreni", sanoi markisitar, "velvollisuuteni on huomauttaa sinua muutamasta meidän naisten elämän tärkeimmistä käännekohdista, jossa sinä nyt olet ehkä itsekään tietämättäsi, mutta josta minä tahdon puhua kanssasi ei niin paljon äitinä kuin ystävättärenä. Mennessäsi naimisiin sait toimintavapauden, sinä et ole velvollinen tekemään tiliä muille kuin miehellesi. Mutta minä olen niin vähän antanut sinun tuntea äidillistä holhousta, ja siinä olen ehkä tehnyt väärin, että luulen olevani oikeutettu vaatimaan sinun kuulemaan minua, ainakin kerran, tässä vakavassa asemassa, jossa sinä tarvitset neuvoa. Ajattele, Moïna, että minä naitin sinut huomattavalle miehelle, josta sinä voit olla ylpeä..."

"Äitini", keskeytti Moïna itsepäinen ilme kasvoillaan, "tiedän, mitä aiotte sanoa ... te tahdotte saarnata Alfredista..."

"Sinä et olisi arvannut niin oikein, Moïna", jatkoi markisitar vakavasti, koettaen pidättää kyyneleitänsä, "ellet tuntisi..."

"Mitä?" sanoi Moïna melkein ylpeällä äänellä. "Mutta, äitini, minä saan todellakin..."

"Moïna!" huudahti markisitar tehden tavattomia ponnistuksia, "sinun täytyy kuunnella tarkkaavaisesti, mitä minulla on sinulle sanottavana..."

"Minä kuuntelen", sanoi kreivitär ja pani kädet ristiin teeskennellyllä, nenäkkäällä alistuvaisuudella. "Sallikaa minun, äitini", sanoi hän, "soittaa Paulinaa lähettääkseni hänet asialle."

Hän soitti.

"Rakas lapsi, Paulina ei saa kuulla..."

"Äiti", sanoi kreivitär niin vakavasti, että se tuntui äidistä omituiselta, "minun täytyy..."

Hän vaikeni, kamarineitsyt tuli sisään. "Paulina, mene _itse_ Baudran'in luo ja kysy, miksen minä vielä ole saanut hattuani."

Hän istuutui taas ja katsoi tarkkaavaisesti äitiään. Markisittaren sydän oli ylen täysi, silmänsä olivat kuivat ja hän tunsi liikutusta, minkä tuskallisuuden ainoastaan äidit voivat ymmärtää. Hän alkoi taas puhua selittääkseen Moïnalle sitä vaaraa, jossa tämä häälyi. Mutta kreivitär joko katsoi itsensä loukatuksi niiden epäilysten johdosta, joita äidillänsä oli markiisi de Vandenessen pojan suhteen, tahi oli hän jonkun tuollaisen käsittämättömän oikun vallassa, joka on selitettävissä vain kaikkien nuorten kokemattomuudesta, hän käytti hyväkseen äitinsä hetkellistä vaitioloa sanoakseen teennäisesti nauraen:

"Äiti, minä en luullut sinun olevan mustasukkaisen muiden kuin isän takia..."

Nämä sanat kuultuaan sulki rouva d'Aiglemont silmänsä, painoi alas päänsä ja huokasi tuskin kuuluvasti. Hän katsahti ylöspäin totellen sitä vastustamatonta tunnetta, joka pakoittaa meidät huutamaan avuksemme Jumalaa elämämme vaikeina hetkinä. Sitten loi hän tyttäreensä katseen täynnä synkkää ylevyyttä ja syvää tuskaa.

"Lapseni", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä olet ollut äitiäsi kohtaan julmempi kuin tämän pettämä mies, julmempi ehkä kuin itse Jumala on oleva!"

Rouva d'Aiglemont nousi ylös, mutta tultuaan ovelle kääntyi hän, ei nähnyt muuta kuin kummastusta tyttärensä silmissä, meni ulos ja ennätti tuskin puutarhaan. Siellä pettivät hänen voimansa. Hän tunsi rajuja tuskia sydämessään ja kaatui penkille. Katseensa harhaili ympäri hiekkaa ja hän näki siinä tuoreita miehen askeleiden jälkiä, jotka olivat jättäneet selviä merkkiä. Tyttärensä oli varmasti hukassa, hän luuli voivansa arvata Paulinalle annetun tehtävän tarkoituksen. Tätä julmaa ajatusta seurasi muuan vielä kauheampi havainto kuin kaikki muut. Hän ymmärsi, että markiisi de Vandenessen poika oli hävittänyt Moïnan sydämestä kunnioituksen, jota tytär on velvollinen tuntemaan äitiään kohtaan. Hänen tuskansa kasvoivat, hän pyörtyi ja istui siellä kuin nukkunut. Nuori kreivitär käsitti, että äitinsä oli ottanut vapauden antaa hänelle jotenkin ankaran läksytyksen, ja ajatteli pienen hyväilyn tahi huomaavaisuuden illalla riittävän tekemään kaikki hyväksi jälleen. Kun hän kuuli naisäänen huutoa puutarhasta, kumartui hän välinpitämättömästi sivulle juuri kun Paulina, joka ei vielä ollut mennyt, huusi apua pitäen markisitarta sylissään.

"Älkää pelottako tytärtäni!" olivat viimeiset äidin lausumat sanat.

Moïna näki äitiänsä kannettavan sisään kalpeana, elottomana, tuskin huomattavasti hengittäen, mutta liikuttaen käsivarsiaan ikäänkuin tahtoisi taistella jotakuta vastaan tahi puhua. Jähmettyneenä tästä näystä seurasi Moïna äitiään, auttoi äänettömästi häntä sänkyyn pantaessa ja riisuttaessa vaatteita hänen yltään. Tekemänsä vääryys valtasi hänet. Tällä juhlallisella hetkellä ymmärsi hän täydellisesti äitiänsä, mutta ei voinut auttaa mitään. Hän tahtoi olla yksin hänen kanssansa, ja kun kaikki olivat poistuneet huoneesta, kun hän tunsi tämän kylmän käden, joka aina oli hyväillen kosketellut häntä, puhkesi hän itkemään. Markisitar heräsi hänen itkustaan ja saattoi vielä kerran katsella rakasta Moïnaansa. Kuullessaan nämä nyyhkytykset, jotka näyttivät voivan särkeä tämän hennon, liikutetun rinnan, katsoi hän hymyillen tytärtänsä. Tämä hymy todisti nuorelle äidinmurhaajalle, että äidin sydän on kuilu, jonka pohjalla aina on anteeksiantoa.

Niinpian kuin markisittaren tila tuli tunnetuksi, lähetettiin miehiä hevosella hakemaan lääkäriä, kirurgia ja rouva d'Aiglemontin lapsenlapsia. Nuori markisitar lapsineen saapui samaan aikaan kuin lääkärit. Nämä kaikki muodostivat jotenkin monilukuisen mykän ja liikkumattoman joukon, mihin palvelijatkin sekaantuivat. Kun nuori markisitar ei kuullut mitään melua, koputti hän hiljaa makuuhuoneen ovelle. Tämän kuultuaan heräsi Moïna tuskastaan, työnsi kiivaasti auki kaksoisovet, ja loi rajun katseen tähän perhekokoukseen. Mielenliikutuksensa puhui enemmän kuin kaikki sanat. Tämän elävän omantunnontuskan nähdessään seisoivat kaikki ääneti. Teki hirvittävän vaikutuksen nähdä markisittaren jalat kylminä ja jäykkinä, suonenvedontapaisesti ojennettuina kuolinvuoteella. Moïna nojautui ovea vastaan, katsoi lähimpiinsä ja sanoi kolkolla äänellä:

"Minulla ei ole enää äitiä!"

End of Project Gutenberg's Keski-ikäinen nainen, by Honoré de Balzac