Part 1

KESÄKAUSI JÄÄMEREN JA VIENANMEREN RANNOILLA

Matkamuistelma

Kirj.

Julius Ailio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Matka Jäämeren rannikolle. Kuolanvuonosta Kalasaarelle. Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla. Molemmin puolin napapiiriä. Vienan rannoilla. Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.

Alkusanat.

Seuraava matkakuvailu on osittain ilmestynyt jo ennen "Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjassa". Muodoltaan muuttuneena ja viimeisellä, Venäjän lappalaisia käsittelevällä luvulla lisättynä astuu se nyt eri painoksena näkyville, pyytäen ensi sijassa päästä nuorisomme suosioon. Jos se voi antaa edes osapuilleen tyydyttävän kuvauksen tai vain oikaista joitakin vanhentuneita käsitteitä pohjoisen maankolkkamme pohjoisimmasta luonnosta, jos se voi hiukankin kiinnittää nuortemme mieliä Jäämeren rantamilla ponnistelevain suomalaisveljiemme ja lappdlaisheimolaistemme eloon ja oloon, on kertojan tarkotus täysin voitettu.

Matka Jäämeren rannikolle.

Kenpä ei olisi joskus unelmoinnut näkevänsä Lappia, maata Maanselän ja Jäämeren välillä, jonka talviset revontulet niin loistaen loimuavat,ja jonka-kesäinen aurinko ei hetkeksikään väsähdä valaisemasta sen vakavia vaaroja, sen jylhiä tuntureita ja rajattomia rämeitä! Ja kun lisäksi tarjoutuu, kuten tämän kirjoittajalle, tilaisuus saada vapaa matka, sekä ainoana ehtona on samaisen maan luonnon ja kansan tutkiminen, ei suinkaan ole vaikea päätöksen teentä. Silloin eivät paina vaa'assa taloudelliset näkökohdat, arvottomilta tuntuvat matkan vaarat ja vielä vähäpätöisemmiltä Lapin-maan sääsket ynnä muut maanvaivat.

Lupauduin siis osanottajaksi siihen retkikuntaan, jonka Suomen Maantieteellinen Seura keväällä 1897 varusti tutkimaan Venäjän Lapin vuoren- ja maanmuodostuksia. Toiset osanottajat olivat maisteri G. Bergroth ja retken päämies, professori W. Ramsay.

Venäjän Lappi eli Kuolan niemimaa on, kuten silmäys Euroopan kartalla osottaa, jatkoa Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapille ja pistäytyy se kauvas kaakkoon Jäämeren ja Vienanmeren väliin. Viime aikoihin asti on tämä niemimaa ollut melkein ainoa paljas pilkku Euroopan kartalla, tuntematon ja avara erämaa, jonka mannerta vallankin sisämaassa tuskin kukaan muu oli polkenut kuin talviseen aikaan täällä porolaumoineen asustava Lapin mies. Luonnonsuhteiden, eläin- ja kasvimaailman puolesta kuuluu se kuitenkin Skandinavian luonnonhistorialliseen alaan, jonka vuoksi tiedemiehet ovat pitäneet tärkeänä tämänkin maankolkan tarkkaa tuntemista. Ja erityisesti tärkeänä jopa kunnianasiana ovat sitä suomalaiset pitäneet, koskapa Kuolan niemimaa lähinnä rajoittaa heidän maataan, ja sen tutkimisesta riippuu moni Suomeakin koskeva kysymys. Tämän tähden varustettiin Suomesta kesällä 1887 kahdeksanhenkinen retkikunta kaikin puolin tutkimaan mainittua niemimaata, ja yksi tämän retkikunnan osasto oli ensimäinen tieteellinen matkue, joka ikinä on kulkenut halki koko tuon laajan niemimaan lännestä itään. Sen jälkeen on muita vähempiä retkikuntia käynyt jatkamassa ja täydentämässä edellisten työtä ja samassa tarkoituksessa läksimme liikkeelle mekin.

Tehtävänämme oli pääasiassa paitsi vuoriperän tutkimista koettaa saada selville niitä vaiheita, joiden alaisena Kuolan niemimaa oli jääkaudella, s.o. ajalla, jolloin miltei koko pohjois-Eurooppa oli äärettömän vahvan mannermaanjään alle haudattuna, kuin myös sitä seuraavilla myöhäisimmillä geoloogisilla aikakausilla, jolloin, maa oli vuoroin satojakin jalkoja vajonneena meren alle, vuoroin taas kohonneena sen yläpuolelle.

Tutkimustemme tuli alkaa Kuolanvuonossa Jäämeren rannikolla ja jatkua sieltä ensin pitkin Muurmannin rantaa ja sitte ympäri koko niemimaan.

Niille, jotka matkustavat Suomesta Jäämeren rannalle, on kolme tietä tarjolla. Lyhin mutta hankalin käy Oulun ja Kuusamon kautta Kannanlahteen, sekä sieltä poikki Kuolan niemimaan osaksi jalan, osaksi veneillä Imandraa y.m. järviä myöten. Toinen kulkutie käy Nevaa, Laatokka, Syväriä ja Äänistä myöten Vienanmerelle ja Arkangeliin sekä sieltä ylös Muurmannin rannalle. Molempia mainittuja teitä ei kuitenkaan voi käyttää ennenkuin kesäkuun alkupuolissa, jolloin jäät eivät enää ole estämässä vene- ja laivakulkua. Meidän lähtömme tapahtui toukokuun lopussa ja saimme sen vuoksi käyttää kolmatta, pisintä tietä poikki Skandinaavian sekä ympäri Norjan. Mutta tämä on samalla hauskin tie, sillä jo rautatiematka poikki pohjois-Ruotsin ja Norjan, mutta vielä enempi laivamatka pitkin viimemainitun maan rantoja kuuluu hauskimpiin, niitä olla saattaa.

Ensimäinen havainto, jonka tekee keväällä tultuaan Vaasasta poikki Pohjanlahden Ruotsin puolelle on se, että suven tulo viimemainitussa paikassa on paljon, ehkä pari viikkoa myöhäisempi. Vaasassa olivat puut kaupungin monissa puistoissa ja lehtokaduilla melkein täydessä lehdessä, kun ne Ruotsin puolella samalla kohdalla olivat tuskin paljoa enempää kuin hiirenkorvalla. Ja samoin oli muun luonnon laita. Selityksen tähän saa siitä seikasta, että Ruotsin puoli on hyvin korkeata verrattuna Pohjanmaan melkein merentasaisiin lakeuksiin.

Mitä tulee maanluonteseen, niin onhan Jämtlanti kuulua kauneudestaan. Vähän väliä vilahtaa siellä näköaloja, jotka kilpailevat toinen toistensa kanssa kiinnittääkseen matkustajan huomiota puoleensa. Me kuljemme läpi komeimman kuusikkometsän, korviamme hivelee noiden solakkavartaloisten, terävähuippuisten puiden surumielinen suhina, kunnes se yhtäkkiä sulautuu kumeaan kohinaan, joka syntyy vaahtoavien koskien syöksyessä vinhaa vauhtia kallionrotkojen ylitse, tai taukoaa kokonaan siniselkäisen järven avautuessa eteen. Tämä pohjoisen aarniokorven antama tunnelma haihtuu kuitenkin pian toiseen valtavampaan, kun taivaanrannalta kohoaa kymmeniä lumipeitteisiä vuorenhuippuja ja vastaamme puhaltavat puhtaanraikkaat tunturituulahdukset. Silmä etsii ja löytääkin vihertävistä notkelmista oikeita säter-kartanoita karjoineen ja -- säter-tyttöineen. Ylpeimmilleen ylenee luonto Åren seudussa, jossa Storsjön kauniin järven äärellä kohoaa vielä kauniimpana valtava Åreskuta puolentoistatuhannen metrin korkeuteen. -- Meillä oli hyvä halu tehdä lyhyt vaellus tälle tunturille, sillä kyllä maksaa vaivan nähdä sieltä tarjouva suurenmoinen ja vaihteleva näköala. Ja vallankin hauskaksi käy sellainen retki vuorientutkijalle, sillä Åreskuta tietää kertoa, kuten ruotsalaisten tutkimukset ovat osottaneet, tarun omasta synnystään, saman tarun kuin Alpit monine huippuineen, Kaukasus, Uraalinvuoret y.m. Emme voi tässä siitä mainita muuta kuin että se tietää valtavista kokoonpuristuksista, jotka ovat kohottaneet maankuoren paikoittain ylös vuorijaksoiksi, ja laajoista uudismuodostuksista sekä hävitysilmiöistä, jotka ovat luoneet sen lopullisen muodon. Mutta ajasta, jolloin tämä kaikki olisi tapahtunut, se ei tiedä, vaan saattaa olettamaan geoloogisia aikakausia niin pitkän pitkiä, että aatosta huimaa koettaessaan niitä käsittää, ja n.s. historiallinen aika niihin verrattuna tuntuu olevan sekunti vain.

Malttamatta kuitenkaan tehdä poikkeusta suunnitelmassamme jatkoimme edelleen matkaa yli Köölin vuorten. Näistä vuorista, jotka erottavat Ruotsia ja Norjaa, on jokaisella tavallisesti se väärä käsitys, että ne muodostavat yhtenäisen vuorijonon, joka kohoaa ympäröivää maata paljon korkeammalle! Mutta niin ei ole laita. Ne ovat oikeastaan laajaa, useammista ylänteistä muodostunutta, korkeata vuoritasankoa, joka, verrattain hiljalleen laskeutuu itäänpäin ja äkimpää länttä kohti, mutta mitään erityistä vuoriharjannetta ei siinä ole.

Poikki Köölin käyvistä solakäytävistä on suurin se, jota myöten Sundsvallin--Trondjemin rautatie kulkee. Tämä on ollut ammoisaikuinen kulkureitti, ja sitä käytti maamiehemme Armfeltkin, kun hän Kaarle XII:n kaaduttua peräytyi Trondjemista. On epäilemättä useimmille tunnettua, mikä hurja retki se oli keskitalvella sotajoukon keralla, ja miten surkeasti se päättyi. Uudenvuoden päivänä v. 1719 yllätti ankara lumimyrsky tuon suomalaisjoukon ja heti ensi yönä paleltui suuri joukko kuoliaaksi. Sitte joutui se harhaan ja kuljeskeli useita päiviä sinne tänne autioilla tuntureilla, joten kaikkiaan 3,000 miestä paleltui, nälistyi tai muulla lailla sai surmansa. Vielä pitkien aikain takaa nähtiin näillä tienoilla vainajain vaalistuneita luita vuorien vierillä, ja eräälle kohdalle rautatien varrella on myöhemmin pystytetty kivipatsas, joka on matkustajalle muistuttamassa näistä Isonvihan surullisista sotauhreista.

Norjan rajalla on rautatien korkein kohta, ja siitä pitäen menee juna hyvää vauhtia alaspäin. Matka käy milloin syvällä vuorien välissä olevaa laaksoa pitkin, jonka pohjalla mitä ihanimmat niityt ja vainiot täydessä vihannuudessaan ovat räikeänä vastakohtana noille enimmäkseen huononnäköisille norjalaistaloille, milloin taas ammottavan kuilun rinteitä myöten tai jyrkkärinteisen rotkon pohjalla, josta erottaa vaan kapean vyöhykkeen taivasta, ja jonka kummaltakin kupeelta syöksähtää esiin vuolaita vuoripuroja, hakien tietä itselleen johonkin suurempaan virtaan, vihdoin tyynesti laskeakseen valtameren aaltojen helmaan. Pari kertaa sukeltaa juna lyhyeen tunneliin, ja vihdoin aukeaa silmien eteen Trondjemin kaunis ja laaja vuono ja sen äärellä oleva samanniminen kaupunki.

Trondjemi eli entinen Nidaros on tuhatvuotinen kaupunki, ja sillä onkin vanhoja historiallisia muistomerkkiä näytettävänä enemmän kuin millään muulla Norjan kaupungilla, ennen kaikkia sen tuomiokirkko, kaunein pohjolassa, ainakin sitte kun ne suurensuuntaiset ja sanomattomia summia kysyvät uudistustyöt, jotka par'aikaa ovat tekeillä, on ehditty loppuun suorittaa.

Meidän oli aikomuksemme Trondjemissa ehtiä nopeakulkuiseen matkailijalaivaan, jolla olisimme kahdessa ja puolessa päivässä päässeet ylös Hammerfestiin. Harmiksemme saimme kuitenkin kaupunkiin saavuttuamme kuulla, että laiva oli saman päivän aamuna lähtenyt. Vasta parin päivän päästä oli lähtevä eräs posti- ja rahtilaiva "Olaf Tryggvesson", joka lisäksi oli viipyvä samalla matkalla toisen verran enemmän aikaa, koska sen piti poiketa joka toiseen vuonoon ja postiasemaan. Ikäväähän se oli, mutta ovathan tällaiset sattumat matkoilla niin tavallisia, ja me kun olimme lähteissämme yhteisesti päättäneet, ett'emme mitään koskaan kadu, otimme tuon viivästymisen iloiselta kannalta.

"Olaf Trygvesson" oli joltisenkin suuri laiva, ja nimellään johdatti se heti mieleen Norjan loistavan sankariajan. Elävänä esiytyi mielikuvituksessa se Olaf Trygven poika, joka v. 1000 vaiheilla joutui loukatun Sigrid Neuvokkaan juonien kautta suunnitellun äkkiylläkön alaiseksi ja urheasti otteli komealla "Käärme" laivallaan kunnes tämä oli täysi vihollisia ja syöksyi sitte aaltoihin -- eikä näkynyt ikinä enää.

Parin ensimäisen päivän matka "Olaf Trygvessonilla" ei tarjonnut juuri mitään nähtävyyksiä, jollen ota lukuun sellaista näkyä, kuin juuri edellisenä päivänä poroksi palaneen pienen Namsos kaupungin rauniot. Se oli surullinen näky savuavine tuhkaläjineen, mahdottomine rautakasoineen, joista selvästi näki elävänsä oikeassa rauta-ajassa, ja törröttävine savupiippuineen. Yhtä surullista oli nähdä noita äänettömiä ihmisparvia, jotka siellä täällä etsiskelivät tuhasta joitakin arvoesineitä. Ojolleen kaatunut kirkontorni, pirstautunut apteekkikalusto ja monet kissanraadot puiden juurilla todistivat liekkien nopeasta hävitystyöstä, mutta nopeasti näyttiin ryhtyvän uudisrakennuksiinkin, sillä jo meidän laivallamme saapui kaupunkiin kirvesmiehiä, lankkuja ja lautoja.

Luonto oli Trondjemista ylöspäin ikävään asti yksitoikkoista, siliytyneitä ja pyöristyneitä anialastomia kallioita vain yhtä mittaa. Ihmisasuntoja oli harvassa, joko jonkun saaren suojassa tai pienemmän mutkan perällä, ja nekin näyttivät kuni nukkekojuilta matkan päästä katsellen ja verrattuina harmajaan vuoren röykkiöön, jonka juurella ne sijaitsivat. Vain joskus näyttäytyi viehättävä ja silloin kerrassaan idyllinen kuvaelma, kun laiva kääntyi äkisti johonkin vuonoon, jonka rannalta ilmeni pikkuruinen, vihannan nurmen ja metsikön ympäröimä kylä. Siellä oli vuorien suojassa tyyntä ja päiväpaisteista, kun sen sijaan tuolla ulkopuolella Atlantin aallot pitivät pauhinaa.

Nyt ne olivat sen sijaan rauhaisia, ja hyvillä toiveilla saatoimme kohdata edessäpäin alkavia kauniita maisemaseutuja.

Kuljemme ohi Torghättan, joka on nähtävimpiä, merkillisimpiä paikkoja matkalla. Se on tunturi, jonka yläosassa on suuri aukko tai käytävä läpi koko vuoren, ikäänkuin louhimalla puhaistu tunneli. Satu kertookin lemmenkateen jättiläisen keihäällään puhaisseen sen, koettaessaan tavoittaa toista jättiläistä, joka riensi pois ryöstämänsä immen keralla. Mutta geoloogit selittävät sen muodostuneen siten, että tunturissa on ammoin sitte tapahtunut n.s. syrjäytys eli luisuminen alaspäin siihen syntynyttä kulmikasta halkeamaa myöten, joten tunturi on ikäänkuin avautunut keskeltä.

Nyt sivuutamme taas "Seitsemän sisarusta" -- yhtä monta toisistaan eri pitkän matkan päässä olevaa vuorenhuippua. Ja jokaisen matkustajan vastattavaksi pannaan kysymys, joka tässä asetettakoon lukijallekin: Minkä sisarusten väli on suurin? (Tietysti äärimmäisten).

Muuten alkavat vuoret nyt muuttua teräväpiirteisiksi, äkkiseinäisiksi, alppimaisiksi muodoltaan. Niiden keskikorkeus on 800-1,000 metriä yli meren pinnan ja usein ne kohottavat huippunsa läpi pilvien. Erittäin somaa on nähdä suuren pilvenlonkaleen leijuvan yksinäistä tunturia ympäröivänä renkaana, ja vielä somempaa, kun se ikäänkuin myssy varoellen verhoaa tunturin lakea, mukautuen tämän muodon mukaan. Usein kulkee laiva kapeista salmista, joiden kummallakin puolella tunturit kohoavat huimaavaan korkeuteen, tai varsin läheltä rantaa, etsien turvallista väylää jyrkän tunturin juuritse. Tällöin täyttää mielen outo tunnelma, sillä ihan voisi kättä ojentaa noille ylpeänjuhlallisille, kolkonkauniille vuoriritareille, jotka siinä seisovat rannanvahteina Atlantia ja Jäämertä vastaan. Kun taas näet ne loitompaa lahdelta ilta- tai yöauringon heikenneessä valossa, niin näyttävät ne niin pehmeäpiirteisiltä, niin sulavan viehkeiltä, jotta luulisi joutuneensa ihanaan ihmemaahan.

Eräs kohta, jota matkalla oikein odottamalla odotetaan, on napapiiri. Mutta tämähän on vain viiva, joka ajatellaan vedetyksi 60° 30' vaiheilla pohjoista: leveyttä, eikä siinä siis ole mitään nähtävää. Sen paikkaa tiedustelevalle onkin tapana näyttää jännitettyä hiuskarvaa! Ihan tietämättämme soluu laiva tämän merkillisen viivan ylitse, ja me olemme Jäämeren hyisillä aalloilla, ikuisen vilun valtakunnassa.

Itse asiassa ei tietysti mitään muutosta ole huomattavissa. Mitä kauneimman sään vallitessa, tuulen vain hiljalleen liikutellessa laineita, joilla toisinaan näyttäytyy delfiinejä pyörien seuraten laivaamme, lähenemme me matkan kauneinta kohtaa -- Lofotenin saariryhmää.

Taaksemme jäävät mannermaan alppimaiset tunturirannat, edessämme välähtävät taivaan rannalta häikäisevän valkeat lumihuiput, ja vähitellen sukeltautuu esille kokonainen sarja hurjankauniita villinnäköisiä tuntureita, jotka ihan taivaisiin tavoittavat. Vasta täällä saa käsityksen Norjan luonnosta, sen kauneuden vallasta, vasta täällä, napapiirin yläpuolella esiytyy pohjola kaikessa herruudessaan, ei petollisena kangastuksena, ei ohivilahtavana unikuvana, mutta tarumaisen kuvallisena panoraamana, mikä hellyttää mielen ihan hurmoksiin. Yngvar Nielsen mainitsee käsikirjassaan matkaa Vestfjordin yli Lofotenille "ehdottomasti yhdeksi maailman kauneimmista merimatkoista" eikä hän siinä taitane liioitella. Enkä minä enään ihmettele Saksan keisarin tiheitä laivaretkiä pitkin Norjan rannikkoa ylöspäin, sillä nähtyä kerran tämän valtavan kuvaelman, tahtoo sen nähdä toisenkin kerran, tahtoo nähdä eri säällä, eri valaistuksessa, eri aikoina. Mutta jo lähenemme rantaa ja nyt näemme vasta yksityispiirteittäin noiden tummain tunturien rikkiset ruhot, niiden pistävän terävät huiput, niiden vimmatun hajajärjestyksen. Ja sivuitse synkkävarjoisen tunturin seinän pyörähtää laiva satamaan, joka sekä muodoltaan että kauneudeltaan on ympäristönsä verranvastainen.

Jäämeri oli ollut leppoisa vain niin kauvan kuin se oli ehtinyt näyttää ihanimman helmensä, mutta nyt se alkoi vyöryttää ilkeän vihaisia ärjyjä suoraan pohjasta. Niin kauvan ei ollut hätää kun vielä kuljimme saariston suojassa, mutta Tromssan kaupungin jätettyämme joutui laivamme suoraan tuulen turjuteltavaksi, ja pian tulivat vaikutuksetkin näkyviin. Matkustajain naamat venyivat pitemmiksi, yksi ja toinen katosi hyttiinsä, ruokapöytä harveni harvenemistaan. Niin näin minäkin parhaaksi vilttiini peittäytyen paeta hyttiin potemaan. Oli ihan iankaikkista heilumista ylös alas, laivan rautaseinät ratisivat, kyökissä kalskahtelivat posliinit yhtenään, ja silloin tällöin kuului kova kolahdus jonkun raskaamman esineen kaatuessa tai pudotessa. Siinä ja siinä oli, että itse pysyi kunnialla vuoteellaan tai kyyrysillään sohvansa nurkassa, välinpitämättömänä kaikelle -- ei juuri pahoinvoivana, mutta kuitenkin heikkona ja omituisessa horrostilassa. Kannelle ei ollut menemistä, sillä siellä tuskin pystyssä pysyi. Ja mitäpä siellä tekemistä, sillä maisemat eivät suinkaan viehättäneet tässä tilassa ja tällaisella säällä. Mustana mylleröi Jäämeri, tumma oli taivas ja pimeä päivä noiden sakeain ja hyyhmiäisten pilvenmöhkäleiden takia, joista ihan rentonaan valui lumiräntää, laskeutuen lianharmaana peitteenä kaikkialle. Ja tuuli tai myrsky se mylvi, ulvoi ja vinkui, ja säestystä suorittivat miljoonat merilinnut kamalasti kirkuen. -- -- --

Hammerfest!

Hauska värähdys tuntui koko ruumiissa kuullessaan tämän maailman pohjoisimman kaupungin nimen ja huomatessaan heti oltavan sen satamassa -- suojassa äkäisen Jäämeren pahimmilta puuskilta.

Niin napaseutuiseksi kuin konsanaan voi kuvitella Hammerfestin ympäristöineen, ei kuitenkaan mielikuva likimaillekaan lähene sitä todellista kuvaa, joka nyt avautui eteen. Ei ole jälkeäkään noista maireista maisemista, joita pari päivää sitte oli nähnyt; ja joista silmä ei ensinkään olisi hennonnut luopua, sillä puut ja pensaat ovat uupuneet jo etelämmille aloille ja alaston harmaa on vallitseva väri kaikkialla. Ei ole haahmoakaan Lofotenin lumoavista, tuntureista, vaan jäykkinä, raskaina, ankaroina kohoavat kalliot täällä merestä. Synkeän värinen on meri satamassa, näyttäen sitä synkemmältä nyt vallitsevassa pilvihämärässä ja vaalean lumirännän kattaessa rakennuksia sen rannalla. Suuria lumikinoksia huomaa vuorten rotkoissa, ja kaupungin äärellä olevalla tunturilla, jonne olemme nähneet vaivan nousta, kohtaa meitä miltei täysi talvi -- kesäkuun alussa -- ajaen meidät hetimiten alas.

Hammerfestissä on 2,500 asukasta, jotka elävät jäämerenpyynnillä. Kaupunki on muuten rakennuksiltaan hyvin hauskan, jopa kauniin näköinen, sillä se on suurimmaksi osaksi uudestaan rakennettu v. 1891 sattuneen tulipalon jälkeen. On siis täälläkin hyvinvointia sekä epäilemättä myöskin viihtymystä! Ja että täälläkin eletään muun maailman muassa, todisti korkean silkkihatun näkeminen, jonka kantajan leikillä ristimme "sivistyksen etuvartijaksi pohjolan pimeyttä vastaan."

Kaupungilla on tietysti myös ravintola, jossa me suomalaiset -- paitsi meitä oli yhdessä matkassa kolme metsäherraa ja eräs kasvientutkija, jotka aikoivat Suomen Lappiin -- vietimme mitä rattoisimman illan, muistiksi siitä piirtäen nimemme matkailijakirjaan. Sitä selaillessa sattui silmiin Nanseninkin nimi, jonka hän oli kirjoittanut palattuaan kuululta retkeltään. Ei se olisi muuten tainnut löytyäkään, mutta erääseen sarekkeeseen, jonka yllä oli kysymys "mistä koleeran saastuttamasta paikasta matkustaja tulee", ja joka muuten oli typötyhjä, oli Nansen piloillaan kirjoittanut: 86° 14' pohj. lev.

Itään päin Hammerfestistä on taas jonkun verran saaristoreittiä kuljettavana, m.m. Magerön saaren eteläpuolitse, mutta sitte aukeaa Jäämeren ulappa ihan kahleettomana, leviten silmänkantamattomiin kohti kolkkoja ikijään seutuja. Myrskyä kesti vieläkin, mutta nyt oli jo sen verran tottunut merenkäyntiin, jotta vahvasti vaatetettuna ja puolipaastoa pitäen saattoi vähin liikkua kannella. Ja kannattikin nähdä tätä suurenmoista mutta koleata merikuvaelmaa. Aallokko oli vieläkin niin ankaraa, että kaksi aaltoa tai oikeammin aaltovuorta, jo riittivät täyttämään näköpiirin. Ja nuo vyöryt vasta olivat säännöllisen suoria, terävän harjakkaita, sekä synkän mustia, vain kärjissään vivahtaen vihreään, joka kuitenkin melkein yhtenään sekaantui valkeaan vaahdon väriin.

Rannat ovat täällä tasauneet, vuoret eivät enään muodosta huippuja, vaan verkalleen nousevat ne jotenkin mataliksi tasangoiksi. Kööli, tuo Skandinaavian selkäranka, Pohjois-Europan suojamuuri Jäämerta vastaan, se laskeutuu nim. Hammerfestissä mereen, ja laakeana, tasaisena leviää nyt maa, käyden sitä alhaisemmaksi, mitä kauvemmas itään etenemme. Vain muutamin kohdin on jyrkästi mereen laskeutuvia vuorenseinämiä, kuten Nordkynin, Euroopan mantereen pohjoisimman kärjen, ja sen lähellä olevain Lintutunturien kohdalla. -- Viimemainitut, samoin kuin useat muut samannimiset vuoret, ovat saaneet nimensä siitä, että lukemattomat lintulaumat, enimmäkseen kolmivarpaisia lokkeja, kaakkureita, alkoja y.m., ovat valinneet kaikki niiden kolot ja raumat tyyssijoikseen. Nämä värittävät tumman tunturiseinän vallan valkeaksi, ja levottomina leijailee niitä sadoittain sen edustallakin. Laivan sivuuttaessa tällaista lintuvuorta pyrähtää siltä kuten myrskypilvi koko legioona lentoon, peittäen auringon valonkin, ja silloin syntyy kirkuna ja rääkynä niin kimakka, että korvia särkee, ja vain hiljalleen taukoaa tämä laivan jättäessä vuoren kauvas taaksensa.

Lukuisissa jäämerenvuonoissa, joista suurimmat ovat Porsanger-, Lohi- ja Tenovuono, on lukuisia, Jäämerelle niin kuvaavia kalastajakyliä eli "fiskeværejä", kuten niitä norjaksi nimitetään. Muistan aina niin hyvin ensimmäisen näkemäni fiskeværin, jonka edustalla me synkkänä yönseutuna jonkin aikaa odotimme meren hiukan tyyntyvän. -- Matalalla harmaalla kalliorannalla on pieni mutka, ja sen perukassa joukko mitättömän näköisiä rakennuksia, harmaita ja punasia. Lähinnä merta on rivi kalamakasiineja ja niiltä lähteviä puulaitureita, joiden päässä aina on suuri väkipyörä kalojen nostoa varten. Puhtaudesta ei ole ylimalkaan puhettakaan sillä kalain jätteitä on joka paikassa levittäen ilkeätä hajuaan ja turmellen ilmaa. Ja kylän ympärillä on taajalta telineitä, pukkien päällä lepääviä orsia, joille turskat ripustetaan kuivamaan tuulessa ja päivänpaisteessa. Mikä erityisesti oli kylälle kuvaavaa, oli sen edustalle ankkuroinut valaanpyyntilaiva, joka juuri oli saanut harppuunilla pyydetyksi kaksi valaskalaa. Valkeat, uurteiset vatsapuolet ylöskääntyneinä kelluivat ne merenpinnalla, ja touveilla laivanperään kytkettyinä näyttivät ne mahdottoman suurilta proomuilta.

Samoin kuin kaikki kylät Jäämeren rannalla ovat niin tyypillisiä kalastajakyliä, ovat kaikki kaupungitkin luonteeltaan oikeita kalastuskaupunkeja. Sellainen oli Vardöökin, Norjan koillisin kaupunki, pieni ja viheliäinen kylä, jossa löyhkä, mikä läksi kalain jätteistä ja kalanmaksaöljytehtaista, oli niin ilkeä ja sietämätön, että mieluummin vetäytyi huoneeseensa sitä edes vähän paetakseen.

Vardöössä vasta näin minä ensikerran tuon niin odotetun keskiyön auringon. Se oli ihan suorassa pohjassa, parin kolmen kirnunmännän korkeudella taivaanrannasta, mutta ikävästi olin pettynyt, kun se ainakin tällä kerralla näyttäytyi olevan vallan tavallinen aurinko. Ei mitään outoa punertavaa hohdetta, ei mitään värileikkejä, kuten etelässä eläjät sille kuvittelevat. Taivas olikin ihan selkeä ja muuten oli kuin iltapäivällä etelä-Suomessa, eikä ilman kelloa olisi aavistanutkaan olevan puolenyön ajan.

Parin päivän odotuksen jälkeen saapui Arkangelista venäläinen höyrylaiva, jolla jatkoimme matkaa Kuolanvuonoon. Kovan keikunnan jälkeen pääsimme Katariinan satamaan, joka on Venäjän tuleva, aina jäätymätön ja mitä suojaisin sotasatama, sekä aijottu Venäjän Lapin pääkaupunki.