Part 10

Ennenkuin Charles sanoi jäähyväiset markisittarelle, oli hän jo saanut luvan tulla tervehtimään häntä ennen lähtöään. Hän piti itseänsä onnellisena, että oli tehnyt tämän pyynnön niin vilpittömästi, sillä illalla maata pannessaan ja koko seuraavana päivänä oli hänen mahdoton karkoittaa tämän naisen muistoa. Milloin ihmetteli hän, minkätähden markisitar oli tahtonut tutustua häneen, mitä tarkoituksia hänellä mahtoi olla tahtoessaan jälleen tavata häntä, ja hän keksi satoja olettamuksia. Milloin luuli hän keksineensä tämän uteliaisuuden syyn ja hurmasi itseänsä toivolla tahi jäähtyi taas aina sen mukaan miten milloinkin tulkitsi tätä kohteliasta toivomusta, joka on niin tavallinen Pariisissa. Milloin oli se kaikki, milloin ei mitään. Vihdoin tahtoi hän vastustaa taipumusta, joka veti häntä rouva d'Aiglemontin puoleen; mutta meni kuitenkin hänen luoksensa. On ajatuksia, joita tottelemme tuntematta niitä; ne asuvat meissä meidän tietämättämme. Vaikka tämä kuuluu enemmän omituiselta kuin oikealta, voi kuitenkin jokainen rehellinen ihminen löytää tuhansia esimerkkejä siitä omasta elämästään. Mennessään markisittaren luo, totteli Charles yhtä niistä ennakkomääräyksistä, joista meidän kokemuksemme ja henkiset valloituksemme ajan pitkään eivät ole muuta kuin huomattava kehitys. Kolmenkymmenen vuoden vanhalla naisella on vastustamaton vetovoima nuoreen mieheen; mikään ei ole luonnollisempaa, lujemmin kudottua, paremmin ennakolta määrättyä kuin nämä maailmassa niin usein sattuvat syvät lemmensuhteet sellaisen naisen ja nuoren miehen välillä kuin markisitar ja Vandenesse olivat. Nuorella tytöllä on todellakin liian paljon mielikuvia, liian paljon kokemattomuutta, ja hän voi liian helposti rakastaa mitä miestä tahansa, että nuori mies tuntisi itsensä imarrelluksi hänen lemmestään, samalla kuin nainen tuntee tekemänsä uhrausten koko suuruuden. Missä edellinen rientää mukaan uteliaisuudesta, toisista vaikuttimista kuin rakkauden, seuraa jälkimäinen itsetietoista tunnetta. Eikö jo tämä valitseminen ole äärettömän mairittelevaa? Omatessaan tiedon, joka melkein aina on kalliisti kärsimyksillä maksettu, on kuin kokenut nainen antaisi enemmän itsestään; siinä kun tietämätön ja herkkäuskoinen nuori tyttö ei tiedä mitään, ei voi vertailla eikä antaa arvoa, vastaanottaa tämä rakkauden ja tutkii sitä. Toinen opettaa meitä, neuvoo meitä ijässä, jolloin mielellään antaudutaan johdettaviksi, jolloin kuuliaisuus on nautintoa; toinen taas tahtoo oppia kaikki ja on lapsellinen siinä, missä edellinen on hellä. Toinen tarjoo teille pelkkää voitonriemua, toinen pakoittaa teidät lakkaamatta taistelemaan. Edellisellä on ainoastaan kyyneleitä ja huvituksia, toisella on hekumallisuutta ja omantunnontuskia. Nuoren tytön tullakseen miehen rakastajattareksi, täytyy olla liiaksi turmeltuneen, ja silloin mies hylkää hänet kauhulla; samalla kuin kypsyneellä naisella on tuhansia keinoja säilyttääkseen samalla kertaa valtansa ja arvonsa. Toinen on liiaksi alistuvainen ja tarjoo levon ikävää varmuutta; toinen menettää liian paljon ollakseen vaatimatta lemmeltä kaikkia sen vaihtelevia lumouksia. Toinen häpäisee ainoastaan itsensä, toinen tappaa teidän takianne kokonaisen perheen. Nuorella tytöllä on vain yksi keimailukeino ja luulee tehneensä kaikki riisuessaan vaatetuksensa, mutta naisessa asuu äärettömyys ja hän kätkeytyy tuhansiin huntuihin. Kolmenkymmenen vuoden ikäisessä naisessa riehuu sitä paitsi epäröiminen, säikähdys, pelko, levottomuus ja myrskyt, joita ei milloinkaan ole nuoren tytön rakkaudessa. Tähän ikään saavuttuaan vaatii nainen nuorelta mieheltä, että tämä lahjoittaisi hänelle jälleen hänen takiansa uhraamansa kunnioituksen; hän ei elä muuta kuin tätä miestä varten, toimii hänen tulevaisuutensa hyväksi, tahtoo, että se tulisi loistavaksi; hän tottelee, hän pyytää ja käskee, nöyrtyy ja kohottautuu uudestaan, osaa lohduttaa tuhansissa tilaisuuksissa, jolloin nuori tyttö voi ainoastaan pelästyä. Paitsi kaikkia asemansa etuisuuksia, voi kolmenkymmenenvuoden ikäinen nainen myös muuttua nuoreksi tytöksi, näytellä kaikkia osia, olla kaino, vieläpä koristaa itseänsä onnettomuudellaan. Näiden molempain välillä on tunnetun ja aavistamattoman, voiman ja heikkouden verraton ero. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen tyydyttää kaikki, nuori tyttö ei saa tyydyttää mitään sillä muuten hän menettää viattomuutensa. Nämä ajatukset liikkuvat nuoren miehen sydämessä ja muodostavat hänessä voimakkaimman kaikista intohimoista, sillä se yhdistää tapojen synnyttämät keinotekoiset tunteet luonnon todellisten tunteitten kanssa.

Oikein ja ratkaisevin askel naisen elämässä on juuri se, jota hän aina katsoo vähimmin tärkeäksi. Jos hän on naimisissa, ei hän enää kuulu itselleen, hän on kotilieden kuningatar ja orjatar. Olla pyhä nainen ei sovellu yhteen maailman velvollisuuksien ja vapauksien kanssa. Vapauttaa naiset on sama kuin turmella heidät. Jos muukalaiselle suodaan oikeus astua kodin pyhäkköön, eikö se ole sama kuin antautua hänen armoilleen, ja jos nainen vie hänet sinne, eikö se ole erehdys, tahi tarkemmin sanottuna, erehdyksen alku? Täytyy hyväksyä tämä teoriia kaikessa ankaruudessaan tahi sitten julistaa rakkaus vapaaksi. Tähän asti on Ranskan yhteiskunta suostunut "mezzo-termineen", asettunut keskiväliin: se hymyilee onnettomuuksille. Samoin kuin sparttalaiset, jotka eivät rankaisseet muusta kuin taitamattomuudesta, näkyy se sallivan varkauden. Mutta tämä järjestelmä on ehkä hyvinkin järkevä. Yleinen halveksuminen on kauhein kaikista rangaistuksista, sillä se kohtaa naista suoraan sydämeen. Naiset pitävät tärkeänä, ja heidän kaikkien täytyy pitää tärkeänä, olla kunnioitettuja, sillä kunnioituksetta he eivät ole olemassa; se on myös ensimäinen tunne, jota he vaativat rakkaudelta. Turmeltuneinkin heistä vaatii ennen kaikkea menneisyytensä anteeksiantoa myydessään tulevaisuutensa, ja koettaa saada rakastajansa käsittämään, että hän vastustamattomaan onneen vaihtaa kunnioituksen, minkä maailma on kieltävä häneltä. Ei ole ainoatakaan naista, joka ensi kerran vastaanottaessaan luoksensa nuoren miehen ja ollessansa kahden kesken hänen kanssansa ei saisi näitä mietteitä, varsinkin jos tämä mies, kuten Charles de Vandenesse, on kaunis ulkomuodoltaan tahi lahjakas. Samalla tavoin on harvoja nuoria miehiä, jotka jättävät rakentamatta salaisia toiveita niiden tuhansien aatteiden perusteelle, mitkä oikeuttavat heidän vastustamattoman rakkautensa kauniita, henkeviä ja onnettomia naisia kohtaan, kuten rouva d'Aiglemont. Kun markisitar kuuli ilmoitettavan herra de Vandenessen tulosta, joutui hän jotenkin hämilleen ja tämä tunsi melkein ujostelevansa huolimatta valtiomiesten tavallaan tottumukseksi käyneestä varmuudesta. Mutta markisitar tointui pian ja osoitti ystävyyttä, jolla naiset suojaavat itseänsä turhamaisuuden aiheuttamilta tulkitsemisilta. Tällainen käytös ehkäisee kaikki syrjä-ajatukset ja niin sanoakseen ottaa osaa tunteeseen lauhduttaen sitä kohteliaisuuden muodoilla. Naiset jäävät silloin niin kauvaksi kuin haluavat tähän kaksinaiseen asemaan juurikuin tienristeykseen, joka voi johtaa sekä kunnioitukseen että välinpitämättömyyteen. Mutta kolmenkymmenen vuotisena tietää nainen kaikki, mitä tällainen asema voi tarjota. Hän voi siinä nauraa, laskea leikkiä, olla ystävällinen saattamatta mainettaan vaaranalaiseksi. Hänellä on silloin riittävästi kokemusta voidakseen nähdä, mitä heikkoja puolia miehellä on ja käyttää niitä hyväkseen. Vaitiolonsa on yhtä vaarallinen kuin sanansa. Ette arvaa milloinkaan, onko hän tämän ikäisenä tosi vai valheellinen, tekeekö hän pilaa teistä tahi onko hän vilpitön tunnustuksissaan. Suostuttuaan taistelemaan teidän kanssanne, lopettaa hän äkkiä taistelun sanalla, katseella tahi eleellä, jonka vallan kaikki tuntevat, hylkää teidät ja on salaisuutenne herrana, uhratakseen teidät leikkiä laskien, vapaana seurustelemaan teidän kanssanne, yhtä suuressa määrin heikkoutensa kuin voimansa suojaamana. Vaikka markisitar tämän ensimäisen käynnin aikana asettui puolueettomalle kannalle, osasi hän säilyttää korkean määrän naisellista arvokkaisuuttansa. Salaiset surunsa leijailivat aina hänen teeskennellyn iloisuutensa yllä kuin kevyt pilvi, joka puoleksi varjostaa aurinkoa. Vandenesse poistui hänen luotaan elettyään yhden niistä keskusteluista, joiden vaikutus on selittämättömän suloinen; mutta hän jäi siihen vakuutukseen, että markisitar oli niitä naisia, joiden valloitus on liian kallis uskaltaakseen rakastaa heitä.

"Siitä seuraisi", sanoi hän poistuessaan, "rakkautta loppumattomiin, kirjeenvaihto, joka voisi lopen väsyttää kunnianhimoisen virkamiessielun. Ehkä kuitenkin, jos oikein tahtoisin..."

Tämä onneton: "Jos oikein tahtoisin!" on aina ollut itsepäisten turmeluksena. Ranskassa itserakkaus johtaa rakkauteen. Charles kävi uudestaan rouva d'Aiglemontin luona ja luuli huomaavansa tämän nauttivan hänen kanssaan keskustelemisesta. Sen sijaan, että lapsellisesti olisi antautunut rakastamaan häntä ja olemaan onnellinen tahtoi hän leikkiä kaksimielisen asemansa kanssa. Hän koetti näyttäytyä intohimoisesti rakastuneelta, sitten kylmästi tutkiakseen tämän juonen kulkua, olla samalla kertaa rakastaja ja valtiomies; mutta hän oli liian nuori ja hyvä, tämä tutkimus ei voinut muuta kuin johtaa hänet rajattomaan rakkauteen; sillä joko hän teeskenteli tahi oli luonnollinen, oli markisitar aina voimakkaampi häntä. Joka kerta kun Charles poistui rouva d'Aiglemontin luota koetti hän itsepintaisesti pysyä epäluuloissaan alistaen sielunsa läpikäymät erilaiset tunneasteet ankaran tutkimuksen alaiseksi, mikä kuoletti hänen omat tunnelmansa.

"Tänään", sanoi hän kolmannen käynnin jälkeen, "on hän antanut minun ymmärtää olevansa hyvin onneton ja yksinäinen elämässä ja että tahtoisi kuolla jos ei hänellä olisi tytärtään. Hän osoitti luopuneensa kaikesta. Mutta enhän minä ole hänen veljensä enkä rippi-isänsä, miksi hän siis on uskonut minulle surunsa? Hän rakastaa minua."

Poistuessaan hänen luotaan kaksi päivää myöhemmin päivitteli hän nykyaikaisia tapoja.

"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se tieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa, kuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia esitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin asettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me voi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa, jota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he hyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi itserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi saadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä erinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt ajatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla uskolla voin voittaa paljon."

Mutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän ihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet kärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin alistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi hiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin huokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles tuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä tullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi heille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina säästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa olevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset sanansa olivat: "Tämä nainen on todellakin hyvin viekas." Tullessaan sisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa surunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen liikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa hymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista ystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään. Hänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.

"Ei mikään... Kyllä", jatkoi hän, "ajattelen asiaa, jota te ette ole vielä muistanut."

"Mitä sitten?"

"Kongressi on päättynyt."

"No", sanoi markisitar, "teidän olisi siis pitänyt matkustaa kongressiin?"

Suora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista selityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot osoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki turhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki valtioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään olevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen tunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka oikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi markisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen ja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän, ylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei mennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta kertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä vertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan kahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut ainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut viettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles jälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto ja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän salaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen tuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä kuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun, joka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi; mutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.

"Älkää kysykö minulta enää tästä", sanoi hän. "Tänä päivänä neljä vuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen tähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli pelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana, täynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon erinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon niin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen häikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen. Nyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan rikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään jälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla uskollinen muistoilleni."

Hän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli keveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut yksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä syvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan toivottomaksi.

Tämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien vääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon kuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat lumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren ja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista, täydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen äärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen ihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota niin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat rakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia sen uneksituista aarteista.

Näiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat aatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla kertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin puhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.

"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta", sanoi hän.

Mutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan rajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön. Järkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista. Vandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui. Uusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään, muistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa malleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän kauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli syvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden vilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman viehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos hän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen rakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein aina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä, naisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen kulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset tuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten kadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta, joka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina voimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.

"Minä rakastan", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään markisittaren, "ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt muistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei ole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja jossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin hävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa niiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen juuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin tämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?"

Tämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä kaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa viimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia. Hän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin selittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta, äänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti. Joka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa kuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä kaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa itsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on oma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä heikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee kukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole epäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen valtaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa panemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja sitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta suojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan oleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen salaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian ratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin avioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen uskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä ei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä rakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat nuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän omalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä, saa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen heidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän vaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole kyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan. Sulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat velvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin puhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa maailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin mahdoton. Kansojen tulee valita.

Rouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi kerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän nuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti hämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja ajatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui Vandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin oikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo intohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä varmuudella, jonka pelko synnyttää:

"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun puolestani."

Pascal on sanonut: "Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa." Samalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan silloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti itselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet hänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän onnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja, joiden perusteelle yhteiskunta -- oikein tahi väärin -- rakentaa siveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle muuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten onnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman sopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa liian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin palavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus puhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli Vandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot tiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin tunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee hetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi viimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun väkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä voimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion harjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen alalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden vaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka päivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden viehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi siihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän houkutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen läpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin vastustamattomaksi, kysyttyään: "Mikä teitä vaivaa?" varoi markisitar vastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen sopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että valitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut loukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he molemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän tarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä Vandenessekaan sanonut mitään.

"En voi hyvin", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken merkityksestä, -- silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat sanat.

"Rouvani", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla äänellä, "ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen, pysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte vaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te luulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa teille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla rakastettu!"