v. 1633, "tätä hävytöntä kansaa tahtoo kurittaa ja Jumalan vihaa

välttämään neuvoa, niin saapi ylenkatsetta ja pahoja, pilkallisia sanoja vastaukseksi. Julkiset aviorikkojat vastustavat häpeämättä kirkon isällistä rangaistusta." V. 1640 hän taas sanoi: "Julkisesti vastataan tutkimuskinkereillä rovasteille ja piispallekin, kun he noituutta moittivat, ettei Jumalan avulla yksin aina voi tulla aikaan, on tarvis myös käyttää suola- ja ihralukuja y.m."

Kansan luonnonomaista vastahakoisuutta enensi muuten vielä piispa itsekin omalla käytöksellään. Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei osannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt olla hyvin varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään vähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa, joskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt vihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei koskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka todella tai hänen mielestään olivat moitittavia. Pappejansa rangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja liiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että kenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten pappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistoriossa tutkittavat. Ja tämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se loukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen arka.

V. 1634 piispa täten, juhlallisena rukous- ja katumuspäivänä saarnatessaan Turun ruotsalaiselle seurakunnalle, haukkui suomalaisia luontokappaleitakin pahemmiksi, koska he muka suosivat enemmän vellipataa ja kaalivatia kuin Herran huonetta. Kirkkoon he, sanoi hän, vaan tavan vuoksi tulevat, kerran tai pari "Jumala! Jumala!" huutamaan ja sitten taas siirtyvät maallisiin toimiinsa. -- Tämä julkinen soimaus, joka, vieraassa seurakunnassa lausuttuna, ei ollut sielunpaimenen ojennusta, vaan pikemmin pilkantekoa, nosti katkeraa vihaa Turun suomalaisissa porvareissa. Suuri joukko kokoontui Esko Kopparin taloon, jossa he Erkki Kokkapäällä kirjoituttivat ankaran valituskirjan, tuoden esiin yllämainitut piispan sanat ynnä vielä kaikellaisia muitakin kanteita, esim. epärehellisestä kirkonvarain käyttämisestä y.m. Kokkapää, joka taisi tietää, että nuo lisäkanteet olivat vähemmän luotettavia, koki varoitella sanoen: "Älkää, hyvät miehet, panko tähän paperiin enempää kuin mitä voitte todistaa." -- Mutta vimma oli, niinkuin aina, silmitön ja korvaton. -- "Kirjoita, kirjoita vaan", huusivat porvarit kaikki yhteen suuhun, "kyllä me siitä vastaamme!" -- "Piispa on opetettava jättämään meidät rauhaan", lisäsi yksi heistä, Matti Seppä, "kuka tietää, mitä pahempaa hänestä muuten vasta voi lähteä." -- Valituskirja lähetettiin Tukholmaan lehtori Martti Stodiukselle,[16] joka siellä oleskeli valtiopäivämiehenä. Aikomuksena oli antaa se valtionholhoojille, mutta luultavasti ei Stodiuksella ollut siihen uskallusta. Sittenkin Rothovius sai tiedon asiasta ja haastoi vastustajansa oikeuteen. Tässä hän näytti kanteet epärehellisyydestä y.m. perättömiksi, ja sanansa hän koetti selittää siten, ettei niissä olisi kansallistunnolle mitään loukkaavaa. Selitykseksi siihen, että hän, vaikka hän ruotsalaiselle seurakunnalle saarnasikin, oli ottanut suomalaisten pahat tavat puheeksi, sanoi hän sen, että hän oli asetettu kumpaistenkin piispaksi ja siis oli velvollinen valvomaan toisten kuin toistenkin elämää.[17] Ja sitä paitsi tiesi hän myös, että suurina juhlapäivinä, jolloin piispa itse saarnasi, kävi paljon suomalaisiakin ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Syyttäjät, jotka muuten käyttäytyivät kovin pelkurimaisesti, lykäten syyn toinen toisensa päälle, tuomittiin suuriin sakkoihin.

Seuraavana vuonna syntyi Rothoviukselle suurisuisuutensa vuoksi taas toinen paha juttu. Hän oli jälleen saarnannut epäjärjestyksestä Suomessa, kertoen kuinka täällä tehtiin julkisia syntejä ja rikoksia ilman mitään rangaistusta. "Hovioikeuden assessorit", lausui hän, "istuvat täällä Jumalan sijassa ja heitä sanotaan jumaliksi; mutta hekin lahjojen tähden ummistavat silmänsä." -- Pari päivää sen jälkeen lähetti hovioikeus kaksi jäsentä vaatimaan piispalta selitystä, muuten he uhkasivat valittaa hallitukselle. Rothovius taas koetti lieventää sanojansa: hän ei muka ollut sanonut assessorien ottavan lahjoja, vaan ainoastaan varoittanut heitä ottamasta. Siihen selitykseen lähettiläät viimein tyytyivät, vaikka inttivätkin: "Tietäväthän sen kaikki, miten sanat alkuaan kuuluivat."

Vielä v. 1650, vähän ennen kuolemaansa, sai Rothovius kolmannen syytteen. Turun koululaiset olivat hänelle käyneet valittamassa, että heidän rehtorinsa, joka oli ruotsalainen, aina teinirahain jaossa suosi enemmän omia kansalaisiansa kuin suomalaisia, ja sitä paitsi otti kaikilta laittomia koulumaksuja. Myös paheksivat he sitä, että piispa välistä määräsi osan heille aiottuja tuloja muihin tarkoituksiin. Koska Rothovius, niinkuin näyttää, ei ottanut asiaa korviinsa, lähettivät koulupojat kannekirjan itse valtionholhoojille, ja nyt tuli piispalle käsky korjata puheenalaiset vääryydet.

Saipa Rothovius kerran, vaikka hän, niinkuin olemme nähneet, liiallisen virkaintonsa vuoksi joskus joutui ahdinkoihin, kuitenkin myös päinvastaistakin moitetta kärsiä. Suomen kenraalikuvernööri Brahe, josta pian tulee lavealta puhetta, oli v. 1638 ensimäisessä virkakertomuksessansa muun muassa myös maininnut, että Suomessa kirkollisella alalla yhä vielä tapahtui epäjärjestystä. Sen johdosta lähetti holhoushallitus Turun piispalle ankaran, paikoittain pilkallisen nuhdekirjeen, varoittaen häntä liiallisesta höllyydestä ja leväperäisyydestä etenkin pappien elämän valvomisen suhteen. Tämä ansaitsematon moite kävi kipeästi Rothoviuksen sydämelle. Hän luetteli kaikki, mitä hän jo oli tehnyt kirkon järjestämiseksi sekä tapojen parannukseksi, ja väitti hallituksen epäilyksen Suomen tilasta olevan liiallisen. "Kyllähän täällä tosin", arveli hän, "harjoitetaan monta syntiä, varsinkin epäjumalan palvelusta ja noituutta; mutta pidetään täällä kuitenkin saarna ja rukous hyvässä voimassa, eikä suinkaan, niinkuin te näytätte luulevan, eletä pimeitten pakanoiden tavalla, joille Jumalan sanan valo vielä on koittamatta." Ukko, niinkuin moni muu ankara saarnamies, oli sangen arka, kun moite koski häntä itseänsä; omia tekojansa puolustaessaan hän nyt rupesi myös puolustamaan suomalaisten tapoja, joita hän muuten sekä ennen että jälkeenpäin kuvaili aika mustiksi.

Tästä samasta kirjeestä tuli myös ilmi hänen suuttumuksensa virkaansa. "Nyt olen", kirjoitti hän, "jo ollut yksitoista vuotta tässä vaivalloisessa virassa, jolla ajalla en ole monta rauhan päivää nähnyt." Parannuspuuhillaan sanoi hän vain joutuneensa pahansuopien vihan alaiseksi, ja olevansa nyt työstä sekä vastuksista niin perin väsyksissä, että soisi itselleen jo pois pääsöä täältä. -- Vaan tämä kyllästyminen oli vain hetkellinen. Eipä aikaakaan, niin hän vaikutusinnossansa pyysi saada hoitoonsa Viipurinkin hiippakunnan, -- jossa epäjärjestys oli vielä suurempi kuin hänen omassaan. Hän lupasi siinä tapauksessa "siellä vuoden kuluessa saada toimeen enemmän, kuin mitä siihen saakka oli monena vuonna tehty". Tämä hänen toivonsa ei tullut kuitenkaan täytetyksi.

V. 1652 nukahti viimein Rothovius 82-vuotisena kaikista puuhistansa ja huolistansa. Köyhän Smoolannin talonpojan pojasta oli hän neronsa ja intonsa kautta kohonnut korkeaan, mahtavaan arvopaikkaan. Suomalaiset, vaikk'eivät he häntä juuri rakastaneet,[18] eivät kuitenkaan voineet olla häntä kunnioittamatta, ja jälkimaailma, joka ottaa lukuun enemmän työn hedelmät kuin työn ulkomuodon, ylistää häntä paremman kirkkojärjestyksen ja siivompien tapojen aikaansaamisen tähden meidän maassa. Huomattavaa on, että hänen jälkeensä aina Isoon Vihaan asti ei Turun hiippa enää joutunut ainoankaan Suomen miehen päähän. Viipurissa oli vielä tämän vuosisadan keskipaikoille asti suomalaisia piispoja, vaan sitten sinnekin asetettiin enimmiten Ruotsin miehiä.

6. Johannes Messenius.

Kustaa Aadolfin aikana oli vielä uskonpuhdistuksen herättämä uskonnollinen into täydessä voimassaan. Raamattu, ainakin ylemmissä säädyissä, jotka lukea osasivat, oli jokapäiväisenä neuvon ja lohdutuksen lähteenä. Aamu-, pöytä- ja iltarukouksia pidettiin hartaasti, koko perhekunta palvelijoineen yhteisesti. Pyhänä ei jumalanpalvelusta ilman laillista estettä laiminlyöty.

Kaikkiin sekä yleisiin että yksityisiin yrityksiin ryhtyessä anottiin kaikkein ensiksi Jumalan siunausta.[19]

Tällä kauniilla innolla oli kuitenkin myös huono puolensa; alinomaisessa taistelussa katolista kirkkoa vastaan oli sen rinnalla näet muodostunut ahdasmielinen, toisuskolaisia tuomitseva ja vainoova kiihko. Papiston kehoituksesta tuli Kustaa Aadolfin kuningasvalassaan vannoa, ettei hän sallisi mitään muuta jumalanpalvelusta valtakunnassaan, paitsi luterilaista, eikä myöskään kruunun palvelukseen ottaisi ketään vierasuskolaista. Poikkeusasemassa olivat ainoastaan soturit, kauppiaat sekä tehtailijat; sillä niitä oli kotimaisten vähyyden vuoksi pakko ottaa ulkomailta. Heidän piti saada häiritsemättä pysyä uskossansa "niin kauan kuin olivat hiljaa alallaan", s.o. eivät harjoittaneet uskonmenojansa julkisesti, ulkopuolella kotia; "sillä", lisäsi Kustaa Aadolf, "esivalta ei voi omaatuntoa hallita".

Oman kansan omaatuntoa pidettiin siitä huolimatta ankarassa kurissa. Kolme ruotsalaista, jotka Kustaa Aadolfin hallitessa kääntyivät katolisuskoon, eivätkä suostuneet siitä luopumaan, mestattiin lain puustavin mukaan. Sama kohtalo oli jokaiselle jesuitalle tarjona, joka uskalsi tulla Ruotsinvallan rajojen yli; niin suuresti pelättiin tätä mahtavata, viekasta veljeskuntaa. V. 1630 vielä sai Viipurin maaherra käskyn valppaasti pitää silmällä kaikkia kaupunkiin tulevia tuntemattomia ihmisiä, sillä oli muka saatu tietää, että kolme jesuittaa hankiskeli Suomeen, niiden joukossa eräs Viipurissa syntynyt. Tällä kovuudella ja pelolla oli valtiollinenkin syy uskonnollisen ohessa; sillä katolilaisten tiedettiin harrastavan puolalaisen Vaasa-haaran palauttamista Ruotsinmaahan, siksi että heidän uskonsa siellä jälleen pääsisi valtaan.

Vaarallinen oli yksin kirjeenvaihtokin katolilaisten kanssa; sen sai kuuluisa Messenius, josta jo olemme ennen maininneet, kovaksi onnekseen kokea. V. 1616 joutui kiinni eräs Puolan kuninkaan salalähettiläs, tavallisesti Jussi Papistaksi (Paavilaiseksi) nimitetty. Hädissään hän ilmoitti Messeniuksenkin olevan osallisena hänen salahankkeisiinsa. Tämä ei voinut kieltää viljelleensä kirjeenvaihtoa muutamien Puolassa asuvien miesten kanssa, mutta väitti sen koskeneen osaksi aivan yksityisiä perheellisiä asioita, osaksi muutamien Ruotsin historialle tärkeitten paperien takaisinsaamista, jotka eräs Kustaa Vaasan aikana paennut piispa oli vienyt sinne. Messeniuksen osallisuutta valtiollisiin vehkeisiin ei saatukaan todistetuksi, mutta vahingoksi hänelle joutui oikeuden käsiin eräs hänen kirjeensä, missä hän vakuutti yhä vielä olevansa harras katolilainen, vaikka hänen sitä täytyi salata.[20] Pitkän tutkinnon jälkeen tuomittiin Messenius kuolemaan, jonka päätöksen kuningas kuitenkin muutti elinaikaiseksi vankeudeksi.

Samoin kuin siihen aikaan, niinkuin olemme nähneet, Inkerinmaa oli Ruotsin Siperiana, samoin Suomen itärajan linnoja, Kajaanin ja Käkisalmen, käytettiin talletuspaikkoina kovasti rangaistaville valtiovangeille. Siellä he olivat aivankuin elävältä haudatut, koko sivistyneestä ihmiskunnasta eroitetut. Oulun läänin maaherra Eerikki Hare, joka juuri silloin sattui olemaan Tukholmassa, sai käskyn viedä Messeniuksen mukanansa Kajaaniin. Viikon päivät he purjehtivat pääkaupungin ja Vaasan väliä; täällä he viipyivät useampia viikkoja, kunnes pakkanen oli rakentanut siltansa ja portaansa avaroille soille. Sitten vasta ajettiin loppumatka, sillä ei ollut vielä mitään maantietä noilla Pohjan perillä.

Saaressa, keskellä Ämmäkosken vihaisia kuohuja, sai nyt Messenius ahtaassa linnankammiossa viettää koko yhdeksäntoista vuotta. Alussa oli hänellä täällä poikansa opettaminen hupaisena ajanvietteenä; mutta muutamien vuosien kuluttua otettiin häneltä lapsi pois, ettei hän häneen muka saisi istuttaa katolinuskoa. Myös varoitettiin yhä linnanisäntää valvomaan, ettei vangilla olisi tilaisuutta jatkaa salaista kirjeenvaihtoa ulkomaan katolilaisten kanssa.

Käskyläiset, niinkuin tavallisesti käypi, tekivät tylyt käskyt vieläkin tylymmiksi pannessaan ne toimeen. "Maaherra Eerikki Hare", valitti Messenius eräässä riimissään, "ahdisti minua pahemmin kuin painajainen",[21] ja hänen vävynsä Helge oli siinä asiassa hyvänä apulaisena. Hän otti Messeniukselta pois omat tutut palvelijat, vieläpä haukkui ja torui vahtimiehiäkin, jos joku heistä joskus armahti vankia. Uusi tupa rakennettiin tuoreista hirsistä niin alhaalle ja lähelle kosken kuohua, että vesi usein hyrskähteli lattian saumojen läpi. Maapuolella oli ikkunan alla linnan navetan tunkio, ja ruoka-aitaksi määrättiin lautakoppi, jota sotamiehet ennen olivat likaiseen tarkoitukseen käyttäneet. Tähän käskettiin Messeniusta muuttamaan ja, kun hän ei suostunut, kannettiin hän väkisin. Vastaan ponnistaessa repeytyivät häneltä silloin vaatteet hajalleen ja kylkiluu katkesi. Jonkun ajan kuluttua otti Helge pois kirveen, jolla Messenius pilkkoi itselleen polttopuita -- vangilla ei muka saanut olla asetta -- ja kun eräs armelias sotamies sitten lainasi hänelle puukkonsa, sai hän sen johdosta kovia nuhteita. Usein kehoitti Helge vahtimiehiä viskaamaan Messeniusta kivillä. Omin käsin hän kerta iski rouvalle verihaavan. "Ei se mitään", ivaili hän vaan, "vaikka Messenius itsekin menettäisi henkensä!"

Vaikka Messenius olikin tavattoman voimakas sekä ruumiiltaan että hengeltään, olisi hän kuitenkin epäilemättä menehtynyt tähän kurjuuteen, jollei hänellä olisi ollut vaimonsa ja kirjansa; näitä molempia lohdutuksia eivät toki armottomat vanginvartijat olleet häneltä kieltäneet. Edellinen teki kaikki, mitä uhrautuvainen rakkaus tämmöisessä tapauksessa voi, huojentaakseen miehensä elämää. Jälkimäiset saattoivat nuo pitkät päivät täällä yksinäisyydessä pikemmin kulumaan. Messenius jatkoi ennen jo alotettuja historiallisia tutkimuksiansa ja kirjoitti ensimäisen täydellisen Ruotsinvallan historian, nimeltä Scondia Illustrata (Valaistu Skandinavia). Paitsi sitä valmistui häneltä vielä useampia muitakin historiallisia teoksia, niiden joukossa myös ruotsinkielinen "Suomen riimikronikka".

Surkeasta tilastansa oli Messenius monta kertaa kirjoittanut kuninkaalle; mutta enimmäksi piti linnanisäntä huolta siitä, etteivät kirjeet päässeetkään linnan porttia edemmäksi; taikka, jos ne perille tulivatkin, oli muuten lempeä Kustaa Aadolf niin leppymättömästi vihastunut tähän mieheen, ettei hän pitänyt niistä lukua. Vasta kuninkaan kuoltua suotiin vankiparalle vähitellen huojennusta. Pohjanmaan lääni oli nyt saanut myös uuden, armeliaamman maaherran, joka todisti todeksi sen, mitä Messenius kirjoitti valmistuneista arvokkaista teoksistaan. V. 1635 sallittiin siis hänen muuttaa Oulun linnaan, likemmäksi ihmismaailmaa, ja annettiin hänelle runsaammin elatusta. Mutta kuolema tekikin jo seuraavana vuonna lopun hänen levottomasta elämästään.

7. Kemin lappalaisten käännytys.

Noituus ja taikausko olivat, niinkuin olemme nähneet, yleiset koko Suomessa Rothoviuksen aikana. Mutta vielä huonompi oli valistuksen tila hänen hiippakuntansa eräässä osassa, nimittäin Kemin Lapissa; siellä näet oli pakanuus vielä täydessä voimassa. Katolisella aikakaudella ei ollut kristinopin saarna juuri ollenkaan kaikunut Lapin tuntureilla. Pirkkalaiset olivat sitä kaikin voimin vastustaneet, sillä he pelkäsivät ja syystäkin, ettei heidän sallittaisi kristityitä ihmisiä riistää ja ryöstää, niinkuin heillä oli ollut tapana tehdä pakanallisille alamaisilleen. Kustaa Vaasa oli sitten, hävitettyään Pirkkalaisvallan, lähettänyt lappalaisille lähetyssaarnaajia. Kaarle IX oli rakennuttanut kirkon kuhunkin Lappiin, kuitenkaan pappeja niihin asettamatta; ja Kustaa Aadolf oli Lykseleen, Uumajan Lappiin perustanut koulun, jossa kymmenkuntaa lappalaispoikaa aina kasvatettiin. Mutta näistä toimista ei ollut vielä paljon nähtäviä hedelmiä tullut ilmi, ei ainakaan Suomen puolella. Lappalaiset turvasivat täällä yhä vielä yksistään _seitoihinsa_ eli epäjumaliinsa ja käyttivät omia noitiansa pappeina.

Hädän tullessa kutsuttiin aina noita avuksi. Hän tuli _kannuksinensa_, noitarumpuinensa, jonka pärmä oli pureksitulla lepänkuorella piirustettu täyteen punaisia viiruja ja kuvia. Siinä olivat kuvatut Lapin jumalat, siinä lappalaiset itse kotineen, poroineen, siinä metsän otukset ja pedot, siinä vuoret ja metsät, joet ja järvet, siinä toiset kansat, joiden yhteyteen lappalainen saattoi tulla, sanalla sanoen, kaikki, mikä hänen elämäänsä suinkin koski. Noita, syvään kumartaen, pani nyt _arvan_, s.o. vaskirenkaan tai vaskilevyn, keskelle pärmää ja rupesi rummuttamaan, jolloin tietysti arpa hyppeli paikasta toiseen. Tätä tehdessään _joikui_ (lauloi) hän kaikuvasti, ja kaikki läsnäolevat säestivät, naiset alemmalla, miehet kimakammalla äänellä. Sen mukaan mihin kohtaan arpa viimein seisahtui, antoi sitten noita ennustuksensa ja selityksensä. Monesti myös joutui hän haltioihin ja vaipui horroksiin, jolloin luultiin hänen sielunsa lentelevän asioita tiedustelemassa.

Enimmiten noita liitti selitykseensä sen neuvon, että pahan poistamiseksi tai toivon täyttämiseksi piti viedä anne eli uhri seidalle. Hän valmisti nyt itsensä siihen pyhään toimitukseen paastolla sekä kylpemisellä; hän puki ylleen parhaat vaatteensa; hän pujotti vaskirenkaan oikeaan käsivarteensa sekä pani valkoisen olkavyön vasemmalta olalta oikealle kupeelle. Päässä piti olla valkoinen palttinainen hytyrä. Muutamin seuduin koristi hän sekä itsensä että uhrieläimen lehti- ja kukkaskiehkuroilla. Talonväki, samoinkuin juhlaan kutsutut vieraat seurasivat häntä pyhävaatteissaan.

Heimokunnan seita seisoi aina korkealla vuorella, jota nimitettiin _passevaareksi_ (pyhävuoreksi). Tämmöisen pyhän paikan läheisyydessä ei saanut olla ihmisasuntoa. Vaimoväki ja koirat eivät saaneet sitä ollenkaan lähestyä; muuten oli vaara tarjona. Noita, perille tultuansa, riisui kengät jalastaan; sillä olihan mahdollista, että niiden nahka olisi sattunut olemaan peittousastiassa samalla kertaa kuin naisen kenkänahkakin, ja silloin olisi pyhä paikka ollut saastutettu. Uhripaikassa ei vaaran uhalla saatu meluta, ei edes kovasti puhua.

Seidat olivat joko kivestä tai puusta. Edellisiksi valittiin joku muodoltaan eriskummallinen, jos mahdollista hiukankin ihmisennäköinen kallionlohkare. Puiset tehtiin tavallisesti koivunkannosta, jonka juuripuoli, ylöspäin käännettynä, oli päänä hiuksineen, ja tyvipuoleen hakattiin kirveellä muutamia uurteita, niin että siihen tuli jonkunlainen kömpelö rungon ja jalkojen kuva. Erittäin mainio oli Tornion Lapissa tämmöinen puunkanto, jota läheiset sekä kaukaiset lappalaiset, _Vironakan_ nimellä, pitivät suuressa arvossa ja palvelivat. Seitojen alla piti aina olla talvella tuoreita havuja, kesällä lehtiä ja ruohoa; niinpian kuin ne kuivuivat, toimitettiin heti vereksiä. Epäjumalan kuvan ympäri oli tavallisesti laitettu uhrilava neljän pönkän nojaan, ja sen ympärille oli taas pystytetty kauniita nuoria koivuja ja kuusia.

Uhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa heittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli tapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan vaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki polvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he söivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja säästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka pirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa varten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen porojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.

Tämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää, kun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin Lappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän sekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon äärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80 peninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen alkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana Pictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta, paljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään. Mutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä piirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina kuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin Lappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja Rothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli Ijanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit jatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä hävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin pakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi. Pictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja professori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen väitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi kenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi vielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen kirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös "kannuksia" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen keskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.

Pakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös opetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin Lapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla seurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa siihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat mukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea, käyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen, jotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he lappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo aikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen paremmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia uudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo aikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan nyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain karkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi naimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän elantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että yhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti suomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan Utsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat heimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja vahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.

8. Kreivin aika Suomessa.

Nuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin muita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo aikaisin kreivi _Pietari Brahe_. Alettiinpa yleisesti puhua, että tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse Aksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja luottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan sodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa sankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä Danziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin kuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen sijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan läpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista reväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. -- Würzburgin edustalla v. 1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen hiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen lähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli soturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli sitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan toimissa hänen nuoresta ystävästänsä.

Kilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut Oxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin kuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen eripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta kotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa Oxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää oli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien miesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.

Tähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö vuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt: mutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta katkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes kuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko kärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka, meren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen kenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen. Siellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen toimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi säätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan kieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli vielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi, että hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa sattuisi erehtymään.

Keskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan ja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli näin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko vastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle, jotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.

Pietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty "Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain"[22] ylimmäksi hallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja myös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri joukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka juhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan, torvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut) y.m.

Jos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen. Brahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa kukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja voima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen omin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet, hän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän sitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun. Samalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia milloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella, jolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen puutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on se, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita pitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki sitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa taipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle, Liperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle puolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän tapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa Kajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi sitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi maitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei oikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen alaiseksi. "Tällä retkellä", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa, "oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen minua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla. Lähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä takaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset keittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa. Suomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen) peninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia hamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta kansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin." -- V. 1640 hän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä hänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti häntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja Savonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla näillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä asukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja talonpojat, aina tervetulleena vieraana.

Kohta ensimäisellä retkellään huomasi Brahe "paljon epäjärjestystä kaikissa asioissa". Sitä hän rupesi nyt kaikin tavoin parantelemaan. Osaksi hän teki sen oman valtansa nojalla, osaksi, jos parannukset vaativat suurempia hankkeita ja perinpohjaisempia muutoksia, täytyi hänen pyytää niihin valtionholhoojain apua. Siksi hän lähetti v. 1638 hallitukselle lavean, merkillisen kertomuksen Suomen tilasta, joka näyttää, kuinka tarkka hän oli ollut huomaamaan maamme edut sekä puutteet ja keksimään apuneuvoja edellisten edistämiseksi, jälkimäisten poistamiseksi.

"Tämä maa", kirjoitti hän, "on niin suuri ja monin paikoin niin rikas, varsinkin on runsaasti kaloja sekä merenrannalla että myös sisämaan avarissa järvissä, että se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki tunnetut maat. Hyödyllisiä metsiä on yltäkyllin, lintuja ja metsäneläimiä runsaasti, metallivuoria on myös alkanut tulla ilmi; jos Jumala sallisi sen vaurastua sellaiseen tilaan, mihin se ihmisjärjen arvion mukaan voisi nousta, niin se minun mielestäni olisi (sen suuresta, avarasta alasta puhumattakaan) moneen melkoiseen kuningaskuntaan Euroopassa verrattava."

"Kauppaliikkeelle", lisää hän edempänä, "on koko tämä Suomen suuriruhtinaanmaa jokiensa, salmiensa sekä järviensä puolesta niin sovelias kuin suinkin joku maa voi olla, vähällä vaivalla[23] voi päästä veneellä Porista Päijänteeseen, Päijänteestä Lapveteen (Saimaaseen), sieltä Lapinmaalle Kajaaninjärveen (Oulunjärveen) ja taas sivullepäin Käkisalmen lääniin. Näin voisi kuljettaa tavaroita sekä yhdelle että toiselle haaralle, ja tavaraa liikenisikin täältä paljon yli sen, mitä on tarvis tuottaa ulkomaalta. Jos vaan Jumala antaisi siunauksensa, että kaikki saataisiin säntilleen, niin ei mikään estäisi kaupunkien hyvää vaurastusta."

Yhtä tyytyväinen ei hän kuitenkaan ollut maan asukkaihin. Suuresti valittaa hän voutien sekä lainlukijain huolimattomuutta ja kelvottomuutta, niin ettei maaherroilla ole monta, jos yhtään, johon he voisivat luottaa.[24] "Ahkerasti haetaan parempia", lisää hän, "mutta harvoja löydetään. Jos tänne yliopisto saataisiin, niin kansa luultavasti edistyisi, ja varsinkin saataisiin soveliaampia lainlukijanaineksia." Papeista hän arvelee, että enin osa on sanankuulijoilleen vain pahentavana esimerkkinä, sillä elämässään he harjoittavat jos joitakin pahoja tapoja. Jumalanpalvelusta ja saarnaa pidetään kuitenkin ylimalkaan puhtaasti, paitsi Käkisalmen läänissä. Kansa riippuu sittenkin vielä paljon kiinni vanhoissa epäluuloissa ja taikauskossa.[25]

Tämän kuvauksen johdosta tekee Brahe suuren joukon tärkeitä parannusehdoituksia.

Luonnollisten kulkuneuvojen lisäksi hän tahtoi nyt vielä saattaa valmiiksi Eerikki Tuurenpoika Bjelken keskenjääneen työn, Saimaan kanavan. "Olen myös", sanoo hän, "katsellut tuota alotettua kaivantoa Lappeenrannassa, ja arvelen luultavaksi, että sen vähällä kustannuksella sekä vedentulvan vaaratta voisi saada laivoilla kuljettavaan kuntoon Viipuriin saakka. Vuoksikin", lisää hän, "näyttää minusta ikäänkuin se ei olisi luonnon luoma, vaan kaivettu, niin niskasta kuin myös alempana, missä koski käy."

Turkua Brahe ehdoitti laajennettavaksi, Viipuri piti uuden kaavan mukaan järjestettämän, Helsinki muutettaman Vantaanjoen suusta soveliaampaan paikkaan, ja useampia uusia kaupunkeja sekä kauppaloita perustettaman sisämaahan kaupan helpoitukseksi.

Hämeenlinnan ja Viipurin läänit (joista edelliseen myös kuului Uusimaa, jälkimäiseen Savo) olivat hänen mielestänsä liian avarat. Kansan oli syrjäisemmiltä kulmilta vaikea esittää valituksiansa maaherralle, ja tämän puolestaan oli mahdoton niin usein kiertää ympäri piirikuntaansa, että oikeus ja järjestys tulisi tyystin valvotuksi. Heidän piti siis kumpaisenkin saada apulaisensa. Samoin olivat useimmat sisämaan pitäjistäkin ylen suuret, ja sietäisivät siis jakamista.

Vouteja oli liian monta, eri miehiä samoilla seuduilla eri veronlajeja varten, niin että kun toinen juuri talosta läksi, toisen jo nähtiin tulevan, eikä kukaan heistä vähääkään sovittanut ajoaikaansa niin, että se talonpojalle olisi tuntunut helpoimmalta. Brahe ehdoitti senvuoksi, että kaikki saman seudun verot annettaisiin yhden voudin haltuun. Tälle sitten voitaisiin myöntää suurempi palkka, joten saataisiin kelvollisempia miehiä. Myöskin lainlukijain palkkaehdoista piti Brahe huolta lahjainoton estämiseksi; hänestä oli lähtenyt määräys heidän vakinaisesta palkastaankin, josta ennen on ollut puhe.

Samalla kun hän tahtoi vähentää voutien lukumäärää, hän ehdoitti toisen tarpeellisen parannuksen veronmaksutapaan nähden. Talonpoikien täytyi näet, paitsi maansa päätuotteita, vielä tuoda kaikellaista pientä tavaraakin, niinkuin turkiksia, lankaa, sukkia, kintaita y.m. kruunulle veroksi. Siitä johtui, että talonpojan pää meni ihan pyörälle eikä hän koskaan tiennyt, milloin kaikki oli suoritettu; vouti siis helposti sai tilaisuutta harjoittaa petosta. Sen estämiseksi veresti nyt Brahe ehdoituksen, jonka jo Bjelke oli tuonut esiin, että nimittäin verot vasta maksettaisiin ainoastaan rahassa, viljassa, voissa, kaloissa sekä tervassa.

Sotamiehenoton suhteen hän niinikään esitti uuden ehdotuksen. Me muistamme, miten kansa rekryyttiherrojen tullessa aina miehissä pakeni saloille. Ainoaksi avuksi tätä vastaan arveli Brahe, että kunkin maakunnan asukkaitten kanssa tehtäisiin sovinto vakinaisesta sotamiesmäärästä, jonka sitten kansa itse saisi keskenään hankkia sille soveliaimmalla tavalla.

"Suomalaisten päävirheitten (nimittäin huolimattomuuden, laiskuuden ja juoppouden) poistamiseksi niin hyvin käskyläisistä kuin käskynalaisista, sekä jumalisemman, säädyllisemmän, paremman elämän aikaansaamiseksi ei ole, lähinnä Jumalan siunausta, muuta kuin yksi keino -- se on akatemian perustus." Näillä sanoilla lopettaa Brahe viimein kertomuksen, vielä kerran uudistaen ennen jo pari kertaa siinä lausutun tärkeimmän ehdotuksensa.

Hänen neuvonsa olivat niin viisaat, hänen arvonsa ja voimansa Tukholmassa sitä paitsi niin suuri, että hallitus varsin pienillä muutoksilla suostui kaikkeen, mitä hän oli ehdottanut. Brahe sai nyt siis yllin kyllin työtä yllämainittujen sekä vielä perästäpäin lisäksi keksittyjen parannusten toimeenpanosta. Saimaan kanavan kaivattamiseen hän tosin, luultavasti rahanpuutteen tähden, ei voinut ryhtyä; mutta ainakin perattiin ensi aluksi Varkauden ja Konnuksen kosket veneillä kuljettaviksi. Kaupungeita laajennettiin tai muutettiin ehdotuksen mukaan; uusia kauppaloita perustettiin sisämaahan. Läänejä ja pitäjiä jaettiin. Veronkoonti järjestettiin paremmalle kannalle. Sotamiesotto ruoduittain saatiin toimeen ensialuksi Savossa; muistikirjassansa kehuu Brahe saaneensa "jäykät savolaiset" suostumaan siihen, että aina kuusi taloa varustaisi yhden soturin. Yliopisto sekä koko joukko kouluja perustettiin. Useat tarpeelliset uudet virastot ja laitokset saivat muutenkin tänä aikana alkunsa. Ensimäiset maamittarit olivat jo vähää ennen Brahen tuloa saapuneet maahan. Nyt määrättiin erinäinen vuorimestari Suomea varten. Myös perustettiin v. 1638 postilaitos, ensin kuitenkin ainoastaan rantamaitten tarpeeksi. Tukholmasta kulki posti Turkuun, sieltä kahta eri tietä Viipuriin, nimittäin ylistä Hämeenlinnan kautta taikka merenrantaa myöten. Viipurista se pitkitti matkaansa toiselta puolen Käkisalmeen, toiselta Narvaan; Helsingistä vietiin kirjeet jaalalla Rääveliin. Pohjoiseen päin Turusta ulottui sen tie Ouluun saakka. Postimaksu oli eri suuruinen matkan pituutta myöten, esim. Turusta Helsinkiin 22,50 penniä, Viipuriin 45 p., Käkisalmeen 66,50 p. Pian postin perustamisen jälkeen saatiin myös vihdoin nuo jo kauan aikaa hankkeissa olleet kestikievarit asetetuiksi, v. 1638 kaupunkeihin ja 1649 maalle, jolla tavoin vapaa kyyditseminen loppui. Näin tehtiin kaikilla aloilla ahkerasti työtä Suomen vaurastuttamiseksi, kylvettiin uuden toivorikkaan tulevaisuuden siemeniä.

Vuonna 1640 loppui Brahen virka-aika; sillä 1634 vuoden hallitussääntö ei sallinut ilman uutta määräystä läänien ja valtakunnanosien hallitusmiesten kauemmin pysyä virassansa. Hän palasi Tukholmaan, missä hän valtaneuvostolle teki tiliä toimistansa. Sen kuultuansa lausui silloin neuvoskunnan esimies Aksel Oxenstjerna nämät merkilliset sanat: "Me olemme aina kuulleet, että jos vain Suomea hyvin hallittaisiin ja kaikki saataisiin siellä hyvään kuntoon, niin että pää, kädet ja jalat soveltuisivat yhteen, niin se maa vetäisi voimassa, varallisuudessa sekä väen paljoudessa Ruotsille vertoja."

Brahe tehtiin nyt valtadrotsetiksi eli oikeusministeriksi ja holhoushallituksen jäseneksi, joissa viroissa hänellä epäilemättä oli hyvin paljon työtä. Mutta sittenkin hän otti vielä pari, kolme vuotta edelleen sangen paljon osaa Suomen maan asioihin, melkein niinkuin hän yhä olisi ollut sen kenraalikuvernöörinä. Hän kirjoitteli tiheään käskykirjeitä kaikellaisille virkamiehille Suomessa, ja he puolestaan lähettivät hänelle kertomuksia toimistansa. Eikä aikaakaan, niin lähetettiinkin hän jälleen takaisin Suomen hallitsijaksi. Hän tuli Turkuun vähää ennen juhannusta 1648, jolloin läänin maaherra ja piispa, papisto ja yliopistokunta, pormestari ja koko raati sekä neljä lippukuntaa aseellisia porvareita oli häntä Auran rannalla juhlallisesti vastaanottamassa. Tällä kertaa oli Pohjanmaakin laskettu hänen hallituspiirinsä lisäksi; mutta sen sijaan oli Käkisalmen lääni siitä eroitettu ja yhdistetty Inkeriin. Brahe alkoi nyt taas tehdä pitkiä matkoja ympäri Suomea ja työskenteli väsymättömästi maamme hyväksi. Mutta tämä hänen virka-aikansa ei ole kuitenkaan jättänyt yhtä syviä jälkiä kuin ensimäinen. Jollemme ota lukuun muutamien uusien kaupunkien ja koulujen perustamista, oli hänen toimensa nyt pikemmin vain entisten laitosten menestymisen valvomista. Osaksi oli edellisellä kerralla jo laskettu pääperustus tärkeihin ja suuriin uudistuksiin, osaksi myös Kristiina kuningattaren tuhlaukset vaikuttivat vuosi vuodelta yhä pahemman puutteen kruunun varoissa. Surkeata on melkein jokaisesta kenraalikuvernöörin kirjeestä tältä ajalta lukea valituksia, miten vaikea on pitää voimassa kaikkia Suomen laitoksia, kun niiden kustantamiseksi aiotut talot ja pitäjät lahjoiteltiin aatelisherroille.

Tällä ajalla oli Brahe Turussa läsnä suuressa riemujuhlassa, jota tuomiokirkossa vietettiin suurilla menoilla kolmekymmenvuotisen sodan loppumisen johdosta. Olipa tosiaan syytäkin riemuita rauhasta, kun valtakunta nyt viimein satavuotisten melkein lakkaamattomien sotien jälkeen (vuodesta 1555) kerran sai huoahtaa. Mutta myös surullista juhlaa oli hänen pakko täällä viettää. Hänen rakas puolisonsa, joka noilla vaivalloisilla matkoillakin oli enimmiten seurannut hänen mukanaan, kuoli Turussa v. 1650. Hautajaiset tietysti olivat komeat; juhlavärssyjen parissa oli myös suomalaisia, jotka eräs kreivin suomalainen suosikki Eerikki Justander oli sepittänyt.

Samana vuonna tuli kruunun sotalaiva noutamaan Brahea Tukholmaan Kristiinan kruunaukseen, jossa hän yhdessä arkipiispan kanssa laski kruunun kuningattaren päähän. Sen jälkeen hän palasi Suomeen Pohjanlahden ympäri; mutta syksyllä 1651 hän läksi jälleen takaisin Ruotsiin, eikä enää sitten käynyt meidän maassamme. Osaksi tyhjyys vainajan jälkeen täällä pahemmin tuntui; osaksi Brahe ei joutanut olla poissa muista viroistansa. V. 1654 lakkautettiin sitä paitsi kruunun varojen rappiotilan tähden kenraalikuvernöörinvirka.

Drotsetina oli kuitenkin Brahella yhä edelleen Suomenkin oikeusasiain ylimäinen hoito. Vielä lähemmin kiinnitti häntä meidän maahan hänelle jo v. 1646 uskottu Turun yliopiston kanslerin virka. Tässä hän elämänsä loppuun saakka osoitti hellintä huolta ja tarkinta valppautta, auttaen Auran akatemiaa mahtavalla puoltosanallaan, jos sen hyväksi oli kruununvaroja tarpeen, nuhdellen keskenään riitaisia professoreita ja käskien heitä yhteisen yliopistonsa kunnian tähden sovintoon, suojellen niitä opettajia tai oppilaita, jotka turhien syitten tähden joutuivat vainonalaisiksi, sekä kehoitellen kaikellaisten tieteellisten teosten valmistamista ja painattamista. Vaan kaikkia noita ulkonaisia siteitä vahvempi oli ja sinä pysyi kuitenkin Brahen harras rakkaus meidän maahamme ja meidän kansaamme. Ne olivat hänellä aina mielessä, aina kielellä. Usein kuultiin hänen niin hyvin Ruotsin herroille kuin myös ulkomaalaisille ylistäen puhuvan niistä. V. 1654 esim. hän Whitelockelle, joka Englannin protektorin, Cromwellin, lähettiläänä kävi Tukholmassa, kehui Suomenmaan suuruutta, jonka hän sanoi vetävän vertoja Ranskalle, ja sen viljan sekä kaikellaisten muiden kauppatavaroiden rikkautta. Kansaa siinä tosin ei ollut niin paljon kuin Ranskassa, mutta kuitenkin runsaasti.

Sopisipa melkein sanoa, että hän täällä oli ikäänkuin suomalaistunut, tullut "suomikiihkoiseksi". Hän ei huolehtinut näet vain suomalaisten ulkonaisesta vaurastumisesta ja sivistymisestä yleensä, vaan hän harrasti myös erityisesti meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensi kirjeessään valtionholhoojille, jossa hän otti yliopiston sekä koulujen perustamisen puheeksi, esitti hän pääsyynä sen, että ainoastaan tällä keinolla "voidaan itse tästä kansasta nostattaa hengellisiin sekä muihin virkoihin kelvollisia miehiä". Käytännössäkin hän sitten, milloin vain oli mahdollista, koki saada virkoihin maan omia lapsia tai ainakin maahan jo tutustuneita. Miten hän siinä kohdin menetteli yliopistovirkojen suhteen, saamme toisessa luvussa nähdä; mainittakoon tässä nyt pari esimerkkiä toiselta alalta. V. 1642 hän moitti sitä, että ruotsalainen mies oli tullut lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, ja käski vaihtaa hänet sellaiseen, joka osaisi kieltä ja tuntisi tavat. Samana vuonna hän myös muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa pitämään silmällä sitä, että viransaaja osaisi molempia kieliä. Suuresti hän niinikään harrasti suomenkielen viljelystä, tutkimista sekä käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varojen hankkimisessa raamatun suomennosta varten hänellä oli paljon ansiota. Rothovius, kiittäessään häntä siitä, kirjoitti: "Me näemme tästä taas suureksi iloksemme, miten te, kreivillinen armo, aina pidätte huolta tämän kansan edusta." Mainittu jo on, että sota-artikkelien suomentaja Speitz sai Brahelta kehoituksen julkaista teostansa. Myöhemmin asetusten suomentajaksi määrätty Justander oli kreivin erinomaisessa suosiossa, jonka johdosta voi olettaa, että koko virka oli Brahen hankkima. Eskeli Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niinikään sanoo sepittäneensä sen kirjan hänen kehoituksestaan; "sillä te, kreivillinen armo", lisää hän, "pidätte aina huolta siitä, että yhteinen etu edistyisi, alamaiset tulisivat onnellisiksi ja tämän maan kieli mainioksi". -- Samaa mieltä osoitti Brahe vielä v. 1666. Piispa Gezelius oli kirjoittanut hänelle ja arvellut tarpeelliseksi saada Turun yliopistoon jonkun saksalaisen professoriksi, joka varsinaisen tieteensä ohella voisi kieltänsä opettaa. Sillä nuoret aateliset ylioppilaat olisivat olleet hyvin halukkaita saksaa oppimaan, ja niille papeille, jotka suomalaisten rykmenttien kanssa majailivat Viron- ja Liivinmaalla, oli se vallan välttämätöntä. Brahe suostui siihen, mutta kuitenkin muistutti, ettei virkojen antamisella ulkomaalaisille olisi ylimalkaan hyvä masentaa maan omien lasten mieltä, jotka siinä tapauksessa saattaisivat kokonaan luopua tieteellisistä harjoituksista, koska heillä ei kuitenkaan ollut niistä toivoa. Eikä hän myöskään sanonut pitävänsä saksankielen perinpohjaista taitoa Suomessa niin tuiki tarpeellisena; päinvastoin olisi paljoa parempi, jos piispa voisi saada Suomessa asuvat saksalaiset ja ruotsalaiset suomea oppimaan, "jolla on sangen miellyttävä elegantia dictionum (puheenparsien sievyys)", ja muukalaisten taivuttaminen siihen olisi "meidän maakunnillemme kunniaksi". -- Paria vuotta myöhemmin, v. 1669, hän samaten valtaneuvoskunnassa lausui sen mielipiteen, "ettei olisi hyödytöntä, vaikka meidän nuori kuninkaamme myös saisi oppia suomenkieltä".

Asiain näin ollen ei ole ihme, että Brahe Suomessa oli rakastettu. Täydellä syyllä saattoi hän muistikirjassaan kehua: "Minä olin Suomeen ja Suomi minuun mieltynyt." Kansa nimitti häntä yleisesti _Maan Isäksi_. Ja onpa muisto tästä rakkaudesta säilynyt aina meidän aikoihimme asti tuossa tavanmukaisessa ruotsalaisessa sananparressa: "han har kommit i grefvens tid (hän on tullut kreivin aikaan)", jolla tarkoitetaan, että on tullut otolliseen aikaan. Samoin ei ollut suinkaan laita muitten ruotsalaisten herrojen, jotka sen vuosisadan alkupuoliskolla saivat Suomessa korkeita virkoja. Muistakaamme, miten Bjelke ja Rothovius valittivat olevansa vihatut. Samoin teki myöskin Bjelken edellinen kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjerna jokaisessa kirjeessään Aksel Oxenstjernalle; samoin Brahen aikana Turun maaherra Falkenberg, joka, kun hän viimein muutettiin Ruotsiin takaisin, kiitti kreiviä siitä ikäänkuin suuresta armosta. Syynä epäilemättä oli se, että he aina pysyivät vieraina meidän kansallemme. He olivat kaikki kunnon miehiä, he tarkoittivat maan etua, mutta tyrkyttivät parannuksiansa väkisin, lausuen julki ylenkatseensa suomalaisia kohtaan. Bjelken ja Rothoviuksen lauseet ovat meille jo ennestään tutut. Falkenberg kirjoitti kerran: "Jumala tiesi, miten tämän paksunahkaisen kansan saisi kuuliaiseksi; he eivät tottele toruja eikä vankeutta". Bjelken jälkeinen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstjerna taas puhui halveksimalla "näiden barbarien (suomalaisten) mielipiteistä". Brahe menetteli ihan toisin. Hän ei suinkaan ollut näkemättä Suomen kansan silloisia monia ja pahoja vikoja; hän ei myöskään salannut niitä, vaan puhui niistä suoraan. Mutta hän teki sen isällisellä hellyydellä. Hän oli käsittänyt suomalaisten luonteen, joka ylpeää jyrkkyyttä vastaan on itsepäinen, jörömäinen, jäykkä, mutta lempeydelle heti on altis. Mikä sitten sen ihmeen oli vaikuttanut, että Brahe paremmin kuin muut käsitti meidän mielemme? Olisiko syy ollut yksistään hänen omassa jalossa, ylevässä sydämessään? Kukaties voisi osittain toinenkin selitys olla mahdollinen. Hän oli, niinkuin tiedämme, useat vuodet sotinut Kustaa Aadolfin rinnalla. Hänellä oli siellä ollut tilaisuutta kuulla urhoollisuuden ja uskollisuuden teräksen kalsketta Suomen miesten sydämestä töykeän, ruosteisen ulkokuoren alta. Eiköhän vain Brahen parempi käsitys, hänen kunnioituksensa, hänen rakkautensa liene voittosaalis, jonka hakkapeliitat olivat isänmaallensa voittaneet Puolan ja Saksan verisillä kentillä?

9. Pietari Brahe.

Pietari Brahe kuului Ruotsissa vanhastaan arvossa pidettyyn ja opistansakin tunnettuun ylimyssukuun. Ennen jo näissä kertomuksissa mainittu oppinut Pietari Brahe vanhempi 16:nnen vuosisadan loppupuolella oli hänen isoisänsä, Brahe oli syntynyt Rydboholmin kartanossa helmik. 18 p. 1602. Hänet kasvatettiin kotona, jossa vanhemmat häntä ohjasivat jumalisuuteen sekä hyviin tapoihin, ja yksityinen opettaja neuvoi tietä tarpeellisiin tieteisiin. Kaarle IX, samoinkuin hänen puolisonsakin, piti paljon tästä vilkkaasta pojasta, jonka he usein antoivat leikitellä omien lastensa kanssa ja olla läsnä kaikissa hovin juhlallisuuksissa. V. 1618 läksi Brahe kotiopettajansa johdolla Köpenhaminan kautta Saksaan opintojansa jatkamaan. Giessenin yliopistossa hän vietti kolmatta vuotta, muun muassa harjoitellen "ranskan ja heprean kieltä, miekkailua sekä tanssia". Sitten hän jatkoi matkaansa, viipyen lyhyemmän aikaa Münchenissä, Strassburgissa, Parisissa ja kiersi Englannin sekä Alankomaitten kautta kotiin. Saksan pienet ruhtinaat useissa paikoissa osoittivat nuorelle ruotsalaiselle kohteliaisuutta. Giessenissä hänet käskettiin Hessin maakreivin pöytään, samoin Reinin seudulla pfaltzkreivin luokse; kävipä hän Englannissakin Jaakko kuninkaan luona vieraisilla. Näin liittyi oppiin hienompi hovimiehen käytös, ja tuttavuus hallitsijain sekä korkeain valtiomiesten kanssa laajensi näköalaa. Kotona välillä oltuaan hän läksi uudestaan ulkomaille, käyden tällä kertaa paitsi Saksassa, myös Sveitsissä ja Italiassa -- kuuluisissa Bolognan ja Padovan yliopistoissa.

Sieltä palattuansa hän sai kuninkaan kamariherrana (ajutanttina), niinkuin edellisessä kertomuksessa jo mainittiin, ottaa osaa Preussin sekä Saksan sotaan. V. 1628 hän tuli Smoolannin ratsurykmentin everstiksi; seuraavana vuonna hän määrättiin valtaneuvokseksi sekä Taalain ja Vestmanlannin laamanniksi.

V. 1631 kotiin lähetettynä vaati Brahe valtaneuvoskunnassa itselleen sijaa yläpuolella vanhimpiakin virkaveljiänsä, lähinnä valtionholhoojia; hänellä näet oli monien hyvien avujensa rinnalla se paha vika, että hän oli kovin arka kreivinarvostaan. Hänen vaatimuksensa kuitenkin herätti suurta tyytymättömyyttä, eikä kuningaskaan siihen suostunut. Samoin myös Brahe, kuninkaan kuoleman jälkeen, oli liian ylpeä ottaaksensa vain neuvoksena osaa Svean hovioikeuden istuntoihin, koska hänelle ei oltu suotu valtadrotsetinvirkaa, johon kuului hovioikeuden esimiehyys. "Kreivin ja vapaaherranarvot", sanoi hän, "ovat siksi perustetut, etteivät kaikki olisi tasa-arvoisia, niinkuin siansorkat." Paitsi tätä heikkoutta hän mielellään kuunteli koreita kiitospuheita itsestään ja otti vastaan julkisia kunnianosoituksia.

Hänen eripuraisuudestansa Aksel Oxenstjernan kanssa on jo ollut puhetta. Heidän välillänsä oli alinomaa riitaa neuvoskunnassa. Aiheena oli tavallisesti se, että kansleri tahtoi sovittaa aatelin silloiset liiat etuoikeudet yhteen isänmaan sekä muiden säätyjen hyödyn kanssa, mutta Brahe oli kiivaimpia siinä puolueessa, joka vaati aatelille kaiken vallan ja aivan rajattomia etuuksia. Brahe esim. tahtoi aatelisten henkiveron poistettavaksi. "Se on orjuuden kaltaista", sanoi hän, "pantakoon ennemmin sen sijaan vero aatelin hevosille." Saman mielipiteen hän toi esiin kaikissa veroitusasioissa. Oxenstjerna sanoi: "Tässä te vaan pidätte aatelin edun puolta, ei kukaan puolusta kruunun eikä muitten säätyjen oikeutta; se on vasten kaikkia järjellisiä valtiollisia periaatteita." -- "Siinä on kyllin valtiollista periaatetta", vastasi Brahe, "että aatelin tulee olla vapaa kaikesta yhteiskunnallisesta kuormasta." Myöskin hän arveli hyödylliseksi, että kaikki maaomaisuus tulisi aatelin käsiin; aatelin piti olla välittömästi, talonpoikien ainoastaan välillisesti, s.o. aatelin lampuoteina, kruunun alamaisia. Niin kiivaasti hän piti kiinni kaikista etuuksistaan, että hän kerta myöhemmin, kun kreivin tuomio-oikeuden vahingollisuus tuli puheeksi, suutuksissaan sanoi: "Ennen minä jättäisin maatilukseni ja koko maan, kuin siitä oikeudesta luopuisin."

Tämä liika ylpeys, joka hänelle ensi alussa Ruotsissa tuotti monta vihamiestä, ei tullut kuitenkaan suuressa määrin Suomessa esille. Hän oli täällä ylimäisenä miehenä ja kaikki laajan maan asukkaat osoittivat hänelle, niinkuin hallitsijalleen, kunniaa; siinä oli kyllin tyydytystä suurellekin kunnianhalulle. Toiselta puolen ilmenivät täällä runsain määrin Brahen ylimysylpeyden ohella hänen jalot ominaisuutensa, jotka niinikään ovat ylimyssäädylle ominaiset. Hän oli ylevämielinen, omaa aikakauttansa paljoa valistuneempi, armelias, oikeutta harrastava alempia kohtaan ja antelias. Vielä lisäksi mainitaan hänestä, että hän oli "rehellinen vanhanajan ruotsalainen", taipumaton uusiin tapoihin, tarkka taloudessaan, olematta silti itara, totisesti jumalinen, eikä puhunut pahaa kenestäkään poissaolevasta. Töissänsä ja toimissansa hän oli väsymättömän ahkera. Hänen oppinsa oli laaja ja syvä kaikellaisissa tieteissä; erittäinkin oli Ruotsin historia hänen mieliaineitansa.

Brahen ja kanslerin huono väli ilmeni vielä silloinkin, kun Brahe ensi kertaa palasi Suomesta. Oxenstjerna ei silloin lausunut ainoatakaan kiitossanaa Brahen ansiollisesta hallituksesta. Juuri saman eripuraisuuden tähden oli tämä toiselta puolen Kristiina kuningattarelle sitä suotuisampi. Mutta tämä suosio ei kestänyt kovin kauan. Brahe ei tahtonut ottaa osaa nuoren kuningattaren ylellisiin, tuhlaavaisiin huvitteluihin. Hän puhui myös monasti tapansa mukaan suunsa puhtaaksi, moittien tätä sekä muuta moitteenalaista kuningattaren käytöksessä. Sen sijaan lähenivät nyt kreivi Brahe ja Aksel Oxenstjerna toisiansa. He olivat viimeinkin oppineet tuntemaan toinen toisensa kelvollisuuden. Tästä suuttuneena lähetti Kristiina Brahen taas "kunnialliseen maanpakolaisuuteen", määräten toistamiseen hänet Suomenmaan kenraalikuvernööriksi. Pian taipui kuitenkin kuningattaren vaihteleva mieli jälleen hänen puolellensa, ja Brahe sai sangen suuria kunnianosoituksia sekä lahjoja.

Kaarle X:nen aikana oli Brahe myöskin suuressa suosiossa, ja kuninkaan kuoltua sai hän jälleen paikan holhoushallituksessa.[26] Hän kuoli viimein v. 1680, viimeiseen saakka kunnioitettuna ja rakastettuna, juuri parhaaseen aikaan, niin ettei hänen tarvinnut nähdä Ruotsin aatelin mahtavuuden ja rikkauden, joita hän niin hartaasti oli harrastanut, yhtäkkiä romahtavan raunioksi.

10. Samuli Cröell.

Kreivi Brahen parannustoimet eivät tietysti olleet voineet kerrassaan poistaa kaikkia vanhoja, juurtuneita pahoja tapoja. Erittäin maamme itäisissä osissa pysyivät vielä virkamiesten vääryydet ja sortamiset suuressa voimassa. Niiden ilmisaamiseksi lähetti valtiovarain toimituskunta eli "kamari" Tukholmassa tuon tuostakin eri lääneihin viskaaleja, joiden piti tutkia, mitä petoksia kruunua ja alamaisia vastaan voudit olivat tehneet, ja saattaa syylliset rangaistuksen alaisiksi. Näistä viskaaleista tuli varsinkin eräs kuuluisaksi rohkeutensa ja surkean kohtalonsa kautta.

_Samuli Cröell_, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin sekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet siihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin ja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi hän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla Rosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli. Kohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä viskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä miestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä. Hän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä rekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi otettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun palvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin, niin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n talarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä Viipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. -- Cröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän väitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun hän tahtoi sijaan toista viskaalia, "joka ei niin tyystin ja tarkoin kaikkia silmäisi", -- niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän puolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta. Täällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai antavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää navetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia talkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa. Samoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja, joista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä kaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät koskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä kirjaan pane, niin hän vastaa: "Eipähän ole ollut niin ennenkään tapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin." Lopulla ei Cröell itse maaherraakaan säästänyt. "Näitä petoksia", sanoi hän, "tukee se, jonka ylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset täällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he saavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat itselleen suosiota."

Rahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun jälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita syytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden tutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi -- mikä sitten siihen lieneekin ollut syynä -- ja asia raukesi sikseen. Sen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan lääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt ja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin läänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot siellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on "koura ja käsivarsi enimmin koukussa", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole varaa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.

Tämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa suosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti maaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen. Tämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä, joka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa laitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä epäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe kirjoittanut, niin "pistäkää hänet muurin alle". Kuitenkin Cröell pääsi heti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe oli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä oli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä oikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, "muurin alta" irti päästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden nojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen voudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa maaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille 150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut kanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650 virkansa.

Sitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle; hän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja. Täällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin noudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai arvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin tiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia ja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan luottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt. Hän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin kihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi päätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen ja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra Mörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli -- käyttääksemme Mörnerin lausetta "niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija". Läänin kaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille hirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat semmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet lähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell kohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä kirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.

Luonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin verivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä syyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi maaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta viemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon. Muutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi kuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne hän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. "Olenpa", sanoi hän, "käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan en missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä. Veronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri, etteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet talonpoikia ja kruunun alamaisia." Siitä hän uhkasi rangaistusta itse maaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. -- Metstake vastaukseksi panetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin varpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko vuorokauden ajan.

Cröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä tutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä kanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin vihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä "päävalehtelija", "maanvalehtelija" ynnä muilla. "Hän olisi ansainnut kahdenkertaisen hirttämisen", kirjoitti hän kreivi Brahelle, "ja että se kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias Jumala!"

Nyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen kertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. "Lainlukija ja lautakunta", sanoi hän, "aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan, ottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen jälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja siihen väsyy ja sen jättää". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun hän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä käräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti hän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka merkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä; tällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen taarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90 ruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta. Kaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen, niin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin että jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000 loismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari vuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään, pistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule niistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön ajaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä veroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri, maaherra sekä voudit saavat kukin osansa. "He tahtovat", lopetti viskaali, "Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa, missä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa maanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja rehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu."

Kreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon perää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä selittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut käytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan tarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä se määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi valita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa joka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti hovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi "loruja ja valheita". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän tutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla kansaa oli rasitettu.

Samassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että hän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat olivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner vastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan kaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän arveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu jonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun suosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa "kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa", jonka tähden hän otti sen häneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista, kiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan ilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä, niin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. "Minun laitani", kirjoitti hän Brahelle, "on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa meressä ja jonka pään yli vesi nousee." Hän rukoili Brahea estämään "tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan perkeleestä". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651, luultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois kenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi. Seuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään eroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari vuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock ja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät kuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri, niin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta pahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille, jotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet, todistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla käyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista "Käkisalmen nurkkakuninkaista" ja "hirttämättömistä kruununvarkaista". Jos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä "yhtä paljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai koiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta". Virkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä petturiliittona, pitäen yhtä "niinkuin herneenvarret". Ei ole maassa mitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat "täältä maanpakolaisuuteen ajetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin Kaspian meren rantaan".

Tähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta 1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän sitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. -- Tässä vankeudessa häntä kohdeltiin -- niin ainakin hän itse valittaa -- "melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia". Miten lieneekin ollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään ollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla sapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei hänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka erikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen tuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa nojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos mahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan viskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. "Sillä Cröell", sanoi hän, "ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita tai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä, miten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa virkaansa." Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin helmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä miehenä tiloillaan Viipurin läänissä.

Kuinka paljon näissä ristiriitaisissa väitteissä ja syytöksissä on totta? Oliko Cröell, niinkuin hänen vihamiehensä sanoivat, kunnoton koira, joka vain häntä korkeammille kiusaksi keksi perättömiä valheita? Vai oliko hän jalo isänmaan ystävä, totuuden marttyyri? Hänen luotettavuuttansa tietysti suuresti vähentää hänen petollinen sotamiesottonsa, jonka vuoksi hän menetti ensimäisen virkansa. Hänen syytöstensä todellisuutta, ainakin Viipurin läänin kohdalta, saattaa epäilyksen alaiseksi se seikka, että Brahe ensimäisenä hallitusaikanaan juuri kehui sen läänin vouteja ainoiksi kelvollisiksi koko maassa. Häntä vastaan puhuu vihdoin vielä kahden niin jalon, oikeutta harrastavan miehen, kuin Brahen ja Hornin, vihamielisyys. Mutta toiset seikat taas painavat vaa'an alas hänen puolelleen. Aikakauden yleinen turmelus oli semmoinen, että sama mies, jolle isänmaallinen henki ja ylimalkainen totuuden harrastus oli ominaista, saattoi joskus heikkoudesta tehdä itsensä syypääksi epärehellisyyteen -- samoinhan oli myös ollut lainsuomentajan Speitzin laita. Toiseksi oli Brahen kehumisen ja Cröellin moitteen välillä kulunut kymmenen vuotta, jolla ajalla toiset maaherrat olivat olleet haltijoina. Brahen vihamielisyyteen mahtoi myös osaksi ainakin olla syynä se, että kreivi, joka oli aatelisetujen ja aatelisarvon suhteen niin ylen arka, ei voinut olla inhoamatta sitä, että mokoma halpasukuinen mies uskalsi hyökätä aatelissukuisten, korkeavirkaisten herrojen kimppuun. Sitä paitsi käy Cröellin vapautuksesta Savonlinnasta ja maaherra Jordanin virkaerosta ilmi, että Brahe sittenkin oli mieltään muuttanut. Mitä viimein Käkisalmen lääniin tulee, oli jo ennen Cröelliä myös Henrik Fleming viskaalina, kenraalikuvernööri Mörnerin suureksi harmiksi, "haukkunut kaikkia virkamiehiä varkaiksi ja konniksi ja yllyttänyt kansaa syyttä valituksiin". Samoin Horn sitten, kenraalikuvernööriksi tultuaan, todisti: "Laki ja oikeus ovat täällä ihan unohduksiin joutuneet, johon suurimpana syynä on se, että maaherra on pitänyt enemmän silmällä suurten herrojen suosiota, joille koko tämä lääni on lahjoitettu, kuin kohtuullista kruunun etua". Maaherrat Jordan ja Metstake olivat kolmekymmenvuotisessa sodassa olleet urhoollisia sotureita; mutta tämä sota oli huono koulu lainkuuliaisuuteen ja talonpojan omaisuuden pyhänäpitämiseen. Kenraalikuvernööri Mörner puolestaan, niinkuin hänen omista kirjeistään näkyy, ei voinut ollenkaan kärsiä viskaaleja ja katsoi siis Cröelliäkin alusta alkaen karsain silmin. Viimeinkin se seikka, että Cröelliä itseään sekä hänen kirjeenviejäänsä kohdeltiin laittoman väkivaltaisesti, kun häneltä ryöstettiin valtakirjat ja hänet viskattiin vankeuteen, on selvänä todistuksena lain voimattomuudesta niillä seuduilla. Enimmäksi osaksi mahtoi siis onnettoman viskaalin kertomus olla täyttä totta, hänen toimensa oikeutetut, vaikka tosin toiselta puolen sivistyksen puute teki sen, että hän suoritti tehtävänsä loukkaavan röyhkeästi ja kostonhimon kiihdyttämällä ylen suurella kiivaudella.

Cröell oli syntynyt Viipurissa 1600 vuoden paikoilla. Hänen isänsä oli siellä pormestarina; hänen äitinsä oli piispa Juustenin tytär. Suku näyttää kuuluneen Viipurissa suomalaiseen puolueeseen, joka, niinkuin vasta saamme nähdä, kiisteli vallasta kaupungin ruotsalaisten ja saksalaisten porvarien kanssa.

11. Kajaanin vapaaherrakunta.

V. 1645 oli Kristiina kuningatar lisännyt Brahen omistaman Visingsborgin kreivikunnan Ruotsissa 143:lla talolla neljästä läheisestä pitäjästä. Sittenkin hän arveli, koska hänen suosionsa v. 1650 jälleen oli kääntynyt Suomen kenraalikuvernöörin puoleen, että Brahe-suvulle ennemnuinoin oli muka vääryyttä tapahtunut. Se oli näet suorastaan tullut koroitetuksi kreivinarvoon; sillä olivat siis vapaaherran-arvo sekä lääni jääneet saamatta. Tämän vahingon korvaamiseksi lahjoitti hän nyt v. 1650 Pietari Brahelle _Kajaanin vapaaherrakunnan_, nimittäin Kajaanin linnan lääneineen (nyk. Paltamon, Sotkamon, Kuhmoniemen, Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjät kappeleineen) sekä Kuopion ja Iisalmen pitäjät Savossa (nyk. Iisalmen, Nilsiän, Pielaveden, Keiteleen, Karttulan, Kuopion ja Tuusniemen pitäjät kappeleineen), yhteensä 805 taloa. Kuopion pitäjässä oli tosin noin 30 taloa toiselle herralle läänitettynä; mutta niiden lunastamiseksi suotiin uudelle vapaaherralle saman verran taloja Pieksämäellä. Seuraavana vuonna Brahe lisäksi osti kruunulta koko Salosten pitäjän Pohjanmaalla, ja v. 1653 sotakomisarius Cronstjernalta Pielisen pitäjän (nyk. Pielisen, Nurmeksen sekä Juu'an), Sitä paitsi oli hänellä vielä _Brahe linnanlääni_ Etelä-Savossa (nyk. Ristiinan pitäjä), 500 manttaalia, sekä pienempiä maatiluksia Paraisten ja Marttilan pitäjissä Turun seudulla, 142 manttaalia.

Vuotuista tuloa kaikista alusmaistaan Suomessa oli Brahella v. 1656 tehdyn arvion mukaan melkein 25,000 hopeariksiä, s.o. noin 98,000 nykyistä markkaa.[27] Ne olisivat epäilemättä voineet nousta vielä monta vertaa suuremmiksi, jos Brahe useitten muitten sen ajan herrojen tapaan olisi ruvennut armottomasti rasittamaan talonpoikiansa. Mutta siksi oli hänen sydämensä liian oikeuttarakastava, liian lempeä, liian jalo. Hän kysyi tosin sekä Kajaanin läänin että Pielisen pitäjän asukkailta, eikö heidän kannattaisi maksaa hänelle vähän suurempaa veroa kuin kruunulle; sillä he olivat, uudistalolaisina muka, yhä vielä päässeet paljoa huokeammalla kuin muu Suomi. Mutta kun he osoittivat vastahakoisuutta, ei asiasta tullut sen enempää puhetta. Päinvastoin kulutti Brahe sitten tuloistansa melkoisia summia näille alustalaisille hyödyllisiin yhteisiin laitoksiin. Myös varoitti hän ankarasti voutejansa, etteivät he saisi tehdä mitään vääryyttä, ja käräjillä tiedusteltiin aina tarkasti, eikö ollut kansalla kanteita heitä vastaan. Ihme kyllä uskalsivat nuo ahneet lurjukset kuitenkin välistä ruveta sortamaan, niinkuin muutamat meille säilyneet valituskirjat todistavat. Erittäinkin oli heille isännän vaihto hyvänä tilaisuutena riistää kansalta kahdetkin verot samalta vuodelta. Luultavasti oli jotain semmoista tapahtunut Pielisessä, silloin kun Brahe oli sen ostanut. Talonpojat siellä osoittivat ensin uudelle herralleen vastahakoisuutta, jota eräs sinne tullut paltamolainen vielä enensi sillä juorupuheella, että Brahella ei ollut siellä enää mitään käskemistä, koska muka koko vapaaherrakunta oli häneltä jälleen poisotettu. Se osoittaa, että kajaanilaiset katselivat myöskin karsain silmin ja epäluulolla uutta tilaansa.

Tämä heidän pelkonsa oli kuitenkin, niinkuin jo olemme nähneet, aivan perätön. Päinvastoin tuli nyt täällä Brahen toimesta parempi järjestys aikaan ja alkoi edistys niin hyvin varallisuuden kuin hengenkin suhteen. Kajaanin vapaaherra ei koskaan koettanut riistää lääniinsä kuuluvilta talonpojilta omistusoikeutta heidän tiloihinsa, niinkuin monikin muu herra teki. Päinvastoin hän piti huolta siitä, että he saivat laillisia kiinnekirjoja maihinsa. Kalavesiä ja metsää, jotka siihen asti olivat olleet yhteisiä ja siis hankalia käyttää, ruvettiin nyt jakamaan. Kovinkin tiheitten katovuosien varalle laitettiin Kajaanin linnaan viljamakasiini. Kauppaliikkeen helpoitukseksi perustettiin kaksi uutta kaupunkia, nimittäin _Kajaani_ samannimisen linnan viereen, ja _Brahea_ Lieksanjoen suuhun Pieliseen. Kolmas oli ennestään Salosten pitäjässä; sen oli Brahe jo kenraalikuvernöörinä perustanut ja muutti nyt vain sen nimen _Brahestadiksi_ (Raaheksi). Olipa neljäskin kaupunki vielä aiottu Kuopionniemelle, vapaaherrakunnan savonpuolisen osan keskustaksi; mutta se tuuma jäi sitten kuitenkin paljoa myöhemmän ajan toimeenpantavaksi.

Uusille kaupungeilleen soi Brahe anteliaalla kädellä etuoikeuksia. Kajaanissa olivat porvarit vapaat kaikista veroista vapaaherralleen. Tämä päinvastoin omalla kustannuksellaan rakensi heille komean kirkon ja ylläpiti heille koulun. Myöskin hän lahjoitti kaupungille läheisen maatilan palkanavuksi pormestarille sekä raatimiehille. Brahean suhteen oli hän hiukan vähemmän antelias. Senkin asukkaat kyllä saivat veronvapauden ja koulu heille perustettiin; mutta kirkkoja käskettiin heidän itsensä rakentaa, toisen luterilaisia, toisen kreikanuskoisia varten, joita viimeksimainittujakin silloin oli paljon Pielisessä.

Viimein on vielä mainittava Brahen huolenpito maan suojeluksesta. Kajaanin asukkaat olivat ennen ajoittain olleet vapaat sotamiehenotosta sillä välipuheella, että sota-aikoina joka mies nousisi rajan puolustukseen; ajoittain taas oli heiltä yritetty ottaa rekryyttejä, jolloin he kuitenkin aina miehissä karkasivat Venäjän puolelle. Nyt teki Brahe sellaisen sovinnon hallituksen kanssa, että hän pitäisi 30 rakuunaa valtakunnan armeijassa, jolla ehdolla vapaaherrakunnan asukkaat rauhanaikana olisivat vapaat sotapalveluksesta. Mutta vihollisen rynnätessä maahan oli jokainen terve mies 15:stä 60:een ikävuoteensa velvollinen "kruunun joutsena" aseihin tarttumaan. Sitä varten piti jokaisella olla teräsjousi, pienempi käsijousi, keihäs sekä sukset varalta. Tätä nostoväkeä, jota Kajaanin läänissä oli noin 600 miestä, harjoitettiin käräjien aikana, ja sen lisäksi kolme päivää juhannuksen seuduissa. Päällikkönä oli yksi yhteinen rajakapteeni ja hänen allansa pitäjänluutnantteja. Näin oli yleinen asevelvollisuus, tuo nykyajan sotalaitoksen periaate, jo siihen aikaan pantu toimeen Suomen syrjäisimmillä rajaseuduilla.[28]

Kajaanin linna oli tullut perustetuksi jo Kaarle IX:nnen aikana, v. 1605, turvaksi Vienan karjalaisten ja venäläisten ryöstöretkiä vastaan. Mutta vasta nyt v. 1666 valmistui se viimein täyteen kuntoon Brahen kustannuksella. Komentajana asui siinä "hoppmanni" eli päällikkö, jolla oli käskynalaisenaan useampia alhaisempia virkamiehiä ja palvelijoita, sekä 20 sotamiestä, kaikki vapaaherran palkoissa.

Pian sen jälkeen kun se oli järjestetty, sai tämä Brahen suojeluslaitos näyttää kuntoansa. Kaarle X:nnen Kustaan aikana, niinkuin vasta tulee kerrottavaksi, kävivät taas venäläiset Suomen kimppuun ja Kajaaninkin seuduille ilmestyi melkoinen vihollisjoukko. Mutta linna oli Brahen kustannuksella tullut vahvasti varustetuksi, kreivin soturit karkoittivat nostoväen avulla vihollisen pahasti teloitettuna ja saivat saaliikseen muun muassa kaksi lippua, jotka he urhoutensa merkiksi lähettivät Ruotsin kuninkaalle. Vapaaherrakunnan eteläosissa ei näytä silloin käyneen muita kuin talonpoikaisia sissijoukkoja Venäjän-Karjalasta, jotka kuitenkin sen johdosta tulivat vaarallisemmiksi, kun heidän uskolaisensa Suomen-Karjalassa liittyivät heihin. Mutta sielläkin teki nostoväki heidän yrityksensä tyhjäksi. Brahean luona oli suurempi kahakka, jolloin koko kaupunki paloi poroksi.[29] Kuopion talonpoikien johtajana mainitaan Paavo Lyytikäistä, joka korpraalina oli sotinut Saksanmaalla ja oli siis sota-asioihin enemmän harjaantunut.

Paljon olivat muuten nuo Pohjan perät muusta Suomesta jäljellä, niin hyvin maanviljelyksen kuin myös kansan sivistyksen suhteen. Kajaanin kulmasta tiedetään, että se tähän aikaan vielä oli enimmäksi osaksi erämaana. Maata viljeltiin vielä tuiki vähän, enimmältään vain vähän ohraa kaskimaissa. Paraana elatuskeinona oli metsästys ja kalastus. Suksilla hiihtäen, pitkä keihäs sauvana, saavuttivat ja tappoivat kajaanilaiset vuosittain paljon karhuja, susia, kettuja sekä peuroja. -- Taikausko oli vieläkin yleisempi kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa: paikoittain oli jonkunlaisia epäjumalanpalveluksenkin jäännöksiä jäljellä. Kuopion pitäjässä seisoi vielä monen talon vieressä pyhä puu, jonka juurelle uhreja vietiin vanhoina pyhäpäivinä. Ankaran kirkkoherra Fabritiuksen (1649-66) kerrotaan tehneen parastansa niiden hävittämiseksi; mutta ei kukaan turmion pelosta tohtinut totella hänen käskyjänsä eikä iskeä kirvettänsä tämmöiseen puuhun. Viimein kuitenkin sai hän lukkarikseen yllä jo mainitun urhean Paavo Lyytikäisen, ja hän rupesi nyt täälläkin "hakkaamaan päälle", niinkuin ennen Lützenin kentällä. Samoja seikkoja valaisevat myös pöytäkirjat Paltamon rovastin Cajanuksen, koko vapaaherrakunnan ylimäisen kirkonpaimenen, tutkinnosta v. 1670 ja seuraavina vuosina. Kansa oli silloin aivan taitamaton kristinopissa, johon kirkkojen harvuus taisi olla suurena syynä. Lapsia ei tuotu ristittäviksi, ennenkuin ne olivat jo suuret. Aikaihmisetkin kävivät vallan harvoin kirkossa, ja silloinkin usein humalapäissään melusivat. Kuopion pitäjässä oli kolme talonisäntää, jotka eivät vielä eläissään olleet kirkonkynnyksen yli astuneet eivätkä Herran ehtoollisella käyneet. Vanhat, pakananuskon sekaiset juhlamenot olivat vielä täydessä voimassa niin Kuopiossa kuin myös Iisalmessa ja Pielisessä -- Olovin ja Köyrin lampaansyönnit, Katriinan lahjat, Tapanin maljat ja Ukon vakat. Kun Cajanus kielsi semmoiset menot, ihmetteli kansa suuresti, arvellen: eihän papeilla ennen ole ollut mitään niitä vastaan, vaan ovat itsekin tulleet juhlajoukkoon!

Ylhäisemmissäkin säädyissä nähtiin ja kuultiin vielä kaikellaista taikauskoa ja raakuutta. Eräs luutnantinrouva Kajaanissa haastettiin noituudesta oikeuteen. Hän oli linnanpäällikönrouvalle, tämän sairastaessa, antanut lääkkeen asemesta paperilipun, johon oli kirjoitettu: "S:t Maaria, S:t Lauri ja useita muita". Samalla linnanpäällikönrouvalla oli sitten käräjäjuttu pormestarinrouvan kanssa, kun he molemmat olivat törkeästi herjanneet toisiansa. Eräs porvari haastatti oman vaimonsa oikeuteen sen johdosta, että tämä oli häntä haukkunut "verkavarkaaksi". Tämmöisiä juttuja olivat Kajaanin raastuvanoikeuden pöytäkirjat siihen aikaan täynnä.

12. Turun yliopiston perustaminen.

Kustaa Aadolfilla jo oli aikomus perustaa Suomeen yliopisto; toimeenpanon esti kuitenkin Saksan sota ja kuninkaan aikainen kuolema. Aksel Oxenstjerna, ensi häiriön selvittyä, otti heti jälleen tämän tuuman puheeksi valtaneuvostossa; hän tahtoi, että Tartossa oleva yliopisto muutettaisiin Turkuun. Mutta tämäkin oli Kustaa Aadolfin perustama, ja holhoushallitus piti aina kaikkia sankarivainajan laitoksia erinomaisen pyhinä; sentähden ei tästä ehdoituksesta tullut mitään.

Pietari Brahe, kenraalikuvernööriksi tultuaan, rupesi sitten tätä asiaa yli kaiken muun harrastamaan. Heti ensimäisessä kirjeessään täältä hän huomautti hallitukselle, miten välttämättömän tarpeellinen oma yliopisto olisi Suomelle; ensimäisessä virkakertomuksessaan hän puhui siitä kolmessa kohdin; samoin hän teki perästäkinpäin melkein joka kerta, kun hän kirjoitti Suomen oloista valtionholhoojille. Ja välilläkin hän lähetteli kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle mahtavalle herralle Tukholmaan, pyytäen, että he muistuttaisivat tätä asiaa hallituksen jäsenille. Suomen yliopiston perustus oli hänelle samallainen "ceterum censeo", kuin muinoin Catolle Karthagon hävitys. Turun piispalle ja konsistorille hän kerta innoissansa lupasi: "Ennenkuin sallin sen jäädä syntymättä, panen sen vaikka itse toimeen!"

Valtionholhoojat myös, niinkuin yllä näimme, olivat jo asiaa ajatelleet. Kun Brahen virkakertomus v. 1638 oli luettu, lausui valtaneuvostossa Aksel Oxenstjerna, että Turkuun pitäisi perustaa yliopisto, "koska suomalaiset ovat yksinkertaista kansaa ja hyvinkin opin tarpeessa in exercitiis theologicis et politicis (kirkollisissa ja valtiollisissakin tieteissä". Yksimielisesti yhtyivät muutkin samaan mielipiteeseen -- todella ihmeteltävän jalo ja rohkea päätös niin ahtaina aikoina, jolloin suuri sota näytti vaativan kaikki valtakunnan varat.

Tuumasta toimeen kului kuitenkin vielä joku aika. Maaliskuun 26 p. 1640 vasta saattoi nuori kuningatar Kristiina allekirjoittaa perustuskirjan, joka Turun akatemialle soi samat edut ja vapaudet kuin Upsalassa olevalle. Samassa sai Suomen kenraalikuvernööri käskyn pitää huolta sen juhlallisesta vihkimisestä.

Heinäkuun 14:nä päivänä 1640, kello 1 jälkeen puolenpäivän, ilmestyi tämän johdosta kuninkaallinen virkamies torvensoittajien ja rummunlyöjien kanssa Turun torille. Torvet torahtivat, rummut pärähtivät, ja sitten julistettiin lukuisasti kokoontuneelle kansalle: että kuningatar erinomaisesta suosiosta ja armosta tätä suuriruhtinaskuntaa kohtaan oli päättänyt perustaa tänne Turkuun yliopiston, siksi että Suomi aikaa myöten saisi runsaammin kotimaisia, kaikkiin virkoihin taitavia miehiä.

Seuraavana päivänä, _heinäkuun 15:ntenä_ 1640, kello 7 aamulla, olivat jo lukuisat kutsuvieraat kaikki koolla kreivi Brahen luona linnassa. Täältä lähti sitten juhlasaatto liikkeelle. Ensiksi astui kolme torvensoittajaa ja rumpalia, jotka "virkaansa uutterasti ja iloisesti toimittivat". Sitten ratsasti eräs aatelisherra poissaolevan aatelismarskin sijaisena; häntä seurasi vielä 30 aatelismiestä parittain, nuoremmat ja halvemmat ensimäisinä. Sitten astui akatemian depositor (uusien ylioppilaiden vastaanottaja), kantaen yliopiston avaimia; ylioppilas, joka kantoi rehtorin punasamettista, valkoisella silkillä vuorattua kaapua; yliopiston professorin apulainen kantaen sinettiä; notaari, kädessään yliopiston nimikirja; rahanvartija, joka kantoi kahta hopeista valtikkaa. Hänen jäljessänsä kulki kenraalikuvernööri itse, ympärillään 12 pertuskoilla varustettua henkivartijaa; sitten piispa Rothovius ja hänen rinnallaan tuomiorovasti Petraeus, joka oli akatemian rehtoriksi määrätty; sihteeri, jolla oli perustuskirja kädessä; 10 professoria parittain; hovioikeuden assessorit; linnan virkamiehet; pappeja ja koulunopettajia; pormestarit ja raati, kaikki parittain; parhaat porvareista; ylioppilaat; viimeksi muuta herrasväkeä.

Kun oli tultu ulos linnanpihalle, paukahtivat tykit kaikilta valleilta. Portista alkaen joen rantaan asti muodosti 1,000 ratsumiestä kunniakujan, jonka läpi kuljettiin. Nyt astuivat juhlavieraat lipuilla sekä köynnöksillä koristettuun laivaan, joka vei heidät ylöspäin Aurajokea presidentti Kurckin komean kartanon edustalle. Ratsuväki sillä välin kiersi rantaa pitkin. Matkalla kuului rannoilta yhtämittaista riemullista rummutusta ja torvensoittoa, ja kun maalle laskettiin, alkoi taas kaksi siellä seisovaa tykkiä paukahdella. Juhlasaatto kulki nyt akatemiahuoneelle samassa järjestyksessä; ainoa eroitus oli se, että ratsumiehetkin seurasivat muitten perässä ja kunniakujan muodostivat vuorostaan nyt neljä komppaniaa porvariväkeä, palavat sytyttimet kädessä.

Yliopistossa tervehdittiin tulijoita laululla sekä soitolla. Brahe astui sitten esiin ja piti avauspuheen. Hän kehui Suomen monia luonnollisia etuja, mutta valitti samalla sitä suurta vahinkoa, joka tähän saakka oli koitunut maalle sen johdosta, ettei nuorisolla, yhtä vähän aatelisella kuin aatelittomalla, ollut tilaisuutta antautua kirjallisiin opintoihin; siitä syystä oli moni kunniallinen suku joutunut turmioon, moni jalo luonnonlahja jäänyt viljelemättä, joista Jumalan siunauksen ja opin harjoituksen avulla olisi voinut tulla isänmaalle hyötyä. Siksi oli nyt Kuninkaallinen Majesteetti suostunut tämän uuden akatemian perustamiseen. -- Kun sitten perustuskirja oli luettu, julisti Brahe piispa Rothoviuksen sijaiskansleriksi, antoi latinaisella puheella kaikki yliopiston arvomerkit hänen haltuunsa, toivotti onnea sekä opettajille että oppilaille ja käski viimein kaikki vieraat linnaan juhlapäivällisille. -- Nyt kajahti taas musiikki ja laulu, jonka jälkeen Rothovius piti latinaisen puheen, julisti Petraeuksen rehtoriksi, puki punaisen kaavun hänen ylleen ja antoi hänelle yliopiston arvomerkit. Rehtori puheessaan kehoitti ylioppilaita ahkeruuteen sekä hyviin tapoihin, ja hänen jälkeensä piti vielä dekaanus opettajien, ja nuori Juhana Stålhandske oppilaitten puolesta kiitospuheita, kaikki latinaksi. -- Sitten mentiin kirkkoon. Sillä aikaa kun sisällä veisattiin virttä, paukkuivat kanuunat lakkaamatta sekä torilla että myös laivassa joella; samoin myös ratsuväki ja porvarikomppaniiat ehtimiseen laukaisivat muskettejaan. Kello 4 alkoivat pidot linnassa. -- Heinäk. 17 p. esittivät ylioppilaat professori Wexioniuksen johdolla ruotsinkielellä näytelmän, jonka eräs heidän Ruotsista tullut, semmoisia töitä harrastava kumppaninsa, Chronander nimeltään, oli sepittänyt.

Tätä juhlapäivää vietettiin myös muuallakin yli koko Suomen jumalanpalveluksella. Jokainen ajattelevainen tunsi selvään, että tämä oli tärkeä hetki Suomen kansan historiassa, täynnä kirkasta tulevaisuuden toivoa. "Tämän suuriruhtinaanmaan asukkaille", lausui Rothovius juhlan johdosta annetussa kiertokirjeessään papistolle, "on täten tullut niin suuri Jumalan armolahja osaksi, ettei kristinuskon tuonnin jälkeen ole senvertaista ollut suotuna." Ja Tammelinus ajantiedossaan riemuitsi:

Ah mun armast' isänmaatan', sangen suloist' Suomensaarta! Ei nyt mennä Saksan vesill', oppi korkia koton' käsill'.

Ensi alussa oli sittenkin niiden luku, jotka tätä armolahjaa riensivät nauttimaan, sangen vähäinen; elok. 17 p. oli vasta 44 sisäänkirjoitettua oppilasta, joista vaan 8 suomalaista. Mutta toisia alkoi pian karttua lisään suurin joukoin; 1641 vuoden alussa jo mainitaan olleen 250. Suurin osa näistä oli kuitenkin ruotsalaisia, joita uuden oppilaitoksen opettajien etevyys sekä myös elannon huokeus täällä "Ruotsin vilja-aitassa" oli tänne houkutellut. Jos voimme tehdä päätöksiä ensiaikoina Turun akatemiassa pidetyistä puheista ja väitöksistä, niin oli ruotsalaisten luku 2/3 suomalaisiin verraten. Samaa myös vakuuttavat stipendien saaneitten nimet. Perin vastainen suhde toiselta puolen käy ilmi, jos tutkimme konsistorin pöytäkirjoista rangaistujen kansallisuutta, sillä siinä ovat suomalaiset suuresti voitonpuolella. Meidän maassamme valitettavasti vallitseva yleinen tapojen turmelus ja raakuus näyttäytyi tässäkin selvästi. Jonkun ajan perästä pääsivät kuitenkin oman maan pojat enemmistöön myös tieteellisissä harjoituksissa.

Kolme vuotta perustusjuhlansa jälkeen vietti jo nuori yliopistomme toukok. 14 p. 1643 ensimäiset maisterinvihkiäisensä. Hallitus oli siihen antanut luvan, kuitenkin varoittaen, ettei suotaisi laakeriseppelettä liian monelle, vaan ainoastaan muutamille harvoille hyväoppisille ja hyvätapaisille, joista olisi akatemialle kunniaa. Senvuoksi konsistori ankarasti pohti niitä, jotka pyrkivät maisterinarvoon. Markus Zadeler esim. hylättiin; opin puolesta hän olisi kyllä täyttänyt kohtuulliset vaatimukset; mutta hän oli in vita et moribus (elämässään ja tavoiltaan) vähän sivistymätön. Torpensis hyväksyttiin, vaikka häntä vastaan tosin muistutettiin, että hän useammassa paikassa yht'aikaa oli ollut kosimisvehkeissä; myös varoitettiin häntä, ettei hän vasta enää joka paikassa laulelisi viisujansa ja riimejänsä, jotka muka vain olivat häpeäksi hänelle itselleen sekä yliopistolle. Herliciukselle pantiin se ehto, että hän vielä kolme vuotta jatkaisi opinharjoituksiaan, taikka heti menisi takaisin Ruotsiin semmoiseen paikkaan, missä hänen heikkoutensa in studiis (tieteissä) ei tulisi kovin paljon näkyviin. Kaikkiansa vihittiin; vain kymmenen nuorukaista maisteriksi, niistä 2-3 suomalaista. Juhlapäivänä olivat vieraat kello 8 aamulla kutsutut dekaanuksen taloon, josta juhlasaatossa, parittain, yksi professori aina kunkin vihittävän rinnalla, mentiin akatemian juhlasaliin. Vaelluksen aikana soivat kirkonkellot juhlallisesti koko ajan. Pidot kestivät kaksi yötä yhtä mittaa. Nuorille maistereille osoitettiin sitten kunniaa monella tavalla; muutamat heistä esim. kutsuttiin lukukauden lopussa rehtorin pitoihin, joihin eivät edes kaikki hovioikeuden assessorit eivätkä kaupungin pormestarit päässeet.

13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.

Nuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä silloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin alussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen rakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis korjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan. Siinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi matematinen, jonka vieressä oli "mallikamari", aiottu vähäisten tieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa lakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin istuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä lämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä taikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen töminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme mukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia, ei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen; kasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei kasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä varten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka yliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen kautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston alku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin, suomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan muuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei ollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden mahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään yliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet. Professorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja, joskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin, ja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa tarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa julkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja oli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin edellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia painettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.

Kaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty yhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen markkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin hintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa; mutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille, ahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa. Professorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei olisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan epäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi usein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten professorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä saattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin yliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa. Kustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn kuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria summia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet. Sillä "niiden sanomattomien vastusten tähden", sanoivat he, "jotka nyt rasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa valtakunnan vimmaisia vihollisia vastaan", he eivät tahtoneet lisätä huolia pyytämällä apua kruunulta.

Luennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi luentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset silloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat opinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen alaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti kävivät luennoilla -- heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin paljon valituksia -- ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän pystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että nuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan oppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli vastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta oppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen lisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka tavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet olivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät väliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua, jota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla kehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan välttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä runonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken opetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta pian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus ihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi, ainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin vuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten kielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja englantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten ahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia sepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista runollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut olla.

Näihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat kirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia. Sen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli Upsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan yliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin jo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten esitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa, joskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä näytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta. Toinen, saman miehen sepittämä, nimeltä "Surge, eller Flijt och Oflijtighets Skodespegel" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili) esitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin sellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin ruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen "Tuhlaajapoika", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin kunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla harrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka opettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät kokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin muutkin sen ajan runosepustukset.

Professoreita oli Turussa alussa yksitoista, nimittäin jumaluusopissa kolme, lääketieteessä ja lakitieteessä yksi kummassakin, sekä filosofian tiedekunnassa kuusi. Viimemainituista opetti "kaunopuheisuuden" professori latinaa; toisella oli "pyhät kielet", s.o. heprea ja kreikka; kolmannella historia ja valtiotiede; neljännellä logiikka eli ajatustiede ja runousoppi -- todella eriskummallinen kaksoispari! -- viidennellä matematiikka; kuudennella fysiikka ja kasvitiede. Vähän ajan perästä eroitettiin runousoppi erinäisen professorin hoidettavaksi, ja ensimäinen siinä virassa oli ennen jo mainittu Brahen suosikki Eerikki Justander (eli oikeastaan Juusti), joka samalla suomenteli asetuksia. Hän se myös oli tuon komedian Tuhlaajapojasta suomentanut, ja muutenkin hän oli ohjaamallensa nuorisolle esimerkkinä suomenkielisen runouden harjoittamisessa.

Niinkuin jo professorien luettelostakin näkyy, suosittiin ja viljeltiin silloin eri tieteitä ihan toisessa suhteessa kuin tätä nykyä. Meidän aikanamme niin rehoittavaan kukoistukseen ja korkeaan arvoon päässeet luonnontieteet lähimpine sukulaisineen olivat silloin suuresti laiminlyödyt. Lääketieteen professoriksi ei, yliopistoa perustettaessa, saatukaan heti varsinaista tohtoria, vaan täytyi tyytyä vanhaan ylioppilaaseen, joka Upsalassa oli lääketiedettä opiskellut. Hänen taidostansa voi seuraava pieni juttu antaa käsityksen. Eräs rouva oli piispan rouvalle neuvonut pistosta muka ehkäiseviä lääkkeitä, jotka olivat valmistetut vanhasta oluesta, sahramista, muskottineilikoista sekä hevosensonnasta. Piispa, joka pelkäsi myrkyllisiksi näitä lääkkeitä, pyysi lääketieteen professori Achreliuksen lausuntoa, ja tämäpä päätti kun päättikin, että "succus fimi eqvini" (hevosen sonnan mehu) on vallan hyvä pistoksia vastaan. Tämmöisen opettajan johdolla ei tietystikään lääketiede voinut suuriin edistyä meidän maassamme. Kauan aikaa olikin vielä koko avara Suomenmaa oppinutta lääkäriä vailla. Turussa ja Viipurissa oli kuitenkin sairaitten apuna "partureita", joille kaupunki maksoi palkkaa. Ei ollut myöskään ainoatakaan apteekkaria, paitsi yksityistä, joka yhteen aikaan oli kenraalikuvernööri Flemingin palveluksessa. -- Samoin oli luonnontieteidenkin laita; todellista tietoa oli kovin vähän, ja sekin suuresti sekoitettuna kaikellaisella taikauskolla. Tähtitiede kuului matematiikan professorin opetuspiiriin. Hän kävi öisin oppilaittensa kanssa "stellatim" (sen ajan ylioppilaitten puheenparren mukaan; "tähdystämässä", jos niin sopinee sanoa). Kokonaan kiikarien puutteessa tarkasteltiin taivaankappaleita paljain silmin, neuvottiin niiden nimiä ja annettiin salamielisiä selityksiä niiden aseman vaikutuksesta muka ihmisten kohtaloihin. Tähtiennustusoppi (astrologia) oli näet vielä täydessä voimassaan; ensimäinen matematiikan professori Kexlerus puolusti vielä 1647 julkisessa väittelyssä sen luotettavuutta. Sitä vastoin sama herra kiven kovaan väitti, että Copernicuksen oppi maailmanrakenteesta, joka on nykyisen tähtitieteen perustana, oli aivan perätöntä lorua. -- Fysiikka, johon kuului myös samalla eläin- ja kasvitiede sekä mineralogia, liikkui silloin enimmiten kaikellaisissa hämärissä haaveksimisissa luontokappaleitten synnystä. Se nojautui yhä Aristoteleen jo melkein 2,000 vuoden vanhoihin arveluihin, varsin vähän välittäen luonnon ja sen lakien tutkimisesta, jonka avulla olisi voitu tehdä uusia keksintöjä. Luontokappaleitten todellisesta olosta ja elosta ei ole sen ajan kirjoissa paljon puhetta. Itse eläimistä tehtiin tosin jonkinlaisia luetteloita; mutta ne olivat vallan vaillinaisia, kaikkea järjellistä järjestystä vailla. Eräässä Turussa painetussa oppikirjassa esim. ovat nelijalkaiset eläimet jaetut "kotimaisiin" ja "ulkomaisiin". Kertomukset eläimien muodosta ja tavoista, jos niitä lainkaan oli, lainattiin enimmiten kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain teoksista (jopa runoelmistakin!), eikä luonnosta. Kerrottiinpa vielä täytenä totena kaikellaisia vanhoja juttuja lohikäärmeistä sekä muista olemattomista pedoista. Joskus eivät sen ajan luonnontieteelliset kirjat sisältäneet hituistakaan oikeata luonnontiedettä, vaan ainoastaan kaikellaisia muita joutavia, hullunkurisia loruja. Niin esim. eräässä väitöksessä "Valaskaloista", joka v. 1683 pidettiin Turussa, käsiteltiin vain rikkiviisailla syillä ja vastasyillä kysymystä: oliko Jumala tuonut valaskalatkin Aatamin eteen nimitettäviksi? -- kuinka Hän saattoi ne sinne kuljettaa? minkälaisen nimen Aatami mahtoi niille antaa? y.m.s. -- Vähäiset varsinaiset tiedot luonnon ilmiöistä pidettiin silloin tarkasti salassa, ja ilmoitettiin oppilaille ainoastaan sen jälkeen, kun nämät valalla olivat luvanneet olla niitä levittämättä. Siitä oli, niinkuin pian saamme nähdä, seurauksena se, että fysiikan viljelijöitä luultiin "mustan taidon mestareiksi" eli noidiksi. -- Kemia, jota muuten Turun yliopistossa ensi aikoina ei harjoitettukaan paljon ensinkään, oli silloin joka paikassa enimmäkseen vain alkemiaa, s.o. turhaa kullanteon harrastusta.

Poikkeuksena kaikkien noiden hullutusten keskellä loistaa vain yhden ainoan todellisen luonnontutkijan nimi meidän tieteittemme alkuhistoriassa. Se oli toinen lääketieteen professori, ruotsalainen _Elias Tillandz_ (1670-93). Hän oli Hollannissa, varsinaisen tieteensä ohella, myös ahkerasti harjoittanut kasvitiedettä ja hänen mukanaan siirtyi tämä harrastus tännekin. Hän jätti kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat tomuisille hyllyillensä, ja läksi oppilaittensa kanssa ulos tuoretta, elävää luonnon kirjaa lukemaan. Ruissalon tammistoista ja nurmikoilta poimittiin kukkia ja ruohoja, tarkasteltiin ja tutkittiin niitä ja puheltiin niiden ominaisuuksista, joten nuorison silmät aukenivat havaintojen tekoon. Kaalit yliopiston puutarhassa saivat nyt siirtyä kaikellaisten lääkkeiksi kelpaavien tai muuten merkillisten ulkomaan kasvien tieltä. Ja kun kesä loppui, jatkettiin elävän luonnon tutkimista opettajan omassa talossa, jossa yksi huone oli muodostettu ansariksi kuumaa ilmaa vaativia ulkomaan kasveja varten. Näistä hoidokkaistansa, niinkuin myös monesta sadasta Turun seudun metsäkasvista, painatti sitten Tillandz selittävän ja kuvillakin varustetun luettelon. Latinaisen nimen vieressä oli siinä hyvin usein suomalainenkin mainittu. Pikemmin on senaikuisen ajan syyksi luettava kuin itse nerollisen tutkijan, että tämäkin luettelo on vailla tieteellisempää järjestystä. -- Kotonansa oli Tillandzilla myös pieni kemiallinen keittohuone eli laboratori, missä hän valmisteli lääkärin virassa tarpeellisia rohtoja. Vielä toista huonetta hän käytti ruumiinleikkaus- eli anatomiasalina. Vasta v. 1683 suotiin hänelle itse yliopistolla sijaa tätä varten, jolloin myös ensi kertaa Suomessa otettiin ihmisruumis leikattavaksi; siihen asti oli vain koirien sekä sikojen paloittamisella annettu lääkäreiksi aikoville nuorukaisille jonkunlaista tietoa ihmisen sisällisestä rakennuksesta. Lopuksi vielä, esimerkkinä siitä, miten ei nerokkain ja valistuneinkaan ihminen voi kokonaan vapautua aikakautensa yleisestä hengestä, mainittakoon, että Tillandz luuli voivansa ennustaa ihmisten tulevia kohtaloita.

Samoinkuin luonnontieteissä oli filosofiassakin Aristoteles kaiken opin perusteena, kuitenkin siinä kristillisyyteen sovitetussa muodossa, jonka mainio uskonpuhdistaja Melanchton oli saattanut voimaan. Silloisten opettajien työnä oli pääasiallisesti vain tämän valmiin opin selittäminen; mutta heidän selittelemisensä muuttuivat suureksi osaksi joutaviksi hiuksenhalkaisemisiksi. Filosofian ajatustieteellisellä eli logiikan alalla tuli tähän aikaan erään suomalaisen miehen _Antti Thuroniuksen_ (papin poika Hämeenkyröstä, professorina 1655-65) nimi sangen kuuluisaksi. Hänen kirjansa olivat koko sinä vuosisatana sekä Suomessa että myös Ruotsissa tämän tieteenhaaran yleisenä ohjeena. Hänen aikalaisensa kehuivat häntä "isänmaan tähdeksi" ja "Suomen loistavaksi kruunuksi", väittäen että Aristoteles sekä Plato, jos he silloin olisivat eläneet, olisivat oppilaina hänen jalkojensa juuressa istuneet. Ja nykyajan kirjailijatkin, jotka filosofian vaiheita meidän yliopistossamme ovat tutkineet, sanovat hänen olleen merkillisimpiä miehiä, joita Auran akatemiassa on nähty; tunnustaen hänen oppinsa puutteet, he kuitenkin arvelevat hänen, jos hänelle vain pitempi ikä olisi ollut suotu, luultavasti päässeen neronsa lentimillä ajatuksen silloisten ahtaitten rajojen yli. Valitettavasti hän kuoli jo 33-vuotisena, saatuaan professorinviran konsistorin yksimielisellä suostumuksella jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Ihmeellistä muuten, että ranskalainen Descartes, joka alottaa filosofiassa uuden aikakauden ja joka Kristiina kuningattaren kunniavieraana jonkun aikaa asui Tukholmassa, ei vielä paljon ollenkaan vaikuttanut Ruotsinvallan tiedemiehiin. -- Käytännöllisessä filosofiassa, valtio- ja siveysopissa, oli taas yliopistomme ensi aikoina ruotsalainen _Mikael Wexionius_, josta pian enemmän, yhtä mainio ja vaikutusvaltainen kuin Thuronius. -- Myöskin lakitieteen alalla oli meillä silloin (1640-47) kuuluisa opettaja, ruotsalainen _Juhana Dalekarlus_ (sittemmin aateloitu Stjernhöökin nimellä), jota pidetään yhtenä Ruotsin etevimpänä lainoppineena kaikkina aikoina. -- Historiaa silloin vielä varsin vähän viljeltiin meidän yliopistossamme. Ei yksikään Suomen mies tänä aikakautena saanut sillä alalla mitään mainiompaa aikaan. Se on sangen ihmeteltävä seikka juuri sinä vuosisatana, jolloin meidän miehet enemmän kuin koskaan muulloin ovat vaikuttavasti ottaneet osaa yleiseen historiaan. Erittäin Suomen historiaa koskevia teoksia ei silloin syntynyt enempää kuin kolme, niistä yksi suomenkielinenkin riimein tehty "Ajan-Tieto", Tammelan kirkkoherran _Lauri Pietarinpojan_ kirjoittama (v. 1658). Kaikki silloiset historiat, jos ne vain koskettelivat vanhempia ajanjaksoja, olivat muuten täynnä aivan perättömiä, mielettömiä taruja.

Uudempia kieliä ruvettiin Turun akatemiassa hartaammin viljelemään vasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Saksankielen taito oli kuitenkin kolmekymmenvuotisen sodan kautta sangen paljon levinnyt meidän maassamme; englanninkieltä niinikään osattiin merikaupungeissa. Hepreaa ja kreikkaa opiskeltiin ahkerasti raamatun tutkimisen tarpeeksi; mutta jälkimäisen maallista kirjallisuutta pahasti laiminlyötiin. Myöskin Rooman klassillista kirjallisuutta luettiin ensi aikoina verrattain vähän; latinan opetus tarkoitti enimmiten vain ulkonaista käytäntöä. Tämä kieli tulikin siihen aikaan, jokapäiväisen viljelyksen kautta kaikissa korkeammissa aineissa, sivistyneitten ikäänkuin toiseksi äidinkieleksi. Useimmat heistä osasivat paljon selvemmin kirjoittaa ja paljon kauniimmin puhua latinaa kuin oman maan kieltä. Tätä viimeksimainittua, jos sitä juhlallisemmissa aineissa käytettiin, sekoitettiin aina latinaisilla mahtisanoilla, jopa höystettiin kokonaisilla lauseillakin.

Seitsemännentoista vuosisadan tieteelliset harjoitukset, niinkuin ylläkerrotusta käy ilmi, olivat ylimalkaan vielä jokseenkin lapsuuden kannalla. Ne eivät uskaltaneet askeleenkaan vertaa erota vanhasta imettäjästään ja kasvattajastaan, muinaisajan kirjallisuudesta. Kaikissa tieteissä pidettiin tärkeämpänä tukea esiintuotavaa oppia itse ainetta koskevasta kirjallisuudesta tai muista vanhoista kirjoista saaduilla lauseella, kuin itse asian omassa luonteessa olevilla todistavilla syillä. Piti muka aina olla tuommoinen vanha, vakava takuumies selkäturvana, ennenkuin tohdittiin astua esille. Jos joku poikkesi uusille, ennen käymättömille poluille, niin nousi siitä kohta kauhea melu ja huuto: "Hän on harhateillä! Hän on harhateillä!" V. 1642 Turussa tehdyn yliopiston konsistorin päätöksen mukaan piti jokaisen professorin varoa: "ettei hän toisi esille mitään uutta, ikäänkuin muka näyttääkseen osaavansa enemmän kuin muut; sillä siitä johtuisi vain pahennusta ja eripuraisuutta". V. 1678 taas keskusteltiin samassa konsistorissa, sallittaisiinko maisteri Achreliuksen jatkaa Contemplationes Mundi (Mietteitä maailmasta) nimisen teoksensa painatusta. Siinä kirjassa, niin lausui melkein koko filosofinen tiedekunta, "näyttää yksi osa sotivan saniorum philosophorum dogmatibus (viisaampien oppineitten oppia) vastaan sekä tuovan esiin nova principia (uusia periaatteita) ynnä muuta semmoista, jota olisi parannettava". Tillandz sai kuitenkin jumaluusoppineitten avulla uhkaavan kiellon estetyksi; jälkimäiset eivät katsoneet noita uusia periaatteita kovinkaan vaarallisiksi, "koska ne eivät kuitenkaan sotineet raamattua vastaan".

Tässä onkin nyt samalla tullut mainituksi toinen lapsenhoitaja, joka siihen aikaan piteli tiedettä talutusnuorassa, nimittäin jumaluusoppi. Myöskin semmoisissa asioissa, jotka eivät vähääkään koskeneet autuudenoppiin, pidettiin raamattua epäämättömänä oppikirjana. Siihen totuuteen oli tosin jo täytynyt alistua, että maa liikkui ja aurinko seisoi suhteellisesti paikoillaan; vaan muuten luonnontieteissäkin piti aina ottaa lukuun, sopiko se ja se todennäköinen arvelu myös raamatun sanojen kanssa yhteen.

Ylin arvossa, enimmin viljelty kaikista tieteistä oli silloin jumaluusoppi -- eikä se ollutkaan ihmeellistä tänä aikakautena, jolloin parasta aikaa vuodatettiin niin paljon verta, hävitettiin niin paljon maita erilaisten katkismusten tähden. Mainittu jo on, että neljäs osa professoreista oli välittömästi sen palveluksessa. Näillä professoreilla oli, paitsi kruunulta tulevaa palkkaansa, kullakin vielä lisäksi kirkkoherran saatavat yhdestä pitäjästä. Siitä johtui, että melkein kaikki muutkin professorit (lakitieteen viljelijää lukuunottamatta, jolla oli hovioikeuden assessorina hyvä lisävirka) ahkerasti harjoittivat jumaluusoppia ja heti, jos vain siihen tiedekuntaan ilmaantui avonainen paikka, kilvan koettivat päästä teologeiksi. Moni jumaluusopin professoreista Turussa oli siten ensin opiskellut mikä kieliä tai logiikkaa, mikä matematiikkaa tai fysiikkaa.

Sen ajan jumaluusoppi oli valitettavasti kuitenkin kaikkea elävää henkeä vailla, kuolleinta, kuivinta, ahdasmielisintä sanojen saivartelemista. Samoin kuin Saksassa oli meilläkin protestanttisuus ihan kivettynyt kaavoihinsa. Ken niistä vain sanasenkin poikkesi, sitä ruvettiin heti ahdistamaan katkerimmalla, leppymättömimmällä, epäkristillisimmällä vihalla. Meidänkin yliopistossamme on kyllin esimerkkejä tämmöisistä myrkyllisistä uskonnollisista riidoista. Yksi sen ensimäisistä ja etevimmistä opettajista, jumaluusopin professori _Johannes Terserus_ (Ruotsista kotoisin) oli Turun piispaksi tultuansa painattanut katkismuksen selityksen. Tästä kirjasta professori _Svenonius_, oikeauskoisuuden valppain vartija Turussa, keksi muutamia mitättömiä lauseita, jotka osoittivat hiukan taipumusta Lutherin ja Calvinin oppien yhdistämiseen. Tästäkö nyt heti aika hätä nousi! Riitaveljekset vaativat viimein toinen toisensa julkiseen sanasotaan, jota pidettiin eräässä akatemian luentosalissa koko ylioppilasjoukon sekä lukemattomien muitten ihmisten läsnäollessa. Terserus, joka oli jo vastustajansa edellisistä myrkyllisistä soimauksista kiihtynyt, ei osannut myöskään tässä tilaisuudessa hillitä mieltänsä, vaan soimasi Svenoniusta "nuorison viettelijäksi", "riivatuksi ihmiseksi" y.m. ja lopulla, piispan arvonsa nojalla, käski hänen vaikenemaan. Kostonhimoa palava Svenonius pani nyt koko maailman liikkeelle ja saikin viimein aikaan sen, että Terserus vääräuskoisena menetti hiippansa. Samoin ahdisti Svenonius myöhemmin toistakin ansiollista Turun piispaa, Gezeliusta, muutamien vähemmän onnistuneitten sanojen vuoksi Gezeliuksen toimittamassa katkismuksessa. -- Niinikään oli