Part 3

Purjehdusmatkamme pitkin Muurmannin rannikkoa oli aina sovitettava myötäisen merivirran mukaan, mikä taas riippuu nousu- ja pakovedestä. Ei se muuten tarjonnut juuri mitään vaihtelua, niin yksitoikkoista oli se alusta loppuun. Päivät seurasivat toisiaan tai oikeastaan tunnit, sillä ajanjakoa oli usein vaikea seurata, ja vain harvoja muistoja jäi mieleen, mutta muistiinpano-kirjat täyttyivät yksi toisensa perästä. Maisemat vaihtuivat, mutta aina olivat ne samanlaisia ja kaikissa puhui yksinäisyyden tunne niin valtavaa kieltään.

Varsinon kylässä heinäkuun puolivaiheilla päättyi Muurmanninmatkamme, ja siellä erosin minä kaipauksella tovereistani, joiden kanssa oli tuulet ja tyynet nähty. He jatkoivat tutkimuksiaan itäänpäin, minun oli siirryttävä Arkangelin kautta Vienan meren pohjoisrannikolle, ja venemiehemme kääntyivät purjehtimaan takaisin Kuolanvuonoon.

Molemmin puolin napapiiriä.

Puoli kesää olin viettänyt napapiirin yläpuolella ja nähnyt vain kaljua kalliorantaa, jota ei mikään saaristo suojannut, sekä synkkää merta, joka ei juuri milloinkaan ollut levossa, vaan tavallisesti joko maininkeina tai lakkapäinä laineina vyöryili.

Nyt olin jättävä nämät seudut, ja odotin vain laivan tuloa. Odotin koko kesäisen yön ja sain vielä kerran nähdä Jäämeren luonnon kesäyön auringon valossa.

Täyskultaisena kellui päivän ja yön ruhtinas pohjoisella taivaalla, toisinaan peittyen pilviin, ja muodostaen keskustan mahtavalle sädeglorialle, joka viuhkoili joka puolelle. Mutta alaspäin heitti se koko valovoimansa merenpinnalle, mikä välähteli ihan kuni tulessa. Ja täältä heijastui vuorien huipuille pronssivärinen hohde, riittipä vielä niiden rinteillekin heikkovarjoinen valaistus.

Puoliyö oli pian ohitse, taivas kävi sumeaan pilveen ja meri harmajaan aaltoiluun. Poissa oli tuo kaunis kultaus, ja kolkko vuoriranta oli taas entisen kaltainen. Ja päiväkauden sitä vielä laivalta katseltua katosivat sen piirteet taivaanranteen taakse. -- -- --

Olin nukkunut yön, ja kun herättyäni katsahdin ulos laivanikkunasta näin vihreätä nurmea ja puita. Syöksähdin kummissani kannelle, ja aivan oikein: me kuljimme leveässä virrassa, jonka molemmin puolin oli laajoja niittyjä, ja jonka rantoja reunusti kaunis koivikko. Kaikki oli vihantaa, hymyilevää, lämmintä. Lintujen liverrystä, lehmiä laitumella, niittomiehiä nurmella, tätä en ennakolta osannut odottaakaan. Eikä missään harmaita, alastomia, kuolleita kallioita, eikä aaltoista valtamerta. Olin päässyt äkkipäätä Jäämereltä Vienaan, syksystä keskelle kesää, ja se täytti mielen selittämättömällä sulotunnelmalla.

Lähenimme Arkangelin esikaupunkia, ja jo tulee höyrysahoja näkyviin toinen toisensa perästä, suuria ja komeita, kaikkiaan ehkä kymmenkunta. Ja laivoja on melkein kylki kyljetysten, skandinaavilaisia, englantilaisia ja ranskalaisia, kaikki puutavaran haussa, mikä jo lähtövalmiina, mikä kiireesti lastaten, mikä vasta saapuneena. Arkangeli onkin paljon suurempi puutavarain vientipaikka kuin mikään meidän kaupungeistamme, ja sen tervahovi, joka tässä on kuvattuna, lienee suurin maailmassa.

Kaupungilla on hyvä satama, mutta kun se suuremman osan vuotta on jäässä ja muita kulkuneuvoja ei ole ollut olemassa,. kun lisäksi elinkeinot pohjois-Venäjällä ovat kehittymättömiä ja vilja kallista, on Arkangelin kauppa viimeaikoina mennyt alaspäin. Tätä auttaakseen ja samalla koko pohjois-Venäjää uudestaan synnyttääkseen on Venäjän hallitus ryhtynyt moneen suurensuuntaiseen toimenpiteeseen.

Niinpä on Vologdan--Arkangelin rautatie viime vuoden kuluessa valmistunut ja liikenteelle avattu. Mitä vastuksia on ollut sitä rakennettaessa, ja minkälaisten tundrain ja nevain lävitse se kulkee, siitä antanee tässä oleva kuva jonkinlaisen käsityksen. -- Vuodesta 1896 on ollut tekeillä toinenkin rautatie, nim. Permistä Vjatkaan ja Kotlasiin (Suhonan ja Vytegran yhtymäkohdalle). Tämä tulee yhdistämään Kaarnan, Volgan ja Vienan vesistöt toisiinsa, ja sillä on epäilemättä oleva suuri merkitys ei ainoastaan pohjois- vaan myös itä-Venäjän ja länsi-Siperian kehitykselle.

Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen aikaansaamiseksi Vienanmerellä, Jäämerellä ja vieläpä Petshoralla on hallitus myöntänyt tuntuvia apurahoja Arkangeli--Muurmannin höyrylaivaosakeyhtiölle. Kun mainittu yhtiö täten oli tilaisuudessa pari vuotta sitte hankkimaan kuusi suurta ja komeata höyrylaivaa Englannista, on nykyään jokaikinen suurempi kylä Vienanmeren ja Muurmannin rannikolla kesäaikana säännöllisessä liikeyhteydessä muun maailman kanssa kerran viikossa.

Kun vielä lisätään sähkölangan laittaminen Muurmannin rannikolle, Norjaan ja Petshoran äärille asti, sekä muistetaan Katariinan sataman perustaminen, niin huomataan etteivät Pohjan peräläiset ole jääneet aivan osattomiksi hallituksen huolenpidosta.

Mutta jopa näkyy varsinainen ylienkelin (s.o. Arkangelin) kaupunki! Ensinnä siintävät silmiimme useiden kirkkojen kullatut kupoolit ja valkeavälkkeiset muurit, sitte suuremmat rakennukset -- m.m. valtavan laaja tullitalo -- ja viheriät puistot sekä vihdoin sadat purjealukset rannan äärellä ja lopuksi laiturit. Saavumme uudenaikaiseen, melkeinpä länsieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka vilkkaus ja komeus on niin häikäisevänä vastakohtana sille heikkoudelle, jonka piirissä vielä päivä sitten liikuimme. Siellä oli lisäksi seuranamme luonnonkannalla elelevät lappalaiset, täällä on taas vastassa hieno maailma, josta ensinnä muistuttivat heleän väriset päivänvarjot, hatut ja hansikkaat!

Arkangelin asukasluku lähenee kahtakymmentä tuhatta, ja siitä on suuri osa ulkomaalaisia. Sen vuoksi kaupungilla on länsimainen leimansa, ja vasta sen laiteilla astuu venäläisyys esille, josta myös muistuttavat rannalla olevat basaarit, "rynok" eli kauppakojuilla varustettu tori ja "traktiirit" eli anniskelut, vaikkakin näiden kylttejä kultaa epävenäläinen kirjoitus "Ystävysten tapaaminen", "Kultainen leijona" j.n.e. Juopuneita tapaa niillä tienoin runsaasti -- ainakin yksi ilmiö, joka on yhteinen napapiirin kummallakin puolella, niin Lapin kuin etelänkin asukkailla.

Vienan rannoilla.

Vienan meri, hyisen Jäämeren lahti, on suureksi osaksi tämän luontoinen. Kuitenkin on meren raivo täällä lauhtunut, tuulen leyhkä lämminnyt ja rannikkojen kolkkous kadonnut. Viheriä kasvillisuus verhoaa kauttaaltaan Vienan rantoja, jos kohtakin kuusi kääntää oksansa mantereelle päin ja mänty karttelee kallistuen tuulen voimaa. Mutta lahtien perukoissa ottaa luonto hymyilevän muodon, rannikot aukeavat vihanniksi vainioiksi ja leppeänä notkistaa siellä riippakoivu lehviään veden kalvoon.

Tämmöinen on luonto esim. Vienanjoen suulla, jossa Arkangelin kaupunki sijaitsee laajalla suistomuodostumalla. Olin kuvitellut Arkangelia mitättömäksi puukyläksi keskellä alastonta tundraseutua, mutta edellisestä selvenee, miten suuri oli kummastukseni saapuessani kaupunkiin, joka oli yhtä kodikas ja komea, kuin sen asema mainitun joen varrella ja reheväin ruohoaavikoiden äärellä oli viehättävä.

Olin päiväkauden oleskellut kaupungissa, nähnyt sen merkillisyydet ja väsähtäneenä istuin iltasella huoneessani avoimen akkunan ääressä. Annoin katseeni liidellä Vienan vienoilla laineilla, seurata milloin soutuvenettä, milloin purjetta kunnes ne katosivat näkyvistä. Aurinko alkoi vähitellen vaipua, ja ihana iltarusko seurasi sen jälissä. En ollut nähnyt Jäämeren rannoilla viipyessäni pariin kuukauteen auringonlaskua, siellä kun koko kesäkauden paistaa lakkaamatta, ja sanomattoman suloiselta tuntui sen vuoksi tämä luonnon ilmiö. Tuskin maltoin silmiäni irrottaa noista kultapilvistä, jotka reunustivat lännessä Vienan varsia, Perman avaroita aavikoita. Mielikuvitus johti minut tuhat vuotta taaksepäin aikaan, jolloin sama aurinko laskiessaan kultaili kukoistavan Perman vallan asuinsijoja, sen pyhää kalmistoa rikkaine jumalankuvineen, ja mieleeni muistuivat Karlin ja Thorer Hundin ryöstöretket, syttyvät riitaisuudet Novgorodin kanssa j.n.e.

Samassa, havahduin unelmistani, sillä tuuli kantoi korviini venäläisen kansanlaulun sävelet:

"Äiti, äiti, älä soimaa, että häntä lemmin näin, eihän ole mulla voimaa irti päästä lemmestäin, enkä tiedä, miten lienee tunkenut se rintahain. Mihin se mun viimein vienee, sit' en tiedä, lemmin vain."

Tähän taukosi kaunis laulu, joka oli kuulunut ylempänä olevasta kerroksesta, ja kun hetkisen päästä puutarhaan ilmautui punaposkinen ja suloinen talontytär, Marfa Adamova, arvasin, että se oli ollut hän, joka äsken tunteitaan vuodatteli. Mutta iloiset liikkeet ja myhäilevät huulet näyttivät lemmentuskain väleen väistyneen.

Pitkä ei ollut pysähdykseni kaupungissa, sillä ensi laivalla oli minun jatkettava matkaani takaisin Lapin raukoille rajoille, tällä kerralla Vienanmeren luoteisiin seutuihin.

Matkalla sain poiketa m.m. Solovjetskoin kuuluisaan luostariin, joka sijaitsee samannimisellä saarella Vienan meren länsiosassa ja johtaa päiviään 1400-luvun alulta, jolloin kahden valamolaisen munkin sanotaan se perustaneen. Näiden miesten pyhitetyt jäännökset lepäävät luostarin tuomiokirkossa ja vetävät joka kesä tuhansia pyhiinvaeltajia Solovjetskoihin kaikilta Karjalan, Lapin ja Vienan ääriltä. Käydessäni kirkossa oli siellä mitä monilukuisin rukoilijajoukko, joka kilvalla kiiruhti ostamaan siunattuja vahakynttilöitä sytyttääkseen niitä pyhimysten alttarille. Ja ikäänkuin palkkioksi sai jokainen vuoronsa perään suudella pyhimysten kuvaa ja tulla suitsutetuksi pyhällä savulla, joka täytti kirkon korkean kupuholvin. Tuntui niin keskiaikaiselta, taiantapaiselta tämä katoolisen pyhän toimituksen muodossa harjoitettu anekauppa, mutta peräti mieltä ylentävää oli tuo uskonnollinen hartaus, joka valtasi pyhiinvaeltajajoukon.

Valamoon verrattuna jää Solovjetskoin luostari paljo jälelle sekä maineeseen että ainakin hienouteen nähden. Eikä ihme, sillä edellinenhän sijaitsee melkein Pietarin porteilla, toinen kaukaisen Vienan meren keskellä. Mutta kirkon ja sivistyksen historiassa on Solovjetskoilla kyllä arvokas sijansa venäläisen pohjolan käännytyksessä, ja ettei sen työ ole tapahtunut ilman sitkeätä vastustusta, ilman taistoa ja tappeluita, siitä todistavat luostarin jykevät harmaakiviset suojamuurit.

Kannanlahdessa, Vienan meren luoteisimmassa vuonossa oli ensimmäinen pidempi pysähdys tapahtuva matkallani. Tämä seutu on epäilemättä Vienanmeren kaunein. Nouse vain kylän itäpuolelle kohoavalle 300 metriä korkealle Ristivaaralle, niin näet mitä ihanimman taulun, jonka keskustana on parikymmentä virstaa pitkä Kannanlahti satoine saarineen ja luotoineen, mitkä näyttävät siellä alhaalla pelästyksissään hajauneelta lintuparvelta. Ja itse kylä kolmen kirkkonsa ympärillä näyttää niin pieneltä, niin somalta kauniin vihantain "peltojensa" keskellä [Niin nimittävät asukkaat ylpeydellä nurmitilkkujaan, sillä mitään peltoa ei heillä ole, eikä mikään viljalaji menesty täällä. Ainoat elinkeinot ovat kalastus ja vähässä määrässä harjoitettu karjanhoito.], vuolaan Nivajoen kummallakin rannalla. Joka puolella ympärillä kohoaa taas tuntureita toinen toistensa takana, kaikki jykeväharteisia jättiläisiä, joista äärimmäiset häämöttävät sinervässä autereessa.

Taikka käyös tuonne lahdelle soutamaan, kun sää on tyyni, niin näköpiirisi on tosin saarrettu, mutta sitä kauniimmilta näyttävät nuo terävähampaiset kuusikkosaaret ja rantoja vartioivat silopiirteiset tunturit, jotka heittävät tumman varjonsa syvälle juurellaan päilyvään vuonon veteen. Iäti unohtumaton ja rauhaisa on tämä kuvaelma, mutta miksikä? Siksi, ettei sitä paina liika suuremmoisuus, ei hento vienous, se ei ole jylhä eikä hymyilevä, toisin sanoen, siksi että täällä tuntuu pohja ja etelä, tunturi-Lappi ja saaristoluonto ojentavan kättä toisilleen, syleilevän ja sulautuvan toisiinsa.

Vienan meren koko pohjois- ja länsirannikolla ovat asukkaat "pommerilaisia", s.o. venäläisiä ranta-asukkaita, mutta heti vähän matkan päässä sisämaahan päin on väestö puhtaasti lappalaista tai karjalaista. Pommerilaiset ovat vanhaa, puhtaasti venäläistä siirtokuntaa, kuten todistaa m.m. niiden fyysillinen yleisluonne: vaalea veri, siniset silmät, melkoinen pituus, hyvä parrankasvu sekä useat perityt muistotarinat. Muutamissa kylissä pohjoisrannalla, esim. Kusrjekaassa tuli väkisinkin ajatelleeksi venäläistyneitä lappalaisia nähdessään lyhyttä, leveänaamaista ja hidasliikkeistä väkeä. Lappalaiset talvipukineet, peskit y.m.s. vaatekappaleet pommerilaisilla näyttäisivät viittaavan samaan, mutta rakennusten puhdaspiirteinen venäläisyys taas puhuu vastakkaista kieltä.

Niemellä, jolla Jumalanäidinkirkko Kannanlahdessa sijaitsee, näytettiin minulle noin kuutiometrin suuruista kiveä, jonka sileän päällipinnan reunaan oli hakattu useita korttelin pituisia koroja. Kiveen liittyi taru, jonka mukaan paikalla on ennen ollut luostari, ja kun viholliset hävittivät tämän, kätkivät muka munkit rahansa kiven alle, piirtäen siihen yhtä monta koroa kuin rahoja oli tuhatluvuin.

Miten lieneekään tuon aarrejutun laita, saattaa luostarinhävityksessä olla kuitenkin jotakin perää, ja ehkäpä se on tapahtunut kuningas Juhanan aikuisen Venäjän sodan aikana, jolloin Pohjanmaan talonpojat Juho Vesaisen johdolla ryöstivät m.m. Kannanlahden silloisen kaupungin ja levittivät tulta ja vainoa aina Jäämeren kaukaisille rannikoille asti.

Matkaohjelmaani kuului paitsi Vienan meren pohjoisrannan tutkimista, myöskin käynti Imandralla. Lähdin sinne lappalaisten saattajain kerällä, joita oli kaksi miestä ja yksi nainen. Näiden oli soudettava minua järvien ja suvantojen yli ja jalkataipaleilla autettava valokuvauskoneen y.m. kapineiden kannossa. Ei ollut juuri joutuisaa kulku heidän seurassaan, sillä ainakin joka puolen tunnin kuluttua piti levätä, ja silloin tällöin tshaijutkin keitettämän. Kummastustani herätti kun tuo nainen eli oikeammin tyttö vähän väliä kiersi palturitupakan itselleen kehuskellen sitä niin perin "makeaksi", että minunkin oli vähällä vesi kielelle herahtaa, vallankin kun olin tupakan jättänyt pois matkaeväistä.

Imandran järvellä havaitsin pian, etteivät lappalaiset ainakaan mitään merimiehiä ole. Jos vähänkin vene kallisteli tai laine roiskautti vettä sisään, niin vapisi ja siunaili vallankin akkaväki, istuen veneen pohjalla ja pidellen molemmin käsin laidoista kiinni.

Matkustajia varten on Imandran--Kuolan väliselle kulkureitille laitettu asemia eli majapaikkoja, ja yhtä semmoista Imandran rannalta esittää seuraavalla sivulla oleva kuvamme. Eivät ne ole vallan hääviä, ja jotkut ovat siksi hataria, että päivä paistaa raoista ja nurkista sisään. Erääseen sellaiseen satuin minä Jaakonpäivän yöksi, ja kun sattui olemaan pohjatuuli, en voinut vilulta saada hetkeksikään unta, vaikka olin täysissä ja päällepäätteeksi jotenkin vahvoissa vaatteissa.

Korkeat tunturit reunustavat Imandran rantoja, ja niistä on vallankin itärannalla kohoava, 1,200 metrin korkuinen Umptek kuulu sekä vuorilajistaan -- se muodostaa suurimman nefeliinisyeniittialueen maailmassa -- että luonnonkauneudestaan. Suurenmoisena, mielikuvitteen tapaisena, melkeinpä hurjana esiytyy se silmiisi terävine rotkoineen ja keilamaisine huippuineen, jotka sen niin selkeästi erottavat muista pyöreäharteisista tuntureista. Alempana sen hurjuus lievenee, muodot pehmiävät ja juurellaan, missä tummanvihreä metsä kattaa sen kupeita, alkaa se käydä viehkeäksi luonteeltaan, vallankin noissa pyöreäuomaisissa jokilaaksoissa, joiden pohjalla kristallikirkkaat tunturipurot hyppelehtien kiiruhtavat kulkuaan. Umptekilla on alppiseutujen kasvullisuus suureksi osaksi edustettuna. Ylinnä, jossa paikoin ikuinen lumi peittää vuorta, ei tietysti ole mitään elollisuutta, mutta alempana alkaa hopeanharmaa jäkälä, vienosti välähdellen auringon paisteessa, ja siellä ovat parin kolmen tuuman pituinen tunturipaju y.m. napaseutukasvit kaivautuneet sammaleen suojaan. Vielä alempana kasvisto tietysti rikastuu ja monistuu, muuttuen yhä tutummaksi; yhä vankemmaksi metsäksi.

Jos Umptek on Imandran helmi, on Imandra vuonoineen, saarineen, salmineen ja tunturirantoineen koko Lapinmaan helmi. On varmaa, että Venäjän Jäämerenrata kerran valmistuneena tulee synnyttämään suuren matkailijatulvan tänne, missä sisä-Lappi ihanimpana näyttäikse.

Ensimmäinen kylä Kannanlahdesta itäänpäin on 90 virstan päässä sijaitseva Porjeguba, jollen nim. ota lukuun puolivälillä olevaa viisiperheistä karjalaista siirtokuntaa Kolvitsgubassa. Erämaisempaa ja jylhempää seutua kuin Porjeguba en minä ole koskaan missään tavannut, se kun sijaitsee saarien sulkeman vuonon etäisessä perukassa, korpien keskellä. Vastakohtaisen vaikutuksen teki suurehkon höyrylaivamme poikkeaminen tänne ilman mitään muuta asiaa kuin heittää minut sattumalta ohikulkevan akan veneeseen, siinä päästäkseni parin virstan päässä olevaan kylään. Ja kummoiseen kylään? Ehkä kymmenkunta mitä rähjäisintä, puutetta ja kieltäymystä todistavaa talopahaista muodostivat koko kyläkunnan. Lisäksi olivat asukkaat ainakin entisiä starovertsia eli vanhauskoisia, jotka karttelevat "pakanain" käyttämiä astioita, eivät polta tupakkaa, sekä kirkollisissa menoissa eroavat valtionuskonnosta. [Mitä tulee ensin mainittuun seikkaan, niin noudatti sitä minun edempänä mainittu oppaani ankarimmalla tavalla. Hän ei tahtonut juoda teetä minun "saastaisesta" kupistani, vaan hörppi sitä suoraan kattilastamme, joka sen jälkeen oli pestävä oikein hiekan keralla. Muuten kuuluu starovertsien uskonnollisiin menoihin ankara paastoaminen lapsuudesta asti, pitkät hartauden harjoitukset omain kirjain ja pappien johdolla, sekä ristinmerkin tekeminen pikkusormella, nimettömällä ja peukalolla -- oikeauskoiset tekevät sen peukalolla, etu- ja keskisormella. -- Kuten tiettyä, syntyi starovertsien uskonlahko patriarkka Nikonin v. 1666 toimittaman uuden raamatunkäännöksen ja kirkonmenojen parannuksen johdosta.] Olin niinmuodoin joutunut oikeaan erakkoseutuun ja kun iltasella yksin valvoskelin ja järjestelin tutkimustuloksiani, kun ulkona oli pimeä, sade pieksi ikkunoita ja tuuli ulvoi nurkissa, silloin tunsin omituista ahdistusta, sanoin kuvaamatonta kaihoa täällä maailman yksinäisimmässä sopukassa.

Porjegubassa olin saanut vihiä tärkeästä jonkun peninkulman päässä veteläin soiden takana olevasta geoloogisesta muodostumasta. Palkkasin luotettavan mutta kalliin oppaan, varasin eväitä muutamaksi päiväksi ja niin lähdin oikealle erämaanvaellukselle.

Löysin täten suurenmoisen ja kauniin vierinkivimuodostuman, äärimmäisen jatkon meidän Salpausselällemme, tuolle jääkautiselle päätemoreenille joka on kerrostunut maajään reunalle jäätiköiden ja jäävirtain alaskuljettamasta sorasta, ja jonka alkupää on tavattavissa Norjan etelärannalla, mistä se jatkuu poikki keski-Ruotsin ja Suomen Venäjän Karjalaan.

Tähän otetut kaksi kuvaamme esittävät kohtia tästä soraselästä Venäjän Lapissa, jossa se esiytyy niin viehättävänä rämeiden ja korpien keskeisenä kankaana. Toisessa kuvassa näkyy sitä paitsi nuotiovalkeamme, jonka paisteessa me vietimme yömme, ja jonka savu oli aijottu karkoittamaan sääskiä. Nämä ovat täällä oikea maanvaiva, ja monet ovat keinot niitä vastaan. Päivin käytetään hyttysmyssyjä pään ympärillä, ja naama on vähän väliä voideltava lavendeli- tai pikiöljyllä tai lysoolilla. Yöllä taasen on harsolla suojeltava kasvot ja kädet, ja suloiselta tuntuu sen verhossa kuunnella hyttysten ynisevää soittoa ympärillään. Ryömivää mäkäräistä ja pientä polttiaista vastaan on kuitenkin ihan avuton, ja vallankin edellisen pistos on niin myrkyllinen, että siitä saa ihossaan kantaa merkkiä monta kuukautta jälkeenpäin.

Porjeguban jätettyäni siirryin minä kylästä kylään venekyydillä, joka on järjestetty venäläisten virkamiesten matkoja varten, ja jonka saannin aivan mitätöntä kyytipalkkaa vastaan teki minulle mahdolliseksi Arkangelin kuvernööriltä saamani kyytipiletti. Tämän näyttäminen teki aina tehokkaan vaikutuksen, ja sitä vielä lisäsi tutustumiseni piirin stanovoihin (nimismieheen), joka ennakolta oli ilmottanut tulostani. Niinpä kuulin, että eräässä kylässä olivat kyytimiehet odottaneet viikkokauden saapumistani uskaltamatta poistua heinänkorjuullekaan, joka juuri par'aikaa tapahtui.

Elokuun 11 p:nä saavuin Kusomenin kylään, johon tutkimusten! piti päättyä. Mainittu kylä, jonka 140 talosta suuri osa vuosi sitten paloi poroksi, sietää tulla mainituksi sen vaaran takia, joka lakkaamatta lupailee sille häviötä. Kylä sijaitsee nimittäin äärettömän suuren lentohietakentän keskellä, ja tämän tuiskuaminen uhkaa vähitellen haudata koko kylän alleen. Syynä hiedan lennäntään on nähtävästi metsän hävitys. Kerrottiinkin lähemmäs sata vuotta sitten olleen halkometsää parin virstan päässä kylästä, kun sitä samoinkuin laidunmaatakaan ei nykyään ole peninkulmaa lähempänä. Muuan 55 vuotias mies kertoi poikana uineensa kylän länsipuolella olevassa järvessä, joka oli noin virstan pituinen ja parin sylen syvyinen. Nyt oli syvänne ihan kuiva, hiukan notkolla vain. Kylän seitsemän vuotta sitte rakennettua kirkkoa ympäröivät ainakin puolentoista sylen korkuiset hietavallit, vaikka kirkon sanottiin alkujaan tehdyn aivan sileälle paikalle. Ja joka vuosi täytyy useita taloja repiä alas ja rakentaa uudelleen ylemmälle paikalle, kun jo ovat joutuneet niin hiedan valtoihin.

Kusomenin kylässä piti minun yhtyä toisiin matkatovereihini, ja niiden kanssa palata Vienanmeren, Äänisen, Syvärin, Laatokan ja Nevan tietä takaisin kotimaahan. He olivat kuitenkin jo lähteneet viikkoa varemmin, ja yksin sain sen vuoksi astua laivaan, jolla pian jätin taakseni Kusomenin tyrskyisän hiekkarannan ja suruiset Turjan tunturit.

Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.[1]

Vajanainen ja hämärä on yleensä käsityksemme Lapista ja kenties vielä enempi sen asukkaista. Tiedämme, että Lappi sijaitsee siellä, missä "rurjat palavat", ja että siellä asustaa autioilla tuntureilla ja laajoilla lakeuksilla poroineen kiertelevä kansakunta, jonka elo meidän mielestämme on paljasta ponnistelua, taukoamatonta taistelua kehdosta hautaan asti. Tyly ilmasto, karu luonto ja alituinen muutteleminen tekevät meidän mielestämme elämän työlääksi ja kolkoksi, riistävät siltä kaiken viihtymyksen ja ilonpidon. Eikä meistä näytä ikuisilla kehityslaeilla olevan lappalaisiin nähden mitään merkitystä, vaan oletamme tavallisesti Lapin kansan sitte vuosituhansien pysyneen samalla alkukannalla, jäykistyneen yhtä muuttumattomiin ja yksitoikkoisiin muotoihin kuin se ylhäispohjöinen luonto, joka sitä ympäröi.