Part 1
KESÄYÖN UNELMA
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1891.
Näytelmän henkilöt:
THESEUS, Ateenan herttua. EGEUS, Hermian isä. LYSANDER, | Hermian rakastajia. DEMETRIUS, | PHILOSTRATE, huvien järjestäjä Theseon hovissa. PÄÄKKÖ, salvumies. PUUTIAINEN, puuseppä. PULMA, kankuri. HUILU, palkeenparsija. KIRSO, kattilanpaikkuri. HOTKA, räätäli. HIPPOLYTA, amatsonien kuningatar. HERMIA, Lysanderiin rakastunut. HELENA, Demetrioon rakastunut. OBERON, keijukaisten kuningas. TITANIA, keijukaisten kuningatar. PUCK, eräs tonttu. HERNEKUKKA, | SEITTI, | Keijukaisia. KOI, | SINAPINSIEMEN, |
Keijukaisia kuninkaan ja kuningattaren palveluksessa, Theseon ja Hippolytan seuralaisia.
Tapahtumapaikka: Ateenan kaupunki ja sen läheisyydessä oleva metsä.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Ateena. Huone Theseon hovilinnassa. (Theseus, Hippolyta, Phllostrate ja seuralaisia tulee.)
THESEUS. Hippolyta, jo rientäin lähestyypi Hääiltamme; viel' uuteen kuuhun neljä Ilopäivää on; mut voi, kuin vitkaan kuluu Tuo vanha kuu! Se halujani ehkää Kuin leski emintimä, joka syöpi Ikänsä poikapuolen perinnöitä.
HIPPOLYTA. Yön helmaan vaipuu väleen neljä päivää, Unihin väleen kuluu neljä yötä, Ja silloin kuu, kuin äsken viritetty Hopeakaan, taivahalta katsoo Hääriemujamme.
THESEUS. Mene, Philostrate, Ateenan nuoret huvituksiin kutsu! Herätä vilpas, virkku ilon henki, Pois hautajaisiin käske mielen synkkyys: Se kalvas vieras loistoomme ei sovi. Hippolyta, sua miekallani kosin Ja väkivallalla sun lempes voitin; Nyt, toista virttä laulain, häämme vietän Kemuilla, juhlilla ja näytelmillä!
(Egeus, Hermia, Lysander ja Demetrius tulevat.)
EGEUS. Eläköön Theseus, suuri ruhtinaamme!
THESEUS. Suur' kiitos, hyvä Egeus! Mit' uutta?
EGEUS. Vihoissani ma tulen valittamaan Omasta tyttärestäin, Hermiasta. -- Demetrius, esiin! -- Armollinen herttua, Tää mult' on luvan saanut naida hänet. -- Lysander, esiin! -- Mutta, jalo herttua, Tuo hurmannut on tyttäreni mielen. Runoja hälle kannoit sa, Lysander, Ja lemmenlahjoj' immen kanssa vaihdoit. Kuunvaloss' ikkunansa alla lauloit Valeäänin valeleminen säveleitä. Sukelsit kuvas hänen kuvastiinsa Hiuskutrilla, koruilla, sormuksilla, Kukilla, maiskeilla ja muulla romulla, Joll' iso vaikutus on nuoreen tyttöön. Juonillas tyttäreni tunnon kiedoit Ja lapsen kuuliaisuuden näin käänsit Tylyksi ykspäisyydeks. -- Jalo herttua, Nyt jos hän tässä teidän edessänne Demetriot' ei suostu ottamaan, Vetoan vanhaan oikeuteen ja tahdon Hänestä määrätä kuin omastani: Niin, joko ottamaan tään ylimyksen Tai kuolemaan. Se tässä kohden ompi Lain selvä sääntö.
THESEUS. Mitä sanot, Hermia? Tee työtä neuvottua, kaunis lapsi. Sun tulee isääs pitää jumalanas, Jok' ihanuutes loi; niin, hänen suhteen Sin' olet vahakuva vaan, jonk' ompi Hän leimannut; ja hänen vallassaan on Se säästää tai se kuvattomaks tehdä. Demetrius on sievä ylimys.
HERMIA. Niin myös Lysander.
THESEUS. Itsessänsä kyllä. Mut nyt kun hän ei ole isäs mieleen, Sun tulee toista pitää sievempänä.
HERMIA. Oi, isälläni jos mun silmän' oisi!
THESEUS. Sun silmäs tulee noutaa hänen mieltään.
HERMIA. Rukoilen: suokaa mulle anteeks, herttua. En tiedä, mikä voima rohkeeks sai mun; En myöskään, loukkaako se kainouttani, Jos tässä seurass' aatostani puollan; Mut, armollinen herra, pyydän tietää, Mik' ankarin mua kohtaa rangaistus, Demetrioon jos suostuvani kiellän.
THESEUS. Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi Pois kieltää seurustelu miesten kanssa. Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule, Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas, Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät, Sa nunnanpuvussako kestää voit, Pimiään luostarihin suljettuna, Ja hedelmättömänä ikäs elää, Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta. Kolmasti autuas ken näin vertaan hiltii, Pyhissä käyden ikäns' impenä! Mut maallisesti toki onnekkaampi On hajuvedeks liuotettu ruusu Kuin se, mik' impi-orallansa kuihtuu Ja pyhäss' erakkuudess' elää, kuolee.
HERMIA. Niin tahdon minä elää ja niin kuolla, Ennen kuin neitseellisen oikeuteni Sen valtaan heitän, jonka kylmää iestä Sydämmeni ei valtiaakseen myönnä.
THESEUS. Ajatusaikaa ota ensi ehtaan, Ja sinä päivänä, jok' ikiliittoon Mun yhdistääpi armahani kanssa, Sa silloin ole joko valmis kuoloon Tuost' ylpeydestäsi isääs kohtaan, Tai miehekse8S Demetrius ottamaan, Tai iki-neitsyyteen ja -erakkuuteen Dianan alttarilla vannoudu.
DEMETRIUS. Oi, myönny, armas. -- Sä, Lysander, heitä Mun oikeuteni hyväks heikot vaatees.
LYSANDER. Demetrius, sinuahan isä lempii: Nai sinä hänet; jätä Hermia mulle.
EGEUS. Niin oikein, herjaaja! Ma häntä lemmin, Ja mik' on mun, sen lempen' antaa hälle, Ja mun on tyttö, ja Demetriolle Kaikk' oikeuteni häneen luovutan.
LYSANDER. Min', armollinen herra, yhtä jalo Lien synnyltä koin hänkin, yhtä rikas, Ja rikkaampikin, mitä lempeen tulee, Niin onnen suosituinen kaikin puolin Kuin Demetrius, milt'en suositumpi; Ja, mikä enemp' on kuin kaikki kerskat: Ihana Hermia mua rakastaa. Miks en siis oikeuttani puolustaisi? Tuo mies -- sen hänen päänsä kautta vannon -- Nedarin tyttäreen Helenaan liehi Ja tytön lemmen sai; nyt sulo impi Ihaillen, jumaloiden houreksii vaan Tuot' uskotonta, petollista miestä.
THESEUS. Tuon olen kuullut, myönnän sen, ja aioin Demetriota siitä puhutella; Mut ylellisten toimieni tähden Sen aivan unhotin. -- Demetrius, tule, Ja tulkaa, Egeus, mua seuratkaa; Mull' yksityist' on haastamista teille. -- Ja sinä, kaunis Hermia laita että Sovitat haavees isäs tahdon mukaan: Ateenan laki muuten tuomitsee -- Sit' emme millään keinoin saata muuttaa -- Sun kuolemaan tai iki-erakkuuteen. -- Hippolyta! mun armahani, tule! Demetrius ja Egeus, seuratkaa! Mull' ompi teille hiukan toimitusta Hääjuhlaa varten sekä kerrottavaa Jotakin, joka teitä varsin koskee.
EGEUS. Olemme iloll' alttiit palvelukseen.
(Theseus, Hippolyta, Egeus, Demetrius ja seuralaiset.)
LYSANDER. Armaani, miksi on niin kalvaat poskes? Kuin kuihtuvat niin pian niiden kukat?
HERMIA. Satehen puutteest' ehkä, vaikka kyllin Vois silmieni vaanit niitä kastaa.
LYSANDER. Voi! Mikäli ma olen lukenut Tai kuullut kertomuksista, ei koskaan Tyyn' ole uskollisen lemmen virta, Näet, milloin ovat eri sukuperää --
HERMIA. Voi tuskaa! Jalo halpaan kytketäänkö?
LYSANDER. Tai muuten paripuolet ijän suhteen --
HERMIA. Voi surmaa! Ikäkulullenko nuori?
LYSANDER. Tai määrää heimon valinta --
HERMIA. Voi, kammo! Vieraanko silmill' armas valitaan?
LYSANDER. Tai vaikka onkin soputunteisuutta, Niin hyökkää sota, kuolema tai tauti, Ja onni on kuin tuokioinen ääni, Kuin varjo vaihtuva, kuin uni lyhyt, Nopea niinkuin mustass' yössä leimaus, Mi vilaukselta näyttää maan ja taivaan, Mut ennenkuin sanoa ehdit: kah! Sen hulmaisee jo pimeyden kuilu; Näin pian täällä kirkkaus himmentyy.
HERMIA. Jos puhtaan lemmen osa ain' on tuskat, Niin salliman se kai on määräystä. Siis kestäin kärsikäämme koetukset, Kosk' yhtä omaa lemmellen on tuska, Kuin itkut, unet, houreet, huokaukset Tuon haaveraukan ovat seuralaiset.
LYSANDER. Kehoitus oiva! Kuules, Hermia! Tätini, leskivaimo, jolla suuret On perimykset eikä yhtään lasta, Ateenast' asuu kuuden virstan päässä. Omana poikanansa hän mua pitää. Siell', armas Hermia, sun avioitsen; Ateenan julmat lait ei siellä meitä Voi saavuttaa. Siis, jos sa mua lemmit, Niin huomen-illall' isäs luota hiivi, Ja metsässä, mi täst' on virstan päässä (Miss' ensin sinut näin Helenan kanssa Aamulla varhain Vappujuhlana), Sua siellä odotan.
HERMIA. Lysander armas! Cupidon parhaan jousen kautta vannon, Lujimman kultakärki-vasamansa, Venuksen viatonten kyyhkyjen Ja kaikkein lemmen sulosidetten, Rovion kautta, johon Dido nousi, Kun viekas trojalainen pakoon sousi, Kautt' ilmi-valain, joita rikkoi mies Useempia, kuin nainen virkkaa ties: Paikalla, jonka neuvoit mulle, armaan', Ma huomenna sua vastass' olen varmaan.
LYSANDER. Sanaasi luotan. Helena, kah, tulee.
(Helena tulee.)
HERMIA. Helena kaunis, terve! Minne matka?
HELENA. Sanoitko: kaunis? Tuota älä jatka! Sun kauneuttas Demetrius lempii vainen, Oi, sinä onnellinen kaunokainen! On silmäs hälle johtotähtenä, Ja ihanampi huultes hyminä Kuin leivon laulu, joka keväin soipi, Kun tuomi tuoksuu, vilja vihannoipi. Jos niinkuin tauti tarttuis somuuskin, Het', immyt kaunis, syliis syöksisin, Silmiini silmäis loiston tartuttaisin, Kieleeni kieles sulosoinnun saisin! Jos mun ois maailma, sen soisin sulle, Kun säilyisi Demetrius vain mulle. Oi, neuvo, miten sinä katsahdat Ja millä häntä puolees taivutat!
HERMIA. Kun muikistelen, ihastuu vaan hän.
HELENA. Jos niin hän ihastuis mun hymystän'!
HERMIA. Kiroan häntä, lemmellä hän kostaa.
HELENA. Rukoillen lempensä jos voisin nostaa!
HERMIA. Jos kuinka häntä vihaan, hän mua ihaa.
HELENA. Jos kuinka häntä lemmin, hän mua vihaa.
HERMIA. Mun vikani ei ole hupsuus tuo.
HELENA. Kauneutes vaan; se vika mulle suo!
HERMIA. Tyyn' ollos! Hänt' en enää häiri, en; Pois Lysanderin kanssa pakenen. Ennenkuin Lysanderin nähdä sain, Ateena oli ilotarhanain. Oi, mikä sulous lie kullassani, Kun hornaks näin se muuttaa taivahani!
LYSANDER. Helena, kuullos hankkehemme vaan: Kun huomen-illall' aalto kalvossaan Kuvastaa Phoiboon kasvot hopeiset Ja helohelmin kiiltää kukkaset (Sopiva lempiväisten pakohetki), Pois silloin Ateenast' on meillä retki.
HERMIA. Ja metsässä, miss' usein ruusustossa Leväten vaiheteltiin -- muistatko sa? -- Sydämen sulot salaisuudetkin, Ma siellä kohtaan nyt Lysanderin. Ja sitten Ateenasta pois, ja niin Vieraisiin maihin, uusiin ystäviin. Hyvästi jää! Rukoile puolestamme! Demetriusta sulle toivotamme. -- Lysander, pidä sanas! Silmä saa Ens' yöhön lemmen nälkää sairastaa.
LYSANDER. Sen, armas, teen. (Hermia poistuu.) Hyvästi, Helena! Lumeilla lumoojasi valloita!
(Menee.)
HELENA. Voi, kuinka oikukas on onnen tie! Mua kaunihimpi Hermia ei lie; Mut Demetrion mielen ken sen tiesi, Ei näe hän min näkee joka miesi. Hän pettyy, Hermiata liehakoiden, Samaten minä, häntä jumaloiden. Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on, Voi rakkaus eloon nostaa, arvohon. Ei silmillään se näe, vaan tunnollaan, Sokoksi senvuoks Lempi kuvataan. Ja älyn rahtuistakin on se vailla, Hapuilee umpimähkään sokon lailla: Ja senvuoks lapseks sanovatkin sen, Kosk' ainiaan se joutuu petteesen. Kuin hurja poika pilanpäiten vannoo, Niin Lempikään ei väärää valaa kammoo. Demetrius, kunnes mieltyi Hermiaan, Rakeina mulle työnsi valojaan, Mut Hermian kun lämpöpiiriin tuli, Niin valat haihtuivat ja rakeet suli. Pakoa Hermian en hältä salaa; Ja huomenna hän metsään heti halaa Tapaamaan häntä. Tästä hyväisestä Saan kiitokset ma, joist' ei kiittää kestä. Mut kyllin vaivan palkkaa siin' on mullen, Kun katsella saan häntä mennen tullen.
(Poistuu.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Pääkön luona. (Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)
PÄÄKKÖ. Olemmeko nyt koko selskapi koossa?
PULMA. Parasta että luettelette kaikki yhdessä tukussa, mies mieheltä, listan mukaan.
PÄÄKKÖ. Tässä on joka miehen nimilista, joka koko Ateenassa on katsottu otolliseksi pelaamaan tiaatteria herttuan ja herttuattaren edessä heidän hääpäivänsä iltana.
PULMA. Mutta, hyvä Pietari Pääkkö, sanokaahan ensin, mitä kappale sisältää, sitten luetelkaa näyttelijäin nimet, ja sitten itse asiaan.
PÄÄKKÖ. Tottakin, kappaleemme on: sangen surullinen ilveilys ja Pyramon ja Thisben sangen hirvittävä kuolema.
PULMA. Kelpo työkappale, sen ma sanon, ja lisäksi hauskakin. -- No, Pietari Pääkkö, luetelkaa nyt näyttelijäin nimet listan mukaan. -- Käykää erilleen, mestarit!
PÄÄKKÖ. Vastatkaa, kun minä huudan. -- Niilo Pulma, kankuri!
PULMA. Tässä. Sanokaa, mikä minun on rollini, ja sitten eteenpäin.
PÄÄKKÖ. Te, Niilo Pulma, te olette listaan pantu Pyramukseksi.
PULMA. Mikä se Pyramus on? Rakastelijako vai tyranni?
PÄÄKKÖ. Rakastelija, joka oikein siististi tappaa itsensä rakkaudesta.
PULMA. Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn; minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen. Eteenpäin vaan; -- mutta paremmin sopisi minun luonnolleni tyranni; minä osaisin pelata Herkuletta hiivatin hyvin, tai jotakin muuta rollia, jossa oikein peevelinmoisesti riehutaan ja tuhotaan.
Kivet sinkoilee, Vahat lohkeilee, Auk' aukenee Ovi vankeuden: Näet auringon Tulivaljakon, Joka kauhuks on Yön peikoillen.
Se meni oivallisesti. -- No, huutakaa nyt muiden näyttelijäin nimet. -- Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein tyrannimaista voimaa; rakastelija se vaan ruikuttelee.
PÄÄKKÖ. Ranssu Huilu, palkeenparsija!
HUILU. Tässä, Pietari Pääkkö.
PÄÄKKÖ. Te saatte ottaa Thisben päällenne.
HUILU. Mikä mies se Thisbe on? Kuljeksiva ritariko?
PÄÄKKÖ. Se on neiti, jota Pyramuksen pitää rakastaa.
HUILU. Älkää helkkarissa; en minä kelpaa naista pelaamaan; mulla on jo parran hitua.
PÄÄKKÖ. Vähätpä siitä; saatte pelata naamari kasvoilla, ja voitte puhua niin hienosti kuin suinkin tahdotte.
PULMA. Jos saan kasvoni peittää, niin kyllä minä pelaan Thisbeä myöskin. Lupaan puhua niin hirmuisen hienolla äänellä: "Thisbe, Thisbe! -- Ah, Pyramus, sa rakas kulta: sun Thisbe kultas, ja neiti kulta!"
PÄÄKKÖ. Ei, ei! Teidän tulee pelata Pyramusta, ja teidän, Huilu, Thisbeä.
PULMA. Hyvä! Jatkakaa!
PÄÄKKÖ. Matti Hotka, räätäli!
HOTKA. Tässä, Pietari Pääkkö.
PÄÄKKÖ. Te Matti Hotka, pelaatte Thisben äitiä. -- Tuomo Kirso, kattilanpaikkuri!
KIRSO. Tässä, Pietari Pääkkö.
PÄÄKKÖ. Te Pyramuksen isää; minä itse Thisben isää; Puutiainen, nikkari, jalopeuraa. -- Ja näinhän, toivon ma, on koko komelja reilassa.
PUUTIAINEN. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.
PÄÄKKÖ. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.
PULMA. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin. Lupaan kiljaista, niin että oikein sydäntä hiipaisee; kiljaisen niin että herttua huutaa: "vielä kerran! vielä kerran!"
PÄÄKKÖ. Mutta jos kiljutte liian kamalasti, niin voitte säikäyttää herttuattaren ja naiset huutamaan, ja siitähän helposti kaikki joutuisimme hirsipuuhun.
KAIKKI. Niin, hirsipuuhun joutuisimme joka sorkka.
PULMA. Aivan niin, hyvät ystävät, jos te säikäytätte naiset järjiltään, niin ovat he kyllä niin järjettömät, että hirttävät meidät; mutta minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; kiljun niin, että luulisitte kuulevänne satakielen.
PÄÄKKÖ. Te ette voi muuta pelata kuin Pyramusta, sillä Pyramus on kaunis katsannoltaan, niin pulska mies, että semmoisia ainoastaan pyhäpäivin näkee, rakastettava, hienon hieno teikari; siis, teidän tulee kaikin mokomin pelata Pyramusta.
PULMA. No kyllä minä otan sen toimen. Millaisen parran luulisitte minulle paraiten sopivan?
PÄÄKKÖ. Yhdentekevä.
PULMA. Otan sitten tuon oljenkarvaisen, tai ruskeankeltaisen, tai tulipunaisen, tai ehkä kuppapuunkarvaisen.
PÄÄKKÖ. Kuppa vie vihoviimeisetkin päänkarvat, ja silloin saisitte kaljupäänä pelata. -- Tässä on, mestarit, läksynne, ja minä pyydän, kehoitan ja toivon, että opitte ne ulkoa huomen-illaksi ja yhdytte minuun linnan puistossa, virstan päässä kaupungista, kuutamalla; siellä pannaan toimeen harjoitus. Sillä jos kaupungissa kokoontuisimme, emme saisi olla ihmisiltä rauhassa, ja asia tulisi ilmi. Minä sill'-aikaa teen luettelon kappaleeseen tarvittavasta inventariumista. Muistakaa nyt vaan tulla kaikin mokomin.
PULMA. Kyllä tulemme: ja siellä me saamme harjoitella oikein rivosti ja riuskasti. Olkaa ahkerat, ja lukekaa hyvin läksynne! Hyvästi nyt!
PÄÄKKÖ. Herttuan tammen luona yhdymme.
PULMA. Niin aivan! Menköön syteen tai saveen.
(Kaikki poistuvat.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Metsä lähellä Ateenaa. (Puck ja eräs keiju tulevat eri suunnalta kumpikin.)
PUCK. Hoi, keiju! Minne matka?
KEIJU.
Yli vuoren ja notkon, Suon poikki ja hetteen, Läpi viidan ja rotkon, Tulen kautta ja vetten, Kaikkialla liehun, hyörin, Keijuiskuningattaren Tanhukenttää rientelen Kastehelmin kastamaan. Esikot hänen saattonaan, Ja kultapukimet on heillä Pisoittu punatimanteilla: Ne keijuin lahjaa on, ja nää Suloaan niistä hengittää.
Keräämään kasteherneitä nyt kiidän, Ja joka kukan korvaan helmen liitän. Hyvästi, henki kolho! Kohdasteen On täällä kuningatar keijuineen.
PUCK. Kuningas tään yön täällä elamoi, Kuningatartaan nyt ei sietää voi, Näet vihanvimmoissaan on Oberon, Kun vaimo hovipassarikseen on Kuninkaanpojan tuonut Indiasta; Somempaa maailmass' ei ole lasta; Ja luulevainen mies nyt toverikseen Tuon pojan tahtoo, metsäkumppanikseen; Mut kuningatar kultastaan ei jätä, Kukilla koristain vaan mairii tätä. Nyt eivät enää lehdon siimehessä, Ei lähteillä, ei tähtein tuikkehessa He toraamatta yhdy; keijutkin Pelosta piilee terhonkuorihin.
KEIJU. Jos hahmoa et aivan väärää ota, Se viekas kummitus kai olet, jota Tontuksi sanotaan. Se sinä liet, Jok' arkalahan kylän immet viet, Ja kuorit maidon, noidut kirnut niin, Ett' eukot kirnuu itsens' uuvuksiin; Juomasta hiivan viet; yömatkaajitten Sa käännät harhaan tien ja naurat sitten; Mut ken sua liehakoi ja imartaa, Sitäpä kaikess' aina onnistaa. Se etkö liene?
PUCK. Oikein haasteletkin; Minähän nuo teen pilat öisin hetkin. Kujeillani se nauraa Oberon, Kosk' orhi jättää kaurakaukalon, Kun tammavarsan lailla hirnahdan ma. Ja joskus kummin kulhoss' asustan ma Hahmossa pienen paistiomenan, Ja kun hän juo, ma huuleens' ammahdan, Ja oluen hän kaataa leuoillensa. Kun viiso mummo, tullen saarnan valtaan, Mun luulee jakkaraksi, hänen altaan Livahdan pois, hän kaatuu pyllyllensä Ja huutaa jestanpoo ja yskii, rykii, Ja koko seurakunta toistaan nykii, Nikahtuu nauruun, purskuu, aivastaa Ja vannoo: sepä vasta hupaisaa. -- Pois tieltä, keiju! Täss' on Oberon.
KEIJU. Pois hänet soisin. -- Tuossa rouvan' on.
Toinen kohtaus.
(Oberon seuralaisineen tulee toisaalta, Titania seuralaisineen toisaalta.)
OBERON. Titania! Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?
TITANIA. Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut! Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.
OBERON. Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?
TITANIA. Siis minä sinun vaimos; vaan ma tiedän, Kuin keijukaisten maasta sinä hiivit Ja Daimonina istuit päiväkaudet Ja, oljenkortta soittain, lempes lauloit Armaalle Phillidalle. Miks nyt tänne Tuolt' Indian vuorilt' etäisiltä riensit? Niin, miksi? Siks ett' öyhkä amatsooni, Tuo saapasjalka helttu, sankar'impes, Nyt Theseolle naitetaan, ja näiden Sa tahdoit vihkivuodett' onnitella.
OBERON. Titania, Hippolytan suosiosta Mua pistelläkö kehtaat, vaikka tiedät Mun tietäväni lempes Theseoon? Hänt' etkö tähtiyössä houkutellut Saaliinsa, kauniin Perigonen, luota? Sun tähtes Aegleet' eikö hyljännyt hän Ja Ariadnea ja Antiopaa?
TITANIA. Tuo kaikk' on luulevaisen luuletusta. Nyt milloin keskikesäst' yhdymme Salolla, lehdossa tai nurmikolla, Joen kaislaisen tai somerlähteen luona Tai meren rannall' aallon huuhtomalla Vihurin soiton mukaan tanhuamaan, Sin' aina riidoillasi riemun häirit. Siks tuulet, soittaneet kun ovat turhaan, Imevät merest', aivan niinkuin kostoks, Myrkyllist' usmaa, joka maahan laskein Jokaisen puro-raukan saa niin röyhkäks, Ett' yli äyräittensä tulvehtii se. Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo, Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra Jo märkäneepi ennen, kuin saa hiukset. Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät Ja ruttohista karjaa nokkii korpit. Mutahan peittyneet on lautapelit, Ja hauskan nurmen somat sokkelot On tiettömät ja umpeen kasvaneet. On poikess' ihmislasten talvi-ilot, Ei öitä hauskuta nyt soitot, laulut. Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar, Vihasta kalpeana, nestää ilmat Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä. Täst' epäsoinnust' ovat muuttunehet Vuodenkin ajat: harmaahapsi halla Kukertuu raittiin punaruusun helmaan, Ja talvi-ukon jäistä kaljupäätä Tuoksuisten kesäkukkain suloseppel' Ivalla koristaapi. Kevät, kesä, Syys siittyinen ja yrmy talvi ovat Pukuja vaihtaneet, ja hurmiossaan Ei mailma tunne, mik' on minkin tuote. Ja kaikki nämä turman sikiöt Ne eripuraisuutemme on siitos; Meist' on ne alkua ja syntyperää.
OBERON. No, laita pois ne siis; ne sun on työtäs. Miks Oberoniaan Titania kiusaa? Ma pyydän vaan tuon pikku vaihdokkaan Sult' asemiehekseni.
TITANIA. Malta mieles! En keijuin maasta möisi tuota lasta. Sisaruskuntaani sen äiti oli. Mont' iltaa Indian höysterikkaas' ilmass' Olemme rinnatusten rupatelleet, Neptunin keltahiekall' istuskellen Katselleet kauppalaivain kulkua Ja naurelleet, kun purjeet pullistuivat, Kupuviks käyden tuulen syleilystä. Ja hänkin vaappui sievin askelin (Nuort' asemiestäni hän silloin kantoi) Ja laivaa matki, purjehtien maita Leluja noutamaan, ja palas jälleen Kuin matkast' ikään runsaill' aartehilla. Mut pois hän kuoli, kun tuo poika syntyi; Ja äidin tähden kasvatan nyt poikaa, Ja äidin tähden hänestä en luovu.
OBERON. Kuin kauan tässä lehdossa sa viivyt?
TITANIA. Kentiesi Theseon häiden jälkipäiviin. Jos tahdot kuudanhuviamme nähdä Ja tyynnä piirissämme tanhuella, Niin mukaan käy; jos et, niin mua vältä, En minäkään sun tielläs tahdo olla.
OBERON. Tuo poika mulle suo, niin käyn sun kanssas.
TITANIA. En kuninkuudestasi. -- Keijut, pois! Jos tänne jään, niin riita valmis ois.
(Titania seuralaisineen poistuu.)
OBERON. No, mene vaan! Mut tät' et metsää jätä, Ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan. -- Puck, tänne, kiltti poika! Muistathan, Kuin kerran niemell' istuin, että silloin Delfiinin seljäss' aallottaren kuulin Säveltä huokuvan niin sointuvaa, Ett' immen laulust' ärjy meri hiltyi Ja tähdet radaltaan kuin hurjat syöksyi Veen neidon virttä kuulemahan.
PUCK. Muistan.
OBERON. Näin silloin minä (sinä sit' et voinut) Cupidon lentelevän täysin asein Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen, Ihanaan lännen haltijahan, tähtäs Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui Ikäänkuin sydämiä lävistää Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso, Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon Cupidon nuoren tulinuoli sammuu, Ja papitar tuo kuninkaallinen Vapaana lemmest' impimiettein astuu. Mut näinpä, minne nuoli putos: länteen Se laski pieneen maidonkarva-kukkaan, Mi lemmen haavoista nyt purpuroittui Ja jota lemmenkukaks sanoo immet. Se mulle tuo! Sen tunnethan. Tuon yrtin Jos nestett' uinailevan luomiin valaa, Niin hurmaantuu hän, olkoon mies tai vaimo, Het' ensimäiseen olentoon, min näkee. Se kukka tuo ja palaa, ennenkuin On Leviathan penikulman uinut.
PUCK. Neljässäkymmenessä minuutissa Maanpiirin vyötän.
(Menee.)
OBERON. Tuon kun nesteen saan, Titaniaa ma vaanin; kun hän nukkuu, Tiputan tuota hänen luomillensa. Mink' ensin sitten herätessään huomaa, Jalopeuran, suden, sonnin, karhun, kärkkään Apinan taikka riettaan babiaanin, Sit' oiti lemmenkiihkolla hän seuraa. Ennenkuin päästän hänet huimauksestaan (Sen voin ma tehdä toisell' yrtillä), Häneltä hovipojan viekoittelen. -- Mut kuka tulee? Näkymättömänä Ma tahdon heidän pakinaansa kuulla.
(Demetrius tulee ja Helena hänen jäljissään.)
DEMETRIUS. En lemmi sua: älä mua vainoo! Miss' on Lysander ja tuo kaunis Hermia? Heist' toisen minä tapan, toinen minut. Sanoithan tänne heidän paenneen; Tääll' olen nyt erätön erämaassa, Kun Hermiaani kohdata en voi. Pois, tiehesi. Älä kauemmas mua seuraa.
HELENA. Mua vedät, kovakiskoinen maneitti! Et toki rautaa vedä: sydän mull' on Kuin teräs luja. Heitä vetovoimas. Niin mull' ei voimaa sua seurata.
DEMETRIUS. Sua houkuttelinko? Sua liehakoinko? Totuuden suoraan sulle sanoin, ett'en Sua lemmi enkä lempiä sua voi.
HELENA. Ja siksi minä enemmän vaan lemmin. Min' olen pikku koirasi, Demetrius; Mua vaikka ruoskitkin, ma kättäs nuolen. Mua pidä niinkuin koiraas, lyö ja potki, Unohda, hukkaa minut; vaan mun salli Sua seurata, vaikk' olenkin ma halpa. Parempaa paikkaa lemmessäs en pyydä (Suur'arvoinen on sekin paikka mulle), Kuin että mua kohtelet kuin koiraas.