Part 2

Siellä soimme itsellemme lepoa pari päivää. Me olimme nyt soutaneet viikkokauden, kanootit tarvitsivat puhdistusta ja voitelua; väri oli monin paikoin hankautunut pois, niin että oli käytettävä talia ja öljyä. Pesua odotti myöskin vaatevarastomme. Eipä maalla olo sentään suinkaan ollut ainoastaan pakosta viipymistä. Leppävirta, joka oli syrjässä tältä valitsemaltamme tieltä, oli liian houkutteleva, voidaksemme jättää sitä ihan näkemättä. Sen tähden teimme puolentoista peninkulman pituisen maamatkan kirkonkylään sen kuuluisan virran varrelle. Muun ajan käytimme tuotteliaasen lohen pyyntiin Sorsakoskesta; olipa matkueemme vallan hajotakin, kun nuorin meistä, laulelija, tahtoi kokonaan vaihtaa melansa onkivapaan.

Viimein olimme taas valmiit lähtemään vesille ja pujotellen Sorsaveden, kuten sanotaan, 365 saaren välitse pääsimme viimein tien päähän, Savonseljän juurelle. Mutta mahtavan harjun sijasta, kuten tietysti olimme maantieteen koulukurssien ja karttain mukaan odottaneet, näimmekin alavan soisen metsäseudun ja sen läpi kaivettuna uitto-ojan! Suuri joukko rannalla puuhailevia tukinuittajia kokoutui heti ympärillemme tarjoamaan apuansa kanoottiemme nostamiseen varsinaisen, sillä kertaa kiinni olevan vedenjakajan, pienen sulkuportin, ylitse, jolla tarpeen mukaan tasoitettiin veden korkeutta harjun kummallakin puolella. Tarjous otettiin vastaan; parin minuutin päästä istuimme veneissämme sulun toisella puolella melomassa ojaa myöten "harjun" poikki, joka tässä onkin vain 100 metriä leveä!

Me olimme nyt Keski-Suomen laajan vesistön itäisimmän haaran äärimmässä päässä, niin sanoaksemme Kymijoen yhden latvahaaran lähteillä. Matkamme suunta oli nyt selvillä, myötävesiin alas merelle. Edessämme oli uusi maantieteellinen alue, meille kaikille tähän asti ihan tuntematon. Ehkäpä autio seutu juuri sen tähden tuntui meistä vielä autiommalta. Oli ihan, kuin olisimme yht'äkkiä joutuneet loitos sydänsaloille, ja sillä mielellä kyntelimme yli kaksipeninkulmaisen Suonteenseljän. Kimakka vihellys viilsi ilmaa, valkoinen savupilvi siellä päin, josta ääni tuli, ilmoitti sen tekijän, puhkuvan veturin. Meiltä oli ihan unhottunut, että Savon rata oli poikennut tänne syrjäiseen seutuun, unhottunut, että Suomessa suuret sivistyksen välittimet huolellisesti karttavat viljeltyjä ja tiheään asuttuja paikkoja. Meidän oli kanooteissamme kilvoiteltava tämän saloradan matkustajaliikkeen kanssa, ja tällä kertaa me voitimme, sillä me edustimme matkailijain virtaa, vaan rautatiellä kulki ainoastaan joukko raskaita hiekkavaunuja. Saavuttuamme Suonenjoen kirkonkylään, näimme kyllä, että se ripeästi eteen päin menevä paikka olisi kyllin arvokkaasti voinut ottaa vastaan monta kertaa suuremmankin matkailija-joukon: olimme yht’äkkiä joutuneet keskelle suurta maailmaa. Sananlennätin- ja puhelankoja risteilee leveäin, hyvästi rakennettujen katujen poikki, joilla elämää ja liikettä näkyy joka askeleella. Rautatie-asemalta läksi sivurata Iisveden satamaan, kaikki osoitti kehittyneitä oloja — tai ainakin, että odotellaan jotakin suurta. Vielä oli liian aikainen ratkaista, kumpiko oli oikein. Mietiskellen tätä arvoitusta laskimme, syötyämme sotilaspäivällisen Suonenjoen reserviväen majassa, alas 8 kilometrin pituista jokea myöten Iisvedelle satamapaikkaan. Uteliaisuutemme oli kiihtynyt. Uuttahan oli sellaisen sisäsataman elämän näkö, jolla on satamarata ja kaikenlaiset uus’aikaiset liikeneuvot. Niin, siinä me nyt olimme, kolme kanoottia kulkuväylällä, ei mitään muuta liikettä, ei yhtään alusta; niin pitkälle, kuin nähdä voi — ja näköala on tässä avara — ei yhtään kylää, tuskin torppaakaan; ei karttakaan antanut tässä mitään parempaa päätöstä, vaikka olisi vedetty suurikin ympyrä. Tulevaa liikettä sitä siis varustauduttiin ottamaan vastaan, me siis olimme kuitenkin saloseudussa, Suonenjoki oli vain haihtuva unelma, rauha vallitsi taas ympärillämme, ja pysähtymättä satamaan meloimme me edelleen. — Yöksi pääsimme Vaajasalmen kylään Rautalammille, matkamme pohjoisimpaan mutkaan.

Seuraavana päivänä kääntyi matka etelää kohti ja me laskimme loistavasti alas Nokisenkoskesta — ensimmäisestä myötäkoskesta matkallamme. Täydellisesti luottaen vaajasalmelaisten ilmoituksiin uskalsimme ryhtyä siihen laskuun, tarkastelematta edeltä päin; kosken näet sanottiin olevan puhdistettu, "oikein ruumin kulku", kuten se rauhoittava lausunto kuului. Laskun onnistuminen kartutti rohkeutta ja kiihotti halua uusiin koetuksiin. Niitä meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Jo heti seuraava Tyyrinvirta vei meitä soutamatta pari kilometriä kuohuvalla vauhdilla, vaikka se kyllä ei olekaan mikään oikea koski. Päästyämme Rautalammin ihanaseutuiseen kirkonkylään saimme tarkkoja tietoja, mitä kaikkea meillä oli odotettavana matkalla Jyväskylään. Koskista tuli aika pitkä luettelo: muutamat kelpaavia kanootilla laskettavaksi, toiset rajuja, missä pääväylä pitkin vasenta, missä pitkin oikeata rantaa — niin, oli siinä paljo pantavaa muistiin, päästäksemme elävinä ja eheinä kaikista niistä vaalipaikoista. Oli siinä vähä tottakin leikin seassa, kuin kihlakunnan tuomari, hupaisa isäntämme kauniissa Repolassa kirkonkylän vieressä, toivottaessaan meille onnea matkalle sanoi toivovansa, että hänellä ei enää kihlakunnassaan tarvitsisi olla mitään tekemistä meistä.

Oli lauantai, kuin läksimme Rautalammilta. Juhannuksena, maanantaina, oli rippikoulunuoriso pääsevä ehtoolliselle. Paljo kulki sentään seudun asujamia kirkolle ja kirkonkylään tekemään aaton aattona ostoksiansa ja hoitelemaan maallisia asioitansa. Ja koska vesitie on täällä tavallisin, oli meillä onni tavata koko laivasto kirkkoveneitä, jotka lyhyessä tahdissa liikkuvain 7—12 airoparin voimalla kulkivat ohitsemme. Että me olimme jotakin uutta näillä vesillä, tuli pian selville. Muuten niin vakava käytös kirkkoveneissä muuttui heti, kuin meidät nähtiin, ja kuin arvokas perämies ehti tehdä meille kysymyksen samaan tapaan, kuin rajavartia pyytää passia, pääsivät kaikki kielet valloilleen. Kuului siinä huudahduksia monenlaisia kunkin luonteen mukaan; vanhat ämmät lausuivat ilmi inhoansa tuollaisia itsepäisiä hukuttautumisyrityksiä kohtaan ja kylän keikari tiedustamalla tuollaisen veneen hintaa ilmasi salaisen halunsa saada sellaista kanoottia, voidakseen siinä soudellen kotirannassaan näyttää mahtavuuttansa seudun impyeille. Alussa tämä elämä tuntui varsin iloiselta, mutta kuin veneitä kohdattiin kymmenkunta, toivoimme viimein päästä jo niistä rauhaan. Mielihyväksemme näimme, kuin huimaavaa vauhtia laskimme Konnekoskea alas peninkulman laajuiselle Konnevedelle, sen seljän olevan tyhjänä noista kiusanhengistä.

Kova pohjatuuli nosteli korkeita aaltoja, jotka vaativat täyttä tarkkaavaisuutta, multa sepä myöskin vei meidät tuota pikaa aukean seljän yli, niin että illalla laskimme Siikakoskella tyyneen satamaan.

Seuraava päivä valkeni kesäisen lämpöisenä ja kirkkaana. Nyt meidän oli tehtävä paras matkamme, sillä olimme päättäneet illaksi — juhannusaatto-illaksi — ehtiä Laukaan kirkonkylään, jonne oli matkaa viisi peninkulmaa. Alku oli hyvä Siikakoskea alas. Matkan päästä kuului kosken kohina, varovaisuus kyllä kehoitti silmämäärällä tarkastamaan paikkaa, multa rannalle kokoutunut pyhäväki herätti turhamaisuuttamme ja yllytti rohkeasti koettamaan laskua alas ilman mitään valmistuksia. Olihan sitä paitsi rauhoittavakin tuo ainainen vakuutus "ruunun kulku", joka merkitsee, että koskessa ei ainakaan ole kiviä. Joka hermo jännityksissä ja sydän sykkivänä, tunsimme virran tarttuvan kanoottiin ja vetävän meitä kuohuvaan syliinsä. Kovasti kouristettiin airoa pysyttämään alusta pitkin virtaa; huimaavalla vauhdilla syöksyttiin alas, korkeina kohoilivat kuohuvat vasta-aallot köngäksen alla, seuraavana silmänräpäyksenä ryntäsimme niihin — ja onnellisesti päästiin tyynelle vedelle. Voitto oli saavutettu, joka pani rohkeuden ja itseluottamuksen kasvamaan. Yhtä rohkeasti laskettiin alas Karrinkoskesta, ja me saavuimme Kellankoskelle. Siinä myllyn sulut peittivät rantaa ja koskea, niin että tarkastus tuli välttämättömäksi. Neuvoteltua ja varsinkin muutamain myllyrenkien jyrkän kiellon tähden päätimme nostaa kanootit pahimman paikan ohitse. Jos meillä jo nyt olisi ollut se kokemus, kuin sittemmin saavutimme, niin emmepä olisi pitäneet vähääkään lukua myllärien lörpöttelystä; vaan nyt olimme vasta alkavia emmekä uskaltaneet liiaksi luottaa laskutaitoomme, se olisi ollut uhoittelemista. Muutamien kilometrien päässä laskettiin taas eräästä koskesta ihan arvelematta. Sitä ei ollut kartassa merkittynä eivätkä rannoilla tavatut ihmisetkään olleet sitä maininneet, niin että emme tienneet yhtään varoa. Siten tulimme saamaan taas voiton, joka oli vielä loistavampi kuin Siikakoskella.

Tämän urhotyön ilo tarvittiinkin korvaamaan vähän ennen tapahtunutta vastoinkäymistä. Eräs hyväntahtoinen soutaja oli näyttänyt meille oikotien, mutta se veikin meidät lahden pohjaan, jossa maa oli edessä. Kääntyminen takaisin olisi tuottanut meille peninkulman pituisen kierroksen niemen ympäri. Lähetettiin tarkastelemaan, miten leveä se oli — kilometrin matka, oli vastaus, ja raivaamatonta maata, aitoja ja ojia. Paha oli pula. Silloin tuli rantaan muutamia ripeitä tyttöjä ja poikia; ruvettiin pyytelemään apua kanoottein kantamiseen kannaksen poikki, mutta sitä miehet vastustivat, se olisi heidän vapaapäivänsä haaskaamista ja heidän rauhan nauttimisensa häiritsemistä. Diplomaatillisella taidolla saimme tytöt puolellemme; he tarttuivat kanootteihin ja kevyesti kuin tanssissa riennettiin yli aitojen ja ojien, jäljessä vitkastelevat rengit, jotka olivat vähän hämillään tyttöjen reippaudesta.

Jännitys koskissa, joissa tarvitaan kaikki voima, tahto ja mielen maltti yht’aikaa käytäntöön, jätti jälkeensä vastavaikutuksen. Äärettömänä, ikävänä, lohduttomana sen lähden oli edessämme parin peninkulman pituinen, peilikirkas Kynsivesi. Turhaan tarkasteltiin karttaa, päästäksemme auringon paahteessa, ilman vähintäkään virkistävää tuulen henkäystä, soutamasta kohti etäisyyttä, jossa vain vesi rajoitti näköalaa. Kuin laulajamme silloin viritti Paraisten kalkkivene-renkien valituksen:

Ja paljo huolt' on maailmassa, Vaan kalkkijaalaa kuljettamassa Yl' Porkkalan seljän, se sentäänkin On kiusa suurin ja harmikin —

Kuunneltiin laulua mielellään, myönnettiin se todeksi ja pyydettiin uudestaan. Mutta kaikellahan se on pää, niin Kynsivedelläkin. Maisemat herättivät taas väsyvää miellä, laskeutuva keskikesän aurinko viehätti, ja koskien ja virtojen avulla saavuimme puolen yön aikaan Laukaan kirkkorantaan.

Kokkotulet olivat jo palaneet loppuun, äkkijyrkkä Saraakallio, jonka juurella Rautalammin ja Saarijärven vedet seoittelevat laineitansa, oli siinä mustana hienoisen, ylös nousevan sumun verhossa, ei edes sielläkään loimunnut mitään huvitulia. Me olimme aikaisemmin Simonankoskelta kiiruhtaneet edelleen, vaikka kylän viuluniekan äänet houkuttelivatkin pysähtymään. Toivoimme kirkonkylässä saavamme nähdä juhannusyön viettoa suuremmalla tavalla kuin siellä syrjäkylässä. Toivomme pettyi, ja töin tuskin saimme viimein yösijaa.

Seuraavana päivänä saavuimme määrättyyn pysäyspaikkaamme, Jyväskylään. Matka Saimaalta Päijänteelle oli onnellisesti suoritettu — vesitse, jos ei oteta lukuun kanoottien kantamisia sulkuovien, myllyjen ja pahimpien virtapaikkojen ohitse.

Kymin uittoväylä.

Laskien myötävirtaan olimme joutuneet hiljakseen uiskentelevien tukkien sekaan, jotka eivät täällä ole enää lauttoihin kiedottuina, vaan valloillaan joessa, joka niitä hitaasti, vaan varmasti kuljettaa alas mereen. Me olimme nyt seuranneet metsää sen matkalla etäisimpien järvien rinteiltä. Olimme nähneet talvella hakattuja puunrunkoja vieritettävän veteen ostajan puomien turviin ja, nuorakelan yksitoikkoisesti, valittavasti naristessa, vähitellen etenevän kotirannoilta. Siellä nyt ainoastaan paljas kannokko oli muistona tilan entisestä muhkeudesta, sen metsästä, vaan ehkä se myöskin oli merkkinä talon alkavasta vauraudesta, jos huolellinen vakavuus osasi pitää vaaria metsästä helisevän rahan uudessa muodossa. Mutta eipä aina oltu osattu kultavirran paisumis- ja laskeumis-vaihtelussa säilyttää keskikorkeuden vakavaa rantarajaa. Talo jäi paljaaksi, kuin virta kuivi; siellä oli luodeaika alimmillaan, kuiva metsäkangas ei enää vetänyt puoleensa tulvia.

Mutta tukit, se pääoma, menivät edelleen, tanssivat alas koskista, ne koottiin jälleen puomien sisälle, hinattiin yli järven, ne pulikehtivat taas seuraavassa kuohussa, yhtyivät toisilta tahoilta tuleviin lauttoihin ja jatkoivat yhä suurenevissa joukoissa matkaansa läpi maan. Tuhannet olivat kasvaneet kymmeniksi tuhansiksi ja kymmenet tuhannet sadoiksi tuhansiksi. Nyt oli päästy Kymijokeen, kahleet oli taas päästetty auki, virtaava vesi hoiteli kuljettamista ilman köysiankkuria ja hevoskiertoa. — Näiden lukemattomain omiin valtoihinsa jätettyjen tukkien kanssa me nyt saimme jonkun aikaa kulkea samaa tietä.

Ihan vieraita nämä matkakumppanit tosin eivät olleet meille, mutta tuolla ylhäällä järvissä olivat ne aina olleet tarkasti vartioituina, meidän tarvitsi vain kiertää säännöllisiä lauttoja, ja aina siellä oli hyväntahtoisia tukkimiehiä aukomassa tietä ahtaissa paikoissa. Yksin koskissakin voitiin tukkien laskeminen keskeyttää meidän matkamme turvaamiseksi. Tässä oli toisin. Meidän kumppanimme seurasivat nyt omia ja virran lukemattomia oikkuja, niihin täytyi meidän mukautua, ja kohta huomasimme tarvittavan suurinta valppautta.

Uittoväylä kulkee keskellä uomaa, jossa vesi on viriävin. Estämään tukkeja ajautumasta maalle tai tarttumasta mataloille rannoille on kiinnitetty yhtämittainen puomi pitkin kumpaakin rantaa, muutamain sylien päähän maasta; siinä on tukkien kujoset. Siellä täällä on aukkoja uivassa aidassa, joka on kiinnitetty pohjaan lyötyihin paaluihin, niin että liike rannalta toiselle ei ole kokonaan keskeytetty. Niistä porteista päästään tukittomaan kulkuväylään pitkin rantaa. Mutta voidaanpa puomin päällitsekin rohkeasti soutaen päästä sinne vaarattomalle vedelle. Soudetaan vain suoraan puomia kohti, se painuu kanootin alla, ja niin luistetaan ylitse. Jos temppu ei onnistu, vaan kanootti jää tukille, sysätään vain melalla puomista, niin heti taas ollaan irti. Mutta sukkeluutta siinä tarvitaan, että virta ei saa venettä valtoihinsa. Jos perä ehtii painua virran mukaan, jää kanootti pitkin sivuansa puomille, ja se tila ei enää ole turvallinen. Välistä ei päästä tämän uivan karin päällitse ilman apua, mutta kahden tai kolmen kanootin alla painuu se aina.

Rantaväylän edut ovat kuitenkin hyvin vähäiset. Aidat ulottuvat kauas veteen, oksaiset, tuulen kaatamat puut ja terävät seipäät kavalasti väijyvät matalassa vedessä, jysäys niihin ei ole mieluista kanootille eikä siellä muutenkaan ole virrasta kulun apua. Me kuljimme siis yleensä samaa tietä kuin tukit.

Missä nyt istuimme veneissämme, juoksi joki tyynenä ja leveänä vetisen niittymaan keskitse. Tukit uinailivat auringon paahteessa ja jo hiljaisellakin soudulla kuljimme me pikavauhtia, noihin hitaihin kumppaneihin verraten. Joitakuita niistä oli väsynyt matkustamaan ja painunut pystyyn, niin että vain päätä hiukan näkyi veden päällä, varoittaen meitä lähelle tulemasta. — Sellaista se oli kulku, kunnes seutu muuttui.

Joki tuli virtavammaksi, me kuulimme matkan päästä Mankalan koskien kohinaa ja tukit alkoivat elää. Ensimmäiset olivat jo luistaneet alas koskesta ja ne, joiden vuoro sille ensin oli lähteä, kääntyivät vähitellen pitkin jokea. Väylä näytti sen tähden ihan selvältä, kuin koski alkoi meitäkin vetää. Hyvin säntillisillä aironvedoilla meidän oli helppo ohjata pursiamme alas kiiruhtavien matkakumppanien keskitse. Me kuljimme parempaa vauhtia kuin ne, ja sen tähden meidän ei tarvinnut peljätä mitään sysäyksiä jäljestä tulevilta. Onnellisesti pääsimme itse koskesta, ainoastaan säännöttömät pyörteet ja vasta-aallot sen alla olivat jäljellä. Mutta siinäpä olikin vastuksia ja vaaroja, me olimme joutuneet Skyllasta Karybdikseen. Tukit, jotka koski oli herättänyt unestaan, kiertelivät unen pöpperössä mikä minnekin ennen, kuin jälleen löysivät tietä edelleen. Pyörteen mukaan kiertelivät ne moneen kertaan takaisin pitkin rantaa ylös puoli koskeen, joka ne tempasi uudestaan virtaan aina uusien kumppanien seuraan. Siinä kiehui kuin padassa; monenmoisesti pyörrellen hyökyivät pölkyt rannasta toiseen ja sitte vähän matkaa alas päin, jossa ne taas oikullisesti asettuivat poikki tien. Ne olivat meille kiusana kuin lammaskatras ajajalle maantiellä. Ja siinä sekamelskassa meidän täytyi päästä eteen päin, mutta ei mielin määrin pujotellen. Kanoottia täytyi tarkkaan pitää virran suunnassa, heilahtaminen olisi kaatanut, ainoastaan hiukan saattoi kiertää, ja kuitenkin oli kartettava jysäyksiä, varsinkin vastaantuleviin tukkoihin. Mutta parempi kuin tehdä äkkikäännöksiä, kiertääkseen poikittain edessä kuohuvassa virrassa olevaa tukkia, oli laskea rohkeasti suoraan sitä kohti, se upposi siivosti kanootin painon alla.

Kulkutie muuttui joka sekunti. Mistä toinen kanootti juuri pääsi ihan helposti, siinä toisen piirittivät seuraavana silmänräpäyksenä joka taholta päälle tunkeutuvat hirret. Yht’äkkiä keräytyi tiheä lautta piiritetyn ympärille, ja kanoottimies sai tukeilla hypiskellen vetää jäljestään venettänsä avovedelle. Hienot tukit eivät kuitenkaan kantaneet miestaakkaa, niin että oivallinen jalkakylpy seurasi tuosta tukkilautalle noususta.

Me olimme jo päässeet neljä koskea, suurella vaivalla kantaneet kanootit jyrkkää kalliorantaa myöten viimeisestä viidennestä pahimman paikan ohitse ja taas nousseet venoihimme, kuin virrassa sen alla meitä kohtasi uusi vastus. Rannasta ulkonevalle kalliolle oli ajautunut uivia tukkeja suureen ruhkoon sulkemaan virtaa, joka painoi sille puolelle. Ja joka uusi tukki, joka siihen koski, saattoi tuon säännöttömän sulun horjumaan. Kaikki oli hyvin irrallisessa tasapainossa. Nyt piti päästä tuon uhkaavan paikan ohitse, koskematta siihen. Kaksi meistä oli jo onnellisesti päässytkin suvantoon ja kolmas tuli suoraa tietä ihan jäljestä. Mutta hänen seuraansa yhtyi pari noita epäluotettavia kumppaneja ja yhteiseksi tien pääksi tietysti tuli tuo vaaran paikka. Liian myöhä oli enää päästä syrjään, seuraavana silmänräpäyksenä sukelsi jo kanootti muutamain pitkällä olevien hirsien alle, jotka olivat juuri sen verran koholla vedestä, että kanootti paraiksi sopi uimaan niiden alatse. Ensimmäinen sysäys torjuttiin käsillä. Koska kanootti on niin kevyt, voitiin vauhti pysäyttää, ja kuin tukit olivat lujasti kiinni, oltiin selvittynä myöskin uhkaavasta vaarasta. Muutamalla voimakkaalla sysäyksellä hirsistä vapautettiin kanootti vankeudestaan. Vaan kova virta oli jo alkanut painaa sitä veden alle, niin että istuinpaikka vähitellen tuli täyteen vettä. Puolikylpyyn se seikkailu päättyi, mutta me opimme siitä, että rantaan ruhkoutuneet tukit ovat vaarallisemmat kuin vapaasti uiskentelevat. Näitä satunnaisia, yhä vaihtelevia ruhkoja on kartettava.

Muutamain päivien päästä olimme onnellisesti päässeet alas koko joesta, ja kuin Kyminsuussa otimme jäähyväset puisilta matkakumppaneiltamme, jotka yksitellen lipuivat lajitteluvajaan ja siellä kukin merkkinsä mukaan edelleen eri isäntien lauttapuomien sisään, meillä oli selvillä, että Kymijoki kyllä on oivallinen uittoväylä, mutta vaivalloinen, jopa vaarallinenkin tie kanoottimiehelle. Pienen merenlahden poikki näkyi nyt matkamme pää, Kotka, ja tukit myöskin olivat päässeet turvalliseen satamaan, sillä siinäpä on saha sahan vieressä joka laholla.

Ätsäristä ja Virroilta Poriin.

Helpotuksen huokauksella tervehdin junan lähtömerkkiä, kuin aamulla 8 päivänä kesäkuuta viimeinkin istuin matkaan valmiina vaunussa. Toukokuu oli ollut lämmin, kesän kaltainen, ja kaunis oli ilmoiltaan kesäkuun alkukin; pääkaupunki tuntui jo sietämättömältä. Nyt olin vapaa ja riensin taas kanoottimatkoilleni. Muutamain viikkojen viettäminen kanootissa oli edellisistä kesistä muuttunut oikeaksi tarpeeksi. Tällä kertaa oli matkaohjelmana meno Vaasan radalla Hämeen vesistön pohjoisimpaan päähän ja sitte lasku sitä ja Kokemäenjokea myöten merelle. Minä olin siis ostanut lipun Ätsärin asemalle, jonne kanootti oli muutamaa päivää ennen lähetetty tavarajunassa.

Ahdasta oli junassa, pääkaupunki muutti maalle. Ystäviä ja tuttuja oli kaikissa vaunuissa, muuttomatkalla huviloihinsa tai talonpoikaisseutuihin. Ja minä sain vastata tuhansiin kysymyksiin matkani tiedustelijoille: kanoottipukuni ilmasi, että aikeeni eivät olleet ihan tavallisia. Kyllä kymmenestikin olin jo ehtinyt kertoa samat asiat: että kanootti ei ole vaarallinen, että kanootti on oivallisin kulkuneuvo sisämaassa matkailijalle, että kanootti tuottaa enemmän virkistystä kuin makaileminen kesäasunnossa — kuin pysähdyimme Riihimäelle. Siellä tapasin yhden matkakumppaneistani, Itä-Suomen edustajan, viipurilaisen. Meitä oli nyt kaksi vastailemassa kysymyksiin: hän, ollen ensikertalainen, ei voinut vahvistaa minun sanojani omilla kokemuksillaan, mutta ehkä paljaalla läsnä olollaan, sillä hän ei ollut vielä koskaan istunut kanootissa, eipä edes nähnytkään käytettäväänsä venettä, joka oli sekin edeltä päin lähetetty tuonne ylös, ja kuitenkin hän oli kyllin rohkea heti antautumaan laajaan selittelyyn. Jos hän olisi kolme viikkoa myöhemmin tavannut niitä, jotka nyt niin epäuskoisesti kuuntelivat minun käännytysyrityksiäni, niin hän olisi ihan varmaan paremmin kuin minä saanut heitä käännetyksi, hän olisi silloin ollut elävänä, pitkältä matkalta palaavana esimerkkinä minun mietelmistäni.

Toijalassa tuli kolmas triumviraatin rengas, Länsi-Suomen edustaja, turkulainen.

Ätsärin asema on kuuluisa luonnonihanasta paikastaan, eikä ainoastaan sen tähden, että se on ikään kuin virkistävä kosteikko Vaasan radan seutujen yksitoikkoisuudessa, vaan myöskin verraten mihin hyvänsä ylistettyihin sisämaan paikkoihin. Täydestä sydämmestä yhtyen siihen lausuntoon päätimme päivämme. Mutta yöllä tapahtui ilman vaihdos. Jäätävä pohjatuuli karkoitti pois lämmön, taivas oli peittynyt pilveen, kaikki oli harmaata ja autiota. Ja me saimme edellisen illan mietelmiimme liittää sen vanhan lisäyksen, että auringon paiste ja tyyni ovat välttämättömät, ennen kuin sisämaan luonto voi viehättää. Auringon paiste ja tyyni, niin, niistä meillä ei ollut merkkiäkään, kuin läksimme vesille ensi kerran tällä matkalla. Eipä mieli suinkaan ollut iloinen soutaessamme ensimmäistä selkää, ja ensikertalainen meistä vakuutti ihan jyrkkään, että hän olisi luopunut koko yrityksestä, jos meillä olisi myötätuulen sijasta ollut vastatuuli. Näin nuristen pääsimme järven suuhun ja Inhan rautatehtaalle, ensimmäisen kosken niskaan. Ystävällinen kutsu viehättävälle aamupäivän kahville viivästytti alaslaskua, ja kuin viimein taas kävimme veneihimme, näyttivät kahvipöydässä lausutut onnentoivotukset heti toteutuneen, taivas selvisi ja samalla koko mieliala. Hyvä onnemme oli alkanut ja se seurasi meitä uskollisesti aina Poriin saakka. Kaikkialla, missä kävimme maissa, vakuuteltiin, että meidän tulopäivämme oli ensimmäinen poutapäivä pitkään aikaan, ja me puolestamme saatoimme vastata, että me tuskin olimme edes kastuneetkaan sateesta. Epävakainen sää vaihteli aina meidän eduksemme. Se oli minun vanha onneni kanoottimatkoilla tai ehkä ei minun, vaan yleensä kanootin.