Part 2

Elinainen, neitsy nuori, Meni aittahan mäelle, Vaskivakkanen käessä, Vaski-avain vakkasessa: "Tuollapa tulee Klaus Kurki, Laukon ylpeä isäntä." -- "Mistäs tunnet Klaus Kurjen, Onko hän elikkä muita?" -- "Tulennasta tuiman tunnen, Jalon jalkansa polusta." -- "Eikös muita ylpeöitä, Kun vaan Laukon Klaus Kurki?" Klaus tuo rannalta tulevi, Ajoi kohti kartanoa; Viisi veljestä Elinan Istuit kaikki pöyän päässä, Nousit kaikki katsomahan, Läksit vastahan pihalle. Kiaus tuo tuli pihalle, Joukon kanssa kartanolle, Sa'an saattomiehen kanssa, Sa'an satula-urohon, Miehet kultamiekoissansa, Hevoset hopeapäissä: "Onko teillä neiti myyä, Piika pietty minulle?" -- "Ei neittä mäellä myyä, Panna kaupan kartanolla, Hevot myyähän mäellä, Laukaviat kartanolla; Onhan meillä tupiaki, Tupa meill' on yljän tulla, Tupa tulla, toinen mennä, Talli on hevoset panna, Maja varsat valjutella, Naulat laskea satulat." Klaus lähtevi tupahan, Polki jalan portahalle, Miekalla oven avasi, Tupellansa kiinni tunki: "Onko teillä neiti myyä, Piika pietty minulle?" Äiti nuoren Elinaisen Klaus Kurjelle kumarsi: "Ei ole meillä neittä myyä Eikä piikaista pietty; Meill' on piiat piskuisia, Vielä kesken kasvavia." -- "Ompa teillä nuor' Elina Kyllä vahva varrellansa, Avioksi auttavainen; Annappa tuo nuor' Elina!" -- "Oh mun äiti kultaseni, El' anna minua Klaulle!" -- "Ei taia vähä Elina Panna työhön palkollista, Ruokkia perettä suurta, Kaita tarhakarjojasi." -- "Eikä tarvitse Elinan; Onhan siellä Kirsti piika, Antakohon Kirsti piian Panna työhön palkollisen, Ruokkia talon perehen, Kaita kanssa tarhakarjan." -- "Kyll' on siellä Kirsti piika, Laukon entinen emäntä, Se mun polttaisi tulessa, Kovin päivin kuolettaisi." -- "Ei ole Kirsti ennenkähän Toista polttanut tulessa, Kovin päivin kuolettanut; Ei ole ennen eikä vasta." Kukas kuitenki on hullu, Kukas muu kuin piika raukka, Jos ei hullu, niin on houkka: Otti kihlat, antoi kättä, Käsiten Klaun käessä Kävi Klaun kartanolle. Kirsti katseli lasista, Västärästä vällisteli: "Oh, jos jollain lailla saisi Tuon välin pahenemahan, Ennenkuin avaimet annan, Toisen käskyllä kävelen." Toist' ei tuohon tarvittunna, Itse Kirsti keinon keksi, Lähti hän Klaun puheille! "Ohoh Klaus kultaseni, Vähän kyllä sinä tieät: Uolevi emännän makasi, Nuoren Elina emännän, Hyvän rouvan renki roisto." -- "Oh mun Kirsti piikaseni, Jospas tuottelet toeksi, Minkä saattelit sanoiksi, Sinun silkkihin puetan, Elinan tulessa poltan; Viisi verkaista hametta Annan sinun käyäksesi Ennenkuin Elina rouvan, Kätehes avaimet annan Ennenkuin Elina rouvan." -- "Ohoh Klaus kultaseni, Aja Aumasten laolle, Pienten niittusten perille, Sano kauvas kulkevasi, Monet viikot viipyväsi Keräjissä Pohjanmaalla, Niinpä tuottelen toeksi, Minkä saattelin sanoiksi." Klaus Kurki, kurja miesi, Teki työtä käskettyä, Kävi rouvan kammarihin: "Oh mun vähä Elinani, Viile voita vakkasehen, Sääli säkkihin evästä, Liikkiö sianliha'a, Karpio kananmunia, Matkahan mun mennäkseni, Käräjihin Pohjanmaalle!" -- "Oh mun Klaus kultaseni, Ele siellä kauvan viivy, Viikot on viimeiset minulla, Päivät vielä viimeisemmät; Astu puoli saappahassa, Astu toiste toinen puoli, Puhu puolilla sanoilla, Puhu toiste toinen puoli, Syö puoli evähistäsi, Syö toiste toinen puoli, Juo puoli pikariasi, Juo toiste toinen puoli, Niin sa paremmin palajat Pohjan noitien parista." Elina emäntä rouva Säälei säkkihin evästä, Viilsi voita vakkasehen, Liikkiön sianliha'a, Karpion kananmunia; Klaus lähtevi ajohon, Ajoi Aumasten laolle, Pikku niittusten perille. Kirsti tuo kotahan lähti Pienten vaattetten pesolle, Paitojen Elina rouvan. Kuului kolkkina koasta, Paukkina patatuvasta, Kävi rouva katsomahan Mitä tuolla kolkitahan: "Oh mun Kirsti piikaseni, Mitä kolkit niin kovasti, Paukutat patojen luona?" -- "Huoran huopia virutan, Pahan vaimon vaattehia." -- "Ele Kirsti, piikaseni, Kolki niitä niin kovasti!" Kirstipä tähän mutkan muisti, Kolkki vieläki kovemmin. "Ele kolki, Kirsti huora, Paitojani niin pahasti, Niit' ei ole täällä tehty, Vaan on äitini kotona!" -- "Huorat ne hyvätki piiat, Vaan ei portot puoletkahan; Olispa minun lukua, Vaikka parka palkollinen Hoettaisi huoraksiki, Itseki isot emännät Ovat orjien ohessa, Pitkäpartojen parissa." Itkusilmissä Elina Tuli rannalta tupahan, Kirsti kiiruhti perästä: "Oh mun rouva kultaseni, Ottakamme orjat työstä, Häijyt härkien perästä, Pietään pitoset pienet, Kanssa kempit kestijuhlat; Niin tääll' ennenkin on tehty, Kun oli matkoilla isäntä." -- "Ohoh Kirsti piikaseni, Tehe itse, kuinkas tahot, Niinkuin teit minua ennen; Iske kaikki muut tynnyrit, Se vaan jätä iskemättä, Jok' on pantu minua varten!" Kirstipä tuohon mutkan muisti: Sen hän sitte ensin iski. "Ohoh Kirsti, piikaseni, Toisin tehit, toisin käskin." -- "Oh mun rouva kultaseni, Minne teen mä yösijanne; Teenkö uutehen tupahan, ylimmäisen holvin päälle?" "Ele tee uutehen tupahan, Ylimmäisen holvin päälle, Tee kuin ennenkin olet tehnyt Sijani Klaun tupahan!" -- "Siell' on pyssyt paukkavaiset, Siellä miekat välkkäväiset, Siellä kaikki surmarauat, Terävät terä-asehet." -- "Pyssyt on surmana soassa, Miekat miehien käsissä, Tuttuna ovat tuvassa, Kammarissa kaunihina, Tee vaan sinne yösijani; Pane kaksin villavaipat, Pane kaksin korvatyynyt, Kaksin liinaiset lakanat!" Kirstipä tähän mutkan muisti: Pani viiet villavaipat, Viiet pani korvatyynyt, Viiet liinaiset lakanat. Elina levolle lähti: "Ohoh Kirsti piikaseni, Etpäs tehnyt niinkuin käskin, Panit viiet villavaipat, Panit viiet korvatyynyt, Viiet liinaiset lakanat." Kirsti lähti kammarista, Meni Uolevin tupahan: "Uolevi ylimysrenki, Tulkatte Klaun tupahan, Siellä teitä tarvitahan, Kiiruhusti kutsuttihin." -- "Mitästä mä siellä tehnen?" Meni hän sinne arvollansa, Kirsti kiiruhti perässä, Yheksät lukut lukitsi, Takateljen kymmenennen. Niin juoksi Aumasten laolle, Pikku niittusten perille: "Ohoh Klaus kultaseni, Ja nyt tuottelin toeksi, Minkä saattelin sanoiksi: Ompa Uolevi nytki siellä Kahen kesken rouvan kanssa, Orjat Uolevin luvalla Kestitsevät keskenänsä." Klaus kohta kotia riensi Alla päin, pahoilla mielin, Otti tulta tervaksehen, Tulta tuohe'en viritti, Pisti tulen nurkan alle, Valoi alle valkeata. Elinainen, nuori rouva, Pisti sormensa lasista, Vihkisormus sormessansa: "Ohoh Klaus kultaseni, Ele sormustas kaota, Jossas kantajan kaotat!" Klaus Kurki, kurja miesi, Veti miekkansa tupesta, Raappasi terävän rauan, Laski oitis sormen poikki, Elinainen, nuori rouva, Piti lastansa lasista, Itkeväistä ikkunasta: "Ohoh kulta, Klaus kulta, Ele polta poikalasta, Jossas poltat pojan tuojan!" -- "Pala, portto, poikinesi, Tulen kautta lapsinesi! Se ei ole minun poika, Uolevin se ompi poika." Elinainen, nuori rouva, Herra Jesusta rukoili: "Ohoh Herra Jesus kulta, Sinua, armas Herra Jesus, Että äitini näkisin; Palakohon kaikki paikat, Tämä vettä vuotakohon, Siks ett' äitini näkisin! Ohoh Uoti veikkoseni, Juokse, jou'u Suomelahan, Käske tänne äitiäni, Puhu paremmin, kuin ompi." Uoti otti mennäksensä; Sekä juoksi jotta joutui, Pian juoksi järven poikki, Tuli tuonne Suomelahan: "Ohoh muori kultaseni, Rouva teitä sinne kutsui." Nousi hän pian vuotehelta, Alkoi päällensä pukea: "Voi minua, vaimo valju, Kuinka hamehin hametta, Hame aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" -- "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." -- "Voi minua, vaimo valju, Kuinka sukin sukkiani, Sukin aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" -- "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." -- "Voi minua, vaimo valju, Kuinka kengin kenkiäni, Kengin aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" -- "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." -- "Voi minua, vaimo valju, Kuinka tröijyn tröijyäni, Tröijyn aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" -- "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." -- "Voi minua, vaimo valju, Kuinka myssyn myssyäni, Myssyn aina eestakaisin; Kuinka liekään tyttäreni!" -- "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." -- "Voi minua, vaimo valju, Kuinka levin liina'ani, Levin aina eestakaisin, Kuinka liekään tyttäreni!" -- "Hyvin kyllä, muori kulta, Hyvin ennen, nyt paremmin." -- Sai muori pukeneheksi, Siitä lähtivät ajohon, Tulit Suomelan lähelle: "Voi minua, vaimo valju, Savu Laukosta näkyvi, Savu Klaun kartanosta; Mitä tuolla tehtänehen Noin sakean savun kanssa!" -- "Kukot siellä kultatahan, Kanan pojat koltatahan, Lampaita lahatahan, Sianpäitä paistetahan, Pienen prinsin ristimiksi, Pienen poikasen pioksi." Tuli Laukon kartanolle, Laski maahan polvillensa Etehen oman vävynsä: "Oh mun Klaus kultaseni, Ota pois tulesta poika, Vaka vaimo valkeasta!" -- "En ota porttoa tulesta Enkä lautan lastakahan; Poltan porton poikinensa Kansan lautan lapsinensa." -- "Ele polta, Klaus kulta; Anna mennä muille maille Elkiänsä piilemähän, Töitänsä häpeilemähän!" Kirsti tulla kiirehtivi: "Ele vainen, Klaus kulta! Pane jauhoja pahoja, Tervatynnyri lisäksi, Ne heitä tulen sekahan, Että paremmin palaisi!" -- "Oh mun vähä Elinani, Ohoh lapsi pikkaseni, Miks' et ollut mielin kielin, Mielin kielin Kirstin kanssa!" -- "Ohoh äiti kultaseni, Ei ole syytä pienintähän, Ei vikaa vähäistäkähän, Ei ees neulan silmättömän; Tein kaikki, minkä taisin, Vielä päällenki vähäisen. Ole kiitetty, Jumala, Ylistetty, Jesus kulta, Kun torjuit tuliset liekit, Että vielä viimeiseksi, Kovan kuoloni e'ellä, Nähä sain äitini silmät!" Olis ottanut hyvästi, Sanonut sanasen vielä Itkevälle äitillensä, Vaan jo raukesi samassa, Lensi liekkien sisähän, Vaipui ilmivalkeahan. Se oli meno nuoren rouvan, Nuoren Elina emännän, Jok' oli kaunis kasvoiltansa, Kaunis kaikilta tavoilta. Kauvan häntä kaivatahan, Ijän kaiken itketähän; Itku ei Laukosta laka'a, Valitus Vesilahesta. Se oli loppu nuoren rouvan, Kanssa pienen poikalapsen; Kului tuskin puoli kuuta, Vieri kaksi viikkokautta, Hevosia tallin täysi, Nautoja navetan täysi, Kuoli kaikki korsi suuhun, Kaatui kaurojen nojalle. Klaus Kurki, kurja miesi, Miesi kurja ja kamala, Istui aitan kynnyksellä, Sekä istui että itki. Jesus köyhänä käveli: "Mitäs itket, Klaus Kurki?" -- "Kyll' on syytä itkemistä, Vaivoja valittamista: Uskoin huoran houkutukset, Pahan vaimon vaakutukset, Poltin oman puolisoni, Sytytin syleni täyen, Poltin pienen poikaseni, Vastakannetun kaotin." -- "Kyllä tieän Elina rouvan." -- "Missäs on Elina rouva?" -- "Tuollapa on Elina rouva Ylisessä ymmärkissä, Tuolla taivahan talossa, Jalan juuressa Jumalan, Kuuen kynttilän e'essä, Kulta kirjanen kä'essä, Pikku poikanen sylissä, Uolevi oven e'essä; Tieän myöski Klaus Kurjen." -- "Kussast' ompi Klaus Kurki?" -- "Tuoll' on, tuolla Klaus Kurki Alisessa helvetissä, Pimeässä loukkosessa, Kannukset vähän näkyvät, Pikkaraista pilkottavat, Jalat alta kuumottavat. Vielä tieän Kirsti huoran: Tuoll' on, tuolla Kirsti huora Alisessa helvetissä, Alimmaisen portin alla; Palmikot vähän näkyvät, Kultarihmat kuumottavat." KIaus Kurki, kurja miesi, Mies un kurja ja kamala, Satuloittavi orihin, Istui selkähän hevosen, Pisti pillit säkkihinsä, Soitti suolla mennessänsä, Kajahutti kankahalla, Järähytti järven päässä, Ajoi päin sula'a merta, Alle aaltojen syvien. Se oli meno nuoren miehen, Kanssa nainehen urohon; Kirsti huora kiiruhusti Häntärakkina perässä.

Kanteletar III: 35.

Antero ja Kaloniemen neito.

Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Otti tallista orihin, Ratsun kultahan rakensi, Lähteäksensä käkesi, Mennä konnusta kosihin, Konnun kuulua tytärtä, Kalonienien neittä nuorta. Iso kielsi, emo epäsi, Kielsi veljet ja sisaret, Varottivat lähtemästä Kaloniemen neitosihin: "Ei sua suvaita siellä, Neittä ei anneta sinulle." Toki läksi, ei totellut, Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vaaruksia, Kohti miehiä kovia. Rahoi neion, tinki neion, Nosti neion ratsahille, Hypytti hyvän selälle, Toi neion ison kotihin. Vieri tuosta viikon päivät, Tauti neitosen tavotti, Tuosta vointui vuotehelle, Alkoi villoilla virua. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Kävi noi'illa Virossa, Nartsi Narvan tietäjillä: Sanoi noita kuolevaksi, Arpoja paranevaksi. Tuli tuolta takaisin, Matkasi omille maille. Kirkko vastahan tulevi, Kilkahteli kirkon kellot, Antero kysyttelevi, Mitä kellot kilkkaeli. Kirkon katsoja kavala, Kirkon vahti varsin viisas, Tuopa vasten vastaeli, Sanoin laati, noin saneli: "Sitä soivat kirkon kellot, Parkuvat papin pasunat, Ken viimein kävi vihillä, Pariskunsin pappilassa, Kohta tänne kaivatahan, Alla nurmen nukkumahan." Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Läksi eelle kulkemahan. Teki matka'a vähäisen, Jo tuli liki kotia Kuuli koissa kolkettavan, Veräjällä veistettävän: "Mitä veistät, veljyeni, Lakutat, emoni lapsi, Vai veistät sotivenoa, Sotikantta kalkuttelet?" -- "En veistä sotivenoa, Sotilaiva'a lakuta, Veistän kuollehen kotia, Katonehen kartanoa." Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Puri huulta, väänsi päätä, Meni tuimana tupahan; Neito kolkassa makasi, Kutvatukka kuoliana. Antero ylinen ylkä, Ylimmäisen miehen poika, Iski kahta kämmentänsä Kuin on kahta kalman usta, Viskoi viittä sormeansa Kuin viittä Viron vipua, Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Sen hän iski itsehensä Syvällä syän-alahan; Niin he kaksin kaivattihin, Yhellähän hauattihin. Kun he sitten hauattihin Maan alle makaamahan, Yksi puron tälle puolen, Toinen puron tuolle puolen, Nousi siitä nuori koivu Kumpaisenkin hauan päälle, Juuret yhtehen junivat, Latvat toinen toisihinsa; Hakattihin koivut maahan, Lastut lensi toisihinsa.

Kanteletar III: 36.

Kuollutta kultaansa itkevä neito.

Neiti kangasta kutovi, Sukkulaista suikahutti, Kultalangasta kutovi, Hopeaista helkyttävi; Kultarihmaset kulisi, Helisi hopealangat. Tuli nainen naapurista, Kysytteli, lausutteli: "Kelle kultalangastasi, Hopeaista huolittelet?" Neiti vasten vastaeli Ja sanoi sanoilla näillä: "Kelle muulle kuin omalle, Kuin omalle armahalle, Kullalleni kultapaian, Hopealleni hopean; Kohta kaupoiltaan tulevi, Turun mailta matka'avi, Kahen, kolmen yön perästä, Viikon päästä viimeistäki, Tuo mulle siniset silkit Sekä uuet ummiskengät." Sanoi nainen naapurista: "Saat jo katkaista ku'onnan; Ele outa armastasi, Ei tule sinä ikänä, Jo on kuoli kultasesi, Meni mielitiettyisesi, Meren kuohussa kovissa, Ve'en vankan vaahtiloissa, Laiva poikki, toinen halki, Kolmas kuivalle karille, Itse haukien iloksi, Ahvenien armahaksi." Neiti tuosta itkemähän. Kultakangas kätkemähän, Itki vuoen, itki toisen, Ja itki ikänsä kaiken; Pois itki ihanat silmät, Kasvon kaunihin kaotti. Meni metsähän kesällä, Lintu lauleli lehossa: "Ele itke, neito parka, Yhtä sulhoa ijäti, Kyllä saat sä toisen kullan, Sulhon vieläki paremman, Tuo sulle sinisen silkin Sekä sormukset soreat, Tuopi uuvet ummiskengät, Sekä pasmakat paremmat." Neito vasten vastaeli: "Jos saisinki toisen sulhon, En mä sua sinä ikänä, En oma'a kullaistani."

Kanteletar III: 121.

Vapautettu kuningatar.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa sanotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt... Saalistaan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. -- --

Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo; Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan: Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: "Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

"Oi turhaa, pois on poissa!" -- Hän vinhemmin vaan käy -- "Oi surmasi helmaan kiidät!" -- Hän koht' ei enää näy. Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Ja rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin rajuilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin... Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö. Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen. Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. -- Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

P. Cajander.

Runolauluja.

Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskeltyä vaan.

Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin... Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa; "Paraimmat laulut, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopeelta hohtaa paita, hivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin. Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Jo ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

Ja huonehess' on niin kuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

P. Cajander.

Kaupin linna.

Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan, Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.

Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien, Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.

Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti, Ylt' ympäriltä kaiku etäältä vastasi.

Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa. Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.

Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin, Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:

"Ei asuntoa moista maan päällä avaran! Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean."

Majasta matalasta nyt ratsun etehen Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.

"Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.

Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan: "Me voisimmeko tulla näin kurjaks milloinkaan?"

"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais, Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"

Näin vastas röyhkeästi ritari kerskaillen. Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.

Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin, Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.

Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoa tuijottaa: Ei linnaa nä'y missään, ei harjaa korkeaa.

Poroksi palanunna on linna julkinen; Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.