Part 5

Ensimäisen virkansa, kamariherran toimen Kristiinan hovissa, hän sai v. 1634. Seuraavana vuonna hän jätti kuitenkin tämän rauhallisen toimen ja rupesi aikansa nuorten aatelisherrojen tapaan soturiksi, saaden kapteenina yhden lippukunnan Uplannin jalkarykmentissä johtonsa alle. Epätietoista on, läksikö hän silloin heti sotatantereelle; mutta v. 1637 ainakin jo tapaamme hänet Saksassa. Hän komensi silloin majurina Uplannin sekä Itägöötin rykmenttien yhdistettyjä osia. V. 1638 hän korotettiin everstiluutnantiksi Leslien pestattuun rykmenttiin; pian sen jälkeen uskottiin hänelle everstin arvonimellä Wittenbergin rykmentin itsenäinen johto. V. 1647 hän korotettiin hevosväen kenraalimajuriksi, v. 1652 kenraaliluutnantiksi. Mitään erinäistä mainetta hänen sotatöistänsä ei kuitenkaan sen ajan historioissa tavata; nähtävästi ei hänen sotataitonsa siis ylennyt tavallisuuden rajojen yläpuolelle.

Hornkaan ei jäänyt osattomaksi Kristiinan tuhlaavaisista suosionosoituksista. V. 1651 hän sai, kuitenkin yhdessä orpanansa Henrik Hornin kanssa, Marienburgin vapaaherrakunnan Liivinmaalla.

Tultuansa valtaneuvokseksi v. 1653, lähetettiin hänet kenraalikuvernöörinä Inkeriä sekä Käkisalmen lääniä hallitsemaan. Tämä oli, niinkuin tiedämme, melkein yhtä vaikea tehtävä kuin ennen muinoin Augiaan tallin puhdistus. "Sanalla sanoen", kirjoitti Horn tänne tultuansa, "kaikki on rappiolta; laki ja oikeus ovat peräti unohduksissa, niin että täydellä syyllä voi sanoa täällä olevan confusum chaos (mullinmallinen sekasorto). Jollei tätä muuteta, saavat nuo herrojen palvelijat ja voudit, joiden käsissä nyt kaikki on, pian koko maan nurin käännetyksi." Näistä sanoista näkyy, ettei uudelta kenraalikuvernööriltä puuttunut rehellistä tahtoa alustansa tilaa parantamaan. Näiden sanojen mukaiset olivat myös hänen tekonsa. Tosin ei tiedetä, hänkö kehoitti kuningasta jyrkkään kieltoon, kun Käkisalmen läänin lahjoitusmaanisännät tähän aikaan tahtoivat poistaa rahvaan ainoan suojan oikeudessa ja talonpoikaisen lautakunnan sijaan asettaa kaksi aatelista asessoria. Mutta hyvin luultavaa on, että hänellä oli osaa tämän hankkeen tyhjäksitekemisessä; sillä heti sen jälkeen näemme hänen pitävän huolta rahvaan turvaamisesta toisellakin tavalla. Hän näet käski, että siitä lähtien kruununvoutien piti olla läsnä käräjillä valvomassa, etteivät aatelin asettamat tuomarit tekisi vääryyttä. Itse kuninkaankin vaatimuksia vastaan hän joskus puolusti lääniläisiänsä. Kaarle X oli päättänyt heiltä ruveta ottamaan Ruotsissa ja Suomessa tavallista henkiveroa, josta he tähän asti olivat olleet vapaina. Mutta Horn ilmoitti Käkisalmen rahvaan olevan muutenkin yltäkyllin veroilla rasitetun, ja sanoi pelkäävänsä, että he, jos heitä vielä enemmän rasitettaisiin, karkaisivat Venäjän puolelle. Kuningas murisi hiukan vastaan; vaan henkivero jäi kun jäikin karjalaisilta ottamatta.

Kummeksia voisi, että Horn, vaikka hän olikin rahvaan mies, kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, oli vihoissaan Cröellin kanteista ja valituksista, jotka myös talonpojan etua tarkoittavat. Mutta syynä siihen oli nähtävästi sama seikka, joka nostatti Brahenkin mielen tuota rohkeaa kansantribunia vastaan. Horn oli täysi ylimys aikansa tavan mukaan; hän ei suvainnut alhaisen kansan sekaantumista hallituksen tekoihin. Sama mieliala näkyy myös eräästä hänen kirjeestään, jonka hän v. 1652 kirjoitti sedällensä, vanhalle Kustaa Hornille. Hän valittaa näet, että silloisten valtiopäivien loppu oli tullut viivytetyksi talonpoikien vastahakoisuuden tähden. "Näyttää siltä", lopettaa hän, "että nuo miehet heille kaksi vuotta sitten annettujen liikojen vapauksien vuoksi ovat kovinkin paisuneet." Mutta jos hän olikin ylimysvallan harrastaja, niin hän oli kuitenkin, samoin kuin Brahe, jalomielinen aristokraatti; hän tahtoi käyttää valtaansa kansan hyväksi. Myöskin yhteisen isänmaan eduksi hän oli aina altis antamaan runsaita uhreja aatelin suurista rikkauksista. Lopulla v. 1656 esim. oli Narvassa paljon sairaita sotamiehiä, joista hyvin moni kuoli senkin vuoksi, ettei heille ollut linnan varoista antaa muuta kuin leipää ja vettä ravinnoksi. Silloin rupesi Horn ruokkimaan suurta joukkoa heitä omasta keittiöstänsä ja sai muutamia virkamiehiä sekä porvareita samaten armahtamaan toisia. V. 1658 taas, kun Turun läänin aatelisto näytti olevan vastahakoinen myöntämään sotaan muonavaroja, kuljetti hän kumminkin omista kartanoistaan viljaa kruunun makasiineihin sen määrän mukaan, johon Uudenmaan-Hämeen läänissä oli suostuttu.

Tämmöisen hallitusmiehen alaisena olisi kenties kreikanuskoisten karjalaisten vihamielisyys vähitellen saattanut lauhtua, viihtyä, jollei Venäjän sota niin kovin pian olisi keskeyttänyt kaikkia uuden kenraalikuvernöörin rauhallisia toimia. Nyt hän taas samalla innolla rupesi valvomaan lääninsä etua puolustamalla sitä ulkovihollista vastaan. Siksi olisi hän tarvinnut enemmän väkeä, ja joutui pahaan riitaan De la Gardien kanssa, kun ei tämä totellut kuninkaan käskyä eikä lähettänyt Karjalan rakuunia kotiin. "Suokoon Jumala, että minulla olisi 1,000 kunnon ratsumiestä!" valitti hän kuninkaalle; "mutta nyt täytyy minun surukseni ja harmikseni antaa venäläisten tehdä, mitä tahtovat." Ja Leijonhufvudille Liivinmaalle hän kirjoitti uhkaavasti: "Se, joka on syynä siihen, etten hyvissä ajoin saanut avukseni vähäisen ratsuväkeä, on joutuva siitä kerran ankaraan edesvastuuseen." Leijonhufvud toimitti nuhdekirjeen ylipäällikölleen, De la Gardielle, ja tämäpä nyt vasta oikein suuttui! Hän kirjoitti heti vihaisen ja pilkallisen kirjeen Hornille, luvaten vastata asiasta kuninkaan ja valtaneuvoskunnan, jopa koko valtakunnankin edessä. Lopuksi hän puolilla sanoilla viittasi, että muka Horn pelkurimaisuudesta oli vaaraa liiaksunut. Tästä taas tuli Hornin puolelta tulinen vastaus, miltei vaatimus kaksintaisteluun. "Jos joku luulee", lausui hän, "että minä venäläisten päällehyökkäyksen vuoksi olen joutunut hämmästyksiin tai pelästyksiin, niin olen aina valmis sitä väitöstä rehellisellä tavalla kumoamaan!" -- Sattumus oli niin sallinut, että samoilla rajoilla, missä sankarit Jaakko De la Gardie ja Eevert Horn noin puoli vuosisataa takaperin retkeilivät, nyt heidän poikansa taas seisoivat rinnakkain samaa vihollista vastassa. Mutta eivätpä olleetkaan he perineet isien keskinäistä ystävyyttä ja sopua; pääasiallisesti oli nähtävästi syy De la Gardiessa. Valitettavasti oli kaikki muukin toisin nyt tällä sotatantereella. Pojiltahan puuttui isiensä voimallista neroa. Kustaa Horn, vaikka luonteeltansa jalo, ei näytä olleen erittäin etevä sotataidossa. Maunu Gabriel De la Gardie oli sodan johtajana aivan taitamaton, vetelys ja tyhjäntoimittaja. Lopuksi vielä ei pojilla ollut niitä sotavoimiakaan, kuin isillä. Ei ole siis kumma, jos entisten voittojen ja valloitusten sijasta ei nyt kyetty edes omiakaan maita kunnolla suojelemaan.

Me olemme jo nähneet, miten Horn kesken sotaa muutettiin Suomen kenraalikuvernööriksi, miten hän vähillä voimillaan mahdollisuutta myöten varjeli maatamme, ja miten hän kuningastakin vastaan piti sen etujen puolta.

Välirauhan tultua toimeen, palasi sitten Horn Suomessa taas kokoonsaadun melkoisen armeijan kanssa Ruotsiin, tämän maan länsirannikkoa uudessa Tanskan sodassa puolustamaan. Sitä ennen hän oli jo myös noussut arvossa ja v. 1658 saanut valtakunnan tykistöpäällikön viran. V. 1663 hän viimein korotettiin sotamarskiksi, ja lähetettiin samana vuonna Saksaan Ruotsin vallan alla olevien Bremenin ja Verdenin herttuakuntien kenraalikuvernööriksi. Siellä hän kuolikin helmik. 27 p. 1666 Staden kaupungissa, josta ruumis kuitenkin tuotiin kotimaahan ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Hänellä oli sukunsa suhteen sama kohtalo kuin melkein kaikilla muillakin mainioilla Suomen sotureilla tähän aikaan. Se loppui jo hänen poikaansa, joka kuoli lapsetonna.

Mainittavaa on vielä viimein, että Kaarle X:nnen sodissa taisteli kolme muutakin Hornia, kaikki semmoisella urhoudella, että heidät korotettiin sotamarskeiksi. _Henrik Horn_, Kustaan orpana, Kankaisten haaraa, oli Puolassa Uudenmaan ratsurykmentin everstinä ja otti sitten osaa Tanskan sotiin suuremman osaston johtajana. Joensuun haaraan taas kuuluivat _Krister Horn_, joka Inkerin ja Käkisalmen kenraalikuvernöörinä Kustaa Hornin jälkeen teki useita uljaita urhotöitä venäläisiä vastaan, ja _Pentti Horn_, hänen veljensä, joka jonkun aikaa toimi Viron kenraalikuvernöörinä.

16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä vuosisadalla.

Edellisissäkin kertomuksissa on joskus sivumennen ollut puhetta Suomen valtiollisesta ja kansallisesta tilasta; mutta tässä koetamme tarkemmin ja yhtenäisemmin kuvata sitä puolta kansamme historiaa. Nyt on semmoiseen juuri soveliain tilaisuus, sillä 17:nnen vuosisadan keskivaihe on tärkeänä käännekohtana siinä suhteessa.

Suomi oli asein valloitettu maa; mutta tämä valloitus ei ollut saattanut meidän kansaamme Ruotsin _alle_, vaan _yhteyteen_. "Emme ole joutuneet orjuuteen, vaan liittoon ja valtiolliseen toveriuteen", lausui v. 1657 täydellä syyllä Viipurin kymnaasin lehtori Bartholdus Lachmannus, "sinä onnen päivänä, jona tämä Karjalan herttuakunta yhdistettiin Ruotsin valtaan." Tämä seikka astuu kaikkein selvimmin esiin, jos vertaamme Suomea Ruotsin muihin, myöhemmin lisään tulleihin, merentakaisiin voittomaihin. Käkisalmen Karjala, Inkeri, Viro, Liivinmaa, Pommeri ja Bremenin sekä Verdenin herttuakunnat pysyivät alusmaina (subjectae provinciae, niinkuin silloin sanottiin), joilla ei ollut mitään sanansijaa valtakunnan yhteisiä asioita määrättäessä. Suomella yksin oli samat oikeudet kuin Ruotsilla; se sai valtiopäivillä edustajiensa kautta ottaa osaa hallitukseen. Noita voittomaita pidettiin molempien kansojen yhteisinä alamaisina, niinkuin ne olivat myös yhteisellä hiellä ja verellä maksetut. Virallisestikin, asetuksissa y.m. oli tavallisena lausepartena: "Ruotsissa, Suomessa sekä _niiden alle_ kuuluvissa maakunnissa".

Tämä molempien maiden rinnastaminen näyttää samalla, ettei tätä yhteyttä kuitenkaan hallituspiireissäkään katsottu niin täydelliseksi, että se olisi erinäisyyden kokonaan poissulattanut ja molemmista niin erisukuisista kansoista tehnyt yhden kansan. Saman käsitystavan todisteeksi voipi myös tuoda esiin monta yksityisten miesten lausuntoa. Niin esim. Wexionius, Turkuun professoriksi tullessaan, sanoi itseänsä muukalaiseksi tulokkaaksi, ja lupasi tulla suomalaiseksi. Niinpä Turun maaherra Falkenberg, josta samaten on ollut puhe kertomuksissa Kustaa Aadolfin ajasta, kehui virkaansa sangen hyväksi, "varsinkin minulle muukalaiselle". Niin myös Stjernman vielä 1719, Turun oppineitten teoksien luettelonsa esipuheessa, nimittää niitä "vieraiksi ja toisen maan töiksi". Yleisen käsityksen mukaan, jonka Wexioniuskin lausuu ilmi maantieteellisessä teoksessaan, olivat Ruotsin ja Suomen kansat itsenäisinä jäseninä yhteisessä liitossa. Tarvinneeko ollenkaan tuoda esiin todistuksia, että Suomenkin miehet katsoivat asiaa samalta kannalta? Tarkalleen nähdään heidän lausunnoissaan eroitettuna Ruotsin valtakunta ja oma maa, Suomi. Joskus harvoin vain ennen 17:nnen vuosisadan loppua ilmenee toisellainen mieliala, ja se näkyy olleen suomalaisten enemmistölle vastahakoinen. Niinpä esim. Lachmannuskin, kun hän ylistysinnossaan kerran puhuu "yhteisen isänmaan" kiitollisuudesta Kaarle X:ttä kohtaan, katsoo tarpeelliseksi lisätä: "yhteisen isänmaan, sanon minä, vaikkapa vasten pahansuovain tahtoa".

Tällainen pääasiallisesti oli vanhastaan ollut Suomen asema Ruotsin valtakunnassa, ja 17:nnellä vuosisadalla kohosi kansamme arvo joksikuksi aikaa vielä entistäkin korkeammalle. Sen vaikutti lähempi tutustuminen maamme luonnollisiin etuihin. Suomi tuli yhä enemmän Tukholman ruoka-aitaksi, ja sen kruununtuloista riitti, paitsi omiin tarpeisiin, joka vuosi myös suuria summia Viron ja Liivinmaan hallintoa varten. Vieläkin enemmän vaikutti samaan suuntaan Suomen miesten osoittama soturikyky ja urhous. Sitä kansaa ei ollut mahdollista pitää mitättömänä, joka varusti 2/5 Ruotsin valtakunnan omamaisesta armeijasta, ja vieläpä semmoisia sotureita, joille eivät muun Euroopan mainioimmatkaan urhot vetäneet vertoja. Olemme jo edellisissä kertomuksissa nähneet, miten 30-vuotisessa sodassa useissa tilaisuuksissa suomalaisille myönnettiin täysivertainen arvo eri kansana ruotsalaisten ja saksalaisten rinnalla. Myöskin kotimaassa astuu sotureittemme ansaitsema kunnioitus esiin monella tavalla. Ihan toisilla sanoilla puhuvat vuosisadan keskipaikoilla Suomen kansasta Pietari Brahe, professori Wexionius ynnä kaikki muut ennenmainitut juhlapuhujat, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuulimme maaherra Falkenbergin, kenraalikuvernööri Bjelken ja piispa Rothoviuksen puhuvan. Monen Suomen oman pojan rinnassa heräsi samoin noiden urhotöitten kautta entistä voimallisempi kansallistunto. "Ken voisi kieltää", huudahti Paulinus runoelmassaan Suomen kunniaksi v. 1679, "että suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!" Tulisella isänmaallisella innolla kehuu Juslenius noin v. 1700 tämän vuosisadan suomalaisia sankareita. Ja vielä v. 1732 sanoo Mattias Hallenius väitöksessään: "nähtyäni noiden sotien historian, rupesin suuresti ylpeilemään siitä, että olen suomalainen".

Mutta nuo suuret voitot, ja niiden tuottama ääretön valtakunnan laajennus vaikuttivat kuitenkin samassa sen, että Suomen valtiollinen arvo aleni entistä alemmaksi. Muinaisessa pikkuisessa Ruotsin valtakunnassa oli maamme avaruutensa sekä kansanpaljoutensa suhteen ollut varsin tärkeä jäsen; mutta tuossa nyt niin suureksi paisuneessa "ruotsalaisessa maailmassa" (orbis svecicus), joka oli kohonnut arvossa Euroopan suurvaltojen rinnalle, oli Suomi ainoastaan vähäinen, syrjäinen maakunta. Erittäinkin muuttui "liittolaisten" keskinäinen väli suuresti noiden monien tanskalaisten maakuntien valloittamisen jälkeen. Jemtlanti ja Herjedali, Gotlanti, Bohuslääni, Skoone, Hallanti ja Blekingi olivat katkeamattomassa maantieteellisessä yhteydessä Ruotsin kanssa ja siihen luonnollisesti kuuluvat. Niiden väestö, alkuaankin jo likeistä sukua, suli helposti yhteen ruotsalaisten kanssa ja enensi näin muodoin vahvasti heidän kansallisuutensa lukumäärää sekä voimaa. Toiselta puolen oli tosin myös Stolbovan rauhansovinnon kautta karttunut valtakunnalle lisään kaksi suomalaista maakuntaa, Käkisalmen lääni ja Inkeri. Mutta niitä ei oltukaan yhdistetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja paitsi sitä oli niiden asukkaissa, niinkuin näimme, uskonnolliset siteet lujemmat heimolaisuuden vetovoimaa. Tämä valloitus ei siis ollut, ainakaan silloin vielä, suomalaiselle kansallisuudelle vahvistukseksi.

Toinen seuraus Ruotsin suurista sodista, avarista valloituksista sekä niiden kautta paisuneesta mahtavuudesta oli se, että, niinkuin tiedämme, melkein kaikki vanhat, rikkaat ja kuuluisat Suomen aatelissuvut muuttivat asumaan Ahvenanmeren länsipuolella. Meidän herrojemme täytyi sotapäällikköinä, valtiomiehinä, korkeina virkamiehinä viettää parhaat elinvuotensa kaukana synnyinmaastansa. Hovin loisto, suuremman viljelyksen ja sivistyksen edut sekä lauhkeampi ilmanala viekoittelivat heitä samalla valitsemaan Ruotsin asuinpaikaksensa. Siellä heidän jälkeläisensä vähitellen sekaantuivat kokonaan ruotsalaisen aateliston joukkoon. Pari miespolvea, 18:nnen vuosisadan alkuun, säilyi suvussa tosin heikkenemistään heikkenevä muisto siitä, mihin he oikeastaan kuuluivat; mutta jo heidän muuttonsa kautta syntynyt suurten aatelissukujen puute Suomessa vaikutti epäilemättä Suomen kansan arvon alenemiseen tänä aatelisvallan loistoaikana.

Aatelissukujemme poismuuttamiseen ei ollut muuten Ruotsin uusi mahtavuus yksistään syynä; osaksi oli se luonnollisena seurauksena tällä vuosisadalla tapahtuneesta hallitusvoiman keskittymisestä. Valtaneuvokset, jotka ennen elivät kuninkaan käskyläisinä kukin siinä maakunnassa, missä heillä oli tiluksensa ja asuntonsa, koottiin nyt kaikki Tukholmaan. Samaan paikkaan perustettiin myös nuo monet uudet ylihallituskunnat, jotka kaikki vetivät Suomenkin herroja palvelukseensa.

Tämä keskittäminen asetti myös samalla Suomen itsenäisyyden paljoa ahtaampiin rajoihin. Kaarle IX oli vereen tukahduttanut Suomen aateliston yrityksen ajaa erikoispolitiikkaa; Kustaa Aadolfin hallitessa Suomen kirkko, joka siihen saakka oli itsenäisesti kulkenut tietänsä, järjestettiin tarkasti Ruotsin mallin mukaan; Kaarle XI:nnen aikana hävitettiin, tosin rahallisista syistä, Suomen kenraalikuvernöörinvirka, joka oli koko maamme yhdistänyt erinäisen hallituksen alle.

Seuraukset tästä kaikesta alkoivatkin jo tällä vuosisadalla näkyä. Täyttä tasa-arvoisuutta ei tosin Ruotsin ja Suomen välillä ollut koskaan ennenkään ollut, vaan luonnollisista syistä oli, jolleivät varat riittäneet kummankin maan tarpeitten tyydyttämiseen, pidetty etupäässä huolta "liiton" suuremman jäsenen edusta. Vaikka näet sotaväkeä otettiin meidän maastamme 2/5 Ruotsin ja Suomen yhteisestä määrästä, ei ollut esim. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina perustettujen koulujen suhde juuri sama; Ruotsi sai osaksensa 10 kymnaasia, Suomi 2, jos lukee toiseksi Turun kymnaasin, joka sitten muutettiin yliopistoksi. Monien noissa alinomaisissa sodissa vaivaisiksi tulleitten soturien hoitoa varten oli aikomus perustaa kaksi sotavanhushuonetta, toinen Ruotsiin, toinen Suomeen; mutta ei tullut toimeen muuta kuin yksi, Vadstenan. Niinikään nostettiin kysymys järvien yhdistämisestä kaivannoilla niin hyvin Ruotsissa kuin Suomessa; mutta ainoastaan Hjelmarin kanava ja yksi Götajoen sulku todella kaivettiin. Huomaamatta ei saa kuitenkaan jättää, että maamme juuri tällä vuosisadalla sai kaksi uutta laitosta lisään, jotka olivat sille yhtä suureksi hyödyksi ja siunaukseksi kuin puutteenalaiselle valtiokassalle rasitukseksi, nimittäin hovioikeuden ja yliopiston. Väärin siis olisi, jos sanoisimme, että Ruotsin hallitus tahallansa laiminlöi Suomea. Mutta luonnollista oli, että maamme etu aina vain toisessa sijassa tuli puheeksi. Ja tämä seikka astui 17:nnen vuosisadan loppupuoliskolla enemmän kuin ennen silmiin. Osoitteena siitä oli tuo ennenmainittu päätös valtaneuvoskunnassa, kun venäläiset olivat ryhtyneet sotaan: että uutta voittomaata Preussia etupäässä oli kaikin voimin puolustettava, vaikka Suomi (ja Liivinmaa) joksikuksi aikaa joutuisivatkin venäläisten valtaan. Osoitteena siitä oli myös Kaarle X:nnen ja sittemmin Kaarle XII:nnen koko valtiollinen menettely, joka ajoi takaa turhia, vaikka loistavia mahtavuuden unelmia, ja jätti Suomen oman onnensa nojaan.

Seikka, joka myöskin paljon vaikutti suomalaisuuden vahingoksi, oli tällä vuosisadalla Suomeen tulvaava suuri ruotsalaisten virkamiesten määrä. Tosin oli vanhastaan ainoastaan pappissäädyssä annettu virat jokseenkin yksinomaan oman hiippakunnan lapsille; siviilivirkoihin Suomessa oli ennenkin aina päässyt ruotsalaisia sekä muita muukalaisia. Mutta nyt niiden luku eneni suunnattomassa määrässä. Piispoina Turussa Eerikki Sorolaisen jälkeen ei ollut suomalaisia miehiä, ennenkuin 18:nnella vuosisadalla; melkein samoin kävi myös Viipurissa. Hovioikeuden presidenttien laita oli jokseenkin sama, ja hovioikeuden assessoreistakin oli kauan aikaa suurin osa Ruotsista. Yliopiston ensimäisten professorien parissa oli vain kaksi suomalaista, samoin alussa vain vähäisempi osa ylioppilaista. Noihin moniin uusiin virkoihin, jotka tällä vuosisadalla perustettiin, tuli suureksi osaksi ruotsalaisia. Oliko tässä joku tarkoitus? Liivinmaan suhteen tehtiin Kristiinan holhoojahallituksen aikana valtaneuvoskunnassa nimenomaan se päätös, joka sitten myös pantiin toimeen,[7] että maan ruotsalaistuttamiseksi piti niin paljon kuin mahdollista antaa siellä olevia virkoja ja läänityksiä Ruotsin miehille. Suomen suhteen ei ole semmoisesta päätöksestä mitään tietoa, eikä ole myös vähintäkään syytä luulla sellaisen tarkoituksen olleen salaisena vaikuttimena. Sillä ensiksikin suomalaisten tunnettu uskollisuus ei tehnyt sitä ollenkaan tarpeelliseksi, ja toiseksi on meillä edellisissä kertomuksissa ollut monta esimerkkiä, joihin voisi vielä monia toisia lisätä, että virkoja Suomessa poisannettaessa mieluimmin muistettiin maan omia miehiä. Sattuipa useasti niinkin, että hallitus puolusti suomalaisten oikeutta maassamme asuvia muukalaisia vastaan. V. 1660 esim. Turun porvarit valittivat, ettei ketään heistä päästetty valtiopäivämieheksi, koska niiden määrääminen oli maistraatin käsissä, jonka jäsenet melkein kaikki olivat ruotsalaisia tai saksalaisia. Hallitus silloin määräsi, että vaalit olivat toimitettavat kansallisuudesta huolimatta, ja ylimalkain katsottava, ettei herätettäisi toisen kansallisuuden vihaa toista vastaan. Niinikään piti hallitus suomalaisen miehen Cröellin puolta, koska vähää ennen Viipurin ruotsalaiset ja saksalaiset pohatat eivät olisi sallineet hänen tulla neljänneksi pormestariksi. Samoin kävi mainitussa kaupungissa myös kirkkoherranvaalissa v. 1657. Yhdistyneet ruotsalaiset ja saksalaiset voittivat huudossa suurilla veroäyriluvuillansa. Mutta kenraalikuvernööri Horn puolusti suomalaisen porvariston valitsemaa pappia, kirjoittaen kuninkaalle, että "muuten sille kansakunnalle ja oman maan miehille voi tulla kummia ajatuksia päähän, jos näkevät, että heidän omat kansalaisensa jäävät unohduksiin ja auttamatta". Kuningas antoikin viran suomalaiselle Thesleffille.

Näistä kaikista näemme selvästi, ettei hallitus vastustanut suomalaisia virkamiehiä. Syynä muukalaisten lähettämiseen tänne oli nähtävästi se, ettei ollut tarpeeksi virkoihin kykeneviä oman maan miehiä. Se ei ollutkaan yhtään kumma, koska koko maassa oli vain yksi kymnaasi ja juuri äsken perustettu yliopisto.