Part 15

Eräänä kauniina aamuna olivat muutamat ranskalaiset kauppiaat espanjalaisella prikilaivalla noin parin penikulman päässä Bordeaux'ista. Matkustajat ikävöivät päästäksensä taas isänmaahansa rikkauksineen, joita olivat hankkineet pitkällä työllä ja vaarallisilla matkoilla Mexikoon tahi Columbiaan. Eräs mies, vaivojen ja huolien vanhentama enemmän kuin hänen ikäänsä nähden olisi soveltunut, seisoi laivan partaaseen nojautuneena nähtävästi välinpitämättömänä siitä näytelmästä, joka avautui ryhmissä kannella seisovien matkustajain silmien eteen. Vältettyään matkan vaarat ja kauniin sään houkuttelemina olivat kaikki menneet ylös kannelle ikäänkuin tervehtiäksensä isänmaata. Useimmat olivat ehdottomasti näkevinään etäisyydestä majakat, Gascogne'n talot, Cordonan tornin sekoittuneina muutamiin taivaanrannalle nouseviin, valkeiden pilvien muodostamiin, mielikuvituksellisiin kuvioihin. Ellei hopeavaahto olisi porissut prikin edessä, ellei pikaisesti häipyvä vako olisi muodostunut sen perään, olisivat matkustajat luulleet olevansa liikkumattomina keskellä valtamerta, niin tyyni oli se. Taivas oli hurmaavan kirkas. Sen holvin syvä sini suli huomaamattomin vivahduksin siniseen veteen muodostaen yhtymäkohdalla viivan, joka kimalteli niin kirkkaasti kuin tähdet. Aurinko pani miljoonat laineenharjat meren aavalla selällä kimaltelemaan, niin että laaja vesi näytti melkein vielä loistavammalta kuin taivaan lakeus. Prikin kaikki purjeet olivat harvinaisen leppeän tuulen jännittämät, ja nämä lumivalkeat kaistaleet, nämä keltaiset, liehuvat liput, tämä touviverkko kuvastuivat ihmeellisen selvästi tätä loistavaa ilman, taivaan ja valtameren taustaa vasten, ilman muita vivahduksia kuin keveiden purjeiden luomat varjot. Kaunis päivä, raitis tuuli, näkyvissä oleva isänmaa, tyyni meri, surunvoittoinen tyrske, kaunis, yksinäinen laiva, purjehtien valtamerta kuin lemmenkohtaukseen rientävä nainen, tämä oli taulu, täynnä sopusointua, kohtaus, jossa ihmissielu saattoi katsella muuttumattomia avaruuksia liikuntoa täynnä olevasta näkökohdasta. Siinä oli omituinen yksinäisyyden ja elämän, hiljaisuuden ja melun vastakohtaisuus ilman että saattoi tietää, missä oli melua tahi elämää, tyhjää olemattomuutta tahi hiljaisuutta. Ei myöskään yksikään ihmisääni rikkonut tätä taivaallista lumousta. Espanjalainen kapteeni, matruusit, ranskalaiset, kaikki istuivat tahi seisoivat vaipuneina uskonnolliseen hurmaukseen, muistojensa täyttäminä. Ilmassa oli raukeutta. Nämä onnelliset kasvot puhuivat täydellistä menneitten kärsimysten unhotusta; nämä miehet keinuivat rauhallisessa laivassa kuin kultaisessa unelmassa. Vanha matkustaja, joka seisoi laivan partaaseen nojautuneena, katsahti kuitenkin toisinaan taivaanrantaan jonkunlaisella levottomuudella. Hänen piirteissään oli luettavana kohtalon uhmaa, oli kuin olisi hän pelännyt ei saavansa kyllin pian laskea jalkaansa Ranskanmaan pinnalle. Tämä mies oli markiisi. Onni ei ollut ollut kuuro hänen epätoivoisille huudoilleen ja ponnistuksilleen. Viisivuotisten ponnistusten ja vaivalloisen työn jälkeen oli hän huomannut olevansa melkoisen omaisuuden omistaja. Kärsimättömyydessään saada jälleen nähdä maansa ja tuoda onni mukanansa perheelleen, oli hän seurannut muutamain ranskalaisten kauppiasten esimerkkiä Havannassa astuessaan heidän kanssansa tähän espanjalaiseen alukseen, jonka piti purjehtia Bordeaux'hon. Hänen mielikuvituksensa, joka oli väsynyt aavistamaan pahaa, maalaili kuitenkin hänen ajatuksiinsa mitä suloisimpia entisen onnen kuvia. Kaukaa nähdessään mantereen ruskean rajaviivan, luuli hän näkevänsä vaimonsa ja lapsensa. Hän oli olevinaan kodissaan, kotilieden ääressä ja tunsi, että häntä siellä hellittiin ja hyväiltiin. Hän näki edessään Moïnan, josta oli tullut suuri ja kaunis, uhkea nuori tyttö. Kun tämä hänen mielikuvituksensa esiintuoma taulu oli muuttunut niin eläväksi kuin todellisuus itse, kyyneltyivät hänen silmänsä ja salatakseen liikutustaan tarkasteli hän epäselvää taivaanrantaa vastapäätä sitä sumuista juovaa, jonka rannikko muodosti.

"Se se on..." sanoi hän, "se seuraa meitä!"

"Mikä se on?" huusi espanjalainen kapteeni.

"Laiva", vastasi kenraali matalalla äänellä.

"Minä näin sen jo eilen", vastasi kapteeni Gomez.

Hän katseli ranskalaista tutkien.

"Se on koko ajan ajanut meitä takaa", kuiskasi hän kenraalille.

"Enkä minä ymmärrä, miks'ei se ikänä saavuta meitä", jatkoi vanha sotilas, "sillä se on parempi kuin meidän kirottu 'Saint Ferdinandimme'."

"Sille on voinut tapahtua jotain, ehkä vuoto..."

"Se saavuttaa meidät!" huudahti ranskalainen.

"Se on kolumbialainen merirosvolaiva", kuiskasi kapteeni.

"Meillä on vielä kuusi penikulmaa maihin, ja tuuli helpottaa."

"Se ei purjehdi, se lentää, ikäänkuin tietäisi että parin tunnin perästä on saaliinsa luisunut käsistään. Mikä julkeus!"

"Tämä!" huudahti kapteeni. "Oh, ei sen nimi olekaan suotta 'Othello'. Joku aika sitten ampui se upoksiin muutaman espanjalaisen fregattilaivan, vaikkei sillä ole muuta kuin kolmekymmentä kanuunaa! Minä en pelännyt muuta kuin tätä, sillä tiesin sen oleskelevan ja risteilevän Antillein luona... Ah", jatkoi hän vaiettuaan hetkisen, jolla aikaa katseli laivansa purjeita, "tuuli yltyy, me ehdimme perille. Meidän täytyy ehtiä, 'Pariisilaisen' kanssa ei ole leikittelemistä."

"Mutta se ehtii myös", vastasi markiisi.

"Othello" oli nyt melkein vain kolmen penikulman päässä. Vaikka miehistö ei ollut kuullutkaan markiisin ja kapteeni Gomezin keskustelua, oli tämän purjelaivan näkeminen houkutellut useimmat matruuseista ja matkustajista paikalle, missä molemmat keskustelijat seisoivat; mutta melkein kaikki pitivät prikiä kauppalaivana tarkastellen sitä mielenkiinnolla, kunnes äkkiä muuan matruusi huudahti voimakkaalla äänellä:

"Pyhän Jakobin kautta! Me olemme hukassa, se on se pariisilainen kapteeni..."

Tämä kauhea nimi levitti pelkoa ja kammoa laivaan ja syntyi sanomaton sekasorto. Espanjalainen kapteeni sytytti sanoillaan hetkellisen rohkeuden matruuseihinsa. Koska hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä ehtiä maihin, välttääksensä vaaran, koetti hän kiireesti virittää kaikki purjeensa, sekä pienet että suuret, oikealla ja vasemmalla puolella, tarjotakseen tuulelle niin suuren purjepinnan kuin vain raakapuut kestivät. Mutta näitä liikkeitä ei suoritettu vaikeuksitta. Miehistöltä luonnollisesti puuttui tuo erinomainen täsmällisyys, joka sotalaivoilla on niin ihmeellinen. Vaikka "Othello" lensi kuin pääskynen, kiitos purjeiden, näytti kuitenkin siltä, kuin voittaisi se niin vähän, että ranskalaisparat täytti iloinen toivo. Äkkiä, juuri kuulumattomilla ponnistuksilla suoritettujen taitavien liikkeiden jälkeen, joihin Gomez itse otti osaa sanoin ja elein, muuan perämies, väärällä, varmasti tahallisella tempulla käänsi prikilaivan poikkipäin. Purjeet, joita tuuli pieksi sivultapäin, alkoivat hulmuta niin kiivaasti, että priki peräytyi, nokat katkesivat ja laiva joutui täydellisesti ohjattomaksi. Rajaton raivo valtasi kapteenin. Hän kalpeni purjeitaankin valkoisemmaksi. Yhdellä hyppäyksellä karkasi hän perämiehen kimppuun ja tavoitti häntä tikarillaan niin kiivaasti, että iski harhaan ja syöksi hänet sen sijaan mereen. Sitten tarttui hän peräsimeen koettaen hälventää sitä kauheata sekasortoa, joka oli saanut aikaan sekaannusta hänen hyvällä ja rohkealla laivallaan. Epätoivon kyyneleet valuivat hänen silmistään, sillä me suremme enemmän kavallusta, joka hävittää sen, minkä olimme taitavuudellamme saavuttaneet, kuin äkillistä kuolemaa. Mutta mitä enemmän kapteeni kiroili, sitä vähemmän oli hän herra laivallaan. Hän ampui itse hätälaukauksen siinä toivossa, että rannalta kuultaisiin häntä. Samassa vastasi vimmatun nopeasti kiitävä rosvolaiva tykinlaukauksella, jonka kuula putosi kymmenen kaapelimitan päähän "Saint Ferdinandista".

"Taivas ja helvetti!" huusi kenraali, "se oli hyvin tähdätty! Heillä on oivallisia tykkejä!"

"Oh, milloin tuo puhuu, täytyy toisten olla vaiti, nähkääs!" vastasi eräs matruusi. "Pariisilainen ei pelkäisi englantilaistakaan laivaa..."

"Kaikki on hukassa!" huusi kapteeni epätoivoisena. Hän oli katsonut näköputkellaan eikä nähnyt mitään apua tulevan rannikolta päin... "Me olemme etäämmällä Ranskasta kuin luulin..."

"Minkätähden olla epätoivossa?" virkkoi kenraali. "Ovathan kaikki matkustajanne ranskalaisia, he ovat vuokranneet laivanne. Tämä merirosvo on pariisilainen, sanotte? No, nostakaa sitten valkoinen lippu, ja..."

"Ja hän ampuu meidät upoksiin", vastasi kapteeni. "Hän kykenee mihin tahansa, kun vaan on kysymyksessä rikkaan saaliin anastaminen!"

"Ah, sehän on merirosvo..."

"Merirosvo!" sanoi yksi matruuseista vihaisesti. "Oh, hänellä on kaikki selvillä tahi osaa hän laittaa niin, että näyttää siltä..."

"No niin", huudahti kenraali nostaen silmänsä taivasta kohti, "silloin saamme tyytyä kohtaloomme!"

Ja hänellä oli vielä kyllin voimaa pidättää kyyneleensä.

Juuri kun hän oli sanonut tämän lensi toinen, paremmin tähdätty tykinkuula, ja lävisti "Saint-Ferdinand'in" rungon.

"Laskekaa sivuun!" sanoi kapteeni surullisella äänellä.

Ja matruusi, joka oli puolustanut pariisilaisen rehellisyyttä, auttoi hyvin ymmärtäväisesti tässä epätoivoisessa hommassa. Miehistö odotti tappavan pitkän puolisen tuntia, mitä syvimmän hämmennyksen vallassa. "Saint-Ferdinand'illa" oli neljä miljoonaa piasteria, minkä summan näiden viiden matkustajan omaisuus teki, siitä kenraalin osaa yksitoistasataatuhatta frangia. Vihdoin näkyi "Othellosta", joka nyt oli kymmenen pyssynlaukauksen päässä, selvästi kahdentoista tykin ammottavat kidat, valmiina purkamaan tulta. Se lähestyi kuin tuulen kantamana, minkä paholainen vasituisesti sen vuoksi antoi puhaltaa; mutta kokeneen merimiehen silmä saattoi helposti keksiä tämän nopeuden salaisuuden. Ei tarvinnut muuta kuin silmänräpäyksen katsoa laivan korkeussuhdetta, sen soikeata, kapeata runkoa, korkeita mastoja, purjeiden muotoa, ihmeteltävän keveätä taklausta, sitä mestarillista taitavuutta, millä laivaväki kuin yksi mies hoiti valkoista purjepintaa. Kaikki ilmaisi uskomatonta voiman varmuutta tässä solakassa puu-olennossa, joka oli yhtä nopea, yhtä älykäs kuin juoksija tahi petolintu. Rosvolaivan miehistö oli äänetön ja vastarinnan varalta valmis hyökkäämään kauppalaivaraukkaan, joka onneksi pysyttelihe hiljaa, kuin opettajan pahanteossa yllättämä koulupoika.

"Meillä on tykkejä!" huudahti kenraali puristaen espanjalaisen kapteenin kättä.

Tämä katsoi vanhaa soturia rohkeutta ja epätoivoa ilmaisevalla katseella ja sanoi:

"Entäs miehiä?"

Markiisi tarkasteli "Saint-Ferdinand'in" miehistöä ja vavahti. Neljä kauppiasta seisoi siinä kalpeina ja vapisevina, sillä välin kun matruusit eri ryhmissä näkyivät neuvottelevan, mille kannalle asettua "Othelloon" nähden. He katselivat rosvolaivaa ahneella uteliaisuudella. Perämies, kapteeni ja markiisi olivat ainoat, jotka, katsellen toisiansa tutkivin silmäyksin, vaihtoivat rohkeita ajatuksia.

"Ah, kapteeni Gomez, olen kerran ennen jättänyt hyvästit maalleni ja omaisilleni sydän täynnä surua. Pitääkö minun nyt vielä kerran jättää heidät juuri kun tuon mukanani lasteni ilon ja onnen?"

Kenraali kääntyessään poispäin antaakseen raivon kyynelten valua mereen, huomasi perämiehen, joka ui rosvolaivaa kohti.

"Tällä kertaa", vastasi kapteeni, "saatte varmasti sanoa heille hyvästit ainiaaksi."

Ranskalainen sai espanjalaisen ihmettelemään luomalla häneen hämmästyneen silmäyksen. Nyt olivat molemmat laivat melkein vieretysten, ja kun kenraali näki vihollisen miehistön, uskoi hän Gomez'in onnetonta ennustusta. Kolme miestä seisoi joka tykin vieressä. Kun näki heidän atleettimaiset vartalonsa, kovat piirteensä ja voimakkaat, paljaat käsivartensa, olisi voinut otaksua heitä pronssipatsaiksi. Kuolemakaan ei olisi voinut kaataa heitä kumoon. Matruusit olivat keveästi aseistettuja, notkeita, sitkeitä ja voimakkaita ja seisoivat siinä liikkumattomina. Kaikki nämä tarmokaspiirteiset kasvot olivat auringon päivetyttämät, työn karaisemat. Heidän silmänsä kiilsivät kuin tulikipinät todistaen selviä päitä ja helvetillisiä nautintoja. Kannella, joka oli mustanaan miehiä ja hattuja, vallitseva syvä hiljaisuus todisti taipumatonta tarmoa, jolla jokin mahtava tahto taivutteli näitä ihmisdemooneja. Päällikkö seisoi isonmaston juurella käsivarret ristissä, aseettomana, vain kirves jalkojensa juuressa. Auringon suojana piti hän päässään leveälaitaista huopahattua, joka varjosti hänen kasvojansa. Niinkuin herransa edessä makaavat koirat katsoivat tykkimiehet, matruusit ja sotilaat väliin kapteeniansa ja väliin kauppalaivaa. Kun molemmat laivat hipaisivat toisiaan, herätti tärähdys merirosvon uinailustaan ja hän sanoi hiljaa kaksi sanaa nuorelle upseerille, joka seisoi parin askeleen päässä hänestä.

"Asettakaa kiinnityshaat!" huusi luutnantti.

Ja "Saint-Ferdinand" kiinnitettiin "Othelloon" ihmeteltävällä tarkkuudella. Merirosvon matalalla äänellä antamien käskyjen mukaan, jotka luutnantti toisti, kulkivat miehet, kukin tuntien ennakolta määrätyn tehtävänsä, vallatun laivan kannelle, niinkuin seminaarilaiset menevät messuun, sitoivat matruusien ja matkustajain kädet ja anastivat aarteet. Tuokiossa olivat piastereita täynnä olevat tynnyrit, elintarpeet ja laivaväki viedyt "Saint-Ferdinand'ista" "Othelloon". Kenraali luuli näkevänsä unta kun hän kädet sidottuina huomasi olevansa heitetty tavarapakkojen päälle kuin mikäkin kauppatavara. Merirosvo, hänen luutnanttinsa ja muuan, nähtävästi perämiehenä toimiva matruusi, olivat neuvotelleet keskenään. Kun tämä hyvin lyhyt neuvottelu oli loppunut, vihelsi matruusi miehiä. Hänen käskystään hyppäsivät he "Saint-Ferdinand'iin", kiipesivät taklaukselle ja alkoivat riistää sen raakapuita, purjeita ja köysivarustuksia yhtä nopeasti kuin sotamies taistelutantereella riisuu kuolleen toverinsa, jonka saappaat ja lakki ovat hänen himonsa esineitä.

"Me olemme hukassa", sanoi espanjalainen kapteeni kylmästi kenraalille. Hän oli tutkinut näiden kolmen johtajan eleitä neuvottelun kestäessä ja matruusien liikkeitä ennenkuin nämä ryhtyivät säännönmukaiseen prikin ryöstöön.

"Kuinka?" kysyi kenraali kylmästi.

"Mitähän te sitten haluaisitte, että heidän pitäisi tehdä meille?" vastasi espanjalainen. "He ovat varmaan ymmärtäneet, että kävisi hyvin vaikeaksi myydä 'Saint-Ferdinand'ia' Ranskan tahi Espanjan satamissa, ja aikovat porata sen upoksiin, jottei heidän tarvitsisi nähdä vaivaa siitä. Ja luuletteko, että he viitsisivät elättää meitä, kun eivät tiedä, mihin satamaan voisivat laskea meidät maihin?"

Tuskin oli kapteeni lausunut nämä sanat, kun kenraali kuuli kauheata melua, jota seurasi kumea ääni, johtuen useiden ruumiiden mereen heittämisestä. He kääntyivät eivätkä nähneet enää noita neljää kauppiasta. Kahdeksan hurjanaamaisen tykkimiehen käsivarret olivat vielä kohotettuina, kenraalin säikähtyneenä tarkastellessa heitä.

"Mitäs minä sanoin?" huomautti espanjalainen kapteeni kylmästi.

Markiisi nousi nopeasti ylös. Meren pinta oli taas tyyntynyt, hän ei voinut edes eroittaa paikkaa, mikä oli niellyt hänen onnettomat toverinsa. Juuri nyt kierittelivät varmaankin laineet heitä sinne tänne, kädet ja jalat sidottuina, elleivät kalat jo olleet ahmineet heitä ruoaksensa. Parin askeleen päässä hänestä seisoivat uskoton perämies ja "Saint-Ferdinand'in" matruusi, joka juuri oli ylistänyt pariisilaisen kapteenin mahtia. He olivat nyt yhtyneet merirosvoihin ja osoittivat näille keitä prikilaivan matruuseista pitivät sopivina liittää "Othellon" miehistöön. Kaksi laivapoikaa meni sitomaan muiden jalkoja huolimatta näiden kauheista kirouksista. Kun vaali oli toimitettu, tarttuivat nuo kahdeksan tykkimiestä tuomittuihin ja heittivät heidät vähääkään arkailematta mereen. Merirosvot katselivat ilkeällä uteliaisuudella, miten eri tavalla miehet putosivat, heidän vääristyneitä kasvojaan ja viimeisiä tuskiaan, ilman että kasvonpiirteensä olisivat ilmaisseet pilkkaa, ihmettelyä tai sääliä. Se oli heistä aivan yksinkertainen tapaus, jollaisiin he olivat tottuneet. Molemmat vanhimmat katselivat mielihyvällä, synkästi ja ankarasti hymyillen, täysinäisiä piasteritynnyreitä suurmaston ympärillä. Kenraali ja kapteeni Gomez istuivat tavarapakalla neuvotellen keskenään hiljaa, synkin katsein. Pian olivat he ainoat eloonjääneet "Saint-Ferdinand'in" laivaväestä. Molempain urkkijain espanjalaisesta miehistöstä valitsemat seitsemän matruusia olivat jo ilomielin muuttuneet perulaisiksi.

"Mitä inhoittavia roistoja!" huudahti äkkiä kenraali. Jalo halveksuminen sai hänet unohtamaan sekä surun että varovaisuuden.

"He tottelevat välttämättömyyttä!" vastasi Gomez kylmästi. "Jos vielä kerran tapaisitte jonkun näistä miehistä, ettekö pistäisi miekkaanne läpi hänen ruumiinsa?"

"Kapteeni", sanoi luutnantti kääntyen espanjalaiseen, "pariisilainen on kuullut puhuttavan teistä. Te olette", sanoi hän, "ainoa mies, joka tarkoin tuntee Antillein ympäristön ja Brasilian rannikon purjehdusväylät. Tahdotteko...?"

Kapteeni keskeytti nuoren luutnantin puheen halveksivalla huudahduksella ja vastasi:

"Aion kuolla kuin merimies, kuin uskollinen espanjalainen ja kristitty ... ymmärrättekö?"

"Mereen!" huusi nuori mies.

Tämän käskyn kuultuaan ottivat tykkimiehet Gomez'in haltuunsa.

"Te olette pelkurimaisia heittiöitä!" huusi kenraali tahtoen estää noita molempia merirosvoja.

"Ystäväni", sanoi luutnantti hänelle, "malttakaa mielenne! Jos punanen nauhanne onkin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen meidän kapteeniimme, en ainakaan minä missään tapauksessa aio välittää siitä... Me kyllä vielä puhummekin keskenämme vähän ajan perästä."

Samassa ilmoitti kenraalille kumea kolina, mihin ei pienintäkään valitusta sekoittunut, että urhoollinen Gomez oli kuollut kuin merimies ainakin.

"Omaisuuteni tahi kuolema!" huusi hän kauhean vihan vimmassa.

"Ah, te olette järkevä!" vastasi merirosvo ivallisesti. "Voitte olla aivan varma saavanne jotain meiltä..."

Luutnantin annettua merkin, tarttui kaksi matruusia kenraaliin sitoakseen tämän jalat. Mutta hän lyödä läimäytti heitä odottamattoman rohkeana, veti äkkiarvaamatta, pikaisella liikkeellä, luutnantin sivulta miekan ja alkoi heiluttaa sitä notkeasti kuin vanha ratsuväenkenraali ainakin, joka osaa ammattinsa.

"Ah, te senkin rosvot! Ette heitäkään Napoleonin vanhaa soturia veteen kuin simpukkaa!"

Pistoolin laukaus, joka melkein hipaisi uppiniskaista ranskalaista, veti pariisilaisen huomion puoleensa hänen ollessaan taklingin, jonka oli käskenyt ottaa "Saint Ferdinandista", siirtämishommia valvomassa. Hän tuli aivan tyynesti, tarttui rohkeaan kenraaliin takaapäin, nosti hänet nopeasti ylös, kantoi laivan laidalle ja aikoi heittää mereen kuin kuluneen pyöröpuun. Samassa hetkessä huomasi kenraali tyttärensä viettelijän hurjat silmät. Isä ja vävy tunsivat äkkiä toisensa. Ikäänkuin ei kenraali painaisi vähääkään, muutti kapteeni liikkeensä suunnan, ja sen sijaan, että olisi heittänyt mereen, laski hänet maston viereen. Mutinaa kuului kannelta, mutta merirosvo loi silmäyksen väkeensä ja silmänräpäyksessä syntyi mitä syvin hiljaisuus.

"Tämä on Helenan isä", sanoi kapteeni selvällä ja lujalla äänellä. "Voi sitä, joka ei kunnioita häntä!"

Iloinen eläköön-huuto raikui suostumukseksi kohoten taivasta kohti kuin kirkkorukous, kuin Te Deum'in ensimäiset säveleet. Laivapojat heilauttelivat itseään taklauksella, matruusit heittivät lakkinsa ilmaan, tykkimiehet polkivat jalkojaan, kaikki liikkuivat, kirkuivat, vihelsivät, kirosivat. Tämä kiihkoisa ilonpurkaus teki kenraalin synkäksi ja levottomaksi. Hän luuli tämän tunteen johtuvan jostakin kauheasta salaisuudesta, ja ensimäinen huutonsa, saatuaan takaisin puhelukykynsä, oli: "Tyttäreni! Missä on tyttäreni!" Merirosvo loi kenraaliin muutaman niistä syvistä silmäyksistä, jotka aina, tietämättä miksi, saivat rohkeimmankin sielun hämmennykseen. Tämä teki hänet mykäksi, matruusien suureksi mielihyväksi, jotka mielellään näkivät johtajansa käyttävän valtaansa kaikkien ihmisolentojen yli. Hän seurasi kenraalia portaille, antoi hänen astua niitä alas, vei hänet muutaman kajuutan ovelle, avasi sen nopeasti ja sanoi:

"Täällä hän on!"

Sitten katosi hän jättäen vanhan sotilaan hämmästyksiin hänen silmiensä eteen avautuneen taulun vuoksi. Kuultuaan ovea niin kiivaasti avattavan, oli Helena noussut sohvalta, jolla lepäsi. Hän huomasi markiisin ja päästi ihmettelyhuudon. Tytär oli niin muuttunut, että vain isän silmä saattoi tuntea hänet. Troopillinen aurinko oli rusketuttanut hänen kasvojensa hipiän, kaunis ja omituinen värisävy antoi niille itämaalaisen, runollisen ilmeen, ja kaiken yllä leijaili piirre suuruutta, majesteetillista lujuutta, syvää tunnetta, jonka täytyi vaikuttaa kovimpaankin sieluun. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa valui suurina kiehkuroina jalomuotoiselle kaulalleen lisäten kasvojensa tekemää voiman ja ylpeyden vaikutusta. Käytöksessään ja liikkeissään osoitti Helena valtansa vaikuttamaa tietoisuutta. Riemuitseva tyytyväisyys laajensi kevyesti hänen ruusunpunervia sieraimiaan ja tyyni onni kuvastui hänen kauneutensa kaikista yksityiskohdista. Hänessä oli samalla kuvaamatonta neitsyeellistä kainoutta ja tätä ylpeyttä, joka on ominaista korkeasti rakastetuissa naisissa. Orjatar ja hallitsijatar, hän tahtoi totella, koska saattoi käskeä. Pukunsa oli loistava, täynnä miellyttävää hienoutta. Intialainen musliinikangas oli tämän puvun koko ylellisyys. Mutta sohvansa ja patjat olivat kasimiria, ja persialainen matto peitti tämän suuren kajutan lattian. Neljä lasta leikki hänen jalkojensa juurella rakentaen mielikuvituksellisia linnoja helmistä, kalliista jalokivistä ja muista arvokkaista esineistä. Muutamat Sèvreposliiniset, rouva Jaquotot'in maalaamat maljakot olivat täynnä harvinaisia, tuoksuvia kukkia: siinä meksikolaisia jasmiineja ja kamelioita, joiden seassa pienet, kesyt, amerikkalaiset linnut leikkivät, näyttäen olevan kuin rubiineista, safiireista, elävästä kullasta. Piano oli samassa huoneessa ja punaisella silkkikankaalla verhotuilla puuseinillä riippui pienikokoisia, mutta siltä suurimpien mestarien tauluja: Hippolyten "Auringonlasku", Schinner riippui Therbourgin vieressä, Rafaëlin "Madonna" kilpaili runollisuudessa muutaman Géricault'in luonnoksen kanssa, Gérard Dow himmensi keisariajan muotokuvamaalaajat. Kiilloitetulla, kiinalaisella pöydällä oli kultalautanen mitä suloisimpine hedelmineen. Sanalla sanoen, Helena näytti olevan laajan valtakunnan kuningatar, keskellä boudoareaan, mihin hänen kruunattu rakastajansa oli koonnut maailman komeimmat esineet. Lapset kiinnittivät isoisään läpitunkevan-vilkkaan katseen ja tottuneita kun olivat elämään keskellä taisteluja, myrskyjä ja levottomuutta, muistuttivat he niitä, sotaa ja verta näkemään uteliaita pikkuroomalaisia, jotka David on ikuistuttanut "Brutus"-nimisellä taulullaan.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Helena tarttuen isäänsä, ikäänkuin saadakseen varmuutta, ettei kaikki ollut vain ilmestystä.

"Helena!"

"Isäni!"

He vaipuivat toistensa syliin. Vanhuksen syleily ei ollut suinkaan voimakkain eikä hellin.

"Olitko mukana tuolla laivalla?"

"Olin", vastasi hän surullisesti, istuutui sohvalle ja katseli lapsia, jotka seisoivat hänen ympärillään ja katselivat häntä lapsellisella tarkkaavaisuudella. "Minut olisi murhattu, ellei..."

"Niin, ellei miestäni olisi ollut", keskeytti Helena. "Minä ymmärrän..."

"Ah", huudahti kenraali, "miksi pitää minun tällä tavalla löytää sinut jälleen, Helenani, sinut, jota niin syvästi olen surrut! Minun täytyy siis vieläkin vavista sinun kohtalosi vuoksi."

"Minkätähden?" kysyi hän hymyillen. "Ettekö sitten iloitse kuullessanne, että olen onnellisin naisista."

"Onnellinen?" huudahti kenraali säpsähtäen kummastuksesta.

"Niin, isäni", jatkoi hän, tarttuen kenraalin käsiin, suudellen niitä ja painaen niitä vapisevaa rintaansa vasten samalla kun tätä hyväilyä seurasi ilme, jonka hänen ilosta säteilevät silmänsä tekivät vielä merkitsevämmäksi.

"Miten tämä on selitettävissä?" kysyi kenraali kiihkeänä oppiakseen tuntemaan tyttärensä viettämää elämää ja unohtaen kaikki näiden onnesta säteilevien kasvojen edessä.