Part 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA VI

Kaarle X Kustaa

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1915.

SISÄLLYS:

Kaarle X Kustaa

1. Puolan sodan hankkeet. 2. Puolan valloitus. 3. Puolalaisten nousu. 4. Jaroslavin retki. 5. Arvi Wittenberg Varsovassa. 6. Arvi Wittenberg, 7. Varsovan tappelu. 8. Suomen rakuunat Puolassa. 9. Marssi Juutinmaalle. 10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto. 11. Olot Käkisalmen läänissä. 12. Venäläisten hyökkäys maahan. 13. Käkisalmen piiritys. 14. Kustaa Eerikinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä. 15. Kustaa Evertinpoika Horn. 16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä vuosisadalla. 17. Neljänneksen peruutus. 18. Herman Fleming. 19. Toinen sota Tanskaa vastaan. 20. Kaarle X Kustaa.

1. Puolan sodan hankkeet.

Luopuessaan kruunusta oli Kristiina saanut säädyt suostumaan siihen, että hänen orpanansa, _Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle Kustaa_, tulisi Ruotsin hallitsijaksi. Mutta huhu aiotusta vallanmuutoksesta antoi taas puolalaiselle Vaasa-suvun haaralle tilaisuuden tuomaan esiin vaatimuksiansa. Juhana Kasimirilta tuli lähettiläs Tukholmaan. "Herrani", julisti puolalainen, "on tosin saattanut kärsiä sitä, että niin läheinen sukulainen, kuin Kristiina, hallitsi oikeastaan hänelle itselleen tulevassa perintövaltakunnassa. Mutta sitä hän ei voi millään muotoa sallia, että ventovieras, joka vain äidin puolelta on Vaasan sukua, saisi Ruotsin kruunun." -- "No, hyvä sitten", vastasi Kristiina kylmäkiskoisesti, "orpanani tuokoon 30,000 kelpo vierastamiestä oikeutensa todistajiksi."

Juhana Kasimir olikin ihan umpisokea ja mieletön, kun hän tällä hetkellä antoi sodan aihetta, johon nuori, maineenhaluinen Kaarle X oli hyvin halukas käymään kiinni ja joka myös oli varsin mieluinen suurelle osalle Ruotsin kansaa. Äskeiset suuret, loistavat voitot olivat vanhan viikinki-innon uudestaan sytyttäneet. Jo v. 1651, heti kolmekymmenvuotisen sodan loputtua, kirjoitti Ranskan lähettiläs Tukholmasta: "Täällä vaan arvellaan, ettei Ruotsi sodatta voi tulla toimeen. Kotiintulleet soturit, niin sanotaan, tuskin taipunevat kotimaansa tarjona olevaan lainkuriin ja köyhyyteen. Ja sitä paitsi ei olisikaan viisaasti tehty, jos annettaisiin Ruotsin ainoan voiman raueta. Sillä jos tämä nykyinen sotainen henki ja kunto kymmenenkin vuotisen rauhan kautta laimistuisi, niin Ruotsi, jossa ei kauppa eikä teollisuus kukoista, tulisi köyhäksi ja unohtuisi pois maailman huomiosta." -- Samat mielipiteet tulivat ilmi nytkin, kun valtaneuvoskunnassa Puolan loukkaava sanoma tuli puheeksi. "Sodan kautta", niin sanottiin, "on Ruotsi tuntemattomuuden pimeydestä kohonnut maineen loistoon; sodalla on tätä mainetta edelleenkin voimassa pidettävä. Pitkällisen[1] rauhan ja laiskan joutilaisuutemme vuoksi onkin se jo alkanut himmetä. Ja jos rauhaa vielä kauemmin kestää, tulee myös paras voimamme, sotaväki, pelkurimaiseksi ja kykenemättömäksi sodan vaivoja kestämään." Näin arvelivat useimmat; ainoastaan muutamat, niiden joukossa suomalainen Herman Fleming, tahtoivat, että rauha, jos mahdollista, säilytettäisiin. Suurempi erimielisyys sitä vastoin puhkesi ilmi, kun tuli puheeksi: _ketä vastaan_ sotaan ryhdyttäisiin. Muutamat arvelivat, että Tanska etupäässä olisi kukistettava, toiset katsoivat sodan Venäjää vastaan edullisemmaksi; mutta enemmistö päätti, että pitäisi Puolan kimppuun mennä. Siihen sitten myös valtiosäädyt suostuivat, vaikka varsinkin pappissääty ensiksi oli taipuvaisempi rauhaan.

Silloinen hetki olikin erittäin sovelias hyökkäykseen Puolan kimppuun. Tämä onneton valtakunta oli jo useampia vuosia kuluttanut voimiansa Ukrainan kasakoita vastaan, jotka olivat nousseet kapinaan, ja nyt oli vielä mahtava Venäjäkin rikkonut rauhan, ottaen kasakat suojaansa. Keskenään eripuraiset, kuninkaaseensa tyytymättömät puolalaiset eivät kyenneet estämään tsaarin sotajoukkoja. Venäläiset parvet tulvivat kaikkien itäisten maakuntien yli. Näytti aivan siltä, kuin olisi Puolaa jo silloin kohtaava sen lopullinen surkea kohtalo.

Tieto näistä seikoista oli tietysti suuresti kiihoittanut ruotsalaisten sotaintoa. Olihan muka toivoa varsin helpolla vaivalla saada joku osa noissa suurissa jakajaisissa. Paitsi sitä vaikutti myös pelko venäläisten liiasta menestyksestä. Piti estää, etteivät he saisi jotain Puolan rantamaakunnista omaksensa, joten he olisivat tulleet Ruotsin kilpaveljiksi Itämerellä. Asiain näin ollen, olivat kaikki puolalaisten yritykset saada kuninkaansa tyhmyys sovitetuksi aivan turhat. Ne onnistuivat sitä vähemmän, kun Juhana Kasimir yhä edelleenkin vielä lapsimaisella itsepintaisuudella piti kiinni turhista muodonasioista; esim. sinetissään käytti Ruotsin vaakunaa y.m.s.

2. Puolan valloitus.

Osa Ruotsin armeijaa, 17,000 miestä, seisoi jo valmiina Pommerissa sotamarski _Arvi Wittenbergin_ johdossa. He marssivat Puolan rajan yli heinäk. 9 p. 1655. Pari päivää myöhemmin tavattiin 15-20,000 puolalaista pienen Ustzien kaupungin luona. Niiden voima oli siis vähintänsä yhtä suuri kuin tulijoitten, ja niiden asema lietteisen joen takana semmoinen, että olisi siinä voitu tehdä pitkällistä vastarintaa. Mutta sen sijaan tuli heti torvensoittaja Wittenbergin luo sovintoa tarjoamaan. Puolalaisten päälliköt olivat kuninkaaseensa tyytymättömät; siitä syystä he rikkoivat häpeällisesti uskollisuudenvalansa ja antoivat sotajoukkonsa sekä lähimmät kaksi maakuntaa miekan lyönnittä ruotsalaisten käsiin.

Kuukautta myöhemmin saapui itse Kaarle X Puolaan, tuoden muassansa Ruotsista vielä 15,000 soturia. Hänellä oli siis nyt nuo "30,000 vierastamiestä" koolla, joilla Kristiina oli uhannut hänen tulevan oikeuttansa todistamaan. Mutta näyttipä siltä, kuin ei olisikaan niitä tarvittu. Joka paikassa otettiin häntä vastaan kuin vapauttajaa, ei kuin vihollista. Aateli, sotaväki, kansa, kaikki kilpaa riensivät hänelle alamaisuuttansa tarjoamaan. Niin suuri oli puolalaisten tyytymättömyys, niin suuri pelko yhä edemmäksi tunkeutuvista venäläisistä. Millä sitä paitsi olisi tehty vastarintaa, kun maan vakinainen sotaväki, qvartianit, melkein kaikki olivat kaukana idässä sotimassa venäläisiä ja kasakoita vastaan.

Hädissään nöyrtyi nyt viimeinkin Juhana Kasimir. Hän lähetti yhden kamariherransa lähenevää vihollista vastaan ja ilmoitti tahtovansa tulla ruotsalaisten leiriin rauhasta keskustelemaan. Mutta Kaarle X vastasi hymyillen: "Ei ole tarvis; kyllä minä sen vaivan aion itse säästää orpanaltani!" Hän riensikin nyt vielä kiireemmin edelleen, ja niin suuri oli hänen luottamuksensa puolalaisten eripuraisuuteen ja kykenemättömyyteen, että hän tällä pikamarssillansa vei mukanansa ainoastaan 3,000 ratsumiestä ja hiukan toistatuhatta jalkasoturia. Niin perin vähäisen voiman kanssa saapui hän yhtäkkiä Varsovan edustalle. Tähän kaupunkiin oli runsaasti varustettu kaikkia sotatarpeita; mutta paetessaan ei ollut Juhana Kasimir muistanut jättää sinne enempää kuin 200 miestä. Nämät eivät yrittäneetkään vastarintaa, ja niin muodoin ratsasti Kaarle X elok. 30 p. 1655 kenenkään estämättä juhlallisesti Puolan pääkaupungin portista sisään.

Sieltäkin hän taas pian kiirehti edemmäksi, sillä Wittenberg, jonka hän oli lähettänyt toisen sotajoukon kanssa Puolan kuningasta takaa-ajamaan, oli lähettänyt sanan, että puolalaisten voima hänelle yksinään oli liian suuri. Onnettoman Juhana Kasimirin ympärille oli nyt viimein kokoontunut noin 10,000 ratsumiestä, melkein kaikki aatelisherroja palvelijoineen. He olivat kuningattaren kehoituksista innostuneina vetäneet miekkansa tupesta ja kaikuvalla äänellä vannoneet viimeiseen hengenvetoonsa ja vereensä taistelevansa kuninkaan sekä hänen puolisonsa puolustukseksi. Tässä syttyi siten syysk. 6. p. ensimäinen vähän suurempi tappelu _Czarnovan_ luona. Päivä alkoi rankkasateella. Silloin tehtiin puolalaisten leirissä se ehdotus, että pitäisi käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja turvaten vanhaan isien aseeseen, tuohon käyrään sapeliin, rynnätä Ruotsin väen päälle, joiden pyssyjen ja kanuunien sytyttimet nyt varmaan olivat sateesta kastuneet ja tulleet kelvottomiksi. Niinkuin tuuliaispää lensikin puolalainen ratsuväki vihollista kohti, tapansa mukaan huutaen täyttä kurkkua. Mutta Ruotsin kanuunat syöksivät sateesta huolimatta tulta vastaan, ja Ruotsin väki seisoi lujasti paikallaan, tuosta hirveästä huudosta ja hurjasta rynnäköstä säikähtymättä. Se masensi kerrassaan puolalaisten innon; he kääntyivät pakoon yhtä kiireesti kuin olivat tulleetkin, jättäen jälkeensä leirinsä kalleuksineen, varoineen sekä tuhatmäärän kumppaneitaan. Ruotsin sotavoimasta olivat tuskin muut kuin etujoukot edes saaneet tilaisuutta paljastaa miekkaansa.

Vielä toisen samanlaisen kahakan perästä pakeni Juhana Kasimir pois valtakunnastaan. Nyt tuli sekasorto aivan yleiseksi. Lokak. 8 p., kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Kaarle X oli astunut rajan yli, tuotiin hänelle Krakovan avaimet. Näin sai Puolan muinainen pääkaupunki ensi kerran 365:en vuoden jälkeen nähdä vihollisia muuriensa sisäpuolella. Nyt antautuivat myös vielä jalkeella olevat puolalaiset armeijat yksi toisensa jälkeen. Lokak. 28 p. toi Potocki viimeisen sotavoiman, 11,000 qvartiania. Päälliköt lähenivät Kaarle X:ttä syvillä kumarruksilla ilmoittaen, että he tahtoivat antautua hänen suojansa alle, koska heidän oma kuninkaansa, maasta pakenemalla, oli heidät hyljännyt. Kummallisen vastakohdan muodosti tämä heidän nöyrä, alamainen käytöksensä heidän komeitten pukujensa rinnalla, jotka olivat kalliista turkiksista tehdyt ja kiilsivät, kimaltelivat hopeaa, kultaa sekä timantteja. Oudolta oli myös alussa Ruotsin sotureista näyttänyt puolalaisten paljaaksi ajettu pää, johon maan tavan mukaan vaan oli keskelle jätetty kaitainen tukkaviilake, joka ulottui kiirettä myöten hamaan niskaan asti.

Näiden tässä kerrottujen seikkojen tapahtuessa piti kuninkaan käskystä vielä Liivinmaalta käsin kolmannen armeijan valloittaa Liettua sekä sitten Preussi, joka silloin oli osaksi Puolan vallan, osaksi lääniherruuden alla. Tämä Kaarle X:nnen tuuma ei kuitenkaan menestynyt niin hyvin kuin muut. Liivin armeija, enimmäksi osaksi suomalaisia,[2] ei karttunut 7,000 miestä suuremmaksi, nekin huonosti varustettuja. Paitsi sitä vanha sotamarski Kustaa Horn, jolle Liettuan valloitus oli uskottu, nahjusteli, niin että venäläiset kerkesivät ottaa enimmän osan sitä suuriruhtinaskuntaa valtaansa. Eivätpä toimet sittenkään käyneet paljoa paremmin, kun kuninkaan lanko Maunu Gabriel De la Gardie sai päällikkyyden. Vasta syksyllä myöhään saatiin pohjoisin osa Liettuan maata Ruotsin suojaan taipumaan, jonka jälkeen De la Gardie vei väkensä Preussinmaalle. Sinne oli sillä välin kuninkaan itsensä täytynyt mennä pääarmeijoinensa. Puolaan kuuluva osa Preussiä nyt valloitettiin, ja jouluk. 31 p. pakoitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Wilhelm rupeamaan Ruotsin kruunun lääniläiseksi Itä-Preussin suhteen.

3. Puolalaisten nousu.

Niinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan yli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä paisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella maalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi yhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa palkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan pääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän vaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että myös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset aatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana Kasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet todella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä heidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä suurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan tulleita "vääräuskolaisia" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki usein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä paikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet vierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla komeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan alttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin saksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas turhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti palkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku maakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he ottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla. Eivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus oli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.

Viimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto vielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä, jotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata nousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai erinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan tulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei murhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut kaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät puhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka sitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen väki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen kaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita, huolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän hirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä yksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt sotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin kovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet hajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50 taloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin vähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden olisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa kaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset hyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko maakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa. Ruotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös kaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la Gardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja marssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin kahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen, pakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt talonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien armoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan viskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä olivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat kuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen useampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.

4. Jaroslavin retki.

Tieto puolalaisten yleisestä noususta tapasi Kaarle X:nnen juuri silloin, kun hän jo luuli hankkeensa täydellisesti onnistuneeksi. Vimmastuneena päätti hän heti lähteä "uskollisuusvalan rikkojia" kukistamaan. Useimmat hänen sotaherroistansa tosin kiivaasti epäsivät. Heidän mielestään oli varsinainen Puola, josta ei kuitenkaan voinut olla pysyväistä hyötyä Ruotsille, jätettävä rauhaan, ja ainoastaan Preussin omistus vahvistettava Danzigin valloituksella. Mutta kuningasta viekoitteli puoleensa tuon suuremman sodan maine ja kunnia. Hän jätti ainoastaan muutamia tuhansia miehiä Preussinmaalle ja vei enimmän osan käsillä olevia voimiansa eteläänpäin.

Alussa seurasi häntä nytkin entinen onnensa. Tammik. 17 p. 1656 oli Kaarle X alkanut marssinsa, helmikuun 8 p. hän jo seisoi Keski-Puolassa, Veiksel-joen takana. Tällä nopeudellaan saavutti hän _Golombon_ luona puolalaisten parhaan sotapäällikön Czarnezkin. Kuninkaalla ei tosin ollut enempää kuin 5,000 miestä luonansa; muu voima oli pitkästä väkimarssista uupuneena jäänyt pitkin tietä jäljelle. Mutta sittenkin hyökättiin pelkäämättä näiden nyt viimein seisahtuneiden 8-12,000 vihollisen kimppuun. Erittäin suurena apuna voiton saamiseen olivat tässä tilaisuudessa Suomen ratsumiehet. Turun ja Uudenmaan rykmentit, jotka seisoivat oikean kyljen äärimäisenä joukkona, hakkasivat puolalaisten rivejä semmoisella vauhdilla, että nämät, vain yhden laukauksen ammuttuaan, heti hajosivat.

Tämän jälkeen Czarnezki ei enää uskaltanut moneen aikaan yrittääkään suurempaa tappelua. Mutta hän ryhtyi nyt toiseen sotatapaan, joka oli tulokkaille paljoa vaarallisempi. Hän vetäytyi vain aina ylöspäin, houkutellen Kaarle X:ttä yhä enemmän etelään. Sillä välin hänen partioparvensa sääskien tavalla lakkaamatta liehuivat Ruotsin armeijan ympärillä, yöt päivät häiriten marssia pienillä kahakoilla, ja talonpoikien avulla hakaten maahan pienempiä osastoja, jotka erosivat pääjoukosta muonan hankkimisen vuoksi tai saaliin halusta. Näissä alinomaisissa taisteluissa väheni Kaarle X:nnen armeija pian sangen tuntuvasti. Vielä enemmän väkeä surmasi pakkanen ja nälkä sekä niiden tuottamat taudit tällä vaivalloisella talvisella retkellä. Paitsi sitä luopuivat tähän asti vielä myötäseuranneet puolalaiset vähäväliä suurin joukoin. Viikkokautta Golombon voiton jälkeen esim. jo katosi Koniezpolski, suurin osa qvartianeja kanssaan.

Keskipaikoilla maaliskuuta oli siten Kaarle X joutunut _Jaroslavin_ kaupunkiin Galitsiaan, melkein Puolan eteläiselle rajalle asti. Pakko oli nyt ruveta ajattelemaan kääntymistä. Armeija oli huvennut 8,000:ksi mieheksi, ja niissäkin oli vielä 3,000 noita qvartianeja, joihin ei voitu luottaa. Mutta paluumatkakin näytti kovin arveluttavalta. Varsovaan, lähimpään paikkaan, missä oli suurempi joukko omaa väkeä koossa, luettiin 80 peninkulmaa, ja kelirikko oli täällä etelässä jo tehnyt kaikki tiet pohjattomiksi. Suuremmat tykit ja enin osa sotatarvevaroja asetettiin tosin lotjiin ja lähetettiin mukavasti alas San-jokea pitkin. Mutta itse armeijan täytyi lähteä maitse kaalaamaan. Mitenkä se marssi joutui, sen voi arvata, kun tietää, että hevoset joka askeleella upposivat vatsaa, vaunut akselia myöten. Ensimäisenä päivänä, kun vielä voimat levähdyksen jälkeen olivat virkeät, kuljettiin näin kaksi peninkulmaa. Toisena päivänä poltettiin kaikki suinkin liikenevät kuormarattaat, monta sataa luvultansa, ja lisättiin hevoset tähteiksi jääneisiin; mutta sittenkään ei illalla päästy enempää kuin yksi ainoa peninkulma eteenpäin.

Viikon perästä olivat tästä marssista niin ihmisten kuin hevosten voimat aivan lopussa, ja samassa myös viimeinenkin leipäpala syöty; täytyi siis kun täytyikin maalisk. 18 p. seisahtua pieneen _Niskowin_ kaupunkiin. Enin osa ratsuväestä lähetettiin täältä muonaa hankkimaan. Tämän seikan käytti aina valpas Czarnezki heti suurempaan hyökkäykseen. Arvaamatta hän tulla tuiskahti illan suussa läheisestä metsästä useampien tuhansien ratsumiesten kanssa, jotka melkein kaikki olivat aatelisherroja. Etuvahdit hakattiin maahan tai hajoitettiin niin äkkiä, että puolalaiset melkein yhdessä pakenijain kanssa kerkesivät leiriin. Täällä oli nyt jo tuho tulemaisillaan. Mutta Kaarle X, neuvokkaana kuten aina, ampui omin käsin kaksi tykinlaukausta, joka oli uloslähteneitten kanssa sovittu merkki. Samassa hän, niin kiireesti kuin mahdollista, kokosi leirissä olevan jalkaväkensä ja teki sillä vastarintaa viholliselle. Eipä aikaakaan, niin jo läheni nopea hevoskavioin kopina ja tuttu huuto: "Hakkaa päälle!" Turun ja Uudenmaan ratsumiehet Hornin ja Kurckin johtamina olivat ensiksi kuulleet hätämerkin ja karauttivat täyttä vauhtia avuksi. Heidän etupäähänsä kävi nyt itse kuningas ja hyökkäsi vihollisen kimppuun niin ankarasti, että sai hänet pakoon käännetyksi. Hetken perästä ilmaantui muukin partiolle lähtenyt ratsuväki, joiden avulla lähdettiin pakenijoita takaa ajamaan. Mutta Czarnezki oli asettanut metsään parituhatta pyssyllä varustettua talonpoikaa, jotka ampumisellansa estivät Ruotsin väkeä. Täten pelastui Czarnezki ja enin osa hänen huovejansa; ainoastaan muutamia lippukuntia saatiin vangiksi.

Nyt oli siis onnellisesti päästy siitä hädästä, mutta tämä tulinen tappelu, samaten kuin myös edellinen vaikea marssi, olivat taas suuresti vähentäneet Kaarle X:nnen armeijan lukumäärää. Seuraavana yönä katosivat myös viimeisetkin qvartianit Sapiehan johdolla. Hän olikin vain siksi pysynyt tähän asti, että saisi tarkan tiedon kaikista kuninkaan aikomuksista ja voisi ystävällisen opastuksen varjolla johtaa Ruotsin väen umpisoppeen. Nyt oli Kaarle X miehineen siinä niemessä, jossa San- ja Veiksel-joki yhtyvät. Takaa Czarnezkin joukot seurasivat heitä; edessä oli kummankin joen takana suuri puolalainen armeija ylipääsöä estämässä.

Tänne tullessaan oli Ruotsin kuninkaalle ilmoitettu, että _Sandomirin_ linna molempien jokien yhtymäpaikassa vielä oli hänen väkensä käsissä. Sen suojassa hän siis toivoi voivansa siltaa rakentaa. Mutta paraikaa puolalaiset jo piirittivät Sandomiria ja silminnähtävää oli, ettei se enää kauan voisi kestää ylivoimaa vastaan. Senvuoksi lähetti nyt Kaarle X parisataa valittua miestä veneillä joen poikki. Nämät urhoot raivasivat itsellensä tien vihollisten läpi ja saattoivat linnaväen avulla enimmän osan Sandomirissä tallella olevia sotatarpeita kuninkaan luokse. Itse linnan he jättivät tyhjäksi. Mutta kun sitten puolalaiset täyttivät sen joukoillansa, kajahduttaen ilmaan riemuhuutojaan, kuului yhtäkkiä hirmuinen räjähdys. Komendantti oli lähtiessään sytyttänyt tulikivilangan, joka meni ruutikellariin; koko linna lensi ilmaan ja sen kanssa runsaasti 2,000 puolalaista.

Tämä vihollisten suuri vahinko ei kuitenkaan parantanut Ruotsin armeijan tilaa; sillä nyt oli silta rakennettava ilman mitään suojaa, puolalaisten tulen alla. Se näytti mahdottomalta, ja ympäri Eurooppaa jo levisi sanoma, että Kaarle X:nnen sotajoukko oli hukassa, hän itse kaatunut. Mutta eipä olekaan onnen ohjat pahansuovien käsissä. Kuninkaan neuvokkaisuus ja hänen miestensä uljuus teki mahdottomankin mahdolliseksi. Kaarle X rakennutti sillan San-joen keskellä olevaan saareen, vei armeijansa illalla maalisk. 25 p. yli ja alkoi sitten kauhealla tykkitulella paukuttaa toista rantaa. Puolalaiset eivät voineet muuta arvata kuin että hän siten karkoittaa heidät pois rannalta ja sitten jatkaa siltaa. Mutta todenteolla oli kuningas lähettänyt 3-400 miestä veneillä toisesta kohtaa yli. Nämät ryntäsivät sitten toisella rannalla äkkiarvaamatta päälle niin ankaralla vauhdilla, että hämmästyneet puolalaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan hyökkääjäin pientä lukumäärää, pakenivat hajallensa. Nyt saatiin yöllä silta täydessä rauhassa rakennetuksi ja seuraavana aamuna oli koko armeija päässyt toiselle rannalle. Huhtik. 5 p. se marssi onnellisesti Varsovan portista sisään.

5. Arvi Wittenberg Varsovassa.

Kuningas meni nyt taas Preussiin, jättäen Varsovan puolustuksen Arvi Wittenbergille 3,000:n valitun miehen kanssa. Tämä tehtävä vaatikin tavatonta miehen voimaa ja neroa. Heidän tuli pitää kurissa suuren, kansakkaan pääkaupungin asukkaita ja samassa pian myös tehdä vastarintaa ulkoa ahdistavalle monenvertaiselle viholliselle. Itsessään olisi jo ollut vaikea asia näin vähällä joukolla puolustaa niin avaria linnoituksia; mutta lisäksi vielä tuli, että nämät linnoitukset olivat aivan rappiolla; monessa paikassa oli rauenneita muureja vain häthätää paikattu puisella hakuliaidalla.