Part 4

"Sarka puolillaan on vasta, Hallan tuopi ensi yö. -- Lakata ei leikkaamasta, Ennenkuin on kaikki työ."

Olki taittuu nopeasti, Yhä sänki suurenee -- Pohjoistuuli koleasti Hallaa ilmaan huokailee. --

Levotonna mieli sillä Syän-alassa asustaa, Jonka viljaa tuuli vielä Näillä ajoin heiluttaa.

Herran työssä leikkaa tuossa Aapo, mökin ainoa, Rukihinsa viel' on suossa Koskematta kokonaan.

Kalvakkana, päänsä hiessä Päivätöitään maksaa hän, Toisen ru'is sirpin tiessä, Oma ru'is mielessään.

Usein miehen silmä siirtyy Pilvettömään pohjoseen, Usein kuuma kyynel kiertyy Karkeoille kasvoilleen.

Äkkiä hän työstä lakkaa, Kesken jättää lyhtehen, Kuhilaasen sirpin nakkaa, Astuu herran etehen.

"Eikö laskis' ehkä herra Mua täksi illaks' pois -- Viel' ehk' ehtisi sen verran, Että siemeniksi ois.

"Lapsi pien' on vaimollani, Isä vanha sairastaa, Halla tuolla takanani Nälkää talveks ennustaa.

"Ei se huomiseksi heitä, Mitä tänään ottaa saa -- Kaikk' on kohta koossa teillä, Mull' ei vielä ollenkaan."

Herra katsoo kulmistansa Pitkin pitkää piippuaan, Kotkottaapi vihoissansa Seisovalle huolissaan:

"Mitä kärtät joutavata -- Tuskin hallaa tuleekaan -- Ja jos tulee, panemata Ei jää pelto minunkaan."

Aapo ryhtyy lyhteesensä, Tuuli kuivaa kyyneleen, Herra imee piippuansa, Asteleepi edelleen.

Olki taittuu nopeasti, Yhä sänki suurenee, Pohjoistuuli koleasti Hallaa ilmaan huokailee.

Jussi.

Pieni mierolainen.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin;

"Hopsis jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minulleki kyllin on.

"Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, Nyt mä teille kerron ne!

"Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

"Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

"Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin -- Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

"Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen. Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

"Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain' Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

"Hopsis, jalat, joutukaa jo Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen." --

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa synkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää -- Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.

U. von Schrowe.

Scipio Africanus.

On vainon hirmupäivä päästy päähän, Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi. Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän, Viel' ilmi hohteen taivahalle loi. Mut taivaan alla riutuu tuskissansa, Veriinsä nääntyy mainehikas kansa, Ja kansan muistot liekki tasoittaa; Lyö liekki Kartaagin, mut murhamiesi Iloiten takoo kahletta ja liesi Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.

Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän? Hän on kuin nukkunut, -- jo silmäns avaa Ja katsoo, tähtää -- mitä näkee hän? Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy, Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy Ja rintaa vasten päänsä kallistuu; Hän äsken iskun taivahalle heitti, Mut mustat pilvet ennustähdet peitti, Nyt lausumahan aukee miehen suu:

"Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen, Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu; Mä nähnyt olen kalman murhan, naisen, Kuink' kultaansa hän surren lakastuu; Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa On hautaan vienyt miehet parhaimpansa, Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt; Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa: Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa Jää, hukkuu pois, näen ensikerran nyt.

"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla Maaks' sorretun Kartaagin e'essäin nään. Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla, Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään, Vaan kunnias sen vaati, Rooma, sen Työn tehtäväksi määräsit, ja minä Mies roomalainen olen, -- Huoli pois! Ei huollut Curtio, kun maahan syöksi, Ei Mucio, kuin murhan otti työksi. Tät' työtä minäkö en kestää vois!

"Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi, Ja se, se Kartaagiakin hautaan vei. Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi Se vielä kerran aukee Roomallei. Niin Rooma, kerran vahvat muuris murtuu, Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu, Sep' Iliaan on kohtaloa vaan! Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo mainen, Kun kansansa vaan henk' on Roomalainen, Meit' alentamaan voimaa tarvitaan."

P. Cajander.

Ferencz Renyi.

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Sotamiesten keskellä Itävallan verihurtan Kenraal Haynaun edessä.

"Virka mies, miss' on pääpesä Koirain kapinoitsevain, Joiden kiimaan kiiruhdit sa Koulukeppis unohtain?

"Jos et virka viipymättä, Mitä tietää haluan, Tähän paikalle ma sinut Kuolijaaksi ruoskitan."

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Huulin liikkumattomin. Kenraal Haynau verihurtta Yltyi vihan vimmoihin.

"Vai et virka, vai et pelkää Kidutusta, kuolemaa? Viel' on mulla muukin keino Tahtoasi taivuttaa.

"Jos et virka viipymättä, Mitä tietää haluan, Tähän sinun silmäis eteen Vanhan äitis ammutan."

Kyläst' akan sotamiehet Toivat käyrävartisen, Suoraksi hän ojentihe Oman poikans' etehen.

"Henkein uhalla ma sinut Isäinmaalle synnytin, Sitäkö nyt säästääkseni Pettäjäks sua tekisin?"

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Huulin liikkumattomin; Vaiti oli suu, ja vaiti, Vaiti oli sydänkin.

Kenraal Haynau verihurtta Antoi käskyn ampua, Sitten kääntyi vangin puoleen Jatkoi julmaa puhetta:

"Vai ei ikälopust' ollut Jätettävää elämään? Vielä tässä toisen ikä Lyhyempi päätetään.

"Jos et virka viipymättä, Mitä tietää haluan, Tähän sinun sisaresi Äidin viereen ammutan."

Toivat tytön sotamiehet Vielä keskenkasvuisen, Kepeästi asteli hän Oman veljens etehen.

"Silloin itkin, kun en päässyt Kanssas sodan leikkihin, Nyi en itke, maani eestä Kuolla osaan minäkin."

Vaiti seisoo Ferencz Renyi, Huuliaan ei liikuta. Kenraal Haynau verihurtta Antoi käskyn ampua.

"Vai ei sulle äiti, sisar Yhtä verta olleetkaan? Vielä tässä liiemmälti Sydäntäsi osataan.

"Virka jo! jos et ja virka, Mitä tietää haluan, Tähän sinun jalkais juureen Oman vaimos ammutan."

Toivat vaimon sotamiehet, Vaimon vastavihityn, Jolta sota tempas sulhon Kesken ensi syleilyn.

"Puhu, Ferencz!" polvillaan hän Ryömi lemmittynsä luo, "Nuori olen, elo mulle, Elon ilo mulle suo!

"Unhu, Ferencz! henkes oma Mulle kallis pelasta, Vapahina eläkäämme Täältä poissa kaukana!

"Puhu, Ferencz, puhu, puhu! Muista rakkauttani, Muista, että minä olen Sinun oma vaimosi."

Ja hän tarttui kiinni käsiin, Painoi niihin huulensa, Sanain asemesta seuras Suudelmata suudelma.

Vaiti seisoo Ferencz Renyi Huulin liikkumattomin; Vaikka tuska miehen rintaa Kohotteli aaltoihin.

Vihdoin puhkes tumma puna Häpeävän katseehen, Naisen nuoren työnti luotaan, Kääntyi seljin hänehen.

Kenraal Haynau verihurtta Antoi käskyn ampua. "Sinut kiroon!" viime sanat Pääsi naisen huulilta.

"Sinut kiroon, joka minut, Oman vaimos" -- enempää Ei hän saanut sanotuksi. Ferencz Renyi säpsähtää.

Vaiti seisoo mielipuoli Huulin liikkumattomin, Vaiti ovat sotamiehet, Vaiti kenraal Haynaukin.

Wäinö.

Munkazcy.

Hän istui istuimella, Oli taitehen kuningas. Ken sai hymyn, lauseen hältä, Oli ainiaks onnekas.

Hän istui ja vastaan otti Jumaloivien suosion -- Ja maailman ääret kaikui; Munkazcy on verraton!

Ja vihdoin päätti hän tehdä, Mi tehty on kerta vaan: Hän päätti Kristuksen luoda Ristillehen uudestaan.

Ja ristinpuussa jo rippui Rakas Herramme tuskissaan, Kyljestään verta jo tippui; Vaan vait Hän ol' yhä vaan.

Ja pääkin jo kallistuupi Ja kuolo jo lähenee -- Vaan Kristus se ristin päällä Yhä vieläkin vaikenee.

Munkazcy se silloin sieppaa Taas pensselin pivohon -- "Mun Herrani täytyy myöskin Sanoman: Se täytetty on!"

Ja huulet jo liikkuu, liikkuu -- "Nyt huuda jos milloinkaan!" Munkazcy niin kiljahtaapi; Ja vaipuvi lattiaan.

Ja päivät ja yöt Munkazcy Nyt valvoo ja vuottelee -- Munkazcyn Kristus se ain vaan Ja ijäti vaikenee. --

J. Mustakallio.

Koskenlaskijan morsiamet.

"El'. armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa; Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vie tätä morsiantaan.

"Voi kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks' ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purrellaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa voi ei kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? -- Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On _Vellamonneidonpaasi_, Se paasi, jolla hän Vilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

Oksanen.

Kuusen alla.

"Armas Anna, huolet heitä! Kaukomaille lähden pois. Köyhyys erottaapi meitä; Mut jos sulhos kultaa tois, Rikkaus kaikk' esteet poistais, Onnen tähti meille loistais."

Niin hän lausui. Toivo hohtaa Silmäst' Antin, totinen, Sama toivo häntä kohtaa Katsehesta neitosen. Anna uskollisin mielin Hälle vastaa, hellin kielin:

"Katso kuusta vieressämme, Ainiaan se vihannoi; Kuvatkoon se lempeämme, Jot' ei talvi murtaa voi! Aina olkoon, niinkuin kuusi, Lempemmekin tuore, uusi!"

Antti läksi. Vuodet vaipui Ajan virtaan nopeaan, Verkalleen vaan onni taipui Hälle suomaan lahjojaan. Vihdoin kultaa saatuansa Palajaa hän kotiansa.

Taas hän seisoo kukkulalla, Jossa kuusi kohoaa; Armaan koti rinteen alla Koivuin takaa pilkoitta. Kaipausta suloisinta Täynnänsä on Antin rinta.

Mutta kuusen pimennossa Leikki lapsi pienoinen. Antti lapsen katsannossa Huomaa sävyt Annasen, Tuntee kuni leimauksen Kummallisen aavistuksen.

Heti astui lapsen luoksi, Tervehti sen hoitajaa; Ujostelematta juoksi Poika vastaan tulijaa. "Mikä nimes?" -- "Antti." -- "Nainen, Kenen laps' on pienokainen?"

Hoitajalta lapsukaisen Antti vastauksen sai; "Se on poika Peltolaisen, Joka Annan tuolta nai." -- "Annan! Koivulamko Annan Vaiko toisen, Metsärannan?"

"Koivulan. -- Hän kauan vuotti Ensimäistä sulhoaan, Uskollisna aina luotti Antin rakkauteen vaan, Kunnes viimein kertoi maine, Että Antin kätki laine.

"Riutuneena kuni kukka, Jonka myrsky kuihduttaa, Surkastui nyt Anna rukka, Kantain tuskaa kauheaa. Kaiken lohdutuksen hylkää, Itkien vaan kuollutt' ylkää.

"Aika kumminkin tuo hoivan; Annan murhe lieventyi, Rakkaudessa miehen oivan Onni jälleen lähestyi; Mutta ensi lempi yhä Annalla on muisto pyhä." --

"Anna jälleen onnellisna! Muisto uuden tuskan tois," Antti mietti murheellisna Itseksensä, kääntyi pois; Kuusest' oksan taittoi vielä, Konsanaan ei nähty siellä.

B. F. Godenhjelm.

Lauluun pyyntö.

"Mä pyydän, huomenna olkaa Niin hyvät, mun veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein." --

"Vai taasen lauluhun soisit Sä heräävän impyes; Tuon vähemmästäkin voisit Jo uskoa omakses!

"Ei mont' ole iltaa vielä Kun hänelle laulettiin, Ja muistathan miten siellä Tul' ilmestyi kyntteliin:

"Se olihan toivon tähti, Min sullen sytytti hän. Jo nytkö se sammua ehti? Voi houkko muu ystävän'!" --

"Oi heretkää, mua kuulkaa, Pois leikki nyt veikkosein, Jo lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein.

"Niist' ei mun armaani herää, Ei siit' ole huolta, ei! Niin nukkuvi hän täll' erää" -- "Mitä, hänet Tuoniko vei?"

"Ei toivon tähtönen paista Nyt enään ikkunastans, Mut tuolta taivahan laesta Se täst'edes vilkkuvi vaan!

"En enään ikkunans' alle Mä vie teitä laulamaan, Vaan tuonne hautausmaalle -- Siell' lepoon hän lasketaan."

J. P. Hannikainen.

Valvojaiset.

Siell' laajan pöydän ympärillä Nuor' istuu parvi paimenten. Ja korven saalis, karhun jalka, On olvikannun viereinen.

Vaan alla orren honkapuisen Ei riemunkannel kaiukaan, Ja reunall' ei nyt herkkupöydän Juo nuoret riemumaljojaan.

Ei viulu-Aapran virret vieri Nyt lailla hyppysoitelman, Ja laulu nuorten metsämiesten On sävel surun haikean:

On parvest' uljain miehentoivo, On ylkä sorja sortunut. Hän, jonka luoti karhun löysi, On kylmäks aivan kalvennut.

Siin' äiti istuu kyynelsilmin Pään luona poikavainajan, Ja isä, vailla lohdutusta, Myös sortuvans' sois hautahan.

"Miks omiaan ei syksy riistä, Vaan kevätvesat katkaisee? Tääll' elänyt ken kyllin ompi, Hän hautahan jo joutanee."

Näin kaikuu virret kaipausta Ja viulun kielet surua. Niin ilmestyypi valko-impi Sisällen yöstä mustasta.

Hän kirkastui -- vaan haamun lailla Kasvonsa kohta vaaleni: Kuin kuolon enkel', armahansa Hän vuotehen luo lankesi.

Nyt kynttilätkin kirkkahammin Valaisi kuolinvuotehen Ja sävelvirrat suruisammin Soluivat kautta sydänten.

Yön kaiken voimakkaasti kaikui Näin murhevirret ahkeraan, Vaan ylkänsä luo impi vaipui -- Ja siit' ei noussut milloinkaan.

Syysluonto armotonko voitti Näin ihmis-elon kevähän? Kun kukka puhkes, päivä koitti -- Jo hallayö vei hedelmän.

Vaan varro! Herran päivän tullen Saat kuulla kelloin kaikuvan, Saat kuulla täältä kutsutullen Ikuisen kevään koittavan.

J. H. Erkko.

Pesijä.

On suvipäivän helle, Ei tuulen henki käy, Värettä vienoisint' ei Kalvolla lahden näy. Tuo siintäväinen taivas, Heijastaa siinä vaan Ja rannan äyräät, kunnaat Kuvastaa kupeitaan.

Rannalla lahden tyynen On nainen yksinään, Hän sotkee, huljuttelee Ja huuhtoo pyykkiään. Ja lip-lap uutterasti Käy läiky tappuimen Ja lip-lap vastaa kaukaa Myös kaiku kiireillen.

Ja tapuin vinhaan läikyy, Mut naisen silmä tuo Se veden tyyneen kalvoon Vaan katseitansa luo. Mik' kumma silmät yhä Näin puolehensa saa? -- Tuo kaukainenko kunnas, Mi siinä heijastaa?

Niin, kaukainen tuo kunnas Ja laakso kaukainen, Mi kauempana vielä Nyt kätkyy taakse sen. Ja mieleen hälle muistuu Aik' armas kevähän Ja muistot menneen ai'an Ja niiden kanssa -- hän.

Niin -- helteisenä paistoi Näin päivä silloinkin Ja kirkas, tyynen tyyni Ol' lahden kuvastin. Sen pintaa pitkin souti Kaks sorsaa kaislistoon -- Ne pesäsensä laati Rannalle juurikkoon.

Näin entisaikain muistot Nyt mieleen heräjää Ja kyynelpari naisen Silmissä kimmeltää, Rinnasta hältä nousee Hiljainen huokaus -- Sen ilmi tuoko kaipuu, Vai unheen katkeruus?

Jo tapuin vinhemmästi Taas läikyy entistään Ja polttavammin päivä Valavi hellettään. Mut tuuli herää vieno, Se lahden röyheltää -- Jo katoo kuva kunnaan, Sen muistot häviää.

U. von Schrowe.

Morsian.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivat polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kuroissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

"Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton." Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Näin kutonut viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. "Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon. Sun uskoton kulta petti, Jo huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen."

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä. Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: "Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

"Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain -- Sun pettävän äiti luuli -- Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin -- Voi kuinka sä rikkosit ne! -- Ja tänne mä riensin -- Kulta, Nyt käymmehän vihille!"

Näin lausuen autuaasti Mielipuoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten -- Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.

U. von Schrowe.

Leena.

Ja Leena istuvi kankaallaan Ja morsiusseppel on kulmillaan.

Lyö pirtaa, niisiä helskyttää. Ja oudosti silmä se välkähtää.

"Oi laps, mikä kiire sull' on työ? Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö."

"En, en, mua vartovi armahan', Ma morsiusvaatetta valmistan."

"Oi raukka, sun ruumiis raukee pois." -- "Oi, jospa se vieläki raukeemp' ois."

"Sun silmäs tuike se tummenee." -- "No, tummetkoon, se ei haittaa tee."

"Sun poskeltas puna pois putoaa." -- "Mun kultani lempivi hopeaa."

"Oi, turha on toivosi, onneton, Sun petti hän, hällä jo toinen on."

"Ei pettää voi minun kaivattun', Ens' sunnuntaina hän noutaa mun."

Käy pirta ja niidet ne helskähtää Ja oudosti silmä se välkähtää.

* * *

Pyhä aamu on, tyynt' yli vetten, maan, Ja huomenkello se kaikuu vaan.

"Laps', nouse, päivä jo kirkas on, Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon."

Mut Leena hän työnsä on päättänyt Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.

Hän tyynenä nukkuvi vuoteellaan, Ja morsiusseppel on kulmillaan.

Ja hääpuku valkea yllähän, Ja valkeamp' entistään on hän.

"Jo kirkonkellot ne yhteen soi. Oi, lapsi raukka, mik' on sun, oi?"

Hän kättä sen koskevi kalpeaa, Mut vastaukseks likistyst' ei saa.

Hän suutelon painavi huulillen, Ei tunnu henkeys lämpöinen.

Hän posken poskelle lähentää, Mut kylmä ja valju se on kuni jää.

Ja hetken viipyvi, katsoo vait "Oi, tuoni, nyt morsion kauniin sait."

P. Cajander.

Vaivais-Aapo.

Petäjistössä kankahalla Vaivainen on hökkeli vain, Ja vieläkin vaivaisempi Sen hökkelin on asujain.

Kyll' on rikas ollut hänkin, Nuor' ollut on aikoinaan, Rujo nyt on, pettua syöpi, Tytär ainoa riemunaan.

Syys-ilt' oli myöhä kerran, Pesävalkea leimuaa. "Mikä liike ulkona tuolla? Ken yöksi nyt tänne saa?"

Matalast' ovest' astuu mökkiin Mies röyhkeä liikkeiltään. Pukimestaan hohtavi kulta Ja irstaus silmistään.

"Hyv' ilta!" -- "Herran rauha! Mikä mökkihin kreivin toi?" -- "Olet köyhä, ma tuon avun sulle, Joka puuttehes poistaa voi."

Ja kultia hän pivon täyden Nyt pöydälle levittää, Ja ne valkean hohtehessa Niin ihmeesti välähtää.

"Ja sun tyttäres kaunokaisen Komeaan minä vien hovihin, Puetan hänet kultiin, silkkiin Ja kalleihin kivihin."

Näin lausuvi, kullat hohtaa, Ja immyt tuo punattaa, Ja hän rientävi luo, kädellänsä Sen poskea koskettaa.

Mut polttava liekki lensi Ukon silmähän raukeesen, Ja hän nousi ja leimuvan katseen Hän viskasi vieraasen.

"Pois, röyhkeä!" niin hän huusi Tuen ottaen sauvastaan, "Pois, röyhkeä! pois kätes riettaat! Impi olkohon rauhassaan!

"Veren kansastas olet juonut, Hien, työn olet ryöstänyt, Ja tahdotko kunnian vielä Vaivaiselta riistää nyt!

"Se kallis on kullall' ostaa. Pois, pois tuo lahjas vie! Häpiäll' en liikkunut vielä, Ei tarpehen nytkään lie.

"Jos niin sen tahtovi Luoja, Voin kuolla ma näljissäin, Mut lapseni kunnia myydä, Ei, herra, se ei käy päin."

Hän istui, kullan pyyhkäs Tyköään, kuni polttavat' ois; Mut vieras vait, puhumatta Rahat otti ja hiipi pois.

Ja riemastuin tytär juoksi Isän helmahan herttaiseen, Ja hiilokseks tuli riutui, Pois hiipuen hiljalleen.

P. Cajanber.

Poku.

Poku, kaunis Karjalan orhi, Isän' armaan ylpeys aikoinaan, Jalo, kirkassilmä ja tyyni, Oli parhain juoksija Suomenmaan.

Rodun oivimman valikointa, Hyvä, hellä kasvatus aikainen, Hyvä ruokko, Karjalan kaura Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.

Ja se korvas hoitajan huolet. Hepo säysy, ketteräsääri tuo, Ja se kaiken korvasi ruokon, Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.

Kun ol' ukko konttorityössään Kamarissaan istunut kyllikseen, Tai huolet mieltä kun painoi, Pokun tuotti hän sekä kilpareen.

Ja hän valjait' tutkivi ensin, Jopa kouraans' ottavi ohjat hän Sekä korjaan istuvi viimein; Poku poika lähtevi lönkkimään.