v. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka

nimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä tutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia lainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään uskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen sai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän oli taitava suomenkielessä.

Tutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin kuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen suomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon sanamuotoja esim. "cuhduttiin", "mehdäksi" j.n.e. Kollaniuksen valituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski tutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa viimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden suomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas Kollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava molempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli tätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli nostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo kovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa jäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä kansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen kirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa täyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle. Täten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat sinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden presidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes suomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.

Painetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän aikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin julistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin vain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun kokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Vuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan asetuksia suomeksi.

Kansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja laista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen pyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on, että sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri samalta seudulta kotoisin.

Tämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen yksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.

Kurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli koonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat Ruotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon tutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin perinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä koskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja rakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648 esiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät ylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän "Aviosäädystä", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli sepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja ruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai Kurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita kertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun pojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.

Presidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa Aurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin "hoviksi", ikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. "Hoviin mentävän" sanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli oma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita, porttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä muutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä, jos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti ilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi palvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen, vyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka jälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. -- Presidentin kartano oli aina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla käyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös yliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria, komeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai verkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja vailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin ulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna lukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa oli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan pöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana valui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini. Olutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka oli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti 20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi kotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja, jäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita, metsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin mielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria, tuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin suurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa myös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren ansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että niitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina kuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai pähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä hedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun pöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään. Liemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai mannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle. Ryytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia esim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai muskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat vallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.

Kurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle esim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko talon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon ruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30 puntaa vaskea.

Tällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli niin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko Vöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi sitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä vielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan kihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar koroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle vapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat vielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä vähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan kartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien suvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli eri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11 Vehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla (jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle palautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa y.m.m.

Kurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan pysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi, huvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin saattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja lauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän korkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein aina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä paitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin vieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut Suomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi, ajoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa. Hän kuoli Turussa v. 1652.

5. Iisakki Rothovius.

Piispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo tullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel Oxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan Turun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän erittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, "että hän taitaa molemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea". Ennenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa päänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja monivaivaisen elämänsä.

Seuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän mielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle neljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta jälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei "hän ollut suomenkielessä taitamaton". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen, että jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa koulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain tulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa Ruotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627 kokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat yksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran _Iisakki Rothoviuksen_. Hän oli tosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta puolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan häntä kuvaa:

Uros uljas, taitava tavois, oikia opis, selkiä sanois.

Hän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.

Rothovius ensimmältä ei olisi tahtonut suostua hänelle tarjottuun kunniavirkaan. Hän pelkäsi näet tehtävänsä suuria vaivoja ja vastuksia; myös sanoi hän senkin esteeksi, ettei hän muka "slavonian kieltä osaa". Viimein kuitenkin hän taipui kuninkaan, piispojen sekä muiden valtiopäivämiesten hartaisiin pyyntöihin, ja saapui Turkuun heinäk. 6 p. 1627.

Pari viikkoa täällä oltuansa hän jo lähetti hallitukselle katkeran valituskirjeen siitä "hirmuisesta epäjärjestyksestä", jonka hän oli tavannut, "varsinkin pappissäädyssä". Tässä valituksessa olikin todella paljon perää, vaikka kyllä osaksi Rothoviuksen silminnähtävät ennakkoluulot suomalaisia vastaan lienevät vaikuttanet sen, että hän näki mustan vieläkin mustempana.

Jumalanpalveluksessa sekä kansan tavoissa oli vielä paljon "paavilaista hapatusta" jäljellä. Kirkossa veisattiin välistä latinaisiakin virsiä, sanaakaan ymmärtämättä, papukaijan tavalla. Alttareille tuotiin kaikellaisia uhreja. V. 1627 esim. rankaisi konsistorio erästä vaimoa, joka vasikkaonnen tähden oli sytyttänyt vahakynttilän alttarille. V. 1640 vielä nuhteli piispa niitä, jotka alttareille ripustivat vahakuvia (vahakäsiä, jalkoja, sydämiä y.m. kiitosuhriksi kipeitten jäsenien paranemisesta), oravannahkoja (kenties metsäonnen tähden) y.m. Monessa paikassa vietiin niinikään uhreja maahan pystytettyjen ristinpuitten juurelle, ja jos papit joskus hakkasivat semmoisen ristin maahan, niin kansa kiireesti toimitti itselleen uuden sellaisen, sillä muuten ei muka karja voinut menestyä.

Tämän paavilaisen taikauskon rinnalla oli myös vanha pakanallinenkin vielä suuressa voimassa. Ristinpuitten ohessa pidettiin, ainakin sydänmailla, vanhoja karsikkopuitakin pyhinä. Noitia oli joka paikassa, joiden taitoon turvattiin taudeissa sekä kaikellaisessa muussa hädässä. "Tässä maassa", valitti Rothovius v. 1640, "on paljon noitia. Kun ihminen sairastuu, niin he hakevat apua pirulta ja uhraavat kiitosuhreja pirulle. Jos hevonen tulee kipeäksi, haetaan kohta koko joukko äijiä ja ämmiä kokoon, jotka pimeässä pirtissä tyhjentävät olutpuolikollisen, tehden temppujansa." -- Kotinoitien apua ei pidetty vielä niin voimallisena kuin kauempana, pohjoisempana asuvien, erittäinkin lappalaisten. V, 1650 esim. mainitaan nuoren rengin Uudestakaupungista käyneen Kitkajärvellä, Kemin Lapissa asti, noidalta varasta tiedustamassa.

Pyhiä päiviä ja kirkkoja pidettiin sangen halvassa arvossa. "Sabbatin rikkominen työnteolla", sanoi Rothovius, "on tämän kansan mielestä leikintekoa." Kirkonmäellä pidettiin jumalanpalveluksen aikana suurta olut- ja viinakauppaa. Kirkossa usein meluttiin ja räyhättiin sopimattomalla tavalla. Vanajan kirkkoherra valitti kerta konsistorioon, että hänen seurakuntalaisensa kirkonaikana juoksevat ulos ja sisään, "niinkuin hullut vuohet". V. 1644 rupesivat Hammarlandissa muutamat vallattomat rengit, papin paraikaa saarnatessa, liikuttamaan saarnastuolia kangilla. Kirkkoherra, joka pelkäsi pönttöineen putoavansa alas, otti viimein karangon ja rupesi kirkkorauhan rikkojia hosumaan. V. 1662 Perniön kirkossa kaksi aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, rupesivat riitelemään, vetivät miekkansa esille ja vaativat toinen toisensa taisteluun.

"Jumalan sanan väärinkäyttämistä harjoitetaan häpeämättömästi", kirjoitti piispa v. 1640. Niin myös olivat törkeät haukkumasanat, rivot puheet, raa'at kiroukset ja tappelut aivan tavallisia kaikkien säätyjen parissa. V. 1621 esim. oli Hannu Munck tullut Eerikki piispan luo ja vaatinut Salon vanhaa kappalaista eroitettavaksi virasta; sillä hän tahtoi hänen sijaansa nuorta poikaa, joka oli luvannut naida hänen kamarineitsyensä. Kun piispa kielsi, rupesi aatelisherra hyppimään lattialla niinkuin hurja, haukkuen piispaa kelmin ja varkaan vertaiseksi ja kiroten: "Piru minut vieköön ruumiineni, sieluineni, jollen tee sinusta valitusta kuninkaalle!" -- V. 1644 Lemun kirkkoherra rovastikunnan pappien kokouksessa tutkisteli erään kappalaisen oppia, ja kun tämä luultavasti ei osannut selvästi vastata, huusi hän vihoissaan latinaksi: "Audi, bestia!" (Kuules, luontokappale!) Toinen puolestaan oli vastaukseksi paiskannut korvapuustin ja tarttunut kirkkoherraa tukkaan. -- V. 1659 haukkui nuori pappi, maisteri Paavali, Kumlingen kirkkoherraa, ampui pyssyllä hänen jälkeensä ja suuteli hänen rouvaansa väkisin. -- Samana vuonna syytettiin Pietarsaaren kirkkoherraa siitä, että hän löi vaimoansa. Konsistorion päätös on ajan sivistyskannalle erittäin kuvaava: "Jos kirkkoherra pieksää _yli kohtuuden_, niin vedettäköön oikeuteen."

Juoppous ja irstaisuus oli myös kauheasti yleistä niin alhaisten kuin ylhäisten parissa. Pari päivää ennen Rothoviuksen tuloa oli eräs pappi kello 7 aamulla tullut aivan juovuksissa konsistorion kokoukseen ja ruvennut hävyttömästi haukkumaan sekä pauhaamaan. --- V. 1648 eräs Turun pappi moitti julkisesti saarnastuolista, että kaupungin raatimiehet tavallisesti tulivat raastupaan "humalaisina kuin siat". V. 1649 Rothovius arveli kappalaisilla useimmissa paikoissa olevan semmoisen palkan, että he tulisivat toimeen sillä, "jolleivät he olisi ahnaat juomaan ja taitamattomat hoitamaan talouttansa". V. 1662 mainittiin Orihveden kirkkoherrasta, että hän on alituisesti humalassa, niin ettei päivällä eikä yöllä ole eroa; niin myös hänen rouvansa enimmiten rypee juovuksissa vuoteellaan. Humaltumista ajoittain pidettiin aivan tavallisena ja luonnollisena asiana, jota ei kunnon miehessä ollenkaan voitu kummeksia, jollei se ainaiseksi tavaksi yltynyt. Virkamiehiltä vaadittiin sitoumus, etteivät he viinapäissäänkään ilmaisisi virkasalaisuuksia. V. 1639 käski hallitus Viipurin vanhan piispan Gabriel Melartopaeuksen hakea itselleen apulaista, jos löytyisi semmoista miestä, joka ei olisi juoppo. -- Aviorikokset ja salavuoteudet niinikään olivat hyvin tavallisia ja lapsenmurhia tapahtui niin paljon, että hovioikeus v. 1641 vartavasten kysyi hallitukselta, mitä sen asian parantamiseksi sopisi tehdä.

Niinkuin tästä olemme nähneet, olivat papitkin, "kansan oppaat", osalliset kaikessa ilkeydessä. Paitsi sitä oli myös suuri osa heistä oppimattomia, sivistymättömiä. Vielä v. 1657 valitti Turun maaherra, että eräs mies, joka oli kruunun merimieheksi kirjoitettu, kiireesti oli vihittänyt itsensä papiksi, välttääkseen sotapalvelusta. Että semmoiset miehet eivät olleet hartaita virassansa, on helppo arvata. Rothovius nuhtelikin kiertokirjeissään heitä sangen usein laiskuudesta, koska he välistä jättivät jumalanpalveluksen pitämättä. Yhdessä suhteessa vain hän sanoi heidän kaikkien osoittavan suurta ahkeruutta -- nimittäin saatavien koonnissa.

Virkaan tultuansa ryhtyi nyt Rothovius heti ankaraan parannuspuuhaan kirkollisella alalla, kilpaillen yhtä ankaran Bjelken kanssa, joka samalla aikaa puhdisteli maallista alaa. Kerran, välistä kahdestikin vuodessa, hän piti yleisiä pappienkokouksia Turussa,[14] joissa opin kartuttamiseksi pantiin toimeen väittelyjä jostain uskonkappaleesta ja sitten keskusteltiin seurakuntain järjestyksestä. Samaten paremman järjestyksen aikaansaamiseksi julisti hän useampia asetuksia papeille sekä seurakunnille. Ensimäiseen oli hän voimallisemman vaikutuksen vuoksi hankkinut itse kenraalikuvernöörin, Niilo Bjelken vahvistuksen. Myöskin kävi piispa joka vuosi pitkillä matkoilla avarassa hiippakunnassansa, omin silmin joka paikassa valvomassa käskyjensä täyttämistä. Välillä lähetteli hän papeilleen tuon tuostakin kiertokirjeitä. Niissä hän milloin ankarasti nuhteli heidän "suurta uneliaisuuttansa ja huolimattomuuttaan, jota on mahdoton kärsiä", milloin kielsi heitä suotta kuljeksimasta talonpoikien luona kestejä pitämässä, käskien heidän pysyä kotonaan kirjansa ääressä, jollei heitä vaadittu pitäjälle virantoimitukseen; milloin taas hän kehoitteli heitä poistamaan kansan pahoja tapoja, erittäin noituutta ja sabbatin rikkomista. -- Niinikään hän painatti omia kirjoittamiaan saarnakokoelmia malliksi taitamattomille papeille.

Varoituksilleen ja kehoituksilleen antoi Rothovius suuremman painon ankarilla rangaistuksilla. Pappi, joka kaksi kertaa oli laiminlyönyt jumalanpalveluksen, pantiin viikoksi vankeuteen,[15] kolmannella kerralla hän menetti virkansa; samoin se, joka ilman laillista estettä jäi pois yhteisistä kokouksista. Tietysti rangaistiin myös juoppoutta, irstaisuutta ja väkivaltaisuutta, jos näistä kanne tehtiin. Nuoria kappalaispappeja pitivät kovassa kurissa ja kuuliaisuudessa kirkkoherrat, joiden renkiä he oikeastaan olivat, ja jos he näille olivat olleet uppiniskaiset, kutsuttiin heidät aina heti Turkuun, missä he saivat kuulla ankaria nuhteita.

Seurakuntalaisia, jotka olivat rikkoneet kirkonjärjestystä tai siveyden sääntöjä, rangaistiin julkisilla nuhteilla saarnastuolista ja sakoilla; useinkin tuomittiin syylliset pari, kolme pyhää peräkkäin kirkon ovella seisomaan taikka jalkapuussa istumaan. Välistä myös käytti Rothovius, vaikka hän muuten olikin niin suuri paavilaisuuden jäännösten perkaaja, vanhaa paavilaista "pannajulistusta", sulkien rikollisen seurakunnan kirkon lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

Saarnoissansa Rothovius aina erittäin varoitti kansaa noituudesta ja pyhäpäivän väärinkäyttämisestä. Hän kielsi väkevien juomien kaupan pyhäpäivinä, samoin myös kaikki muutkin työt, yksin käsikivien käyttämisen, joilla jokapäiväiset jauhotarpeet hankittiin. Kiivastelipa hän myös sitäkin "täällä Suomessa yleistä sian tapaa ja koiran elämää" vastaan, että kansa söi ja joi ennen kirkkoonmenoa. Luultavasti hän tahtoi sillä estää heitä humaltumasta väkevästä oluesta, vai lieneekö katsonut paastoovan vatsan Jumalalle otollisemmaksi? Samoin myös oli Herran ehtoolliselle aikovilta tupakanpoltto kielletty.

Varoituksilla, säännöillä ja rangaistuksilla yksin, sen Rothovius hyvin tiesi, ei voitu kuitenkaan kirkollista epäjärjestystä ja tapojen turmiota Suomessa poistaa. Pääsyy ja juuri kaikkeen pahuuteen oli opin ja sivistyksen puute. Paitsi paria pikkulastenkoulua oli hänen tullessaan ainoastaan Turun koulu voimassa, sekin pahasti rappiolla. Uuden piispan ensimäisiä toimia oli senvuoksi tämän koulun puuhaaminen kymnaasiksi, jommoisia oli jo Ruotsissa melkein kaikissa hiippakuntien pääkaupungeissa. Hänen pyyntöihinsä suostuen perustikin holhoojahallitus v. 1630 Turun kymnaasin. Tällä tavoin laskettuansa perustuksen pappien sekä muiden virkamiesten paremmalle sivistykselle, rupesi Rothovius myös kansanopetuksesta pitämään huolta. Kiertokirjeissään papistolle hän kehoitteli ahkerasti katkismuksen opettamiseen ja lukukinkereitten pitämiseen, vaikka hän ihme kyllä ei sallinut niitä muualla pidettäviksi kuin kirkoissa, johon pitkät matkat estivät monta seurakuntalaista saapumasta. Näihin lukukinkereihin piispa ankarasti vaati kaikkia säätyjä ja lähetti hallitukselle valituskirjeen siitä, että aateli monin paikoin osoitti vastahakoisuutta. Mutta valtionholhoojat pitivätkin tätä viimeksimainittua vaatimusta liikana; lukukinkerit, sanoivat he, ovat niitä varten, jotka eivät voi kotona hankkia itselleen oppia. Myöskin käski piispa, että lauvantaisin ennen niitä pyhiä, jolloin Herran ehtoollista jaettiin, oli kuulusteltava rippivieraitten katkismuksen taitoa, "joka asia.", sanoi hän, "tässä barbaarisuudessa on vallan tarpeellinen". Pian tuli sen lisäksi se sääntö, ettei kukaan katkismuksessaan taitamaton saisi päästä naimiseen eikä edes kummiksi.

Rothoviuksen aikana ja avulla ilmestyi nyt viimein koko raamattu suomenkielellä. Agricolan työn jatkamista ja täydentämistä varten oli Kaarle IX:nnen aikana komitea ollut asetettuna Eerikki Sorolaisen johdolla; mutta sen toimesta ei ole varmaa tietoa. Nyt toi Rothovius 1635:n ja 1638:n vuoden valtiopäivillä esille hiippakuntansa toiveet tästä asiasta, ja kaikki Suomen valtiopäivämiehet yhtyivät hänen pyyntöönsä. Hallitus otti työn huostaansa ja määräsi suomentajiksi Turun kymnaasin lehtorit Eskeli Petraeuksen ja Martti Stodiuksen sekä Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja Piikkiön kirkkoherran Gregorius Favorinuksen. Näistä etevin, ensinmainittu Petraeus, oli, Tammelinuksen senaikuisen suomalaisen riimikronikan sanoilla puhuen, "Ruotsis syntynyt", mutta "Suomeen suostunut". Hän oli tänne tultuaan hyvin oppinut maan kielen, josta hän v. 1649 laati ensimäisen kieliopin. Hänen syvä ja laaja oppinsa sitä paitsi tekivät hänet vallan soveliaaksi tämän tärkeän työn johtajaksi. Suomalainen raamatunkäännös tuli näin olemaan aikansa paraita; kielensä puolesta se mukaili kuitenkin yhä vielä liiaksi muukalaisia puheenparsia, vaikka se olikin Agricolan yritystä puhtaampi.

Niin perinpohjainen parannustyö kuin se, johon Rothovius oli ryhtynyt, ei tietysti onnistunut heti ensimäisellä iskulla. Yllä esiintuoduista esimerkeistä näkyy yltäkyllin, että myös Rothoviuksen loppuaikoina, vieläpä hänen kuoltuansakin, oli paljon kaikellaista säädyttömyyttä jäljellä. Suurena haittana papiston parantamiselle oli se seikka, ettei niiden virkaanasettaminen ollutkaan aina piispan vallassa. Usein tuli hänen luokseen pappeja, joilla oli kuninkaalta tai sittemmin valtionhoitajilta saatu käskykirja, että heille piti ensitilassa antaa virka. Sitä paitsi oli myös kaikilla aatelismiehillä oikeus siinä pitäjässä, missä heillä oli kartanonsa, valita papiksi, kenen tahtoivat. Vieläpä jäi tämä oikeus, jos isäntä itse muualla asui, raa'an, sivistymättömän pehtorin käsiin. Tällä lailla saivat usein aivan oppimattomat, kelvottomat miehet pappisvirkoja, kun vaan osasivat hallitusmiehien luona käydä kumartamassa, tai jossain aateliskartanossa kotipapin virkaa toimittaessaan olla herralle mieliksi, tai pehtorille kyllin hyväntekijäisiä tarjota. V. 1627 esim. valitti Rothovius, että eräs Hieronymus oli kuninkaallisen suosituskirjeen saanut, vaikka hän oli "juoppo kuin sika" ja muutamia vuosia sitten, jätettyään vaimonsa, oli piikansa kanssa karannut Liivinmaalle. Erittäin oli vastusta sotapapeista, jotka rykmenttiensä kanssa retkeillessä olivat tottuneet irstaisuuteen ja vallattomuuteen ja joilla oli ollut hyvä tilaisuus päästä mahtavien sotaherrojen suosioon. Vaikea oli sitä paitsi täyttää kaikki paikat täydesti kelvollisilla sielunpaimenilla. Vielä yliopiston perustamisen jälkeenkin oli puute niin suuri, että monasti täytyi ottaa papeiksi kymnaasilaisia, jopa koululaisiakin. Yliopiston konsistorio valitti v. 1643 tätä seikkaa ja pyysi piispaa, että kaikilta pappisvirkaan pyrkiviltä vaadittaisiin akatemiallinen todistus riittävästä opista ja hyvistä tavoista.

Vastusta oli Rothoviuksella myöskin usein kansan vastahakoisuudesta uusiin parannuksiin. Suomalaista silloinkin sanottiin itsepäiseksi; hän pysyi mielellään vanhoillansa. "Jos, Jumala auttakoon", valitti piispa