Part 2

Alussa toukokuuta 1656 sulki jo Sapieha liettualaisten kanssa kaupungin saarroksiin. Mutta rynnäköt eivät tahtoneet noilta säännölliseen taisteluun tottumattomilta piirittäjiltä onnistua; Ruotsin väen luodit kaasivat heitä joukoittain, kun he sikinsokin juoksivat valleja vasten. Wittenberg puolestaan rupesi nyt hyökkäämään ulos ja ahdistamaan piirittäjiä; eräässä semmoisessa tilaisuudessa oli liettualaisten päällikkö, joka makasi humalassa, melkein joutumaisillaan vangiksi omassa teltassaan. Viimein oli piirittäjillä suurempi pelko piiritetyistä kuin päinvastoin; liettualaiset vallittivat leirinsä niin vahvaksi kuin osasivat ja pysyivät enimmiten sen sisässä.

Todella vaaralliseksi muuttui tämä leikki vasta silloin, kun itse kuningas Juhana Kasimir toukok. 19 p. tuli puolalaisen pääarmeijan kanssa. Noin 120,000 miestä oli nyt Varsovan ympärillä. Sittenkin antoi Wittenberg antaumiskehoitukseen kieltävän vastauksen. Turhat olivatkin kauan aikaa kaikki puolalaisten ponnistukset. Tietysti olisi vastarinta, yksi neljääkymmentä vastaan, ollut aivan mahdoton, jos piirittäjät olisivat ryhtyneet yleiseen rynnäkköön. Mutta Puolan kuningas ei tahtonut semmoista sallia; sillä hän pelkäsi täydestä syystä, että hänen omat hurjat kansalaisensa siinä tapauksessa peräti ryöstäisivät ja polttaisivat hänen rakkaan, kauniin pääkaupunkinsa.

Näin oli jo kulunut neljä viikkoa. Kesäk. 19 p. lähetti kuningas taas Wittenbergille antautumiskäskyn: jollei nyt suostuttaisi, uhkasivat puolalaiset, etteivät he osoittaisi linnaväelle mitään armoa. -- "Armon osoituksesta ei tässä olekaan puhetta", tuli heille vastaukseksi. "Osoittakaa vain miehuuttanne, sillä me aiomme henkeen ja vereen puolustaa tätä linnaa, jonka kuninkaamme on meidän käsiimme uskonut!" Nyt suuttui Juhana Kasimir; hän sytytti kaikki ruutisuonet ja lähetti 40,000 miestä suurelle rynnäkölle. Tämän hirveän ylivoiman onnistui viimein tunkeutua muurinrikkojen läpi muutamiin läheisiin taloihin. Mutta huone huoneelta, askel askeleelta täytyi heidän runsaalla verenvuodatuksella ostaa, ja monesti tapahtui, että sisäänpäässeet viholliset hakattiin kaikki maahan tai viskattiin jälleen ulos. Mutta mitäs siitä apua, kun yhä oli toisia tuhansia kaatuneitten takana!

Näin riehui tulinen taistelu kello 5:stä aamulla aina iltapuoleen sinä kuuluisana päivänä kesäk. 20:na 1656. Viimein oli Ruotsin väki suurimmaksi osaksi kaatunut, mitkä kuolleina, mitkä haavoittuneina. Harvat vielä pystyssä seisovatkin olivat aivan uuvuksissa, koska he niin monta tuntia, minuuttiakaan levähtämättä, olivat olleet tulessa. Täytyi siis Wittenbergin viimein tarjota antautumista. Yhdeksi tunniksi keskeytettiin nyt tappelu ehtojen sovittelua varten. Mutta kun sen ajan kuluttua ei vielä antaumusta tullut toimeen, ryntäsi tottelematon puolalainen nostoväki, vasten kuninkaan kieltoa, uudestaan päälle. Wittenberg jäljellä olevan joukkonsa kanssa oli vetäytynyt erääsen luostariin. Sen muurien takana seisoivat he tihein, lujin rivein, valmiina ottamaan hengestänsä niin kalliin hinnan kuin mahdollista; sillä pelastuksesta ei voinut enää olla puhettakaan. Mutta juuri kun he olivat kukistumaisillaan, riensi sinne jalo Czarnezki, heidän parhain vastustajansa, säännöllisen sotavoimansa kanssa ja sai, vaikka suurella vaivalla, nostoväen hajoitetuksi. Antautumissovinto valmistui nyt piiritetyille erittäin edullisilla ehdoilla. Heidän piti saada vapaasti marssia pois aseineen, omine tavaroineen; ainoastaan puolalaisilta ryöstetty saalis piti jätettämän takaisin. Ulosmarssiessa ei heitä ollut enää enempää kuin 400 tervettä miestä; sairaita ja haavoitettuja oli sen lisäksi 1,400.

Täydesti ei kuitenkaan pidetty noita piiritetyille annettuja lupauksia. Arvi Wittenbergiä katkerasti vihattiin koko Puolassa. Jo siinä julistuskirjeessä, jossa qvartianit selittivät ja puolustavat luopumustansa Ruotsin kuninkaasta, oli erittäin ollut puhe Wittenbergistä, tuosta "syntyänsä suomalaisesta", joka oli muka Kaarle X:nnen ahneuden ja väkivaltaisuuden "sovelias välikappale". Krakovassa oli näet porvaristo rukoillut häntä hankkimaan heille helpoitusta Kaarle X:nnen määräämästä suuresta pakkoverosta, 60,000 guldenista, ja siitä tarjonnut hänelle lahjaksi 30,000. Wittenberg olikin ottanut lahjan vastaan, mutta sitten kuitenkin armahtamatta koonnut myös kuninkaansa koko vaatimuksen sisään. Paitsi sitä hän oli, niin valitettiin, monessa paikassa ryöstänyt ja hävittänyt kirkkoja sekä luostareita, vieläpä haudoistakin riistänyt ruumiitten koristukset. Kaikki nämät kanteet toivat nyt puolalaiset uudestaan esille, ynnä vielä lisäksi sen perättömänkin syytöksen, että hän muka oli Kaarle X:nnen houkutellut tähän sotaan. Näin syytti koko Puolan armeija hetki hetkeltä yhä vimmatummin, uhaten itse kuningastansa, jos hän päästäisi semmoisen miehen rankaisematta lähtemään. Seurauksena oli viimein se, että säikähtynyt Juhana Kasimir rikkoi sanansa. Arvi Wittenberg vietiin muitten korkeampien upseerien kanssa vankeuteen Zamoiskin linnaan, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

6. Arvi Wittenberg.

Tämä mainio, niin suuresti kunnioitettu ja niin tulisesti vihattu herra oli, niinkuin jo sanottu, Suomesta kotoisin. Hänen isänsä oli Savonlinnan läänin maaherra, sittemmin Turun hovioikeuden assessori Hannu Wittenberg l. Wirtemberg, alkuaan saksalaista sukua. Pojan syntymävuotta ei tiedetä, mutta luultavasti hän tuli maailmaan 1600-luvun alkuvuosina, koska hän jo 1622 meni sotapalvelukseen. Kustaa Aadolfin puolalaissotaan hän kapteenina otti osaa.

Korkeampaan arvoon, suurempaan maineeseen hän kohosi sitten kolmekymmenvuotisessa sodassa. Ensi kertaa mainittiin häntä v. 1630 ennen kerrotussa Hamelnin tappelussa, jossa hän eversti Stålhandsken ylipäällikkönä ollessa johti suomalaisia. Turmiollisella Nördlingenin tantereella hän joutui vangiksi, mutta pääsi vaihtokaupassa jälleen vapaaksi ja tuli Banérin armeijaan. Näin sai hän tilaisuuden osoittaa miehuuttansa ja kostaa vangitsemisensa Wittstockin voitolla. Hänen maineensa kasvoi täten vuosi vuodelta ja hänelle jo alettiin antaa pieniä sotajoukkoja erinänsä johdettaviksi.

V. 1640, niinkuin tiedämme, kuoli Banér ja valittiin kolme alipäällikköä, yksi armeijan kustakin kansallisuudesta, väliaikaisiksi johtajiksi. Kullakin oli vuoronsa. Suomalaisten edustajan Wittenbergin käsissä oli komento sinä päivänä, jolloin katolinen sotavoima äkkiarvaamatta hyökkäsi päälle, mutta aiottu teloitus muuttui ruotsalaisten ja suomalaisten urhouden kautta loistavaksi voitoksi.

Torstenssonin ylipäällikkyyden alaisena johti sitten Wittenberg oikean kyljen etumaisen rivin ratsuväkeä toisessa Leipzigin tappelussa 1642 ja oli suomalaisten ratsumiestensä kanssa suurena apuna voiton saamisessa. Torstenssonin pitkillä, kuuluisilla retkillä Itävallan sydänmaihin saakka oli hyvin usein Wittenberg edeltä rientävien etujoukkojen päällikkönä. Tanskan sodassa komensi hän yhtä noista kolmesta osastosta, joihin jaettuna Ruotsin armeija marssi maahan. Senjälkeen hän seurasi taas Torstenssonia Bööminmaalle. Suuressa Jankovitzin tappelussa hän johti ratsuväen kenraalina koko oikeanpuolista kylkeä, hajoitti vihollisen rakuunat ja valmisti näin voiton. Wittenberg etujoukkonsa kanssa se sitten oli, joka eteni Tonavan sillalle asti likelle Wieniä.

Kun Torstensson alkoi tulla kovin kivulloiseksi ja hänen seuraajaansa ruvettiin ajattelemaan, tuli myös Wittenberg puheeksi. Mutta tuohon tärkeään ylipäällikön virkaan ei katsottu häntä kuitenkaan kykeneväksi. Hänen näet kyllä myönnettiin olevan "kelpo ratsumiehen", vaan ei katsottu hänellä olevan "tarpeeksi älyä hoitaakseen niin suurta asiaa". Hän sai siis ylikomennon v. 1645 ainoastaan väliaikaisesti, siksi kunnes Wrangel joutuisi. Seuraavina vuosina hän nyt välistä soti tämän herran välittömän johdon alla, välistä myös itsenäisesti eri joukon päällikkönä Silesiassa sekä Moraviassa. Vielä sodan viimeisissäkin leimauksissa Pragin ympäristössä oli Wittenberg osallisena. Lopussa elokuuta 1648 hän valloitti Taborin kaupungin, josta saatiin summattomia saaliita; sillä paikan vahvuuteen luottaen oli koko tienoo vienyt sinne parhaat tavaransa talteen.

Rauhan tultua palkitsi Kristiina, joka Wittenbergille oli hyvin suosiollinen, häntä monella tavalla. Hän sai 15,000 riksiä Ruotsille rauhan sovinnossa määrätyistä korvausrahoista. Myöskin hän tehtiin valtakunnan tykistönpäälliköksi. V. 1650 hän korotettiin vapaaherraksi, jommoisena hän sai 110 taloa Loimaan pitäjässä. Samana vuonna hänelle suotiin valtaneuvoksen arvo, ja vielä ennenkuin hän vapaaherrana oli astunutkaan paikalleen ritarihuoneeseen, tuli hän jo v. 1652 kreiviksi. Kreivikunnaksi määrättiin Parikkalan ja Uukuniemen pitäjät.

Näiden lahjoitusten, niinkuin myös sodasta saatujen summattomien saalisten kautta oli Wittenberg tullut hyvin rikkaaksi mieheksi. Hyvin kannatti hänen siis pitää semmoisia pitoja kuin esim. Kristiinan kruunauksen kunniaksi, jolloin hän muun muassa poltatti koko kolme tuntia kestävän ilotulituksen loistavan linnan muodossa.

Vielä suurempaa suosiota kuin Kristiina osoitti hänelle sitten Kaarle X. Tämä kuningas oli nuorena prinssinä jonkun aikaa opiskellut sotataitoa Wittenbergin johdolla. Sitten sodan jälkeen oli Wittenberg ollut avullisena niissä salahankkeissa, joilla Kaarle valmisteli itsellensä tietä valtaistuimelle. Hänen elämänsä loppuvuodet ja osanotto Puolan sotaan sotamarskina ovat jo kerrotut. Siinä, niinkuin näimme, hänen maineensa soturina tuli vielä loistavammaksi, vaikka hän valitettavasti taas ihmisenä tahrasi sen pahasti osoittamalla rahanhimoa ja pitämättä mitään pyhänä. Hän oli täydellinen kolmekymmenvuotisen sodan sankarien perikuva.

7. Varsovan tappelu.

Näin oli nyt Ruotsin väen täytynyt vetäytyä pois melkein koko Puolasta. Jopa läheni Juhana Kasimir myös Preussia kohti, riistääksensä senkin maakunnan jälleen kiistaveljensä käsistä. Hänen sotajoukkonsa oli ylenmäärin suuri, niinkuin sanottiin, toista sataatuhatta. Hänen omien puolalaistensa ja liettualaistensa lisäksi oli näet vielä saapunut muutamia kymmeniätuhansia tatarilaisia. Samassa alkoi toiseltakin haaralta sota uhata Ruotsin valtaa. Venäläiset, jotka kadehtivat naapurinsa menestystä, sopivat nyt puolalaisten kanssa ja varustautuivat ryntäämään Liivin- sekä Suomenmaahan. Asiain näin ollen täytyi Kaarle X:nnen solmia uusi liitto Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa; hän lupasi useampia Puolan läänejä, jos saisi avukseen tämän herran kelvollisen armeijan.

Yhdistyneet sotajoukot, 22,000 miestä luvultansa, marssivat sitten nopeasti Varsovaa kohti. Täällä odotti heitä Juhana Kasimir ylpeänä, luottaen summattomaan ylivoimaansa. "Ruotsalaiset", sanoi hän, "syötän aamupalaksi tatarilaisilleni, ja vaaliruhtinaan panen semmoiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota!" -- Puolalaiset aatelisherrat puolestaan huusivat huikeasti, uhaten paljaalla piiskallakin ajavansa muukalaiset karkuun.

Heinäk. 18 p. 1656 saapuivat liittolaiset Pragan, Varsovan etukaupungin edustalle. He järjestivät sotarintamansa sillä lailla, että Ruotsin ratsuväki oli oikealla kyljellä, Brandenburgin sekä muutamat ruotsalaiset apujoukot vasemmalla. Keskustana oli tavan mukaan jalkaväki. Sinä päivänä ei päässyt taistelu muuta kuin vähän alulle, ennenkuin iltahämärä jo teki kahakasta lopun. Yöllä koko Puolan pääarmeija, joka majaili itse kaupungissa, joen takana, tuli Pragaan liettualaisten avuksi. Sen vuoksi epäili vaaliruhtinas, samoinkuin myös useat sotapäälliköistä, ryhtyä taisteluun. Eihän, arvelivat he, yhden ollut mahdollista tapella viittä vastaan. Mutta Kaarle X ei ollut siitä milläänkään. "Soisinpa vaan", sanoi hän, "että olisivat kaikki viholliseni nyt täällä, jotta saisin ne yhdellä yrittämällä perin kukistetuiksi."

Seuraava päivä alkoi uskaliaalla asemanmuutoksella. Kaarle X oli havainnut, että ensimäinen ahdas asema oli haitallinen: hän päätti siis vihollisen silmien edessä muuttaa toiseen paikkaan. Hän marssi oman väkensä kanssa vaaliruhtinaan kyljen taakse ja asettautui sen vasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko sotarinta kääntyi, niin että se viimein seisoi suorassa kulmassa entiseen asemaansa nähden. Täten päästiin avarammalle tantereelle; sitä paitsi saatiin myös tuuli omalle puolelle, joka nyt ajoi tomun ja savun puolalaisten silmiin. Mutta joskin tämä liikunto saattoi olla edullinen, niin olisi se myös voinut olla vaarallinen, jos puolalaiset vaan olisivat osanneet karata päälle niinkauan kuin sotarinta marssin tähden oli rikottu. He pysyivät kuitenkin vielä alallaan; ainoastaan 6,000 tataria kiersi metsän kautta ja ryntäsi armeijan selkään, mutta ajettiin heti takaisin.

Ankarampia hyökkäyksiä tapahtui vasta silloin, kun jo asemanmuutos oli tapahtunut. Tuhat husaaria, Puolan kuningattaren henkivartijarykmentti, sekä 4,000 qvartiania karkasi vasemman kyljen kimppuun. Niin tulinen oli heidän rynnäkkönsä, että he mursivat ensimäisen sotarinnan läpi. Mutta toinen rivi, jossa mainitaan erittäin Suomen rakuunia Behrendsin johdolla, ajoi heidät vielä suuremmalla vauhdilla kotiinsa. Samalla aikaa piti 10,000:n tatarin takaa käydä Ruotsin väen kimppuun. Mutta he olivat myöhästyneet kiertomatkallaan, niin että nuoliansa tuiskutellen tulivat vasta perille, kun edellinen rynnäkkö oli loppunut. Kuningas käänsi nyt kolmannen sotarintansa, johon myös Uudenmaan ratsumiehet kuuluivat, heihin päin, eikä aikaakaan, niin he olivat hajoitetut ja ajetut sillä puolella oleviin suuriin soihin, joihin hyvin suuri joukko heistä hukkui.

Kolmantena päivänä, heinäk. 20:na, aamulla tuli viimein liittolaisten vuoro käydä rynnäkölle. Puolalaisilla oli etuvahtinsa suuressa metsässä, johon he olivat kaataneet murroksia sekä laittaneet rintavarustuksia. Sinne lähetti Kaarle X nyt 1,200 valittua jalkasoturia ynnä Uudenmaan ratsurykmentin. Heidän hyökkäyksensä oli niin ankara, etteivät puolalaiset sitä kauan kestäneet. Sen nähtyään pani kuningas muunkin väkensä liikkeelle, ja vaaliruhtinas joukkoinensa valloitti edessään olevan puolalaisen patterin, joka oli jäänyt vartijoitta. Nyt piti rynnättämän puolalaisten vallitettua leiriä vastaan; mutta kun sinne tultiin, ei näkynytkään enää vihollisia. Puolalaisten jalkaväki oli paksun tomun peitossa paennut toiselle puolelle Weikseliä ja polttanut sillan. Tälle puolen jäänyt ratsuväki ajaa karautti paraikaa syrjään, etsien pääsöpaikkaa, ja pelastuikin suurimmaksi osaksi hevostensa nopeuden avulla. Tästä seurasi, ettei Varsovan tappelu ylimalkaan maksanut kovin paljon verta. Liittolaiset eivät kuulu menettäneen enempää kuin vain muutamia satoja miehiä, voitetut noin 8,000.

Toiselta puolen ei hyötykään voitosta ollut kovin suuri, huolimatta siitä että se ensin oli niin loistavalta näyttänyt. Vaaliruhtinaalla ei ollut halua auttaa Kaarle X:ttä liian mahtavaksi; hän ei suostunut marssimaan edemmäksi. Puolalaiset, jotka olivat pikemmin hajoitetut kuin kukistetut, kokoontuivat siis pian jälleen yhtä suuriin joukkoihin.

Vielä kerran yritti sitten Kaarle X valloittaa Puolaa uuden liittolaisen kanssa. Hän kutsui alussa vuotta 1657 maahan Transsilvanian ruhtinaan Rakoczyn, luvaten muutamia Puolan läänejä avusta. Tämä herra tulikin 24,000:n unkarilaisen ja 38,000:n kasakan kanssa. Mutta hänen sotajoukkonsa, vaikka ne olivat suuret ja komeasti varustetut, olivat kuitenkin vielä kelvottomammat ja harjaantumattomammat kuin puolalaiset. He eivät uskaltaneet liikahtaa minnekään, jollei heillä ollut ainakin muutamia tuhansia Kaarle kuninkaan ratsumiehiä turvanansa. Paitsi sitä vallitsi myös suuri eripuraisuus Rakoczyn oman väen ja kasakkain välillä. Kasakat eivät kärsineet unkarilaisia, mutta ruotsalaisia ja suomalaisia he nimittivät rakkaiksi veljiksensä, anteliaasti kestitellen heitä ruoalla sekä juomalla.

Kun Kaarle X viimein, niinkuin vasta saamme nähdä, läksi uuteen sotaan Tanskaa vastaan, valloittivat puolalaiset, joille myös sitä paitsi itävaltalainen armeija tuli avuksi, vähitellen kaikki menetetyt alusmaansa takaisin.

8. Suomen rakuunat Puolassa.

Näillä ylläkerrotuilla Kaarle X:nnen mainehikkailla retkillä ei ollut kovin paljon suomalaisia osallisena. De la Gardien kanssa tullut väki lähetettiin sangen pian suurimmaksi osakseen takaisin Liivinmaalle. Puolassa pysyivät ainoastaan toinen puoli Porin ja Savon jalkarykmenttejä, Turun ja Uudenmaan ratsumiehet sekä Suomen rakuunat. Alkuaankaan ei ollut siis Puolan sodassa meidän miehiämme enemmän kuin 1,000 jalkasoturia ja 3,000 ratsumiestä. Mutta tämä vähäinen joukko osasi kuitenkin melkoisesti kartuttaa suomalaisille sotureille kolmekymmenvuotisessa sodassa tullutta loistavaa mainetta.

Suomalaista jalkaväkeään ei Kaarle X yhtään kertaa vienyt kanssansa pitemmille retkille. Se sai, oltuansa heti alussa avullisena Preussin valloituksessa, jäädä paikoilleen sen maakunnan puolustukseksi. Jääden siten sodan päätapauksista syrjään, eivät porilaiset ja savolaiset tulleetkaan mainituiksi sen ajan historioissa. Ainoastaan yksi ainoa pieni tapaus -- kuitenkin sangen omituinen -- on säilynyt muistossa. Danzigin kaupungista, jota Ruotsin väki piti saarroksissa, ryntäsi tammik. 14 p. 1657 jommoinenkin partiojoukko ulos. He tahtoivat valloittaa takaisin pienen Grebbinin linnan, josta heille muonan hankkimisessa oli suurta haittaa. Grebbinissä ei ollut enempää sotaväkeä kuin vain 60 suomalaista. Puolalaiset siis luulivat saavansa linnan miekan lyönnittä, ainoastaan osoittamalla, miten turha vastarinnan yritys heidän suurta ylivoimaansa vastaan olisi.

Mutta kas suomalaisilla oli kova pää semmoisia epäkunniallisia ehdotuksia ymmärtämään; he vastasivat kieltävästi. Puolalaiset alottivat silloin ankaran tykkitulen ja yrittivät myös väkirynnäköitä kerta toisensa perästä. Mutta kauan aikaa heidän yrityksensä olivat aivan turhat. Selvään näkyi, kertoo senaikuinen taikauskoinen historioitsija, että nuo suomalaiset kaikki olivat _noiduttuja miehiä_ (feste Leute), joihin eivät luodit voineet pystyä. Lopulla pääsivät tietysti puolalaiset sittenkin vallin yli, heidän joukkonsa kun oli niin paljoa suurempi. Mutta itsepäiset suomalaiset eivät nytkään huolineet heille uudestaan tarjotusta armosta. He taistelivat menestyksen toivottakin yhä edelleen, kunnes melkein viimeiseen mieheen asti olivat saaneet surmansa. Vangeiksi ei joutunut paitsi upseereja muuta kuin 4 miestä.

Uudenmaan ja Turun ratsuväen osanotosta melkein kaikkiin Kaarle X:nnen moniin retkiin Puolan halki on jo kyllin kerrottu.[3] Otamme siis nyt enää vain puheeksi _Suomen rakuunat_, jotka kenties kaikista enimmin tekivät tässä sodassa kansamme nimen kuuluisaksi.

Toinen puoli tätä rykmenttiä oli, niinkuin tiedämme, jo Wittenbergin kanssa marssinut Puolan rajan yli. Nämät 500 miestä olivat sitten ainoat suomalaiset, jotka seurasivat kuningasta hänen ensimäisellä loistavalla voittoretkellänsä.

Kun sitten toinenkin puoli De la Gardien armeijan kanssa oli lisään saapunut, auttoivat Suomen rakuunat uljaasti Preussin valloittamista. Danzigin saartamisen aikana esim. lähetettiin heidät everstinsä _Fabian Behrendsin_ johdolla Dirschaun kaupunkia vastaan. Rakuunoita, jotka olivat harjoitetut tilaisuuden mukaan vuoroin ratsain, vuoroin jalkaisin sotimaan, sopi näet myös käyttää piiritystöihin. Etukaupungin he saivatkin heti ensirynnäköllä valtaansa ja torjuivat sitten lujasti piiritettyjen uloskarkausyrityksiä. Pian huomasivat puolalaiset viisaimmaksi ruveta rauhan hieromiseen. Komentaja itse tuli ulos antaumusehdoista keskustelemaan. Niistä ei kuitenkaan voitu sopia, jonka tähden hän palasi jälleen kotia. Mutta hänen tietämättänsä oli kuitenkin tämän keskustelun johdosta linnan kohtalo tullut päätetyksi. Eräs Ruotsin upseeri oli näet kiivaan keskustelun aikana sukkelasti onkinut kaupunginavaimen komentajan taskusta. Sillä avasivat sitten Suomen rakuunat hiljaa portin samana iltana, jolloin puolalaiset, mitään pahaa aavistamatta, paraikaa viettivät jouluaattoansa. Tietysti ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hämmästyneet viholliset heittivät pois aseensa. -- Kohta sen jälkeen hyökkäsi Behrends partion kimppuun, joka Danzigista tuli Dirschaun avuksi, arvaamatta, että linna jo oli valloitettu. Puolalaiset joutuivat hämmästyksiin ja häiriöön, kun omaksi väeksi luullut äkkiä ryntäsivät heidän päälleen. Suuri osa hakattiin maahan; mutta sitten myös Suomen miehet kärsivät tuntuvaa mieshukkaa, kun he kiihkoissaan ajoivat pakenijoita kovin kauas takaa ja joutuivat Danzigin kanuunien tulen alle.

Jaroslavin retkessä eivät meidän rakuunamme olleet osallisina; heidät oli jätetty Varsovaan. Mutta kun sitten kuningas paluumatkallaan oli joutunut umpisoppeen Sandomirin kohdalla, lähetettiin täältä 3-4,000 ratsumiestä, niiden parissa myös Behrendsin joukko, avuksi. Tämä retki päättyi sangen surkealla tavalla, mutta suomalaisille se sittenkin taas tuotti uutta loistavaa mainetta. Matkan varrella saatiin näet se tieto, että kuningas oli jo päässyt satimesta, vaan että Czarnezki, nähtyään hankkeensa menneen siellä tyhjäksi, riensi nyt tätä pienempää joukkoa vastaan 12,000:n miehensä kanssa. Ruotsin väki kääntyi jälleen Varsovaan päin; mutta paluumatka ei käynyt kyllin nopeasti. Erittäin kuuluvat Suomen rakuunat vitkastelleen, lieneekö siihen sitten ollut syynä kansamme luonteenomainen hitaisuus, vai se tieto, että ennenkin oli tultu toimeen ylivoiman kanssa. Näin sai Czarnezki huhtik. 7 p. Varkan luona retkikunnan saavutetuksi ja kaksituntisen ankaran taistelun jälkeen oli täydellinen voitto hänen käsissänsä. Ainoastaan muutamat sadat noista 3,000:sta ratsumiehestä pääsivät suoraa tietä Varsovaan. Suuri osa hakattiin maahan, ja tähteet hajosivat, piileskellen metsissä ja korvissa, kunnes he myöhemmin saivat tilaisuuden yhtyä rykmenttiensä kanssa. Itse päällikkö, Badin markkreivi, Kaarle X:nnen lanko, vetäytyi 100:n Suomen rakuunan kanssa läheiseen Czierskovin aateliskartanoon, jonka he vahvistivat, niin hyvin kuin kerkesivät. Tässä he nyt pitivät kaksi vuorokautta puoliansa kokonaista puolalaista armeijaa vastaan, jolla ei luultavasti kuitenkaan ollut kanuunia muassansa. Useammat kerrat kehoitti Czarnezki Suomen poikia antautumaan, luvaten suuret pestit, jos he tahtoisivat ruveta Puolan kuninkaan palvelukseen. Mutta uskolliset suomalaiset vastasivat tuohon kullan tarjoamiseen ainoastaan lyijyllä. Vihdoin viimein, kun Kaarle X:nnen armeija lähestyi, täytyi puolalaisten tyhjin toimin lähteä, ja Suomen urhot saivat eheinä ja iloisina ratsastaa takaisin Varsovaan.

Eikä aikaakaan, niin tuli taas tilaisuus maksaa puolalaisille Varkassa jäänyt velka. Kuningas ajoi nyt Czarnezkia takaa ja sai hänestä huhtik. 27 p. 1656 Gnesenin seudulla loistavan voiton. Tämän valmistamisessa oli Suomen rakuunillakin ollut suuri osa. Heidät oli parin muun ratsurykmentin kanssa lähetetty edeltä leveän joen poikki menevälle sillalle, jossa he urhoollisesti taistellen viivyttivät vihollista, kunnes muu Ruotsin väki saapui jäljestä.

Varsovan tappelun jälkeen, jossa he, niinkuin jo tiedämme, taas osoittivat kuntoansa, saivat Suomen rakuunat toisen päällikön. Behrends muutettiin Turun ratsurykmentin komentajaksi ja hänen sijaansa määrättiin eversti Rosen. Tämän johdolla majoitettiin meidän rakuunat nyt pieneen _Tykoczynin_ linnaan Liettuan ja Puolan rajalle. Täällä he sitten tammik. 27 p. 1657 tekivät vihoviimeisen urhotyönsä. Koko Liettuan armeija Sapiehan ja Gosievskin päällikkyydessä oli tullut heitä piirittämään. Suomen rakuunain rivit olivat edellisissä monissa taisteluissa vähitellen harvenneet, niin ettei ollut enää enempää kuin puolet, 500 miestä, jäljellä. Nämät eivät ajan pitkään riittäneet puolustamaan linnaa niin suurta ylivoimaa vastaan. Liettualaiset pääsivät vihdoin väkirynnäköllä vallinrikon läpi ja levisivät ympäri kaupunkia, tappaen kaikki, mikä eteen sattui. Rosen viimeisten miestensä kanssa vetäytyi erääseen torniin. Mutta siinäkin oli pitempi vastarinta mahdoton, se oli silminnähtävää; antautuminen oli myös hänen mielestänsä yhtä mahdotonta, koska se olisi tahrannut hänen joukkonsa urhouden mainetta. Hän räjähdytti senvuoksi tornin ilmaan, syösten vihollisen joukosta enemmän kuin 400 kanssansa kuolemaan.