Part 4

Kesäkuun 4 p. 1656 ilmaantui Nevajokeen, _Pähkinälinnan_ edustalle 130 lotjaa, täynnä venäläisiä, jotka laittoivat piiritysleirejä kumpaisellekin rannalle. Vähäinen partioparvi souti jokea alas vieläkin edemmäksi ja saapui seuraavana iltana Nevanlinnalle. Kello 9, juuri kun asukkaat, mitään pahaa aavistamatta, olivat menneet levolle, karkasi vihollinen äkkiä päälle hirmuisella huudolla. Koko kaupunki poltettiin tuhaksi, irtain tavara ryöstettiin, asukkaat murhattiin suurimmaksi osaksi. Saaliin seassa oli noin 70,000 tynnyriä viljaa, jotka olivat Inkerin aateliskartanoista sinne tuodut ulkomaille laivattavaksi; myös oli kaupungissa suuria suolavaroja. Näistä jakoivat venäläiset seudun kreikanuskoisille talonpojille niin paljon kuin nämä tahtoivat, ja tähteet poltettiin yhdessä aittojen kanssa. Maaseudullakin sytytettiin kaikki aateliskartanot sekä luterilaiskirkot palamaan; mutta talonpoikaistalot sitä vastoin enimmäkseen säästettiin, sillä niiden asukkaathan olivat melkein kaikki polttajien omia uskolaisia ja liittolaisia. Tämä summaton vahinko olisi kuitenkin luultavasti suurimmaksi osaksi saatu estetyksi, jos vain vähänkin olisi oltu varuillaan, sillä tuhoa tekevän partion miesluku oli sangen vähäinen. Se nähdään pienestä tapauksesta tässä tilaisuudessa. Eräs Nevanlinnan porvareista, nimeltänsä Matti, joka oli muita rohkeampi, ei antanutkaan teurastaa itseänsä niinkuin turvatonta karitsaa, vaan sieppasi melun kuultuansa miekkansa seinältä, hyppäsi hevosessa selkään ja raivasi itselleen täten, paitasillaan ratsastaen ja oikealle ja vasemmalle huitoen, tien vihollisten läpi.

Toinen partioparvi, noin 300 miestä, oli taas Pähkinälinnan edustalta mennyt Taipaleen kauppalaan Suvannonjärven suuhun Käkisalmen lääniin. Sieltä he levittivät lähipitäjiin tsaarinsa julistuksen: niiden, jotka vapaaehtoisesti antautuisivat hänen valtansa alle, piti saada säilyttää henkensä ja tavaransa vahingoittamatta; mutta vastahakoiset piti armotta surmattaman. Laumoittain virtasivat nyt seudun kreikanuskoiset talonpojat leiriin uskollisuusvalaa vannomaan ja suojeluskirjoja lunastamaan; toipa suuri osa heistä aseensakin mukanansa ja jäi uskolaistensa luokse näiden voiman lisäksi. Luterilaisista sangen moni, saadakseen turvaa, antoi kastaa itsensä kreikan uskoon. Ne, joiden omatunto siihen oli liian herkkä, pakenivat korpiin ja jättivät talonsa autioiksi, vihollisen poltettavaksi.

Sillä välin oli toinen venäläinen osasto, enimmäksi osaksi ratsuväkeä, samonnut maahan Aunuksen puolelta Laatokan pohjois-rantaa myöten. Sielläkin talonpojat joka paikassa tervehtivät tulijoita vapauttajinaan, toivat runsaasti ruokaa ja neuvoivat avuliaasti tietä. Ruotsalaisten aatelisherrojen voudit, samoinkuin myös luterilaiset papit ja kruunun virkamiehet, tapettiin tai kuljetettiin pois vankeuteen Venäjälle. Eräs partiojoukko tästä osastosta ulkoni Savoonkin asti. Savonlinnan kaupunki ja Kerimäen kirkko poltettiin, linna piiritettiin. Koko seutu oli hävityksen vallassa. Ihmiset surmattiin usein hirmuisilla kidutuksilla, esiin. elävältä nylkemällä. Talot poltettiin, samoin kuin kaikki irtain tavara, jota ei voitu poiskuljettaa, yksinpä viljakin, joka vielä kasvoi pelloilla. Karja tapettiin, nyljettiin ja jätettiin sitten suotta märkänemään. -- Yöllä heinäk. 2:n ja 3:n päivän välillä tuli viimein vihollislaivasto Käkisalmen rantaan ja sulki myös läänin pääkaupungin saarroksiin.

Peloittava vaara uhkasi täten sekä Itämeren maakuntia että myös Suomenmaata. Ja pahinta oli se, ettei siihen vaaraan ollut paljon mitään apuakaan muualta toivossa ensi hetkellä. Kaarle X paraikaa varusti ja sitten alotti yhdessä liitossa Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa tuon retkensä, jolla hän luuli saavansa puolalaisten voiman lopullisesti kukistetuksi. "En voi täällä umpimähkään jättää kaikkea kesken sentähden, että muka moskovalainen on meidän maahamme karannut!" kirjoitti hän äreästi De la Gardielle, joka Liivinmaan puolustukseksi pyysi lisäväkeä. Samoin myös Tukholmassa, kun asia tuli puheeksi valtaneuvoskunnassa, päätettiin yksimielisesti: että uusi tärkeä voittomaa, Preussi, etupäässä oli suojeltava, vaikkapa sen kautta Suomi ja Liivinmaa joksikuksi aikaa jäisivätkin vihollisen valtaan. Tulisihan sitten taas aika kääntyä venäläistä vastaan. Lähetettiin siis vain suomalaisille kehoitus omin voimin torjua päällekarkaus takaisin, jonka lisäksi Pietari Brahe, vanha uskollinen ystävämme, tarjoutui menemään päälliköksi. Hänen lähdöstänsä ei kuitenkaan tullut mitään, koska kuningas oli jo sen viran uskonut toiselle miehelle. Ensi närkästyksensä tyynnyttyä oli näet Kaarle X sittenkin pitänyt sen verran huolta melkein kokonaan turvattomasta Suomesta, että oli käskenyt sinne sotamarski Leijonhufvudin Karjalan ratsurykmentin kanssa Liivinmaalla. Samoin hän myöhemmin lähetti Preussista pienen armeijan piiritetyn Riian avuksi. Kumpikin apu tuli vain jokseenkin myöhään, silloin kun pahin vaara jo oli ohitse; sillä Karjalan ratsumiehiäkin pidätettiin vielä vasten kuninkaan käskyä Liivinmaalla pari kuukautta.

Omin voimin tuli siis sekä Liivin- että Suomenmaan nyt pitää puoliansa, ja tämä vaikea tehtävä tulikin verrattomalla alttiiksiantaumuksella, urhoudella sekä menestyksellä suoritetuksi. Riian vähälukuinen linnaväki (porvarien kanssa ainoastaan 5,000 miestä, joissa 16 komppaniaa suomalaisia) teki miehuullista vastarintaa. Turhaan maleksivat venäläiset seitsemän viikkoa kaupungin ympärillä, ahdistaen sitä piiritystöillään niin paljon kuin heidän puuttuva taitonsa näissä asioissa myöten antoi. Loppupäätöksenä oli kuitenkin se, että heidän, menetettyänsä 14,000 miestä, täytyi tyhjin käsin poistua.

Suomessa olivat sillä aikaa maaherrat nostaneet talonpojat aseisiin, ja tätä käskyä oli joka paikassa toteltu suurella hartaudella. Mies joka talosta oli lähtenyt sotaan; niin innokkaita oltiin, kun omaa maata oli puolustettava. Jaloimman uhraavaisuuden ja urhouden esimerkin antoi _Viipurin kaupunki_. Sielläkin olivat vallit rappiolla: tykkejä ei ollut muuta kuin 14 pienenlaista; sotamiehiä puuttui melkein kokonaan; eipä ollut edes päällikköäkään, sillä maaherra Stålarm oli juuri äsken kuollut. Sittenkään ei kukaan nostanut puheeksikaan antautumista, jos vihollinen sinne asti tulisi. Kaupunkilaiset pyysivät komentajakseen eversti Burmeisterin, joka asui Viipurissa. Kanuunien lukua lisättiin vielä kymmenellä, jotka otettiin satamassa seisovasta suuresta kauppalaivasta. Valleja rintavarustuksineen ruvettiin korjaamaan kätten mahtain. Aseisiin tarttui joka mies, ken vaan suinkin kykeni. Yksinpä kymnaasin ja koulun nuorisostakin tehtiin kaksi komppaniaa. Tätä sotaista menoa kesti koko kuukauden. Silloin nähtiin, ettei vihollinen uskaltanutkaan niin kauas maahan tunkeutua. Nyt vapautettiin siis porvarit vaivalloisesta korjaustyöstänsä ja vahdinpidostansa. Koulunuorisokin antoi pois kiväärinsä ja kutsuttiin sitten linnaan, missä heidän vaivannäkönsä palkittiin ulkomaan oluella sekä muutenkin komeilla pidoilla. Sotaisessa innossaan otti silloin kolmetoista heistä pestin varsinaiseen sotaväkeen. Opettajat olivat tosin kovasti pahoilla mielin, että heidän "alamaisensa" näin hylkäsivät kirjansa, vaan kukas tällä hetkellä kuunteli rauhan miesten valituksia!

Burmeister läksi nyt 150:n ratsumiehen, 200:n rakuunan sekä 800:n talonpojan kanssa Käkisalmea auttamaan. Eräälle salmelle, luultavasti Kiviniemen kohdalle tultuansa havaitsi hän kuitenkin, että venäläiset olivat polttamalla sillan katkaisseet hänen tiensä. Hän vetäytyi sentähden Raudulle, asettuen leiriin likelle kirkkoa. Tässä karkasi 7-800 venäläistä äkkiarvaamatta hänen päällensä yöllä heinäk. 14:ttä päivää vasten. Heidät torjuttiin takaisin, jonka jälkeen suomalaiset myös vuorostansa läksivät rynnäkölle ulos leiristä. Venäläiset eivät ensin siitä olleet milläänkään, vaan seisoivat aukealla tantereella täydessä sotarinnassa, valmiina heitä vastaanottamaan. Näin alkoi Raudun kahakka, jossa vihollinen neljä tuntia teki lujaa vastarintaa, kunnes hänen viimein täytyi paeta metsien turviin. Kentälle oli häneltä jäänyt 200 kuollutta. Suomen puolelta ei kuulu kaatuneen enempää kuin 40 miestä, haavoitetutkin siihen luettuina. Kuolleista mainitaan Bartholdus Simonis (Pärttyli Simonpoika), eräs noista pestin ottaneista kymnaasilaisista, joka oli ollut lipunkantajana tappelussa. Myös talonpoikainen nostoväki oli taistellut niin uljaasti ja niin täydellä toimella, että heitä upseerit suuresti kehuivat.

13. Käkisalmen piiritys.

Käkisalmen rantaan oli, niinkuin jo ennen on kerrottu, saapunut venäläinen lotjalaivasto yöllä heinäk. 3:tta päivää vasten. Seuraavana päivänä tuli torvensoittaja kehoittaen antautumaan. Jos siihen suostuttaisiin, saisi sotaväki ynnä ne kaupungin asukkaat, jotka niin halusivat, estämättä lähteä matkaansa; niille taas, jotka tsaarille vannoisivat uskollisuusvalan, luvattiin suuria etuja. Mutta uljas komentaja _Olavi Pentinpoika_ vastasi jyrkällä kiellolla. Hän sanoi saaneensa kuninkaaltaan käskyn taistella ruudilla ja lyijyllä, niin kauan kuin yksikin mies vielä oli pystyssä. Mainittuna päivänä iltapuolella alkoi siis piiritys. Venäläiset jakoivat voimansa kahteen leiriin, joista toinen oli kaupungin pohjoisella, toinen eteläisellä puolella. He rakensivat matalia rintavarustuksia, joiden takaa paukuttelivat pyssyillänsä; vaan ei siitä tullut suurtakaan vahinkoa. Melkein yhtä mitätön oli pienen tykin vaikutus, jolla he sitten rupesivat ammuskelemaan. Yöllä heinäk. 10:ttä päivää vasten he ryhtyivät varustuksen rakentamiseen Kalliosaarelle, jonka korkealle kukkulalle näkyi kaupungin ja linnan sisusta. Mutta kohta seuraavana päivänä jo pujahti pieni parvi sotureita, porvareita sekä aatelisherrojen palvelijoita salaa ulos linnan takaportista. He soutivat venäläisten huomaamatta saarelle, karkasivat äkkiä päälle ja tappoivat siellä olevat viholliset melkein viimeiseen mieheen asti. Muutamia vankeja vain otettiin, joista useimmat tunnettiin seudun kreikanuskoisiksi talonpojiksi. Venäläiset rakensivat nyt muutamia toisia pattereita lisäksi ja lähettivät linnaan taas uuden antautumiskehoituksen; mutta heille vastattiin, että se, joka kolmannen kerran tuo semmoisen sanan, saapi lyijyluodin vaivansa palkaksi.

Tuosta yrittivät piirittäjät lähteä väkirynnäkölle. Elok. 15 p. aamupuolella ruvettiin heidän molemmista leireistään kiivaasti lennättämään tulisia kuulla. Myös työnnettiin palavia tervatynnyrilauttoja virran viedä kaupungin puista hakulia vastaan. Samassa lähenivät ryntäysjoukot, aikoen käyttää hyväkseen häiriötä, joka tulipaloista oli syntyvä. Mutta linnalaisten valppaasta toimesta saatiin valkea aina heti ensi-idussaan sammuksiin. Senvuoksi vetäytyivät ryntäysjoukot molemminpuolisen ankaran pyssytulen jälkeen takaisin varustustensa taakse. Kun sitten uudestaan lähetetty rauhanhieroja lupauksenmukaisesti oli saanut luodin päähänsä, luopuivat venäläiset kokonaan kaikista väkinäisistä valloitustuumista. He päättivät tästä lähtien vain maata jouten vallituksissaan, odottaen, kunnes nälkä olisi pehmentänyt linnalaisten lujuuden.

Sillä välin oli vihdoinkin heinäkuun lopulla Leijonhufvud saapunut Suomeen Karjalan ratsumiesten kanssa. Nämät olivat jo Liivinmaalla kovasti nurisseet siitä, että heidän täytyi palvella "vieraalla maalla", sillaikaa kuin heidän oma maansa oli alttiina armottoman vihollisen hävityksille. Helppo on siis arvata, millä innolla he nyt venäläistä vastaan läksivät. Uusi ylipäällikkö oli saanut kuninkaalta luvan käyttää kaikki Suomesta kruunulle tulevat verot sen puolustukseksi. Hän nyt kaikkein ensiksi järjesti ja varusti käsillä olevat voimat ja kiirehdytti vielä uusien lisäjoukkojen kuntoonpanemista. Sitten marssi hän 1,600:n miehen kanssa Käkisalmen avuksi. Elok. 30 p. nähtiin, piiritettyjen suureksi riemuksi, sinikeltaisten lippujen lähenevän eteläiseltä puolelta. Rynnäkkö piirittäjien vallitusta vastaan ei onnistunut; mutta kun Leijonhufvud sitten pani tulikitansa ammumaan, pelästyivät venäläiset ja jättivät yöllä senpuolisen leirinsä autioksi. Nyt vietiin Käkisalmeen melkoinen joukko apuväkeä sekä runsaat varat kaikellaisia tarpeita, jonka jälkeen Leijonhufvud jälleen läksi matkaansa. Turvattuaan linnan, hän ei huolinut turhaan kuluttaa vähää sotavoimaansa rynnäkköihin venäläisten muita vallituksia vastaan. Vielä kolme viikkoa jatkoivat sitten piirittäjät työtänsä, vaikkei heillä voinut enää olla kovin suurta menestyksen toivoa. Vihdoin viimein lopettivat piiritetyt ahdistuksensa sukkelalla kepposella. Syysk. 25 p. marssitti Olavi Pentinpoika pientä linnaväkeänsä kovalla rumpujen pärrytyksellä edestakaisin linnassa. Marssiessaan kantoivat sotamiehet suurta lippujoukkoa. Tätä menoa kesti pari tuntia. Venäläiset, jotka kuulivat melun ja näkivät lippujen paljouden, eivät voineet luulla muuta, kuin että apuarmeija, jonka lähenemisestä taas kävi huhu, tavalla tai toisella heidän huomaamattansa oli päässyt linnaan. He läksivät siis seuraavana yönä kokonaan tiehensä. Mutta ennen lähtöänsä he vielä elävältä polttivat kaikki suomalaiset sotamiehet, kuusi luvultansa, jotka piirityksen aikana olivat heidän käsiinsä joutuneet. Samoin oli Leijonhufvudkin kaikilta hänelle tuoduilta vangeilta hakkauttanut pään poikki. Niin julmat olivat sotatavat siihen aikaan näillä mailla.

Käkisalmesta oli Leijonhufvud sillä välin mennyt _Pähkinälinnan_ avuksi. Siihen asti ei ollut Inkerin kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn voinut saada paljon mitään aikaan muutamilla sadoilla miehillänsä. Mutta kun nyt molemmat suomalaiset sotavoimat yhdistyivät, karttuen täten 2,500:ksi mieheksi, masentui kerrassaan venäläisten rohkeus, vaikka heidän lukunsa oli hyvinkin kolme vertaa suurempi. Pähkinälinnaa olivat piirittäjät lokakuussa kehoittaneet antautumiseen, mutta saaneet vastaukseksi tuon vanhan sanaleikin: "Omenoita ja päärynöitä voitte saada, vaan ette tämmöistä pähkinää!" Jonkun aikaa myöhemmin kuoli Frans Grave, linnan uljas komentaja. Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin oli vannottanut alapäälliköitään, etteivät suinkaan antautumisella häpäisisi Ruotsin soturien loistavaa mainetta. Keskipaikoilla marraskuuta nyt venäläiset pakenivat Leijonhufvudin pelosta. Pähkinälinnan 120:sta urhoollisesta puolustajasta oli silloin enää vain 72 miestä elossa.

Piirityksissä myös ollutta _Savonlinnaa_ ei ollutkaan Leijonhufvudin tarvinnut mennä auttamaan. Se oli jo aikaa sitten itse vapautunut ahdistajistaan. Linnaväki näet oli yhtenä päivänä äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä valloittanut venäläisten leirin, tappanut heiltä 100 miestä, ajanut muut hajalleen ja päästänyt siteistä 500 omaa kansalaista, joita aiottiin viedä Venäjälle orjuuteen.

Samoin olivat Brahen vapaaherrakunnan alustalaiset hänen asettamansa pienen sotajoukon avulla itse torjuneet pois vihollisen, tappaneet häneltä 1,100 miestä ja valloittaneet kaksi lippua, jotka he sitten ylpeydellä lähettivät kuninkaalle.

Leijonhufvud aikoi nyt, kun oma maa oli puhdistettu, siirtää sodan rajan yli vihollisen alueelle. Tätä hanketta ei ollut hänen kuitenkaan sallittu johtaa, sillä hän kuoli Raudulla kuumetautiin. Ylimmän komennon otti käteensä nyt kenraalimajuuri Kruse. Hän vei melkein koko sotavoimansa uuden vuoden (1657) alkupäivinä Aunukseen. Heidän täytyi tosin tyhjin toimin kääntyä pois Aunuksenkaupungin edustalta, jonka venäläiset olivat varustaneet liian vahvaksi. Mutta koko maaseutu hävitettiin laajalta. Kaikki tavatut ihmiset tapettiin ilman eroitusta, ja karjakin, jota rehun puutteen tähden ei voitu poiskuljettaa, poltettiin. Tulen omaksi joutui niinikään 11 kirkkoa, lukemattomia kyliä, sekä suuri joukko pitkin Laatokan rantaa kiinnijäätyneitä aluksia. "Kaiken tämän johdosta", kehui Kruse, "ovat nuo raakalaiset joutuneet suuren pelon valtaan." Mutta raakalaisnimenpä meidän omatkin soturimme täydesti ansaitsivat, sillä he olivat sodankäynnissään melkein samallaisia petoja kuin heidän itäiset naapurinsa. Siinä suhteessa he vain olivat noita paremmat, etteivät he toki tappaessaan näytä harjoittaneen luonnotonta, kiduttavaa julmuutta.

14. Kustaa Eevertinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.

Leijonhufvudin kuoltua siirsi kuningas Kustaa Eevertinpoika Hornin Suomen kenraalikuvernööriksi. Tämä päätti voimallisesti panna toimeen edeltäjänsä keskenjääneen tuuman, siirtää sodan venäläisten omaan maahan. Ensiksi hän lähetti 300:n miehisen ratsumiesparven hävittämään suurta Tulomajärven kylää, vähän matkaa Salmin rajalta. Täten hän tahtoi ennen lähtöänsä turvata Käkisalmen lääniä, sillä mainitussa kylässä oli venäläisillä aina ollut päämajansa hyökätessään Suomen Karjalaan. Partiokunta sovitti marssinsa niin, että se joutui perille juuri pääsiäispyhäksi, jolloin kreikanuskolaisten tiedettiin korvaavan pitkät paastoamisensa ylenmääräisellä syömisellä ja juomisella. Juopuneet, vaaraa aavistamattomat karjalaiset surmattiinkin enimmäksi osaksi, ja kaikki kylän 100 taloa poltettiin.

Suurelle retkellensä eteläänpäin aikoi Horn lähteä niin pian kuin keväällä ruohoa ilmestyi, sillä nyt talvella oli suuremman sotavoiman ihan mahdoton kulkea tuon perinjuurin ryöstetyn ja hävitetyn Inkerin lävitse. Väliajalla hän piti joka läänissä maakuntapäiviä, joilla hän sai tarpeelliset varat myönnetyiksi.[5] Mutta kesän tultua täytyi hänen kuitenkin luopua tuosta kauan varustetusta hankkeestansa. Kuningas näet käski suuren osan Suomessa olevia sotajoukkoja Liivinmaalle. Eikä aikaakaan, niin tuli jo toinenkin käsky, että Hornin piti kaikkien tähteittenkin kanssa marssia pois entisten jäljessä. Hän totteli ja oli jo ehtinyt Nevajoen toiselle puolelle, kun paha hätäsanoma hänet saavutti. Useampia tuhansia vihollisia oli hyökännyt maahan Laatokan pohjoisrantaa myöten ja ruvennut uudestaan Käkisalmea piirittämään. Senvuoksi Horn ei nyt lähettänyt Liiviin enempää kuin 600 miestä; itse hän kiiruusti vei päävoimansa jälleen Suomenmaahan. Hämmästyneet venäläiset, jotka luulivat hänen olevan kaukomailla, pakenivat suurella vauhdilla takaisin rajan taakse. Mutta aika olikin tulla apuun. "Jos olisin", kirjoitti Horn, "vain viikon päivät kauemmin viipynyt, niin olisi koko se maanääri ollut vihollisen vallassa, vieläpä Viipurikin, jossa porvarien ja talonpoikien apuna ei olisi ollut 70 sotamiestä."

Tämä hänen synnyinmaatansa uhkaava vaara vaikutti sen, ettei Horn tästä lähtien halunnut antaa Suomen vähistä puolustusvoimista sen enempää pois. Kuningas pian taas vaati 800 jalkamiestä Riikaan, jonka linnaväestön enin osa oli kuollut ruttoon. Mutta Horn vain vastasi sen olevan mahdotonta, koska Suomi muuten jäisi turvaa vaille. Kaarle X uudisti lokakuussa vielä ankarammin käskynsä. "Tätä", kirjoitti hän, "teidän tulee viipymättä totella, antamatta minkään muun syyn tulla esteeksi." Ja loppuun hän vielä, nähtävästi siinä pelossa, että tuo itsepäinen suomalainen nytkin jättäisi käskyn täyttämättä, pani seuraavan lisäyksen: "800 miestä, tai ainakin niin monta kuin voitte saada kokoon." Vaan eipä Horn sen paremmin suostunut antamaan pois yhtään ainoata miestänsä. Hän selitti ruton Suomessakin pahasti vähentäneen jalkaväkeä. Nähtävästi oli kuninkaalle luuloteltu Suomessa olevan väkeä yltäkyllin, mikä olisikin ollut sangen suotava asia. Mutta todellisuudessa olisi Hornin ollut pakko, jos tuota käskyä piti totella, jättää Viipuri sekä koko se maanääri alttiiksi. "Sillä", jatkoi hän, "eihän tässä metsäisessä maassa voi tehdä viittä vertaa voimallisemmalle viholliselle vastarintaa näin vähillä ratsumiehillä. Ja koska en tiedä, enkä voi ajatellakaan, teidän aikomuksenne, kuninkaallinen majesteetti, olevan luopua Suomesta sekä niin tärkeästä linnasta, kuin Viipurista, koetan niitä viimeiseen asti puolustaa." Kaarlen ikuiseksi kunniaksi on mainittava, ettei hän tästä suorasta vastauksesta suuttunut, vaan edelleenkin osoitti Hornille suurta suosiota.

Väkeäkin luovuttamatta kävi muuten Hornin ja Suomen tila tähän aikaan yhä arveluttavammaksi. Rutto oli keväällä ja kesällä 1657 raivonnut aivan hirmuisesti Liivinmaalla sekä Inkerissä. Loppukesällä se jo levisi meidänkin maahamme. Viipurin kaupungissa kuoli siihen elokuusta 1657 maaliskuuhun 1658 yksistään korkeammista säädyistä 50 henkeä, alhaista kansaa lukuunottamattakaan. Myöskin sotajoukot sen kautta peloittavasti vähenivät. Vuoden 1657 lopussa ei ollut jalkaväkeä kaikissa Suomenmaan linnoissa yhteensä enää enempää kuin 601 miestä jalkeilla. Noin 200 oli kuollut ja 302 paraikaa makasi sairasvuoteella. Ratsuväki, vaikka tietysti sekin oli huvennut, oli verraten lukuisampi. Vähäisen sotajoukkonsa kanssa majaili Horn koko syksyn 1657 Mägrässä (luultavasti Raudulla), joka päivä odotellen ylivoimaisen vihollisen päällekarkausta. Hyväksi onneksi peloitti kuitenkin sanoma rutosta venäläisiä maahan tulemasta.

Roskilden rauhansovinnon jälkeen toivoi koko Suomi itse kuninkaan voittoisan armeijansa kanssa tulevan venäläisiä kukistamaan. Horn myös lausui sen toivomuksen ilmi eräässä kirjeessä. Yhteen aikaan kuuluukin Kaarle X sitä tuumineen. Hän olisi silloin luultavasti yrittänyt laajentaa valtakuntaansa itäänpäin niillä suomalaisilla alueilla, jotka Stolbovan sovinnossa olivat jääneet venäläisten vallan alle. Heti venäläissodan alussa tehty ehdotus ainakin mainitsee rauhanehtoina muun muassa Turjan Lapin sekä Karjalan itäpuoliskon Syväriin ja Äänisjärveen saakka. Tarkemmin aprikoituaan luopui kuitenkin Kaarle näistä tuumista. Sotaa tuossa rämeisessä, metsäisessä maassa olisi sangen vaikea käydä, ja saksalaiset palkkasoturit suoraan ilmoittivat, etteivät he sinne lähtisi. Ruotsalaisten ihmeellinen menestys Tanskassa teki venäläiset puolestansa taipuvaisemmiksi. Mutta sittenkin kului vielä jommoinenkin aika, ennenkuin sovinto saatiin toimeen. Suomessa ponnisteltiin siis vielä viimeisiä voimia armeijan kuntoonsaamiseksi; sillä sen kautta toivottiin voivan kiirehdyttää rauhan tekoa. Hornin kehoituksesta suostuivat Suomen säädyt nyt jo v. 1658 antamaan sekä 1659:n että 1660:n vuoden rekryytit. Vuoden oma varsinainen sotaväenotto oli näet jo edellisenä vuonna tullut ennakolta toimitetuksi. Näitä uusia joukkoja ei kuitenkaan tarvittu enää meidän maamme omaksi suojelukseksi; ne vietiin taas Inkeriin ja Liivinmaalle, missä sota jatkui vielä melkein vuoden loppuun saakka. Vihdoin lopetti Vallisaaressa jouluk. 20 p. tehty välirauha, joka kolme vuotta myöhemmin muutettiin vakinaiseksi rauhansovinnoksi Kardisissa, kaiken pelon tältä puolelta.

Rajat jäivät entiselleen; mutta sittenkin sai tämä sota Suomessa aikaan erittäin tärkeän muutoksen, joka vasta oikein vahvisti Stolbovan rauhansovinnon voitot. Sodan aikana ja rauhan jälkeen näet enin osa kreikanuskoisista karjalaisista, jotka pelkäsivät rangaistusta eivätkä tahtoneet uskonnollista sortoa kauemmin kärsiä, muutti pois Venäjälle. Jo v. 1656 läksi yksistään Käkisalmen läänistä 4,107 perhekuntaa, joiden jälkeisiä epäilemättä ovat nuot vieläkin Novgorodin, Tverin ja Vladimirin läänissä asuvat karjalaiset.[6] Ainoastaan Salmin kihlakuntaan jäi kreikanuskolaisia kosommalta. Poismuuttaneitten sijaan tuli lännemmistä lääneistä luterilaisia suomalaisia, joiden kautta kuitenkin Käkisalmen lääni kasvoi eroamattomasti kiinni muuhun Suomeen.

15. Kustaa Eevertinpoika Horn.

Edellisessä luvussa mainittu Suomen ylimäinen hoitaja tänä vaarallisena aikana, _Kustaa Horn_, oli kuuluisan sotapäällikkömme Eevert Hornin poika. Hän syntyi Helatorstaina 1614 Autisten l. Auhtisten kartanossa Askaisten kappelissa, joka oli hänen äitinsä Margareeta Fincken perintöä. Isäänsä ei hän saanut paljon nähdäkään, sillä tämä kaatui jo seuraavana vuonna Augdovan edustalla. Pojan kasvatus jäi siis yksistään äidin haltuun. Miten se tuli hoidetuksi, siitä ei ole meille säilynyt varsinaista tietoa; mutta mitä vieraihin kieliin tulee, oppi hän kumminkin saksaa jokseenkin hyvin, niinkuin näkyy muutamista hänen kirjeistänsä kuninkaalle sekä sedällensä, vanhalle sotamarski Kustaa Hornille.