v. 1650 painatti kreivi Brahen kehoituksesta, ei ilmene vain

tiedemiehen mieltymystä aineeseensa, vaan myös monin paikoin enempää -- isänmaanystävän rakkautta Suomenmaahan. Saakoot tässä sijansa muutamat otteet tästä teoksesta, osaksi näytteinä sen ajan tieteestä, osaksi myös valaistuksena maamme silloisille oloille.

Aikansa tavan mukaan Wexionius ensiksi kokee selittää Suomenmaan nimeä. Se voi, sanoo hän, johtua joko _suo_sta, koska täällä on niin paljon soita, taikkapa _suomu_sta, koska täällä on niin paljon kaloja. Mahdollista myös on, että se johtuu _Sem_istä, Noan pojasta, jota muutamat oppineet arvelevat suomalaisten kantaisäksi. -- Sitten hän kertoo miten Suomi on täynnä ihania ja viljavia seutuja. "Niin hedelmällinen on täällä maa, niin voimakas päivänpaiste, ettei sitä kokematon tahtoisi uskoakaan -- yhdestä kylvetystä tynnyristä saadaan viisitoista." Erittäin runsaan saaliin tuottaa myös metsästys sekä kalanpyynti; joka vuosi viedään Ruotsiin kaupaksi summattomia määriä suolakalaa. Samoin on Suomi vallan rikas äärettömistä metsistä. -- Edempänä hän luettelee kaikki Suomen maakunnat vesineen, kaupunkeineen, aateliskartanoineen ja antaa kuvauksen kunkin maakunnan omituisesta luonteesta. Pohjanmaalla, sanoo hän, ei maaperä ole hedelmätön; se tuottaa asukkailleen tarpeeksi viljaa, jollei vain satu kolkompia ilmoja. Sen metsät antavat äärettömästi tervaa, sen karjalaitumet voita ulosvietäväksi. Yhtä runsaasti saadaan siellä kalojakin, varsinkin haukia ja lohia. Venäjän puolella idässä on rajaharju, joka ei kuitenkaan voi venekulkua estää, sillä alukset karvastetaan sen yli ja jatkavat sitten vesimatkaansa Pohjanlahden ja Valkeanmeren välillä. Suomen (Varsinais-Suomen) jakaa Aurajoki kahteen osaan: Pohjois-Suomeen, johon myös Satakunta luetaan, sekä Etelä-Suomeen. Edellisessä on kuuluisa Kokemäenjoki, mainio lohen sekä muun kalan pyynnistä. Etelä-Suomessa on niinikään kaikellaista kalaa ja runsaasti viljaa, humalia y.m. Kemiön pitäjässä hakataan marmoria, josta on saatu pylväät useampiin Tukholman ynnä muiden kaupunkien kirkkoihin. Ahvenanmaalla, jonka läpi meri polvittelee ikäänkuin joki, ovat asukkaat ruotsalaisia, vaikka se on likempänä Suomen rantaa, He elättävät itseään kalastuksella, vesilintujen pyynnillä sekä laivankululla; myös saavat he rahaa puutöistään ja kalkinpoltolla. Siellä on paljon hirviä ja jäniksiä, joita yksistään kuningas saa pyytää. Susia ja täpläkauriita (cervus dama) on vähän.[33] Hämeenmaa (jonka nimen hän muka heimosanasta johtaa) on viljava, missä ei halla tee turmiota. Summattomasti saadaan erittäinkin ohraa, pellavaa sekä nauriita semmoisista maista, joista "nurmikamara on päälleviskatuilla palavilla puilla poispoltettu" (huhdilta). Tässä maakunnassa on myös paljon ja suuria kalavesiä; Rautalammin järvistä sitä paitsi saadaan rautamutaa. Savo, vaikka kaukana merestä, oli kuitenkin täynnä vedenselkiä, jotka ovat suolattomia, ja polvittelevat lukemattomia lahdelmia ja salmia myöten, sekä viimein Vuoksen kautta virtaavat Laatokkaan. Sielläkin poltetaan metsiä ja nurmikoita, niin että koko maa on savua täynnä (siitä hän arvelee maakunnalle nimenkin tulleen). Näistä tämmöisistä viljelysmaista saadaan summattoman paljon hyvää viljaa, eikä ole Savossa hallakaan kovin vaarallinen. Uusimaa on saanut nimensä siitä, kun siellä ennen asui suomalaisia, nyt ruotsalaisia. Maa on viljava, rikas myös metsänotuksista, linnuista sekä kaloista. Rautaa murretaan kallioista Anskuussa ja Mustiossa. Karjalassakin on maa viljelykseen hyvin sovelias; on siellä myös kelpo karjalaitumia. Linnun- ja kalansaalis on runsas, erittäinkin lohenpyynti Käkisalmen kohdalla. Tämän linnan läänistä, Kitelästä, saadaan rubiineja.

Suomen vesistä on sitten vielä eri luvussa puhe. Muun muassa hän kertoo, että Hämeessä sekä Savossa on äärettömiä järviä, suuria selkiä ja leveitä lahtia, niin ettei silmä kannata rannasta rantaan. Varsinkin suuri on se järvi, ettei mereksi sanoisi, joka Lapveden nimellä[34] alkaa Lapista asti. Savossa kulkee kuitenkin sen poikki peltoja, niittyjä ja metsiä, jotka ovat sangen ihanat katsella. Tämän jälkeen hän lavealta ja suurella innolla kertoo jalosta Imatran koskesta. Viimein vielä hän mainitsee "Skandinavian äärimäisen järven", Laatokan, jossa sanoo olevan paljon kaloja ja myös hylkeitä, samoin Lapvedessä. Meressä, pitkin Suomenmaan rannikoita, on niinikään runsaasti kaikellaisia kaloja. Pohjanlahdessa lohet ovat paremmat kuin Suomenlahdessa. Jälkimäisellä puolestaan on silakkansa eli hailinsa, joita saadaan summattomin määrin joka vuosi, paikoittain niin hyviä, että ne vetävät vertoja Skotlannin ja Skoonen silleille.

Suomen kansaan poiketen, johon hän virolaisetkin lukee, kuvaa hän sen luonnetta. Suomalaiset, sanoo hän, eivät ylimalkaan ole niin paljon kehuttavat tapojensa hienouden vuoksi kuin uskollisuudestaan kuningasta kohtaan. He ovat itsepäiset päätöksissään, käräjänkäyntiin kärkkäät sekä sangen terävä-älyiset. Pohjalaiset -- joiden Wexionius erehdyksestä sanoo enimmäksi osaksi puhuvan ruotsia -- ovat kaikista vapaamielisimmät sekä luonnonlahjoiltaan etevimmät. Hämäläiset ovat jörömäisiä, näöltään tylyjä. Savolaiset, aivan kuin taalalaiset, käyvät mielellään toisissa maakunnissa ojia kaivamassa ja metsää raivaamassa. Uusmaalaiset ovat ruotsalaisten kaltaisia, vieraanvaraisia. Karjalaiset ovat itsepäisiä -- josta syystä itsepintaista ihmistä on tapana karjalaispääksi nimittää. -- Yhtä ja toista hän vielä sen lisäksi eri kohdissa juttelee kansamme tavoista ja menoista. Suomalaiset, sanoo hän, hyvin mielellään käyvät saunassa. Kylvettyänsä he hyppäävät ulos, vaikka kuinka kovalla pakkasella, ammentavat jäistä vettä kaivosta, joesta tai merestä, ja valelevat sitä, iloisesti nauraen, alastomalle ihollensa; siitä heidän ruumiinsa vahvistuu. Saunaan viedään myös lapsensaajat, ja vastasyntyneitä lapsia vihdotaan heti, kunnes niiden iho on ruskea niinkuin Venäjän saapasnahka. Pienokaisille, vielä paljoa ennen kuin hampaat ovat puhjenneet, pistetään sianliha imettäväksi suuhun, josta heidän arvellaan tulevan väkeviksi. Muuten Suomessa syödään paljon nauriita, niin myös silakoita, sekä paistettuina että keitettyinä; näyttävätpä nämät kalat raakoinakin kelpaavan talonpojille, sen jälkeen kuin pikkuisen vaan ovat olleet suolavedessä. Vasikanlihaa sitä vastoin, jota ei muuten Ruotsissakaan paljon syödä, ei suomalainen koskaan ota suuhunsa. Karjalaiset eivät valmista juustoa, vaan kun heiltä maitoa liikenee, pistävät sen uuniin paistumaan.

Suomenkielen alan arvelee Wexionius ennen muinoin olleen sangen avaran, Weikseljoelta Valkeallemerelle ja Pohjois-Jäämereltä Donjoelle saakka. Nykyään se esiintyy puhtaimpana Hämeessä, rantamailla ruotsinsekaisena, Karjalassa se muutamissa puheenparsissa on eroava; vielä erilaisempi on murre Virossa. Tämän johdosta hän selittää muutamia kohtia suomenkielen luonteesta, viitaten erittäin siihen, että suomalaisen on vaikea saada kielensä muiden kielten kaikkiin ääniin taipumaan, jollei lapsuudesta ole niihin harjaantunut. Pari sanaa hän myös puhuu vanhasta Suomen runomitasta, joista näkyy, että tämä, jos kohta vaillinaisesti, oli oppineille tuttu.

Kansamme muinaisuudesta hän puhuu useammissa paikoissa. Hän kertoo, kuinka muutamat arvelevat suomalaisten polveutuvan Semistä, toiset taas luulevat heitä Magogin, Jafetin pojan, jälkeläisiksi. Nimensä _Fenni_ olivat he muka saaneet siitä, kun niin kauan asuivat _Venäjällä_. Wexioniuksen oma johtopäätös on kuitenkin se, että meidän kansamme on Aasiasta tullut, missä vielä samojedit (muka = Suomi jätti) ovat jääneet entisille asuinsijoille. Suomalaisten pakanuuden ja itsenäisyyden ajalta tietää hän mainita useampia kuninkaita (Islannin tarujen mukaan). Vakinaisen valtiolaitoksen olemassaoloa jo siihenkin aikaan todistavat muka semmoiset sanat kuin _opas_ = ritari, _ratsasmies_ = tavallinen soturi. Nyt ei Suomi enää ole kuningaskuntana, vaan suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan yhteyteen jouduttuaan ovat suomalaiset aina olleet hyvin uskollisia, josta syystä heitä kohdellaankin niinkuin veljiä ja liittolaisia, ja tämä Ruotsin ja Suomen keskinäinen luja liitto onkin Ruotsin vallan paras turva.

Historiallisessa osassa, niinkuin näemme, haparoitsi Wexionius, aikansa oppineitten tapaan, kaikellaisia perättömiä loruja ja mielikuvitelmia. Joskus sattuu hänelle omistakin ajoista puhuessaan sangen pahoja hairahduksia. Niinpä esim. hän väittää Riian kaupungin ohitse virtaavan Väinäjoen tulevan Aasian puolisesta Venäjänmaasta, nähtävästi sekoittaen sen Vienanjokeen, jolla venäjäksi on sama nimi. Epätarkkuus oli ominainen koko aikakauden luonteelle. Sittenkin on tämä Wexioniuksen teos sangen tärkeä, koska siinä on ensimäinen laveampi kertomus meidän maastamme sekä kansastamme.[35] Se pysyi kauan aikaa kaikkien käyttämänä päälähteenä näistä asioista ja herätti Suomen omissa miehissä kotimaantuntemisen halun ensi kipinän. Kuinka syvälle ja pitkälle se vaikutti, näkyy siitä, että esim. semmoisiakin Wexioniuksen lauseita Suomesta kuin että Ruissalo likellä Turkua on Thessalian Tempeäkin ihanampi, lainataan teoksesta teokseen koko sen vuosisadan ajalla ja seuraavankin alussa.

Monipuolisuus oli silloisille tiedemiehille ominainen avu; se oli mahdollinen aikakautena, jolloin ei vielä vaadittu perinpohjaista, omaperäistä tutkimista, vaan enimmiten tyydyttiin vanhojen oppien märehtimiseen. Wexionius oli myös siihen määrään monipuolinen ja moneen tieteeseen perehtynyt, että häntä mainittiin "tavattomasti oppineen tohtorin" liikanimellä. Valtiotieteen alalta, joka samoinkuin historiakin kuului hänen opetuspiiriinsä, on hän toimittanut kauan aikaa arvossa pidettyjä teoksia Hugo Grotiuksen tapaan. Hän piti niissä innokkaasti aatelisvallan puolta, muun muassa tuoden esiin sen mielipiteen, että muka ainoastaan aateliset ovat kruunun välittömiä alamaisia, muut säädyt välillisiä, siis ikäänkuin aatelin alamaisia. Tämän paikan luettuaan kuuluu kuningas Kaarle X niin kovasti suuttuneen, että vihapäissään nakkasi koko kirjan lattiaan. Luonnollista oli toiselta puolen, että juuri samat mielipiteet saattoivat sen tekijän Kristiinan aikuisten aatelisten hallitsijain suureen suosioon. -- Ulkomailla ollessaan oli Wexionius myös niin ahkerasti harjoittanut lakitiedettä, että hän Dalekarluksen poismuuton jälkeen v. 1647 saattoi ottaa hoitoonsa häneltä tyhjäksi jääneen viran, kirjoittaa useampia sangen kiitettyjä lakitieteellisiä teoksia ja viimein v. 1657 tulla Turun hovioikeuden assessoriksi. Siinä virassa hän kuoli v. 1670. Palkkioksi ansioistaan hän oli jo Kristiinan kruunausjuhlassa saanut aatelisarvon, nimen _Gyldenstolpe_ sekä muutamia taloja Suomessa.

15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.

Pääsötutkinnon jälkeen oli silloisella yliopistoon pyrkijällä vielä toinenkin paha kiirastuli läpikäytävänä, ennenkuin hänen sallittiin astua tieteen salin kynnyksen yli; hänen tuli kestää depositsionin kaikki temput.

Konsistorin määräämä depositor[36] kutsui näet tutkinnossa hyväksytyt koululaiset eteensä, puetti ne erivärisistä tilkuista tehtyihin eriskummallisiin nuttuihin, nokesi heidän kasvonsa mustiksi, kiinnitti heille pitkät sarvet ja korvat hattuun ja pisti suuren sian-torahampaan kumpaankin suupieleen. Sitten otti hän sauvan, jonka pää oli pienen kirveen muotoinen, ja ajoi heitä hosumalla, ikäänkuin aasi- tai härkälaumaa, depositsionisaliin. Siellä heidät asetettiin piiriin ja depositor itse, keskellä seisoen, rupesi mittailemaan ja kohentelemaan joukkoansa, jotta he seisoisivat oikeassa järjestyksessä pituutensa mukaan. Sen tehtyänsä hän alkoi kauheasti mulkoilla silmiänsä, irvistellä ja piloillaan kumarrella heille syvästi, samalla kuitenkin sanoillaan tehden heistä pahinta pilkkaa. Sitten hän piti pitkän latinalaisen puheen, nuorison yleisistä pahoista tavoista, osoittaen kuinka tarpeellista oli ojentaa ja sivistyttää heitä tieteellisillä harjoituksilla. Lopuksi hän kysyi muutamia kysymyksiä, ja raukat kun eivät voineet suussa olevien sianhampaitten tähden selvästi vastata, vaan kangertelivat ja mongertelivat kuin röhkivät siat, hosui hän heitä selkään aika lailla, haukkuen järjettömiksi luontokappaleiksi ja sioiksi, jotka vasta ihmisiksi olivat tehtävät. Näin sanoen hän pihdeillä tempasi heiltä torahampaat pois, usein niin kovasti nyhkäisten, että verta purskahti suusta. "Samalla tavalla", lausui hän, "temmattakoon sinusta pois ylensyömisen ja ylenjuomisen himo!" Sitten hän nyhti hatusta pois pitkät korvat ja virkkoi: "Tule ahkeraksi, niin että aasista muutut ihmiseksi!" Samalla tavalla hän kiskaisi nyt pitkät sarvet: "Täten hävitän sinusta hävyttömyyden ja raakuuden!" Sitten käskettiin deponeerattavat kukin vuorostaan penkille pitkälleen, ja depositor otti höylän, jolla höylätä huilautteli pitkin selkää, että luut naksahtelivat: "Näin silittäkööt tieteet ja taiteet sinut siveäksi ja höylätkööt °höyliksi!" Viimein vielä hän valeli heitä vedellä kiireestä kantapäähän ja pyyhki kuiviksi, kovasti hieroen karkealla rievulla: "Näin lähteköön sinusta kaikki riettaus ja saastaisuus!" Nyt julisti hän tulokkaat "vapaiksi ylioppilaiksi!" -- Kuuden ensimäisen kuukauden aikana ei ollut kuitenkaan tämä vapaus vielä ylen kehuttava. Nuorten ylioppilaitten -- _beanien eli pennalien_ -- täytyi näet passailla vanhempia osakuntalaisiansa ja totella kaikkia heidän käskyjänsä, jossa toimituksessa ei puuttunut tylyjä sanoja eikä selkäsaunoja. Beaniajan kuluttua pitivät nuoret ylioppilaat vanhemmille kumppaneilleen suuret kestit, joissa aika lailla juotiin -- ja tapeltiin. Nyt olivat tulokkaat jonkun aikaa vielä junioreina, ennenkuin he senioreina viimein saivat ihan täydet ylioppilasoikeudet ja vuorostaan vallan myöhemmin tulleitten beanien yli.

Tieteellisistä harjoituksista yliopistomme ensi aikoina on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Niihin saattoi kuitenkin harva ylioppilas yksinomaan antautua; useimpien täytyi köyhyytensä tähden käyttää osa ajastaan elatuksen hankkimiseen. Tavallisin elatuskeino oli lasten opettaminen. Monelle sattui se hyvä onni, että hän semmoisella ehdolla sai vapaan asunnon ja ruuan jonkun turkulaisen luona; useimpien täytyi kuitenkin tätä varten oleskella pitemmän tai lyhyemmän aikaa maaseudulla, kaukana yliopistosta. Opetusviran ohessa sai siellä nuori ylioppilas toimitella kaikellaisia muitakin asioita; hänet esim. lähetettiin kiertämään ympäri pitäjää papin saatavien ajoon, tai saattelemaan isännän viljoja myllyyn, tai lähimpään kaupunkiin noutamaan emännälle taloustarpeita. Turussa oli joskus kelpo rahansaalis saatavana niillä näytelmillä, joita ylioppilaat panivat toimeen. Sisäänpääsyrahaa ei niistä tosin maksettu; mutta kaupungin arvohenkilöt, kun ylioppilaat kävivät heitä kutsumassa, antoivat aina varojensa ja arvonsa mukaan rahalahjan. Tällä lailla karttui yhdestä tilaisuudesta jokaiselle 3-4 hopeatalaria, siis yhtä paljon kuin tavallinen palkka teki kolmenkuukautisesta lastenopetuksesta tai koko ruistynnyrin hinta. Vielä paremmin kannatti -- jos sitä työtä osasi -- juhlarunojen sepittäminen korkeitten herrojen kunniaksi; eräs senaikuinen ylioppilas sai semmoisesta sepustuksestaan kerta kultakolikon. Moni ylioppilas koetti myös jos jollakin käytännöllisellä toimella elättää itseänsä; pyysipä v. 1642 eräs, jonka naineena perheellisenä miehenä oli erittäin vaikea tulla toimeen, konsistorilta lupaa saada pitää olutkrouvia. Paras raha-apu tietysti oli se, joka itse yliopistosta saatiin stipendin nimellä; sillä niiden ehtona oli määrättyjen tutkintojen ja väitösten suoritus, joten samassa tieteellinen tarkoitus tuli edistetyksi. Paha vain, että näitä yliopiston apurahoja oli niin tuiki vähän.

Paljon enemmän aikaa vielä kuin välttämättömän leivän hankkiminen kuluttivat muuten kaikellaiset, enemmän tai vähemmän viattomat huvitukset. Ahkeruutta noina yliopiston ensi aikoina ei liioin kehuta. V. 1643 esim. professori Kexlerus valitti konsistorissa, että hänen kuulijansa kovin tiheään jäivät pois, ja seuraavana vuonna on konsistorin pöytäkirjassa yleinen valitus siitä, että ylioppilaat pahasti laiminlyövät velvollisuutensa ja vain harvoin käyvät luennoilla. Turhaan koetettiin parantaa tätä epäkohtaa varoituksilla sekä rangaistuksilla. Kerta esim. v. 1643 käskettiin konsistorin eteen neljä pahinta laiskuria, jotka tuskin kertaakaan olivat pistäneet jalkaansa opinsaleihin -- niiden joukossa kolme suomalaista ja yksi ruotsalainen. Viimemainitulta kysyttiin silloin: "Lupaatko vasta parantaa tapasi?" Mutta hän vastata hotaisi siihen: "Minime" (En suinkaan). -- Kysyttiin taas: "Lupaatko täst'edes tulla julkisiin luentoihin?" -- "En", vakuutti taas hävytön. Päätös oli sitten se, että hän, niinpian kuin meri sulaisi, lähetettäisiin Ruotsiin takaisin.

Suurin osa ylioppilaista piti oluttupia paljoa hauskempina olopaikkoina kuin akatemian lämmittämättömiä oppisaleja. Krouvissa he istuivat myöhään yöhön saakka oluthaarikan tai paloviinalasin ääressä. Tämmöisiin kokouspaikkoihin ei akatemiaan kuulumattoman silloin ollut hyvä pistää nenäänsä. Sillä ylioppilaitten nyrkit ja miekat -- heidän arvonsa ulkonaisena merkkinä oli silloin leveä viitta ja miekka -- olivat sangen kerkät todistamaan opin ja sivistyksen etevämmyyttä oppimattomien soturien ja sällien suhteen. Semmoisten luonnollisten vihollisten puutteessa "Muusain (runottarien) pojat" -- siksi he mielellään nimittivät itseään -- usein myös tappelivat keskenään. Vähinkin pistosana, kiivaampi teologinen tai filosofinen väittely, siinä oli jo kyllin syytä kauheaan meteliin, joskus miestappoon. Yöllä, kun humalaisina lähdettiin krouveista, vietettiin usein vielä joku aika "grassatim"-käymisellä, s.o. vallattomuuden tekemisellä, ikkunoiden ja porttien särkemisellä sekä tappeluilla poliisin kanssa. Eikä ollut häitä tai muita pitoja kaupungissa, joihin ei ylioppilaita olisi saapunut kuokkavieraiksi, ja jollei ennen vielä ollut melua tarpeeksi, niin kylläpä sitä silloin nousi. Konsistorin senaikuisista pöytäkirjoista otamme nyt tämän elämän tarkemmaksi kuvaamiseksi muutamia kertomuksia ylioppilaitten yöllisistä sankaritöistä.

V. 1640 valitti eräs porvarivaimo konsistorille, että kaksi suomalaista ylioppilasta oli yöllä tullut hänen huoneeseensa, paljas miekka kädessä. Heidän siellä ollessansa tuli taas eräs ylioppilas pihaan ja rupesi kivellä koputtelemaan ikkunaan. Ensimainitut olivat silloin hyökänneet ulos ja lyöneet ulkona telmivän verille. Toinen näistä nuorukaisista, Esko Vihtilaeus (Vihtiläinen), sai sitten surmansa samallaisessa kahakassa. Hän ja eräs toinen ylioppilas, nimeltä Salko, olivat kello 10 illalla tulleet sen talon eteen, missä edellisen morsian asui, nostaneet portin pois saranoiltaan ja ruvenneet talossa juomaan olutta sekä paloviinaa. Ei aikaakaan, niin alkoivat he jo täydessä humalassa hyppiä ja tanssia lattialla. Tästä nousi riita samassa talossa asuvan tullikirjurin sekä kahden ruotsalaisen ylioppilaan kanssa, ja tappelussa saaduista haavoistaan Vihtilaeus kuoli sitten parin päivän jälkeen. -- V. 1654 valitti eräs ylioppilas konsistorille, että hänen kumppaninsa Simo Aboensis (Turkulainen) oli häntä purrut peukaloon, niin että koko kynsi läksi. Tutkittaessa tuli selville, että mainitut nuoret herrat olivat riitaannuttuaan ruvenneet tukkanuottasille, jolloin Simo oli toista purrut ja antanut hänelle muutamia korvapuusteja. Päätökseksi tuli: että haavasta sekä korvapuusteista oli sakko maksettava; tukistukset molemmin puolin sitä vastoin pidettiin kuitattuina. Samainen Simo Aboensis kutsuttiin taas seuraavana vuonna konsistorin eteen rikotun ikkunalasin sekä tehdyn väkivallan tähden. Kiistan alkuna oli ollut väittely De creatione (Luomisesta), mutta riita oli pian kiihtynyt niin, että kanteenalainen kynttiläjalalla löi vastustajalleen verihaavan otsaan. -- V. 1655 ilmoitti rehtori, että Johannes Mathesius yhdessä muutamien muitten pohjalaisten kanssa oli iskenyt suuren reijän hänen renkipoikansa päähän. Riita oli saanut alkunsa siitä, ettei renkipoika, herrojen ylioppilaitten ohitsekäydessä, ollut nostanut lakkiansa. Pahantekijät saivat maksaa sakkoa, ja yhdeltä heistä otettiin pois miekanpitämisen oikeus. -- V. 1656 Sipri Pärttylinpoika, suomalaisen seurakunnan kappalainen, kertoi, että Johannes Lempälensis (Lempääläinen) yöllä oli tullut hänen ikkunansa edustalle, huutaen: "Pirun pappi, harmaa pappi, teini-pappi, tule ulos"![37] Syytöksenalainen selitti istuneensa Remaisen krouvissa juomassa, jolloin eräs huovi (sotamies) oli soimannut ylioppilaita mustasta taidosta (noituudesta), mainiten todisteeksi, että Sipri-pappikin oli sitä samaa saarnassaan sanonut. Lempälensis oli nyt tahtonut kysyä papilta, oliko huovin sanoissa todellakin perää. -- V. 1657 toi Johannes Nerpensis (Närpiöläinen) esiin sen kanteen, että eräs toinen ylioppilas, Henricus a Börgen, oli häntä pahasti haukkunut. Toinen vastasi: että Nerpensis, vaikka oli nuori poika ja vasta deponeerattu, oli tahtonut häneltä anastaa ylemmän sijan pöytäkunnassa. Silloin hän oli ärjäissyt: "Huuti, sinä Närpiönpoika, sinä olet jokseenkin nokkela koiranraato!" -- Tappelut ja raa'at haukkumiset eivät muuten olleet ainoat rikokset, joihin ylioppilaat tekivät itsensä syypäiksi, vaan puhutaan konsistorin pöytäkirjoissa sangen usein myös velkojen maksamisen laiminlyömisestä, kortinpeluusta, hävyttömistä puheista ja kirjeistä naisille, irstaisesta elämästä y.m. Rangaistukseksi määrättiin tavallisesti nuhteita, istumista "prubbassa", s.o. akatemian vankihuoneessa, pahimmissa tapauksissa karkoitusta yliopistosta joksikuksi ajaksi tai iäksi. -- Huomattava seikka on, että valitettavasti enin osa kanteenalaisista ja tuomituista oli suomalaisia, mikä on sitä ikävämpi todistus maan omien lasten tavoista, koska alussa ruotsalaisten luku, niinkuin pidetyistä puheista ja väitöksistä, stipendiaattien nimistä ynnä muista seikoista voimme päättää, oli suurempi. Lisättävää on kuitenkin, että useimmat noista raa'oista, vallattomista pojista muuttuivat sittemmin vakaviksi, hyödyllisiksi papeiksi ja virkamiehiksi, jopa muutamat ahkeriksi työmiehiksi juuri nyt alkavan suomalaisen kirjallisuuden alalla.

Valtiollisiin rikoksiin, kapinallisiin sanoihin tai tekoihin eivät sen ajan ylioppilaat ajatelleetkaan tehdä itseänsä syypäiksi. Joskus syttyi kuitenkin, ylläkerrottujen yksityisten kahakkojen ohessa, joku yleisempikin mellakka yliopistossa.

Joskus olivat tieteelliset riidat opettajien kesken syynä semmoisiin. Jo ennen on esim. ollut puhetta siitä, miten kiivas kiista nousi Bångin ja Miltopaeuksen välillä. Kun edellinen v. 1665 piti alkuväitöksensä, oli jälkimäinen kovasti tarttunut kiinni muutamiin hänen lauseisiinsa, sanoen varsinkin eräästä sellaisesta, että sitä oli mahdoton harmitta kuulla ja lukea. Bång sen johdosta naulasi yliopiston ilmoitustauluun varoituksen ylioppilaille, että he pitäisivät mielessään Paavalin sanoja kirjeessä Kolossilaisille: "Katsokaa, ettei joku teitä viettele filosofialla ja turhilla jaarituksilla", sekä kavahtaisivat erästä opettajaansa, joka tahtoo nuorisoa pettää. Miltopaeuskin kääntyi nyt ylioppilaitten puoleen, ja sai 43:n nimen allekirjoittaman todistuksen, ettei hän suinkaan ollut koettanut depraedari studiosam juventutem (pettää oppia harjoittelevia nuorukaisia), vaan aina oli solidis rationibus philosophice (tukevilla syillä filosofisesti) kaikki selittänyt ja todistanut. Muutamien päivien jälkeen ilmestyi sen lisäksi akatemian ovelle kirjoitus, jossa muutamat ylioppilaat kehoittivat kumppaneitansa yhteiseen kokoukseen, jossa keskusteltaisiin, miten he voisivat puolustaa kuuluisaa filosoofiansa ja opettajaansa uuden tulokkaan ryntäyksiä vastaan. Tähän loppuvat saatavilla olevat tiedot ylioppilaitten osanotosta tähän asiaan. Itse riidan jatko ja loppu ei kuulu tähän.

Tavallisemmin kuitenkin antoivat vähäpätöisemmät syyt kuin tieteelliset aihetta ylioppilasmeteleihin, joissa nuorison yli rajojensa uhkuva itsetunto puhkesi tyhmänrohkealla tavalla ilmi. Maalisk. 18 p. 1658 esim. istuivat yliopiston patres (professorit) sangen vakavina konsistorin huoneessa, jonne rehtori Martti Stodius oli kutsunut heidät ylimääräiseen kokoukseen. Hänelle oli näet ilmoitettu, että kaksi ylioppilasta, Tuderus ja Sundelius, jotka edellisenä päivänä olivat viedyt "prubbaan", olivat yöllä karanneet. Asia oli monin puolin arveluttava. Vankihuoneen vahvaa, vankoilla telkeillä varustettua ovea eivät vangit suinkaan olisi omin voimin saaneet auki; nähtävästi oli siis suurempi ylioppilasjoukko ulkoa käynyt auttamassa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan veitikat olivat päällepäätteeksi vieneet koko ovenkin mennessään, joka vasta myöhemmin löytyi avannon suusta Aurajoen jäältä. Molemmat karkurit olivat vanhastaan konsistorille tutut röyhkeydestään ja väkivaltaisuudestaan. Gabriel Tuderus, Kemin kirkkoherran poika, oli jo kaksi vuotta sitten, heti ylioppilaaksi päästyään, tehnyt itsensä kuuluisaksi kahakassa poliisin kanssa, joka tahtoi viedä muutamia hänen pohjalaisia kumppaneitaan vankeuteen. Siitä oli hän joksikuksi aikaa menettänyt oikeutensa käyttää miekkaa vyöllä. Nyt äsken oli hän taas Kangasalan rovastin pojan ynnä muiden suomalaisten ylioppilaitten seurassa kello 1 yöllä koputtanut krouvin ovelle, huutaen olutta sekä viinaa, ja kun emäntä ei niin myöhään ruvennut mitään antamaan, olivat he lyöneet rikki kaikki ikkunat sekä ovet talossa. Konsistori oli tuominnut hänet maksamaan 7 talaria vaskirahaa (n. 9 markkaa). Mutta ne rahat eivät hellinneet Tuderuksen kukkarosta enempää kuin toinenkaan sakko, johon hänet oli tuomittu sen johdosta, että hän oli lyönyt verille erään kumppaninsa. Hän hangoitteli kaikkia konsistorin muistutuksia vastaan, väittäen ettei hän ollutkaan _niin monta_ verihaavaa lyönyt kuin mitä syyttäjä oli ilmoittanut. Sundelius niinikään oli jättänyt hänelle tappelusta määrätyn sakon maksamatta. Ja kun viimein molemmat olivat uppiniskaisuutensa tähden vietävät "prubbaan", ei Tuderus totellut, vaan sanoi vankihuoneen olevan häväistyn, koska siellä juuri vähää ennen oli istunut eräs varas ja "pennalis" (nuori ylioppilas). Vihdoin oli pakko kuljettaa hänet väkivoimalla.

Asiain näin ollen ei sopinut konsistorin jättää tuota karkausasiaa sillensä; pakenijat otettiin jälleen kiinni ja lähetettiin nyt linnan torniin. Mutta siitäkös vasta nousi oikea meteli! Ylioppilaat kaikki miehissä väittivät kumppaniensa linnaan vientiä etuoikeuksiensa rikkomiseksi; heitä ei muka ollut lupa pitää siellä vankeina yhtä vähän kuin vetää yleisten tuomarien eteen. He pitivät tiheään kokouksia, joissa ankaria puheita julkilausuttiin; he ripustivat kaikkiin kadunkulmiin herjauskirjoituksia konsistoria vastaan; he panivat kaikellaisia katumeteleitä toimeen. Hädissään kääntyi konsistori silloisen kenraalikuvernöörin, kreivi Kustaa Hornin puoleen, pyytäen häneltä apua. Hän kirjoittikin varoituskirjeen nuorisolle, jota kuulemaan konsistori käski kaikki ylioppilaat kokoon marrask. 22:ksi päiväksi. Mutta nämät vain yltyivät sitä pahempaan vimmaan. Pohjalais-osakunnassa ensin nostettiin puheeksi, pitikö ollenkaan mennä nuhteita saamaan. Yleisessä ylioppilaskokouksessa, joka sitten pidettiin Hämeentullin ulkopuolella, väiteltiin myöskin pitkältä samasta asiasta. Viimein päätettiin mennä akatemiaan, vaan ainoastaan siksi, että saataisiin tilaisuus julkisesti lausua ilmi ylioppilaitten suuri mielipaha kenraalikuvernöörin muka sopimattoman sekaantumisen johdosta. Akatemian suuressa salissa istuivat heidän tullessaan jo patres kaikki juhlallisina, yksivakaisina; istuipa siellä myös Turun läänin maaherrakin, von der Linde, ikäänkuin konsistorin tukena ja turvana. Mutta hänen läsnäolonsa ei millään tavalla säikähdyttänyt uppiniskaista nuorisoa, päinvastoin vain kiihdytti heidän vimmaansa. Kun yliopiston sihteeri oli lukenut kenraalikuvernöörin kirjeen ja kun maaherra nousi lisätäksensä itsekin vielä muutamia varoitussanoja, syntyi kauhea melu. Ylioppilaat keskeyttivät hänen puheensa raappimalla jalkojaan ja huutamalla. "Maaherralla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme!" tokaisi yksi heistä, joka seisoi siellä röyhkeänä, lakki päässä. Maaherra ja professorit pitivät nyt viisaampana lähteä tiehensä kuin kauemmin olla pilkattavina. Mutta mennessään he saivat vielä hyvän matkan kuulla vihellyksiä ja huutoja jäljessään.

Kreivi Horn aikoi ensin käyttää ankaruutta ja rangaista kapinoitsijoita lain kovimpien pykälien mukaan. Mutta hovioikeuden presidentti, iloinen, hyvänsävyinen Sparre, sai hänet siitä luopumaan, muun muassa muistuttaen, että akatemialla todella oli hallituksen suoma, oma, ihan itsenäinen tuomiovaltansa. Asia lykättiin siis konsistorin tuomittavaksi, ja patres, nähtävästi säikähdyksissä poikien uhkarohkeudesta, päättivät tyynnyttää mieliä lempeydellä. Ensi työkseen he tuottivat Tuderuksen sekä Sundeliuksen pois linnasta, ja päästivät heidät vapaiksi. Sitten vasta he uskalsivat ryhtyä itse kapinan tutkimiseen. Hämeentullin kokouksen johdosta sakoitettiin 26 vanhempaa ylioppilasta, 1 riksillä mieheen. Niistä läsnäolleista, jotka olivat 15 vuotta nuoremmat, päätettiin, että heidän piti saada kuritusta yksityisopettajiltaan. Itse kapinan johtajakin -- samainen, joka maaherralle oli niin röyhkeästi vastannut, Vikman niminen, ruotsalainen ylioppilas, olisi päässyt yllämainitulla mitättömällä sakolla, jos hän vain olisi taipunut pyytämään maaherralta anteeksi. Mutta sen sijaan hän vielä uudestaan suututti von der Lindeä puheella, jonka hän pian sen jälkeen piti jossain akatemiallisessa juhlassa ja jossa hän haukkui kansalaisiansa (Lindekin oli ruotsalainen), jotka muka häntä vastaan vehkeilivät. Nyt vuosi ennestään jo reunojaan myöten täysi mitta viimein yli ja Vikman eroitettiin yliopistosta iäkseen.

16. Koulut.

Uskonpuhdistuksen jälkeen olivat oppilaitokset Ruotsin valtakunnassa joutuneet aivan rappiolle; kirkon varat, joilla niitä katolisena aikakautena kannatettiin, oli nyt kruunu anastanut omakseen ja enimmäksi osaksi määrännyt muihin tarpeisiin. Ainoa yliopisto oli hajallansa, harva koulu enää elää nyhjytteli kurjimmassa tilassa. Tätä puutetta ryhtyi vasta Kustaa Aadolf perin pohjin auttamaan; valtiopäivillä v. 1620 hän ehdoitti uutta kouluasetusta. Upsalan akatemia, sanoi hän, sekä kaikki koulut ovat niin huonossa kunnossa, ettei niistä monta kunnollista pappia lähde; vielä vähemmän voi niistä saada kelvollisia hallintovirkamiehiä, koska kaikki opetus melkein yksinomaan tarkoittaa papillisia toimia. Siitä on seurauksena, että monasti esim. kaupunkien maistraattien jäsenet eivät osaa edes omaa nimeänsäkään kirjoittaa. Kuulusteltuansa papiston mieltä, joka ei kuitenkaan sanonut Suomen hiippakuntien oloista ja tarpeista "tietävänsä mitään", päätti kuningas perustaa kaksi kymnaasia, joista toisen Turkuun; puolikymnaaseja eli trivialikouluja piti olla useampia, yksi Viipurissa. Tämän päätöksen mukaan laajennettiin Turun vanha tuomiokirkkokoulu kymnaasiksi, johon tarpeeseen määrättiin Helsingin, Rauman sekä Porin pikkukoulujen tähänastiset tulot; näiden siis arvattavasti täytyi lakata. -- Täydellisemmän koululaitoksen sai sitten Suomi Kristiinan aikana, kreivi Brahen toimesta. Hänen virkakertomuksensa johdosta perusti holhoojahallitus