Part 4

Näin ei ole kuitenkaan laita. Jos kysymme lappalaiselta itseltä hänen olojaan, niin saamme kuulla, miten tyytyväinen hän on kohtaloonsa, miten kiintynyt liikkuvaan elintapaansa, miten lämpimästi hän rakastaa maataan, sen villiä tuntureita, synkkiä saloja ja vuolaita virtoja. Lappalainen ei hylkäisi hinnasta mistään näitä elonmaitaan, vaikkeivät ne hänelle tarjoakaan mitään huolettomia päiviä. Eikä ihmekään, sillä kenpä on kerrankin liikkunut tuossa suuremmoisessa luonnossa, nähnyt noita jylhärantaisia tunturijärviä tai uinunut synkkävarjoisen salolammin partailla, hän kyllä älyää, miten mieli voi kiintyä tähän luontoon katkomattomilla kahleilla. Ja voimme olla vakuutettuja, ettei lappalaisen elämä ole vallan vailla suloakaan. Ahdas turvekota on lappalaiselle mieluinen ja kelpo koti, joka suojaa tarpeeksi häntä ja hänen rakastettujaan riehuvilta tuulilta ja lumimyrskyiltä. Järvet ja joet antavat hänelle tarpeeksi kalaa, ja porolaumoistaan saa hän mitä muuta tarvitseekin. Kun lisäksi ulkonaiset olosuhteet ovat suotuisat, niinkuin esim. kesällä, on hänen tyytyväisyytensä rajaton, mielialansa niin hilpeä, huoleton ja kadehdittava kuin se saattaa olla vain lapsilla ja nuorekkailla kansoilla. Tämän kirjoittaja näki eräässä lappalaisjuhlassa Jäämeren rannalla, kuinka huvitettuja kylän naiset olivat pallonlyönnistä, jossa he yksin olivat osanottajina. Paraillaan paistava keskiyönaurinko teki jo ajankin oudoksi, mutta muutenkin tuntui niin kummalta ja samalla kuitenkin hupaiselta nähdä tätä täysikäisten leikkiä, elämän valekuvaa, jossa ihminen luulettelee piilevän sen vakavuutta ja nauttii tästä sen pakkoa tuntematta. Ikäänkuin ei elo Jäämeren rannoilla sisältäisi tarpeeksi vakavuutta, tarpeeksi taistelua!

Mitä tulee lappalaisten _elinkeinoihin_, eivät ne suinkaan ole ijäti yhtäläiset, aivan samat tänään kuin ajanlaskumme alussa, vaan on niissäkin huomattavissa kehitystä, jos kohta sen kulku täällä on hidasta, sen aikaansaamat edistykset meidän mittapuumme mukaan mitättömiä. Vallankin Venäjän Lapissa ovat ajan vaikuttamat muutokset verrattain valtavia, elintavat melkoisesti mullistuneita.

Kuolan lappalaiset eli _skoltit_, kuten heitä kreikkalaiskatoolisen uskontonsa takia nimitetään, eivät enää ole vapaasti liikkuvia poropaimenia, he eivät ole todellisia tunturieläjiä, jotka telteissä asuen myötäänsä kuljeskelisivat porolaumainsa keralla laajoilla maa-aloilla. Lappalaisten etevin luonteenominaisuus, taipumus paimentolaiselämään, on heistä melkein kokonaan kadonnut, skoltit ovat tottuneet pois poronhoidosta, asettuneet useimmiten hirsistä salvettuihin tupiin asumaan ja ryhtyneet harjoittamaan kalastusta pääelinkeinonaan. Entinen elintapa on enään jälellä vain kuihtuneessa muodossa, nim. visseinä vuodenaikoina tapahtuvassa muuttelussa kalastussijoilta toisille.

Poroja, joita pidetään vain ajamista varten sekä lihan ja nahan tähden, ei skolttilaisperheellä ole tavallisesti 50-200 enempää, mikä summa riittää tyydyttämään välttämättömät tarpeet kylmimpäin talvikuukausien aikana. Ne käyvät kesän vapaina laitamillaan tai merenrannoilla ja kootaan Mikon päivän tienoissa yhteen. Tällä välin elättää kukin perhe itseänsä kalastuksella joko jokien suilla tai suurien sisäjärvien äärellä, jotka ikivanhoista ajoista ovat jotenkin tarkkaan rajoitettuja kullekin kyläkunnalle, ja missä joka perheellä on oma määrätty alueensa. Pyyntikaloja ovat etupäässä lohi ja kampela meren lähistöllä sekä siikalajit, lohi, harjus ja hauki sisävesistöissä. Kun kesäkalastus tavallisesti elokuussa lakkaa antamasta, muutetaan syyspaikoille pienempiin sisävesiin, joissa paitsi kalastusta harjoitetaan metsästystäkin, nim. riekkojen ja vesilintujen pyyntiä ynnä viime mainittujen munain keräämistä. Syyspaikoilla myös paimennetaan poroja, kunnes Joulun seuduissa on satanut rekikeliksi lunta, jolloin muutetaan talvipaikkoihin eli n.s. pogosteihin. Tavallisesti valitaan talvipaikoiksi seutu, jossa jäkälää ja polttopuuta on viljalta saatavissa. Useimmat talvikylistä sijaitsevat havupuun rajalla, s.o. lähellä viivaa, joka vedettäköön jotenkin niemimaan halki luoteesta kaakkoon. Talvikylissä ovat asunnot paremmat, ja muuten on se skoltin rauhallisin ja suloisin vuodenaika, jolloin hän melkein työttömänä nauttii kesäisten vaivojensa hedelmistä. Kun talven selkä on katkennut, hankitaan taas muuttoa. Ainakin ennen on skoltilla ollut erityinen kevätkalastuspaikka, jonne siirrytään pääsiäisen vaiheilla, mutta nykyään muutetaan kuitenkin useimmin talvipaikasta suoraan kesäkylään, mikä tapahtuu viimeisillä ajokeleillä.

Venäjän lappalaisten _asunnot_ ovat, kuten muidenkin lappalaisten, yleensä yksinkertaisia, mutta niissäkin on huomattavana perättäistä kehitystä, säännöllisesti esiytyviä perusmuotoja, jotka ovat kuvaavia tämän maakolkan rakennuksille. Vanhin asumus on teltta, jota käytetään matkoilla muutettaessa sekä metsästys- ja kalastusretkillä. Sen rungon muodostaa kolme koukkupäistä kannateseivästä, jotka ylhäältä sidotaan nuoralla yhteen (vrt. sivulla 42 olevassa kuvassa nähtävää kuivaustelineen puoliskoa). Näiden nojalle asetetaan yhdeksän muuta puuta, ja ympärille kiinnitetään nuorilla telttavaate (ennen muinoin porontaljoja), jättäen yläosan avoimeksi savun poistumista varten. Teltan pohjapiirros on ympyrä, ja keskellä sitä on tulisija, jonka yläpuolella riippuu kattila haahloista.

Sellaisen välimuodon kautta, jonka runko on juuri viitatussa kuvassa nähtävän koko telineen tapainen, johtuisimme sivulla 39 kuvattuun kotamuotoon. Kuten sen yhteydessä olevasta rungonkuvasta ilmenee, osottaa tämä harjapuulla ja useilla tuilla varustettu kotamuoto suurta kehitystä, nähtävää vankkuutta seisoakseen vakavana tuulissa ja tuiskuissa. Räppänä on siinä parantunut, ja tila kodassa tullut avarammaksi. Rungon nojalle asetetaan irtonaisia puita, ja niiden päälle petäjän tai kuusenkuoria y.m. tai suorastaan turpeita, ruohopuoli alaspäin. Katolla on painona kiviä, ettei tuuli pääse turpeita repimään, ja räppänän reunalla on toisinaan tuulen puolella kivilaakoja estämässä savua tunkeutumasta takaisin kotaan. Ovi on joko puusta, saranoissa kääntyvä, tai vain purjekankaasta.

Juuri kuvailtu kotamuoto on pohjapiirrokseltaan tavallisesti soikea, osottaen taipumusta kehittymään kulmikkaaksi, kuten alempana olevat kuvat esittävät. Niistä on kolmas otettu sivulla 39 kuvatusta kodasta, jossa sisäpuolella oli haljispuolikkaista laadittu yksinkertainen kehys. -- Mitä muuten tulee turvekodan sisustukseen, ovat siinä liesikivet keskustana, ja niiden kummallakin puolella on tavallisesti yksi puu maassa. Ensimmäisessä pohjapiirroksessa on sitä paitsi maantasainen sänkylava. Peräosa, n.s. _aarnesija_, ennen aikaan pyhä paikka ja tavallinen noitarummun säilytyssija, on joskus kuusenoksilla peitetty, sivupuolet taas tuoreilla koivunvitsoilla.

Onko seuraavalla sivulla kuvattu, kahdenkertaisella hirsialustalla varustettu ja pohjapiirrokseltaan (ks. viimeistä kuvaa tällä sivulla) nelikulmainen kota kehittynyt edellisestä vai eikö, jätän tässä sanomatta. Varmaa kuitenkin lienee, että se johtuu verraten myöhäiseltä ajalta, jolloin jo metalliaseita oli käytännössä. Selvittämättä jääköön sen nimikin "saamegoatte" (lapinkota), joksi sitä sen käyttäjät mainitsevat. Paitsi tässä kuvattua lapinkotaa Varsinskin kylästä on muista samallaisista tietoja vain Genetzillä Lumbovskin syyskylästä. Genetzin ilmotuksen mukaan on kodan alalta turve poistettu, jopa maatakin vähän kaivettu, muuten on kodan runko ja rakenne samallainen kuin Varsinskissa. Huomioon otettava seikka on Genetzin mainitsema, vielä 1850-luvulla tällaisessa kodassa tavattava pyhä peräuksi, josta metsämies kävi ulos ja sisään, jonka kautta veres liha tuotiin sisään ja josta vaimot eivät saaneet kulkea.

Kota ei ole Venäjän Lapissa enään ainoa, eikä edes tavallinenkaan asumus. Niinkuin telttaa käytetään vain satunnaisissa tiloissa, matkalla y.m., käytetään kotaa enimmäkseen vain hätätilassa, s.o. köyhyyden painamissa olosuhteissa, ja siellä missä oleskelu ei ole aivan pitkäaikainen niinkuin esim. syyspaikoilla, sekä toisinaan myös kesäaikanakin. Varakkaammat skoltit ovat melkein kaikkialla varustaneet itselleen kesä- ja talvikyliin hirsistä salvetun _tuvan_ tai _pirtin_, ja niin käy kota yhä harvinaisemmaksi muistoksi menneiltä ajoilta, tuo entinen rakastettu turvesuojus muuttuu vain kovaosaisen kodiksi, säilyen vain jäännösmuotona kaukaisiin aikoihin todistamaan tuleville polville heidän esi-isäinsä alkuperäisistä olosuhteista. Mainitussa Varsinskin kesäkylässä asui 18 perheestä vain 2 kodassa, ja samannimisessä talvikylässä oli v. 1889 Kihlmanin mukaan 20 hirsiasumusta ja 1 kota, kun siinä 1850-luvulla sen sijaan ei ollut useampaa kuin 2 hirsiasumusta. Muutto kodasta tupaan tai pirttiin näyttää siis tapahtuneen verrattain myöhään, mutta sangen väleen.

Tuvat ja pirtit ovat pohjoisessa vahvoista lankuista, metsäseudussa pälhimättömistä hirsistä salvettuja vähäisiä rakennuksia, leveydeltään pari syltä, pituudeltaan ehkä hiukan enempi. Vesikatto on joko yksivietteinen (vrt. sivulla 33 kuvattua majataloa, joka on lappalaistyötä) tai hyvin useasti harjakaskin. Välikatto, jos se on olemassa, on joskus taitettu, joskus tasainen. Permantona oli eräässä Kuolan vuonossa näkemässäni tuvassa vain risuja, kaikissa muissa oli se laudoista laadittu. Yhteen tai useampaan seinään on hakattu pieni, nelikulmainen akkuna. Tulensijana on joko leveäpesäinen takka, jolloin huonetta sanotaan tuvaksi, tai paistinuuni, joka huoneesta tekee pirtin.

Tuvat ovat nähtävästi Suomen puolelta saatua lainaa, sillä ne ovat ihan yleisiä läntisessä osassa Kuolan niemimaata ulottuen lähes itäpäähän asti, jossa Genetzin mukaan vasta Jokonskin talvikylässä tavataan ensimmäiset pirtit. Pohjoissuunnassa on esim. Rasnavolokissa Imandran järven yläpäässä 9 tupaa ja 3 pirttiä sekä Varsinskissa Muurmannin rannalla 9 tupaa ja 7 pirttiä. Että pirtit ovat syntyneet venäläisestä vaikutuksesta, todistaa uunin asema, joka on sama kuin yleensä Venäjällä, nim. uunin suu perälle päin kääntyneenä. Mitä muuten tulee asunnon sisustukseen, ei siihen kuulu muuta kuin penkin korkuinen lavitsa pitkin sivuseinää ja joskus toinen lyhyempi peränurkassa sekä pöytä. Viimemainittu näyttää kuitenkin olevan vain näkönä, sillä tavastaan istua permannolla jalat ristissä ja aterioida -- kodassa käytetyltä pöytälaudalta ei lappalainen ole päässyt tupaankaan muuttaessaan. -- Asunnot kylissä ovat toisinaan rakennetut hajajärjestykseen, toisinaan taas kahteen riviin kummallekin puolen raittia. Vähäinen kirkko tai pikkuruinen kappeli on useimmissa kylissä olemassa.

_Fyysillisiin ominaisuuksiin_ nähden ovat skoltit Jokonskin ja Varsinskin lappalaisten joukossa tekemäini havaintojen mukaan lyhyitä, 1,5-1,6 m. pituisia, naiset sitäkin pienempiä, pää on leveäkalloinen, poskipäät ulkonevia, otsa laaja, nenä lyhyt, juurelta leveä, tylppäpäinen, suuaukko suuri, silmien väri ehkä tavallisimmin ruskeahko, usein harmaansininen, tukka tummallainen, usein kuitenkin vaaleahko, parrankasvu on yleensä huono, sillä tapaa yli 30 olevia miehiä, joilla ei ole haiventakaan naamassa. Jalat ovat hiukan lenkosääriä, mikä seurannee siitä, ettei kapaloiminen ole tapana ja vaikuttaa sen, että käynti on vaappuvaa vallankin naisilla. Muuten on naisissa lappalaistyyppi harvemmin selvään huomattavissa, tapaapa niiden joukossa joskus sievänlaisiakin.

Kihlmanin havaintojen mukaan saattaa rodun ulkomuoto olettamaan lujaa vierasta sekaumista vielä nykyäänkin vallankin kauvemman aikaa merenrannalla sijainneissa kyläkunnissa. Lisättäköön tähän samaa valaiseva seikka yleisen Kannanlahdesta Jäämeren rannikolle käyvän kulkutien, eli "traktin" varrelta. Vaikka nim. lappalaiset yleensä ovat lyhyitä, näki siellä ainakin Sasheihan, Akkalan, Rasnavolokin ja Maanselän lappalaisten seassa miehiä ja naisia, jotka olivat tavattoman pitkiä ja vaaleanverisiä mutta kasvonpiirteiltään epäilemättömästi lappalaisia.

Lappalaisten _vaatetuksesta_ laulaa Peder Dass:

Oudot on vaattehet kansan sen ja kuori on kumma ja muinainen, mutt' koskaan se ei sitä hylkää.

Skoltit sen kuitenkin ovat melkein kokonaan hyljänneet ja pukevat itsensä useimmiten Venäjältä ostettuihin, käytettyihin, nykyaikaisiin vaatteisiin. Varsinskin kylässä näin minä ennen mainitussa lappalaisjuhlassa miehillä pitkiä käyntitakkeja, lakeijanpukuja kiiltävine nauhoineen ja nappeineen, raitaisia housuja, venäläisiä tasapesäisiä ynnä kaikenlaisia vormulakkeja, patiinia, puolikenkiä ja saappaita, kirjavia paitoja, jopa oli eräällä herrastelijalla silkkihuivi kaulassa ja toisella kokokalossit jalassa kesäisen juhlapäivän kunniaksi.

Naisilla oli kaikenlaisia heleitä mutta myös tummia värejä vaatetuksessaan, jona oli joko aitovenäläinen sarafaani esiliinan kerällä tai hame ja löysä röijy sekä uusinta muotia olevat kengät. -- Kansallisia vaatekappaleita olivat lappalaiset "ruohokengät" (niissä käytetään heiniä sukkien sijasta) poronnahkaisine varsineen. Näitä näin pojilla, mutta sangen yleiseen käyttävät niitä muutkin jokapäiväisissä oloissa. Niinikään oli naisten päähine enimmäkseen muinaislappalainen "veslin", joka näytti olevan Karjalan naisten "harakan" kaltainen, eroten siitä vain koristustavan ja otsakappaleesta kaarenmuotoisena ulkonevan lipun kautta. Tyttöjen päähine oli päältä avonainen kehys ilman mitään niskalle solmittavia nauhoja. Talvella käytetyt porontaljasta valmistetut päällysvaatteet ovat vielä lisättävät näihin lappalaisten muinaisesta kuoresta säilyneihin reliikkeihin.

Muuten ovat ainakin Varsinakin ja Jokonskin lappalaiset haluttomia muuhun toimeen kuin kalastukseen, he ovat verukkeita hakevia ja kiskomiseen taipuvaisia. Minulta vaadittiin Varsinskissa 6 ruplaa muutaman km pituisesta venematkasta, ja kun siihen en myöntynyt, ei luvattu kyytiä mistään hinnasta. Samoin oli varsin vaikeata saada opasta tuntureille, mutta niin sen kuin venekyydinkin hankintaan oli asukkaita suorastaan pakotettava korkeiden suosituskirjaini avulla. Ja korvaukseksi olisivat tyhjät konservilaatikot, veitset ja muut kapineet kelvanneet paljon paremmin kuin raha, jolla ei täällä ole sanottavaa arvoa.

Lappalaisten _kieli_, itsessään jo suuresti eroava Ruijan ja Suomen lapista, on Kuolan niemimaalla jakautunut useihin murteisiin, joiden eroavaisuutta yhäti edistää se hajanaisuus ja vähäinen yhteys, joka vallitsee alkuasukkaiden kesken. Sitä paitsi on venäjänkielen vaikutus lappiin ollut mitä mahtavin, se on tunkenut alhaisintakin hengenviljelystä osottavia sanoja tieltään, ja se on jo osittain tullut lappalaisten omaisuudeksikin, sillä venäjää solkkaa kaikkialla ainakin miehinen väestö. Ja missä lappalaiset ovat tulleet lähempään yhteyteen venäläisten kanssa, siellä on lapinkieli lakannut kokonaan kaikumasta, siellä on lapin kansallisuus kadonnut tuon mahtavamman elementin hyökyaaltojen alle. Niin on ainakin laita Ponoissa Kuolan niemimaan itäpäässä.

_Joikumista_ eli lappalaislaulua kuuli kirjoittaja kerran kulkiessaan Imandralla kyytiveneellä, jossa soutajina oli m.m. pari lappalaista. Laulaja oli nuori ja sievä tyttö, joka aikansa ratoksi hyvän purjetuulen puhaltaessa itsestään alkoi "joikumaan". Sanoista ei saanut selvää, mutta sävel oli matalaa, vaihdellen vain muutamissa harvoissa äänissä ja parissa tahtilajissa, jotka viimemainitut päinvastoin suomalaisia kansanlauluja olivat epätasaisia. Luonteeltaan oli laulu perin yksitoikkoista, läpeensä samankaltaista hyräilyä, jota ei voi sanoa kaihomieliseksi eikä pehmeäksi vaan pikemmin oudon vakavaksi, kuten on Lapin luontokin.

_Hautaustavoista_ kerrottiin, että ruumis haudataan siihen syvyyteen, jonka mittana on haudattavan pituus olkapäiltä tai toisen ilmoituksen mukaan vain vyötäreeltä jalkoihin, jossa viimemainitussa tapauksessa lasten haudat esim. eivät ole paljoakaan 3 korttelia syvempiä. Täten luullaan kai vainajan jäävän maan päälle. Kun on talvinen aika ja maa jäässä, poltetaan paikalla roviota, jotta routa pehmiää, ja hiilet ynnä kekäleet kootaan sitte kaikki haudan päälle. Pää sanottiin asetettavan länteen päin, mutta 46 sivulla kuvatulla hautuumaalla näkyi maanpäällisistä arkuista päättäen pää olleen asetettuna luoteen ja luodepohjosen väliin ja parissa vanhemmassa sekä parissa myöhemmässäkin ihan länteen.

Ruumis asetetaan tasapäälliseen arkkuun, kädet ristiin rinnalle, vasempaan käteen "Strashnij sud" (Viimeinen tuomio) niminen kirja tai sen lehti tai ei mitään, ja oikea käsi pannaan kuten ristinmerkkiä tehdessä. Otsalla on kulta- tai väripaperista kyhätty seppele.

Kirves, jota hautaa kaivettaessa on käytetty, kerrottiin jätettävän ruumiin viereen, ja lapio vietävän kotiin. Mittakeppi, jonka sijasta nyöriäkin käytetään, sanottiin heitettävän kuhun sattuu. Mainitulla hautuumaalla näkyi kuitenkin erään edellisenä talvena tulleen haudan pinnalla kirves, terä jalkapuoleen, ja lapio, pesä pääpuoleen päin asetettuna. Toisella hiukan vanhemmalla, maanpäällistä arkkua vailla olevalla haudalla oli niinikään lapio samassa asemassa, vaikka niitä muuten näkyi makailevan maassakin.

Millaiselta lappalainen kalmisto näyttää, selvennee paraiten kuvastamme, joka on otettu Mogiljnij ostrov (Kuolionsaari) nimisellä Imandran saarella. Se on pieni ja kumpuinen, mitä luonnonihanin saari, jota hautuumaanaan käyttävät Rasnavolokin, Bjelaguban ja Jokostrovan lappalaiset. Norjalainen Friis, jolla myös on kalmisto kuvattuna, ei voi löytää tarpeeksi sanoja kuvaillakseen sitä huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä, joka hautuumaanhoidossa muka ilmenee. Onko hän katsellut asioita toisilla silmillä, vai ovatko olot silloin (v. 1867) olleet huonommat, en osaa sanoa, mutta minä en samaa havainnut. Vain saaren solakka havumetsä näkyy niistä ajoin suuresti harvenneen arvatenkin hautojen kartunnan kautta.

Meikäläiselle ovat outoja nuo maanpäälliset arkkusalvokset, joita venäläisellä nimellä kutsutaan "grobnitsoiksi". Niiden perusajatuksena lienee olla kattona edesmenneen ikiasunnolle tai mahdollisesti kuvaannollisena kotina vainajan sielulle. Pääpuolessa on useimmiten pieni aukko, kulmikas tai pyöreä, joka nähtävästi kuvannee akkunaa. Jalkapäässä on taas kreikkalainen Andreaan risti tai vain keppi eli puikko, ja siinä toisinaan jumalankuva. Joskus on "grobnitsa" huolehikkaasti maalattu punaisille ja sinisille kolmioille ja leikkauskoristeilla somisteltu. Salvos on juureltaan kivillä tuettu, ja sitäpaitsi kuulutaan pään taakse asetettavan muuan suurempi kivi, sekä keskiruumista hiukan alemman paikan kohdalle salvoksen sisään toinen -- taikoja, joiden merkitystä minulle ei uskottu.

Varsinaisista hautuumenoista mainittakoon pyhän savun suitsuttaminen, joka tapahtuu sekä arkkuunpanemisen että haudan peittämisen ja "grobnitsan" laatimisen jälkeen. Tätä varten tuodaan puisella maljalla, ruukulla tai puisella valinkauhalla hiiliä kotoa.

* * * * *

Vallan valoisa ei ole lappalaisista antamamme kuva, mutta syy ei ole kirjoittajan, joka vaan on kertonut näkemiään ja kuulemiaan, vaan syy on itse aineen. Varjopilvet peittävät Lapin kansan menneisyyttä ja uhkaavat synkkinä sen tulevaisuuttakin.

Vielä puolivälissä tätä vuosisataa eleli lappalaisia Paanajärven ja Koutajärven tienoilla pohjoisessa Venäjän Karjalassa, vielä historiallisella ajalla on niitä asunut keski-Suomessa ja keski-Savossa, ja Kristuksen syntymän aikana vieläkin etelämmillä aloilla. Heikompina ovat he saaneet väistyä etäälle pohjolaan etelästä tunkeuvan maanviljelyksen tieltä. Mutta täälläkään he eivät ole saaneet olla rauhassa, tännekin on uutisasutus ja siirtolaisuus seurannut heidän kintereillään ja vieras vaikutus päässyt muuntelemaan heidän olojaan. Lappalaiset ovat vallankin Kuolan niemimaalla alentuneet porolappalaisista kalastajiksi ja jääneet monessa suhteessa takapajulle paimentavista heimolaisistaan Norjassa ja Ruotsissa. Ja kuitenkin on tämä meidän silmillämme nähtynä vain viljelykehitystä, sillä onhan se muutosta liikkuvasta elämästä vakinaisempiin asuntoihin. Tosiasia on lisäksi, että väestön lukumäärä Venäjän Lapissa on vähenemään päin, osaksi syntymistä suuremman kuolevaisuuden, osaksi venäläistymisen takia. Suruvoittoiselta näyttää niinmuodoin Kuolan lappalaisen tulevaisuus verrattuna hänen Skandinaavian tuntureilla elävään veljeensä, joka uskollisena porolleen on epäilemättä säilyvä rauhassa kaukaisiin aikoihin jäännöksenä kadonneilta ajoilta, muinaishistoriallisena kummituksena, jonka aluetta saartavat sivistyksen rajamaat.

[1] Käytettyjä lähteitä:

A. Osw. Kihlman: Bericht einer naturwissenschaftlichen Reise durch Russisch Lappland im Jahre 1889. Fennia, III, N:o 6.

G(enetz), A(rvid): Matkamuistelmia Venäjän Lapista. Suomen Kuvalehti 18778 ja 9.

J.A. Friis: En sommar i Finnmarken, Ryska Lappland och Nordkarelen. Tukholma 1872.

M.A. Castrèn: Nordiska resor och forskningar. Första bandet. Helsinki 1870.