Part 6

Sittenkään eivät ylläkerrotut seikat voineet ajan pitkään olla suomalaisuuteen vahingollisesti vaikuttamatta. Vähitellen sekaantui kansallistunto, niin että seuraavalla vuosisadalla jo yleisemmin ruvettiin pitämään ja sanomaan Ruotsia isänmaaksi. Ja paljoa ennen jo aleni mainittujen syitten tähden suomenkielen arvo ja tila. Virallisella alalla oli se tosin vanhoista ajoista asti ollut sangen halpa; ruotsia oli viljelty kaikissa asiakirjoissa sekä virastojen kirjoituksissa. Kuinka mahdottomana itse kansakin piti oman kielensä viljelemistä semmoisissa asioissa, todistaa se, että Nuijamiehetkin kirjoituttivat kaikki julistuksensa sekä suojeluskirjansa ruotsiksi. Tällä vuosisadalla oli kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, yritetty saada suomenkielistä lakikirjaa sekä alettu osaksi ottaa suomalaisia lauseita oikeustojen pöytäkirjoihin. Mutta edelliset yritykset jäivät keskeneräisiksi ja jälkimäinen tapa lopulla vuosisataa kiellettiin. Sen lisäksi sai ruotsinkieli kouluissa vuosisadan keskipaikoilla ja kirkonhallituksessa jo ennenkin suuremman vallan. Kouluissa piti, niinkuin tiedämme, Kristiinan kouluasetuksen mukaan, opetettaman sisälukua ja katkismusta tällä kielellä. Ja piispojen kiertokirjeissä, joita suomensukuiset piispat siihen saakka olivat latinaksi kirjoittaneet, käytettiin ruotsia sen asemesta aina Rothoviuksen ajoista asti. Sittenkin ilmenee tällä alalla taas päinvastoin melkoista ja pysyvää edistystä siinä suhteessa, että kreivi Brahen ajoista asti enemmän kuin ennen painettiin esivallan asetuksia suomenkielellä. Pahemmin kävi toisessa suhteessa, nimittäin mitä virkamiesten suomenkielen taitoon tuli. Useissa paikoissa on jo ollut puhe siitä, miten 17:nnen vuosisadan alkupuolella, erittäinkin Brahen aikana, tätä taitoa pidettiin hyvin tärkeänä ehtona. Siinäkin tapauksessa, että muukalaisia asetettiin virkamiehiksi meidän maahan, annettiin etusija niille, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet maassa ja oppineet kansan kieltä. Luonnollista oli, että kun tarve vaati niin monien virkamiesten tuottamista ulkoa, ei tästä ehdosta likimainkaan aina voitu pitää kiinni; mutta se pysyi kuitenkin johtavana periaatteena. Loppupuolella vuosisataa sitä vastoin on tosin myös, erittäinkin Turun hovioikeuden virkaehdotuksissa, esimerkkejä suomenkielentaidon tärkeänä pitämisestä. Mutta niitä ei ole niin tiheässä kuin edellisellä ajalla, ja näyttääpä itse periaatekin jo heikontuneen. V. 1689 näet oli Hollolan molempien kihlakuntien kansa pyytänyt saada Suomen rykmentteihin ainoastaan maan omia miehiä upseereiksi, koska nuo muukalaiset, kieltä taitamattomat, tekivät heille paljon väkivaltaa. Kuningas vastauksessaan lupasikin estää sortoa ja myös antaa taitaville Suomen miehille upseerinvirkoja; mutta arveli kuitenkin: "yksistään suomenkielen tähden ei saa kukaan virkaa vaatia, eikä myöskään sen vuoksi sovi jättää syrjään muita ansiokkaita upseereja". Ainoastaan kirkollisella alalla pysyi suomenkielentaidon vaatimus entisessä ankaruudessaan. Niinpä esim. Kaarle XII v. 1698 ei antanut virkavaltuutta professori Rudenille, jota Turun konsistori oli linnanpapiksi ehdottanut, sillä hän oli vasta maahan tulleena umpiruotsalainen.

Vielä vaarallisempi Suomen kansallisuudelle oli se, että tällä ajalla ruotsinkieli alkoi tunkeutua seura- ja perheoloihin. Ennenkin oli jo, niinkuin eräs ruotsalainen kirjailija Kustaa Aadolfin aikana kertoo, ollut Suomessa aatelilla, papeilla, kauppiailla sekä varakkaammilla talonpojillakin tapana pitää huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä asti myös oppisivat ruotsia; sillä suomenkieleen yksistään tottuneen suu ei myöhemmin muka tahtonut muiden kielten ääntämislaatuun taipua. Mutta näin tasa-arvoon päässyt vieras kieli tunkeutui sittemmin tällä vuosisadalla sangen monessa perheessä valtakieleksi. Se oli seurauksena alinomaisesta seurustelemisesta noiden maahan tulleitten monien ruotsalaisten kanssa, niinkuin myös tiheistä avioliitoista näiden ja suomalaisten välillä. Siten näkyy jo 17:nnen vuosisadan loppupuoliskolla olleen laita maamme suurimmissa kaupungeissa; pienemmissä, samoinkuin maapitäjissäkin, sitä vastoin herrassäätykin vielä suurimmaksi osaksi pysyi suomalaisena seuraavan vuosisadan alkupuoleen asti. Mutta nyt jo rupesi ylhäisempien virkamiesten ja sukujen ruotsalaisuus vaikuttamaan ylenkatsettakin omaa kieltä kohtaan. Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa katoavat jo papistostakin suomalaiset sukunimet melkein sukupuuttoon; niiden sijaan muodostettiin uusia latinaisia ja kreikkalaisia. Huomattavaa on kuitenkin; että entiset nimet vielä ensi aluksi, suomea kirjoittaessa ja arvattavasti puhuttaessakin, myös pysyivät käytännössä. Ennenmainittu professori Justander esim. nimitti itseänsä semmoisissa tilaisuuksissa Juustiksi. Samaa suomenkielen halveksumista todistaa sekin, että useimmat painon kautta säilyneet ruumissaarnat ylhäisemmille henkilöille ovat ruotsinkielisiä; ainoastaan joku harva, jollekulle papille tai papinrouvalle pidetty, on suomeksi. Mutta vielä pahempi on seuraava todistus. Turun seurakunta jaettiin liiallisen suuruutensa tähden v. 1694 kahtia, kieliä myöten, ja piispa määräsi yliopiston ylimäisen uskonopin professorin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta tämä piti sitä arvonsa alennuksena ja vaati itselleen ruotsalaista seurakuntaa. Samaan aikaan tapahtui luultavasti myös se seikka, josta Juslenius meille kertoo. Kun hän näet oli piispa Gezeliuksen luona kotiopettajana, kävi siellä eräänä päivänä joku ruotsalainen (arvattavasti korkeampi virkamies), joka arveli tarpeelliseksi, että suomenkieli perinjuurin hävitettäisiin. Gezelius, vaikka hän itsekin oli ruotsalaista sukuperää, oli silloin ankarasti puolustanut Suomen kansan oikeutta saada ainakin kirkoissaan ja perheissään viljellä omaa kieltään. Ja tuo väkivaltainen hyökkäys kansan kalleinta aarretta vastaan sytytti läsnäolevan nuoren ylioppilaan sydämessä kipinän, joka aikoja myöten oli leimahtava siksi mahtavaksi tuleksi, mikä nyt polttaa pois vieraan kielen ruostetta. Juslenius sittemmin oli ensimäisiä niistä, jotka täydellä innolla rupesivat tutkimaan, viljelemään ja kohottamaan suomenkieltä.

17. Neljänneksenperuutus.

Kaarle X tapasi valtakuntansa raha-asiat, Kristiinan hurjien tuhlausten tähden, mitä hirveimmässä sekasorrossa. Ei siinä kyllin, että lahjoitusten vuoksi kruunun suoranaiset rahatulot olivat peloittavasti vähentyneet; vaan myös suuri osa niistä tiluksista, jotka Ruotsin tavan mukaan olivat nimenomaan määrätyt vuorikaivosten, laivaston ja sotaväen voimassapitämiseen, jopa itse hovinkin elättämiseen, olivat nyt yksityisten käsissä ja niin muodoin niistä riippuvat laitokset pahassa puutteessa.

Eipä siis kumma, vaikka huomattiinkin hänen heti aikovan panna toimeen _lahjoitusmaitten peruutuksen eli reduktsionin_, jota aatelittomat säädyt jo useimmilla valtiopäivillä olivat kiivaasti vaatineet. Ensimäinen osoitus kuninkaan mielipiteestä oli se, että hän heti valtaannousunsa jälkeen käski tehdä luettelon kaikista kruunun tiluksista, saatavista sekä tuloista, johon olisi merkitty, mikä niistä oli kadonnut ja joutunut yksityisten käsiin. Tähän toimeen valittu mies, suomalainen vapaaherra _Herman Fleming_, olikin siihen työhön kaikin puolin omansa. Hän oli kamarikollegion presidentti ja siis virkatoimiensa kautta tarkoin tutustunut valtakunnan raha-asioihin. Paitsi sitä oli hän ollut niitä harvoja korkeita aatelismiehiä, jotka olivat hyväksyneet aatelittomien säätyjen vaatimukset 1650:n vuoden myrskyisillä valtiopäivillä, ja monta kertaa, vaikka turhaan, huomauttanut Kristiina kuningattarelle niistä petoksista, joita lahjoituksia anoessa tehtiin.

Kruunausvaltiopäivillä v. 1655 esitti sitten kuningas säädyille Krister Bonden kokoonpaneman ehdotuksen. Peruutettavat olivat kaikki lahjoitusmaat "kielletyissä paikkakunnissa", s.o. niissä, jotka vanhastaan olivat määrätyt ylempänä lueteltuja laitoksia varten; samoin kaikki, jotka olivat saadut jonkun valheellisen ja petollisen tiedonannon perustuksella. Sitä paitsi piti kaikkien lahjoituslupausten (jotka olivat täytettävät, niinpian kuin se tai se tilus tuli takaisin kruunulle) menettämän voimansa. Ja viimein piti kaikkien ikuisiksi ajoiksi annettujen lahjoitusten vasta tulla "Norrköpingin päätöksen ehdoilla" suotujen kaltaisiksi, s.o. kruunun perittäviksi, niinpian kuin lahjoituksensaajan suku loppui miehiseltä puolelta.

Ehdotus esitettiin aluksi aatelissäädyssä, jota se erittäin koski, ja oli ensin salaisen valiokunnan aatelisten jäsenten käsiteltävänä. Tällä kertaa ei noussut samallaista vimman myrskyä kuin edellisillä valtiopäivillä; sen vaikutti se, että asia nyt oli itse hallitsijasta lähtenyt. Mutta tyytymättömyyttä ilmaistiin kuitenkin useammissa lyhyissä äkäisissä lausunnoissa. Ainoastaan eversti Pentti Horn, hänkin suomalainen kansallisuudeltaan, toi ilmi suostuvaisuutensa. "Kohtuullista on", arveli hän, "että me pidämme silmällä yhteistä hyötyä. Eihän kuninkaalla enää ole edes mistä saada heiniä hevosillensa. Kaikki on poissa." Muutkin taipuivat välttämättömyyteen. Kaksi päivää myöhemmin sai aatelissääty kokonaisuudessaan kuulla kuninkaan ehdotuksen. Valtakansleri esitti asian välttämättömän tarpeellisuuden ja varoitti vastahakoisuudesta. "Sillä", lopetti hän profeetallisilla sanoilla, "jollei tätä vammaa hyvissä ajoin lääkitä, voidaan joskus vasta verkko arvaamatta vetää meidän kaikkien yli." Sääty myöntyikin vastarinnatta siinä toivossa, että sillä uhrauksella päästäisiin uhkaavasta hädästä.

Mutta sepä ei ollutkaan vielä kuninkaan lopputuuma. Kiittäessään myönnytyksestä huomautti hän kuitenkin samalla, että siitä suureksi osaksi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa tulisi apua. Mutta valtiovarain rappiotila oli heti paikalla autettava. Siksi pitäisi aatelin lisäksi luopua _neljännestä osasta_ kaikkia muita lahjoituksiaan. Tämä vaatimus tietysti maistui aatelisherroista vielä karvaammalta kuin edellinen ja nosti siis myös kovempaa vastarintaa. Niiden joukossa, jotka kiivaimmin puolustivat ehdotusta, mainitaan nyt vielä kaksi suomalaista, _Lauri Creutz_, Sarvilahden herra, ja _Eerikki Fleming_, Lajusten vapaaherra. Kuuluupa viimeksimainittu väärin käyttäneen hänellä maamarsalkkana käsissä olevaa suurta valtaakin asian hyväksi. Niin ainakin vastustuspuolue väitti.[8] Loppupäätökseksi viimein tuli se, että aatelissääty taaskin antoi suostumuksensa sillä ehdolla, että tätä asiaa koskeva asetus tulisi olemaan iänikuinen. Täten he toivoivat kumminkin saavansa omistusoikeuden jäljelle jääviin lahjoitusmaihinsa perustuslaillisesti vahvistetuksi.

Mutta se taas ei ollut ollenkaan aatelittomien säätyjen mieleen, joille nyt vuorostaan ehdotus esitettiin. Erittäinkin pani vastaan talonpoikaissääty, joka pelkäsi "Viron tavan", s.o. orjuuden, sen kautta voivan päästä valtaan. Vihdoin ilmoittivat aatelittomat säädyt yksimielisesti, etteivät he voi peruutusasetusta allekirjoittaa, ennenkuin tuo ehto sen iankaikkisuudesta on poispyyhitty. Vähällä oli, etteivät valtiopäivät, Puolan tavan mukaan, kesken hajonneet tämän riidan tähden; niin suuri oli molemminpuolinen vihastus. Valtaneuvoskunta nyt turvautui kuninkaaseen ja pyysi häntä pakottamaan aatelittomia säätyjä taipumiseen; mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Hän ehdotti, että lopullinen päätös neljänneksen peruutuksesta jätettäisiin seuraaviin valtiopäiviin asti. Siksi piti asiaa kaikin puolin tutkittaman ja tuota lahjoitusmaitten osaa vastaava vuotuinen summa tulla suoritetuksi. Nyt ei aatelin vastahakoisuus enää auttanut; asetus siinä muodossa, jonka Herman Fleming, kuninkaan osoitusten mukaan, oli sille antanut, tuli säätyjen yhteiseksi päätökseksi, ja aatelin yritys saada ovi vastaisilta suuremmilta peruutuksilta suljetuksi, raukesi typityhjäksi.

Itse asian lopullista tutkimista sekä jo päätettyjen peruutusten toimeenpanemista varten asetti nyt kuningas komitean, jonka päämieheksi valittiin _Herman Fleming_. Soveliaampaa ei olisikaan voitu löytää. "Kansan etu on ylin laki", oli hänen peruslauseensa, niinkuin hän komiteassa juhlallisesti lausui ilmi. "Uupumattomalla ahkeruudella valmisti ja toi hän esiin kaikki komiteassa puheeksitulevat ehdotukset. Taipumattomalla kiivaudella valvoi hän peruutuspäätöksen toimeenpanoa sanasta sanaan, pitämättä mitään lukua niiden korkeasta arvosta tai myös mitättömyydestä ja puutteenalaisuudesta, joita asetus koski. Valtamarskia, valtadrotsia, kuninkaan omaa veljeäkään hän yhtä vähän armahti kuin halvinta kruunun virkamiestä." Näillä sanoilla kuvaa hänen tointansa eräs niihin aikoihin parhaiten perehtynyt ruotsalainen historioitsija.[9]

Tällaista isänmaanrakkautta, väsymättömyyttä ja pelottomuutta tarvittiinkin täydesti, jos mieli päästä tuumasta toimeen. Sillä komitean tehtävä oli mitä vaikeinta laatua ja vaati monen apua. Ennenkuin päätöksiin ryhdyttiin, piti ensin koota laveita ja tarkkoja tietoja, ja niitä toimeenpannessa oli kaikellaisten virkamiesten työtä valvottava. Ensi alussa kävi kuitenkin kaikki hyvin. Komiteassa oli Fleming kaikkivaltias: mitä hän ehdotti, se tuli aina yhteiseksi päätökseksi. Vuoden lopussa saattoi hän ilmoittaa kuninkaalle, että kielletyissä paikkakunnissa oli peruutettu 2,403 taloa, joista karttui kruunulle veroa 66,781 hopeatalaria. Sittenkin oli se Flemingin mielestä vielä vähän; hän piti tarpeellisena pyytää kuninkaalta anteeksi, että työ edistyi niin hitaasti. Helppo on siis arvata hänen mielialaansa seuraavana vuonna, jolloin vastukset vasta oikein alkoivat. Ylimysten puolta pitävän Kustaa Bonden tulo komiteaan muutti muutamien jäsenten jo ennestään kytevän vastahakoisuuden vastarinnaksi. Jos peruutus koski korkeita herroja, tahdottiin sitä kiertää jos jollakin tavalla. Myös oltiin usein eri mieltä siitä, mitkä paikkakunnat olivat kiellettyjä, mitkä ei. "Monta paikkakuntaa", lausui Fleming, "on viimeksikuluneina aikoina pidetty luvallisina, vaikka kuitenkin kruunun on mahdoton ilman niitä tulla toimeen. Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saattaneet asian sille kannalle." Vielä pahempaa vastarintaa kuin itse komiteassa ilmaantui nyt sen ulkopuolella. Kamarikollegio ei selvittänyt sille lähetettyjä laskuja; vuorikollegio ei laittanut valmiiksi vuorimaakirjaa, jota ilman ei voitu yhtään vuorikaivantoihin kuuluvaa taloa peruuttaa; maaherrat venyttivät paikallistutkimuksia, niin ettei niistä tullut koskaan päätöstä. Itse lahjoitusmaitten isännät, jotka jo ensimäisenä vuonna olivat olleet kovin hitaat asiapapereitaan tuomaan esiin, eivät nyt huolineet mistään muistutuksista eikä nuhteista. Kaikkeen tähän oli syynä sotaonnen kääntyminen nurjaksi, josta saattoi päättää, ettei kuningas niinkään pian tulisi takaisin itse valvomaan asiain käyntiä.

Vielä kuitenkin Flemingin lujuus kesti. Kerta, kun valtadrotsi Pietari Brahe oli häntä koko valtaneuvoskunnan kuullen katkerasti moittinut, lausui hän jälkeenpäin komiteassa: "enpä minä sittenkään rupea väistymään enkä horjumaan virkatoimessani!" Mutta vielä pahemmin kävi, kun hänen tähänastinen ainoa tukensakin, kuningas, rupesi pettämään. Kaarle X:nnen ei sopinut pahoittaa taitavia sotapäälliköitään, joiden apua hän silloisessa vaarallisessa tilassansa enemmän kuin koskaan tarvitsi. Hän kirjoitti siis syyskuussa 1657 Flemingille ja käski hänen menetellä vähemmän ankarasti. Asiain näin ollessa ei voi suuresti kummeksia, jos 1656 vuoden vaivan tulos ei ollut suurempi kuin 91 taloa, 5,815 hopeatalaria veroa.

Vielä surkeammaksi tuli vuosi 1657. Tapahtuipa silloin kaiken muun lisäksi, että kuninkaan täytyi taas panna panttiin ja täten luovuttaa kruunulta useampia satoja taloja. Saman vuoden alkupuolella oli sitä paitsi Flemingillä kovien aikojen tähden niin runsaasti työtä kamarikollegiossa sekä valtaneuvoskunnassa, ettei hän komiteatoimeen juuri ollenkaan joutanut. Sitten tuli taas rutto suureksi esteeksi. Täten oli koko sen vuoden saalis ainoastaan 1,936 hopeatalaria veroa. Siihen sitten komitean toimi Kaarle X:nnen aikana melkein kokonaan loppuikin. Fleminginkin suomalainen itsepintaisuus oli liiallisten vastusten vuoksi murtunut. V. 1658 pidettiin ainoastaan muutamia harvoja istuntoja, v. 1659 yksi ainoa.

Näin raukesi suurten herrojen silmittömän vastarinnan vuoksi työ, joka, jos se olisi tullut rehellisesti täytetyksi, kenties olisi voinut säästää heitä siitä rajattomasta, armottomasta ryöstöstä, joka kohtasi heitä seuraavan kuninkaan aikana. Suomen lahjoitusmaihin oli Kaarle X:nnen peruutus tuskin vielä ennättänyt koskeakaan. Alussa vuotta 1657 oli Fleming kysynyt, mitä oli tehtävä Pohjanmaan suhteen, jota hän laivaston tähden piti kruunulle välttämättömän tarpeellisena. Mutta kuningasta arvelutti koskea sikäläisiin moniin kreivi- ja vapaaherrakuntiin; hän lykkäsi päätöksen toistaiseksi. Eipä näytä myöskään enempää kuin pari Suomen kuninkaankartanoa tulleen peruutetuksi, vaikka ne olivat valtiopäiväpäätöksessä nimenomaan mainitut. Paha rutto Suomessa v. 1656 oli näet peloittanut tutkimusherroja niin, etteivät he olleet uskaltaneet edes tulla sinne asiasta selvää ottamaan.

18. Herman Fleming.

Lahjoitusmaiden peruutuksen innokas ajaja Kaarle X:nnen aikana, _Herman Fleming_, oli syntynyt Louhisaaren kartanossa Naantalin seudulla syysk. 17 p. 1619. Hänen isänsä oli edellisissä kertomuksissa mainittu ansiokas Tukholman ylimaaherra ja valta-amiraali Klaus Fleming; äiti oli ruotsikko. Nuori Fleming, luultavasti kotiopettajan kautta päästyänsä ensin opin alkuun, meni v. 1637 Upsalan yliopistoon. Kolme vuotta myöhemmin hän läksi pitkille ulkomaan matkoille. Nähtävästi haluten astua isänsä jälkiä, kävi hän kaikkein ensiksi Hollannissa. Täällä, Amsterdamissa, hän tutki ahkerasti laivanrakennustaitoa. Sen jälkeen oppiaksensa myös merenkulkua ja merisotaa hän seurasi vapaaehtoisena Hollannin laivastoa retkelle espanjalaisia vastaan ja otti osaa useampiin verisiin taisteluihin mainioiden amiraalien Trompin ja Wittin komennon alla, joille hänellä oli suosituskirjeitä isältään. V. 1642 hän sitten jatkoi matkaansa Parisiin. Sieltä hän juuri oli menossa Italiaan, kun hänen isänsä kutsui hänet kotiin alkavan Tanskan sodan tähden. Regina-laivan kapteenina seurasi Herman Fleming nyt isäänsä, kunnes tämä, niinkuin olemme nähneet, sai surmansa. Sodan loputtua hän sai saariamiraalin (luultavasti kotona Tukholmassa olevan laivaston komentajan) paikan.

Täällä rauhallisessa laivasaaressa oli kerta hänet miltei saavuttaa surma, joka sodassa oli säästänyt hänen henkensä. V. 1652 alkukesällä piti hänen näyttää Kristiina kuningattarelle erästä juuri valmiiksi varustettua uutta laivaa. Mutta heidän astuessansa siihen lautaporrasta myöten, kiepsahti irtonainen lauta veteen ja kuningatar sekä Fleming sen mukana. Hädissään ja hämmästyksissään tarttui silloin Fleming Kristiinan hameeseen ja veti hänet siten pohjaan. Kuitenkin saatiin kuningatar ylösvedetyksi ja hänen kanssansa myöskin Fleming, joka ei lopultakaan ollut hellittänyt irti hametta. Kristiina ei kuitenkaan suuttunut amiraalin itsepintaisuudesta, vaikka se helposti olisi voinut tuottaa hänelle tuhon. Hän vain nauroi: "en tästä suuresti välitä, koska muulloinkin aina juon vettä janooni. Mutta pahempi oli amiraaliparan laita, joka on tottunut viiniin ja olueeseen ja jonka nyt täytyi tyytyä niin halpaan juomaan."

Ennen tätä tapausta oli jo Fleming toisillakin aloilla kuin meriasioissa saanut periä isänsä entisiä virkoja. Hän oli v. 1650 tullut Tukholman ylimaaherraksi, jossa paikassa hän pysyi kaksi vuotta. V. 1652 hän sitten määrättiin kamarineuvokseksi ja seuraavana vuonna kamarikollegion presidentiksi.

Kristiinan suosion oli Fleming voittanut kokonaan. Osoituksena siitä oli, että hän v. 1650 korotettiin valtaneuvokseksi ja v. 1651 sai vapaaherran arvon sekä siihen kuuluvan avaran Liperin lahjoitusmaan. Ja viimein, kruunusta luopuessaankin, osoitti kuningatar hänelle luottamustansa sillä, että valitsi hänet elatusmaittensa pääkuvernööriksi.

Vielä suurempaa suosiota osoitti hänelle sitten Kaarle X. Alkusyynä siihen oli ollut se, että Fleming monessa arveluttavassa tilaisuudessa oli taivuttanut oikullisen, epäluuloisen Kristiinan mielen jälleen nuoren pfalzkreivin puolelle. Sen lisäksi tulivat hänen ansionsa lahjoitusmaitten peruutuksessa. Fleming oli nyt sangen mahtava herra. Valtaneuvoskunnassa oli hänen sanansa voima suuri, sillä hän saattoi usein mielipiteittensä tueksi vedota kuninkaan tahtoon, josta hän yksityistä tietä oli päässyt perille. V. 1657 soi Kaarle X tälle luotettavalle palvelijalleen Etelä-Suomen lakikunnan palkinnoksi, ja testamentissaan määräsi hän Flemingin valtiorahaston hoitajaksi sekä holhoushallituksen jäseneksi prinssi Kaarlen alaikäisyyden aikana.

Mutta yhtä suuri kuin kuninkaan suosio ja luottamus oli aatelin, erittäinkin kreivien ja vapaaherrojen, viha Flemingiä vastaan. Osaksi oli siihen syynä hänen karkea, jörömäinen, synkkä ja umpimielinen luonteensa ja hänen jyrkkä käytöksensä, jotka vaikuttivat sen, ettei hän seurustellessa ollut hauska. Mutta kaikkein enimmin oli hänelle tuottanut vihamielisyyttä hänen ankaruutensa ja kiivautensa lahjoitusmaitten peruuttamisessa. Kuninkaan kuoltua sai Flemingin käytös valtaneuvoskunnassa tämän vihan kiihtymään vieläkin tulisemmaksi. Siinä tuli näet puheeksi uusien lahjoitusmaitten suominen palkinnoksi muutamille herroille. Fleming vastusti sitä ja ehdotti sen sijaan rahapalkintoja. Toiset tahtoivat väkisin kumota hänen vastarintansa; mutta hän vakuutti vain, ettei hän ikänä suostuisi allekirjoittamaan mitään lahjoituskirjaa. Usein pysyi hän kokonaan poissa valtaneuvoskunnan kokouksista, joissa nyt enemmistö oli hänen mielipiteitänsä vastaan. Tämän johdosta moittivat häntä eräässä kokouksessa muutamat virkakumppanit. Fleming ensin syytti kivulloisuuttansa, mutta lopulta sanoi rohkeasti: "omatuntoni ei salli minun allekirjoittaa kaikkea, mitä te päätätte!"

Asiain näin ollessa ei tietystikään Flemingin osallisuus hallituksessa voinut tulla pitkäaikaiseksi. Jo ensimäisillä valtiopäivillä, Tukholmassa, syksyllä 1660, vaati aatelisto kuninkaan määräystä holhoushallituksen jäsenistä päätöksensä alle. Vaalissa sai sitten Fleming aatelissäädyssä ainoastaan 23 ääntä puolellensa, mutta 165 oli vastaan. Useat eivät olleet edes tavalliseen kieltoon tyytyneet, vaan lisänneet siihen mikä mitäkin. Eräässä lipussa oli kolminkertainen: "ei! ei! ei!" -- toisessa: "pois vaan!" -- kolmannessa: "ristiinnaulitse!" -- neljännessä: "päästä meitä pahasta!" j.n.e. Muut säädyt tahtoivat tietää syyn tähän vimmaan. Silloin ruvettiin puhumaan Flemingin kivulloisuudesta, kuuroudesta y.m. -- sillä todellista syytä ei toki sopinut julkisesti tuoda esiin. Vaan kun ei näihin selityksiin tyydytty, puhkesi eräs aatelisherra viimein suoraan sanomaan: "meidän mielestämme hän on siihen virkaan aivan kelvoton!" -- Aatelittomat säädyt eivät kuitenkaan jättäneet asiaa vielä sillensä; mutta silloin huusi koko aateli yhteen suuhun: "jos Herman Flemingiä tahdotaan väkisin valtionholhoojaksi, niin me ratsastamme kotiin ja keskeytämme valtiopäivät!" Valtaneuvoskunta lähetti nyt kaksi jäsentänsä Flemingin puheille pyytäen, että hän pahennuksen välttämiseksi itse luopuisi paikastansa. Mutta jäykkä Suomen mies vastasi: "jos minun täytyy jättää virkani, niin tapahtukoon se laillisella erottamisella!" Ja niin hän sitten erotettiin.

Fleming vetäytyi nyt kokonaan pois valtioasioista ja istui vain kotona, katkerassa mielessänsä hautoen kostoa uusien reduktsionituumien muodossa, jotka hän antoi perinnöksi pojallensa sekä muille sitten isossa lahjoitusmaitten peruutuksessa toimiville miehille.