Part 13

Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin, vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä, maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa, kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.

Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat -- urkkimatta toisiaan -- hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan, vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita, salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin hautaan?

Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon. Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt, varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä salaisuus.

"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä, jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"...

Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia viikaria! -- Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi, täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä. Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa, mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille. Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta huvihuone purettaisiin.

"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot kiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja asettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut muuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen ensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän tuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja sanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen aatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta poikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan enemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa varallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa, minkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa uudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut. Kun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa tätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf."

Gustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan. Syntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka taisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi väsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen yli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita maantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko talossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä hyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira haukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät ankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä, ja Moïna, eivät heränneet. "Silläpä on kiire!" huudahti kenraali asettaen tyttärensä nojatuoliin.

Hän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:

"Älä mene, ystäväni..."

Markisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti salalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja saapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut häntä.

"Kuka siellä?" kysyi kenraali.

"Avatkaa!" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.

"Oletteko ystävä?"

"Kyllä, olen ystävä."

"Oletteko yksin?"

"Olen ... mutta avatkaa, he tulevat!"

Eräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin kenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa pakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti potkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin estääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja lyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta ja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen, jonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi ollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen otsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin asti. "Pankaa pois pistoolinne, herrani"! sanoi hän kenraalille. "En tahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa minua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata minulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi tunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin rukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin arabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten avatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne, turvapaikka ja vettä. Oh, vettä!" toisti hän korisevalla äänellä.

"Kuka te olette?" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista kiirettä, jolla tuntematon puhui.

"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!" vastasi mies, helvetillinen iva äänessään.

Huolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut nähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän näki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden hyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi vääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen liekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan. Kenraalin täytyi kuitenkin vastata.

"Herrani", sanoi hän, "te puhutte niin kummallisesti, että te, jos olisitte minun sijassani..."

"Henkeni on teidän käsissänne!" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.

"Kahdeksiko tunniksi?" kysyi markiisi epäröiden.

"Kahdeksi tunniksi!" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa taaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja ikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän kirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja tahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin salamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin käsittämättömän voiman vallassa.

"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla", sanoi talon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia tunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.

"Jumala palkitkoon teitä!" sanoi muukalainen päästäen raskaan huokauksen.

"Onko teillä aseita?" kysyi kenraali.

Vastauksen asemesta avasi muukalainen turkin niin nopeasti, että kenraali tuskin ehti katsahtaakaan siihen, ja levitti sen kiireesti auki. Aseita hänellä ei näkynyt, ja oli puettu kuin nuori mies, joka palaa tanssiaisista. Niin pikaisesti kuin epäluuloinen sotilas olikin tehnyt tutkimuksensa, oli hän kuitenkin nähnyt kylliksi huudahtaakseen:

"Missä hiidessä olette noin tahrinut itsenne lokaan, ulkonahan on aivan kuivaa?"

"Nyt kyselette te jälleen minulta?" vastasi tuntematon ylpeästi.

Silloin huomasi markiisi poikansa ja muisti äsken hänelle antamansa neuvon, kuinka tulee ankarasti pitää antamansa sana. Tästä harmistui hän niin, että sanoi hänelle jotenkin vihaisesti:

"Mitäs nyt, pikku veijari, oletko sinä täällä, vaikka sinun pitäisi olla sängyssäsi?"

"Tulin sentähden, että luulin voivani auttaa teitä, jos vaara uhkaisi", vastasi Gustaf.

"Mene ylös huoneeseesi!" sanoi isä leppyneenä poikansa vastauksesta. -- "Ja te", sanoi hän muukalaiselle, "seuratkaa minua!"

He jäivät vaiti kuin kaksi pelaajaa, jotka epäilevät toisiansa. Vieläpä alkoi kenraali tuntea kamalia aavistuksia.

Tuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa valan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa, päästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan salongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin kuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden kanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella seinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin otsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa, ja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison ullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli jääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina huonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:

"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria suojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne, sallinette minun sulkea teidät tänne."

Muukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.

"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä", sanoi hän.

"Minä tuon teille vettä", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja lähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen itse hakemaan vettä kyökistä.

"No? Mitä nyt?" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.

"Ei mitään, ystäväni!" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.

"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne ylös..."

"Helena", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään häntä kohti, "ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun vaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään."

Nuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.

Markisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta, millä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin ja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän vieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain päin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan odottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti otsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa kenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä ja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut lasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden samalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.

"Herrani", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita entisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä huolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, "te saatatte pitää minua hyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te jäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun."

Harmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei miellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti taskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti sitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta rikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin, ja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä tuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se kosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.

"Ah, te olette katsonut minuun!" huudahti mies juotuaan ja taas kääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. "Minä olen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!"

"Minä en kuule mitään", sanoi markiisi.

"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä."

"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin veren tahrima!" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä, mitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.

"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen", vastasi vieras katkerasti hymyillen.

Samassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä oli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva tunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.

"Santarmeja", sanoi hän.

Hän silmäsi tutkivasti vankiaan saadakseen häipymään ne epäilykset, jotka olivat heränneet hänen vastentahtoisen varomattomuutensa takia, otti kynttilän ja lähti takaisin salonkiin. Tuskin oli hän ehtinyt panna avaimen korkealle kamiinin päälle, kun ratsastajain melu alkoi kuulua kovempaa, heidän lähestyessään taloa nopeudella, joka sai hänet vavahtamaan. Hevoset pysähtyivät todellakin talon sisäänkäytävän eteen. Vaihdettuaan muutamia sanoja toveriensa kanssa, astui eräs ratsastajista hevosen selästä, kolkutti ovea ja pakoitti kenraalin avaamaan.

"Herraseni", sanoi korpraali, "ettekö äsken kuullut miehen juoksevan tuonne aitaukselle päin?"

"Aitaukselle päinkö? En."

"Ettekö ole avannut porttia kenellekään?"

"Onko minulla ehkä tapana käydä itse avaamassa?..."

"Anteeksi, herra kenraali, mutta minusta näytti äsken, että..."

"Vai niin," huudahti kenraali vihaisesti, "aiotteko laskea leikkiä minun kanssani? Mitä oikeutta on teillä..."

"Ei mitään, ei mitään, herra kenraali", jatkoi korpraali. "Antakaa anteeksi intomme. Tiedämmehän varsin hyvin, ett'ei Ranskan pääri rupeisi vastaanottamaan murhaajaa keskellä yötä; mutta me olemme niin kiihkeitä saamaan jotain tietoja..."

"Murhaajaa?" huudahti kenraali. "Kuka se on, joka..."

"Vapaaherra de Mauny on juuri äsken tapettu kirveellä", vastasi santarmi. "Mutta murhaajaa etsitään mitä innokkaimmin. Olemme varmat, että hän on näillä seuduin ja me saamme kyllä kiinni hänet. Anteeksi, herra kenraali!"

Santarmi puhui nousten samalla hevosen selkään, niin ettei onneksi voinut nähdä kenraalin kasvoja. Tottunut kun oli kaikkea arvelemaan, olisi hän ehkä voinut saada epäluuloja, jos olisi nähnyt nämä avonaiset kasvot, joissa sielun tunteet niin elävästi kuvastuivat.

"Onko murhaajan nimi tiedossa?" kysyi kenraali.

"Ei", vastasi ratsastaja. "Hän on jättänyt kultarahoja ja seteleitä täynnä olevan kirjoituspöydän, koskematta niihin."

"Kostoa siis", sanoi markiisi.

"Oh, vanhalle ukolle?... Ei, ei, sillä veitikalla oli vain liian kiire ennättääkseen tehdä sen tempun."

Ja santarmi yhtyi tovereihinsa, jotka jo ajoivat täyttä laukkaa kaukana maantiellä. Kenraali seisoi hetkisen hämmennyksen omana, kuten helposti saattaa arvata. Pian kuuli hän palvelijain palaavan kotiin innokkaasti jutellen kulkiessaan. Heidän äänensä kaikuivat tienristeyksestä Montreuil'in luota. Kun he pääsivät perille, alkoi hänen vihansa, joka tarvitsi vain jotakin tekosyytä purkautuaksensa, jyristä kuin ukkonen heidän ylitsensä. Hänen äänensä sai koko talon kaikumaan. Sitten tyyntyi hän äkkiä, kun rohkein ja viekkain heistä, hänen kamaripalvelijansa, puolusti heidän viipymistään selittäen, että heidän saapuessaan Montreuil'iin olivat jotakin murhaajaa etsivät santarmit ja poliisikonstaapelit pidätelleet heitä. Kenraali vaikeni äkkiä. Kun sitten nämä sanat olivat muistuttaneet hänelle, mitä hänen piti tehdä tässä omituisessa asiaintilassa, käski hän kuivasti kaikkein palvelijainsa heti mennä makuulle ja jätti heidät kovasti ihmettelemään, miten helposti hän oli uskonut kamaripalvelijansa valetta.

Mutta sill'aikaa kun tämä tapahtui pihalla, oli eräs näköään vähäpätöinen tapaus muuttanut toisten tässä kertomuksessa esiintyvien henkilöitten aseman. Markiisi oli tuskin poistunut ennenkun markisitar silmäili milloin ullakkohuoneen avainta, milloin Helenaa ja sanoi vihdoin matalalla äänellä, kumartuen tyttärensä puoleen:

"Helena, isäsi on jättänyt avaimen kamiinille."

Nuori tyttö nosti kummastuneena päätään ja katsoi pelästyneenä äitiinsä, jonka silmät kiiluivat kärsimättömyydestä.

"Mitä tarkoitat, äiti?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku, niin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös..."

"Minä?" sanoi nuori tyttö kauhistuneena.

"Pelottaako sinua?"

"Ei, äiti, mutta luulin kuulleeni miehen askeleita."

"Jos voisin mennä itse, niin en pyytäisi sinua, Helena", sanoi äiti kylmällä ja arvokkaalla äänellä. "Jos isäsi tulee takaisin eikä näe minua täällä, alkaa hän ehkä etsiä minua, mutta sinun poissaoloasi ei hän huomaa."

"Äiti", vastasi Helena, "jos sinä käsket niin minä menen. Mutta tulen menettämään isäni kunnioituksen..."

"Kuinka niin?" sanoi markisitar ivallisesti. "Mutta koska sinä otat vakavalta kannalta sellaisen, mikä oli vain leikkiä, käsken minä nyt sinun mennä sinne katsomaan. Tässä on avain! Isäsi käskiessä sinun vaieta siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, ei hän kieltänyt sinua menemästä tuohon huoneeseen. Mene, ja muista, ettei tytär milloinkaan saa arvostella äitinsä tekoja..."

Lausuttuaan nämä viimeiset sanat loukatun äidin koko ankaruudella, otti markisitar avaimen ja antoi sen Helenalle, joka nousi ylös sanaakaan sanomatta ja poistui salongista.

"Äitini ymmärtää kyllä aina saada häneltä anteeksi, mutta minä, minä olen mennyttä isäni silmissä. Tahtooko äiti sitten riistää minulta isäni rakkauden ja ajaa minut kotoa pois?"

Nämä ajatukset johtuivat äkkiä hänen mieleensä hänen pimeässä kulkiessaan pitkää käytävää, jonka päässä salaperäisen huoneen ovi oli. Hänen saavuttuaan sille, riehuivat hänen ajatuksensa onnettomuutta ennustavassa sekasorrossa. Nämä hämmentyneet ajatukset saivat kuohuksiin tuhannet tunteet, jotka hän tähän saakka oli pitänyt sydämeensä suljettuina. Kenties hän ei enää uskonut onnelliseen tulevaisuuteen, ja tänä kauheana hetkenä epäili elämäänsä. Hän vapisi suonenvedontapaisesti pannessaan avainta reikään ja mielenliikutuksensa kävi niin ankaraksi, että hän sekunniksi pysähtyi laskeakseen kätensä sydämelleen, ikäänkuin olisi voinut tyynnyttää sen syviä, kovia lyöntejä. Vihdoin avasi hän oven. Murhaaja oli varmaankin kuullut saranain narinan.