Part 2

Kaksiviikkoisen matkan jälkeen olimme siis perillä. Tästä ajasta olimme olleet kymmenen päivää merellä ja siitä enemmän kuin puolet ankaran aallokon alaisia. Sanomattakin saattaa kuvailla niitä tunteita, jotka meidät vakasivat astuessamme vihdoinkin jalallamme päämaalinamme olleen mantereen maaperälle.

Kuolanvuonosta Kalasaarelle.

"Täysi kesä on tullut", kirjoitettiin meille Kuolan Keskivuonosta jo muutama viikko ennen saapumistamme. Saimme kuitenkin havaita, että tämä tiedonanto oli käsitettävä jäämeriläisten tavalla, sillä kesäntulo siellä merkitsee vain maan paljastumista lumen alta. Nurmella oli, jos tätä sanaa voi ollenkaan käyttää, kalpea kevään väri, matala koivuviidakko oli nähtävästi vastikään ehtinyt lehdelle kehittyä, ja ilma oli tuoretta, viilakkata huhtikuun ilmaa.

Kirjoittaja oli suomalainen kapteeni D.J. Sjöstrand, osanottaja ennen mainittuun suureen Kuolan retkeen, mies, joka monien kirjavien elämänvaiheitten jälkeen on häätynyt Jäämeren rannalle kauppaa ja kalastusta harjoittamaan. Hänen piti auttaa meitä matkavarustuksissa aikomaamme purjehdusmatkaa varten Kalasaarelle ja pitkin Muurmannin rannikkoa, ja pysähdyimme siis joksikin ajaksi hänen luokseen.

Tällä ajalla teimme me, retkikunnan nuorin jäsen ja minä, matkan Kuolanvuonon perukkaan rantamuodostumain tutkimista varten ja käydäksemme katsomassa Kuolaa, tuota kuolevaa kaupunkia, joka mahtisanan voimasta saa väistyä paremmin luonnon suosiman Katariinan sataman tieltä, mihin nyt jo on siirretty kaikki Venäjän Lapin oikeus- ja hallinnolliset virastot.

Purjehdimme hiljalleen ohi verraten hempeiden vuorirantain, joiden kupeita verhoaa alussa hentouttaan kainosteleva, mutta etempänä yhä varttuva koivumetsä, minkä vihannuudessa silmä mielellään viivähtää pitkän aikaa oltuaan sitä näkemättä. Yläälle ei kuitenkaan metsä jaksa täällä nousta, sillä jo 100 metrin korkeudella kyyristyy se kokoon, jättäen tunturin vain jäkälän peittämänä kohoamaan yläilmoihin.

Vain siellä täällä pistäytyy Kuolanvuonon partaalla metsikön povesta esille kurjannäköinen turvemaja, n.s. "gammi", jota ympäristöstä erottaa ainoastaan majan katosta nouseva savupatsas. Onpa kuitenkin eräällä pienellä saarella kokonainen kyläkin, s.o. neljän lappalaisen perhekunnan kesäsiirtola. Perheistä asui kolme lankuista salvetuissa, mitättömän pienissä tuvissa, "pyrt", ja neljäs maakodassa -- muita rakennuksia ei koko kylässä ollut.

Astukaamme sisään tuohon maakotaan! Matalasta ovesta kyyristäytyen joudumme outoon, pari syltää kumpaannekin olevaan kotukseen. Katossa on räppänä, josta näemme hyvän kappaleen taivasta, ja räppänän alapuolella liesikivet. Ainoan ja paraan istumapaikan tarjoavat oikeassa ovinurkassa olevat puunpilkkeet. Vasemmalla puolella kotaa on nim. emännän ja lasten yhteinen sänky eli "krovat", s.o. muutamia maan päällä olevia laudan pätkiä ja oikealla on isännän vuode, paljas porontalja. Kodan peräosassa on pöytä, "tylj", s.o. parin rinnakkain maassa lepäävän puun, "polt'in", päällä oleva irtain lauta, ynnä pari pikku tynnyriä leipomista varten sekä jumalankuva matalalla hyllyllä. Alakuloiselta ja ahtaalta tuntuu tämä maja, mutta suruttomilta, avomielisiltä ja ystävällisiltä sen likaiset asujat.

Kesätoimenaan harjoittavat ne kalastusta, ja vähän väliä vilkaiseekin isäntämme, kodan seinämään jätetyistä kurkistusreijistä, eikö rantaan lasketun verkon polot ilmoittaisi jonkun lohen joutuneen pyydykseen. Sen varalle on verkon päistä johdettu köydet kurkistusreikäin kautta kotaan, jotta hän heti voisi vetää verkon lähemmäs rantaa ja sitte kiirevilkkaa juosta sitä vetämään maalle.

Kun olimme iltasella päässeet perille Kuolanvuonon perukkaan ja ollen levähtäneitä miehiä, lähdimme heti vaeltamaan vaarojen rinteille. Tunti vierähti toisensa jälkeen, ja yhä olimme me vaan hommassa, sillä pimeätä eli yötä ei kuulunut ensinkään. Täällä ei tosiaankaan olla riippuvaisia tavallisesta porvarillisesta ajanjaosta, vaan lähdetään liikkeelle kun halutaan, tullaan perille kun päästään ja tehdään työtä kun tarvitaan olipa sitte kello 12 päivällä tai yöllä. Saattaapa "puolenyön" tienoissa suorittaa esim. mitä suurinta tarkkuutta vaativia mittauksia yhtä hyvin kuin konsanaan päivällä. Myöhemmin ilmain käytyä lämpimämmiksi, käänsimmekin usein päivät öiksi, jolloin eivät kuumuus ja sääsket vallan pahasti rasittaneet.

Kello oli kolmen korvissa aamulla kun meitä alkoi ahdistaa sekä nälkä että väsymys, jonka vuoksi suuntasimme kulkumme lähellä olevaa Kuolan kaupunkia kohti. Päädyimme sen itäpuolelle, jossa meitä oli leveä Kuolan virta erottamassa kaupungista. Ihmisiä kyllä oli vastarannalla liikkeellä, mutta eivätkö liene kuulleet ehätyshuutojamme vai vaivasiko tylyys heitä, mutta mitään venettä ei kuulunut. Kärsimättöminä jätimme lopulta kaupungin ja käännyimme takaisin veneellemme. Mutta silläkin taholla oli tie pystyssä. Se oli pakovesi, joka oli paljastanut lietteisen rannan niin pitkälle, ettei ollut mahdollista mitenkään päästä veneellemme ennen nousuvettä.

Siihen olimme nyt viskatut asumattomalle rannalle uupuneina ja hiukaisevin vatsoin, johtuen väkisin mietiskelemään elämän kolkkoutta. Mutta älähän, jonkun matkaa käytyämme ilmautui eteemme pikkuruinen kalastajamaja. Vieläpä oli sattuma asettanut niin, että sen asuja oli muuan Kuolanvuonon suomalaisista siirtolaisista, joka kuultuaan meidän olevan Suomesta, otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan, tuoden heti esille tuoreimman lohen minkä oli apajastaan saanut. Se siroiteltiin suolalla ja paistettiin majassa olevan kamiinin rautalevyllä. Ja maukkaampaa ateriaa emme kumpikaan muistaneet ikinä nauttineemme kuin tämä varhainen aamiaisemme, vaikkei siihen kuulunutkaan muuta kuin leipää ja kalaa; mutta kalapa olikin tuota maankuulua jäämerenlohta. Olemuksestamme nauttien heittäysimme hetkeksi ruohikkoon majan edustalla. -- Sanomattoman ihana oli aamu ja kerrassaan haaveellisena esiytyi pohjolan luonto. Nurmikossa päilyivät kastepisarat, koivut lahden partahilla suhisivat toisilleen öisiä unelmiaan, ja pienoinen puro riensi solisten sukeltautumaan vuonon veteen. Etäämmällä välkkyivät vaarain laet hattarain halkeamista tunkevien valonsäteiden syleilyssä, mutta metsikössä niiden liepeillä viipyivät vielä tummat varjot. Koko luonto tuntui niin ihastuttavalta hiljaisessa, kirkastuneessa loisteessaan, ettei kynä sitä kykene kuvaamaan. Mutta tähän ihastukseen yhtyi kuitenkin yksinäisyyden jopa kolkkouden tunne, melkein samoin kuin jänöseen, joka varovasti tulla lyypäköi edessämme olevalle nurmikolle, mutta vainuten meidän epäystävällisiä aikeitamme katosi saman tien pensaston peittoon.

Mainitsin pakoveden estäneen meidän pääsyämme veneellemme. Tämän kuun vetovoimasta riippuvan säännöllisen meriveden nousun ja laskun eli vuoksen ja luoteen erotus täällä on sangen tuntuva: noin 3-4 metriä. Se on paljon verrattuna siihen, että se Suomenlahdessa ei ole enempää kuin desimetri, mutta vähän siihen nähden esim. kuin Bristolin kanavassa vuoksen ja luoteen erotus on 15 metriä. Sekä nousu että lasku vaihtelee ihan säännöllisesti kuusituntisilla väliajoilla, ja missä rannat ovat matalat, siellä paljastuvat ne pakoveden aikana virstottain ulohtaalle päin, kuten esim. Vienanmeren pohjoisrannalla, josta meidän kuvamme on otettu osottamaan kuivalle jäänyttä kalarantaa. Tätä luonnonsuhdetta osaavat sikäläiset asukkaat käyttää hyväkseen kalastuksessa. Niinpä harjoitti meidän vasta mainittu maamiehemme Kuolanvuonossa oikeata "kuivalla kalastusta", joka tapahtuu siten että pakoveden aikana kuivuneeseen vuonon pohjaan on syvistä verkoista laadittu meidän katiskaimme tapaisia sokkeloja, "tainik'eja", ja niihin eksyvät nousuveden muassa vuonoon pyrkivät lohet. Seuraavan pakoveden aikana käydään sitte kokemassa pyydyksiä, joten saaliin voi korjata melkein jalkojaan kastamatta.

Tältä ensi retkeltämme palattuamme oli jouduttava pitkälle purjehdusretkellemme Kalasaarelle ja Muurmannin rannikolle. Kapteeni Sjöstrandilta vuokrasimme turskan pyynnissä käytetyn n.s. vämpöörin (fembörding), joka oli pituuttaan 50 ja leveyttään 10 jalkaa sekä kantoi kahta suur- ynnä yhtä kokkapurjetta. Se joutui ensinnä tarkan puhdistuksen alaiseksi, jonka jälkeen siihen sijoiteltiin paraan mukaan matkakapineet ja eväsvarat.

Viimemainittuina oli erilaisia säilykkeitä, herneitä, perunoita, ryynejä, siankinkkuja, kieltä, juustoa, margariinia, merikorppuja, kahvia, teetä, kaakaota, sokeria, tiivistettyä maitoa, y.m. Ja oikein Porvoon mitalla niitä olikin matkassa, sillä olimme laskeneet purjehdusretkemme kestävän vähintään kuukauden päivät ja palkattuamme mukaamme venemiehiksi Parfentji nimisen lappalaisukon ja nuoren ynnä näppärän suomalaisen nimeltä Konrad Ittelin, oli meitä viisi miestä.

Asuintilamme veneessä oli jaettu siten, että retkikunnan makuu-, työ- ja keittohuoneena oli perässä oleva hellakamiinilla varustettu ahdas "ruffi" ja miehiä varten laadittiin taas keskiveneeseen "pressulla" päällystetty lautainen makuusuoja.

Kesäkuun 16 päivänä nostimme purjeet jätettyämme hyvästit kapteeni Sjöstrandin vieraanvaraiselle talolle. Merimiehen lipputervehdys, pyssynlaukaukset ynnä hurraahuudot rannalta saattoivat meitä matkalle, ja hilpeinä sekä luottoisina lyöttäydyimme me purjehtimaan yön selkään.

Hiukan levähdettyä saimme seuraavana päivänä ryhtyä luovimaan ylös Kuolanvuonon suulle. Oli ankaraa heiluntaa veneessä ja ensimäinen päivälliskeittomme tapahtui suurella puuhalla tuontuostakin kokkia vaihdellen, mutta sillä lopputuloksella, että piispa pääsi pataan. Purjehtimista jatkettiin koko päivä, ja vieläpä sitä yritettiin seuraavan yön iltahämärässäkin aika mainingeissa, joita vyöryili suoraan navalta. Peräsintä hoidimme kukin vuoromme jälkeen, toisten unia vedellessä, mutta suurestikaan emme edistyneet.

On juuri minun vuoroni olla ylhäällä. Laineilla keikkuva purtemme on kuin satujen unilaiva. Ja koko luonto tuntuu nukkuvan, niin valtavan vakaata, niin kuolonhiljaista on kaikkialla. Totisina ja jylhinä häämöittävät hämärässä kaljut kalliorannat. Merellä ei näy purjetta, ei lintua, ei muuta eloa kuin pyöriäisiä, joista joku huvikseen pulikoi ihan veneen vierelläkin. Ja kaukana ulappaan päin tanssii valaita synkän mustien maininkein seassa, ruiskuttaen suihkusäteitään taivasta kohti ja loiskien pyrstöllään korkealle ilmaan. Tämä vasta tuntuu matkalta

pimeässä Pohjolassa summassa Sariolassa.

Seuraavana aamuna saimme loistavan myötätuulen, joka kohisten kiidätti venettämme aijottuun satamaan, Titovskajan mutkaan.

Lähdimme täältä heti tunturivaellukselle, joka vallankin eräässä suhteessa tuli kyllin opettavaksi. Emme nim. osanneet oikein arvostella sellaisen taipaleen pituutta, ja lähdimme ilman eväitä liikkeelle. Siitä koitui kuitenkin 8-9 tuntinen mitä vaivalloisin kiipeäminen tunturilta toiselle, jotta sai toisinaan pitää kielen lujastikin suussaan. Ja kun emme olleet edellisenäkään päivänä suurin mitään nauttineet, uuvutti ja kiusotti tuo taivallus mitä suurimmassa määrässä.

Vähät kuitenkaan sellaisista! Olimmehan nähneet kappaleen napaseutuista luontoa. Harmaita louhuisia tuntureita oli ollut yksi toisensa takana, ja niiden notkelmissa lumikinoksia sekä tunturilampeja, joiden lävitse vihaisina virtaili vuolaita puroja. Kaikkialla oli alastonta ja kuollutta. Kivitaskun raksutus ja tunturin kielekkeeltä kuuluva riekon vihellys tuntuivat kuni valitusvirsiltä tässä koleassa maankolkassa.

Vielä päiväkauden viivyimme mainitulla seudulla ja Kutovajan mutkassa vedimme taasen purjeita puuhun ja saavuimme pian Kalasaarelle, jossa oli tuleva pidempi pysähdys.

Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla,

Kalasaari, osa siitä alueesta, joka aikoinaan luvattiin Suomelle korvaukseksi Rajajoen kivääritehdasta varten luovutetusta maakappaleesta, ja väestöltään melkein suomalainen saari, on luonteeltaan tasaista tundraseutua. Sisäosa on kivierämaata soineen ja jänkineen, joissa niukalta viihtyy kasvillisuutta, mutta sitä viljemmältä pesii merilintuja. Vain syksyin harhailee täällä lappi tai uudisasukas villiytyneitä porojaan etsien, muuten on se maailmalle tuntematon maa. Rannikko taas on paikoin hyvinkin laajalta aukeata ruohotannerta, ja täällä näkee kulkija satalukuisina lainehtivia porolaumoja, jotka kesän tultua itsestään rientävät vilkkaaseen meri-ilmaan sääskiä paetakseen.

Seuraavalla sivulla oleva kuvamme esittää rannikkomaisemaa Kervanon kylän läheltä. Eikö se tunnu autiolta ja surumieliseltä? Tuo eloisa ja viehättävä vesiputous sen keskellä näyttää joutuneen vieraaseen ympäristöön.

Autio ja kolkko on luonto Muurmanninkin rannalla, kuten sivulla 20 oleva, professori Ramsayn valokuvan mukaan tehty kuva niin oivallisesti osottaa, mutta kumminkin eroaa tämä maisema peräti edellä mainitusta. Syynä siihen on erilainen vuoriperä, joka viimemainitulla seudulla on kaikkein vanhinta alkuvuorta (graniittia ja gneissiä eli samaa kuin meilläkin), mutta Kalasaarella muodostuu paljon myöhäisemmistä liuskevuorilajeista (syntyneet veteen laskeuneista miljoonista hietamuruista, jotka ovat tiivistyneet vuoriksi ja kohonneet kuiville). Oltuaan alkuaan varmaankin villiä tunturia, on Kalasaari jääajalla höyläytynyt sileäksi tasangoksi, kun sen sijaan laadultaan kovempi alkuvuori mannermaalla on paremmin kyennyt vastustamaan jääjoukkojen kulutusta ja jäänyt muodoltaan koluiseksi ja pyöristyneeksi.

Mutta ei ainoastaan jää vaan myös meren aallot ovat olleet osallisena maan tasotustyössä, ja viimemainittujen toiminnasta tavataan jälkiä Kalasaarella runsaasti. Ijänaikuisia rantatöyräitä esiintyy aina 100 metriä ylempänä merenpintaa, ja kauniin aaltomaisissa sarjoissa ulottuu näitä usein nyky rantaan asti. Ne ovat syntyneet siten, että maa on muinoin ollut niin paljon syvemmälle vajonneena ja sen jälkeen kohonnut ylös Ahtolan aalloista.

Muuan huvittava seikka, joka myös saa selityksensä viimemainitusta asianhaarasta on hohkakiven löytyminen ylhäältä meren pinnasta sekä Kalasaarella että Muurmannin rannikolla kuin myös Inarin järven tienoilla ja Ruijassa. Hohka- eli pimsikiveä, joka on äkisti jäähtynyttä tulivuoren laavaa, ei nimittäin esiydy lähimaillakaan, vaan on se viitatun "vedenpaisumuksen" aikana uiskennellut tänne merivirtain muassa. Se on tullut joko Islannista tai mahdollisesti on se tehnyt vielä pidemmän purjehduksen länsi-Indiasta taikka napameren poikki Amerikan länsirannalta asti.

Ilmasto täällä ylhäällä on tylyä, ja talvi tuima. Tosin ulottaa Golfvirta tännekin lämmintään, ja sen ihmeellisestä vaikutuksesta on kukin niin paljon kuullut ja lukenut, että on varsin taipuvainen sitä uskomaankin. Mutta ettei se täällä enää paljoa mahda, selvenee kaiken puukasvillisuuden puutteesta niin Kalasaarella kuin koko Muurmannin rannikollakin. Metsä on yläpohjolan lapsukaisille yhtä hämärä käsite kuin Egyptin korpi meikäläisille, sillä vain jossakin notkelmassa näyttäikse koivu mutta sekin melkein kuin maahan piiloutuneena pensaana.

Hyyn ja hallan lomassa elävät Kalasaaren asukkaat uhmaillen Jäämeren aaltoja ja taistellen niiden kanssa niukan leipäpalasen takia. Asuntoina on hirsistä salvettuja tupia tai vain turpeista kyhättyjä "gammeja", ja polttoaineena on suoturve, jota kuivatetaan pitkän talven varalle. Useimmiten ovat nämät siirtolaiset kotoisin Kuusamosta, Kemistä ja Rovaniemeltä, mutta noihin reippaisiin pohjalaisiin on Jäämeren ankara luonto syvään lyönyt leimansa. Huoli ja aineellinen murhe kuvastuu ahavan puremilla parrakkailla kasvoilla, mutta poissa pysyvät niiltä ilon väreet, kauvas ovat kaihtineet ylevämmät ilmeet, ja niiden sijaan on astunut raukea tylsyys.

Ei ihmekään, sillä koulun ja kirkon sivistävän vaikutuksen puute on tehnyt asukkaiden olon henkisesti kuolleeksi. Kieli on kyllä suomea, mutta sivistyssanat, kaikkein tavallisimmatkin, ovat lainattuja harvalukuisilta saarella asuvilta norjalaisilta. Lukutaito on niin ja näin, ja sielunhoidosta ei ole juuri puhettakaan. Vain silloin tällöin saapuu tänne pappi tärkeimpiä kirkollisia toimia tekemään. Pitkään aikaan ei siellä ollut kuitenkaan ketään käynyt, joten kaipuu sen johdosta oli suuri. Ensimmäinen kysymys mikä meille joka paikassa tehtiin, koskikin papin tuloa näille maille. Ja kahta alakuloisemmaksi kävi aina kysyjä, kun emme voineet antaa minkäänlaista tietoa siitä.

Täkäläisiä oloja kuvaa elävästi eräs pikku kertomus, jonka matkallani kuulin. Papin viime kerralla käydessä oli nimittäin m.m. vihittävä muuan pari, joka kauan aikaa oli asunut yhdessä, ja samassa tilaisuudessa oli myös kastettava neljä tämän parikunnan lasta. Toimitukset kyllä kävivät muitta mutkitta, mutta kun poistuttiin toimitushuoneesta, sattui yksi lapsista unohtumaan sinne!

Suomalaisia asui Ryssän rannalla, s.o. Kuolan vuonon ja Norjan rajan välisellä alueella, v. 1882 Ervastin mukaan yli 700 henkeä, ja luterilaisia lappalaisia yli 60, joten täällä olisi Suomella oikea lähetysala tarjolla. Ja se olisi mitä kiitollisin työmaa, sillä täällä meitä tarvitaan, täällä meitä kaivataan, enemmän kuin Afrikassa ja -- Jaapanissa. Mitä iloa saattaisivatkaan näille kirkkomme eksyneille lampaille edes pienet kirjalahjat, mitä siunausta tuottaisi papin tai koulunopettajan taikka vain katekeetan toiminta heidän keskuudessaan, ja kuinka tärkeä olisi mitättöminkin kirkkorakennus kohottamaan uskonnollista hartautta suomalaisraukoissamme ylhäällä Pohjan perillä.

Oli juhannuksen aika meidän oleskellessamme Kalasaarella. Ilmat, jotka koko kesäkuun ajan olivat kylmiä, sateisia ja tuulisia, yltyivät tällöin vihaisimmilleen. Koleimmat muistot matkalta liittyvätkin sen vuoksi Kalasaareen.

Niinpä jouduimme viettämään juhannusyön tundralla rankkasateessa ja vilussa, mutta vielä tukalammaksi oli tulla eräs toinen vaellus pari päivää myöhemmin.

Me olimme ehtineet saaren kaakkoiseen kulmaan, ja siellä erosi näiden rivien kirjoittaja muusta matkueesta, tehdäkseen pidemmän kiertomatkan saarella. Lähdin liikkeelle kymmenen korvissa iltasella, kahden muun retkikunnan jäsenen lähtiessä toiselle taholle tutkimuksilleen. Aijoin lähinnä Tsypnavolokin kylään, jonne oli autiota taivalta kolmisenkymmentä virstaa. Ilkeä sade ja vihainen vastatuuli pakoittivat minun kuitenkin pian kääntymään takaisin. Mutta sillä välin oli tuuli kiihtynyt sellaiseksi myrskyksi, että pikkuruuhella oli mahdoton päästä lahdelle ankkuroineelle purrellemme. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan aikomalleni taipaleelle.

Sade oli hiukan tauonnut, mutta vähän matkaa käytyäni alkoi se jälleen ja kesti kaiken yötä ja aamua. Myrsky ei aluksi tuntunut niinkään vaaralliselta. Vasta kun ehdin tundralakeuksille, sain havaita, että oli ihan täysi työ ponnistella tuulenpainoa vastaan. Vallankin kysyi ylösmäkeä kiipeäminen ankarinta voimain koetusta. Tuiskuna tullut sade pieksi sen lisäksi kädet ja kasvot pöhötyksiin sekä kasteli pian likomäräksi.

En ollut vielä puolimatkassakaan, kun jo aloin tuntea uupuvani. Etsin kallion rotkoja levätäkseni ja suojaa saadakseni, mutta vilu ja nukahtamisen pelko saattoivat minun kiireen kautta hypähtämään taas liikkeelle.

Taival ei vain tuntunut kuluvan. Alakuloisena, raukeana, märkänä ja viluisena laahustelin eteenpäin poikki notkojen, yli tunturien -- -- --. Olin jo vähällä menettää kaiken luottamuksen perille pääsööni, kun yht'äkkiä sain aatoksen, joka antoi uutta vahviketta. Kahden kolmanneksen matkan vaiheille oli nim. karttaan merkitty muuan kylä, ja vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aution, en sitä nyt saattanut uskoa, vaan toivossa päästä ihmisiin tein jonkun virstan poikkeuksen sivulle päin.

Astuskelin jonkun matkaa, kapuilin kallioita, kahlailin puroja ja sain kylän näkyviin. Jo voin erottaa rakennuksiakin, mutta ne olivat surullisia asumusrivejä, luhistuneine kattoineen ja ammottavine ikkunanaukkoineen. Edempänä näkyi suurellainen tehdaslaitos ja asuinrakennus, suuntasin kulkuni sinne, mutta ne olivat molemmat -- lukittuina ja kylmillään. Tämä oli epätoivon ja toivon tuottama haikea pettymys ja kahta suurempi mielenmasennus. Tutkistelin kuitenkin ulkohuoneitakin, ja satuin lopuksi saunaan. Uunissa oli lämmin hiillos, ja aijoin nyt valmistaa hyvän pesävalkean itselleni. Mutta akkunalaudat, ainoat, mitä voi irti saada, olivat vallan märkiä, virikkeitä ei löytynyt mistään ja tulitikutkaan eivät ottaneet syttyäkseen. Puuhatessani huomasin eräässä loukossa pari tyhjää konservilaatikkoa, ihan samanlaisia kuin itselläni! Matkatoverini olivatkin siis joutuneet tänne päin, lämmitelleet ja ruokailleet täällä, ja arvelin heidän nyt suunnanneen matkansa samaan kylään, johon minäkin aijoin. Toivo päästä heidän lämpimilleen kiihotti minua, ja sateesta huolimatta, joka kävi rankkaa rankemmaksi, sekä väsymykseni voittaen joudutin matkaani.

Pääsin jo kylän alle, mutta siinä oli taas leveä virta vastassa. Astuin vähän matkaa ylöspäin ja hain karipaikkoja, päästäkseni kahlaamasta virran yli, mutta turhaan. Ei auttanut muu kuin loiskis viluun veteen, ja pian pääsin lämpimän lieden ääreen -- koko yötisen vaelluksen jälkeen. Tovereitani en tavannut, sillä, kuten jälkeenpäin kuulin, he olivat palanneet saman tien takaisin. Heidän tilansa oli ollut miltei vielä tukalampi, ja saavuttuaan takaisin rannalle, eivät he myrskyltä voineet päästä purrelle ennenkuin 20-tuntisen odotuksen jälkeen, pitäen sillä välin juoksemalla lämpiminä sateesta ja vilusta kohmettuneita jäseniään.

Tsypnavolokissa viivyin pari kolme päivää, nauttien mitä paraimpia päiviä ja suurinta vierasvaraisuutta norjalaisen majakanhoitajan Martinin perheessä. Olihan minulla kuitenkin täälläkin muuan seikkailu, joka olisi saattanut käydä kylläkin vaaralliseksi. Heti toisena päivänä saapumisestani läksin nimittäin isäntäni kanssa eräälle pitkälle kallioniemekkeelle meren jatkuvaa raivoa katselemaan. Niemeke oli ehkä toistakymmentä metriä korkea ja ihan sen tasalle nostivat tyrskyt harjojaan, jonkin verran roiskien korkeammallekin. Olimme jo poismenossa, kun rantaa läheni oikea jättiläisvyöry, korkea kuin vuori, viheriä ja vihainen. "Se käy ylitsemme -- -- -- ei käy -- -- -- käy sittenkin", huudahti majakanhoitaja, ja samalla näin hänen kätkeytyvän suuren kiven suojaan. Minä en enää ehtinyt muuta kuin kääntää selkäni, ja kumartua noja-asentoon molemmat kädet polvia vastassa. Aivan samassa silmänräpäyksessä syöksähti tyrsky päälleni -- ihan keskelle selkää niin kuin ammeesta kaataen. Oli onneni, että aalto oli kiertynyt viistoon, joten pahin ryöppy ei joutunut meidän kohdallemme, sillä silloin olisi ehkä pahemminkin käynyt kuin nyt, jolloin pääsin pälkähästä kylmällä 6°:lla kylvyllä. -- Tämän tapaisia vaiheita ja muita vaivannäköjä sattui matkalla useinkin. Koettuina olivat ne kyllä tukalia, mutta muisteltuina hauskoja.

Kalasaarelta siirryin minä laivalla Muurmannin rannikolle, jossa taasen yhdyin toisiin matkalaisiin Gavrilovan kylässä. Tämä on yksi noita kalastuspaikkoja, joita sijaitsee siellä täällä jokien suilla tuolla aukealla, epäkodikkaalla ja Jäämeren myrskyille alttiilla rannalla, ahtautuneina synkkäin, haaveellisesti pirstautuneiden rantakallioiden lomiin. Talvisin asuu niissä vain harvalukuisia venäläisiä siirtolaisia, mutta varsinaisen kalastuskauden kestäessä (Maariasta Perttuliin) on väestö monin verroin lukuisampi, sillä silloin saapuu pohjois-Venäjältä tuhansittain ihmisiä kalastamaan turskaa ja saidaa (erästä turskalajia). Vilkas on se näky, minkä tällainen kalastuskylä tarjoaa. Ihmisiä vilisee kaikkialla ja satamassa värjyy mastoja monimääriä. Ja kun myötäinen nousee, silloin näet pyyntiveneitä kymmenittäin suuntaavan kulkuansa pohjoiseen. On kerrassaan kaunis näky nähdä näiden purjehtijain pitkässä jonossa häviävän taivaan rantaa kohti.

Sisämaasta saapuu lappalaisia kesäajoiksi ikivanhan oikeutensa nojalla harjoittamaan lohenkalastusta jokiloissa. Mutta he pysähtyvät tavallisesti jonkun matkan päähän merenrannasta, ja siellä näkee pieniä asumuskihermiä tai jonkun yksinäisen väsähtäneen kodan ryömivän aukealla hiekkarannalla.