v. 1634 uskottiin kaikkien yllämainittujen lisäksi; hän määrättiin näet

Tukholman kaupungin kuvernööriksi. Semmoisena hän edisti kaikin tavoin pääkaupungin vaurastumista, järjestystä ja siisteyttä. Hän oli hartaasti apuna, kun koko Pohjanlahden kauppa päätettiin laskea Tukholman alaiseksi. Hän järjesti kadut suoriksi ja leveiksi sekä valvoi ankarasti järjestystä, huolimatta siitä, että hän sen johdosta joutui tuhansiin riitoihin aatelisherrojen kanssa.

Näin ihmeteltävä oli hänen toimeliaisuutensa. "Jos Pietari Brahe neron puolesta oli Aksel Oxenstjernaa lähin mies", sanoo hänestä eräs ruotsalainen historioitsija, "niin oli Klaus Fleming työvoimaan, toimellisuuteen sekä ahkeruuteen nähden häntä yhtä lähellä." -- Valtiollisiin puolueriitoihin valtaneuvoskunnassa hän ei paljon sekaantunut. Hänen paras harrastuksensa oli saada kokonaan antautua hänelle uskottuihin tärkeihin hallintotoimiin. Joskus vain moitittiin, että hän otti tehtäväkseen liian paljon työtä, jota kaikkea hän ei sitten ajallaan saanut valmiiksi. Neuvoskunnassa hän aina uskollisesti piti Aksel Oxenstjernan puolta, vaikka tämä äänellään oli ollut syynä siihen, ettei Fleming päässyt holhoushallituksen jäseneksi. -- Nuoruudessaan hän oli, niinkuin muutkin Suomen aateliset, koettanut vääryydellä enentää etuoikeuksiansa ja vähentää velvollisuuksiansa. Hänestä valitettiin v. 1618, että hän laiminlöi ratsupalvelustansa ja että hän erään Lemun pitäjässä läänitykseksi saadun talon lisäksi oli ottanut vielä neljä omin luvin. Mutta valtaneuvoskunnassa hän sitten aina lujasti vastusti aateliston liikoja vaatimuksia. Kuinka harras hän siinä suhteessa oli, sen osoitti hänen ehdoituksensa väliaikaisessa holhoushallituksessa, että kaikki Kustaa Aadolfin lahjoittamat tai myömät talot lunastettaisiin jälleen takaisin kruunulle.

Koko miehuutensa parhaan iän Fleming asui ulkopuolella synnyinmaatansa; mutta ei hän sitä kuitenkaan koskaan unhottanut, vaan piti, missä taisi, kansalaistensa puolta. Niin esim. hän v. 1635 toi valtaneuvoskunnassa esiin suomalaisten talonpoikaisten valtiopäivämiesten valituksen, etteivät he ymmärrä esittelyitä eikä keskusteluita, ja hänen ehdoituksestaan päätettiin nyt hankkia heille tulkki.

Ruotsin laivaston hyväksi oli hän kaikkein enimmin ponnistellut voimiansa; sen palveluksessa hän myös viimein henkensäkin heitti. Tanskan sodan alkaessa tulivat vasta oikein hänen ahkeruutensa hedelmät esille; monen ajan perästä saattoi nyt Ruotsin laivasto ensi kertaa kilpailla tanskalaisen kanssa. Fleming meni v. 1644 vesille 39:n suuremman, 10:n pienemmän sotalaivan sekä 68:n saaristolotjan kanssa. Jollei vain väki olisi suureksi osaksi ollut niin tottumatonta, olisi hän sillä voimalla saanut suuria aikaan. Heinäk. 1 p. kohtasi Fleming lähellä Femern-saarta Tanskan laivaston, jota itse kuningas Kristian IV johti. Tässä syttyi nyt tulinen tappelu. Tanskalaisilla oli ensin myötätuuli, mutta Flemingin onnistui rohkealla käännöksellä saada tuuli puolelleen. Kuningas tuli haavoitetuksi, josta säikähtyneinä tanskalaiset joutuivat häiriöön. Sen päätti Fleming heti käyttää edukseen, hyökkäsi suoraan päälle ja käski muittenkin laivojensa seuraamaan esimerkkiä, jotta saataisiin vihollisen sotarinta läpimurretuksi. Mutta ainoastaan neljä laivaa seurasi häntä; muut jäivät jäljelle. Täten joutui Fleming ankaraan ristituleen tanskalaisten väliin, ja pääsi vain töin tuskin pahasti runneltuna pois. Voitto ei kallistunut ratkaisevasti puolelle eikä toiselle; yö lopetti taistelun. Aamulla olivat kuitenkin tanskalaiset vetäytyneet pois, jonka johdosta ruotsalaiset väittivät voittaneensa.

Fleming vei nyt isomman osan laivastoansa Kielin lahteen korjattavaksi. Mutta sen suulle tuli Kristian kuningas ja sulki heiltä poispääsön, niin että heidän täytyi monta viikkoa maata siinä jouten. Pian alettiin Ruotsin laivastoa myös maanpuolelta ahdistaa. Tanskalaiset laittoivat rannalle patterin, josta heinäk. 26 p. rupesivat ampumaan. Ylimalkaan oli matka siksi pitkä, etteivät heidän luotinsa voineet suurta vahinkoa aikaan saada; yksi kuula kuitenkin kilpistyi veden pinnalta ylös ja lensi amiraalilaivan peräkokan ikkunasta sisään. Kello oli 6; Fleming parasta-aikaa pesi käsiänsä. Luoti löi mäsäksi hänen vasemman säärensä ja tappoi siihen paikkaan palvelijan, joka piti pesumaljaa. Kohta huomattiin, ettei amiraalilla itselläänkään ollut enää monta hetkeä elettävänä. Hän määräsi siis sijaisensa ja otti alipäälliköiltään sen lupauksen, että he tottelisivat häntä. Hänen poikansa Herman seisoi vuoteen vieressä. Hänelle kuuluu kuoleva amiraali silloin sanoneen: "Älä itke, poikaseni! Laita vaan, että sinäkin kuolet tanskalaisten vihollisena, niinkuin minä!"

Ruumis vietiin Tukholmaan ja haudattiin Vermdön kirkkoon, missä komea hautakivi osoittaa hänen lepopaikkaansa. Kaikki surivat hänen kovin aikaista poismenoansa; kaikki kaipasivat tuota "uskollista miestä, jota ilman ei voitu tulla toimeen". Kristiina sekä suuri osa valtaneuvoksista olivat läsnä hautajaisissa. Kuningatar sitten, osoittaakseen maan kiitollisuutta Klaus Flemingin ansioiden johdosta, antoi hänen pojilleen Liperin vapaaherrakunnan.

Tähän mainioon, etevään mieheen ei voida hänen orpanaansa _Henrik Flemingiä_ suinkaan verrata; sittenkin hänkin ansaitsee saada tässä sijansa siitä syystä, että hän on kirjoittanut elämäkertansa, joka valaisee senaikuisen aatelin oloja. Kirjallisen harrastuksensa, joka siihen aikaan oli kovin harvinainen, oli hän perinyt isältänsä, Klaus Hermaninpoika Flemingiltä. Tämä, niinkuin jo kerrottu, oli sepittänyt latinaisen kertomuksensa tapauksista Suomessa kuudennentoista vuosisadan lopulla. Näiden samojen tapausten tähden oli hänen täytynyt paeta Saksanmaalle, johon myös poikakin sitten lähetettiin jäljessä. Siellä oleskeli nyt Henrik Fleming useampia vuosia, luultavasti harjoitellen opintoja oppineen isänsä johdolla. Ainakin oli hän latinaiseen kirjallisuuteen hyvin perehtynyt. Mutta v. 1604 he palasivat ulkomailta Tukholmaan, jossa kuitenkin isä heti vangittiin ja poikakin oli jonkinlaisessa kotiarestissa. Eräänä päivänä v. 1605 hän pääsi vähän kävelemään, jolloin hän kohtasi kuningas Kaarle IX:nnen. Hän seurasi silloin hovijunkkarien kanssa ja käskettiin sitten palatsissa pesuvettä pitämään, kun kuningas pesi itseänsä. Kuningas kehoitti silloin häntä rupeamaan sotapalvelukseen. Nuori Fleming esteli, sanoen aikovansa ensin taas mennä ulkomaille. "Kylläpä täälläkin annetaan yhtä kovia läimäyksiä kuin Tanskassa tai Hollannissa!" sanoi kuningas. Viimein hän myöntyi, kun näki kuninkaan muuten pahastuvan. Kaarle lahjoitti silloin hänelle ratsun sekä tarpeelliset aseet ja varustukset. Jonkun ajan perästä onnistui Flemingin myös rukouksillaan saada isänsä vapaaksi. Liivinmaan sodasta palattuaan, jossa hän kuninkaan kanssa oli käynyt, nai hän v. 1608 ruotsalaisen aatelisneidon, Erland Båtin tyttären. "Meillä oli", kertoo hän itse, "sangen vähän omaisuutta: vaimollani vaatteet, minulla hevonen satuloineen sekä pyssy ja muut aseet. Näihin luottaen, lähinnä Jumalaa, toivoin kuitenkin voivani hankkia elatusta itselleni sekä vaimolleni." Sitten hän kuitenkin möi hevosensa ja aseensa, sai lisäksi 100 talaria rahaa sekä liha- ja jauhovaroja apeltansa, ja läksi näin varustettuna Suomeen, missä hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan viljeltäväksi. Vuoden ajan siellä köyhyydessä elää nyhjysteltyänsä, muutti hän appensa kehoituksesta Ruotsiin ja otti erään appensa tilan arennille. Siellä hän ahkerasti harjoitti maanviljelystä ja purjehti myös joskus, aatelin tullivapautta käyttäen, omalla laivallaan Saksan maalle kauppaa tekemään. Täten alkanut varallisuus karttui sitten rikkaudeksi Tanskan ja Venäjän sodissa, joihin hän otti osaa. "Jumala", kertoo hän, "minulle niissä niin runsaasti ja ihmeellisesti siunasi kultia, hopeita sekä muuta ylellisyyttä, että pääsin kaikista veloistani sekä ostin useampia maatiloja sekä Ruotsissa että Suomessa." Myös hän peri v. 1616, isänsä kuoltua, Lehtisten kartanon. Sittenkin hän katsoi luvalliseksi, niinkuin samana vuonna hänestä valitettiin, eräältä hänelle läänitetyltä verotalon isännältä anastaa viljaa, karjaa, jopa tuvankin, hän kun tahtoi talonpoikaparkaa pakoittaa luopumaan omistusoikeudestaan.

V. 1617 määrättiin Henrik Fleming Viipurin ja Savonlinnan läänien maaherraksi sekä kaiken Karjalan jalkaväen everstiksi. Tässä virassa ollessaan vuokrasi hän kruunulta vuosiksi 1618-19 Savonlinnan läänistä tulevat verot, josta hänelle, niinkuin hän itse sanoo, jäi voittoa 5,000 talaria. Samalla ajalla hän yhä myös jatkoi laivaliikettänsä, vaikkei enää itse kapteenina. V. 1619 tuli hänen laivansa Hollannista, tuoden täyden lastin suoloja sekä viinejä, sitä paitsi rahaa 3,000 talaria sekä 700 Unkarin kultakolikkoa voittona myödyistä tavaroista. V. 1620 pääsi Fleming Narvan ja Länsi-Inkerin maaherraksi, jolloin hän taas yhdessä erään kauppiaan kanssa vuokrasi kruununtulot siitä maakunnasta ja eräänä vuonna voitti 10,000 talaria. Sillä lailla meidän herrat siihen aikaan osasivat koota rikkauksia. Myöhemmin hänkin muutti Tukholmaan asumaan, missä hän v. 1638 sai asessorin viran sotakollegiossa. Tanskan sodassa hän v. 1644 valloitti Jämtlannin maakunnan Norjalta. Hän kuoli v. 1650 ja haudattiin Mynämäen kirkkoon. Hän oli eläissänsä antanut suuria lahjoja Turun sekä Viipurin tuomiokirkkoihin sekä kokonaan omalla kustannuksellaan rakennuttanut kirkon Mietoisten kappeliin, samoinkuin hän puolisonsa kanssa kustansi Jaakon kirkon uhkean porttirakennuksen Tukholmassa.

20. Kauppa ja teollisuus.

Kauppa, laivaliike ja teollisuus Ruotsissa sekä Suomessa olivat Kustaa Aadolfin hallituksen alkaessa aivan rappiolla; Kustaa Vaasan toimesta alkanut vaurastus oli seuraavien kuninkaitten aikana jälleen kokonaan rauennut. Itse pääkaupunkikaan ei voinut vetää vertoja edes Viron- ja Liivinmaan kauppakeskuksille. V. 1624 maksoi Tukholma suostuntaveroa 6,000 talaria, mutta Rääveli 10,000, Riika 25,000! Vielä pienemmät, huonommat olivat tietysti meidän maamme kaupungit. Kaikkein parhaimmat niistä, Turku ja Viipuri, maksoivat yllämainittuna vuonna kruunulle edellinen 2,090 talaria, jälkimäinen 1,425. V. 1626 tuotti meritulli Turun, Viipurin sekä Helsingin kaupungeissa, ainoat meidän maassa, joille ulkomaan kauppa oli sallittu, yhteensä ainoastaan 6,000 talaria, mikä oli vain 18:s osa Ruotsin vallan yleisistä tullituloista ja puolet niistä, mitkä tulivat yksin Räävelistä. Omia laivoja ei ollut edes Tukholmallakaan. Maan tavarat tavallisesti vietiin ulos, ulkomaan tavarat tuotiin maahan ulkomaalaisissa aluksissa, enimmiten hollantilaisissa. Hyvin monella Ruotsin ja Suomen porvarilla ei ollut edes omia varoja liikkeeseensä panna; he pitivät kauppaa ulkomailta saaduilla lainarahoilla, ja olivat siis oikeastaan vain ulkomaalaisten puotirenkejä.

Syyt tähän kaupunkien huonoon tilaan olivat useampaa laatua. Pääsyyksi väitti Aksel Oxenstjerna sitä, että porvarit tahtoivat heti ruveta elämään komeasti ja prameasti, ennenkuin heidän liikkeensä olisi kannattanut semmoista elämää. Myös valitettiin, etteivät porvarit kasvattaneet poikiaan ammattiinsa, vaan antoivat heidän joutilaisuudessa rentustella taikka myös pyrkiä kruunun virkoihin. Hallitus niinikään monasti veti pois rikkaita, toimellisia kauppiaita sekä tehtailijoita luonnollisesta piiristänsä siten, että se koroitti heidät aatelissäätyyn; silloin he näet hylkäsivät liikkeensä ja ostivat itselleen maakartanoita, joilla elivät herroiksi. Työ oli ylimalkaan liian halvassa arvossa. Ruotsin mahtavuus 17:nnellä vuosisadalla ei sen halpaa arvoa suinkaan koroittanut; päinvastoin aleni se, silloisten voitollisten sotien kautta vielä halvemmaksi. Sotamaine tuli ainoaksi halutuksi maineeksi; paitsi sitä oli soturin tie rikkauteen, ryöstön kautta, paljoa joutuisampi ja hupaisempi, kuin rahojen kokoaminen äyrittäin otsan hiessä. Se teki, että moni porvarinpoika vaihtoi isänsä kyynärpuun tahi neulan miekkaan.

Muutenkin olivat nuo alinomaiset sodat monella tavalla haitallisia kaupunkien liikkeelle. Välistä, kun laivat juuri paraikaa olivat valmiina lähtemään satamasta, tuli kruunulta käsky, että niillä piti kuljettaa sotaväkeä sinne tai tänne: ruumaan jo ladottu lasti täytyi silloin jälleen purkaa rannalle, suureksi vahingoksi kauppiaalle. Sen ohessa myös sota suuresti enensi verokuormaa. Erittäin rasittavaksi ja liikkeelle haitalliseksi tuli v. 1622 keksitty "_pikkutulli_", joka oli suoritettava maalta kaupunkiin tuoduista tavaroista. Otettiinpa tullia niistäkin viljoista sekä muista tavaroista, jotka rahvas toi kaupungissa asuvalle voudille kruununverojensa maksuksi! Tullittoman tavaran tuonnin estämiseksi rakennettiin joka kaupungin ympäri kahdeksan kyynärää korkea hakuli-aitaus, jonka portit pidettiin lukossa aamulla kello 4:ään kesällä, kello 6:teen talvella. Päivällä oli siellä tullimiehiä vahtimassa. Tämä tulli, ennenkuin siihen totuttiin, nosti suurta tyytymättömyyttä, koska se esti niin pahasti kaikkea liikettä ja hankaluutti ruokatavarain saantia. Ruotsissa liehahti useammissa paikoissa pieniä kapinoita; tullimiehiä haukuttiin ja piestiin; aituukset revittiin maahan. Suomessa ei ollut kuitenkaan tämmöisestä vastarinnasta tietoa.

Kustaa Aadolf koetti ahkerasti ja innokkaasti kohottaa kauppaa ja teollisuutta sen kurjasta tilasta. Valitettavasti olivat useimmat hänen käyttämänsä apukeinot pikemmin haitaksi ja vahingoksi. Hän luuli näet asetuksilla kaikin puolin määrätyn järjestyksen kaupan perusehdoksi. Kauppaa ei pitänyt saada harjoittaa missään muualla, kuin kaupungeissa. Kaikkia maakauppiaita vainottiin niin paljon kuin mahdollista. Ainoastaan Käkisalmen läänin talonpoikien suhteen tehtiin poikkeus, koska muka maanviljelys siellä oli vähän antava. Eivät porvarit itsekään saaneet käydä maakylissä talonpoikien tavaroita ostamassa; rahvaan piti ne tuoda kaupunkiin määrättynä toripäivänä, lauvantaina. Ainoa poikkeus oli se, kun muutamin paikoin kaupungeista kaukaisemmissa seuduissa joku kerta vuodessa pidettiin markkinoita kirkonkylässä. Muutamissa tämmöisissä kaukaisemmissa paikoissa oli sitä paitsi jonkunlaisia pieniä kauppaloita, joissa lähimmän kaupungin porvarit saivat ostaa niinikään lauvantaina tuodut maatavarat. Jokaisella kaupungilla muuten oli määrätyt pitäjänsä, joiden kanssa se piti kauppaa, eikä ylimalkaan sallittu toisen kaupungin porvarien siihen sekaantua. Rantalaistalonpoikien kauppa oli kuitenkin vähemmän ahtaissa siteissä. Etelärannan asukkaat saivat omilla aluksillaan viedä ruokatavaraa sekä polttopuita Rääveliin ja tuoda sieltä viljaa sekä suoloja. Ahvenanmaalaisilla sekä muilla Varsinais-Suomen rantalaisilla oli lupa samaten viedä ruoka-aineita Tukholmaan.

Kaikilla kaupungeillakaan ei ollut yhtä laajaa kauppaoikeutta. Useimmilta kiellettiin purjehtiminen ulkomaille sekä ylimalkaan kaikki kauppa ulkomaalaisten kanssa. Tämä oikeus, n.s. _tapulioikeus_, suotiin ainoastaan muutamille harvoille, jotka hallituksen mielestä olivat siihen erittäin soveliailla paikoilla ja joita tahdottiin tällä keinoin saada kasvamaan yli muiden. Erittäin suosittiin näin Tukholmaa. Suomessa oli täysi ulkomaankaupan oikeus ainoastaan Turulla, Viipurilla sekä Helsingillä (alussa Porvoolla). Käkisalmi sai ainoastaan omilla laivoillaan harjoittaa kauppaa Saksan kanssa.[41] Porilla, Raumalla sekä Uudellakaupungilla niinikään oli lupa omilla laivoillaan purjehtia ulkomaille; mutta ne eivät saaneet viedä ulos muuta kuin puuastioita, joita molempien jälkimäisten ympäristössä kosolta valmistettiin. Kaikkien muitten tavaroiden, erittäin ruoka-aineitten vienti maasta oli niiltä ankarasti kielletty; samoin he eivät paluumatkallaan saaneet tuoda muuta kuin suoloja. Tätä rajoitettua oikeutta käytti erittäin Uusikaupunki suurella voitolla hyväkseen. Kun ruuma oli jo täynnä puuastioita, kertoo Wexionius, ladottiin kannellekin vielä pyttyjä, korvoja sekä sankoja aina puoliväliin maston korkeutta myöten ja kiinnitettiin siihen konstikkaasti köysillä. Vastaantulijan silmissä näytti siis kauempaa nähden tuommoinen Uudenkaupungin laiva ikäänkuin uivalta vuorelta. Eikä tarvinnut näissä aluksissa uppoamista pelätä, koska lastissa oli niin paljon onteloita. Tullimiehet kuitenkin valittivat, että nuo ontelot pohjanpuolisissa astioissa vallan usein sisälsivät muutakin paitsi ilmaa, nimittäin voita tai muita hyviä ruoka-aineita. Tämän johdosta olikin koko ulkomaalle purjehtimislupa yhteen aikaan peruutettu. Kaikilla Etelä-Suomen porvareilla oli muuten oikeus käydä kauppaa Inkerissä, Virossa sekä Liivinmaalla, vaan ei Ruotsissa muualla kuin yksistään Tukholmassa. Ruotsin kaikkien eteläisten rantakaupunkien porvarit saivat puolestaan estämättä käydä Suomessakin. Vielä enemmän rajoitettu kauppaoikeus oli pohjalaisilla; he eivät saaneet viedä tavaroitansa mihinkään muualle kuin Tukholmaan taikka Turkuun.[42] Nämät monet ahtaat säännöt nostivat yhtä suurta vastahakoisuutta kuin pikkutullikin; valtiopäivillä toivat porvarit kauan aikaa joka kerta esiin valituksiansa. Mutta Kustaa Aadolf heille vain vastasi kauppasäännön kyllä olevan hyvän ja terveellisen; vika vain oli muka porvareissa, jotka eivät sen hyötyä ymmärtäneet. Tukholmalle se olikin epäilemättä eduksi, sillä se imi melkein koko maan mehun itseensä; se kasvoi ja paisui oikein silminnähtävästi. Mutta ne kaupungit, joilta ulkomaan kauppa oli kielletty, menettivät senkin vähän liikkeen, mikä heillä ennen oli ollut. V. 1659 esim. Pori, joka ei voinut käyttää sille suotua rajoitettua oikeutta siitä luonnollisesta syystä, ettei sen ympäristöllä tehty mitään puuastioita, valitti nyt peräti köyhtyneensä, vaikka se ennen oli ollut varakas. V. 1662 niinikään mainitsi Uudenmaan maaherra Porvoon joutuneen kiellon kautta semmoiseen köyhyyteen, että harvalla porvarilla edes oli leipää. Muutamien vuosikymmenien perästä kuitenkin valitukset valtiopäivillä lakkasivat; porvariparat olivat nähneet, ettei niistä ollut apua ja tottuivat ahtaaseen tilaansa, niinkuin vankikin viimein kahleisiinsa. -- Aivan vapaa ei ollut kauppa edes noissa etuoikeutetuissa merikaupungeissakaan, vaan oli määrätty, että ulkomaan laivat saisivat viipyä niissä enintänsä 6-8 viikkoa. Niiden kuluttua täytyi lähteä pois, vaikkei olisikaan vielä saatu koko lastia myödyksi taikka toista sijaan. -- Suureksi haitaksi oli myös se, että tullitaksaa pidettiin salassa ja mielivaltaisesti muuteltiin; jopa välistä yhtäkkiä jonkun tavaran, useimmiten viljan, vienti maasta kokonaan kiellettiin. Vaikea olisi sen, joka jonkun maan kaupan olisi tahtonut väkisin kuristaa, ollut keksiä enemmän ahdistavia säädöksiä ja kuitenkin olivat ne kaikki tehdyt sulasta hyvänsuonnista, paraimmalla tarkoituksella!

Melkein yhtä vahingollinen oli toinenkin keino, jolla Kustaa Aadolf pyysi "auttaa" valtakuntansa huonoa kauppaliikettä. Tämä keino oli suurten kauppayhtiöiden perustaminen, joille annettiin yksinomainen etuoikeus kaupitella jotain määrättyä tavaraa, esim. tupakkaa, taikka myös välittää kaikkea kauppaa jonkun määrätyn maan kanssa, esim. Intian kauppayhtiö. Nämä yhtiöt, joiden pesäpaikaksi myös Tukholma tehtiin, estivät vielä enemmän muiden kaupunkien liikettä. Paitsi sitä ne, niinkuin kaikki luonnottomat hankkeet, eivät edes tuottaneet suurta etua itse osakkaillensa: Vaikka ne saivatkin suuria raha-avustuksia kruunulta, kituivat ne kitumistaan ja osaksi hävisivät.

Aksel Oxenstjerna oikeastaan oli vapaamielinen kauppa- ja teollisuus-asioissa, niinkuin muissakin suhteissa. Päästyänsä valtaan helpoitti hän hiukan siis sekä kauppasääntöä että myös ammattipakkoa. Mutta suurta muutosta ei hän kuitenkaan voinut saada aikaan. Olihan kauppasääntökin rakkaan kuningasvainajan tekemä, jonka kaikkia säädöksiä, niin paljon kuin mahdollista, pidettiin pyhinä. Paitsi sitä seisoi Oxenstjerna vapaamielisyydessään jokseenkin yksin; se oli vasten aikakauden yleistä henkeä. Suomen pienten kaupunkien edusmiehetkin valtiopäivillä esim. hyvin usein, samaan hengenvetoon kuin he rukoilivat itselleen enemmän vapautta, kuitenkin myös pyysivät, että heidän lähimmät naapurikaupunkinsa pantaisiin vielä ahtaammalle taikka kokonaan hävitettäisiin, koska ne muka heille olivat haitaksi! Ylimalkaan pysyi siis kauppa-asetus voimassansa: niin myös annettiin yhä edelleen yksinoikeuksia yksityisille kauppayhtiöille. Syntyipä juuri tällä ajalla v. 1648 se yksinoikeutettu yhtiö, joka meidän maalle teki suurimman vahingon. Kaikki tervakauppa näet tuli nyt Tukholmaan perustetun _tervayhtiön_ käsiin. Se sai yksinomaisen oikeuden viedä ulkomaille kaiken tervan sekä pien koko Suomesta sekä ruotsinpuoliseltakin rannikolta Tukholman pohjoispuolelta. Suomen kauppiaat, jotka välittivät yhtiölle tervakaupan, sekä Suomen talonpojat, jotka möivät tervat rantakaupunkeihinsa, olivat siis kokonaan tämän yhtiön armoilla. Etuuskirjassa oli tosin määrätty, miten paljon sen tulisi tynnyriltä maksaa; mutta sitä määräystä tietysti oli mahdoton panna toimeen. Suurta apua ei myös ollut siitä, että muutamien vuosien perästä, Suomen kauppiaitten surkeitten valitusvirsien tähden, annettiin Viipurille, Turulle sekä Helsingille lupa määrätyllä summalla ruveta yhtiön osakkaiksi. Suomen porvareilta ei näet niin suuria summia kerrallaan liiennyt panna yhteen asiaan.

Muutamat hyvät säädökset kaupan suhteen tulivat kuitenkin tehdyiksi holhoojahallituksen aikana. Aatelin tullinvapaus, niinkuin jo tiedämme, poistettiin. Väkinäiset laivojen anastukset sotaväen kuljetusta varten lakkasivat; niin myös mielivaltaiset, ennen arvaamattomat ulosviennin kiellot. Julkinen, vakinainen tullitaksa määrättiin vientitavaroiden suhteen. Yleiset vakinaiset mitat ja painot säädettiin koko valtakunnalle entisten eri paikkakunnissa vaihtelevien sijaan. Rahalaitos saatiin myös vakinaisemmalle kannalle. Kaupunkien kruununverot huojennettiin ja niille suotiin kaikenlaisia uusia etuja, niinkuin maatiluksia sekä osa pikkutullista. Omien laivojen rakentamisen edistämiseksi myönnettiin suuri tullinhuojennus semmoisissa aluksissa tuoduille tavaroille, niin että, jos tavaratkin olivat oman maan miehen, ainoastaan neljäs osa otettiin siitä, mikä ulkomaalaiselta. Tämän asetuksen nojalla karttui sitten laivojen luku melkoisesti sekä Ruotsissa että Suomessa. Mutta varsin vähän ahtaitten kauppasääntöjen tähden Suomi sittenkään hyötyi valtakunnan vaurastuvasta kauppaliikkeestä. V. 1673 oli tosin meritulli Suomessa noin viidenkymmenen vuoden kuluessa karttunut kolmenkertaiseksi (v. 1626 6,000 talaria, v. 1673 n. 16,400). Mutta mitäs se oli Ruotsin edistymisen rinnalla, kun Ruotsin ja Suomen tulli yhteensä jo v. 1662 oli tehnyt toista miljonaa.

Maamme parhaana vientitavarana eivät olleet vielä silloin, niinkuin tätä nykyä, lankut ja laudat. Ei ollut vielä maassamme vesisahoja, puhumattakaan tietysti höyrysahoista; se vähä, mitä lankkuja ja lautoja valmistettiin, halkaistiin ja tasoitettiin kirveellä. V. 1637 esim. vietiin maasta 258 tolttia, v. 1640 ainoastaan 87 t. (tätä nykyä 2-3 miljoonaan t.). Sitä vastoin olivat terva ja piki hyvin tärkeitä kauppa-aineita. Vielä tärkeämpi oli vilja, jota kauppiaat suurin määrin saivat aateliskartanoiden isänniltä ja möivät välistä sangen kaukaisiin maihin. V. 1631 esim. kulki Juutinrauman kautta koko 38,289 tynn. Suomen viljaa, enimmäksi osaksi rukiita. V. 1637 vietiin kuitenkin vähemmän, nimittäin ei täyttä 28,000 tynn., monta kertaa vielä vähemmän, niin että keskimäärä vv. 1627-32 oli ainoastaan 18,500. Tervaa meni ulkomaille v. 1637 melkein 40,000 tynn., kolme vuotta myöhemmin melkein 46,000, pikeä samoina vuosina n. 5,000 ja 1,000 tynnyriä. -- Tärkeitä vientitavaroita olivat silloin nahat ja tali; voitakin meni silloin jonkun verran muille maille, varsinkin Ruotsiin. Metsästä saadut turkikset olivat haluttua tavaraa; v. 1637 vietiin maasta noin 90,000 oravannahkaa sekä muun muassa myös muutamia majavankin nahkoja. Suurin määrin ostivat ulkomaalaiset myös suola- ja kapakaloja, erittäinkin haukia, joita tavaroita sekä voita Suomen kolmella merikaupungilla oli enemmän myödä kuin Tukholmallakaan, vaikka tämä viimeksimainittu imi kaikki Pohjanlahden rannikkojen tuotteet. Merellistäkin on mainittu meidän maamme silloisten tärkeiden vientitavaroiden joukossa. Yllämainitut luvut eivät kuitenkaan vielä osoita Suomen vientikaupan todellista määrää; sillä koska suuren osan meidän maamme tavaroista täytyi mennä Tukholman kautta, ja hyvin paljon myös myötiin Riikaan tai Rääveliin, niin olivat luultavasti todelliset summat toista vertaa suuremmat.

Ulkomaalta tuodut tavarat sekä määräänsä että laatuunsa nähden erosivat niinikään suuresti nykyisistä oloista. Viljaa, joka nyt hyvinäkin vuosina tavallisesti vie eninten rahaa maasta, meni siihen aikaan, niinkuin näimme, päinvastoin Suomesta ulkomaille. Sitä lähinnä ovat nyt meille kalleimmat kahvi ja sokeri; niistä oli siihen aikaan edellinen vielä tuiki tuntematon, jälkimäistä tuotiin silloin sangen vähän, ei likimain tuhannetta osaakaan nykyisestä määrästä. Tärkein tuontitavara oli suola; siihen meni noin 1/3 kaikista ulkomaan tavaroista maksetuista rahoista. Sittenkin oli suolan tuonti vielä sangen vähäinen, noin 15,000 tynnyriä vuodessa suoraan ulkomaalta; ja jos paneekin toisen verran lisäksi Tukholman sekä Riian ja Räävelin kautta tulleiden suolojen osaksi, niin ei se nouse kuitenkaan vielä viidenteentoista osaan nykyisestä. Sitä vastoin tuotiin paljon enemmän ryytejä ruoan höysteeksi, samoin myös kaikellaista hilloa ynnä muita pöydän ylellisyyteen kuuluvia aineita,esim. v. 1637 inkiväärihilloa 297 tynnyriä, pähkinähilloa 24 tynn. -- Rommista ja konjakista, joita me nyt niin suurin määrin ostamme ulkoa, ei silloin vielä tiedetty mitään. Mutta viiniä tuotiin melko paljon. Enimmät viinit tulivat Ranskasta, sitä lähinnä Espanjasta. Saksasta ostettiin niitä varsin vähän, mutta sitä runsaammin olutta, varsinkin Rostockista ja Lybeckistä. Myöskin paloviinaa tuotiin silloin ulkomaalta pieni määrä, luultavasti enin osa siitä, mitä juotiin. Tupakan tuonti oli vasta alulla, mutta karttui vuosi vuodelta erinomaisella nopeudella. V. 1637 oli sitä vasta tullut Suomeen 2,000 naulaa sekä 414 tusinaa piippuja; mutta v. 1640 olivat luvut jo 5,500 ja 1,300! Kankaihin meni silloinkin, niinkuin vielä nytkin, suuria summia ulkomaille. Varsinkin tuotiin verkaa, mutta myös silkkikankaita, vähemmässä määrässä kultaisia ja hopeisia nappeja, nyörejä ja päärmeitä. Kirjojen tuonnista ennen yliopiston perustamista saattoi tuskin puhuakaan, eikä se perästäpäinkään ollut kovin suuri. Tuontikaupankin suhteen pitää muuten muistaa, että ainakin toinen verta kaikkia tavaroita, kuin mitä tullisummat näyttävät, mahtoi tulla Tukholman kautta.

Ylimalkaan täytyy meidän, paha kyllä, myöntää, että Suomen vientikauppa verrattuna tuontikauppaan ei ole enää niin edullinen kuin kaksisataa vuotta takaperin. Ulkomaan tavaroiden tarve on äärettömästi enentynyt, mutta sen sijaan, että muutamia uusia vientitavaroita on tullut lisään, muutamien vanhojen määrä karttunut, kuitenkin useimmat vallan tärkeät ovat menneet suuresti alaspäin, jopa kokonaan lakanneet. Sitä vastoin on nyt laivakulku edullisemmalla kannalla. Silloin oli Suomella ainoastaan vähän omia laivoja; kaupanvälittäjinä olivat melkein yksistään ulkomaan laivat. Enimmin kävi täällä hollantilaisia, sitä lähinnä saksalaisia; englantilaisia laivoja nähtiin vielä kovin vähän.

Teollisuutta ja käsityötä koetettiin myös johtaa yhtä ankarilla, monasti pahoin ahdistavilla asetuksilla. Käsityöläiset olivat jaettuina toisistaan jyrkästi erotettuihin _ammattikuntiin_ (ruotsiksi "skrån"). Maalla ei saanut kukaan käsityöläinen asua lähempänä kuin useamman peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Etäämpänäkin asuville, jos suinkin mahdollista, määrättiin joku kauppala asunnoksi. Jolleivät he totelleet, kuljetettiin heidät sinne väkisin, tai myös kirjoitettiin sotamiehiksi. Kaupungeissa oli kovasti kielletty, ettei käsityöläinen saisi kauppaa harjoittaa eikä kauppias käsitöitä; ei myöskään kukaan useampia käsitöitä, samoinkuin suuremmissa kaupungeissa eri kauppalajitkin olivat tarkasti eroitetut toisistansa.

Tehdasteollisuus muuten oli silloin vielä aivan alullansa Suomessa. Ojamon vuoresta oli pitkän väliajan jälkeen taas v. 1615 ruvettu rautaa särkemään. Malmi vietiin v. 1616 perustettuun Mustion ruukkiin. Molempia käytti ensialussa kruunu itse; mutta kun se ei kannattanut, annettiin ne vuokralle rikkaalle Turun porvarille Jaakko Wollelle. Lähiseudun talonpojille nämät laitokset olivat vain uutena rasituksena; sillä heitä pakoitettiin maksuttomaan päivätyöhön, malmin sekä sysien kuljettamiseen. Brahen aikana sitten, niinkuin hän sanoi, "rupesi metallivuoria täällä vähän ilmaantumaan". Pinjaisten rautaruukki perustettiin v. 1642, Fiskars v. 1649. Porkkalassa koetettiin kaivaa esille vaskisuonta, mutta hylättiin se heti jälleen. Suomi sai nyt oman vuorimestarinsa, ja vuorityötä koskevia asetuksia suomennettiin. Ruotsin runsaaseen vuorityöhön verraten oli kuitenkin tämä kaikki vallan mitätöntä. Rautalammin rautamudasta oli jo hiukan tietoa; mutta ylimalkaan ei Suomen itäisen puoliskon järvimalmia vielä ollenkaan käytetty tehtaissa. Laatokan puoliset vaskikaivannot olivat vielä tuntemattomia. Kemiön pitäjässä, niinkuin tiedämme, murrettiin marmoria. Sitä paitsi oli vielä ruutitehdas olemassa Viipurissa, ja salpietaria, ruudin tekoa varten, valmistettiin myös yhteen aikaan tehtaissa. Mutta sitten se jäi kokonaan talonpoikien kotityöksi. Kotiteollisuutta olikin ylimalkaan melkein kokonaan se vähäinen teollisuus, mitä maassamme harjoitettiin. Ei ollut vesisahoja, vaan talonpojat halkaisivat kirveillään pölkyt ja hakkailivat sitten lankut sileiksi. Ei ollut kangastehtaita, vaikka liinakangasten kutominen yksityisten kankurien kodissa tähän aikaan rupesi leviämään hallituksen erinäisestä kehoituksesta. Samoin pani hallitus nyt myös karduani- ja säämiskänahan valmistuksen alkuun Ruotsissa sekä Suomessa. Ylimalkaan oli kuitenkin käsitöittenkin taito meidän maassamme vielä kovin kurjalla kannalla. Kattotiilet Turun tuomiokirkkoa varten täytyi esim.