Part 3

Näin loppuu tämä sankarirunon kaltainen kertomus Suomen rakuunain töistä Puolan sodassa. Rykmentti koottiin sitten uudestaan Suomessa, vaan sitä ei enää lähetetty tälle sotatantereelle.

9. Marssi Juutinmaalle.

Ikäänkuin ei Ruotsilla olisi ollut jo yltäkyllin kolmessa vihollisessa, tuli nyt vielä neljäskin lisäksi. Tanskan kuningas ja kansa olivat jo kauan salavihalla katselleet Ruotsia. He eivät voineet unohtaa kolmenkymmenvuotisen sodan aikana menetettyjä maakuntiansa ja pelkäsivät, että heidän vanha kilpaveljensä voittojensa kautta Puolassa tulisi vielä mahtavammaksi, heille vielä vaarallisemmaksi. Kun he sitten näkivät Kaarle X:nnen ahdingossa venäläisten, puolalaisten ja itävaltalaisten välillä, katsoivat he nyt tilaisuuden edulliseksi kostotuumiensa täyttämiseen. He julistivat siis sodan kesäkuun alussa 1657.

Vaara tästä päällekarkauksesta ei ollut vähäinen, sillä kun kaikki sotaväki taisteli kaukaisissa sodissa, oli Ruotsi melkein suojatonna. Mutta Kaarle X:nnen lujuutta ei voinut mikään vaara masentaa. "Kyllä Jumala meitä auttaa", vakuutti hän, "kunhan me itse autamme itseämme!" Hän antoi valtaneuvoskunnalle käskynsä Ruotsin puolustuksesta, ja läksi itse Tanskaa vastaan Saksan puolelta, samaa tietä kuin Torstensson edellisessä sodassa.

Tämä retki kävi vielä nopeammin, vielä paljoa voitollisemmin, kuin mikään edellinen. Kesäk. 20 p. oli Kaarle X saanut tiedon tanskalaisten rauhanrikkomisesta, 26 p. hän jo läksi liikkeelle Preussistä, ja heinäk. 18 p. hän seisoi armeijansa kanssa Holsteinin rajalla. Marssi oli ollut niin kiireinen, että sadottain hevosia oli uupunut ja kuollut tielle.

Hampuriin jouduttuansa tarkasti kuningas sotavoimaansa. Se ei ollut suinkaan loistavan näköinen. Vaatteet olivat likaiset, ryysyiset, miehet ruudinsavusta ja ilmanvaiheista mustuneet. Mutta jokaiseen repaleeseensa he olivat kätkeneet runsain määrin kultakolikoita, joilla he täällä pian saivat komeammat pukimet. Ei tämä sotajoukko näyttänyt myöskään peloittavalta suuruuteensa nähden. Ainoastaan 6-8,000 miestä oli Kaarle X tuonut kanssansa Puolasta.[4] Siinä olivat nyt melkein ainoat tähteet tuosta suuresta, kaksi vuotta takaperin sinne viedystä armeijasta. Uplannin rykmentistä esim. seisoi enää rivissä vain 380 miestä alkuperäisistä 1,200:sta. Mutta näistä tähteistä oli joka mies kestänyt parissa kymmenessä tulisessa taistelussa. Ilolla he nyt taas menivät uusiin verilöylyihin, huolimatta vihollisen ylivoimasta. "Alinomaisten voittojen kautta", kirjoitti eräs heidän päälliköistään, "ovat he kokonaan unohtaneet, miten voi tulla voitetuksi." Eipä kumma, jos Kaarle X, tämmöisten urhojen kanssa mennessään sotaan, mietti vain sitä, miten paljon ja mitä maakuntia rauhanpäätöksessä pitäisi ottaa Ruotsin omaksi.

Hampurissa saatuansa vielä muutamia tuhansia pestattuja saksalaisia sotamiehiä lisään, marssi nyt kuningas elok. 3 p. Holsteiniin. Hämmästyneet tanskalaiset, vaikka miesluvultaan voimallisemmat, eivät paljon yrittäneetkään vastarintaa. Linnoitettu Itzehoen kaupunki ammuttiin sytyksiin, ja Tanskan valtamarski armeijansa kanssa sitä vain katseli, sormea nostamatta. Samoin valloitettiin muutkin Holsteinin suojaksi laitetut varustukset melkein miekanlyönnittä. Parin, kolmen viikon kuluttua oli koko Tanskan mannermaa voittajien käsissä. Siellä oleva Tanskan armeija oli melkein hävitetty; ainoastaan 6,000 miestä oli pelastunut vahvaan Fredriksoddeen Fyenin saarta vastapäätä, Pienen Beltin rannalle.

Tämäkin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen valloittamista mahdolliseksi, koskei piirittäjien luku ollut niinkään suuri kuin piiritettyjen. Sitä suurempi oli yleinen kummastus, kun yhtäkkiä tuli sanoma, että Ruotsin lippu liehui Fredriksodden valleilla.

Pimeinä syksyöinä nelin ryömin oli everstiluutnantti Dahlberg erään kumppaninsa kanssa käynyt useamman kerran tiedustelemassa linnan varustuksia. Sen jälkeen kuin niistä täten oli saatu tarkka tieto, ja kun vielä oli saapunut vähän lisäväkeä, päätettiin yöllä lokakuun 23:tta päivää vasten yrittää rynnäkköä. Koska piirittäjillä oli jalkaväkeä ainoastaan vähän yli puolet verrattuna linnanväkeen, täytyi nyt, vastoin tavallisuutta, ottaa ratsumiehetkin avuksi tähän heille outoon työhön. Rynnäkkö tehtiin kolmella eri joukolla. Eteläisimpään osastoon kuului pari ratsurykmenttiä, jotka kaalasivat vallin jatkoksi mereen juntatun kahden hakuliaidan ympäri. Kolmannen, viimeisen hakulin kohdalla havaittiin vesi liian syväksi, jonka tähden he kirveillä kaasivat aituuksen maahan ja siten pääsivät siltä puolelta aivan suojattoman kaupungin keskelle. Sillä välin myös tämän saman osaston jalkaväki sekä toinen osasto olivat onnellisesti kiivenneet vallille. Pahinta vastarintaa tehtiin pohjoisempana, missä nyt kenraaliksi korotettu _Behrends_ oli johtajana. Hänen petardi-miehensä, jonka oli ruudilla räjähdytettävä portti auki, haavoitettiin. Täten sai vihollinen aikaa tässä kohdassa paremmin järjestää puolustusta. Vaan Behrendsin väki, jalkaisin taistelevia ratsumiehiä kaikki tyyni, ryntäsi sittenkin uljaasti ja pääsi viimein vallille. Molemmat suomalaiset rykmentit olivat ensin seisoneet jouten varaväkenä; vaan kun portti oli saatu auki, ajoivat he ratsain kaupunkiin ja tekivät tanskalaisten häiriön täydelliseksi. Aamun koittaessa oli koko linna valloitettu, sen puolustajat suureksi osaksi hakatut maahan tai hajoitetut. Ainoastaan 2,000 miestä seisoi vielä, ase kädessä, niemen äärimmäisessä päässä; mutta niidenkin täytyi siellä antautua vangeiksi, koska ei ollut laivoja, millä saariin päästä. Saalis oli ääretön. Puhumattakaan kaikista sotatarvevaroista, jotka tulivat kuninkaan osaksi, sai jokainen sotamieskin kantaa pois suuret taakat; sillä koko maakunta oli tuonut tänne kalleimmat tavaransa siinä varmassa toivossa, että Fredriksoddea olisi mahdoton valloittaa.

10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.

Vaikka Tanskan sodan alku oli näin loistavasti menestynyt, oli Ruotsin armeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syytä oli pelätä, että yhteenliittyneet puolalaiset ja itävaltalaiset, kenties myös lisäksi vielä brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat sovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdessä Juutin niemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko ollut ikäänkuin satimessa ja vihdoin olisi sen täytynyt kukistua semmoisen ylivoiman alle. Tästä vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle X:nnen harvinainen luonne ja hänen oma rohkeutensa.

Vuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p. tuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta kesti kolme viikkoa. Puhurin poika

jopa suureksi sukeutui, kovin kasvoi kauheaksi, kylmi silloin täyden kylmän, väkipakkasen paleli.

Jäätyipä itse Pieni Beltikin, tuo leveä merenrauma Juutinmaan ja Fyen-saaren välillä, jota ihmettä ei aina sadassa vuodessakaan saada nähdä. Kuningas, neuvokkaana kuten aina, kokosi kiireesti väkensä salmen rannalle ja tutkitti jään vahvuuden. Sen havaittiin hyvin kannattavan Brandsöhön, pieneen, rauman keskellä olevaan saareen asti; mutta saaren takana, missä kova virta käypi, ei ollut tuohon uuteen siltaan luottamista. Paitsi sitä oli toisella rannalla 1,500 talonpoikaa ahkerassa työssä, jään sahaamisella pitämässä auki leveätä juopaa. Ja heidän takanansa seisoi melkein 4,000 miestä tanskalaista sotaväkeä, valmiina kuumalla löylyllä vastaanottamaan niitä, joiden onnistuisi päästä kylmän kylvyn läpi. Pelotonta Kaarle X:ttäkin epäilytti; hän lähetti _Dahlbergin_ Fredriksoddeen tutkimaan, olisiko kenties siellä parempi. Tammik. 30 p., anivarhain aamulla palasi Dahlberg ja sanoi ylimenon Fredsiksodden kohdalla mahdolliseksi. Mutta samassa tuli myös tieto, että edellisen yön ankara pakkanen oli Brandsön takaisen jään tarpeeksi vahvistanut. Kaarle X tietysti valitsi mieluummin lähemmän paikan, vaikka siinä oli lukuisa vihollinen vastassa.

Päivän koitteessa kulki koko ratsuväki Brandsön saareen, josta Wrangel oikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemmäksi. Virtapaikalle tultua hajosivat rivit, niin että rinnakkain kulkevien välille jäi leveänlainen loma. Paitsi sitä hyppäsivät ratsumiehet alas hevosten selästä ja jatkoivat tietänsä jalan, talutellen ratsujansa jäljestään, ettei kahdenkertainen paino kohtaisi yhtä paikkaa. Sittenkin painui ja keikkui jää peloittavalla tavalla koko ajan heidän allansa. Yli päästiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin täydessä kahakassa tanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja hyökkäsi vihollisen sivuun. Wrangelille hän lähetti käskyn taas mennä ulos jäälle ja kiertämällä karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun. Mutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla näyttämättä oikeata luonnettansa. Rynnäkölle tuimasti hyökkäävien hevosten alta rikkoontui jää ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miestä, katosi aaltoihin. Muu väki hämmästyi ja seisahtui kesken rynnäkköänsä. Silloin kuningas itse vei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin jäälle, liki tuota turmiollista avantoa, näyttääkseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen suuri. Siitä saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he menivät täyttä vauhtia eteenpäin ja pääsivät ilman sen enempää vahinkoa heikon paikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kestänyt; yks, kaks oli Tanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sillä koko Fyen-saari valloitettu. Jalkaväki ja tykistö eivät olleet ollenkaan ottaneet osaa tähän kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eipä ollut edes kaikkea ratsuväkeäkään tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin armeija tässä vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten jääneissä olivat myös suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi ratsurykmenttiä, jotka Behrendsin johdolla lähetettiin ennakolta Fyenin toiseen päähän Seelannista avuksi rientävää toista tanskalaisosastoa vastaanottamaan.

Täällä Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiessä, tuskin sitäkään. Yhden yön pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli mahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin välillä oli monta vertaa leveämpi; sen yli ei ollut mahdollista päästä yhden ainoan yön marssilla. Mitäs jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi jääsillan auki -- silloin Ruotsin kuninkaan ja hänen armeijansa kävisi samoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meressä -- silloin olisi koko Ruotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki päälliköt varoittivat näin hurjasta yrityksestä, kehoittaen odottamaan hiukan aikaa, kunnes laivoilla päästäisiin salmen poikki. Kuningasta itseäänkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle lähetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti jään hyvin kannattavan. "Ohoh", huudahti Kaarle X iloissaan, "nytpä saa Fredrik-veikkoni heti paikalla kuulla suoraa Ruotsin puhetta!" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin saattoivat kuninkaan jälleen epäilyksiin. Hän meni levolle. Mutta ei aikaakaan, niin hän uudestaan käski Dahlbergin eteensä. "Voitko", kysyi hän, "oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, että jää kannattaa?" -- "Kuninkaallinen majesteetti", vastasi Dahlberg, "minä voin siitä panna vaikka päänikin pantiksi." -- "Olkoon sitten menneeksi", huudahti nyt kuningas. "Yritänpä siis Herran nimeen. Tämä tilaisuus on liian kallis, että voisi sen päästää käsistänsä."

Yöllä helmik. 6:tta päivää vasten 1658 alkoi ratsuväki marssinsa, Dahlberg etupäässä oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten kavioiden alla muuttui jään päällä oleva lumi veteläksi hyhmäksi, niin että tie näytti leveältä mustalta virralta. Kyynärän syvältä siinä kaalattiin, eikä ollut mitään varmuutta, ei ollut mitään takeita, ettei jossain kohdassa voisi olla joku jäätymättä jäänyt sula, pohjaton paikka edessä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa oltiin Langeland-saaressa, jossa levähdettiin ja syötiin suurus. Tämäkään viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sillä pakkanen oli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut jääkimpaleiksi, joita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian lähdettiin sitten jälleen jatkamaan marssia. Kello 3 päivällä jouduttiin Laaland-saareen, josta lähetettiin käsky Wrangelille tulla Fyeniin jääneen jalkaväen kanssa jäljestä. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, levättiin kokonainen päivä, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija Seelannin rannalla.

Sanoma Ruotsin väen ylipääsöstä Fyeniin oli jo nostanut suuren hämmästyksen ja säikähdyksen Kööpenhaminassa. Viipymättä oli lähetetty muutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan. Näitä vastaan tuli, likellä Vordingborgia Seelannissa, korkea sotaherra, joka ajoi reessä, parisataa suomalaista ratsumiestä ympärillään. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heiltä matkan. Hän tervehti iloisesti. "Oletteko tekin täällä?" kysyi hän sitten hiukan kummastuneena Englannin lähettiläältä, joka oli seurannut tanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa välittäjänä. -- "Olen", vastasi tämä, "vaan enemmän onkin minulla syytä kummastella, että te, kuninkaallinen majesteetti, olette täällä."

Rauhansovinto ei nyt viipynyt enää kovin kauan. Tanskalaiset syystä pelkäsivät, että myös heidän pääkaupunkinsa, joka maanpuolelta oli varsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien käsiin ja näin kenties koko heidän itsenäisyytensä tulla kukistetuksi. Kaarle X puolestaan tahtoi kiireesti lopettaa tämän sodan, voidakseen sitten taas kääntyä muita vihollisiansa vastaan. Tämä Roskilden rauhanpäätös oli edullisin kaikista vielä Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siinä sai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mitä vielä oli Tanskalla alusmaata itäpuolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sitä paitsi lisäksi myös Bornholman saari sekä Bohusläänin ja Trondhjemin maakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.

11. Olot Käkisalmen läänissä.

Vaikka tähän aikaan sekä Venäjä että Ruotsi eri haaroilta ahdistivat Puolaa, ei heidän keskinäinen välinsä ollut kuitenkaan ystävällinen. Venäläisten sydämissä kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Venäjän kansa ei voinut unohtaa, että Kustaa Aadolf oli heiltä valloittanut Käkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Tämä viha näyttäytyi joka tilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla Venäjällä käydessään tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain pilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heistä sattui tappamaan venäläisen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti näillä sanoilla: nyt vääräuskolainen ja pakana, joka kristityn miehen on tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. Näihin yksityisiin kiusantekoihin liittyi myös puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia uhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeensä liittänyt sanat: "esi-isiensä perillinen" ja aluskuntiensa luettelon loppuun lisännyt: "ynnä monta muuta idässä, pohjoisessa sekä lännessä". Molemmat lauseet näyttivät tarkoittavan, että hän sydämessään yhä vielä katsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli nyt tullut uuttakin lisäksi. Syynä oli Puola, jota kumpainenkin hallitsija jo pitivät omanansa ja josta he eivät olisi suoneet pienintäkään palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden alussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi venäläisten viha ilmisotaan; he luulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sekä omansa takaisinvalloittamiseen. Tämä venäläissota uhkasi monen syyn tähden meidän maallemme suurta vaaraa. Suomen sotaväki oli, niinkuin tiedämme, melkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat sotamiehet, jotka olivat jääneet kotiin, kävivät paljain jaloin, melkein alastonna, sillä yhdeksään kuukauteen he eivät olleet saaneet enempää kuin yhden kuukauden palkan käsiinsä. Samoin olivat rajalinnatkin aivan rappiolla. "Monella miehellä, joka maalla asuu", kirjoitti Käkisalmen läänin ja Inkerin pääkuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn, "on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun linnoissa."

Pahempi tätä kaikkea oli kuitenkin vielä se, että alkuasukkaat Venäjältä otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin viholliset. Syynä siihen oli etupäässä heitä painava uskonnollinen ahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei hän sallinut suoraa pakotusta, oli kuitenkin hänkin sen verran aikansa lapsi, että hän kaikilla keinoin, usein vähemmän hyväksyttävilläkin, koetti saada uusia alamaisiansa Lutherin uskoon kääntymään. Samaa menettelyä jatkettiin sitten myös seuraavienkin molempien hallitusten aikana.

Siinä ei tietysti ollut mitään moitittavaa, että suomalainen Lutherin katkismus ynnä muita meidän uskonnollisia kirjojamme painettiin venäläisillä kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille. Luvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa totuutta. Samoin myös ei voi muuta kuin kiittää hallituksen kehoitusta kreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa käyttämään suomea eikä slavonin kieltä, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eipä näihin keinoihin tyydyttykään. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille papeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyriä viljaa vuotuisten saatavien lisäksi, tai toisin paikoin pitäjässä olevat kirkkojen tilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta ja opettamaan sitä seurakuntalaisillensa. Eikä ollut siinäkään vielä kaikki. Sodan kautta autioiksi jääneille tiloille oli asutettu joukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja näitä varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut, asetettu luterilainen pappi. Tämän palkkaamiseen pakotettiin nyt kreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin yhtä saarnaa joka pyhä. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla sanoilla puhuen: "että he meikäläisiin tottuisivat, ja venäläisen papin kuoltua suomalainen sitten voisi astua hänen sijaansa".

Tätä puoliväkinäistä käännytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti vastustivat. Heidän poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin, josta he sitten täysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien virkaveljiensä sijaa täyttämään. Harva pappi vain taipui vaihtamaan uskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan koko Käkisalmen läänissä pappeja, "tiakkoja" (lukkareita) ynnä heidän poikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat tämän palkan edestä oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja näiden vaikutus oli melkein mitätön, sillä kansa halveksi heitä ja vihasi uskonheittiöinä. Silminnähtävänä todistuksena on se vaino, joka juuri tähän aikaan kohtasi yhtä näistä papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima Terentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella. Useimmat kreikanuskoiset papit pysyivät lujina ja vahvistivat myös sanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei myöskään ollut maahan lähetetyistä luterilaisista papeista. Tiedämmehän me, minkälainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen yliopiston perustamista, ja luultavaa on, että tänne lisäksi saatiin huonoimmat ainekset. Eipä kumma siis, jos näiden uuden uskon apostolien mainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edessään, piippu kädessä, siellä harjoitellen käännytystyötänsä vieraan uskonnon haukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja takaisin. Seurauksena kaikesta tästä oli, että käännytystoimi ei paljon ollenkaan menestynyt. Päinvastoin tapahtui joskus, että joku luterilainen tulokas, keskellä kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui naapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi kuoleman uhalla.

Asiain näin ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan välikeinoa, saadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkerissä erilleen Venäjän yhteydestä, josta aina vuoti vihollisuutta uutta valtaa vastaan. Luvattiin näet matkarahaa papille, joka lähetettäisiin Konstantinopolin patriarkan vihittäväksi ja joka sitten olisi tullut Ruotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus uudistettiin myöhemmin sillä muutoksella, että Karjalan piispa saisi käydä vihittämässä itseään Kievissä. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset eivät siitä tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada pappinsa Venäjällä vihityiksi. Hallitus puolestaan ei myöskään ollut tuumaansa kovin harras; sillä aina vielä toivoi se saavansa vierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon käännytetyiksi. Samassa Kristiinan kirjeessä vuodelta 1650, jossa annettiin lupa piispan vihkimiseen Kievissä, oli näet kuitenkin lisätty, ettei hän takaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin "juuri tarpeen mukaan ja missä niitä välttämättömästi tarvitaan". Ja Kaarle X antoi Kaprion läänin asukkaille, jotka pyysivät saada muutamia omauskoisiansa pappeja (luultavasti kuolleitten sijaan), jouluk. 15 p. 1654 jyrkästi kieltävän vastauksen. "Kuninkaallista Majesteettia", niin kuuluivat sanat, "arveluttaa tähän nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta hän näkisi paljoa mieluummin, että he kääntyisivät luterilaiseen, oikeaan uskontoon ja jumalanpalvelukseen."

Olisi voinut luulla, että kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja kansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan ja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri se aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdistäjä tai eroittaja ihmisten välillä, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin kuuluvat, pitivät toisiansa veljinään, ja eriuskoiset, joskin he olivat yhtä kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eivät Ruotsin hallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet Käkisalmen läänin ja Inkerin asukkaille osaksi. Niinkuin jo tiedämme, ei heidän sallittu valtiopäiville lähettää edustajia. Ruotsin laista ei myöskään ollut suurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pitäjittäin annetut lahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki virkamiehet nöyrästi kumartelivat. Linnojen ja sotaväen huonoon tilaan sanoi Horn pääsyynä olleen sen, että "maaherra enemmän valvoo suurten herrojen suosiota kuin kruunun etua". Jos niin oli laita, missä kruunun hyödystä oli puhe, mitä turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan käskynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa jätetty alttiiksi aatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten täyttymättömälle ahneudelle. Minkälainen talonpoikaraukkain tila oli Käkisalmen läänissä, sen olemme jo nähneet luvussa Samuli Cröellistä.

Eipä ole siis ollenkaan kummeksittavaa, että niin Inkerin kuin Käkisalmen läänin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityllä vihamiellisyydellä katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ikävällä toivoi venäläisiä avukseen.

12. Venäläisten hyökkäys maahan.

Suomen suureksi onneksi venäläisten päähyökkäys tarkoitti Liivinmaata, sillä tsaari toivoi Riiasta saavansa hyvän kauppasataman Itämeren rannalla. Hän toi tätä kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin 90,000:ksi mieheksi. Mutta riittipä tuosta avarasta valtakunnasta myös muuallekin väkeä. Kaksi sotajoukkoa lähetettiin Inkeriin ja Käkisalmen lääniin, näitä kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.