Part 3

DEMETRIUS. Sa Hermias pidä, hänest' en ma huoli; Hänt' ennen lemmin, vaan se lempi kuoli. Siell' oli sydän vieraissa, mut nyt Se kodin ainaisen on löytänyt Helenan luona.

LYSANDER. Sinä kunnotoin!

DEMETRIUS. Uskollisuuttan' älä solvaa noin. Voi kalliiks sulle tulla pilkka tuo. -- Tuoss' impes tulee, mene helttus luo.

(Hermia tulee.)

HERMIA. Yö musta, joka silmän soentaapi, Se korvan herkkätuntoiseksi saapi. Se; minkä näkövoima menettää, Se kaksin kerroin kuulon hyödyks jää. -- Lysander, sua ei löynnyt silmäni, Mut korvani sun äänes tajusi. Mut miksi noin mun jätit, armoton?

LYSANDER. Kun lempi käskee, meneminen on.

HERMIA. Mut mikä lempi luotani sun saatti?

LYSANDER. Ihana lempeni mun lähtöön vaati: Helena tuo, mi loistett' yöhön luo Heleämpää kuin taivaan tähdet nuo. Mun mitä tahdot? Ymmärräthän kai. Ett' inho lähtemään mun luotas sai.

HERMIA. Et puhu mitä aattelet, et vainen.

HELENA. Haa! Hänkin vehkeessä on liittolainen! He yksiss' ovat neuvoin, nyt sen huomaan, Minuhun tuota pilkan lokaa luomaan. -- Sa häijy Hermia, kiittämätön tyttö! Yhdyitkö liittoon, juoneen noiden kanssa Noin kehnoll' ivalla mua kiusatakses? Kaikk' onko meidän impisalaisuudet, Sisaruusvalat, nuokin hetket, milloin Nopeajalkaist' aikaa nuhtelimme, Kun meidät erotti, -- kaikk' unheess' onko? Viaton lapsuus, koulukumppanuus? Kuin kaksi taidokasta luojaa loimme Molemmat neulaltamme samaa kukkaa Samalla istuimella, samaan kaavaan, Hyräillen samaa virttä samaan nuottiin, Kuin molempien kädet, äänet, sielut Ois yhtä ruumista. Näin kasvoimme Kuin kaksoiskirsikka, mi jakoiselta Vaan näyttääpi, mut jaoksess' on yksi; Kaks marjaa mairetta, mut yksi varsi; Näkyisin kaksi ruumist', yks vaan sydän; Kaks kuvaa, yhteen kilpeen kuuluvaa, Molemmat saman rautatakin alla. Tuon lemmen riistät rikki nyt ja soimaat Helena-raukkaa kilvan miesten kanssa! Ei ystävyyttä tuo eik' immen työtä. Ma yksin herjan kärsin, mutta työstäs Sukupuolemme mun kanssani sua moittii.

HERMIA. Sanasi kiihkoiset mua hämmästyttää. Min' en sua pilkkaa; sinä pilkkaat mua.

HELENA. Lysanderin mua seurata sa käskit Ja ivall' ylistää mun muotoani, Ja toisen lemmikkis, Demetrion, Jolt' äsken potkun sain, mua nimitellä Jumalaks, enkeliksi, taivaan immeks, Yön tähtisilmäks. Tuon miks sille sanoo, Jot' inhoo hän? Ja miks Lysander kieltää Sun lempesi, mi mielen hältä valtaa, Ja mulle muka rakkauttaan tarjoo, Jos sin' et siihen yllyttäis ja suostuis? Vaikk' en niin suosiss' olekaan kuin sinä, Niin lemmen hellimä ja onnetarten, Vaan kurja lemmenheittonakin lemmin, Tok' ansaitsisin säälimyst' enk' ivaa.

HERMIA. En ymmärrä, mit' aattelet sa tuolla.

HELENA. Niin, oikein! Teeskentele totisuutta Ja imartele, selkäni kun käännän! Viittoilkaa vaan! No, vielä tuota pilaa! Noist' oiva ilveistänne maineen saatte. Jos teillä sydänt' ois ja siistit tavat, Noin pilkan aineeks ette mua tekis. Hyvästi vaan! Syy minun osaks on; Sen kuolo kohta sovittaa tai ero.

LYSANDER. Jää, armas Helena, ja mua kuule! Eloni, lempeni ja aatokseni!

HELENA. Oo, oivaa!

HERMIA. Helena, noin älä ilku!

DEMETRIUS. Jos rukous ei auta, auttaa pakko.

LYSANDER. Ei Hermian rukous ja ei sun pakkos; On uhkas heikko kuin tuon immen parku. -- Helena, kautta henkeni! sua lemmin. Sen vannon ja sen hengelläni näytän, Jos väittää ken ett'en ma sua lemmi.

DEMETRIUS. Sua lemmin minä enemmän kuin hän.

LYSANDER. Sanotko sen? No, tule, koitelkaamme!

DEMETRIUS. No, tulehan!

HERMIA. Lysander, mitä tämä?

LYSANDER. Pois, mustalainen!

DEMETRIUS. Häpee! -- Uljahaksi Hän teeskeleikse, seurata kuin aikois, Mut tulematta jää. -- Sa pelkur' olet.

LYSANDER. Pois, kissa, norkko! Hellitä, sa kehno! Ma muuten pois sun puistan niinkuin käärmeen.

HERMIA. Mut miks noin hurja? Mistä tämä muutos, Mun armaani?

LYSANDER. Sun armaas? Mustalainen! Pois, inha rutto, häijy myrkkyjuoma!

HERMIA. Kai puhut pilaa?

HELENA. Aivan niin kuin sinä.

LYSANDER. Demetrius, ma sanassani pysyn.

DEMETRIUS. Siit' anna kiinne omakätinen; Sun omaa heikko käsi, en sua usko.

LYSANDER. Tapanko, lyönkö, haavoitanko hänet? En, vaikka vihaan, hänt' en toki loukkaa.

HERMIA. Mill' enemmän kuin vihallas mua loukkaat? Miks vihaat? Mit' on tapahtunut, armas? Min' olen Hermia, Lysander sinä, Ja yhtä kaunis olen nyt kuin äsken. Samana yönä valas teit ja rikoit, Ja -- Jumal' armahtakoon! -- toden totta Rikoitko sen?

LYSANDER. Niin totu kuin ma elän; Ja en sua enää koskaan mieli nähdä. Kyselmät, toivot, epäilyt siis pois. Se sulaa totuutt' on, en puhu pilaa: Sua vihaan ma ja lemmin Helenaa.

HERMIA. Mua voi! -- Sa ilvene! Sa lemmen varas! Yöllä tullen multa Varastit armahani.

HELENA. Oivaa, oivaa! Sull' eikö kainoutta, ujoutta. Häpyä hiukkaakaan? Näin pakotatko Sa kukkamato! Säveiltä huuliltani tylyn vastuun? Hyi, sinä teeskelijä! Sinä nukki!

HERMIA. Kuin? Nukki? Haa! Nyt ymmärrän ma juonen: Hän vartaloitamme on vertaillut, Sen huomaan, ja nyt kerskaa pituudestaan. Muodollaan, muhkealla muodollaan hän Ja muka korkuudellaan hänet valtas. -- Niin korkeaanko suosiin pääsit siksi, Ett' olen minä pieni, pikkarainen? Kuin pieni olen, sinä korpikuusi? Kuin pieni olen? sano! En niin pieni, Ett'ei mun kynteni sun silmiis yllä.

HELENA. Vaikk' ivaattekin mua, hyvät herrat, Mua toki turvatkaa! En ole häijy, En lainkaan ole riitaan taipuvainen; Pelokas olen, niinkuin impi aina. Voi, älkää hänen salliko mua lyödä! Vaikk' on hän pienempikin, uskokaatte, Ma hänt' en voita.

HERMIA. Taaskin pienempi!

HELENA. Oi, Hermia, noin tyly ällös olko! Ma rakastanut olen sua aina, En koskaan loukannut, en vilpistellyt. Rakkaudestakin vaan Demetrioon Ma hälle kerroin pakos metsään tänne. Sua seuras hän, ja häntä minä hupsu. Hän noitui minut hiitehen ja uhkas Mua lyödä, potkaista ja tappaakin; Ja nyt, jos rauhassa mun annat mennä, Ateenaan hullutuksineni palaan Enk' enää sua vaivaa. Suo mun mennä! Sa näet, kuink' olen lapsekas ja heikko.

HERMIA. No, mene tiehes! Kuka sua estää?

HELENA. Hupero sydän, jonka jätän tänne.

HERMIA. Lysanderilleko?

HELENA. Demetriolle.

LYSANDER. Helena, malta! Hermia ei sua loukkaa.

DEMETRIUS. Ei, herra! eipä kiusallannekaan.

HELENA. Kun suuttuu hän, niin sättii hän ja puree; Jo koulussa hän oli torapussi; Ja, vaikka pieni, on hän kiukkuinen.

HERMIA. Taas pieni! Pieni! Pieni yhtenänsä! -- Noin sallitteko hänen mua nauraa? Mut kyllä näytän sulle!

LYSANDER. Pois, sa kyysä! Sa lintukotolainen, soppityrsky, Jyvänen, terho!

DEMETRIUS. Liian harras olet Hänt' auttamahan, joka apus hylkää. Sa jätä hänet! Vaiti Helenasta! Hänt' älä puolusta! Jos lemmen hellyytt' Osotat hälle vaikka kuinka vähää, Niin saat sen maksaa.

LYSANDER. Nyt hän minut päästi. Jos tohdit, seuraa! Koittakaamme, kenen On oikeus häneen suurin, sun vai mun!

DEMETRIUS. Seuraanko? En, ma rinnallasi astun.

(Lysander ja Demetrius menevät.)

HERMIA. Te, neiti, olette tään riidan alku. Ei, jääkää!

HELENA. Täällä olo hirvittää; Sun seuraas, häijy, kauemmaks en jää. Jos lyömään nopsemmat on kätes sun, Pidemmät mull' on sääret juoksuhun.

(Menee.)

HERMIA. Mut tätä minä aivan kummastun.

(Juoksee Helenan jälkeen.)

OBERON. Tää hutiloimist' on; erehdyt aina, Pait milloin tepposes on tahalliset.

PUCK. Erehdyin, hahmoin ruhtinas, sen myönnän. Mut sanoittehan, että tuntisin Ateenalaisen puvusta sen miehen, Ja siinä suhteess' olen moitteeton: Ateenan mieshän myös tuo toinen on. Mut mielissäni olen sentään siitä; Huviksihan on ollut tämä riita.

OBERON. Nyt taistoon hankkii rakastajat nuo. Siis joutuun, Puck, yön musta vaippa tuo, Ja tähtitaivas usmaan peitä vainen Niin pimeään kuin tuonenvirran laine! Nuo hangoittelijat niin harhaan vie, Ett' toiselt' aina hukkuu toisen tie. Sa joskus Lysanderin ääntä matki Ja Demetrius saata raivoon ratki, Ja joskus Demetrion kielin äännä; Näin heidät toisistansa harhaan käännä, Siks kunnes heidän ripsillensä hiipii Unetar kuolonkarva, lyijysiipi. Nyt tuolla Lysanderin silmät kasta; Se neste lääkettä on voimakasta, Se kaikki hairaukset karkoittaa Ja näköns' entisen taas silmä saa. Kun sitten heräävät, on tämä ilvi Kuin uni vaan ja öinen usmapilvi. Ateenaan lempijät nyt palaavat Ja liiton ainaisen he solmivat. Tee työsi! Minä käyn Titanian luo, Mun täytyy hältä saada poika tuo. Pois hänest' ajan sitten hirmukuvat; Näin kaikki entiselleen palauvat.

PUCK. Mut, ruhtinas, se tehtävä on entäin; Yön lohikäärmeet pilviss' ajaa lentäin; Ja tuolla koittaren jo airut hohtaa; Kaikk' eksynehet henget mailta kohta Pakoovat kalmistoihin; kirotut, Tienristeyksiin ja jokiin haudatut Jo madonsyömiss' ovat vuoteissansa; Häveten auringolta tekojansa, Valoa karttavat he ehdollaan, Yö mustasilmä ikiseuranaan.

OBERON. Me toista henkilajia ollaankin. Ma seuraa Koittaren oon lemmikin, Ja metsämaita käymästä en taukoo, Vaikk' itä leimuavat porttins' aukoo Ja Ahdin suolavirrat vihannat Koin säteet kultailevat ihanat. Mut joudu, ennenkuin on mennyt yö! Se ennen päivää tehtävä on työ.

(Menee.)

PUCK.

Ees ja taa, ees ja taa, Heitä vien ma ees ja taa. Mua kammoo kaikki maa; Tonttu, vie heit' ees ja taa! Tuoss' yksi tulee.

(Lysander palajaa.)

LYSANDER. Demetrius, miss' olet nyt sä, pöyhkä?

PUCK. Täss', asehissa. Entä sinä, röyhkä?

LYSANDER. Ma heti tulen.

PUCK. Tuonne tasangolle Mua seuraa.

(Lysander menee, ääntä seuraten.) (Demetrius palajaa.)

DEMETRIUS. Missä tuo Lysander ollee? Hätikkö! Pelkuri! Sa pakenitko? Haa, vastaa! Pensahasen luikersitko?

PUCK. Pukari! Tähdet haastat miekkasille, Ja miehuuttasi kehut pensahille, Ja pois jäät sentään. Tules, nulkki, haa! Niin vitsaa annan. Herjan nimen saa, Ken kanssas taistelee.

DEMETRIUS. Haa! Varros, taikka --

PUCK. Mua seuraa; täss' ei taistelujen paikka.

(Menevät.) (Lysander palajaa.)

LYSANDER. Hän eellä käy ja härnää yhtenään; Kun ääntä kohti kuljen, poiss' on hän. Se konna jalkajuoksussa mun voittaa; Jos kuinka riennän, hän jo pakoon soittaa. Ma äsken kaaduin tiellä röysteisellä, Nyt levähdän mä. (Laskeutuu levolle.) Joudu, päivä hellä! Kun valostas vaan tummin juovan nään, Demetriolle kostan pilkan tään.

(Nukkuu.) (Puck ja Demetrius palaavat.)

PUCK. Huu! huu! huu! Pelkuri, miss' oletkaan?

DEMETRIUS. Jos uskallat, niin seis! Sa joutuisaan Edellä juokset, milloin mitä kohti; Et seista, naamaas näyttää sin' et tohdi. Miss' olet nyt?

PUCK. Täss'; etkö tänne jaksa?

LYSANDER. Tuon pilkkas kallihisti saat sa maksaa, Jos koskaan päivän valossa sun nään. No, mene tiehes! Väsyneenä jään Yön kylmään helmaan tähän oikomaan ma. Kun aamu koittaa, käsiini sun saan ma.

(Laskeutuu levolle ja nukkuu.) (Helena tulee.)

HELENA. Voi, pitkää, raskast' yötä kuitenkin! Oi, joutuun riennä! Koitar, lohtus tuota! Ett' aamust' Ateenaan ma saapuisin Pois noiden kurjain pilkkaajaini luota. Unetar, silmä sulje surevan, Ett' itseni ma hetkeks unhotan.

(Nukkuu.)

PUCK.

Kolme vaan! Kaks kertaa kaks Neljä on; mut, mitämaks, Tuossa yks on: katsos vainen, Kuink' on kalvas, raukkamainen! Sitä lempi-veitikkaa: Tyttö-rukat hupsuiks saa!

(Hermia palajaa.)

HERMIA. Mua vaivaista ja raseata, oi! Mun kaste kasteli ja oksat raapi, En enää edes kontata ma voi, Ruumiini voimatonna raukeaapi. Levolle lasken. Taivas varjelkaan Lysanderia hänen taistossaan!

PUCK.

Nuku vaan Makeaan! Silmiis näin (Nukkuu.) Lääkettäin Maireata vuodatan. (Tiputtaa nestettä Lysanderin silmäluomille.) Ja kun nyt Heräydyt, Riemuvin Sydämin Riennät syliin armahan. Näin on sananlasku totta: Kukin kultasensa ottaa, Matti Maijan nai, Kukin omans' sai, Vakka kantensa, ja näin on kaikki hyvin kai.

(Puck poistuu. Demetrius, Helena y.m. jäävät nukkumaan.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka.

(Titania ja Pulma tulevat, keijukaisten seuraamina. Oberon perällä näkymättömänä.)

TITANIA. Käy, istu tähän kukkaspatjallen; Hempeitä poskiasi sivelen ma, Ruusuilla silupääsi koreilen, Ja pystykorviasi suutelen ma.

PULMA. Missä on Hernekukka?

HERNEKUKKA. Tässä.

PULMA. Kynsikää päätäni, Hernekukka! -- Missä on munsyöri Seitti?

SEITTI. Tässä.

PULMA. Munsyöri Seitti! Kuulkaas, munsyöri, tarttukaa aseihin ja tappakaa minulle ohdakkeen päästä punakoipinen hörriäinen ja tuokaa sen mesipesä minulle, herra munsyöri. Älkää vaan liiaksi itseänne raadelko tässä ottelussa; ja kuulkaas, munsyöri, katsokaa, ettei mesipesä rikkounnu; oikein olisi mieleni paha, jos mesipesä valuisi päällenne, herra signori. Missä on munsyöri Sinapinsiemen?

SINAPINSIEMEN. Tässä.

PULMA. Tänne nyrkkinne, munsyöri! Ei mitään sievistelyjä, herra munsyöri.

SINAPINSIEMEN. Mitä suvaitsette?

PULMA. En mitään, herra munsyöri, paitse että autatte vapaherra Seittiä kynsimisessä. Kuulkaas, munsyöri, minun täytynee käydä parturissa, sillä minusta tuntuu, että olen kovin karvainen kasvoiltani; ja aasiksi olen niin hellätuntoinen, että minun, jos karvaani vähänkin syhyy, täytyy kun täytyykin sitä kynsiä.

TITANIA. Tahdotko, armas, kuulla soitantoa?

PULMA. Onhan minulla kohtalaisen hyvä korvakuulo. Pankaa soimaan tiuvut ja porokellot.

TITANIA. Mut, armas, mitä haluaisit syödä?

PULMA. Totta vieköön, vaikkapa seimellisen silppua! Voisinpahan rouskia hyviä, kuivia kaurojakin. Mutta parhaalta, luulen ma, maistuisi tukko heiniä; hyvät, makeat heinät ovat verrattomia.

TITANIA. Mull' uskalias on keiju, joka sulle Oravan aitast' etsii pähkinöitä.

PULMA. Mieluummin ottaisin kourallisen tai pari kuivia herneitä. Mutta pyydän, ettei kukaan väestänne minua nyt häiritse: unellinen mieliala valtaa minut.

TITANIA. Niin, nuku! Sylihini sinut suljen. Pois, keijut! Kaikkiin ilman suuntiin pois! (Keijut poistuvat.) Näin kuusaintakin halaa hento virna, Näin naisellinen murattikin kiertyy Jalavan rososormen ympärille.

(Nukkuvat.) (Puck tulee.)

OBERON (astuen esiin). No, terve, Puck! Kas, mikä kaunis näky! Mua säälittää jo hänen hulluutensa. Kun hänet kohtasin, näet, metsäss' äsken Hajuja hölmöllensä etsimässä, Niin nuhteillani hänet suututin; Tuon otsaan karvaiseen, näet, kukkasvirveen Sitonut oli tuoreen, tuoksuvaisen; Ja sama kaste, joka silmikoissa Kuin Idän täydet helmet äsken päilyi, Nyt noiden sulokukkain silmist' uhkui Kuin kyynel, joka itkee häpeäänsä. Hänt' ivannut kun olin mielin määrin Ja kun hän armoa nyt nöyräst' anoi, Niin vaadin häneltä tuon vaihdokkaan, Jonk' oiti antoikin hän, pannen keijun Mun taikalinnahani häntä tuomaan. Nyt kun on poika mulla, tahdon purkaa Tuon häijyn hairan hänen silmistään. Siis, kiltti Puck, ateenalaisen päästä Tuo outo naamari nyt ota pois, Niin että, kun hän herää ja nuo toiset, He kaikin palatkohot Ateenaan, Ja tämä öinen ilve olkoon heistä Kuin kiusallinen unenhaire vaan. Mut keijuiskuningatar ensin pääsköön.

(Koskettaa Titanian silmiä kukkakasvilla.)

Ole niin kuin muinahin! Näe niin kuin ennenkin! Kaunokki, mi tässä loistaa, Lemmenkukan tenhon poistaa.

Titania armas, herää!

TITANIA. Oberon, Oi, minkä näyn näinkään! Minust' on Kuin oisin ollut aasiin rakastunut.

OBERON. Tuoss' armaas on.

TITANIA. Kuink' on tää tapahtunut? Voi, kuinka hänen näköään nyt kammon!

OBERON. Vait' hetkinen! -- Puck, ota pois tuo pää! -- Titania, soittoa nyt viehtävää, Jok' unta voimakkaammin aistit valtaa!

TITANIA. Soi, soitto, hurmaavainen soitto, soi!

PUCK (Pulmalle.) Kun heräät, omin silmin tollakoi!

OBERON. Soi, soitto! Armas, käsikkäin nyt vaan Makaajain lepopaikkaa heijaamaan! Nyt välillämme lempi uusitaan; Ens' yönä juhlitaan ja tanhuillaan Ilolla häissä Theseus-ruhtinaan, Ja hälle ikisiunaus toivotaan. Nää parit silloin myöskin naitetaan, Ja ihastus on korkeimmillaan.

PUCK.

Ruhtinaani, kuulkaatten: Aamulaulu leivosen!

OBERON.

Hiljaa siis ja hipsuttain öisen varjon jälkeen vain! Kuu ei käy niin nopeaan, Kuin me kiertelemme maan.

TITANIA.

Tule, kerro, armahin, Miten niin nyt sattuikin. Että nukuin alla taivaan Kuolevaisten kanssa aivan.

(Poistuvat.) (Torvensoittoa kuuluu näyttämön takaa.) (Theseus, Hippolyta, Egeus seuralaisineen tulevat.)

THESEUS. Nyt joku tuomaan metsänvartijaa! Jo päättynyt on meidän kevätjuhla. Ja koska päivän sarastus jo näkyy, Saa koirain metsävirttä armas kuulla. Ne tuonne lännen laaksoon laskekaa! -- No, joutuun tuomaan metsänvartijaa! -- Sulo ruhtinatar, vuorelle mua seuraa, Niin kuulet, kuinka toisiins' soinnukkaasti Sekaantuu koirain haukunta ja kaiku.

HIPPOLYTA. Ma Herkuleen ja Kadmon kerran näin, Kuin Spartan koirain kanssa Kreetan saaress' Ajoivat karhua; en koskaan kuullut Niin hauskaa hälinää: ei yksin metsä, Vaan pilvet, lähteet, koko seutu yhtä On kaikua. Ihanaa ukkos-ääntä Ja soinnullista epäsointuisuutta!

THESEUS. Minunkin koirani on Spartan verta, Leveäkuonoiset ja täplikkäät, Ja maasta kasteen pyyhkii niiden korvat; Kantukset, joiden kaulanahka höllyy Kuin Thessalian härjän; hitaat ajoon, Mut äänet soivat yhteen niinkuin kellot. Sen sointuvampaa haukuntaa ei koskaan Lie huudot säistäneet ja torvenäänet Ei Thessalian, Kreetan, Spartan mailla. Kun kuulet, päätä itse. -- Keitä nuo?

EGEUS. Minunhan tyttäreni tässä nukkuu; Tuoss' on Demetrius, Lysander tuossa, Helena, Nedar-ukon tytär, tuossa. Mik' ihme heidät tänne yhteen toi?

THESEUS. Varmaankin ovat Vappujuhlan viettoon Varahin nousnehet, ja pidoistamme Kun tiedon saivat, niihin vieraiks tulleet -- Mut kuulkaas, Egeus, Hermianhan tänään On määrä antaa vastaus päätöksestään.

EGEUS. Niin, ruhtinaani.

THESEUS. Käske metsämiesten Herättää heidät torvensoitolla.

(Torvien toitotuksia ja metsästyshuutoja näyttämön ulkopuolella. Demetrius, Lysander, Hermia ja Helena heräävät ja kavahtavat pystyyn.)

THESEUS. Huomenta! Pyhä Valentin on mennyt; Ja nytkö vasta nämä linnut pesii?

LYSANDER. Anteeksi, ruhtinas!

(Hän ja muut polvistuvat Theseon eteen.)

THESEUS. Ma pyydän, nouskaa! Te hangoittelijat ja vihamiehet, Mist' on tää sopu tullut, että viha Nyt vihan kanssa ystävyksin nukkuu, Luulolta vapaana ja pelkäämättä?

LYSANDER. Ma sekavasti vastaan, osaks valveill', Osaksi unessa; mut, totta vieköön, Kuink' osuin tänne, sanoa en saata. Mut luulenpa (puhua totta aion Ja kun nyt mietin, onkin niin se), että Ma Hermian kanssa tulin; aikehemme Paeta oli täältä toiseen paikkaan, Miss' ei Ateenan laki meitä tapais --

EGEUS. Haa! Kyllin, kyllin! Tiedätten jo kyllin. Lain valtaan vaadin miehen tuon, lain valtaan. Demetrius, karkuun aikoivat he, karkuun Ja sulta sekä multa siten ryöstää -- Niin, sulta vaimos, multa sanani, Sanani antaa hänet vaimoks sulle.

DEMETRIUS. Hyvä prinssi, Helenalta kuulin, että Paeta aikoivat he tänne metsään. Ma raivokkaana seurasin nyt heitä Ja mua lemmenhoureissa Helena. Mut enpä tiedä, minkä voiman kautta -- Vaan jonkun voiman kautta tapahtui se -- Tuo lempi Hermiaan kuin lumi haihtui; Se muistoss' on nyt vaan kuin turha lelu, Johonka lapsuudessan' ihastuin; Ja sydämmeni sykähdys ja auvo Ja silmieni huvitus ja ilo Helena yksin on. Ma hänet olin Jo ennen kihlannut kuin Hermian näin, Mut tuota ruokaa vieroin niinkuin sairas. Nyt kun sain terveen luonnollisen maun, Vaan häntä harron, ikävöin ja lemmin Ja ijäks hälle uskolliseks jään.

THESEUS. Mik' onnen kohtaus, te lempiväiset! Ma tästä tahdon vasta lisää kuulla. -- Egeus, mieltäni nyt noudattakaa: Nuo parikunnat, samassa kuin mekin, Ikuisen liiton temppelissä tehkööt. Kosk' aamua on kulunut jo paljon, Niin jääköön metsänajo toistaiseksi. Ateenaan tulkaa: kolminkertaisen Me juhlan vietämme nyt herttaisen. -- Tule, Hippolyta!

(Theseus, Hippolyta, Egeus ja seuralaiset lähtevät.)

DEMETRIUS. Tää kaikki on niin hämärää ja pientä Kuin pilviin katoavat kaukovuoret.

HERMIA. Minusta silmäni on kahtena: Näen kaikki kaksinaisin.

HELENA. Samoin minä. Demetrion löysin niinkuin kalliin helmen: Omani eikä omani.

DEMETRIUS. Mut hereill' Olemmekohan? Minusta me vielä Nukumme, uneksimme. -- Herttuako Tääll' äsken oli meitä kutsumassa?

HERMIA. Niin, ja mun isäni.

HELENA. Ja Hippolyta.

LYSANDER. Ja kutsui meitä kanssaan temppeliin.

DEMETRIUS. Siis hereill' olemme. No, seuratkaamme Ja tiellä unistamme haastelkaamme.

(Menevät.)

PULMA (heräten.) Kun minun replikkani tulee, huuda minua, kyllä minä vastaan. Seuraava on: "ihanin Pyramus!" - Pietari Pääkkö, hoi! Huilu, sinä palkeenparsija! Kirso, kattilanpaikkuri! Hotka! -- Peevelin pojat! Kaikki karussa, ja jättävät minut tänne nukkumaan! Olen nähnyt sangen kummallisen näyn. Olen nähnyt unta, -- mutta mikä se uni oli, se käy yli ihmisymmärryksen. Ihminen on aasi, jos luulee voivansa selittää sen unen. Minusta on kuin olisin ollut -- mitä, sitä ei saata yksikään ihminen sanoa. Minusta minä olin, ja minusta minulla oli, -- mutta perin pöhkö on se ihminen, joka koettaa sanoa, mitä minusta oli minulla. Ei ihmissilmä ole kuullut, eikä ihmisen korva ole nähnyt, ei ihmiskäsi voi haistaa, eikä ihmisen kieli käsittää eikä hänen sydämmensä uloslausua, mikä uni se minulla oli. Pietari Pääkkö saa kirjoittaa siitä unesta runon, ja sen nimeksi pannaan Pulman uni, koska se on niin pulmallinen, ja minä laulan sen herttualle näytelmän loppupuolella; tai, ehkäpä se miellyttää enemmän, jos laulan sen vasta kuolemani jälkeen.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Ateena. Huone Pääkön talossa. (Pääkkö, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PÄÄKKÖ. Oletteko sanan panneet Pulman taloon? Onko hän jo tullut kotiin?

HOTKA. Hänestä ei mitään kuulu. Varmaankin hän on mennyttä kalua.

HUILU. Jos hän ei tule, niin menee koko kappale hemmettiin. Me emme pääse puusta pitkään, eikö totta?

PÄÄKKÖ. Aivan mahdotonta. Koko Ateenassa ei löydy yhtäkään miestä, joka osaisi Pyramusta niin ulostoimittaa kuin hän.

HUILU. Eikä löydy; hän on yksinkertaisesti sanoen paras älyniekka Ateenan kaikista käsityöläisistä.

PÄÄKKÖ. Niin, ja paras ihminen myöskin; hän on, mitä äänen ihanuuteen tulee, oikein huiluharppu.

HUILU. Huuliharppu, sano niin; huiluharppu, herra nähköön, sehän ei kelpaa.

(Puutiainen tulee.)

PUUTIAINEN. Mestarit, mestarit! Herttua tulee nyt justiin temppelistä; ja siellä on lisäksi vihitty pari kolme muutakin herraa ja rouvaa. Jos olisimme saaneet kappaleemme toimeen, niin olisimme nyt toimeentulevia miehiä.

HUILU. Voi, sitä Pulmaa, sitä riivatun kultapoikaa? Näin hän on nyt menettänyt plootun päivältä koko elinajakseen. Plootun hän olisi päivältä saanut, välttämättä plootun. Jos ei herttua olisi hänelle antanut plootua päivältä Pyramuksen näyttelemisestä, niin menen vaikka hirteen. Ja hyvin hän sen olisi ansainnut. Plootun päivältä Pyramuksesta tai ei äyriäkään.

(Pulma tulee.)

PULMA. Missä olette, pojat? Missä olette, sydänkäpyseni?

PÄÄKKÖ. Pulma! Oi, tätä urhollista päivää? Oi, tätä autuaallista hetkeä!

PULMA. Mestarit, minä tiedän ihmeitä kertoa, vaan älkää kyselkö: mitä se on; sillä jos sen teille sanon, en ole kunniallinen ateenalainen. Minä kerron teille kaikki nipasta nappaan, niinkuin se tapahtui.

PÄÄKKÖ. Anna kuulla, Pulma kulta.

PULMA. Ei, en rahtuakaan. Sen verran vaan voin teille sanoa, että herttua on syönyt päivällistä. Nyt reilaan kaikki kapineenne! Lujat nauhat paitoihin, uudet paulat kenkiin! Laittakaa itsenne linnaan heti; ja silmäilkää läksyjänne joka mies, sillä, lyhyestä tärkimpään, meidän kappaleemme on päässyt armoihin. Mutta Thisbellä pitää kaikella muotoa olla puhdas paita, ja se, joka jalopeuraa näyttelee, älköön leikatko kynsiänsä, sillä jalopeuran kynnet pitää tulla näkyviin. Ja kuulkaas nyt, te rakkaan rakkaat näyttelijät, älkää syökö sipulia tai kynsilaukkaa, sillä meidän tulee huokua suloista henkeä, ja saattepa nähdä, että kuulette heidän sanovan: voi, mikä suloinen komelja! Kas niin, ei sanaakaan enää! Pois matkaan, pois!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.