Part 12

Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät, minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu nostettaisiin.

Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää, miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan, luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.

"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.

Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.

Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!" Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.

"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä asioimistuttavalleen.

"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata häntä."

"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.

Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:

"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan..."

Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät. Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi keskustelu, joka vei jonkun aikaa.

"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä asianajajani kanssa."

"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika umpeen, ja..."

Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti vihaiselta ja kiukkuiselta.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.

"Sanon sen sitten", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon ovi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.

Markisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.

Notario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi makealla äänellä pikku pojalle:

"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?"

"Vuorijoen laakso", vastasi Gustaf nurpeana.

"Minusta näyttää totta tosiaan", sanoi notario, "kuin olisivat kirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei 'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea. Mutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin selvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää puhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä voi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat koristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä päättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä hauskaa, pikku ystäväni?" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.

Juuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi markisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla päällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.

"Niin, minulla oli hyvin hauskaa", vastasi pienokainen. "Siinä näytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin yksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä. Ja sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli siellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan veteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset huusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme..."

Herra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin jonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi toimimaan.

"Ole hiljaa, Gustaf", huusi kenraali. "Olen kieltänyt sinua puhumasta siitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen."

"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka vakavasti..."

"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti poikaansa.

Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään, huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut hillitä.

"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa kyyneleesi!"

"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö totta, pikku ystäväni?"

Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia. Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta... Niin, varastamalla, se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on..."

Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän, että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta. Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi salamoivin katsein notariota.

"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen huoneeseen.

Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli sanomassa.

"Herraseni", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien kiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, "aina päivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja lörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten saatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario, pysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan, niin koettakaa olla hienotunteinen..."

Sitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario seisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena, tietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän kuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa käveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata markiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa sääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi kahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.

"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat", sanoi hän vihdoin päästyään kadulle, missä etsi vaunuja, "he houkuttelevat ihmisen puhumaan, narraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee huvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista loitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan ujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään, mikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua olemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon, minä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku; eihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan selittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen huomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun kaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä... Minä olen todellakin liian hyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se minulle voi?"

Notario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi illan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet sinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa."

"Miten niin?"

"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta taas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa muusta kuin asioista."

"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn..."

"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä luulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en ole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna."

"Kiitos, kultaseni!"

V.

Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa. Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.

Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti, nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia. Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja, ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja". Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.

Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä, uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista, eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi. Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja leikeille.

Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut, täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan, tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä. Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä, kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita, pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa, oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden. Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään, urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä, osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa, toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta. Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän, tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle. Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme, hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä, lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin, jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää, johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai salaisista suruista.