Part 14

Vaikka kuulonsa oli hyvin herkkä, seisoi hän melkein kuin kiinninaulattuna seinään, liikkumatonna, ikäänkuin ajatustensa nielemänä. Salalyhdyn levittämä valopiiri loisti heikosti, ja tässä puolihämärässä muistutti hän noita tummia ritarikuvapatsaita, joita aina näkee götiläisten kappelien seinäsyvennyksissä, jonkin mustan haudan ääressä. Kylmät hikipisarat valuivat hänen keltaiselle, leveälle otsalleen. Uskomaton rohkeus loisti näistä lujista piirteistä. Hänen tulisilmänsä näyttivät jäykkinä ja kuivina tuijottavan jotain taistelua, jonka hän oli näkevinään pimeydessä, edessään. Myrskyisiä ajatuksia kuvastui vilaukselta hänen kasvoillaan, joiden luja ja varma ilme osoitti voimakasta sielua. Hänen ruumiinsa, asentonsa, ulkomuotonsa oli sopusoinnussa hänen hurjan neronsa kanssa. Tämä mies oli läpeensä voimaa, kokonaan mahtia, ja hän katsoi pimeyteen, kuin oman kohtalonsa elävä kuva. Kenraali, joka oli tottunut näkemään Napoleonin ympärillä tunkeilevien jättiläisten tarmokkaita kasvoja ja jonka ihmettely ja uteliaisuus oli vallannut, ei ollut huomannut tämän tavattoman miehen ruumiillisia ominaisuuksia. Mutta Helena, joka, kuten kaikki naiset, oli ihmisten ulkomuodon tekemän vaikutuksen alainen, tuli liikutetuksi tästä valon ja varjon, suuruuden ja intohimon sekoituksesta, tästä runollisesta kaaoksesta, joka sai tämän tuntemattoman näyttämään lankeemuksestaan kohoovalta Luciferilta. Äkkiä tyyntyi hänen kasvoistaan kuvastunut myrsky kuin taikaiskusta, ja se selittämätön valta, jonka peruste ja tulos hän oli, kenties itsekään tietämättään, levisi nopeasti hänen ympärilleen, kasvavan tulvan tavoin. Ajatusten virta häipyi hänen otsaltaan samassa silmänräpäyksessä, jolloin piirteensä saivat tavallisen näkönsä. Lumottuna joko tämän kohtauksen ihmeellisyydestä tahi siitä salaisuudesta, mihin tunkeutui, saattoi nuori tyttö nyt ihailla hänen lempeitä ja mieltäkiinnittäviä kasvojaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, tarkoittavan äänettömyyden vallitessa ja levottomuuden omana, joka tähän asti oli ollut tuntematon hänen nuorelle sielulleen. Helena oli ehkä päästänyt huudahduksen tahi tehnyt liikkeen, tahi sitten oli murhaaja palannut ajatusten maailmasta takaisin todellisuuteen ja kuullut, että joku toinenkin oli huoneessa. Hän käänsi päätään sille taholle, missä isäntänsä tytär seisoi, eroitti epäselvästi varjossa tämän nuoren olennon ylevät kasvot ja majesteetillisen vartalon ja luuli häntä varmaankin enkeliksi nähdessään hänen seisovan siinä niin liikkumattomana ja tuskin näkyvänä kuin ilmestyksen.

"Herrani", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Murhaaja vavahti.

"Nainen!" huudahti hän lempeästi. "Onko se mahdollista? Menkää pois täältä!" jatkoi hän. "En suo kenellekään oikeutta surkutella itseäni, antaa itselleni anteeksi tahi tuomita itseäni. Tahdon elää yksin. Menkää lapseni!" lisäsi hän hallitsijan eleellä, "olisin kiittämätön siitä palveluksesta, jota tämän talon herra osoittaa minulle, jos antaisin yhdenkään täällä asuvista henkilöistä hengittää samaa ilmaa kuin minä. Minun täytyy alistua maailman lakeihin."

Tämä viimeinen lause sanottiin matalalla äänellä. Samalla kuin hän yhä syvän, sisäisen havaintonsa vaikutuksesta näki edessään ne tuskat, jotka tämä surullinen ajatus herätti, silmäsi hän Helenaa käärmeentapaisella katseella, kosketellen tämän omituisen, nuoren tytön sydämessä kokonaista ajatusten maailmaa, joka tähän asti oli uinaillut hänessä. Oli kuin säde olisi valaissut tuntemattomia maita. Hänen sielunsa oli yllätetty, voitettu, ilman että hänellä olisi ollut voimaa puolustaa itseään tämän miehen katseen magneettista vaikutusvaltaa vastaan, niin tahtomattaan kuin tämä katsoikin häneen. Ujona ja vapisevana lähti hän tiehensä ennättäen takaisin salonkiin silmänräpäystä ennen kun isänsä palasi, niin ettei ehtinyt sanoa mitään äidilleen.

Kenraali oli hyvin vakava ja käveli hiljaa käsivarret ristissä edes takaisin kadulle ja pihalle antavain ikkunain väliä. Vaimonsa vartioitsi nukkuvaa Abelia. Moïna makasi lepotuolissa rauhallisena kuin lintunen pesässään. Vanhin sisar piteli toisessa kädessään silkkivyyhteä, toisessa silmäneulaa ja katseli tuleen. Syvää hiljaisuutta, joka vallitsi salongissa, ulkona ja talossa, keskeyttivät ainoastaan palvelijain hitaat askeleet heidän mennessään toinen toisensa jälkeen makuulle, tahi puoleksi tukahutettu nauru, heidän ilonsa ja hääjuhlan viimeinen kaiku, ja vihdoin ovien narina kun he avasivat niitä mennen kukin omiin huoneisiinsa, puhuivat keskenään ja sitten sulkivat. Muutamia tukahutettuja ääniä kuului vielä vuoteiden luota. Tuoli kaatui kumoon. Vanha kuski yski lievästi. Mutta pian vallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus, joka puolen yön aikaan leviää nukkuvaan luontoon. Ainoastaan tähdet tuikkivat. Pakkanen jäyti maan. Ei yksikään olento puhunut, ei liikkunut. Ainoastaan tuli räiskyi, ikäänkuin osoittaakseen kuinka syvä hiljaisuus oli. Montreuil'in kello löi yhtä. Tällä hetkellä kuului heikosti ihmeen keveitä askelia yläkerrasta. Markiisi ja hänen tyttärensä, jotka muistivat varmasti sulkeneensa vapaaherra de Maunyn murhaajan sisälle, luulivat jonkun naisista kävelevän siellä eivätkä ihmetelleet kuullessaan salongin viereisen huoneen ovea avattavan. Äkkiä seisoi murhaaja heidän keskellään. Markiisin hämmästys, äidin kiihkeä uteliaisuus ja tyttären ihmettely saivat aikaan, että hän pääsi melkein keskelle salonkia. Hän sanoi kenraalille ihmeellisen tyynellä ja sointuvalla äänellä:

"Herrani, kaksi tuntia on kulunut."

"Te täällä?" puhkesi kenraali sanomaan. "Kuinka te olette voinut...?"

Ja kauhealla silmäyksellä katsoi hän kysyvästi vaimoaan ja lapsiaan. Helena sävähti tulipunaiseksi.

"Te", toisti sotilas läpitunkevalla äänellä, "te meidän keskuudessamme! Veren tahraama murhaaja täällä! Te saastutatte tämän huoneen! Menkää, menkää!" lisäsi hän raivostuneena.

Kuultuaan sanan murhaaja päästi markisitar huudahduksen. Mitä taas Helenaan tuli, näytti tämä sana ratkaisevan hänen elämänsä, kasvonsa eivät ilmaisseet pienintäkään ihmettelyä. Hän näytti odottaneen tätä miestä. Hänen häälyvät ajatuksensa olivat saaneet tarkoituksen. Rangaistus, jonka taivas oli säästänyt hänelle hänen syntiensä vuoksi, kohtasi häntä nyt. Nuori tyttö luuli itseään yhtä rikolliseksi kuin tätä nuorta miestä. Hän oli hänen toverinsa, hänen sisarensa. Hän luuli tässä näkevänsä Jumalan käskyn. Pari vuotta myöhemmin olisi järki tehnyt oikeutta hänen omantunnontuskilleen, mutta nyt tekivät ne hänet mielettömäksi. Vieras seisoi siinä liikkumattomana ja kylmänä. Halveksiva hymy näytti leikkivän hänen piirteissään ja punaisilla huulillaan.

"Te annatte kovin vähän tunnustusta minun jalomieliselle käytökselleni teitä kohtaan", sanoi hän verkkaan. "Minä en tahtonut käsilläni koskea lasiin, jossa te tarjositte minulle vettä janoni sammuttamiseksi. En edes tahtonut pestä verisiä käsiäni teidän kattonne alla, ja minä lähden jättämättä rikoksestani muuta" -- tätä sanoessaan vääntyivät huulensa -- "kuin muiston, ja olen koettava olla jättämättä mitään jälkiä. Vihdoin en tahtonut edes sallia tyttärenne..."

"Tyttäreni!" huudahti kenraali katsahtaen kauhistuneena Helenaan. "Ah, onneton, menkää tahi muuten minä tapan teidät..."

"Kaksi tuntia ei ole vielä ihan täyteen kulunut. Te ette voi tappaa ettekä luovuttaa minua menettämättä kunnioitusta itseänne kohtaan ... ja menettämättä minun kunnioitustani."

Nämä viimeiset sanat kuullessaan koetti kenraali mykkänä hämmästyksestä katsoa rikokselliseen, mutta oli pakoitettu luomaan silmänsä alas tuntien itsensä voimattomaksi kestämään tämän katseen sietämätöntä tulta, joka toisen kerran hämmensi hänen sieluansa. Hän pelkäsi pehmenevänsä vielä kerran ja tunsi jo tahtonsa heikkenevän.

"Murhata vanhus! Ettekö sitten milloinkaan ole nähnyt perhettä!" sanoi hän osoittaen isällisellä liikkeellä vaimoansa ja lapsiansa.

"Niin, vanhus", toisti tuntematon ja otsansa rypistyi hiukan.

"Paetkaa!" huusi kenraali uskaltamatta katsoa vieraaseensa. "Liittomme on purettu. En aio tappaa teitä. Ei, en aio milloinkaan saattaa itseäni mestauslavan ruoaksi. Teidän täytyy lähteä, te saatte minut kauhistumaan."

"Tiedän sen", sanoi rikoksellinen tyyneesti. "Ranskassa ei ole paikkaa, mihin rauhallisesti voisin astua, mutta jos oikeus, niinkuin Jumala, voisi tuomita kaiken ansion mukaan, jos se alistuisi tutkimaan, murhaajako vai hänen uhrinsa on suurin peto, jäisin minä ylpeänä ihmisten keskuuteen. Ettekö aavista, että miehen, joka murhataan, on täytynyt tehdä ennen rikoksia? Olen tehnyt itseni tuomariksi ja mestaajaksi, olen korvannut voimattoman inhimillisen oikeuden. Se on rikokseni. Hyvästi, herrani! Huolimatta katkeruudesta, millä olette höystänyt vieraanvaraisuuttanne, tulen muistamaan sitä. Sydämeeni jää vielä kiitollisuuden tunne yhtä ihmistä kohtaan tässä maailmassa, ja se ihminen olette te... Mutta olisin toivonut teidän olleen jalomielisemmän."

Hän astui ovea kohti. Samassa silmänräpäyksessä kumartui nuori tyttö äitinsä puoleen kuiskaten hänelle jotakin.

"Ah!..."

Tämä vaimonsa huudahdus sai kenraalin säpsähtämään kuin olisi nähnyt Moïnan kuolleena. Helena seisoi suorana ja murhaaja oli vaistomaisesti kääntynyt. Hänen kasvoistaan saattoi lukea jonkinlaista levottomuutta tämän perheen puolesta.

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni?" kysyi markiisi.

"Helena tahtoo seurata häntä", vastasi tämä.

Murhaaja punastui.

"Koska äitini niin huonosti tulkitsee minulta melkein tahtomattani päässeen huudahduksen", sanoi Helena matalalla äänellä, "niin tahdon täyttää hänen toivomuksensa."

Katsahdettuaan ympärilleen melkein villillä ylpeydellä, loi nuori tyttö alas silmänsä seisoen hiljaa ihmeteltävän kainona käytökseltään.

"Helena", sanoi kenraali, "oletko ollut siellä ylhäällä, huoneessa, mihin olin...?"

"Olen, isäni."

"Helena", kysyi hän äänellä, jota kouristuksen tapainen vavistus tukahutti, "onko tämä ensi kerta, kun näet tämän miehen?"

"On, isäni."

"Silloin on luonnotonta, että haluat..."

"Joskin luonnotonta, niin joka tapauksessa totta, isäni."

"Ah, tyttäreni!..." sanoi markisitar puoliääneen, mutta niin että miehensä kuuli hänet. "Helena, sinä kiellät kaikki ne opetukset kunniasta, kainoudesta, hyveestä, joita olen koettanut istuttaa sydämeesi. Jos tähän asti et ole ollut muuta kuin valhetta, silloin ei sinussa ole mitään kaivattavaa. Tämän miehen siveellinen oivallisuusko sinua houkuttelee? Vai olisiko se tuo rikoksen tehneitä ihmisiä pakoittava mahti..."

"Usko mitä tahansa!" vastasi Helena kylmästi.

Mutta huolimatta hänen tänä hetkenä osoittamastaan mielenlujuudesta, saattoi hänen silmiensä tuli ainoastaan osaksi kuivata hänen kyyneleensä. Vieras ymmärsi äidin sanat nähdessään nuoren tytön kyyneleet, ja hän singahutti kotkankatseensa markisittareen, jota jokin vastustamaton voima pakoitti katsomaan tätä kauheata viettelijää. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat tämän miehen kirkkaat ja säihkyvät silmät, tunsi hän sielussaan puistatuksen, jollaisen me tunnemme nähdessämme käärmeen tahi kosketellessamme Leydenpulloa.

"Ystäväni", huudahti hän miehelleen, "tämä mies on perkele. Hän aavistaa kaikki..."

Kenraali nousi soittaaksensa.

"Hän syöksee teidät perikatoon", sanoi Helena murhaajalle.

Tuntematon hymyili, otti askeleen eteenpäin, torjui markiisin käden, pakoitti hänet kestämään katseen, joka lamautti hänet ja riisti häneltä kaiken voiman.

"Maksan vieraanvaraisuutenne", sanoi hän, "ja niin olemme kuitit. Säästän teidät tekemästä kunniatonta tekoa ilmiantamalla itse itseni. Mitä teenkään oikeastaan elämälläni?"

"Voitte katua", vastasi Helena lahjoittaen hänelle samalla toiveen, joka ei voi säteillä muualta, kuin nuoren tytön silmistä.

"En kadu milloinkaan", sanoi murhaaja kirkkaalla äänellä kohottaen ylpeänä päätään.

"Hänen kätensä ovat punaiset verestä", sanoi isä tyttärelleen.

"Olen pesevä ne puhtaiksi", vastasi tämä.

"Mutta", jatkoi kenraali, uskaltamatta osoittaa tuntematonta, "tiedätkö, tahtooko hän edes tietää sinusta?"

Murhaaja astui Helenan luo, jonka kauneus, niin siveä ja kaino kuin olikin, kuitenkin näytti kuin sisällisen valon kirkastamalta, valon, jonka säteet kohottivat ja värittivät pienimmätkin piirteet ja hienoimmatkin viivat hänessä. Mutta katsahdettuaan lempeästi tähän viehättävään olentoon, silmäyksellä, joka sekin loisti kauhistuttavaa hehkua, sanoi hän, ilmaisten kokonaisen tunnemaailman:

"Enkö juuri kieltäytymällä vastaanottamasta uhraustanne osoita rakastavani teitä teidän itsenne vuoksi, samalla kun maksan näiden kahden tunnin elämän, minkä isänne on myynyt minulle."

"Te, te myös työnnätte minut luotanne!" huudahti Helena sydäntä vihlovalla äänellä. "Hyvästi sitten, hyvästi kaikki, lähden tieheni kuollakseni!"

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" kysyivät yht'aikaa isä ja äiti.

Helena seisoi äänetönnä, luoden silmänsä alas, ensin tarkasteltuaan markisitarta kaunopuheliaasti kysyvin katsein. Siitä hetkestä saakka, jolloin kenraali vaimoineen oli koettanut kumota sanoin tai teoin tuntemattoman heidän keskuudessaan harjoittamaa kummallista valtaa, ja viimemainitun singahutettua heitä kohti silmistään säihkyvän-häikäisevän valon, olivat he selittämättömän lamaannuksen vallassa. Heidän lumottu järkensä ei voinut paljonkaan auttaa heitä vastustamaan sitä yliluonnollista mahtia, jonka alaiseksi he olivat joutuneet. Ilma oli käynyt heistä raskaaksi, heidän oli vaikea hengittää. Kuitenkaan eivät he tahtoneet syyttää häntä, joka tällä tavoin hallitsi heitä, vaikka sisällinen ääni ilmoittikin heille tämän miehen taikavoiman olevan syynä heidän voimattomuuteensa. Keskellä tätä henkistä hervottomuuttaan aavisti kenraali vaistomaisesti, että hänen tulisi ponnistaa voimiaan koettaakseen vaikuttaa tyttärensä häälyvään järkeen. Hän panikin kätensä tämän vyötäisille ja talutti hänet mukanaan ikkunaloukkoon etäälle murhaajasta.

"Rakas lapseni", sanoi hän matalalla äänellä, "jos jokin omituinen rakkaus äkkiä on syttynyt sydämeesi, niin ovat kuitenkin sinun viaton elämäsi, sinun puhdas ja siveä sielusi antaneet minulle liian monta todistusta sinun luonteestasi, jotta en olisi uskomatta sinulla olevan kyllin voimaa voittaa hetkellinen mielettömyys. Menettelytavassasi piilee siis jokin salaisuus. Mutta sydämeni on täynnä anteeksiantoa, voit uskoa minulle kaikki. Vaikka musertaisitkin sen, osaisin kyllä, lapseni, vaieten kestää kärsimykseni ja säilyttää luottamuksesi vilpittömässä äänettömyydessä. Sano, kadehditko meidän rakkauttamme siskojasi kohtaan? Painaako jokin rakkaussuru sydäntäsi? Puhu, selitä minulle syyt, jotka pakoittavat sinut jättämään perheesi, hylkäämään sen, riistämään siltä sen suurimman viehätyksen, jättämään äitisi, veljesi, pikku siskosi!"

"Isäni", vastasi hän, "en kadehdi enkä myös ole keneenkään rakastunut, en edes teidän ystäväänne, valtiomies Vandenesseen."

Markisitar kalpeni. Hänen tyttärensä, nähdessään sen hillitsi itsensä.

"Eikö minun joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tule lähteä kodista elääkseni miehen suojeluksessa?"

"Totta kyllä."

"Ja tiedämmekö koskaan", jatkoi hän, "minkälaiseen olentoon sidomme kohtalomme? Luotan tähän mieheen."

"Lapseni", sanoi kenraali korottaen ääntänsä, "sinä et ajattele kaikkia niitä suruja, jotka sälytät minun niskoilleni."

"Ajattelen hänen..."

"Mikä elämä!" huudahti isä.

"Naisen elämä", vastasi nuori tyttö hiljaa.

"Sinä olet kovin viisas!" huudahti markisitar, joka vihdoin sai sanat suuhunsa.

"Kysymykset määräävät minun vastaukseni, mutta jos tahdotte, voin puhua selvemmin."

"Sano kaikki, tyttäreni! ... olen äiti."

Nyt katsoi tytär äitiinsä, ja tämä katse sai markisittaren vaikenemaan hetkeksi.

"Helena, olen kestävä nuhteesi, jos sinulla on sellaisia minua vastaan tehtävänä, mieluummin kuin näkisin sinun seuraavan miestä, jota kaikki ihmiset katselevat kammoksuen."

"Näettehän, ilman minua olisi hän yksin."

"Riittää, rouvani!" huudahti kenraali. "Meillä on tästä lähtien vain yksi tytär..."

Hän katsahti Moïnaan, joka yhä nukkui. "Annan sulkea sinut luostariin", lisäsi hän, Helenaan kääntyen.

"Olkoon niin, isäni", vastasi hän epätoivon tyyneydellä. "Voin kuolla siellä. Te ette ole vastuunalainen minun elämästäni ja hänen sielustaan muille kuin Jumalalle."

Syvä hiljaisuus syntyi äkkiä näiden sanojen jälkeen. Tämän kaikkia yhteiskuntaelämän tavallisia tunteita loukkaavan kohtauksen näkijät eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. Äkkiä huomasi markiisi pistoolinsa, otti yhden niistä, viritti sen kiireesti ja tähtäsi vieraaseen. Kuullessaan hanan naksahduksen kääntyi tämä, silmäten tyynin, läpitunkevin katsein kenraalia, jonka käsi herpaantui näkymättömän voiman vaikutuksesta ja retkahti raskaasti alas. Pistooli putosi matolle...

"Tyttäreni", sanoi isä tämän pelottavan taistelun väsyttämänä. "Sinä olet vapaa. Suutele äitiäsi, jos hän sallii sen! Minä en tahdo enää sinua nähdä enkä kuulla puhuttavan sinusta..."

"Helena", sanoi äiti nuorelle tytölle, "ajattele, että joudut köyhyyteen!"

Jonkinlainen koriseva ääni, joka lähti murhaajan leveästä rinnasta, veti kaikkien katseet häneen. Halveksiva ilme kuvastui hänen kasvoistaan.

"Kalliiksi tulee minulle teille osoittamani vieraanvaraisuus!" huudahti kenraali ylös nousten. "Äsken surmasitte vain vanhuksen, täällä tapatte kokonaisen perheen. Mitä tapahtuneekin, tuottaa se onnettomuutta tähän taloon."

"Ja jos tyttärenne tulee onnelliseksi?" kysyi murhaaja katsoen terävästi kenraalia.

"Jos hän tulee onnelliseksi teidän kanssanne", vastasi isä tehden uskomattomia ponnistuksia, "en ole kaipaava häntä."

Helena polvistui ujosti isänsä eteen sanoen hänelle hyväilevällä äänellä:

"Ah, isäni, rakastan ja kunnioitan teitä joko sitten tuhlaatte minulle hyvyytenne aarteita, tai epäsuosiotanne ja ankaruuttanne. Mutta pyydän teitä, älkää antako viimeisten sanojenne olla vihan sanoja!"

Kenraali ei uskaltanut katsoa tyttäreensä. Tällä hetkellä astui vieras esiin ja hymyillen Helenalle hymyä, jossa samalla kertaa oli sekä jotakin perkeleellistä että taivaallista, sanoi hän:

"Te, joka ette kammoksu murhaajaa, te, laupeuden enkeli, tulkaa, koska horjumatta tahdotte pysyä päätöksessänne jakaa kohtaloni."

"Käsittämätöntä!" huudahti isä. Markisitar silmäsi ihmeellisin katsein tytärtänsä ja avasi käsivartensa hänelle. Helena heittäytyi itkien hänen syliinsä.

"Hyvästi!" sanoi hän. "Hyvästi äitini!"

Helena teki rohkeasti merkin vieraalle, joka säpsähti. Suudeltuaan isänsä kättä, suuteli hän kiireesti ja koneellisesti Moïnaa ja pikku Abelia sekä katosi murhaajan seurassa.

"Minne he menevät?" kirkasi kenraali kuullessaan molempien pakolaisten askeleet. "Luulen uneksivani", jatkoi hän kääntyen vaimonsa puoleen, "tässä seikkailussa piilee jokin salaisuus. Sinun pitäisi tietää se."

Markisitarta puistatti.

"Jonkun aikaa", vastasi hän, "on Helena ollut tavattoman kummallinen ja merkillisen kiihkomielinen. Huolimatta kaikista yrityksistäni vastustaa tätä hänen..."

"Tämä ei ole selvää..."

Mutta kun kenraali luuli kuulleensa tyttärensä ja vieraan askeleita puutarhasta, keskeytti hän puheensa ja avasi nopeasti ikkunan:

"Helena!" huudahti hän.

Tämä huuto hävisi yöhön kuin turha ennustus. Kun kenraali päästi tämän huudon, johon kukaan maailmassa ei enää vastannut, mursi hän kuin taikasanalla sen lumouksen, jonka vankina jokin pirullinen voima oli heitä pitänyt. Lämmin puistatus kävi hänen sydämestään hänen päähänsä, hän tuli jälleen tuntoihinsa ja kauheana, kostonhimoisena päästi hän kamalan huudon:

"Apua! Apua!"

Hän riensi kellonvetimelle, nykäsi sitä niin, että se, muutaman kerran omituisesti kilahdettuaan, oli katkeamaisillaan. Kaikki palvelijat heräsivät yhdessä tuokiossa. Itse avasi hän ikkunat kadulle päin, huusi santarmeja, sieppasi pistoolinsa ja ampui, jouduttaakseen ratsastajain ravia, palvelijain nousua ja naapurien tuloa. Koirat tunsivat herransa äänen ja alkoivat haukkua, hevoset hirnuivat ja tömistelivät maata. Hirveä melu syntyi yön hiljaisuudessa. Kenraalin juostessa portaita alas rientääkseen tyttärensä perään, kohtasi hän pelästyneet palvelijat, joita virtaili joka taholta.

"Tyttäreni ... Helena ryöstettiin. Juoskaa puutarhaan! Vartioitkaa katua! Avatkaa portti santarmeille! Ottakaa kiinni murhaaja!"

Raivokkaalla voimainponnistuksella katkaisi hän ketjun, jolla iso talonkoira oli kytketty.

"Helena! Helena!" ... sanoi hän tälle.

Koira hyppäsi kuin leijona hurjasti haukkuen ja syöksyi puutarhaan niin pikaa, ettei kenraali voinut seurata sitä. Tällä hetkellä kuului hevosten nelistystä kadulta. Kenraali riensi itse avaamaan.

"Korpraali", huusi hän, "joutukaa ottamaan kiinni vapaaherra de Maunyn murhaajaa! He ovat paenneet minun puutarhojeni kautta. Pian, sulkekaa Picardien mäelle vievät tiet... Minä panen toimeen ajon kaikilla tiluksillani, puistoissa ja talossa. Te siellä", sanoi hän palvelijoillensa, "vartioitkaa katua ja koko tietä kalleriportilta aina Versailles'iin asti! Eteenpäin, kaikki!"

Hän aseistautui kamaripalvelijansa tarjoomaan pyssyyn ja syöksyi puutarhaan huutaen koiralle:

"Etsi!"

Pelottava haukunta vastasi hänelle kaukaa, ja hän syöksyi sille taholle, mistä koirien haukunta kuului tulevan.

Kello seitsemän aamulla voitiin huomata, että kaikki santarmien, kenraalin, tämän palvelusväen ja naapurien tiedustelut olivat jääneet tuloksettomiksi. Koira ei ollut palannut. Masentuneena ja jo huolien vanhentamana palasi markiisi salonkiin, joka nyt näytti hänestä autiolta, vaikka muut kolme lastansa olivat siellä.

"Sinä olet ollut hyvin kylmä tytärtäsi kohtaan!" sanoi hän katsoen vaimoonsa. "Tämä on siis kaikki, mitä meille on jäänyt jälelle hänestä", sanoi hän osoittaen neulomapuitteita, joissa näki alotetun kukkasen. "Äsken vielä oli hän täällä, ja nyt kadotettu ... kadotettu!"

Hän itki, kätki kasvot käsiinsä ja oli hetkisen ääneti. Hän ei rohjennut tarkastella salonkia, joka äsken vielä oli tarjonnut mitä suloisimman kotoisen onnen näön. Aamuhämärä taisteli sammuvia lamppuja vastaan; kynttilät olivat palaneet ihan rannikkaihin asti. Kaikki oli sopusoinnussa onnettoman isän epätoivon kanssa.

"Tämä on hävitettävä", sanoi hän hetken vaiti oltuaan puitteita osoittaen. "Minä en tahdo enää nähdä mitään, mikä muistuttaa häntä."

Tämä kamala jouluyö, jona markiisi vaimoineen onnettomuudessaan kadotti vanhimman tyttärensä voimatta vastustaa hänen vastentahtoisen viettelijänsä käyttämää omituista vaikutusvaltaa, oli kuin Kohtalon antama varoitus heille. Muuan välittäjä teki vararikon, joka saattoi markiisin häviöön. Hän otti lainan vaimonsa maatiloja vastaan koettaen keinottelulla voittaa takaisin perheelleen koko entisen rikkautensa. Mutta tämä yritys sai vain aikaan että hän taloudellisesti joutui täydelleen tuhon omaksi. Epätoivo pakoitti kenraalin koettamaan kaikkea ja hän siirtyi maasta pois. Kuusi vuotta oli kulunut hänen lähdöstään. Vaikka perheensä hyvin harvoin olikin saanut tietoja häneltä, oli hän nyt kuitenkin, muutamaa päivää ennen kun Espanja tunnusti amerikkalaiset tasavallat riippumattomiksi, ilmoittanut palaavansa kotiin.