v. 1640 kreivi Brahen toimesta Vantaanjoen suulta nykyiseen paikkaansa

"Estnäs-nokan" päähän. Vanhan Helsingin sekä Porvoon asukkaat saivat käskyn muuttaa sinne; kuitenkin on osoitteena aikakauden tapojen lauhtumisesta huomautettava, ettei heitä tähän muuttoon väkisin pakoitettu, niinkuin vielä Kustaa Vaasan aikoina oli tehty samallaisissa tilaisuuksissa. Uutta paikkaa kehuttiin suuresti, erittäinkin sen hyvän sataman vuoksi, jossa ulos- ja sisäänpääsö oli mahdollinen millä tuulella hyvänsä, ja joka oli niin syvä, että laivat saattoivat tulla aivan rantaan. Sittenkään ei Helsinki nytkään täyttänyt hallituksen suuria toiveita enemmän kuin Kustaa Vaasankaan aikana. V. 1662 valitti läänin maaherra, etteivät helsinkiläiset ollenkaan kykene harjoittamaan ulkomaan kauppaa, vaan ottavat kaikki tavaransa Tukholmasta tai Räävelistä.

Näiden kolmen kaupungin keskinäistä suhdetta valaiskoot vihdoin vielä seuraavat tilastolliset numerot. Niistä 38,000:sta viljatynnyristä, jotka v. 1638, niinkuin jo kerrottu, Suomesta vietiin Juutinrauman kautta, oli noin 30,000 Turusta, 5,800 Viipurista, 2,300 Helsingistä. Tervaa sitä vastoin lähetti v. 1628 Viipuri 1,800 sälytystä à 288 leiviskää, Turku edellisenä vuonna ainoastaan 800; Helsingistä ei ole tietoja. V. 1620 tuotti iso eli ulkomaan tulli Viipurissa noin 5,000 talaria, Turussa, Raumalla sekä Porissa yhteensä 6,500, Helsingissä ja Porvoossa yhteensä 2,000. V. 1638 saatiin pientä tullia maalta tulevista tavaroista Viipurissa 7,300 talaria, Turussa 5,528, Helsingissä (ennen muuttoa) 250. Samana vuonna sai kruunu veroa Turusta 2,000 talaria, Viipurista 1,672, Helsingistä 150. Turku ylimalkaan oli etevämpi tuonnin, Viipuri taas viennin suhteen. V. 1637 esim. oli Turun kautta tuotu ulkomaan tavaraa 96,800:n talarin arvosta, viety ulos 121,000:sta; Viipurin summat olivat n. 84,600 ja 121,700! V. 1640 ne olivat Turussa 96,000 ja 71,000; Viipurissa 70,000 ja 163,000.

Muut kaupungit, sen jälkeen kuin niiltä ulkomaille purjehtimisoikeus oli kielletty, vaipuivat täydelliseen voimattomuuteen ja mitättömyyteen. Porvoosta esim., joka vielä v. 1638 maksoi kruunulle veroa 300 talaria, mainitsi, niinkuin tiedämme, läänin maaherra v. 1662, että se oli aivan häviöllä. Sittenkin on tämän vuosisadan alkupuoli ja vielä enemmän sen keskivaihe merkillinen sangen monen _uuden kaupungin_ perustamisen vuoksi meidän maahan. Osaksi se johtui siitä, että kreivi- ja vapaaherrakuntien isännät, "herruutensa kannattamiseksi", mielellään käyttivät heille suotua kaupunkien perustamislupaa. Vielä halukkaampi siihen toimeen oli hallitus, joka siten tahtoi estää yleistä maakauppaa. Kustaa Aadolf oli perustanut Uudenkaupungin v. 1617 sekä Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan v. 1620; sen lisäksi Tornion, joka ei kuitenkaan silloin vielä kuulunut Suomen maahan. Kristiinan aikana karttui niiden luku vielä kymmenellä. Silloin näet perustettiin Saloisten kaupunki eli Raahe, Koppö eli Kristiina, Pietarsaari ja Vehkalahti (nykyinen Hamina) meren rannalle, sekä Kajaani, Brahea, Sortavala, Savonlinna, Lappeenranta sekä Hämeenlinna sisämaahan. Näistä olivat nuo molemmat, jotka saivat Brahen nimen, niinkuin tiedämme, myös Brahen perustamat; Pietarsaaren rakennutti Jaakko de la Gardien leski kreivikuntaansa. Puhetta oli myös jo silloin kaupunkien perustamisesta Kuopioon sekä Tammer- tai Nokiakosken rannalle. Paitsi sitä oli pieniä kauppaloita Salmissa, Kurkijoella ja Suvannon-Taipaleessa Laatokan rannalla sekä Muolan pitäjässä. Tällä tavoin oli nyt myös sisämaa saanut kauppapaikkoja keskeensä, joita se siihen asti oli ollut ihan vailla. Kaikki nuo uudet kaupungit, niinkuin useimmat vanhemmatkin, olivat sittenkin aivan mitättömiä, ilman sanottavampaa liikettä. Hyvin monessa elivät porvarit sillä, että he viljelivät kaupungille lahjoitettuja maita. Hämeenlinnasta on v. 1662 mainittu, että porvarien ainoana elatuskeinona oli krouvinpito.

22. Suomen talonpojat.

Nyt vuorossaan on puhuttava siitä säädystä, joka tosin oli alhaisin, arvoltaan halvin, vaan kuitenkin vielä enemmän kuin tätä nykyä Suomen koko valtiorakennuksen laajana ja lujana perustuksena. Meidänkin aikoinamme sopii sanoa Suomen kansaa talonpoikaiseksi kansaksi, koska maanviljelijöihin verraten muut kansanluokat yleensä muodostavat vain vähäisen osan koko väestön luvusta. Mutta seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla oli tämä suhde vielä paljon mitättömämpi. Suomen suuriruhtinaskunnassa ynnä Käkisalmen läänissä oli silloin noin 450,000 asukasta, ja niistä 25,000:n paikoilla, siis ainoastaan joka kahdeksastoista, kuului muihin säätyihin yhteensä.

Maanviljelys oli meillä näet silloinkin se elatuskeino, joka voitti kerrassaan kaikki muut toimeentulolähteet. Tärkeätä on siis tietää, millä kannalla se oli. Me olemme jo nähneet, miten kaikki, jotka siihen aikaan Suomesta kirjoittivat -- Buraeus, kreivi Brahe, Wexionius -- kehuivat maamme erinomaista viljavuutta. Me tiedämme, että 17:nnellä vuosisadalla vietiin ulkomaille paljon enemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Samaa yltäkylläisyyttä näyttävät myös viljan silloiset hinnat todistavan, jotka olivat erittäin huokeat, Suomessa vielä paljoa huokeammat kuin Ruotsissa. Viimemainitussa maassa oli viljatynnyrin keskimääräinen hinta Kristiinan hallitusaikana puolineljättä talaria, s.o. nykyisessä rahassamme 12 mk. 60 p. Mutta Suomessa otettiin vähän aikaisemmin, v. 1619, veronmaksussa ruistynnyri 6 markasta 30 pennistä, ja v. 1636 sekä 1638 oli sen hinta 8 mk. 10 p. V. 1649 se tosin maksoi Turussa kahdeksan talaria vaskirahaa, s.o. 10 mk. 80 p. ja Porissa 13 nykyistä markkaa, vaan silloin kreivi Brahe, joka sen kertoo, valittaakin katovuotta ja tavattoman kallista aikaa. -- Yhtä huokeat olivat myös muut ruokatavaroiden hinnat Suomessa siihen aikaan. V. 1619 otettiin leiviskä voita veronmaksussa 5:stä markasta 40 pennistä; v. 1636 se oli kohonnut puolta markkaa kalliimmaksi. Jälkimäisenä vuonna saatiin härkä 36:lla markalla; lammas (samoin v. 1638) maksoi 2 mk. 70 p., hanhi 1 mk. 35 p., kana 34 penniä, 20 munaa myös saman verran (v. 1638 ainoastaan 22,50 p.), leiviskä sianlihaa 4 mk. 50 p., raavaanlihaa 2 mk. 70 p., kupo olkia noin 6 penniä; silakkatynnyri v. 1619 maksoi 10 mk. 80 p., v. 1636 14 mk. 40 p.

Sittenkään viljelys maassamme ei ollut 17:nnen vuosisadan keskipaikoilla vielä levinnyt sinnepäinkään niin laajoille aloille kuin meidän aikanamme. Silloinen vuotuinen kylvö Suomessa, kaikki viljalajit yhteenlaskettuina, arvioidaan 140,000:ksi tynnyriksi, se ei siis ollut enempää kuin noin 1/15 nykyisestä. Vielä suurempi on eroitus silloisen ja nykyisen maanviljelyksen välillä sisämaakunnissa eli ylimaassa. Sillä yllämainitusta siemenmäärästä kylvi silloin Turun lääni yksin enemmän kuin kolmannen osan, yhtä paljon kuin kaikki seudut, jotka nyt kuuluvat Viipurin, Mikkelin, Kuopion sekä Hämeenlinnan lääneihin, ja jotka meidän aikanamme tuottavat puolet kaikesta Suomessa kasvavasta viljasta, 2,5, jollei kolmekin, sen vertaa kuin Turun lääni. Vaasan lääni, jonka viljantulo nyt on yhtä suuri kuin Turun läänin, antoi silloin vain kolmannen osan siitä, mitä jälkimäinen. Uusimaa puolestaan antaa nytkin yhtä suuren suhteellisen osan Suomen koko viljamäärästä kuin silloinkin. Sama seikka pistää myös meidän silmäämme, jos keskenään vertamme joitakuita rantamaan sekä ylimaan pitäjiä. V. 1656 esim. kylvettiin Raision pitäjässä Turun tienoolla 505 tynnyriä, Maskussa 525, Nousiaisissa 544, Mynämäellä 959, mutta Rautalammilla (myös Hankasalmi ja Vesanto) 153 t., Viitasaaressa (myös Kivijärvi ja Pihtipudas) 142, Laukaalla (myös Jyväskylä) 107, ja silloisessa Jämsässä 271. Pohjanmaalla olivat Kyrönjoen rannikot, seudun nykyinen vilja-aitta, vielä autioina nevoina; niiden viljelemiseen ryhdyttiin vasta 17:nnen vuosisadan lopulla. Viipurinkin läänissä, vaikka se osaksi on meren rannikkoa, oli maanviljelys peräti huonoa, koska maakunta aina oli sodan jaloissa; samasta syystä oli se myös varsin köyhä hevosista sekä lehmistä! Kaskenviljelys, ihme kyllä, ei näytä kuitenkaan silloinkaan Länsi-Suomessa olleen yleisempi kuin tätä nykyä; Wexionius mainitsee siitä ainoastaan Hämeessä, Savossa sekä Karjalassa.

Me olemme siis nähneet, että maamme, vaikka sitä niin viljavaksi kehuttiin, vuosittain antoi paljon vähemmän viljaa kuin meidän aikanamme. Mutta vielä ihmeellisempää on, että tämä viljantulo myös suhteellisesti, silloiseen asukaslukuun nähden, oli paljoa vähempi. Nykyään se on, niinkuin mainittu, viisitoista kertaa silloista suurempi; mutta Suomen kansa on samalla ajalla karttunut vain vähän enemmän kuin seitsemän sen vertaa. Jokaista henkeä kohtaan tuli siis keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa puolta vähemmän viljaa kuin tätä nykyä. Sen lisäksi sattui silloin, taitamattoman maanviljelyksen tähden, katovuosia vielä paljoa tiheämmin kuin meidän aikanamme. Mitenkä on siis tuo hämmästyttävä ristiriitaisuus selitettävissä, että vilja siihen aikaan Suomessa, vaikka sitä saatiin suhteellisesti niin paljon vähemmän, kuitenkin oli paljoa huokeampaa, vieläpä riitti ulkomaillekin vietäväksi?

Suurena syynä oli ensinkin se, ettei viinaan vielä tuhlattu niin suuria viljamääriä, kuin nykyään; ne säästyivät siis kaikki hyödylliseksi ravinnoksi. Toiseksi oli elanto silloin paljoa vähemmän yksistään maa- ja karjantuotteitten varassa; metsä ja vesi antoivat runsaasti antimiansa lisäsärpimeksi. Muistakaamme, kuinka senaikuiset kirjailijat kehuvat kaikkien Suomen maakuntien ylenpalttista rikkautta siinä suhteessa. Ja kolmanneksi Suomen talonpojalla silloin oli tuiki vähän, tuskin ollenkaan tarpeita, joita olisi tarvinnut ulkoa hankkia ja joiden lunastamiseen kotituotteita olisi ollut pakko panna. Katovuosina varsin vähän ostettiin ja saatiin jauhoja muualta avuksi, vaan jatkettiin vähäiset kotivarat petäjän kuorella, vehkan juurella. Tavallisinakaan vuosina ylimaalainen, jos paljoa myöhempien aikojen tavasta saa päättää, ei syönyt selvää leipää siitä pelosta, että voisi tottua liian herkulliseen elämään. Kahvista ja sokerista, näistä nykyisistä suurista rahansurmista, ei vielä tietty mitään; ulkomaan silkit ja verat, napit ja helyt eivät myöskään hoikentaneet kukkaroa. Vaatteet kudottiin kaikki kotona -- Suomen emäntiä mainitaan uutteriksi kankureiksi; parhaat pyhäpuvut tosin tulivat kalliiksi, mutta kestiväthän myöskin, niin että ne menivät perintönä lapsille sekä lastenlapsille. Posliineihin ja lasiastioihin ei myöskään kulunut rahaa. Tarpeelliset astiat tehtiin kotona, mitkä puusta, mitkä tuohesta. Ainoa jo silloin suureen valtaan päässyt ulkomaan ylellisyystavara oli tupakka. Paitsi sitä tuotiin kaupungista pääasiallisesti vain rautaa sekä suoloja, niitä kumpiakin myös verraten paljoa vähemmän kuin meidän aikanamme. Rekien jalakset, astioiden vanteet, naulat ynnä monet muut nykyiset rautakalut olivat silloin pelkkää puuta. Viipurin läänin maaherra ilmoitti vielä v. 1664, että käskettyyn maantientekoon tarvitsisi tuottaa Ruotsista rautalapioita, koska hänen läänissään talonpojilla ei ollut semmoisia. Suolan säästämiseksi kalat tavallisesti vaan kuivatettiin. Koettivatpa merenrantalaiset omienkin vähäsuolaisten lahtiensa vettä kiehuttamalla hankkia itselleen tuota haluttua, vaan liian kallista maustetta.

Kauppapuodissa ei täten tarvittu kovin usein käydä, eikä se olisikaan ylimaalaisille ollut mahdollista, koska kaupungit olivat kaukana, vuosisadan keskipaikoille saakka kaikki tyyni merenrannalla. Varmaankin oli miesten parissa monta, vaimoväestä epäilemättä enin osa, jotka eivät olleet ikänään nähneetkään kaupunkia. Ensimäinen kaupunkiretki oli siis juhlallinen asia. Pitäjän rajalla tai muuten tavaksi tulleessa merkillisessä paikassa piti nuorten _härkämiesten_ (ensikertalaisten) tehdä kaikellaisia temppuja ja laittaa pienet kestit vanhemmille matkakumppaneille. Tavallisesti läksivät ylimaalaiset tämmöiselle retkelle talvella, kun lumi oli tasoittanut teitä mantereella, rakentanut siltoja vesille. Jos kesällä matka oli välttämätön, kuljettiin niin paljon kuin mahdollista vesiä myöten ja karvastettiin (vedettiin) veneet kannaksien yli. Lyhyemmillä maamatkoilla, kun ei joku harvoista maanteistä ollut lähellä, käytettiin _purilaita_, s.o. hevosen taakse valjastettuja, takapäästään yhteensidottuja aisoja, joiden haarukkaan pieni kuorma sopi. Tervatynnyrit saivat köysiin sidottuina ilman muuta pyöriä hevosen jäljessä.[44] -- Kirkossa käynti ei laajoissa ylimaan pitäjissä myöskään ollut erittäin tavallinen. Lapset syrjäisemmillä kulmilla eivät saaneet Herran huonetta nähdäkään, ennenkuin omin jaloin jo kykenivät hiihtämään sinne "nimeä saamaan", s.o. ristittäviksi.

Asiain näin ollen ei ollut kumma, jos Suomen talonpoika, erittäinkin ylimaassa, vielä oli hyvin alkuperäisellä kannalla. Sisämaakunnissa asuttiin paljoa myöhempinäkin aikoina pirteissä, joissa hevoset, siat ja kanat jakoivat ihmisten kanssa savuisen lämpimän. Eivätkä ne näytä silloin olleen rantamaillakaan kovin outoja, koska tiedetään varmasti, että myös moni kirkkoherra Viipurin läänissä asui semmoisessa. Seinillä harvoin nähtiin pyssyn riippuvan, niinkuin meidän aikanamme. Niitä kyllä osattiin valmistaa Suomessa, mutta sota ne mahtoi vaatia melkein kaikki kruunun palvelukseen. Sen sijaan ei puuttunut missään teräsjousia eikä nuoliviinejä. Tavallisesti taisi myös niiden rinnalla välkkyä tukeva keihäs ja kirkas miekka, edellinen välttämättömän tarpeellinen alinomaisissa otteluissa salon kuninkaan kanssa, jälkimäinen tiheitten vihollisten päällekarkausten torjumiseksi. Vielä tuntemattoman viulun sijalla epäilemättä riippui silloin yli koko Suomen tuvan seinällä kansamme vanha kantele. Nykyään kadonnut, silloin yleinen tarvekalu olivat käsikivet, joilla viljaa jauhettiin. Kun myllyistä vero oli tullut säädetyksi, valitti kenraalikuvernööri Bjelke, ettei se varsinkaan Viipurin läänissä ja Hämeessä tuottanut paljon mitään; sillä siellä ei ollut kuin harvassa paikassa myllyjä, ja veronottajien tullessa vietiin käsikivet johonkuhun piilopirttiin metsään, joista niitä ei ollut mahdollista löytää. Kustaa Aadolf vastasi siihen, että Bjelke vain antaisi asian olla; olihan muka siinä jo rasitusta enemmän kuin verosta, että sellaista raskasta työtä täytyi tehdä. Lavitsat ja pöydät olivat tukevaa, vankkaa laatua; luultavasti oli silloin monessa paikassa pöytiä, niinkuin nyt vielä joskus vanhoja nähdään, joiden lauta oli yhdestä jättiläislaahkosta eli lankusta tehty, onteloksi koverrettu, summattoman avara kanto jalkana sen alla. Luultavasti olivat myös tupien seinät monessa talossa tuommoisista iäti kestävistä ikihongista, joita nyt vain jossakin vanhassa puukirkossa tai muussa muinaisessa rakennuksessa tavataan. Talon huoneet olivat muuten helpomman puolustuksen vuoksi kaikki rakennetut umpiympyrään, niin että pihassa oltiin niinkuin linnassa.

Elämä ja tavat olivat myös tietysti vanhanaikuisia. "Tämän kansan tavat", kirjoitti Brahe, "ovat semmoisia kuin ne ovat kauan aikaa olleet." Pitkät puhteet talvisaikana kulutettiin kaikellaisilla vanhoilla huvituksilla ja menoilla. Runolaulu oli vielä vuosisadan keskipaikoilla yleistä yli koko maan. Uusia runoja sepitettiin yhä vanhaan tapaan. Muinaiset pakanuuden-aikuiset näyttävät kuitenkin jo alkaneen väistyä syrjäisemmille paikoille. Piispa Bång, 17:nnen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla, joka niitä ensiksi mainitsee, sanoo niitä laulettavan Savon ja Ruoveden saloilla. Yleisemmin sitä vastoin moittii Rothovius vielä v. 1640, että Suomen talonpojat "pimeissä pirteissänsä" pitävät karhunpeijaisia, juoden karhun maljaa sen omasta kallosta ja matkien karhun mörinää, jotta he pyyntiretkillään vastakin saisivat hyvän onnen. Näissä tilaisuuksissa, niinkuin muissakin juhlissa, ei mahtanut olla puutetta kotitekoisesta oluesta, joka vielä oli niin kuuluisaa, että Kustaa Aadolf kruunaustaan varten tuotti sitä 200 tynnyriä. Että runolaulun rinnalla vanhat loitsut ja karhunpeijaiset sekä monet muutkin muinaiset pakanalliset taikamenot vielä olivat täydessä voimassa, siitä on jo luvussa Rothovius piispasta lavealta kerrottu.

Uutterasta saunankäynnistä ja istumisesta lumessa tai kylpemisestä jäisessä vedessä sen jälkeen, niinkuin myös pienten lasten varomattomasta kohtelusta, on jo myös ennen ollut puhetta.

Suomen talonpoikaisen kansan luonteesta siihen aikaan on meille useampiakin valaisevia lauseita säilynyt. Suomalaisten itsepäisyydestä kaikki ihmiset silloin puhuivat. Brahe, niinkuin muistamme, katsoi erinomaiseksi onneksi, kun hän oli saanut "jäykät" savolaiset suostumaan ruotutuumaansa. Sävyisää Hämeen maaherraa, Arvi Hornia, hän moitti kelvottomaksi siinä läänissä, "missä on itsepäisin kansa". Ja etteivät karjalaiset suinkaan olleet pehmeämpiä luonteeltansa, sen todistaa Wexioniuksen lause, että "karjalainen pää" ja visapää ovat aivan yhtä. Tätä itsepäisyyden avua ei luettu muuten suinkaan vain Suomen talonpojille ominaiseksi, vaan ylimalkaan kaikille suomalaisille. Olipa se maine levinnyt kauas muillekin maille. Ranskan suuri valtiomies Richelieu kerran sanoi Aksel Oxenstjernassakin olevan paljon suomalaista itsepäisyyttä.

Myös moitittiin yleisesti suomalaisten nahjustelevaa toimettomuutta. "He eivät", sanoi suomalaisten ystävä Brahekin, "huoli koskaan hankkia itselleen enempää, kuin mitä heti saattavat syödä. Laiskuus ja juoppous enenevät päivä päivältä. -- Ja onpa ihme, että kun tämä sama kansa joutuu Ruotsiin tai muihin maihin, niin yksi mies tekee työtä kolmen puolesta ja he ovat käteviä niin toisessa kuin toisessakin työssä. Mutta täällä kotona on heillä ihan toisellainen luonne. Talvella harvoin, oli suojainen ilma tai pakkanen, nähdään avantojen vieressä verkkoja, vielä vähemmän nuotanvetäjiä, vaikka kuitenkin joka paikassa on niin hyviä kalavesiä, joista jo yksin kokonaiset perhekunnat voisivat saada elatuksensa. Suomalaiset vain kuhnustelevat pirteissään, joista myös harvoin viitsivät mennä metsälle. Ainoastaan silloin he lähtevät liikkeelle, kun heitä väkisin vaaditaan kyytiin tai päivätöihin. Ja he syövät kaikki heti suuhunsa, mitä taloutensa parantamiseen voisivat käyttää. Eivät he myöskään huoli oppia mitään käsitöitä, joihin heillä kuitenkin olisi enemmän taipumuksia kuin monella muulla kansalla. Meren rannoilla sittenkin on väestö uutterampi ja toimeliaampi kuin ylämaassa."

Tämä toimeliaisuuden ja uutteruuden puute oli luonnollisena seurauksena liian kolkosta ilmanlaadusta sekä lakkaamattomista sodista. Mitä apua oli ahkeruudesta, kun sen hedelmät kuitenkin niin usein joutuivat hallan omiksi tai vihollisen tallattaviksi! Saman kovan koulun kasvattama oli myös itsepäisyys ja liika jäykkyys. Mutta tällä jälkimäisellä kuitenkin oli myös se puoli, että se antoi Suomen kansalle voimaa kestämään sekä silloiset että vielä pian tulevat, monta vertaa kovemmat kohtalot ja säilyttämään itsensä parempien päivien varalle.

23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.

Raskaitten verojen ja peloittavan sotamiehenoton tähden jätti moni talonpoika Suomessa tähän aikaan talonsa autioksi. Hyljätyt talot tarjottiin sitten kenelle hyvänsä, kuka vain tahtoi ruveta niitä viljelemään ja niistä kruunulle tulevia veroja suorittamaan. Sangen usein kuitenkin uudet isännät asuivat talossa ainoastaan muutamia vuosia, niin kauan kuin he olivat vapaat veroista, ja jättivät sen sitten jälleen kylmille. Tästä syystä oli autiotilain luku hirvittävän suuri, Suomessa vielä paljoa suurempi kuin Ruotsissa, vaikkei niitä sielläkään suinkaan ollut vähän.

Näistä poismuuttajista siirtyi melkoinen osa Pohjanlahden taakse Ruotsin vuori- ja metsäseutuihin, Vermlannista alkaen kauas pohjoiseen, joka seutu nyt oikein vilisee suomalaisista kaskenpolttajista. Paljon väkeä myös virtaili Viroon ja Liivinmaalle, jopa Puolaan, Preussiin ja Pohjois-Saksaankin asti. Tämän muuttolaistulvan estämiseksi katsoi Kustaa Aadolf tarpeelliseksi v. 1620 säätää erinäisen lain. Aatelille annettiin lupa käydä ulkomailla opintoja harjoittamassa tai sotapalveluksessa -- ei kuitenkaan jesuiittain kollegioissa eikä Puolan armeijassa. Pappien, porvarien sekä talollisten sallittiin niinikään mennä ulkomaille opistoihin tai käsityönoppiin, mutta piti antaa kirjallinen vakuutus matkan tarkoituksesta. Alhaisemmalta työväeltä sitä vastoin meno ulkomaille kokonaan kiellettiin, kaiken perintöoikeuden menettämisen uhalla. Laivuri, joka luvattomasti otti viedäkseen siirtolaisia Suomesta muille maille, menetti aluksensa lastineen. Tämän kiellon uudistaminen useampaan kertaan todistaa kuitenkin, ettei siitä ollut suurta apua.

Rupesipa pari vuosikymmentä myöhemmin hallitus itsekin suosimaan ja edistämään poismuuttoa vieläkin kaukaisemmille maille. Useimmilla Euroopan merenrantaisilla suuremmilla valtakunnilla oli silloin uutismaansa Amerikassa. Ruotsikin tahtoi itselleen osaa samoista eduista ja lähetti pienen retkikunnan, joka v. 1636 tai 1637 onnellisesti saapui Delaware-joen suulle. Tässä ensimäisessä muuttolaisjoukossa oli ainoastaan ruotsalaisia; mutta myöhemmin jäljessä lähetettyjen parissa oli myös sangen suuri määrä Suomen kansaa. V. 1649 esim. oli meikäläisiä koko 300 henkeä, jotka sinne pyrkivät. Enimmäksi osaksi he eivät kuitenkaan olleet itse Suomesta kotoisin, vaan lähteneet Vermlannista sekä muista Ruotsin vuorikunnista, missä heitä heidän kaskenhakkaamisensa, muka metsänhaaskauksensa tähden oli ruvettu pahasti vainoamaan. Delaware-joen rannoilla, likellä nykyistä Philadelphian maailmankaupunkia, useimmat suomalaiset asettausivat yhteen ryhmään Kamassung-nimiseen paikkaan, jota ruotsalaiset naapurit rupesivatkin Finlandiksi nimittämään. Siirtolaiset tulivat uudessa kodissansa vallan hyvin toimeen, sillä maa oli viljavaa ja ilmanlaatu hyvä. Hyvässä sovussa elettiin enimmiten myös maan alkuasukasten, intiaanien kanssa, jotka pitivät näistä tulokkaista enemmän kuin muista röyhkeämmistä, rauhattomammista "valko-ihoisista".

Rauhassa ei saanut kuitenkaan tämä pieni uutisvaltio kauan vaurastua. Hollantilaisilla oli Delaware-joen toinen ranta hallussaan ja he rupesivat alusta alkain naapureilleen tekemään kiusaa. V. 1655 he viimein äkkiä tulivat suurella voimalla ja valloittivat koko Ruotsin alueen Amerikassa. Vaan eipä ollut heidänkään valtansa täällä kovin pitkällinen. Heillä oli vielä mahtavammat naapurit, englantilaiset, jotka taas vuorostaan v. 1664 anastivat koko hollantilaisten alueen.

Pappeja ja uskonnollisia kirjoja lähetettiin vielä kauan aikaa näiden valloitusten perästäkin entisestä emämaasta. Mutta vähitellen alkoi siirtolaisten mieli vaihtua. Lopulla 17:ttä vuosisataa he jo ilmoittivat, etteivät he tarvinneet erinäistä suomalaista pappia, koska kaikki ymmärsivät ruotsia ja 18:nnen vuosisadan lopulla taas tuli se tieto, että ruotsalainenkin pappi oli tarpeeton, koska ainoastaan muutamat vanhat ihmiset enää ruotsinkieltä osasivat.

24. Elämänlaatu ja tavat.

Elämänlaadusta ja tavoista on ollut jo monessa edellisessä luvussa sivumennen puhetta; mutta kuvauksen täydellisyys vaatii vielä kaikellaista lisään.

Seitsemännentoista vuosisadan ihmiset olivat meihin verraten erinomaisen aamuvirkut. Me jo tiedämme, että koulutunnit alkoivat kello 5 tai 6 aamulla, yliopiston luennot kello 7. Yhtä aikaisia oltiin myös virastoissa. Maaherrojen esim. oli määrä istua kansliassaan kello 8-10 ja taas kello 2:sta alkaen iltapuolella. Kello 12 syötiin päivällinen, paitsi suurissa juhlatiloissa, ja iltasella siivet ihmiset jo hyvin varhain menivät levolle; ainoastaan juomarit ja roistot valvoivat kauemmin.

Huonekalusto keskisäädyssäkin oli sangen koristelematon ja osaksi toisellainen kuin nyt. Ei tiedetty sohvista eikä paljon tuoleista; tavallisesti seinään kiinnitetyt lavitsat, samoinkuin talonpoikienkin tuvissa, olivat istuimina. Ei tiedetty myöskään kaapeista eikä piirongeista;[45] vaatteita ynnä muita tavaroita, jolleivät ne irrallaan riippuneet tai seisoneen aitoissa, tallennettiin suurissa arkuissa. Ikkunoissa ei ollut saranoita, uuneissa ei peltejä. Posliinista ei tiedetty vielä paljon mitään; lautaset, vadit, kupit olivat tinasta tai puusta (siitä suomalainen nimitys "lautanen"), rikkaimmilla hopeasta.

Vaatteissa ja ruuassa paisui kuitenkin ylellisyys paisumistaan, ja turhaan koetti papisto saarnoillaan, esivalta asetuksillaan sitä estää.

Valtiopäivien loputtua v. 1611 pitivät edusmiehinä olleet papit vielä keskenään ylimääräisen kokouksen, missä valitettiin sitä "loukkaavata vaatepartta, joka -- Jumala paratkoon! -- kaikissa säädyissä on päässyt valtaan ja josta syntyy irstaisuutta sekä kaikellaista pahuutta pakanallisella tavalla". Päätettiin siis kehoittaa seurakuntalaisia luopumaan siitä prameudesta, ettei Jumala muuten "vihassaan muuttaisi heidän hyvää hajuaan pahaksi löyhkäksi, heidän kähärätukkaansa kaljupääksi ja heidän leveitä vaatteitaan ahtaaksi säkiksi". Pappien piti itsekin sanankuulijoilleen olla hyvänä esikuvana ja välttää tuota "muutamissa ilmenevää kevytmielisyyttä, he kun käyvät korkeissa huovinhatuissa, suurissa, inhottavissa kauluksissa" y.m.s. Heidän piti myös estää vaimojensa kohtuutonta koreilemista. -- Toisessa senaikuisessa kirjoituksessa valitetaan myös pappien korkeita hattuja sekä sametilla päärmätyitä kauhtanoita ja sanotaan että papinemännät tahtovat koreilla aatelisrouvien tavalla, kilpikangashuiveissa ja leveissä hihoissa. -- V. 1657 Turun piispa käski pappiensa keritä pitkän tukkansa -- parrasta, jota he, niinkuin kaikki sen ajan miehet, kasvattivat, ei ollut kieltoa. V. 1661 taas yliopiston rehtori, Enevald Svenonius, juhlapuheessaan rauhan saannista, varoitti Turun ylioppilaita, "etteivät Jumalan tähden noilla liian ylellisillä ja sanomattomasti leveillä housuillansa pahoittaisi Jesuksen Kristuksen mieltä, josta muuten koko maalle voi tulla rangaistusta uutten, hirveitten sotien kautta".

Senaikuisista asetuksista olkoon esimerkkinä Kaarle XI:nnen aikana v. 1664 vallitsevaa ylellisyyttä vastaan myös suomenkielellä ilmestynyt asetus. Kuningas sanoi siinä erinomaisella mielikarvaudella havainneensa, miten koreus ja prameus sekä aatelissa että muissa säädyissä on yltynyt varsinkin pukuihin nähden -- jonka johdosta on syytä pelätä Jumalan ankaraa vihaa sekä vahingon koitumista isänmaalle, koska kalliit ja parhaat tavarat lähetetään vieraille maille ja sieltä sijaan tuotetaan vain turhaa rihkama- ja korukalua. Sen vuoksi kiellettiin nyt käyttämästä vaatteiksi tai vaatteitten koristukseksi kulta- ja hopeakangasta, helmillä tai kalliilla kivillä ommeltuja kulta- ja hopeapäärmeitä, lasipäärmeitä, niin myös kaikkinaisia silkkinyörejä ja pitsejä "kaickein muitten ommelduin, sisälpanduin, knyplättyin ja kalliist burderattuin töitten kanssa". Liikanaiset liinavaatteet olivat myös hyljättävät. Aatelisten palvelijoiden univormuissa kuitenkin piti saada olla yksi kerros eli "laskos" silkistä tahi hienosta langasta tehtyjä nyörejä. Nappeja sai olla "halvemmasta" kullasta tai hopeasta määrätty tusinaluku, niin etteivät nämä lisäkoristeet saaneet tulla pukukangasta kalliimmiksi, eikä tikkauksiin saanut käyttää enempää kuin 120 kyynärää lankaa yhtä pukua varten. Nimenomainen poikkeus oli kuitenkin tehty mitä erittäinkin aatelin huonekaluihin, satuloihin tai muihin hevosvärkkeihin tuli. Naisilta kiellettiin pitkät hameet, jotka "maata keväisevät", samoin lasiset napit, lasiset korvarenkaat, lasiset kaulukset y.m.s. Vaateparressa ylimalkaan piti vältettämän "outoja muotoja ja mynstereitä", sekä noita alinomaisia muodin muutoksia, jotka viime aikoina, paha kyllä, olivat päässeet valtaan. Kunkin piti ottaa vaarin, ettei pukeutuisi yli säätynsä. Palkollisilta oli kaikki silkki kokonaan kielletty. Muut saivat käyttää silkkiäkin, kunhan "muoto eli mynsteri oli säädyn jälkeen". Sakko tämän asetuksen rikkomisesta oli ensi kerralta 70 hopeatalaria, sitten kaksinkertainen. Kuitenkin suotiin vielä armonaikaa juhannukseen v. 1665, jotta jo teetetyt luvattomat vaatteet saisi kuluttaa loppuun.

Samallaisilla säädöksillä koetettiin myös estää ylellisyyttä syömisessä sekä juomisessa, vaan yhtä turhaan, sillä se kuului aikakauden omituisiin synteihin. V. 1648 esim. julisti Turun maistraatti kreivi Brahen kehoituksesta asetuksen häistä sekä muista "olutkesteistä". He valittivat näet suuren epäjärjestyksen ja väärinkäytöksen päässeen kaupungissa voimaan, kun alhaiset ja varattomat eivät muka huolineet olla huonompia kuin rikkaat ja parempisukuiset, vaan valmistivat pitoihinsa liian monta ruokalajia sekä ylellisesti kalliita juomia. Säädettiin siis, ettei saisi viettää kihlajaisia millään pidoilla eikä syömingeillä. Myös oli "sisälle-ajamus" eli yljän tulo taloon häitten edellisenä päivänä kielletty; samoin julkinen saunankäynti sinä päivänä. Itse häitten ei pitänyt kestää kuin yhden päivän; seuraavana päivänä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten sekä juhlan "virkamiesten" (edeskäypien ja kaasojen) lupa tulla pienille rääpiäisille. Hääpidoissa piti olla vain yhdet syömingit. Pormestarin häissä sai olla 50 paria kutsuvieraita, "virkamiehet" ja soittokuntakin siihen luettuna; ruokaa sallittiin yhdeksän lajia, jotka kuitenkin piti kaikki yhdellä kertaa tuoda sisään; juomia mitä lajia mieli teki ja varat kannattivat. "kuitenkin kohtuullisesti". Rikkaimmilla kauppiailla sai myös olla yhdeksän ruokalajia, vaan ainoastaan 40 paria vieraita, eikä muuta ulkomaan viiniä kuin Ranskan ja Espanjan; varattomilla käsityöläisillä sekä muilla halvemmilla kaupunkilaisilla ainoastaan 20 paria vieraita, viisi ruokalajia ja yksistään Suomen olutta juomana. Isännän ja edeskäypien käskettiin kiirehdyttää syöminkejä niin, että kello 9 illalla pöytä jälleen olisi korjattu ja Jumalaa kiitetty hänen hyvistä lahjoistansa. Alhaisemmat porvarit ja heidän kaltaisensa eivät saaneet syödä sokerimakeisia, vaan piti heidän tyytyä muunlaisiin leivoksiin. Kaason tuli katsoa, että morsian pukimissaan sekä koristeissaan seurasi säätynsä tapoja; porvarin tytärtä ei ollut lupa koristaa helmivöillä tai muilla senkaltaisilla, jotka kuuluvat korkeammalle säädylle. Kaupungin maistraatin piti käydä häissä vierasten lukua tarkastamassa, ja jokaisen eri säännöksen rikkomisesta tuomittiin 36 nykyistä Suomen markkaa sakkoa.

Myöhempi kuninkaallinen asetus vuodelta 1664 pani ilon rajat vieläkin ahtaammalle. Koko kansa jaettiin neljään luokkaan, josta kustakin oli tarkkaan määrätty, mitä se saisi syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa. Ylimmän luokankaan häissä ei saanut nyt enää olla enemmän kuin 24 paria vieraita, alimmassa ainoastaan kahdeksan.

Ylimmän luokan hääateriassa sallittiin kaksi "ruoan laitosta", "jos pöytä on niin pitkä, että yksi vati kummassakin laitoksessa haavallansa mahtuu pöytään". Kolmannessa luokassa ei saanut olla enempää kuin yksi "laitos", eikä muita makeisia paitsi leivoksia. Molemmissa ylemmissä luokissa sallittiin juoda ulkomaan viiniä, etenkin Ranskan ja Espanjan, mutta renskaa ainoastaan "visusti"; kolmannessa luokassa ainoastaan olutta, kuitenkin myös ulkomaista, jos mieli teki; alimmassa luokassa ei muuta kuin kotimaan olutta ja paloviinaa. Ylimmäinen luokka sai koristaa hääsalia tapeteilla sekä kulta- ja silkkikankailla, niinkuin myös hopeisella kynttiläkruunulla, jos talossa oli oma, vaan ei ollut lupa lainata. Toisessa luokassa olivat maalatut kuvat ainoat luvalliset seinäkoristeet; alemmissa luokissa ei yhtään mitään. Pormestarien ja raatimiesten häissä sai morsian pukeutua muutamilla timanteilla ja helminauhoilla koristettuihin silkkivaatteisiin, "kuitenkin siivosti ja kunniallisesti tehtyihin"; kruunussa olivat muutamat timantit ja helmet luvalliset. Muilla paremmilla porvareilla piti olla sama puku, ainoastaan hiukkaa halvempi, "erotukseksi esivallasta". Alhaisemmalla porvarintyttärellä oli puku verasta, hiukan kultakoristeita, vaan ei mitään timantteja eikä helmiä. Palkollisten ja heidän vertaistensa vaatteet piti olla halvemmasta aineesta, eikä suinkaan "jollakulla uudella tavalla leikatut".

Häävieton aika määrättiin kello 7-12 illalla pyhäpäivinä, kello 12-5 arkina. Morsiamen käynti kerjuulla kiellettiin; köyhissä taloissa oli kuitenkin lupa hääpäivänä pitää pöydällä pieni malja lahjoja varten.

Ei saatu ruveta "hyppimään" ennenkuin ruoka oli pöydältä korjattu ja kiitos luettu. Pelimanneille, joita ylimmässä luokassa oli 6, alimmassa 1-2, ei ollut lupaa viskata rahaa, "pyytäen esidantzia".

Samassa asetuksessa oli myös sääntöjä muista kodin juhlallisuuksista. Ristiäisiä ei saanut viettää pidoilla; ainoastaan kummien piti olla läsnä. Kaikki lahjat siinä tilaisuudessa kiellettiin, niin myös nisuleipäin sekä makeisten lähettäminen ympäri kaupunkia kaikille tuttaville. Lasta ei saanut yli säätynsä koristaa. -- Kirkkoonotettavalla vaimolla ei saanut olla muita seurana kuin kaksi likimmäistä sukulaista; sen jälkeen ei ollut myöskään lupa lähettää nisuja ja makeisia ympäri. -- Lapsivuoteessaan makaavan vaimon piti välttää koreilemista vaatteilla, sängyn uutimilla sekä pöytäliinoilla, kun naapurit kävivät hänen luonaan varpaisilla. -- Hautajaisissa kiellettiin se ylellinen tapa, että ruumis kaksi eri kertaa kannettiin juhlallisella saatolla, ensin kirkkoon, sitten vasta hautaan. Sanomakelloja ei saanut soittaa muualla kuin kotiseurakunnan kirkossa, porvarille ei yli puoli tuntia. Ei ollut lupa ylellisesti koristaa arkkua, eikä myöskään ruumista "knyytingeillä" (pitseillä), kullalla, hopealla, silkillä, helmillä tai vitjoilla. Ainoastaan maalla, jos oli kaukaisia hautajaisvieraita, saatiin niille antaa kerran ruokaa sekä yhdeksi yöksi kortteeria. Ei saanut kutsua vieraita ihmisiä ruumiinvalvojaisiin, vaan ainoastaan oman talon väkeä; tässäkin tilaisuudessa oli makeisten ympärilähettäminen kielletty.

Erinäinen konsistorin tekemä sääntö vuodelta 1642 niinikään järjesti yliopiston rehtorien pidot. Niissä piti tarjottaman kuusi ruokalajia, paitsi voita, leipää ja siankinkkua; jälkiruokana ei saanut olla mitään makeisia, ainoastaan juustoa. Juomana piti olla hyvää Suomen olutta ja lisäksi vähäisen Ranskan viiniä; mutta jos rehtori tahtoi tarjota Rostockin olutta, niin ei saanut olla viiniä muuten kuin ylhäisempien tervehdysmaljoja varten. Tarkoin oli myös määrätty, keitä saatiin kutsua näihin pitoihin, keitä ei; naisille ei ollut se kunnia suotu, eipä edes professorien rouville.

Paloviina ja tupakka olivat kaksi ylellisyystavaraa, jotka tähän aikaan alkoivat levitä. Kumpaiseenkin tottuivat ensiksi Suomen soturit ulkomaan sodissa. Viina kyllä oli jo sata vuotta ennen ollut tuttu meidän maassamme; mutta sitä käytettiin kauan aikaa ainoastaan harvoin lääkkeenä tai karaistuksena vaivalloisilla retkillä. Yleisemmäksi se tuli vasta 17:nnen vuosisadan toisella puoliskolla, ja sen lopulla poltettiin sitä jo joka mökissä. Vielä monta vertaa suuremmalla vauhdilla levisi, niinkuin olemme nähneet, tupakka. Edellisenä vuonna valitti jo Brahe suuresti tupakan ajattomasta ja ylellisestä käyttämisestä Suomessa, niin että, pian sanoen, tuskin oli sitä miestä tai vaimoa, vanhaa tai nuorta, joka ei tupakkaa nuuskisi tai "joisi" (s.o. polttaisi) sekä varhain että myöhään. "Olisi hyvä", lisää kreivi, "jos sen maahantuonti kiellettäisiin, niin että se olisi ainoastaan kaupungeissa, apteekeista, saatavana lääkkeeksi sairaille." Mutta turhaan koetti esivalta estää tämän tavaran leviämistä, turhaan myös papit pyysivät rajoittaa sen käytäntöä arkipäiviin. V. 1659 esim. eräs renki, joka pyhäaamuna, ennen pyhälle ehtoolliselle menoa, oli "piipullisen juonut", tuomittiin seisomaan koko päivän kirkon ovella. Vielä v. 1673 talonpojat Tiilikainen ja Huussa Kuopiossa pantiin koko sunnuntaiksi jalkapuuhun sen vuoksi, että he saarnan aikana olivat ottaneet hyppysellisen nuuskaa.

Ylellisyydelle ja prameudelle likeistä sukua oli toinen sen aikakauden heikko puoli, nimittäin ääretön ylpeys. Se ilmeni muun muassa siinä, etteivät vanhat, esi-isiltä perityt nimet enää kelvanneet, vaan piti ottaa uudet, koreammat. Aatelin hopeisista ja kultaisista sukunimistä on jo ollut puhe. Samoinpa tähän aikaan, Suomessa kumminkin, rupesivat papit häpeämään sulo nimiään ja ottamaan latinaisia tai kreikkalaisia, jotka muka todistivat miehen suurta oppia. Tähän aikaan syntyi enin osa meidän herrassäädyssä nykyään niin tavallisista us-päätteisistä nimistä -- Chydenius (Kytöniemestä) ja Frosterus (Pakkalasta), Lilius (Rainio) ja Alopaeus (ennen Kettunius, Kettusesta) j.n.e.

Vielä narrimaisemmalta näyttää nyt meidän silmissämme senaikuisten ihmisten ääretön oman arvon arkuus. Vähä väliä syntyi katkeria riitoja siitä, kuka juhlasaatoissa tai ovista sisäänmentäessä saisi ensiksi astua, kuka pöydässä tai kirkossa saada ylimmän sijan. Turun konsistorin edessä riitelivät kerran etusijasta maisteri Mathesius ja kappalainen Tavast Pietarsaaresta. He saivat sen päätöksen, että maisteri tosin on arvokkaampi, mutta koska molemmat ovat kappalaisia, niin astukoon edeltä ken ensiksi kerkiää. -- V. 1644 tuli kanne kahdesta porvarinvaimosta, että he Turun kirkossa olivat ylimmäisestä sijasta riidellessään tyrkkineet ja tukistaneet toisiansa jumalanpalveluksen aikana; senvuoksi suljettiin kirkko kolmeksi päiväksi. Eivätpä nuo emännät kuitenkaan olleet käytöksessään vähemmän siveät kuin paljoa korkeampisukuiset ihmiset. V. 1659 Enesköldin rouva valitti konsistoriin Liljeholmin rouvasta, että tämä kirkossa kesken rukousta oli tyrkännyt hänet pois penkistä. Toinen vastasi mielellään antavansa rouvan siellä istua, vaan sitä hän ei voinut kärsiä, että rouvan nuori tytärkin pyrki häntä ylemmäksi. -- V. 1675 taas oli konsistorissa ratkaistavana riita ylemmästä sijasta Siuntion pitäjän kirkossa valtaneuvos Eerikki Flemingin sekä Turun hovioikeuden presidentin vapaaherra Ernst Creutzin välillä. Toisinaan herrat kuitenkin mieluummin ratkaisivat riitansa omalla kädellänsä. Niin tekivät kerran, niinkuin jo tiedämme, kaksi aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, kesken jumalanpalvelusta Perniön kirkossa; he paljastivat miekkansa ja rupesivat kaksintaisteluun. Viimein täytyi piispan oikein julkisella asetuksella säätää "kristillinen penkkijärjestys", joka tarkoin määräsi kullekin paikkansa.

25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus kruunusta.

Valtionhoitajain aikana alkoi yhä suurempaa tyytymättömyyttä ilmetä aatelittomien säätyjen parissa. Talonpojat nurisivat katkerasti karttuvia verojansa ja vielä enemmän vero- ja kruununtalojen myömistä tai lahjoittamista rälssiksi, jonka kautta niin moni talonpoika joutui herrojen kovan vallan alle ja josta oli sitä paitsi seurauksena se, että verokuorma vielä jäljellä oleville talollisille tuli yhä raskaammaksi. Tähän tyytymättömyyteen sekä vihaan aatelia vastaan ottivat toisetkin aatelittomat säädyt osaa. Kaikkein rohkeimpana ilmeni se papistossa, jonka usein kuultiin saarnoissansa moittivan aatelin menettelyä, jopa hallituksenkin toimia. Osaksi tekivät papit tätä säälistä paimennettavaansa laumaa kohtaan, jonka luonnollisia puolustajia he olivat tottuneet olemaan; osaksi oli heillä myös omakohtaiset vaikuttimet. Heidänkin veronsa, samoinkuin myös porvarien, olivat enentyneet sen johdosta, että veromaa väheni. Paitsi sitä oli aatelin vaatimus saada yksin määrätä kirkkoherroja heille kovasti vastahakoinen. Ja viimein, vaikkei suinkaan vähimmin, olivat he suutuksissaan aatelin äärettömästä röyhkeydestä. Uusissa, paremmissa kouluissa olivat papit harjoitelleet opintoja, jotka vetivät vertoja useimpien aatelisherrojen opille, ja näiden halveksiva kohtelu tuntui heistä siis sitä kiusallisemmalta.

Kaikki toivoivat kuitenkin asioiden parantuvan, niinpian kuin aatelinen valtionhoitajahallitus loppuisi ja Kristiina ottaisi valtion ohjat omiin käsiinsä. Tämä toivottu hetki tuli v. 1644; mutta valtiopäiville saapuneilta säädyiltä vaadittiin vain enennettyjä veroja. Silloin talonpojat tuskissaan ottivat tuon kipeän asian julkisesti puheeksi. Uskaltamatta puuttua lahjoitusmaihin, joita he varmaan arvelivat mahdottomiksi peruuttaa, pyysivät he, että ainakin ostomaat lunastettaisiin takaisin. Kuuluupa osa heistä olleen niinkin kiivaita, että tahtoivat ottaa itse suorittaaksensa lunastuksen, kun se vain saataisiin aikaan. Tämän ohella he myös vaativat, että tästä lähtien aatelin talonpojat tasamäärin heidän kanssansa ottaisivat osaa sotamiehentekoon sekä sotaveroihin. Jälkimäisen vaatimuksen toi papistokin puolestansa esiin. Mutta aateli, vimmoissaan tästä muka rohkeudesta, nousi heti vastarintaan. Valtaneuvoskunta riensi kuningattaren luokse ja anoi säätynsä puolesta, että heidän entiset etuoikeutensa vahvistettaisiin, vieläpä uusiakin luotaisiin lisäksi. Toinen lähetyskunta meni sillä aikaa papiston sekä talonpoikien kokoushuoneisiin ja antoi heille ankaria nuhteita; jälkimäisten yritystä varsinkin soimattiin ilmikapinaksi. Siihen koko asia raukenikin; papisto ja talonpoikaissääty olivat ajaneet sitä kumpikin erikseen, yhteisiin neuvoihin ryhtymättä, ja paitsi sitä oli nyt koko valtakunta yhtaikaisten Tanskan ja Saksan sotien tähden niin vaarallisessa tilassa, ettei hetki ollut sopiva keskinäisiin riitoihin. Kuningatar oli kyllä laupiaasti kuunnellut talonpoikien valituksia, vaan sanonut rälssimaihin koskemisen mahdottomaksi.

Valtaan päästyänsä Kristiina itse, niinkuin tiedämme, jatkoi rälssiksi myömistä ja lahjoittamista vielä monin verroin suuremmassa määrässä, ja hänen mieletön tuhlaavaisuutensa kulutti kruunun varat melkein tyhjiksi. Suomessa esim. olivat Brahen ensi kertaa ollessa kenraalikuvernöörinä kruununtulot (tullia lukuunottamattakaan) riittäneet kaikkiin meidän maamme yhteisiin menoihin (virkamiesten palkkoihin, sotaväen elatukseen y.m.), vieläpä oli vuotuisesti jäänyt noin 75,000 talaria yli. Mutta v. 1649 Brahe valitti suurta puutetta, niin ettei hän tiennyt, mistä ottaa tarpeellisia varoja, ja sanoi tämän puutteen päivä päivältä tulevan yhä pahemmaksi uusien lahjoitusten, uusien myöntien vuoksi.

Tämmöinen oli tila, kun säädyt v. 1650 kokoontuivat nuoren kuningattaren kruunaukseen. Nyt oli viimeinkin pitkän ajan jälkeen lopullinen rauha saatu; Ruotsin valtakunta seisoi mahtavuutensa kukkulalla; lujasti toivottiin siis, että nuo hädän ja vaaran aikana päätetyt raskaat lisäverot saataisiin poistetuiksi. Mutta yleiseksi hämmästykseksi hallitus kaikellaisilla tekosyillä taas vaati niiden jatkamista; todellinen syy oli se, että kruunun varat olivat enimmäksi osaksi tuhlatut. Mutta tästä viimein loppui veronkantajien, aatelittomien, pitkämielinen kärsivällisyys. "Nyt on äskeisten rauhanpäätösten kautta", niin nurisivat he, "saatu monta viljavaa, rikasta maakuntaa lisää ja paitsi sitä useampia miljoonia rahassa, ja kuitenkin pitäisi muka edelleen maksaa paljon raskaampia veroja kuin ennen näiden suurten sotien alkua! Mitä voittoa sitten olisi Ruotsin asukkailla noista niin kunniarikkaiksi kehutuista rauhanpäätöksistä?"

Ihme kyllä, suuttumus ei kääntynyt kuitenkaan itse pääsyyllistä, kuningatarta, vaan ainoastaan lahjojenottajia, aatelia vastaan. "Aatelisherrat", niin huudettiin, "ovat syynä maan häviöön; he ovat anastaneet itselleen melkein kaiken maaomaisuuden, melkein kaikki kruunun tulot. Ainoa apukeino on se, että myödyt ja lahjoitetut tilat taas otetaan takaisin kruunun omaksi." -- Papisto lähetti aatelille sen pilkallisen kysymyksen: "Onko kuningatar kruunattava yksistään tullien, vai ylimalkaan kruunun tulojen ja maitten omistajaksi?" Aateli vastasi siihen vain toisella kysymyksellä: "Onko tämä kysymys syntynyt itse pappien päässä, vai tullut heille talonpoikaissäädystä?" Kaikki kolme aatelitonta säätyä nyt yksissä neuvoin lähettivät lähetyskunnan kuningattaren puheille, vaatien verojen vähennystä sekä rälssimaitten peruuttamista. Vielä lisäksi he tahtoivat, ettei aatelisto yksistään saisi kruunun virkoja; ettei kukaan saisi laamannin eikä tuomarin saatavia, ellei hän todella virkaa toimittanut; että kaikki yksityiset kidutukset sekä vankinapitämiset herrojen kartanoissa kiellettäisiin y.m. Kristiina vastasi laupiaasti ja sanoi esiintuotujen valitusten olevan kohtuullisia; ainoastaan rälssitiloista ei pitäisi puhua, sillä niiden peruutus oli mahdoton.

Keskinäinen viha aatelin sekä aatelittomain säätyin välillä nyt kiihtyi kiihkeimmilleen. Aatelisherrat uhkasivat kotiin tultuaan kaikella tavoin kiusata noita uppiniskaisia pappeja ja talonpoikia. Papit puolestaan kaikissa Tukholman kirkoissa saarnatessansa soimasivat aatelia, joka silloisena kovana aikana huoleti lihotteli vain metsäkoiriansa, vaikka heidän kynnystensä edessä ihmisiä kuoli nälkään. Kaduilla tapahtui yhä kahakoita ja miestappoja riitelevien puolueitten välillä. Maaseuduilla niinikään syntyi rauhattomuuksia. Suomessa rälssitalonpojat useissa paikoissa heittivät hovin päivätyöt tekemättä; Ruotsissakin uhattiin monin seuduin tehdä samaten. Yleinen keskinäissota näkyi olevan syttymäisillään. Tästä kuitenkin pelästyivät molempien puolueitten tasaisemmat miehet ja taipuivat sovintoon. Aatelittomille säädyille suotiin muutamia pieniä myönnytyksiä. Kuninkaallinen julistus selitti tuon pahennusta nostaneen lauseen: "ettei kukaan _halpasukuinen_ pääsisi virkoihin"; se muka ei tarkoittanut ketään rehellisistä vanhemmista laillisessa aviossa syntynyttä, oli hän aatelia tai ei. Papistolle annettiin etuuskirja, joka turvasi heidän virkatalonsa sekä saatavansa aatelin ahneudelta; porvareille suotiin helpoitusta suolatullissa; ja talonpojat vapautettiin karjaverosta ensi valtiopäiviin saakka. Paitsi sitä lupasi aateli kohtuudella kohdella alamaisiansa, ja jos joku tämän lupauksen rikkoi, piti toisten herrojen olla avullisina, jotta hän saatettaisiin rangaistuksen alaiseksi.

Siten raukeni lahjoitusmaitten peruutus taaskin täksi kertaa. Ihme ei siis ollut, että tyytymättömyys maaseudulla pysyi entisellään. Kreivi Brahe kirjoitti seuraavana vuonna Suomesta koettavansa mahdollisuutta myöten sovitella lahjoitusmaitten herrojen sekä talonpoikien väliä, mutta sanoi sen olevan varsin vaikeaa. "Talonpoika", sanoi hän, "joka jo ennenkin oli laiska, on nyt vielä lisäksi tullut vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi. Sangen usein kuuluu kapinallisia sanoja. Ja muutamat lainlukijat, voudit sekä pahankuriset papit heitä vain yhä enemmän kiihdyttävät." Muistakin lähteistä on meillä todistuksia aatelittomien herrasmiesten katkerasta vihollisuudesta aatelia vastaan tänä aikana. Lukijat muistanevat, kuinka Cröell kanteissaan Itä-Suomen hallitusmiehiä vastaan ei suinkaan säästänyt voimakkaita sanoja. Samoin kirkkoherra Paltheniuksen Sääksmäeltä oli tapana haukkua aatelia "puolenmarkan junkkareiksi", sekä "sienenpuristajiksi". Ja Janakkalan kirkkoherraa vastaan nostettiin muun muassa kanne sen johdosta, että hän oli aatelisia ylimalkaan soimannut "nälkäisiksi täiksi" sekä oman pitäjänsä herroja erittäin "saatanan joukoksi".

Tästä vihamielisyydestä arveli kuitenkin kaikessa jaloudessaan liian ylimyshenkinen kreivi Brahe, "ettei siitä ollut pidettävä mitään lukua". Eikä siitä pidettykään vähintäkään lukua. Kristiina tosin oli 1650 vuoden valtiopäivillä hiukan ollut kallistavinaan korvaansa aatelittomien säätyjen valituksille, koska hän silloin tarvitsi heiltä tukea korkeaa aatelia vastaan, jolla oli aikomus vähentää kuninkaallista valtaa. Mutta kun vaara oli mennyt ohitse, antoi hän nyt juuri kreiveille vielä lisäetuoikeuksia ja jatkoi tuhlaustaan sekä talojen lahjoittamista tai myömistä rälssiksi hullummin kuin koskaan ennen. Nyt viimein vasta aatelittomien säätyjen silmät aukenivat ja heidän tyytymättömyytensä kääntyi myös itse pääsyyllistä vastaan. Kristiina puolestaan yhä enemmän kyllästyi oloonsa Ruotsissa. Hän huomasi, etteivät asiat kauemmin voineet mennä menoansa eikä hän kyennyt, eikä viitsinytkään käydä muutoksiin käsiksi. Sitä paitsi häntä halutti päästä eteläisemmille maille, ihanampaan ilmanalaan, opin ja taiteen pesäpaikkoihin. V. 1654 hän senvuoksi luopui kruunustansa ja läksi ulkomaille. Voidakseen vapaammin elää katolisissa etelämaissa, luopui hän siitä uskonnosta, jonka puolustamiseksi hänen jalo isänsä oli uhrannut henkensä. Hän eli vielä kauan, vaan onnettomana, sillä hänen levoton mielenlaatunsa ei sallinut hänen missään kauan viihtyä ja saattoi ihmiset joka paikassa viimein nurjamielisiksi häntä vastaan. Roomassa hän kuoli 1689.

Viiteselitykset:

[1] Muutamissa luvuissa ulottuu yhtenäisyyden vuoksi tämä kuvaus pari vuosikymmentä edemmäksikin.

[2] Tähän luettuna kuitenkin myös kustannukset kuninkaan veljen Kaarle Filipin matkasta, joka juuri siihen aikaan palasi Ruotsiin samaa tietä.

[3] Tätä kurjuutta katsellessamme tulee kuitenkin muistaa, että Suomen talonpoikien tila, vaikka paljoa pahempi kuin ruotsalaisten, oli kuitenkin verrattomasti parempi, kuin mitä samaan aikaan oli heidän säätynsä kohtalona Keski- ja Etelä-Euroopan rikkaissa viljelysmaissa, missä orjuus oli laillinen eikä hallitus tehnyt mitään rahvaan suojaksi.

[4] Kuningas tähän aikaan oli joskus niin rahatonna, että hänen kerta, kun hän eräästä maakartanosta lähetti sanansaattajan Tukholmaan, täytyi kirjeen loppuun liittää se pyyntö, että linnanisäntä hyväntahtoisesti maksaisi kirjeentuojan kyydin edestakaisin.

[5] Sillä nimellä mainittiin silloin valtiopäiviä.

[6] Näiden lisäksi on vielä, ihme kyllä, lueteltu talonpoikia Ruokolahdelta, Säkkijärveltä ja Vehkalahdelta, vaikkeivät ne olleetkaan eri kihlakuntia, sen sijaan Kymin ja Ahvenanmaan kihlakunnat olivat jätetyt pois.

[7] Joka arvosana tarkoitti eri kansanluokkaa: kreivejä ja vapaaherroja, aatelia, sotaväkeä, papistoa, porvareita ja talonpoikia.

[8] Edelliset pidettiin aina kolmen vuoden perästä, jälkimäiset aivan epämääräisesti.

[9] Sitä vakuutti professori Lagus, joka vielä oli saanut lukea mainitut pöytäkirjat, ennenkuin ne Turun paloon hukkuivat.

[10] Vertaa Turun ja Hämeenlinnan maaherrojen virkakertomuksia vuodelta 1662, Suomi 1855.

[11] Hollolan kihlakunnan lainlukijan poika, syntynyt Sääksmäellä.

[12] Näyttää tästä melkein -- vaikka valitettavasti asia vielä on hämärä puuttuvien asiakirjojen tähden -- kuin olisi tässä ilmaantuvaa suomalaista kansallistuntoa pidetty liiallisena. Se on kuitenkin ainoa esimerkki tältä vuosisadalta sellaisesta suomalaisuuden pelosta.

[13] Kirkkoherran pojanpoika Karkusta, oli ollut ylioppilaana ensin Upsalassa, sitten Turussa, tuli maisteriksi ensimäisissä vihkiäisissä, vaikka ainoastaan armoilla, ei saanut yliopiston notariuksen virkaa puuttuvan ruotsinkielen taidon tähden, oli sitten alalaamannina Karjalan lakikunnassa ja kuoli v. 1667.

[14] Pohjanmaan papiston kanssa kuitenkin pidettiin joskus kokouksia heidän omassa kaukaisessa maakunnassaan.

[15] Konsistorion kartanossa Turussa oli vankihuone, jaettu useampiin kerroksiin, joista "alinta kuoppaa" pidettiin suurimpana rangaistuksena.

[16] Tätä Stodiusta olivat Turun suomalaiset porvarit, peläten sitä, että ruotsalainen Petraeus siihen virkaan tulisi, pyytäneet kirkkoherraksensa.

[17] Piispa, kun ei osannut suomea, ei voinut suomalaisessa seurakunnassa saarnata.

[18] Verrattakoon Tammelinuksen riimikronikassa yllämainittu lause Rothoviuksesta seuraaviin värssyihin hänen jälkeisestään Petraeuksesta:

Ah mun armast' isänmaatan', sangen suloist' Suomen saarta! Annoi Jumal' armost' juuri Doctor Eskel Petraeuxen, Ruotsis' syndyneen, Suomeen suostuneen.

[19] Suomessa, niinkuin edellisestä luvusta tiedämme, oli kuitenkin jumalisuus monin paikoin sangen huonolla kannalla.

[20] Messenius oli saanut kasvatuksensa ulkomaalla jesuittakoulussa,

[21] Ståthållaren Erik Hara red mig värre än en mara.

[22] Nimittäin Viipurin ja Käkisalmen Karjalan. Pohjanmaa sitä vastoin oli silloin ruotsinpuoleisen Pohjanmaan kanssa yhdistettynä yhteisen maaherran alle ja erillään Suomesta.

[23] Nimittäin taipaleitten poikki veneitä vetämällä.

[24] Toisessakin kirjeessä valittaa Brahe virkamiesten kelvottomuutta, jonka hän sanoo olevan semmoisen, ettei sillä vertaa missään muussa maassa. Myös moittii hän heidän epärehellisyyttänsä. Tässä suhteessa näkyy kuitenkin jommoinenkin edistys jo ylimalkaan tapahtuneen. Sillä valtaneuvostossa v. 1640 mainittiin, etteivät virkamiehet ole niin paljon varkaita kuin juomareita ja vetelyksiä. Ja Brahe itsekin toisessa kirjeessä sanoo pikemmin suovansa, että he vähäisen varastaisivat, kun vain samassa olisivat toimeliaat.

[25] Mitä Brahe tässä sanoo Suomen kansan luonteesta, sen säästämme toiseen lukuun.

[26] Kun Kaarle kuninkaan hallitessa venäläiset käyttivät Ruotsin ahdinkoa hyväkseen ja ryntäsivät maahan, tarjoutui Brahe heti johtamaan Suomenmaan puolustusta. Siitä ei tullut mitään, sillä kuningas oli jo määrännyt toisen päällikön, mutta se oli kuitenkin uusi osoitus hänen rakkaudestaan Suomea kohtaan.

[27] Meidän aikoinamme olisivat ne, enemmän kuin kolme kertaa nousseihin eläintarpeitten hintoihin nähden, noin 300,000 markkaa.

[28] Sama laitos kuin Kajaanin läänissä oli myös varmaankin Pielisessä; mutta epätietoista on, oliko se savonpuolisessakin osassa voimassa. Muuten asutti Brahe Pieliseen mustalaisiakin (n. 130 henkeä) autiotiloille, sillä ehdolla että he lakkaisivat kiertelemästä ja että miehet rupeaisivat hänen nostoväkeensä.

[29] Se rakennettiin sitten jälleen, mutta eli kituvaista elämää. siksi kunnes se läänitysten peruutuksen aikana aivan hävisi.

[30] Tästä kahakasta, johon ylioppilaatkin sekaantuivat, tulee toisessa luvussa vielä enemmän puhetta.

[31] Ettei Gezeliuskaan ylimalkaan yksipuolisesti suosinut omia kansalaisiansa, ruotsalaisia, näkyy toisesta kirjeestä, jossa hän arvelee haitalliseksi, jos parempiin pappisvirkoihin Suomessa asetettaisiin ruotsalaisia, sillä sen kautta laimentuisi maan omien lasten halu tieteellisiin harjoituksiin. Vuosisadan lopulla olivatkin jo useimmat virat yliopistossa suomalaisten käsissä.

[32] Salve, Fennorum gens, o fortissima, salve, Eccipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris -- Non hospes tamen usque vagus -- patriota futurus, -- -- Gothus licet ortu, sim modo Fennus.

[33] Siis kuitenkin sitä sukua, josta ei nyt Suomessa tiedetä mitään.

[34] Saimaan nimeä ei siihen aikaan näy käytetyn.

[35] Ennen häntä oli kuitenkin, paitsi jo ennen mainitussa Olaus Magnuksen teoksessa 1500-luvulla, ollut myös muutamia lyhyempiä lausuntoja meidän maastamme ruotsalaisen A. Buraeuksen kirjassa Orbis arctoi descriptio (Kertomus Pohjoismaailmasta) v. 1631. Buraeus sanoo Suomen olevan rikkaan viljasta, karjasta, hevosista sekä kaloista. Erittäin mainitsee hän kapahau'it, joita suurin määrin vietiin ulos maasta. Asukkaita on myös kylliksi, jotka puhuvat Skandinavian kaikista kielistä eroavaa kieltä. Suomen maakuntia luetellessaan puhuu hän sitten Rautalammin rautamudasta sekä Laatokan ja Lapveden hylkeistä. Karjala, jatkaa hän, ulottui ennen muinoin Nevajoesta, Sermaksin joesta, Äänisjärvestä sekä Valkeaanmereen laskevasta Pimsijoesta idässä Kymijokeen ja Päijänteeseen. Nimestä näkyy, että asukkaat vanhastaan olivat karjanhoitajia. Käkisalmen läänissä Laatokan rannikot ovat hyvin viljeltyjä, mutta pohjois-osa on niin täynnä soita, että ainoastaan vaarain kukkuloita saattaa viljellä, josta syystä asukkaat enimmiten elättävätkin itseään metsästyksellä sekä kalanpyynnillä. Kitelän rubiineja Buraeuskin jo tunsi. -- Sama mies oli myös v. 1626 sepittänyt ensimäiset johonkin määrin luotettavat kartat koko Skandinaviasta ja Suomesta. Niitä ei kuitenkaan siihen aikaan saatu yleisesti ostaa, kun pelättiin vihollisille sen kautta voivan tulla apua päällekarkauksissaan.

[36] Ensimäiseksi depositoriksi tahtoi konsistori ensin määrätä erään ruotsalaisen ylioppilaan, mutta Brahe käski ottaa Elias Jämseniuksen (Jämsäläisen), koska hän oli oman maan poika.

[37] Nämät sanat ovat pöytäkirjassa suomeksi, todistaen että suomalaisista paikkakunnista tulleet ylioppilaat viljelivät omaa äidinkieltänsä.

[38] Mainituista vapaaherrakunnista eivät kuitenkaan kaikki olleet varustetut kaikilla vapaaherralle kuuluvilla etuoikeuksilla, vaan olivat ainoastaan n.s. nimellisiä vapaaherrakuntia.

[39] Luvussa Helsingin herrainpäivistä.

[40] Kovin suuria eivät silloin kuitenkaan suuretkaan laivat olleet. Ne olivat ylimalkaan ainoastaan nykyisten korvettien kokoiset; suurimmalla oli 60-70 tykkiä.

[41] Sitten kun Nevanlinna oli syntynyt eivät käkisalmelaiset kuitenkaan enää käyneet sitä kauempana kaupalla.

[42] Turkuun ainoastaan suomenpuoliset pohjalaiset, Tukholmaan kaikki.

[43] Markan arvo aleni alenemistaan, se oli Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina noin 90 penniä nykyistä Suomen rahaa.

[44] Tämä kuvaus, milloin siihen ei ole todisteita senaikuisista lähteistä saatavana, on tehty monin paikoin ylimaassa vielä paljoa myöhemmin tiettävästi olleitten olojen mukaan.

[45] Vuosisadan loppupuolella tuli kaappeja käytäntöön.

End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta V:2, by Julius Krohn