Part 2

DEMETRIUS. Äl' inhoani liiaks koittele: Sairaaksi tulen, jos vaan silmiis katson.

HELENA. Ja minä sairaaks, jos en silmiis katso.

DEMETRIUS. Siveytes liian alttiiksi sa saatat, Kun jätät kaupungin, ja miehen käsiin, Jok' ei sua laisin lemmi, itses annat, Ja impeytes kalleuden uskot Yön suostuttavain viettelysten haltuun Ja yksinäisen paikan huonoon turvaan.

HELENA. Sun kuntosi on turvakirjani. Ei ole silloin yö, kun kasvos näen, Siis uskon, ett'en kuljekaan nyt yössä: Ja seuraa maailmain ei puutu metsä, Kosk' olet sinä koko maailmani. Ken siis voi sanoa, ett' olen yksin. Kun koko maailma mun näkee tässä?

DEMETRIUS. Ma juoksen luotas, viitaan kätkeyn, Ja raivon pedon armoihin sun heitän.

HELENA. Ei raivokkain niin julma lie kuin sinä. Jos tahdot, juokse! Satu silloin muuttuu: Apollo pakenee ja Daphne vainoo; Kyyhkynen kotkaa ajaa; lauha hirvi Hätyyttää tiikeriä. Turhaa vaivaa, Kun vahva pakenee ja heikko vainoo.

DEMETRIUS. En enää sulle vastaa: päästä minut! Tai, jos sa mua seuraat, varo, ett'en Pahoja tee ma sulle metsässä.

HELENA. Niin, templissä ja maalla, kaupungissa Pahoja teet sa mulle. Hyi, Demetrius! Tylyytes loukkaa sukupuoltani. Ei lempeään voi miekoin puoltaa nainen; Kosia hän ei saa, mies yksin vainen. Sua seuraan; hornakin on taivas mulle, Jos kädest' armaan mulle kuolo tullee.

(Demetrius ja Helena menevät.)

OBERON. Hyvästi, impi! Jahka kuluu yrki, Sa pakenet, ja hän sun lempees pyrkii. -- (Puck palajaa.) No, miss' on kukka? Terve, matkamiesi!

PUCK. Kas, tässä on se!

OBERON. Annapas se mulle! Maan tiedän, missä kukkii kielokit Ja orjantappurat ja orvokit Ja kuusain kilvan kutoo kupuansa Orapihlajan ja hajuruusun kanssa. Titania siinä öisin hetkin nukkuu Ja tanssist' uupuneena kukkiin hukkuu. Ja kiiltonahkans' siinä käärme luo Niin väljän, että keijun kätkee tuo. Nyt tätä nestettä kun luomiins' saapi, Niin häijyt houreet hänet valloittaapi. Tuoss' yrtti sulle; urki lehto tää: Ihana impi miestä röyhkeää Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot, Ja sitten laitat niin, ett' immen kasvot Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä: Ateenalaisen puku häll' on yllä. Tee tarkkaan työs, ett' yltää hänet lempi Tuon immen tulta vielä tulisempi. Palaja ennen kukon laulamaa!

PUCK. Teen työni, herra; minuun luottakaa.

(Poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää. (Titania tulee seurueineen.)

TITANIA. Nyt piiriin, keijuiset, ja laulakaa! Pois sitten tulisessa tuokiossa: Te toukkain tappoon ruusustoon; te toiset Sotahan yökköin kanssa, saaliiks tuoden Takiksi keijuilleni niiden siivet; Muut karkoittamaan huuhkaa, joka öisin Huhuillen kurkkaa pikku keijujamme. Nyt tuutulaulu; sitten toimihinne, Ja lepäämähän minut jättäkää.

Keijujen laulu.

1 KEIJU.

Kailokyyt kakskieliset, Sisiliskot piilohon! Hiljaa vaskikäärmehet! Kuningatar levoll' on.

KÖÖRI.

Satakielen sulosuulla Soikoon meidän tuuti lulla: Tuuti, tuuti lulla, Tuuti, tuuti lulla! Ei saa huolet, Noidan nuolet Valtiaamme liki tulla. Hyvää yötä, tuuti lulla!

2 KEIJU.

Loukkoon, lukki koivikas, Verkkojasi kutomaan! Matkaan, koppakuorias, Etana ja mato maan!

KÖÖRI.

Satakielen sulosuulla Soikoon meidän tuuti lulla: Tuuti, tuuti lulla, Tuuti, tuuti lulla! Ei saa huolet, Noidan nuolet Valtiaamme liki tulla. Hyvää yötä, tuuti lulla!

1 KEIJU.

Kaikki hyvin! Pois yks, kaks! Yksi jääköön vartijaksi

(Keijut poistuvat. Titania nukkuu.) (Oberon tulee ja pusertaa kukan mehun Titanian silmäluomille.)

OBERON.

Minkä näet, kun havahdut, Siihen kohta rakastut, Silmittömäks hurmaannut, Olkoon ilves, karju, hukka Taikka karhu pörhötukka, Mikä silmiis tulkohon, Vaikka kuink' ois arvoton, Lemmittys se olkohon!

(Menee.) (Lysander ja Hermia tulevat.)

LYSANDER. Sun jalkas, armas, käynnist' uupuvat, Ja multakin jo polku hukkui pois. Nyt levätkäämme, jos niin haluat; Ehk' uusi päivä pelastuksen tois.

HERMIA. Niin, armas! Hae vuotees toisahalla; Ma tässä lepään, tällä kunnahalla.

LYSANDER. Yks turve patjaks riittää kummallenki: Kaks povea, yks sydän, yks henki.

HERMIA. Lysander, älä! Minun tähteniki Etäämmä siirry, älä käy niin liki!

LYSANDER. Oi, usko, puhdas aikeheni on; Tajuuhan lempi lemmen haastelon. Niin luja, tarkoitin, on yhteytemme. Ett' yhdeks kasvaneet on sydämmemme; Yks vala sitoo povet kumpaisenki, Siis kaksi povea ja yksi henki. Nyt paikka mulle vierelläsi suo; Ei luotuminen luottiota tuo.

HERMIA. Kas kuin Lysander ongelmoita luo! Mut hyi mun häijyyttäni kuitenkin, Jos sinusta ma moista tarkoitin; Tok', armas, hellyyden ja lemmen tähden, Lähemmäks älä käy kuin tapaan nähden On siivon nuorukaisen sopivaista Lähenteleitä säädyllistä naista. Etäämmä käy siis! Nuku makeasti! Ja lempes kestäköhön kuoloon asti!

LYSANDER. Rukouksees aamen sanon, impi soma; Jos vilppiin ryhdyn, olen kuolon oma. Suloisint' unta toivon armahalle!

HERMIA. Toiveistas tulkoon puolet toivojalle!

(Nukkuvat.) (Puck tulee.)

PUCK.

Metsät halki samoilen, Mutta miest' en löydä, en, Jonka silmiin tulis tuota Taikanestettä mun luoda. Yö ja hiljaus! Tuossahan Mies on puvuss' Ateenan; Hän se lempipatto on, Josta puhui Oberon. Tyttö makeint' unta tässä Nukkuu maassa neiteässä, Lähetäkin kammoaa Tuota lemmen raatajaa. Konna, silmiis nesteen tuon Taikavoimillensa luon. (Pusertaa kukan nestettä Lysanderin silmäluomille.) Herätessäs hehkut tulta, Lempi unen raastaa sulta. Herää nyt! Mun lähtö on: Mua vartoo Oberon.

(Poistuu.) (Demetrius ja Helena tulevat juoksujalkaa.)

HELENA. Demetrius, seis, ja vaikka tapa minut!

DEMETRIUS. Pois, kiusanhenki! Vieköön lempo sinut!

HELENA. Mun yöhön heität; ethän henno tätä?

DEMETRIUS. Ma tahdon yksin käydä, minut jätä!

(Menee.)

HELENA. Voi, multa hengen vie tää ajo hurja! Rukouksilleni soi vaan pilkka kurja. Miekkoinen Hermia, jos missä makaa, Hänelle sulosilmäns' onnen takaa. Mik' antoi niille loiston? Kyyneleet? Ei, näissä mun on taajaan kylpeneet. Ei, ei, kuin karhu olen kuvaton; Mun nähdessään käy peto piilohon. Ihmekö, jos Demetrius, kun mun huomaa, Minua pakenee kuin epäluomaa? Kieroinko peilikään sais silmäni Tuon Hermian tähtisilmäin verraksi? -- Ken tuo? Lysander! Nukkuneeko vain Vai kuollut liekö? -- Verta en näe lain. -- Lysander, herätkää, jos elätten!

LYSANDER (heräten). Sun tähtes juoksen vaikka tulehen. Sa kirkastettu ihmelapsi taivaan, Sydämmes kuultaa läpi poves aivan! Miss' on Demetrius? Ansainnut hän on Tään miekan kautta kuolon, kunnoton.

HELENA. Lysander, jätä moinen puhe, jätä! Jos Hermiaa hän lempii, entäs tätä! Sua lempii Hermia; siis tyydy pois!

LYSANDER. Tyytyä kuka Hermiahan vois! Ikävä hänen kanssaan elää ois. En lemmi Hermiaa, vaan Helenaa; Ma korpin tahdon kyyhkyyn vaihettaa. Järjeltä aisto ohjausta anoo, Ja ihanimmaks sinut järki sanoo. Ei ennen aikaa kypsy kasvi mikään; Ja myöhään minä ehdin miehen ikään. Nyt vasta tullen täyteen tajuntaan Käy järki aistoani ohjaamaan; Saan silmäis loistokirjassa nyt noita Lukea lemmen ikitarinoita.

HELENA. Näin pilkattavaks miksi synnyinkään? Mill' ansaitsin ma teiltä herjan tään? Oi, nuori mies, se eikö, eikö riitä Ett' en ma koskaan katsett' ihanaa En koskaan, koskaan armaaltani saa, Vaan että vielä ivaatten mua siitä? Oi, väärin teette, väärin totisesti, Kun mua kositte noin ilkkuisesti. Hyvästi! Sen ma sanon kuitenkin: Jaloutt' enemmän teilt' odotin. Voi, että naista, jonka hylkää toinen, Täst' oiti pilkkaa toinen samanmoinen!

(Menee.)

LYSANDER. Hän Hermiaa ei näe. -- Niin, nuku vaan: Lysanderia et saa konsanaan, Näet niinkuin herkun liika-nauttijaa Se sama herkku alkaa inhottaa, Ja niinkuin harha-uskon heittolainen On harha-uskon suurin vainolainen, Niin herkkuni ja harha-uskonikin Vihaama kaikkein on ja minun likin. Nyt kaikin lemmen voimin tulee koittaa Helenaa palvella ja hänet voittaa.

(Menee.)

HERMIA (heräten). Lysander, auta mua, auta, oi! Mun rinnoillani käärme luikeroi! Oi, armahda! -- Mit' unta ompi tää? Lysander, kas, mua kauhu väristää Mun näytti käärme syövän sydämmeni, Ja sinä istuit naurain tuskilleni. -- Lysander! Poissako? Lysander, hoi! Hän mennyt on; en ääntä kuulla voi. Miss' olet, lemmen nimessä? Jos lässä, Niin puhu! Kauhusta ma pyörryn tässä. Äänt' ei! Hän poiss' on, sen nyt tajuan. Mut oiti löydän sun tai kuoleman.

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka. Titania nukkuu. (Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PULMA. Olemmeko nyt kaikki koossa?

PÄÄKKÖ. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella. Tämä vihanta tilkku tässä olkoon tiaatterinamme, ja tuo orapihlaja- aitaus tuossa pukuhuoneenamme: ja pelatkaamme nyt niin kenstisti, kuin jos olisi itse herttua näkemässä.

PULMA. Pietari Pääkkö, --

PÄÄKKÖ. Mitä sanot sinä, punapulmuseni?

PULMA. Tässä Pyramuksen ja Thisben komeljassa on asioita, jotka eivät kuuna päivänä tule lyömään leiville. Ensiksikin täytyy Pyramuksen paljastaa miekkansa ja pistää itsensä kuoliaaksi, ja sitä eivät naiset voi sietää. Mitä siitä sanotte?

KIRSO. Totta maarin! tukala paikka.

HOTKA. Eiköhän meidän täytyne jättää tuo tappaminen viimeiseksi?

PULMA. Eikä helkkarissa! Minulla on päähänpisto, joka panee kaikki tolalleen. Me kirjoitamme poroloogin, ja annamme poroloogin tehdä tiettäväksi, ett'emme miekoillamme aio mitään pahaa, ja että Pyramus ei tule todenteolla tapetuksi, ja paremmaksi vakuudeksi sanottakoon siinä, että minä, Pyramus, en olekaan Pyramus, vaan Pulma, kankuri. Se karkoittaa heistä pelon.

PÄÄKKÖ. Oikein; semmoisen poroloogin me hankimme, ja tulee sen olla neli- ja kolmijalkainen.

PULMA. Pannaan kaksi lisää, niin että tulee kauttaaltaan neljä jalkaa.

KIRSO. Mutta eiköhän rouvasväet pelkää myöskin jalopeuraa?

HOTKA. Niin, toden totta, sitäpä minäkin pelkään.

PULMA. Mestarit, tuota asiaa sietää tuumia. Jumala varjelkoon viemästä jalopeuraa rouvasväen sekaan; sehän olisi kauheata. Ei ole sen hirveämpää petolintua kuin tuollainen elävä jalopeura, ja meidän tulee sitä seikkaa katsoa.

KIRSO. Siis, toisen poroloogin tulee tehdä tiettäväksi, että se ei olekaan jalopeura.

PULMA. Niin, sopisihan sanoa sen nimi ja laittaa niin, että puoli miehen päätä pistää näkyviin jalopeuran kaulanahan alta, ja miehen tulisi sieltä supliikata näin tai tähän sorttiin: -- "Naiset" tai "naiset ihanaiset, minä toivoisin" tai "minä pyytäisin" tai "minä kehoittaisin, ett' älkää peljätkö älkääkä vavisko; henkeni teidän hengestänne! Jos luulette minun tänne tulleen jalopeurana, niin olisi sääli minun henkeäni. En, minä en ole semmoinen otus, minä olen ihminen niinkuin muutkin ihmiset". Ja silloin hänen tosiaankin sopisi sanoa nimensä, sanoa suoraan, että hän on Puutiainen, puuseppä.

PÄÄKKÖ. Hyvä, se on hyvä. Mutta vielä tässä on pari visaista kohtaa. Miten saada kuunvalo huoneeseen? Sillä tiedättehän, että Pyramus ja Thisbe kohtaavat toisensa kuunvalossa.

PUUTIAINEN. Paistaako kuu sinä yönä, jolloin me pelaamme?

PULMA. Almanakka! Almanakka! Katsokaa almanakkaan! Hakekaa kuunvaloa! Kuunvaloa!

PÄÄKKÖ. Paistaa. Kuu paistaa sinä yönä.

PULMA. No niin, sittenhän voimme vaan jättää auki ison kammarin ikkunanpuoliskon, missä pelaamme, niin paistaa kuu sisään puoliskosta.

PÄÄKKÖ. Niin, oikein; tai voisihan myöskin joku tulla sisään, lyhty ja orjantappurapensas kädessä, ja sanoa että hän tahtoo edestuoda tai persentierata kuunvalon personaa. Mutta onpa vielä toinenkin pulma: meillä tulee olla muuri siinä isossa kammarissa, sillä komeljassa sanotaan, että Pyramus ja Thisbe puhuvat toisilleen muurin raosta.

PUUTIAINEN. Eihän sinne mitenkään voi muuria saada. -- Vai mitä sanotte te, Pulma?

PULMA. Toisen tai toisen tulee olla muurina. Hänellähän vaan tulee olla hiukka kalkkia tai hiukka savea tai hiukka muurinporoa päällänsä, antaakseen tietää, että hän on muuri; ja sormensa hän saattaa pitää näin, ja tuosta raosta voivat sitten Pyramus ja Thisbe kuiskutella.

PÄÄKKÖ. Jos se vaan käy päinsä, niin on kaikki hyvin. Tulkaa nyt ja istukaa tänne, jok'ainoa mamman poika, ja harjoitelkaa läksyjänne. Pyramus, te alotatte; kun olette sanonut sanottavanne, niin menkää tuonne pensaan taakse ja samoin jokainen replikkansa jälkeen.

(Puck ilmestyy näyttämön perälle.)

PUCK. Haa! Mitkä piikkopaidat täällä räyhää Kuningattaren kehdon vieress' aivan? Kah! Näytelmää! Ma tahdon kuunnella, Kenties, jos siksi tulee, näytelläkin.

PÄÄKKÖ. Puhu, Pyramus! -- Thisbe, esiin!

PPRAMUS. "Thisbe, kuin kukan haisu ihanainen."

PÄÄKKÖ. Haju, haju!

PYRAMUS. -- "haju ihanainen Niin, kallis Thisbe, sun on henkeskin. -- Vait! Ääntä kuulen! Viivy hetki vainen, Ma kohta tulen luokses takaisin."

(Menee.)

PUCK. Kummempaa Pyramust' ei ole nähty.

(Poistuu.)

THISBE. Onko nyt minun vuoroni?

PÄÄKKÖ. Totta, hemmetissä, kuinkas muuten; ettekö ymmärrä, että hän meni vaan katsomaan kolinaa, jota kuuli, ja tulee pian takaisin.

THISBE. "Heloisa Pyramus, kuin lilja valkoinen, Punainen niinkuin ruusu ylväs pensaassaan, Verevä nuorimies, juveli kaunoinen, Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan, Pyramus, sinut kohtaan Miinan haudalla."

PÄÄKKÖ. Niinon haudalla, mies. Mutta sitä ei teidän tule sanoa nyt; sen te vastaatte Pyramukselle. Te rollotatte rollinne yhtäpuhkua, replikat ja kaikki. -- Pyramus, sisään! Replikkanne on mennyt; se on: "jok' ei uuvukaan."

(Puck ja Pulma palajavat; jälkimmäisellä on aasinpää.)

THISBE. Uh! -- "Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan."

PYRAMUS. "Jos, Thisbe, kaunis oisin, ijäti sun oisin."

PÄÄKKÖ. Hirveätä! Kauheata! Täällä kummittelee. Mestari-kullat! Pakoon, pakoon! Apua!

(Kaikki juoksevat pois.)

PUCK. Nyt ristiin, rastiin teitä kuljetan, Okaissa, pensaissa ja soissa tuoron; Ja vuoron mull' on muoto valkean Ja sian, koiran, hevon muoto vuoron. Ja räiskyn, röhkin, haukun, hirnaisen Kuin tuli, sika, koira, hevonen.

(Menee.)

PULMA. Miksi juoksevat he tiehensä? Koirankurillaan kaiketi, pelottaakseen minua.

(Kirso palajaa.)

KIRSO. Voi, Pulma, kuinka olet muuttunut! Mitä ma nyt sinussa näen?

(Poistuu.)

PULMA. Mitäkö näet? He, oman aasinpääsi, eikö totta?

(Pääkkö palajaa.)

PÄÄKKÖ. Jumal' auttakoon sinua, Pulma! Jumal' auttakoon sinua! Sinä olet vallan mulkattu.

(Poistuu.)

PULMA. Kyllä minä heidän koirankurinsa huomaan. Tahtovat tehdä minusta aasin, pelottaakseen minua, jos voisivat. Mutta minäpä en liikahda paikaltanikaan, tehkööt mitä tahansa. Kävelen vaan edes takaisin tässä ja lauleskelen, jotta kuulevat, ett'en pelkää.

(Laulaa,)

Ja rastas raudankarvainen Ja keltanoukka sirkku, Ja riemullinen leivonen Ja peukaloinen virkku.

TITANIA (heräten). Ruusuilta enkelinkö lauluun herään?

PULMA (laulaa).

Ja kerttunen ja leivo tuo, Ja käki kukkuvainen, Jok' avioille kuoppaa luo Ja sitten nauraa vainen.

Sillä kukapa maarin tahtoisi järkensä tuhlata tuollaisen houkkamaisen linnun tähden? Kukapa tahtoisi sanoa lintua valehtelijaksi, vaikka se kuinkakin kukkuelisi?

TITANIA. Oi, armas kuolevainen, laula vielä! Mun korvan ihastuu sun äänes sointuun, Ja silmäni sun kaunis muotos hurmaa; Suloutes voima saa mun väkivoimin Het' oiti vannomaan: sua rakastan.

PULMA. Minusta nähden, hyvä matami, tuossa on hyvin vähän järkeä. Ja kuitenkin, totta puhuakseni, järki ja rakkaus nykymaailman aikaan pitävät hyvin vähän yhtä seuraa. Vahinko ja sääli, ett'eivät kunnon naapurit koeta saada heitä ystäviksi. Niin, osaanhan sitä minäkin pilaa laskea, jos siksi tulee.

TITANIA. Sin' olet yhtä älykäs kuin kaunis.

PULMA. No, enhän juuri sitä. Mutta jos minulla olisi sen verran älyä, että osaisin täältä metsästä pois, niin olisi sitä sen verran kuin tarvitsen.

TITANIA. Pois tästä lehdost' älä koita päästä; Sun jäädä täytyvi, siis vaivas säästä. Min' olen henki suurivaltainen; Mun maassani on kesä ikuinen. Ja sua lemmin ma; siis tule mulle, Ma keijut käskyläisiks annan sulle; He meren helmet sulle noutavat, Ja laulavat, kun kukill' uinahdat. Ja sinust' irroitan ma tomut maan, Niin että niinkuin henki leijut vaan. -- Sinapinsiemen, hernekukka, seitti, koi!

(Neljä keijua tulee.)

1 KEIJU. Täss' olen.

2 KEIJU. Minä myös.

3 KEIJU. Ja minä.

4 KEIJU. Käske!

TITANIA. Tät' ylimystä, keijut, palvelkaa, Edessään pyörikää ja liehukaa: Vatuilla syötelkää ja aprikoilla Ja viinimarjoilla ja viikunoilla. Hunajapesät tuokaa mettisen Ja tuohukseks sen sääri vahainen, Ja kiiltomadost' ottakaatte tulta Ja vuoteeseensa valaiskaatte kulta. Perholta kirjosiipi tempaiskaa, Kuun säteet nukkujasta viuhtokaa. Nyt niiatkaa ja tehkää kunniaa.

1 KEIJU. Terve, kuolevainen!

2 KEIJU. Terve!

3 KEIJU. Terve!

4 KEIJU. Terve!

PULMA. Arvoisat herrat, pyydän anteeksi nöyrimmästi. -- Saanko kysyä, mikä on teidän nimenne, arvoisa herra?

SEITTI. Seitti.

PULMA. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Seitti. Kun leikkaan sormeeni, rohkenen minä käyttää teitä. -- Entä teidän nimenne, kunnon herra?

HERNEKUKKA. Hernekukka.

PULMA. Pyydän nöyrimmästi, tervehtikää äitiänne, rouva Koteroa, ja isäänne, herra Palkosta. Hyvä herra Hernekukka, haluan teihinkin likemmin tutustua. -- Entä teidän nimenne, herra, saanko kysyä?

SINAPINSIEMEN. Sinapinsiemen.

PULMA. Rakas herra Sinapinsiemen, minä hyvin tunnen teidän kärsivällisyytenne. Tuo katala Pihvi julmuri on kitaansa hotkaissut monta teidän herrasperheenne jäsentä. Minä vakuutan, että teidän heimonne takia olen monasti ennenkin kyyneliä vuodattanut. Haluan likemmin teihin tutustua, hyvä herra Sinapinsiemen.

TITANIA. Nyt viekää hänet lehväsalihin. Kuun silmä, huomaan, rupee kastumaan; Sen itkeiss' itkee pienin kukkakin, Valittain tahrattua puhtauttaan. Nyt kieli kantimeen! Pois, hiljaa vaan!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää. (Oberon tulee.)

OBERON. Jokohan on Titania herännyt? Ja min lie silloin nähnyt esineen, Jot' ihailee nyt ihan hulluuteen? (Puck tulee.) Kah, tuossa viestini! -- No, houkka henki, Mit' yöllist' ilvettä nyt kuulla saa?

PUCK. Oi, rouva epäluomaa rakastaa. Lähellä pyhää piilomajaa, jossa Hän lepäs uinahtaen kukastossa, Kästyöläis-vintiöitä joukkion, Joill' elääksensä tuskin leipää on, Näin harjoittelemassa näytelmätä, Theseon häissä esitettävätä. Noist' ääliöistä tuhmin raakimus, Jok' oli olevinaan Pyramus, Pensastoon näyttämöltä hetkeks meni; Ma tilaisuutta käyttäin hyväkseni, Tuon kolhon päähän panin aasinpään. Ja kun nyt Thisbe vartoo lemmyttään, Hän tulee, uh! ja kaikki peljästyttää; Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää, Tai haarmaat naakat, pyssyn paukkeen vain Kun kuulevat ne, ilmaan joukoittain Pyrähtelevät kiitäen kuin hurjat, Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat, Ja kamppihini nurin keikahtavat Ja "murhaa!", "Athen' auta!" huudahtavat. Niin äly heist' on mennyt, että saattaa Älytön kappalekin heitä raataa; Näet, okaat riistää jotkut paljaiks ihan Ja miltä hatun vievät, miltä hihan. Näin heidät metsään ajoin peljätyksin, Ja tänne armas Pyramus jäi yksin. Titania heräs nyt (niin osaantui) Ja heti tuohon aasiin rakastui.

OBERON. Paremmin kävi kuin ma aavistin. Mut tuon Ateenan miehen silmihin Valoitko lemmen heraa puheen mukaan?

PUCK. Unessa voitelin ne mieltä sukaan. Ja tyttö makaa hänen lähitteessään, Tuon siis hän ensin näkee herätessään.

(Demetrius ja Hermia tulevat.)

OBERON. Vait! Tuossa sama mies on.

PUCK. Sama nainen, Mut mies ei sama.

DEMETRIUS. Lempijääsi vainen Miks soimaat noin? Oi, tylyt sanas nuo Tylylle vihamiehellesi suo.

HERMIA. Nyt soimaan vaan, mut pahemp' olla voisin: Kiroomaan sua oikeutettu oisin. Lysanderin jos tapoit unessaan, Nyt veress' ui ja ryve kokonaan Ja tapa minutkin! Niin kiihkeään Ei aurinkokaan lemmi päivyttään, Kuin mua hän. Ja armahanko luota Noin pois hän hiipis? Ei, en usko tuota. Maanpallon ennen voisit lävistää Ja aukiosta suoraan lähettää Kuun paistamaan sen vastapuoliskolle, Kiusaksi sydänpäivän auringolle. Sä hänet murhasit, sen katsees tiesi: Noin synkästi vaan katsoo murhamiesi.

DEMETRIUS. Niin katsoo murhattu; niin minä myös; Lävisti sydämmeni julma työs. Ja sentään silmäs loistaa, murhanainen, Kuin tähti taivahalla tuikkivainen.

HERMIA. Miss' on hän? Mitä koskee minuun nuo! Oi, mulle takaisin Lysander tuo!

DEMETRIUS. En; raatons' ennen soisin koirilleni.

HERMIA. Pois, sinä koira! Kärsivällisyyteni Lopussa on. Jos hänet murhasit, Niin ijäks miehenmainees menetit. Oi, sano totuus, totuus sano mulle! Hän valvehilla kauhuks oli sulle, Siks unen murhasit. Oi, kaunis työs! Tuon olis mato tehnyt, käärme myös. Sen käärme tekikin; niin lipoinen, Kuin sinun, kyy, ei kieli kärmehen.

DEMETRIUS. Sa raivoasi tuhlaat aivan turhaan: En ole syypää Lysanderin murhaan. Hän tietääksen' ei kuollut olekaan.

HERMIA. Oi, voiko hyvin hän? Oi, sano vaan!

DEMETRIUS. Jos sanon sen, niin mikä palkaks jää?

HERMIA. Se etuus, ett'et enää mua nää. Hän elossa tai kuollut olkohon, Sun seuraas kammon, sinä kunnoton.

(Menee.)

DEMETRIUS. On turha seurata noin raivoisaa; Siis paras tässä hetki huoahtaa. Oi, suru kuormaansa ei kantaa jaksa, Jos uni sille velkaansa ei maksa. Ma saan tok' ehkä osan velkomusta, Jos tyynesti vaan varron tarjousta.

(Laskeutuu maahan levolle.)

OBERON. Mit1 olet tehnyt? Mitä aattelit, Kun todellisen lemmen turmelit? Sa uskollisen silmään mehun kaadoit Ja tosilemmen uskottomaks saatoit.

PUCK. Ohjatkoon onni! Yks jos pitää valan, On tuhat valapattoista sen alaan.

OBERON. Nyt tuulta nopeammin metsään vain! Helenaa etsi; lemmen potilaana Hän siellä käy ja posket kalvakkaana, Huokauksiin nuorta vertaan kuluttain. Tuo impi tänne houkuttele sinä, Tään silmät lumoan sill'aikaa minä.

PUCK. Ma riennän, kiidän, lennän, katsokaa, Nopeemmin manalaisen vasamaa.

(Menee.)

OBERON.

Punakukka ihanin, Haavoittama Amorin, Tuon sa painu silmihin! Kun hän kohtaa armahan, Tämä tähdenpalavan Luokoon hänen katsannan! Kun sa heräät, armas tuo Sulle lemmen rohdon suo.

(Puck palajaa.)

PUCK. Keijukaisten valtias, Helena jo tulee, kas! Mies tuo hurmaamani alkaa Hältä kiistää lemmen palkkaa. Nähkääs heidän kujeitaan! Houkkoj' ihmiset on vaan.

OBERON. Syrjään! Demetrius tästä Herätä vois hälinästä.

PUCK. Yksi kahden lemmiss' on: Sepä kuje verraton! Nyt vast' olen mielissäin, Kun käy kaikki nurinpäin.

(Lysander ja Helena tulevat.)

LYSANDER. Miks lempeäni pilkaks luulla alat? Ei iva, pilkka puhu kyynelin. Kun vannon, itken näet: moiset valat Totuuden lähteest' ovat syntyisin. Kuin saatat moista pilkaks luullakaan, Joll' ompi vilpittömyys leimanaan.

HELENA. Sa kavaluutes paljastat vaan yhä. Valalla valas syöt, sa hornan pyhä. Nuo valat sai jo Hermia. Vastakkain Jos valas pannaan, tyhjä syntyy vain. Niin kevyet ja tasan painavat On valas kummallenkin vannomat.

LYSANDER. Kun hälle vannoin, järkeä ei mulla.

HELENA. Kun hänet hylkäät, järkeä ei sulla.

LYSANDER. Demetrius häntä lempii, vaan ei sua.

DEMETRIUS (heräten.) Helena, taivaan impi, jumalainen! Mihinkä silmäs vertaisinkaan vainen? On kide tumma. Huules punoittaa Kuin suutatuksin kaksi kirsikkaa. Tauronkin lumet, idän lietsomat, Valkeista sysimustiks muuttuvat, Kun sinä kättäs nostat. Oi, mun anna Onneni valkoleimaan suukko panna!

HELENA. Oo, hornan ivaa! Näinhän kaikki te Vaan huviksenne mua pilkkaatte. Jos hienoutt', ylevyyttä tuntisitte, Niin vähemmän te mua loukkaisitte. Vihassa eikö kyllin? Riettain kielin Mua vielä ivaatteko yksin mielin? Jos miestä, miehen mieltä teissä ois, Noin ette kunnon naista ilkamois, Ja valojanne tuhlais, maireaanne, Kun sentään vihaatte mua sielussanne. Te kilvan rakastatte Hermiaa Ja kilvan ilkutte te Helenaa. Työt' oivaa, miehen työtä tottakin, Kun tyttö-raukan silmät kyynelin Te saatte pilkallanne valumaan! Noin naista jalo mies ei loukkaiskaan Ja noin ei kiusais huviksensa vaan.

LYSANDER. Demetrius, sin' olet tunnoton; Sun Hermiahan lemmittysi on. Sydämmest aivan tässä etees kannan, Osani hänen lempeens' sulle annan. Sa mulle osas anna Helenaan; Ma häntä lemmin hamaan kuolemaan.

HELENA. Nuo herjat, kuin ne tuulta pieksee vaan!