Part 16

"Kuulkaa, isäni", vastasi hän, "rakastajani, puolisoni, palvelijani, hallitsijani on mies, jonka sielu on yhtä avara kuin tämä ääretön meri, yhtä rikas hellyydestä kuin taivas, kuin Jumala! Seitsemän vuoden kuluessa ei hän ole kertaakaan yhdelläkään sanalla, liikkeellä tai ajatuksella häirinnyt puheittensa, hyväilyjensä ja rakkautensa pyhää sopusointua."

"Hän ei ole milloinkaan katsonut minuun ilman ystävällistä hymyä huulillaan ja ilonvälähdystä silmissään. Tuolla ylhäällä jyrisee hänen kaikuva äänensä usein läpi myrskyn jylinän ja taistelun pauhinan, mutta täällä on se lempeä ja sointuva kuin Rossinin musiikki, josta myöskin saan täällä nauttia. Kaikkea, mitä naisen oikku voi ajatella, saan minä. Vieläpä toisinaan yli kaikkien toivomuksienikin. Minä hallitsen merta ja minua totellaan kuin kuningatarta. -- Oh, onnellinen", keskeytti hän oman puheensa, "onnellinen ei ole sana, jolla voisi ilmaista minun onneani. Minulla on kaikkien naisten paras osa! Tuntea rakkautta, ääretöntä uskollisuutta rakastamaani miestä kohtaan ja kohdata hänen sydämessään rajatonta vastarakkautta, johon naisen sielu uppoo, ja tämä ainiaaksi -- sanokaa onko tämä vain onnea? Olen elänyt jo tuhat elämää. Täällä olen minä yksin, täällä hallitsen minä. Ei yksikään minun sukupuoltani oleva olento ole milloinkaan laskenut jalkaansa meidän ylpeälle laivallemme, missä Viktor aina on vain pari askelta minusta. Hän ei voi poistua etäämmälle minusta kuin laivan perältä keulaan", lisäsi hän veitikkamaisesti. "Seitsemän vuotta! Rakkaus, joka seitsemän vuotta on kestänyt tätä ikuista iloa, tätä koetusta joka hetki, onko se rakkautta? Ei, ei, se on jotakin enemmän kuin kaikki mitä tunnen elämässä... Ihmiskielessä ei ole sanaa, joka voisi tulkita niin taivaallista onnea!"

Kyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä lastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin kananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä uhkaavin silmäyksin.

"Abel", sanoi Helena, "enkelini, minähän itken ilosta."

Äiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi käsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin leijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.

"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?" puhkesi kenraali sanomaan hämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.

"On", vastasi tämä, "silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en milloinkaan jätä miestäni."

"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?"

"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat koristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää häntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan senvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä kaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen mestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen tavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä, että maailma tulee sinun luoksesi."

"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden intohimot..."

"Minä ymmärrän teitä, isäni", sanoi hän hymyillen. "Rauhoittukaa! Keisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin se, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he luulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä, heidän voittojensa suojelija. Mutta _hän_, mieheni, on heidän jumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi kunnioituksen ... sanoilla", lisäsi hän nauraen. "Ennenkuin Viktor oli saanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta siitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin hyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on ollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa ääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla jättiläisiä ja lapsia."

"Entäs heidän taistelujensa aikana?"

"Olen tottunut siihen", vastasi hän. "Minua peloitti vain ensimäisellä kerralla... Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä ... olenhan teidän tyttärenne", sanoi hän, "pidän niistä."

"Entäs jos hän saisi surmansa?"

"Silloin minäkin kuolisin."

"Entäs lapsesi?"

"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa elämää... Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me vietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle elämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen."

"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea muuta parempana?"

"Kaikkea muuta parempana", toisti Helena. "Mutta älkäämme tutkiko tätä salaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös _hän_!"

Ja hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti hänen käsiänsä ja tukkaansa...

"Mutta", huudahti kenraali, "minä en voisi unohtaa, että hän on heittänyt yhdeksän ihmistä mereen!"

"Se oli varmaankin välttämätöntä", vastasi Helena, "sillä hän on inhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta kuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja puolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen kanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa teidät muuttamaan mielipiteenne."

"Entäs hänen rikoksensa?" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut itsekseen.

"No", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, "entäpäs se olisikin hyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?"

"Kostaa omasta puolestaan?" puhkesi kenraali sanomaan.

"Ja mitä sitten on helvetti", kysyi Helena, "ellei ikuista kostoa muutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?"

"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä hourit."

"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella häntä, olette tekin rakastava häntä."

"Helena", sanoi kenraali vakavasti, "olemme vain parin penikulman päässä Ranskasta..."

Helena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli vihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.

"Tämä on minun maani", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.

"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?"

"Voi, kyllä", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, "jos hän tahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan."

"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena", sanoi hän ankarasti, "ei omaisia eikä isänmaata?..."

"Minä olen hänen vaimonsa", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä. -- "Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea, joka ei tule hänen kauttansa", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja suudellen sitä, "ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut."

"Entäs omatuntosi?"

"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!" Helena säpsähti ankarasti.

"Hän tulee tänne", sanoi hän. "Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa hänen askeleensa kannelta."

Ja äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä ja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi... Jokainen lihas hänessä, hänen siniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa, osoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi kenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään, istuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä hänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli kenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää. Tässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla, taivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen ja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä yhteiskunnan vaarojen keskitse... Hän katsoi ihaillen tytärtänsä. Satumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja rikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa kuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät kalleudet.

Kaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti, jotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen tavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset kuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja ymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta elämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista rakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä kauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman pikkutapahtumiin.

"Häiritsenkö teitä?" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen vaimoonsa.

"Ette", vastasi kenraali, "Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että hän on hukassa meiltä..."

"Ei", jatkoi merirosvo vilkkaasti. "Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika on umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on puhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on totellut..."

Hän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.

"Ja kuinka on mahdollista", kysyi kenraali, "ettei teillä ole omantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat silmieni edessä?"

"Meillä ei ollut ruokavaroja", vastasi merirosvo tyyneesti.

"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin..."

"He olisivat katkaisseet meiltä paluumatkan jonkun aluksen avulla, emmekä me olisi päässeet Chiliin..."

"Ennenkuin he Ranskasta käsin", keskeytti kenraali, "olisivat tiedottaneet Espanjan amiraalivirastolle..."

"Mutta Ranska olisi voinut pitää vääränä, että mies, joka vielä oli sen tuomioistuinten alainen, oli vallannut Bordeaux'in kansalaisten vuokraaman aluksen. Ettekö muuten milloinkaan tappelun aikana ole ampunut yhtään tykinlaukausta liikaa?"

Kenraali vaikeni, säikähtäen merirosvon katsetta, ja tyttärensä tarkasteli häntä sekä voitonriemuisesti että alakuloisesti.

"Kenraali", sanoi merirosvo syvällä äänellä, "olen pitänyt lakinani, etten milloinkaan eroita mitään saaliista. Mutta minun osuuteni on epäilemättä isompi kuin teidän omaisuutenne oli. Sallikaa sentähden minun palauttaa se teille toisenlaisessa rahassa..."

Eräästä pianolla olevasta laatikosta otti hän tukun seteleitä. Laskematta ojensi hän ne markiisille.

"Te ymmärrätte kai", sanoi hän, "etten voi huvitella katselemalla Bordeaux'seen matkustavia... Ja sentähden, jos meidän kiertolaiselämämme vaaroineen, Amerikan exotinen luonto, troopilliset yöt, meidän taistelumme ja huvi saada kohottaa nuoren kansakunnan lippu tahi Simon Bolivar'in nimi, jos tämä kaikki ei tunnu teitä houkuttelevan, täytyy teidän jättää meidät... Purjevene luotettavine miehineen odottaa teitä. Toivokaamme, että tapaamme toisemme kolmannen kerran täydellisesti onnellisina..."

"Viktor, tahdon olla isäni kanssa vielä hetkisen", sanoi Helena tyytymättömänä.

"Kymmenen minuutin tahi vielä lyhemmän ajan kuluttua voimme ehkä kohdata kasvoista kasvoihin jonkin fregattilaivan. Olkoon menneeksi! Saammehan vähän huvitella. Väkeni on ikävissään."

"Oh, lähtekää, isäni!" huudahti Helena. "Ja viekää nämä sisarilleni, veljilleni, ... äidilleni", lisäsi hän, "muistoksi minulta."

Hän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne kasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.

"Ja mitä sanon heille sinulta", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen epäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan _äiti_-sanaa.

"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa puolesta."

"Helena", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, "enkö koskaan enää saa nähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?"

"Se ei ole vain minun salaisuuteni", sanoi Helena vakavasti. "Kenties saan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan. Olen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia..."

Hän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää omaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin väljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä tarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän sielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen kapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen intohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään olisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän voimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään, sotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua näille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta kertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi lapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat he kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.

"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.

Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa. Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille, jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi. Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan "Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea, yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä, keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini, näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi. Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat, punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli, ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja. Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle, salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta. Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello" pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan, kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin. Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä. Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli, ajatus, muisto.

Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833, oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret. Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:

"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli kauhein mitä ikinä olen viettänyt."

"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään? Oletko väsynyt?"

Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.

"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.

"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."

Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.

"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin herättänyt minua? Me olisimme..."

Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän huudahti:

"Siellä on joku kuolemaisillaan."

Hän lähti kiireesti ulos.

"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."

Markisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon keskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.

"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön, joka tuntuu olevan hyvin sairas..."

"Oh, älkää puhuko enää!" huudahti hotellinemäntä, "olen juuri lähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka, tuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä ole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli kuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna menin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun kauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja molemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen kultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa tämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka! Me kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen ja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä... Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä."

"Mutta", huudahti markisitar, "antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän tarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan kaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä."

"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän sitä."

"Minä menen katsomaan häntä."

Ja markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että surupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni nähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat tuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman tyttärensä.

Nähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan; parkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä tunnettuaan äitinsä.

"Tyttäreni", sanoi rouva d'Aiglemont, "mitä voin tehdä hyväksesi? Paulina! ... Moïna!..."

"En tarvitse mitään", vastasi Helena heikolla äänellä. "Olin toivonut näkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle..."

Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti, että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:

"Helena, tyttäreni..."

Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen lapsensa viimeisen hengähdyksen.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:

"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama kuin..."

"Moïna, mene ulos täältä ... menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän, "älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja..."

"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen. "Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä... Missä on minun lapseni?"

Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo hemmoiteltu lapsi, "lääkäri..."

"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole milloinkaan lakien ulkopuolella... Moïna ... sinä..."

Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.

"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna", sanoi rouva d'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, "ettei tytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen käsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään."

VI.

Eräänä kesäkuun ensimäisistä päivistä v. 1844 käveli muuan noin viidenkymmenen vuotias, mutta vanhemmalta näyttävä nainen auringonpaisteessa puolen päivän aikaan erään Rue Plumet'in varrella sijaitsevan ison talon puutarhan lehtikujassa Pariisissa. Käveltyään pariin kolmeen kertaan lievästi mutkistelevaa polkua, pysyen sillä, jott'ei kadottaisi näkyvistään ikkunaa eräässä kerroksessa, joka näytti kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa, meni hän ja istuutui muutamalle näistä puoleksi maalaisista lepotuoleista, tehdyt nuorista, vielä kuoren peittämistä puunoksista. Paikalta, missä tämä siro tuoli oli, saattoi nainen puutarhan aidan läpi nähdä sekä keskipuistikot, joiden keskellä ihmeellinen Invalidikirkko kohottaa kultaista kupukattoaan tuhansien jalavien latvojen seasta -- ihailtava maisema -- että vähemmän suuremmoisen näköalan yli oman puutarhansa, joka päättyi muutaman Faubourg Saint-Germain'en kauneimman hotellin harmaaseen etuseinämään. Kaikki oli hiljaista, viereiset puutarhat, puistikot, Invalidihotelli, sillä tässä korkea-aateliston korttelissa alkaa päivä vasta puolen päivän aikaan. Mikäli ei ole kysymyksessä jokin oikku, mikäli joku nuori nainen ei tahdo tehdä ratsastusretkeä, tahi jollakin vanhalla valtiomiehellä ole pöytäkirja tarkastettavana tähän aikaan, niin nukkuvat kaikki, sekä herrasväki että palvelijat, tahi ovat juuri heräämäisillään.