Part 3

"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!" Niin mielihaikealla ritari huudahti.

Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat, Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.

Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

"Mit' onpi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan; "Aseisin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan."

Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon; Vaan haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.

Mut katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa: Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.

Puun-oksilla he liikkuu ja nauraa, irvistää, Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.

Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee, Hän miekan poies heittää ja kauas pakenee.

Hän kauan vielä kulki, -- niin kansa tarinoi, -- Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.

B. F. Godenhjelm.

Birger Jarlin linna.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Sill' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesä-yön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta. Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muudollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvästi järveen kuvauu sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhottavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessa tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettiess' en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljästys kaikk' oli siltä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse jylhiin linnan räystähissä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestä haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, aamukoissahan sen näin, Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maamiehen kun ma kuulin sitte siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun tervesnä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojaks' olevan maan rauhaisuuden.

Tuokko.

Ilkka.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli -- hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hiin sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien, Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: "Niin kauan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa.

"Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.

"Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!"

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan, Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata: Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa: Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

Kaarlo Kramsu.

Hannu Krankka.

Läks joukko reipas, nuori Lakeilta Limingan, Sotahan itsens suori Uhaksi sortajan.

Käy Hannu Krankka heitä, Mies uljas, johtamaan; Vienassa surman teitä Jo oppi astumaan.

Levinnyt kaikkialla On tieto kamalin; "On lyöty Nokialla Jo joukko Ilkankin."

Mut suremaan ken jouti, Kun tullut tieto on, Ett' tulossa on vouti Jo Abram Melchersson!

Hän luulee voivans, houkko, Lannistaa Pohjanmaan, Ja sotilaita joukko Häll' ompi seurassaan.

Mut Krankka tämän kuullen Näin mietti mielessään: Sit' ennen, niin mä luulen, Viel' leikki leikitään.

Vaan lähteissänsä vielä Käy luo hän tietäjän: "Kuink', ukko, johan tiellä Sä näät mun kestävän?"

Ja vanhus kohoaupi Ja häneen katsahtaa: "Verissäns valittaapi Koht' armas Suomenmaa.

"Ja vainon valta vankka Se maassa vallitsee; Mut sua, Hannu Krankka, Ain' onnes suojelee.

"Vaan mieleesi sä paina Tää neuvo totinen: Sä karhu tapa aina, Ennenkuin nyljet sen."

Ja joukko reipas lähti Lakeilta Limingan, Ja joutuisasti ehti Se luoksi Kokkolan.

Nyt siellä Hannu Krankka Tarkastaa joukkoaan: Iin väki tuima, vankka Ei väisty milloinkaan.

Ja Kemin kookas kansa, Nuo urhot rotevat, Ylpeillen voimistansa, Ain' itseens luottavat.

Mut miehet reippaat, sorjat Ja liukkaat Limingan, On taistelussa norjat Ja uljaat ainian.

Vaan odotus ei työnä Heill' ole kauankaan. Jo vouti talviyönä Myös rientää Kokkolaan.

Ja Krankan joukkokunta Nyt verileikin saa, Ja hurmevirrat lunta Lämpöiset sulattaa.

Ei Nuijajoukko taivu, Saa vouti tappion: Ken verihins ei vaivu, Hän pyrkii pakohon.

Pakohon hevosensa Myös vouti käännättää, Kun hänen rinnallensa Jo Krankka ennättää.

Ei vastustus nyt auta, Hän Krankan vanki on: "Nyt ilkitöistäs hauta Sun perii, kunnoton.

"Mut ennen kuin mä sulle Kaikk' kostan konnantyös, Sä turkkis anna mulle, Se hyv' on talviyöss'."

Hän turkin hältä riisti Ja yllens puki sen. Se oli pulska, siisti, Mut turmiollinen.

Sill' urhot innossansa Jo vainoo uhriaan: "Tuoll' on hän, turkissansa Hän kyllä tunnetaan."

Ja käsivarret tuimat Aseita heiluttaa, Ja sivallukset huimat Miest' uhkaa uhkeaa.

Rajusti Krankka torjui Nuo iskut päältähän, Ja Nuijajoukko horjui, Kun jälleen iski hän.

Ei iskut häntä yllä, Ja miehet huutamaan; "Hän Krankka on, hän kyllä Kädestä tunnetaan."

Ja melske huima herkes, Ja kukin ä'issään, Niin nopeaan kuin kerkes, Taas voudin etsintään.

Mut hänt' ei löytynynnä, On turhaa kaikki työ: On vouti lymynnynnä, Ja suojanans on yö.

Ja Krankka hymyhuulin Näin lausui huo'aten: "Mä neuvon viisaan kuulin Mut ymmärtänyt en.

"Jos muistanut mä oisin Tuon neuvon mielevän, Niin nähnyt oisin toisin Tään leikin päättyvän.

"Ei voitto loistossansa Niin uljas, verinen, Ois ollut lopussansa Niin hullunkurinen.

"Siis sanaa taidokasta Kaikk' urhot muistakoot: Sä karhu nylje vasta, Kun tappanut sen oot."

Kaarlo Kramsu.

Jaakkima Verends.

Verends herra hovissansa Mies ol' aimo aikanaan, Kauas kaikui kunniansa Yli suuren Suomenmaan.

Jalo oli herran henki, Suuria se mietti vaan: Rovon rosvos viimeisenki Köyhältä hän miekallaan.

Naapurina Peipon maata Talonpoika omistaa. Koskaan tavata ei saata Talonpoikaa parempaa.

Naapurihin Verends kerran Hovistansa ratsastaa. Uljas oli ryhti herran, Uljaast' orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie: Peippolahan, talon luoksi, Ratsu isäntänsä vie.

Katsojalle kaunoisasti Viljapellot vihannoi. Talonpoika taitavasti Raataa siellä, minkä voi.

Mutkat halpaa halvemmiksi Herran jalo mieli ties. Asiansa ajoi siksi Suoraan Verends, niinkuin mies.

"Maistasi", hän ärjyy, "näistä Luovu, minulle ne suo. Tieltä voimakkaamman väistä, Tapa viisahan on tuo."

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Vieroittaa te ette saata Talonpoikia tavastaan: Ei hän tahdo toisen maata Eikä luovu omastaan."

Verends herra aikanansa Aina oli aimo mies. Työnsä kerran alkamansa Myöskin lopettaa hän ties.

Maaksi Peippolan ens yönä Tuli tuima tasoittaa. Muu ei isännällä työnä: Vaivojaan vaan valittaa.

"Mut' ei hädäst' itku päästä," Niin hän miettii vihdoinkin; "Itse auttaa itsens hä'ästä, Se lie keino viisahin."

Aika riensi. Riemahdellen Piti Verends pitojaan. Vieraista yks ilkkuellen Silloin alkoi kertomaan:

"Hyöty suuri rovioista Olevan ei näytäkään: Peippola nous' raunioista Ehompana entistään."

Hovistansa vielä kerran Verends herra ratsastaa. Tulta iski silmä herran, Tulta orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie. Ratsu talon uuden luoksi Isäntänsä tuiman vie.

Talonpoika pellollansa Työssä on kuin ennenkin, Hälle herra ratsultansa Ärjyy äänin vihaisin:

"Julkeutt' en vielä moista Nähnyt ole milloinkaan! Kuinka taloa teet toista? Teetkö senkin palamaan?"

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Se on talonpojan työksi Aina tullut Suomenmaass': Minkä herra maahan syöksi, Rakens' talonpoika taas."

Kaarlo Kramsu.

Hakkapeliitta.

On usvast' astunut aamu Jo Lytsen'in aukeillen, Kun mustempi, murheen haamu Taas peittävi päivyen:

On poissa Kustavi suuri -- Hepo juoksee haltiaton -- Ja puhtahan uskon muuri Hänen kanssaan murtunut on.

Eräs urhosa poika Suomen On maassa, haavoissaan; Ei koittane uusi huomen Tuon silmähän milloinkaan.

Maa ruskovi rinnan alla, Jo silmiä peittää yö; -- Mut kuolla hän viel' ei malta, Kun kesken on kaikki työ.

Ja toivoen tuskissansa Hän selvähän aistelee, Kuin Ruotsin ja Suomen kansa Taas eistyen taistelee.

"Gud med oss!" kasvaen kaikuu ["Jumala kanssamme!"] Taas puolelt' ystävien, Ja "Hakkaa päälle!" jo raikuu Kuin pauhina Pauvanteen.

Hän tempaa suitset ratsaan -- Taas säihkyvi säilän suu -- Ja lailla paatisen patsaan Hän selkähän istautuu.

Ja kussa taistelu kuumin, Etumaisna hän raivoaa Ja johtaja-urhon ruumiin Vihamiehiltä valloittaa.

Kun viimein on voitto saatu, Ja tehtynä kaikki työ, Hymysuin hän maahan kaatuu, Ja silmät peittää yö.

Arvi Jännes.

Taneli Luukkonen.

Näin Luukkonen rohkea lausui: "Nyt teille mä tarjoan, Te korpien väijyvät sissit, Urotyön niin loistavan.

"Teit' ajohon otuksen kutsun Niin uljahan voimakkaan, Ett'ei sen vertaista nähty Ole saloilla Suomenmaan.

"Sen otuksen pyytää mä tahdon; Mua siinä te auttakaa! Kuningas siit' teitä kiittää Ja Ruotsin ja Suomen maa.

"Nyt Venäjän mahtava Tsaari Lähitienoilla majailee, Hän, jonka rautainen koura Sulo maatamme runtelee.

"Nyt kuivata voimme kaikki Verikyyneleet Suomenmaan. Ken sortoa enään pelkäis, Otus semmoinen saaliinaan?"

Ja riemuiten sissit huusi: "Sua seuraamme, Luukkonen!" Mut Långström, iloinen veikko, Hän huudahti nauraen:

"Mä leikissä myös olen myötä, Mut sitä te muistakaat: Nuo otukset suuret ne potkii, Ja koivet on voimakkaat."

Jo nukkui levossa Tsaari, Mut äkkiä heräjää, Kun ulkona huudot kaikuu Ja asehet helähtää.

Nuo metsien hurjat sissit Ovat tulleet peitossa yön, Nyt Tsaarin he vangita tahtoo, Nyt alkavat verityön.

Mut Tsaarin vartijamiehet On uljaat taistelemaan. Ei kuolemata he kammo, Ei väisty he paikaltaan.

Ja vihdoin kun taistelu lakkas, Ja vastus voitettu on, Niin nähtihin, että Tsaari Pois päässyt on pakohon.

Ja Luukkonen kuolleita katsoi, Veriuhreja urhotyön: "En teidän tähden mä tänne Ole rientänyt halki yön.

"Otus oiva täällä on nähty, Sitä pyytää mä halusin, Mut kurjien orjain ruumiit. Mitä niistä mä huolisin?"

Mut Långström, iloinen veikko, Hän naurahti, lausuen: "Ei saalista aina saada, Vaikk' ollaan jäljillä sen.

"Vaan siitä sä ylpeillä taidat, Ett' ajettu milloinkaan Niin jaloa otust' ei ennen Ole saloilla Suomenmaan.

"Enk' usko, ett' edes vasta Niin uljahan otuksen Käy kimppuhun talonpoika, Kuin käynyt on Luukkonen."

Kaarlo Kramsu.

Gezelius.

"Maan mainiona eikö Ruotsin valta Nyt kansain kesken loista avaralta Ja eikö Itämerta aaltoisaa Se äidin lailla sylihinsä sulje Ja ylpeänä voiton teitä kulje, Rohkeesti vastustaen maailmaa?

"Kuningas yksi sitä hallitseepi Ja yksi kansa siinä vallitseepi, Se kansa uljas Ruotsin kansa on; Siis kaikkialla, missä voittoisana Sen lippu liehuu, siellä mahtavana Sen kieli yksin armon saakohon.

"Mut mitä täällä teidän seuduillanne Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; Sen kuuli vakavana loppuun asti Gezelius piispa; sanan pontevan Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin Jumala pitää tunnustettaman.

"Te tahdotteko Hänen kunniaansa Vähentää, joka suureen maailmaansa Loi kansat, määräs kielet kansoillen Ja heille kullenkin soi tehtävänsä, Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"

Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen Sen kuuli. Siitä säen pienokainen Lennähti nuorukaisen sydämeen. Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, Jusleniuksen mieltä lämmitellen, Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä: "On Suomen kansallakin tehtävänsä, Johonka sitä kutsuu sallimus. Ei mua houkuttele loisto, maine; Mua kyllin on, ett' olen Suomalainen; Meillenkin koittaa päivän valkeus!"

B. F. Godenhjelm.

Sotavanhus pidoissa.

"Hovissa ol' joulutanssiaiset, Kyntteliä loisti, viulu soi. Pitäjäämme herrat sekä naiset Kuomit kulkus-aisat sinne toi. Niinkuin kirkko jouluaamuna, Valaistuna joka ikkuna, Loitolle se loisti illalla.

"Sinne, tahdost' armollisen herran, Miekin, vanha kanto, kompuroin, -- Taivas palkitkoon sen hälle kerran, Minä häntä kehun, minkä voin! -- Siellä herrain hyväin kammariin Vei hän minut, kättä paiskattiin, Piippuakin polttaa käskettiin.

"Puuta painoin; aloin kurkistella, Suu, kuin salin ovet, ammollaan, Salin, kynttilällä tuhannella, Näin mä siellä ihanuudessaan. Nytpä juuri juomat kannettiin, -- Mulle vankka lasi annettiin, Oh, niin makealta maistui, niin!

"Hei, kuin viulu vinkui, kielet soivat! Tanssiapa pyörähtelivät, Herrat koreasti pokkuroivat, Naiset niinkuin kukat nyökkivät. Minä istuin siellä nurkassain, Poltin vaakunaa ja katsoin vain; Taikka maistelin ma lasiain.

"Tutuksi jo alkoi tuokin tulla, Kun se loppui, tanssi lakkasi. Säveliä silloin taas sain kuulla Toisia, kun herrat lauleli. Tuot' en juuri mikskään älynnyt, -- Lienenkö jo hiukan päihtynyt, Raskaan' ainakin ol' nokkan' nyt.

"Silloin -- säpsähdin, kuin tykin luoti Oisi käynyt vanhaan rintahan': Kaikuipahan herrain suusta nuotti, Voimakas ja tuttu, vastahan'. Herra Jumala! -- En saata, en, Selitellä tämän sävelen Lumovaikutusta mielehen'!

"Tuo se oli, joka äänellänsä Meitä taistoon kutsui, kiihdytti! Tuo se silloin soi, kun veressänsä Kuolemaan jo kaatui kumpppani! Tuohan soi, kun liput liehuivat, Vastatusten rivit riehuivat, Sydänsuonten nesteet kiehuivat:

"_Porin marssin_ sävelehen kuulin! Ylös syöksyin, kaikki unohtain, -- Vihollista vastaan jopa luulin Miehissä nyt marssittavan vain. 'Rynnäkköön siis!' -- minä huutamaan. 'Eespäin, nuori joukko, eespäin vaan Voittoon, kuoloon edest' isänmaan!'

"Näin ma huusin, -- hiljaisuuden hartaan Kummastus ol' ympärilläni. Kohta selvennyin, -- ja vanhaan partaan Itkun hauliapa virtaili. Hurjaa hulluuttani häpesin, Vaan kun toisia nyt katselin, Vuoti vettä silmät niidenkin. --

"Hyvät oli herrat, pidot oivat, Enkä äkkiä niit' unohda; Sillä uljaat sävelehet soivat Alati nyt ukon korvissa. Soivat; -- vanhain Porin sävelten Kyllä tiedän selvän entehen: Tämä vuosi mulle viimeinen!"

G. Lbk.

Karkuri.

On musta yö, on synkkä syksy-yö; Rajusti rankkasade maahan lyö, Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen. Kaikk' ihmiset jo meni levollen, Elävät piilohon. Mut -- mitä kuulen! -- Metsässä on kuin kävis ihminen!

Jo näen: tuossa läheneepi mies Taloa yksinäistä. Se kenties On matkustaja eksynyt, hän varmaan Yömajaan pyrkii, ilomielissään Ja toivoo kohta helmaan unen armaan Vaivoista matkan päästä lepäämään.

Mut ovellenpa astuvan ei näy -- Sivuitse hiljaa hiipien hän käy, Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. -- Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on, Mi talonväelle syvään nukkuvalle Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

Sen näyttää koko muoto; partansa Tuo pitkä, siivomaton, sakea; Likaiset ryysyt kulunehen puvun; Reikäinen kate pörhettyisen pään; Ja liike levoton, mi Kainin suvun Eroittaa muista ihmisveljistään.

Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies Todella oli. Moni täällä ties Jutella vielä töistä Korven Kustan, Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on. Ijäti näin on jälki veren mustan Pois pesemätön, kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa, Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa. Helpommin hengitettiin, koska tiettiin: Jo Korven Kusta vangiks saatihin, Jo Siperian vuorien pohjaan vietiin, Mist' ei voi päästä hengin elävin.

Mut onpa taas hän tänne osannut, Maan altakin nyt jälleen palannut Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta; Sill' ikkunalta luukun murtaa pois -- Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa, Unesta teitä herättää jos vois!

Mut ihme! liesi puolisammunut On miehen kasvot täysin valaissut: Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli, Tää katse lempeä ja suruinen! Ja yhä lempeemmäks se vielä suli, Ja kyynel viimein vieri poskellen.

Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois, Kuin sieluuns' imeä tään näön sois: Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. -- Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, Vaan sitten astui nimismiehen luo:

"Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo! Ja laittakaatte sitten vaikka minne! Palanut tuolla mielen' oli vain Yhdeksi hetkeks' vielä päästä sinne, Miss' äidin syliss' istuskella sain!"

Suonio.

Eräs nälkätalven kuvia.

Oli kolkko: mä kangasta kuljin, Lumi singoten silmihin lyö; Jop' on päiväki maillensa mennyt, Pian joutuvi jouluinen yö. -- Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla Maantietä mun eelläni päin? Koto kaukana lienevi sillä, Joka matkall' on tuiskussa näin!

Hepo joutuen juoksi sen kiinni. Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös! "Kuhun kuljet sä, onneton äiti, Miss' arvelet vietellä yös? Peninkulmalt' on kummallakin puolen Talotointa, ja ummessa tie; Pyry, yö, vilu surmasi suuhun Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"

"Hyvin joudanki kuolla ma kurja, Koto kuoltuan' mullakin ois! Liki hiipasikin Manan siipi, Tämän lapsen kun sammutti pois; Kipuhuns' olis syönyt se rintaa -- Mitä vielä, kun läks' veri vaan! Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, Nukun luo, menen myös Manalaan!"

Oksanen.

Mierolais-äijä.

Päivän läike kirkas akkunoista Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa, Pitkin seinuksia angervoiden Tuoksut leviävät; askaroiden Emänt' yksin kotitöissä hyörii, Ketteränä permannolla pyörii.

Repaleinen vanhus sauvoinensa Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa On jo aika ammoin uureskellut, Hopeata hapsiin hajotellut, Jotka tummankellervinä kerran Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!

"Vuotta kolmekymment' aalloissansa Ai'an virt' on vienyt mukanansa; Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin: Tuskin silmää uskoa mä voisin, Jollei synnyinpaikan muisto pyhä Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

"Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin, Auran kurkeen ensi kerran tartuin. Toisin silloin elettihin: eipä Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä Usein silloin, harvoin halla säästi Pellon halmeen, joutumahan päästi.

"Usein kyllä vilja heilimöiden Loisti, hedelmänä vuoden töiden, Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat Unhottuivat, päiväpaisteen saivat Mieleen tähkät nuokkuvat -- vaan vaihtui Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

"Nousi suosta vainioiden alla Turmiota tuoden harmaa halla, Ahmisteli halmeen ilkkumiellä... Mutta rinnass' sentään toivo vielä Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi Ehkä turman tuoja katoaisi.

"Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta Syötiin, ojitettiin suo, -- vaan suotta. Julmempana vielä entistänsä Noro huokui kylmää henkeänsä... Ojat suossa laajennettiin vielä, Sentään hallan henki piili siellä.

"Voimat murti petäjäinen, karttui Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui... Isän, äidin, veikan, siskon vei se Armotonna mullan poveen, -- ei se Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä, mutta Kärsimähän mieron surkeutta.

"Siitä kolmekymment' on jo vuotta. Nyt nään vasta ettei työtä suotta Tehty ole: kuiva nurmi-niitty Suo on nyt ja viljapellot liittyy Hallatoinna siihen. -- Kiitos Herran! Toisin kun nään kaikki vielä kerran."

Näinpä vanhus. Emännältä kieri Kyynel, poskipäätä pitkin vieri; Huoaten hän otti päästä vartaan Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan Kiitoksen tää lausui -- sauvahansa Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.

U. von Schrowe.

Hovin herra.

Astuu ruokalevoltansa Hovin herra huoneestaan, Pitkä piippu hampaissansa, Vasen käsi puuskassaan.

Suur' on herra hovilainen, Rikkain puolen Savonmaan, Pitkin maita käypi maine Uhkeasta talostaan.

Pulska talo, laajat pellot, Aluskunta avara, Sadan lehmän soipi kellot Tarhatiellä illalla.

Siks'pä hymy huulillansa Viiksen alta vilahtaa, Kun hän leikkuupellollansa Joukkoaan käy katsomaan.

Kuhilaita tuhatmäärin Sängen päälle kohoaa, Kirjavana joukko häärii Työssä siinä uutteraan.

Tuota herra astuissansa Ihastellen imehtii, Tyytyväisyys savun kanssa Rinnastansa lainehtii:

"Onhan tuossa tavarata, Onhan aluks' ensinkin -- lähtee siitä hopeata, Lähtee vähä varsinkin.

"Ensi-yönä panee halla' Viljat viiden pitäjän, Elon hint' on korkealla Kuluess' ens' kevähän."

Ja hän hymyy hyvillänsä, Tyven rauha rinnassaan, Hyväileepi viiksiänsä, Työväkensä luoksi saa.

Niinkuin kukko karjassansa, Kotkottaa ja kaartelee, Niin hän johtaa joukkoansa, Komentaa ja katselee.

Sirpit leikkuu sukkelasti, Seljät taipuu, oikiaa, Herran mielest' hitahasti Kumminkin työ sujuaa.