Part 7

Vielä kerran muutamien vuosien kuluttua hän pääsi kuitenkin taas korkeaan virkaan. Valta-amiraali oli silloin kuollut, ja holhoushallituksen esimiestä De la Gardieta vastustava puolue valtaneuvoskunnassa ehdotti avonaiseen virkaan tuota syrjäänsysättyä, vaan näissä asioissa taitavaa herraa. Näin olisi hän jälleen päässyt hallituksen jäseneksi. Sen estämiseksi sai De la Gardie toimeen, että Fleming v. 1664 lähetettiin kenraalikuvernööriksi Suomenmaahan. Myös Pohjanmaa, joka muuten tällä vuosisadalla ajoittain, samoinkuin Länsi-Pohjakin, oli ollut erityisen maaherran alaisena, laskettiin nyt hänen aluskuntansa lisäksi ja yhdistettiin pysyväisesti muuhun Suomeen. Viisi vuotta hän hallitsi täten synnyinmaatansa, kunnes v. 1669, niinkuin tiedämme, Suomen kenraalikuvernöörinvirka kokonaan poistettiin rahavarojen rappiotilan tähden. Flemingin toimista hänen hallintoajallansa ei ole paljon tietoa; sen me vain tiedämme, että hän oli avullisena muutamissa silloisen Turun piispa Gezeliuksen töissä kansansivistämisen hyväksi. Nähtävästi kivulloisuus, ja ehkäpä joku mielenmasennuskin, ehkäisi tuon ennen niin tarmokkaan miehen toimintakykyä.

Virkaeronsa jälkeen ei Fleming elänyt enää monta vuotta. Tauti katkaisi hänen elämänsä heinäk. 28 p. 1673, hänen ollessaan vasta 54 vuoden vanha. Hän kuoli Tukholmassa ja haudattiin siellä Jaakon kirkkoon, missä Flemingeillä silloin oli sukuhautansa. Sekin seikka todistaa Suomen korkeamman aateliston vieraantumista kotimaastansa. Herman Fleming oli kuitenkin vielä pitänyt synnyinmaatansakin muistossaan. Hän oli esim. Louhisaareen rakentanut komean kolmikerroksisen kartanon. Niin myös hän auttoi Ahlaisten kappelin kirkon rakentamista (Louhisaari on siinä seurakunnassa) suurilla rahasummilla. Hänen puolisonsa vaakuna, samoinkuin hänen omansa, on vieläkin siinä kirkossa nähtävänä.

Flemingin pääperiaatteena valtioasioissa oli, niinkuin näimme, säästäväisyys. Senvuoksi hän myös niin paljon kuin mahdollista vastusti Puolan sotaa, joka oli alkuna Kaarle X:nnen kaikkiin muihin sotiin. Fleming erosi siinäkin melkein kaikista sääty- ja virkaveljistänsä, jotka pitivät alinomaisia sotia Ruotsin suurimpana etuna. Mutta sitten, kun sota kerran oli syttynyt, osoitti hän suurta toimeliaisuutta ja jaloa uhraavaisuutta vaaran torjumisessa. Venäläissodan alkaessa oli hän Tukholmassa puolustusvalmistusten johtavana sieluna ja henkenä. Ja kun v. 1657, Tanskan sodan sytyttyä, ei voitu saada mitään lainaa kruunulle, pani hän omat tiluksensa panttiin ja hankki täten noin 120,000 hopeatalaria.

Vihamiehet, joiden käsissä silloin valta oli, ovat myös monin tavoin käyttäneet sitä hänen muistonsa tahraamiseksi. Niinpä esim. on syyttä väitetty hänen intoansa lahjoitusmaitten peruutuksessa vain yksityiseksi kostonhimoksi. Häntä oli näet, ennenkuin hän tuli korotetuksi vapaaherraksi, pari kertaa loukannut ja häväissyt suurien ylimyssukujen röyhkeys. Voihan olla, että sekin vaikutin oli hänessä vallalla -- harvoinhan ihmisen sydän parhaissakaan aikeissaan ja töissään on vapaa yksityisistä mielihaluistaan -- mutta edellisestä toki nähtäneen, että isänmaanrakkaus kuitenkin oli päävaikuttimena hänen sielussansa.

Useassa suhteessa -- niinkuin luonteen jörömäisyydessä ja jyrkkyydessä, aatelisveljiensä vihanalaisuudessa ja kuninkaan etujen harrastuksessaan -- oli Herman Fleming, niinkuin lukijakin jo varmaan on huomannut, kuuluisan heimolaisensa sotamarski Klaus Flemingin kaltainen. Tähän vertailuun saattaa, paha kyllä, lisätä vielä yhden ikävän kohdan. Herman Flemingilläkin kuuluu näet olleen sukunsa vanha perisynti: hän oli kova alustalaisiansa kohtaan. Mikä eriskummallinen ristiriitaisuus talonpoikaissäädyn oikeuksien innokkaan puolustajan luonteessa! Myös käypi vielä Louhisaaren tienoolla se tarina, että hän muka oli vaimolleenkin tyly ja piti häntä joskus lukon takana kamariin suljettuna. Lieneekö tässä tarinassa perää vai ei, siitä eivät luotettavat tiedonlähteet anna mitään varmuutta.

19. Toinen sota Tanskaa vastaan.

Roskilden rauhanpäätöksen jälkeen oli Kaarle X:nnellä aikomus taas palata Preussiin puolalaisia kukistamaan ja rankaisemaan Brandenburgin vaaliruhtinasta hänen luopumisensa johdosta. Voidaksensa tätä täydessä turvassa tehdä, piti hänen olla varma, ettei Hollannin laivasto pääsisi Preussin avuksi, niinkuin se uhkaili. Siksi oli Roskilden rauhanpäätökseen pantu eräs pykälä, joka velvoitti tanskalaisia yksissä neuvoin ruotsalaisten kanssa sulkemaan Tanskan salmet kaikilta vierailta sotalaivoilta. Tätä ehtoa olivat kuitenkin tanskalaiset pian ruvenneet katumaan, ja viivyttivät sen lopullista päättämistä kaikellaisilla verukkeilla. Silloin lensi äkkiä rohkea ajatus Kaarle X:nnen päähän: koska Tanskan ystävyyteen ei ollut luottamista, piti se kokonaan kukistettaman ja saatettaman Ruotsin alusmaaksi! Tässä tarkoituksessa hän käski sotamarski Wrangelin viivyttää Ruotsin sotaväen poisvientiä Tanskan alueelta; toinen kirje Ruotsin lähettiläille Tanskassa kielsi heitä enää mitään sovintoa allekirjoittamasta, jos tanskalaiset nyt suostuisivatkin vaadittuihin ehtoihin. Elok. 5 p. 1658 purjehti sitten Kaarle X Kielin satamasta 4,000:n jalkamiehen ja 1,200:n huovin kanssa. Näin alkoi siis sota jo uudestaan, vaikka ei vielä puolta vuottakaan rauhansovinnon jälkeen ollut täyteen kulunut. Kaksi päivää myöhemmin tultiin Seelantiin, ja elok. 11 p. ilmestyi Ruotsin sotavoima toistamiseen Kööpenhaminan edustalle.

Ensimäisen sanoman saavuttua Kaarle X:nnen maallenoususta Seelantiin oli Kööpenhaminassa perinpohjainen epätoivo päässyt valtaan. Linnoitukset olivat näet mitä kurjimmassa tilassa; monessa paikassa olisi voitu ratsainkin päästä vallin yli; rintavarustus oli tuskin kyynärän korkuinen. Sotamiehiä ei ollut enempää kuin 400 kaupungissa. Siksi kehoitettiinkin kuningas Fredrik III:tta pakenemaan, ja useat rikkaat porvaritkin jo veivät paraat tavaransa laivoihin. Mutta pian heräsi Tanskan kansan kauan torkuksissa ollut isänmaanrakkaus. Kuningas itse vastasi kieltävästi noihin pakokehoituksiin ja lausui: "ennen tahdon kuolla tähän, niinkuin lintu pesäänsä!" Tämä lujuus teki muutkin lujiksi. Elok. 9 p. kokoontuivat kuninkaan käskystä maistraatti, papisto sekä yliopiston professorit linnaan. Siellä Fredrik III kysyi: tahtoivatko he panna henkensä ja verensä alttiiksi isänmaan hyväksi. Ja he vastasivat yksimielisesti, juhlallisesti: "tahdomme!" Nyt virtasi porvareita upseerien luo ilmoittautuen sotureiksi; myöskin 600 ylioppilasta tarttui aseisiin. Valleilla ruvettiin kilvan tekemään työtä. Itse valtaneuvoksetkin olivat siellä kuokka tai lapio kädessä; naisetkin vetivät käsikärryillä multaa. Elok. 11 p. sytytettiin etukaupungit palamaan, ettei niissä olisi piirittäjille mitään suojaa.

Vaikka isänmaallisessa innossa tuo ennen turvaton Kööpenhamina olikin saatu jommoiseen puolustuskuntoon, ei se luultavasti kuitenkaan olisi kestänyt harjaantuneitten soturien rynnäkköä, jos siihen vain heti olisi ryhdytty. Aina uljas Dahlberg kehoittikin kuningasta innokkaasti, vaan muut varovaisemmat päälliköt epäsivät. Kaarle X tällä kertaa kallistui jälkimäisten puolelle. Masensiko ehkä kavalasta rauhanrikkomisesta levoton omatunto täten hänen rohkeuttansa? Ruvettiin siis piiritykseen. Vaan sekin kävi hitaasti; kööpenhaminalaiset pitivät puoliaan urhokkaasti ja taidolla. Erittäinkin olivat norjalaiset merimiehet sekä "musta joukko", nimittäin ylioppilaat, piirittäjille vaaralliset. Ajan pitkään olisi kuitenkin Ruotsin soturien suurempi taito epäilemättä saattanut heidät voitolle; mutta ennen sitä kerkesikin jo tulla apua ulkoa. Hollantilaiset pelkäsivät kauppansa Itämerellä kärsivän, jos Juutinrauman molemmat rannat joutuisivat Ruotsin käsiin. Siksi he lähettivät suuren laivaston Kööpenhaminan avuksi. Ruotsin laivasto tosin taisteli lokak. 29 p. Juutinraumassa urhoollisesti tätä vastaan, vaan ei voinut estää hollantilaisten pääsöä perille. Näin oli siis Tanskan pääkaupunki pelastettu; seuraavana päivänä lakkasi piiritys, ja Ruotsin sotavoima siirsi leirinsä puoltatoista peninkulmaa lännemmäksi.

Tähän samaan aikaan alkoi jo muualtakin kuulua Ruotsille pahoja sanomia. Itävaltalaisia, brandenburgilaisia ja puolalaisia, 30,000 miestä, oli etelästä tullut Holsteinin ja Slesvigiin; Ruotsin pienten sotajoukkojen täytyi vetäytyä Juutinmaalle. Kahdessa äsken valloitetuista maakunnista, Trondhjemin läänissä ja Bornholman saaressa, nousi kansa kapinaan ja surmasi tai karkoitti ruotsalaiset. Kaarle X tahtoi nyt rohkealla yrityksellä saada vastaisen onnen kääntymään; hän teki väkirynnäkön Kööpenhaminaa vastaan yöllä helmik. 10:n ja 11:n välillä v. 1659. Se, mikä elokuussa olisi ollut helppoa, oli kuitenkin nyt melkein hullun työtä, sillä ryntääjien luku oli vain 1/3 piiritetyistä. Tämän epäsuhteen lisäksi tuli vielä se, että hanke petoksen kautta joutui ennen aikojaan kaupunkilaisten tietoon, jotta he olivat varuillansa. Vallin lähelle tultuansa sai Ruotsin väki vastaansa niin hirmuisen luoti- ja kivituiskun Kööpenhaminan miesten, sekä kiehuvan veden sateen naisten käsistä, että he viimein hajosivat ja pakenivat. Turun ja Uudenmaan ratsurykmentit olivat tässä rynnäkössä myöskin mukana, mutta ainoastaan varaväkenä, taisteluun osaa ottamatta.

Yhä vaarallisemmaksi muuttui nyt Ruotsin valtakunnan tila. Täysi syy oli Tammelan kirkkoherralla, Lauri Pietarinpojalla Ajantiedossaan huudahtaa:

"Ah tät' aikaa! aika kamal, vaivat monet monel taval; puolat puskijat väijyit meitä, keisar, mond muut auttoi heitä, venäläinen vielä sitten läpikäy maita läpimiten, miehet, vaimot monet murhal suretti surmaan surkjal surmal; juntti juonikas viel soti, välist sopi, välist oti, Hollantikin hoilaa vedel, olleeko varaa mennä merel" j.n.e.

Englanti, joka tähän asti oli Juutinraumaan lähetetyllä laivastollansa estänyt hollantilaista laivastoa tanskalaisia enempää auttamasta, solmi nyt, heinäk. 14 p., liiton Haagissa Hollannin kanssa, pakottaaksensa skandinavilaisia riitaveljeksiä sovintoon. Perustuksena piti olla Roskilden rauhanpäätös, sillä muutoksella kuitenkin, että Trondhjemin lääni sekä Bornholman saari oli Tanskalle takaisin annettava. Kaarle X oli kovin ylpeä taipuakseen tämmöiseen nöyryytykseen. "Te kirjoittelette sovintoon", vastasi hän, "mutta minä ne miekallani hakkaan palasiksi!" Silloin Englannin laivasto kutsuttiin kotiin ja hollantilainen vei itävaltalais-brandenburgilais-puolalaisen armeijan Kielistä Fyen saarelle. Siellä seisova ruotsalainen sotajoukko, 5,000 ratsumiestä, sortui ylivoiman alle ja kaatui tai vangittiin. Tämä verraton vahinko, jolloin kadotettiin niin paljon kelvollista väkeä, tapahtui keskipaikoilla marraskuuta.

Kuukautta myöhemmin riensi kuningas Göteporiin, jonne hän oli kutsunut Ruotsin säädyt kokoon, saadakseen sodan jatkamiseen tarvittavia varoja. Mutta ennenkuin oli mihinkään päätökseen päästy, sairastui Kaarle X kovaan tautiin ja kuoli helmik. 13 p. 1660.

Tanskalaiset toivoivat nyt saavansa kaikki viime rauhansovinnossa menetetyt maakuntansa takaisin, sillä Ruotsilla ei näyttänyt enää olevan voimia vastarintaan. Mutta Ranska ja Englanti pitivät voimallisesti Ruotsin puolta, eikä Hollantikaan, kauppaetujensa tähden, suonut Juutinrauman itäistä rantaa takaisin Tanskalle. Roskilden rauhanpäätös vahvistettiin siis uudestaan jo ennen määrätyllä muutoksella Trondhjemin läänin ja Bornholman suhteen. Samalla aikaa lopetettiin myös sota Itävallan, Puolan ja Brandenburgin kanssa Olivan rauhansovinnolla.

20. Kaarle X Kustaa.

Kaarle X Kustaa syntyi Nyköpingin linnassa marrask. 8 p. 1622. Hänen äitinsä oli Kustaa Aadolfin sisar, Katariina; hänen isänsä saksalainen ruhtinas, Zweibrückenin pfalzkreivi Juhana Kasimir. Kasvatus oli huolellinen ja tarkoitti nuoren pfalzkreivin valmistamista Ruotsin kansalaiseksi, joskin isä oli ulkomaalta tullut. Ruotsalaisessa Upsalan yliopistossa oppilas sitten jatkoi opinharjoituksiansa. Myöhemmin vasta hän läksi ulkomaille tietojansa vielä täydentämään. Näiltä matkoilta hän palasi synnyinmaahansa v. 1640.

Täällä ei hän kuitenkaan kauan malttanut viipyä. Pienestä asti oli sotamaine, sankarityöt olleet nuoren pfalzkreivin rakkaimpana ajatuksena ja puheenaineena. Nyt hän v. 1642 pyysi ja sai luvan liittyä vapaaehtoisena Ruotsin sotajoukkoon Saksassa. Vaatimatta mitään etua korkean sukuperänsä vuoksi hän alotti palveluksensa aivan alhaalta asti, "sillä", sanoi hän, "kokemuksen kautta perehtyy kaikkiin sota-asioihin." Vasta 1643 kesällä hän suostui ottamaan ratsumestarin paikan Torstenssonin rykmentissä. Syksyllä samana vuonna hän korotettiin sitten Kuurinmaan rykmentin everstiksi. Näin otti Kaarle Kustaa osaa kaikkiin Torstenssonin retkiin, jotka jo monessa suhteessa olivat hänen omiensa enteinä. Nytkin käytiin yhteen aikaan sotaa liitossa Transsilvanian ruhtinaan kanssa; nytkin pakotettiin Tanska etelästäpäin maahan tunkeumalla Ruotsille edulliseen rauhaan. V. 1645 Kaarle Kustaa palasi Ruotsiin, mutta läksi v. 1648 jälleen sotaan, tällä kertaa kaikkien Saksassa seisovien Ruotsin sotajoukkojen ylipäällikkönä. Hänen toimensa ja toivonsa tällä tantereella eivät kuitenkaan olleet pitkälliset; sillä Westfalin rauhanpäätös teki niistä pian lopun. Sittenkin nuori ruhtinas viipyi vielä kaksi vuotta Saksassa, ollen rauhansovinnon lopullisessa toimeenpanossa osallisena.

Sillä välin oli näiden ulkomaisten ja sotaisten toiveiden rinnalla jo monta vuotta kotimaassa häilynyt suurempiakin Kaarle Kustaan silmien edessä. Hänelle oli jo vanhastaan orpanansa Kristiinan käsi luvattu, johonka Ruotsin kruunu oli yhdistetty. Tästä lupauksesta, sen verran kuin se naimiskauppaa koski, rupesi tosin Kristiina, hallitukseen päästyänsä, yhä enemmän peräytymään. Mutta sen sijaan hän määräsi Kaarle Kustaan kruununperillisekseen ja viimein, niinkuin tiedämme, luopui kruunusta hänen eduksensa.

Tätä miespuolisen kuninkaan valtaanpääsöä oli kansa jo viime aikoina levottomalla halulla ikävöinyt; sillä hänen kauttansa he toivoivat pelastuvansa aatelisvallan rajattomasta sorrosta. Tarkka, säästäväinen, jumalinen, rehellinen ja lujamielinen Kaarle Kustaa olikin oikea mies pelastajaksi. Hän vähensi heti suuresti hovin menoja ja hävitti kaikellaisia tarpeettomia virkoja. Miten hän ainakin osaksi yritti peruuttaa lahjoitusmaita, olemme jo nähneet. Hänen puheillensa oli, heti kun hän kuninkaaksi oli tullut, virrannut talonpoikia kaikilta valtakunnan ääriltä, jopa Savostakin asti, tuoden ilmi valituksiansa ja kanteitansa aatelisherroja vastaan. Kuningas kuunteli heitä armollisesti ja lähetti sitten hovioikeuksille sekä maaherroille ankaran käskyn vääryyksien poistamisesta ja rikkojien rankaisemisesta. Valppaasti hän piti myöhemminkin, keskellä sotiansa, silmällä rahvaan etua. Me olemme jo nähneet, miten hän antoi jyrkän vastauksen Käkisalmen läänin herrojen ehdotukseen talonpoikaisen lautakunnan hävittämisestä. Tässä vielä toinenkin valaiseva esimerkki. Eräs luutnantti Pietari Niilonpoika oli v. 1657, Savossa tavoitellessaan karanneita sotamiehiä, tehnyt kaikellaista väkivaltaa talonpojille. Siitä Turun hovioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pietari Niilonpoika anoi silloin nöyrästi armoa, vaikka tunnustikin varsin kovasti kopristelleensa talonpoikia, jotka olivat kätkeneet noita kunniattomia karkurikonnia. Kenraalimajuri Kruse, jopa itse maan kenraalikuvernööri Hornkin, puolustivat miestä sanoen, että rahvaan uppiniskaisuuden tähden tuskin saattoi välttääkään väkivaltaa. Mutta Kaarle X vain vahvisti tuomion ja antoi ankarat nuhteet sekä Kruselle että Hornille. Luonnollista on kuitenkin, että kuninkaan alinomainen poissaolo kaukomailla oli alhaiselle kansalle suureksi haitaksi. Ylimäisen kansanystävän silmä ei sieltä aina kantanut kaikkea sortoa näkemään, hänen korvaansa eivät aina kuuluneet kaikki sorrettujen valitukset.

Liiallinen sotahimo, siinä olikin Kaarle X:nnen heikko puoli. Se oli hänelle sitä vaarallisempi kiusaus, koska se ilmaantui Ruotsin maineen, Ruotsin mahtavuuden loistavassa haamussa. Kaarle X:nnen silmien edessä leijaili se suuri toive, että hän saisi kaikki Itämeren rantamaat valtikkansa alle ja niin muodoin koko Itämeren Ruotsin valtakunnan sisävedeksi. Tämän loistokuvan tähden hän sysäsi syrjään kansojensa todellisen edun, joka olisi vaatinut rauhaa, säästäväisyyttä ja sisällisiä parannuksia; tämän loistokuvan tähden hän nosti aseisiin melkein koko Euroopan, jota vastaan taistellessansa hänen kansansa olivat aivan raukeamaisillaan. Mainittakoon kuitenkin hänen puolustuksekseen, että silloin ja vielä kauan aikaa myöhemmin koko Euroopassa pidettiin hallitsijan suurimpana ansiona laajojen maiden valloitusta ja lukuisien alamaisten yhteenliittämistä, välittämättä maitten luonnollisesta asemasta ja kansain luonnollisesta heimolaisuudesta.

Viiteselitykset:

[1] Kuusivuotisen!!!

[2] Pääarmeijassa oli meidän miehiä ollut vain 500 rakuunaa, jotka ensin kuuluivat Wittenbergin osastoon, vaan sitten seurasivat kuningasta hänen retkillänsä.

[3] Ihme kyllä ei kuitenkaan tässä sodassa suotu enää meidän ratsumiehillemme tuota 30-vuotisen sodan aikana saatua kunniapaikkaa etumaisen sotarinnan oikeassa päässä muualla kuin Golombon tappelussa. Tavallisesti, mikä siihen lieneekin ollut syynä, heidät asetettiin vasta toiseen sotarintaan varaväeksi.

[4] Joukossa olivat taaskin Uudenmaan ja Turun ratsumiehet.

[5] Turun maakuntapäivät olivat merkilliset siitä, että talonpoikaissäädyllä oli kaksi puhemiestä, suomalainen ja ruotsalainen.

[6] Huomattava on, että Horn saman vuoden alussa oli ehdottanut näiden karjalaisten poisajamista ja maan asuttamista luterilaisilla suomalaisilla sekä ruotsalaisilla. Kenties muutto siis oli pakonalainen.

[7] V. 1641 oli Liivinmaalla 1/3 osa tiluksista ruotsalaisten (ja suomalaisten) herrojen hallussa.

[8] Tässä Suomen historiassa on etupäässä tuotu esiin lahjoitusmaitten peruutusta harrastavain suomalaisten lauseita ja toimia, josta ei kuitenkaan saa päättää, ettei ruotsalaisissakin olisi ollut samanmielisiä. Mutta totena pysyy kuitenkin, että asian kiivaimmat ja mahtavimmat puolustajat melkein kaikki olivat meidän maastamme. Syynä siihen mahtoi olla, että lahjoituslaitoksen haitat täällä pahimmin tuntuivat.

[9] Carlsson.

End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta VI, by Julius Krohn