Part 9

Mutta palatkaamme vielä kerta Preussinmaalle. Vaikka Tottilla siellä oli niin runsaasti kuumia otteluita vihollisen kanssa, näyttää kuitenkin siltä kuin ei hän sittenkään vielä olisi saanut kyllikseen, vaan olisi hakenut lisäjatkoa riidoilla virkakumppaliensa kanssa. Erittäinkin oli aina ollut ankaraa sanasotaa hänen ja Herman Wrangelin välillä, joka oli aivan hänen kaltaisensa niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksiensa puolesta. Riita kiihtyi viimein siihen määrään, että toinen vaati toista kaksintaisteluun. Tämmöiset yksityiset taistelut oli tosin kuningas hengen uhalla kieltänyt; mutta nuo tappelunhimoiset herrat päättivät tehdä sen salaa ja taisivat myös arvella, ettei laki muka heihin, kenraaleihin, ylettyisi. Mutta määräpaikalle tultuaan he tapasivat siellä yhden komppanian sotaväkeä, joiden päällikkö heille ilmoitti, että kuningas tosin ei aikonut heitä estää, koska he niin välttämättömästi tahtoivat tulla toinen toisensa pyöveleiksi, mutta että hän heti oli antanut käskyn mestata sen, joka voittaisi ja jäisi henkiin. Juuri samassa astuikin mestausmies esiin sotamiesjoukon keskeltä täydessä tulipunaisessa virkapuvussaan. Nämät terveiset kerrassaan jäähdyttivät tuittupäisten herrojen vihan, ja taistelu jäi kun jäikin heiltä suorittamatta.

Saksan sodassa sai sitten Tott sotamarskin arvon ja kokonaisen eri armeijan komentonsa alle. Lähtiessään eteläänpäin marssimaan jätti Kustaa Aadolf hänelle toimeksi Pommerin valloituksen. Täällä teki varsinkin Greifswaldin kaupunki itsepäistä, lujaa vastarintaa, eikä linnaväki suostunut viimeiseltäkään avaamaan sen portteja muulla ehdolla, kuin että he aseineen, tavaroineen saisivat vapaasti poistua. Mutta kun keisarilliset sitten marssillansa poikkesivat toiselle tielle kuin mitä oli sovittu, piti Ruotsin alapäällikkö sitä liiton rikkomisena ja karkasi heidän päälleen teloittaen suuren osan. Perästäpäin, kun tästä asiasta nousi pahoja puheita, koki hän puhdistaa itseänsä sillä, että hän muka sotamarskilta oli saanut semmoisen käskyn. Mutta Tott suuttui kovasti tästä sanarikon syytöksestä. Hän vaati ankaraa tutkintoa, jotta hänen viattomuutensa tulisi selville, "sillä", sanoi hän, "kunnia on minulle henkeäkin kalliimpi".

Pommerin valloitettuaan marssi Tott sitten _Meklenburgiin_, karkoitti sieltäkin kaikki keisarilliset ja saattoi poisajetut herttuat takaisin valtaan. Sitten hän meni Elben yli Bremenin hiippakuntaan. Kuinka suureksi hänen sotamaineensa oli kohonnut ja kuinka rikas hän oli, käy ilmi siitä, että hän tätä sotaretkeä varten omalla kustannuksellansa pestasi yksitoista lippukuntaa kyrassiereja sekä kokonaisen rykmentin rakuunia. Mutta täällä Ala-Saksissa eivät enää asiat menestyneetkään häneltä, niinkuin tähän asti. Syyt siihen olivat useampaa laatua. Ensiksi oli täällä vastassa taitava Pappenheim, joka, vaikka miesluvulta heikompi, aina osasi käyttää hyväksensä vihollistensa virheitä. Toiseksi oli Tott kyllä peloton ja sukkela partionkävijä, vaan suuren sotatuuman toimeenpanemiseen hänellä ei ollut tarpeeksi älyä. Sitä paitsi hän oli liian taipuvainen huvituksiin ja laiminlöi usein hevostensa ja koiriensa tähden tärkeämmät tehtävät. Myöskin oli haitaksi se, että hän oli paljon sairaana. Mutta pahinta haittaa kaikista kuitenkin tekivät nuo Tottin vanhat viat, tuittupäisyys ja röyhkeys, joilla hän loukkasi kaikkia. Meklenburgissa hän oli jo ollut riidassa herttuain kanssa. Asema tuli nyt täällä vielä kahta vertaa hullummaksi, kun sotaa olisi ollut johdettava yhteisin neuvoin Kustaa Aadolfin alasaksilaisten liittolaisten, Bremenin arkkipiispan ja Lüneburgin herttuan kanssa. Turhaan pyysi Hamburgissa oleskeleva taitava Ruotsin lähettiläs, Adler Salvius, sovitella näiden kolmen ylipäällikön välejä. "Ei kukaan huoli olla tekemisissä Tottin kanssa", valitti hän kirjeessä kuninkaalle, "kun hän aina niin pahasti haukkuu kaikkia ihmisiä." Myöskin hän lähetti suoraan Tottille itselleen nuhteet siitä, että tämä huvitusten tähden vitkasteli. Mutta tuosta sotamarski suuttui pahasti. "Vai onko nyt siksi käynyt, että mokomat musteentuhrustajat saavat tehdä kiusaa aateliskavaljerille!" vastasi hän. Ja kun sitten Salvius taas kirjoitti kuninkaalle ilmoittaen, että Tottin huolimattomuus ja riitaisuus oli syynä huonoon menestykseen niillä seuduilla, jonka kirjeen johdosta sotamarski eroitettiin ylipäällikkövirastansa, niin silloinpa vasta tuo tuittupää leimahti oikein vimmaan. "Minun lapseni ja lastenlapsenikin", uhkasi hän, "kostavat sen vielä sinulle sekä sinun sikiöillesi!"

Tott pysyi vielä jonkun aikaa Saksassa, vaikkei hän näy enää ottaneen osaa sotaan. V. 1633 hän sitten saattoi kuninkaan ruumiin Ruotsiin, ja siellä hän nyt tästä lähtien toimi valtaneuvoskunnassa, jonka jäseneksi hän jo v. 1630 oli tullut määrätyksi. Hän kuului siinä Aksel Oxenstjernalle ja hänen jaloille ystävilleen vastusta tekevään puolueeseen, joka tahtoi käyttää tätä kuninkaatonta aikaa aatelin etuoikeuksien suunnattomaan laajentamiseen. Kerran mainitsevat kuitenkin, ihme kyllä, valtaneuvoskunnan pöytäkirjat Tottinkin vastustaneen tämmöistä anastusyritystä. Hänen ja A. Banérin kehoituksesta päätti näet valtaneuvoskunta ryhtyä toimiin sen väärinkäytöksen estämiseksi, että aatelisherrat rälssikartanojensa lisäksi vielä ostelivat vero- tai kruununtiloja ja tahtoivat tehdä nekin verottomiksi.

Toisessa tilaisuudessa taas puhkesi sotamarskin tulinen ratsumiesluonne ilmi. Kopparbergin seudulla oli kansa ollut suurten verojen sekä sotamiehenottojen vuoksi kovasti tyytymätön, niin että kapinaa pelättiin. Pari valtaneuvosta oli lähetetty sinne, vaan he eivät olleet saaneet vuorimiehiä tyyntymään. "Ohoh", virkkoi silloin Aake Tott, "olisitte vain minut lähettäneet, kylläpä olisin kun olisinkin noiden kuparipohattain niskat nöyryyttänyt!" -- "Niin kyllä", huomautti siihen toinen, "jos nimittäin sinulla sielläkin, niinkuin Saksassa, olisi ollut huovijoukko takanasi. Vaan jos yksin tulisit, niin olisivatpa kuparipohatat vetäneet sormikoukkua sinunkin kanssasi, veli veikkonen."

Sotaretkillään oli Tott aina suuresti ahnehtinut saalista ja oli kovalla, armottomalla kädellä kiskonut itselleen, mitä vain irti sai. Tällä tavoin kokoonhaalituilla äärettömillä rikkauksillaan hän vietti sitten Ruotsissa ennen kuulumattoman prameaa elämää. Ekolsundin tilalle, likelle Tukholmaa, hän rakensi itselleen suuren, komean kartanon. Kun hän sitten kullatuissa vaunuissa, neljä jaloa hevosta edessä, ajoi kartanonsa ja pääkaupungin väliä, ei hän sallinut kuskinsa väistyä syrjään kenenkään tieltä, paitsi jos itse kuningatar sattui vastaan tulemaan; niin ylpeä oli hän rikkaudestaan, sotatöistään sekä kuninkaallisesta sukuperästään. Ekolsundissa hän vietti nyt enimmäkseen joutoaikansa; köyhemmässä, kolkommassa, hovin loistosta syrjäisemmässä syntymämaassaan hän, niinkuin ylimalkaan Suomen korkeampi aateli tähän aikaan, kävi harvoin, vaikka hänellä täällä oli useimmat kartanonsa. Suuri alusmaa Liholan linnoineen hänellä muuten oli Virossakin.

Tottista on se maine, että hän kosijana sai monta kertaa rukkaset, sillä naiset pelkäsivät hänen tuittupäistä luonnettansa. Miten lienee, mutta onnistuipa hänen kahdestikin saada omaksensa neitoja valtakunnan parhaista suvuista. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Bjelkejä, toinen kreivi Pietari Brahen sisar.

Viimeiset vuotensa Tott oli sairaalloinen, useinkin vuoteenomana. Keväällä 1640, kun hän mielestään taas oli vähän parempi, tahtoi hän vielä kerran käydä Suomen puolella, mutta sinne tultuansa hän kuoli jo heinäk. 15 päivänä Lavilan kartanossa Eurassa. Ruumis vietiin sieltä Turkuun ja haudattiin suurella juhlallisuudella. Saattojonossa oli 4 lippukuntaa ratsumiehiä ja saman verran jalkaväkeä; siinä kulki piispa parinkymmenen papin kanssa, jotka olivat lähipitäjistä kokoonhaalitut; siinä oli mukana kenraalikuvernööri Suomen korkeimpien virkamiesten kera, yliopiston professorit ja oppilaat, Turun pormestari, raati ja suuri joukko porvareita. Keskellä jonoa talutettiin marskin hevosta, selässä musta loimi, jossa oli suuri valkoinen silkkiristi keskellä. Molemmin puolin arkkua kannettiin vainajan isän ja äidin vaakunoita. Samoin kantoi Turun läänin maaherra omin käsin suurta surulippua, jossa oli Tottin vaakuna, ja toinen herra astui vainajan haarniskaan puettuna hänen miekkansa paljastettuna kädessä. Ruumista seuraavat aatelisnaiset ajoivat kahdeksassa vaunussa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe "venäjäntapaisessa kantotuolissa", jota kantamassa oli kaksi hevosta, toinen edessä, toinen takana. Kummankin hevosen selässä istui pitkäkauhtanainen kuski, ja vielä kaksi palvelijaa ratsasti irrallaan molemmin puolin. Turun tuomiokirkkoon, johon ruumis haudattiin, pystytettiin sitten komea marmorinen muistopatsas, jossa sekä sotamarski että hänen toinen puolisonsa olivat kuvatut.

Aake Tottilla oli ainoastaan yksi poika, Klaus Tott, joka sitten isänsä urhotöitten tähden, jotka valtuuskirjassa ovat lavealta luetellut, sai kreivinarvon sekä enimmän osan Uudenkaarlepyyn sekä Lapuan pitäjiä ynnä Uudenkaarlepyyn kaupungin kreivikunnaksensa. Häneen sammui kuitenkin Tottin kreivillinen haara jälleen, sillä hän kuoli lapsetonna.

17. Hakkapeliitat.

Ensi alussa, niinkuin olemme nähneet, eivät keisarilliset olleet milläänkään Ruotsin sotavoiman uhatusta tulosta. Ainoa, mikä heitä silloin hiukan huoletti, oli se huhu, että Kustaa Aadolfilla muka oli muassaan lauma suomalaisia noitia, joiden kuvaton ulkonäkö jo oli niin hirveä, että saattoi säikähdyttää pakoon urhoollisimmankin soturin. Saatuansa sitten nuot kummitukset omin silmin nähdä mahtoivat keisarin sotamiehet varmaankin nauraa turhalle pelollensa; sillä suomalaiset olivat, samoinkuin heidän hevosensakin, pienen, vähäväkisen näköisiä, eikä millään muotoa hirvittäviä. Mutta eipä aikaakaan, niin alkoivat he jälleen uskoa heidän noitataitoonsa ja pelätä heitä. Nämät seisoivat vakavina, hätäilemättä, vaikka keisarin kuuluisimmatkin rykmentit karkasivat heidän kimppuunsa; he ryntäsivät vuorostaan päälle hurjalla rohkeudella, panematta huomiota vastassa olevien lukumäärään. Harvoin saatiin heitä paikaltansa järkähtämään; harvoin jaksoi vihollinen kestää, kun heidän sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" yhtäkkiä kajahti keskellä hänen rivejään. Eihän muka ollut mahdollista, että noin mitättömän näköiset raukat saisivat tuommoisia ihmetöitä toimeen ainoastaan luonnollisilla voimilla. Uusi lause lisättiin nyt litaniaan kaikissa katolisissa seurakunnissa Saksanmaalla; rukoiltiin Jumalaa varjelemaan oikeauskoista kansaa "tuosta _hakkapeliittain hirmuisesta laumasta_" (a horribili Haccapaelitarum agmine). Tämän nimen näet olivat Saksassa meidän miehemme saaneet heidän sotahuutonsa johdosta, jota varmaankin luultiin joksikin loitsusanaksi.

Ruotsin kuninkaan liittolaiset ja ylimalkaan protestantit puolestaan puhuivat heistä ihmeellä ja ihastuksella. Harva se kirjailija, joka kolmekymmenvuotisesta sodasta kertoessaan ei olisi erittäin ylistänyt Suomen poikien urhoutta. Katselkaamme tässä nyt muutamia heidän lauseitaan.

Vexionius (ruotsalainen) kertomuksessaan Ruotsin valtakunnasta mainitsee suomalaisia hyvin taitaviksi miekalla, pyssyllä sekä tykeillä sotimaan.

Achrelius (ruotsalainen) sanoo eräässä teoksessaan: suomalaiset, Marsin lempilapset, ovat ikäänkuin syntyneet sotureiksi, ei vasta siksi harjoitetut.

B. Skytte (ruotsalainen) muistopuheessaan Kustaa Aadolfista lausuu: suomalaisilla on uupumaton, tulinen into kaataa vihollisia.

Pierius Winsemius (saksalainen?) kehuu: "Suomalainen ei huoli onnen vaiheista, niinkuin muu lauma; vakavana hän ei tee edes toiviolupauksia." -- "Suomen joukko, pelkäämättä kuolemaa, ryntäsi vihollisen rivien keskelle; se oli päättänyt voittaa tai kuolla."

Saksankielisessä Theatrum Europaeum-nimisessä teoksessa on alussa tämmöinen lause: "Suuri kunnia oli Kustaa Aadolfilla suomalaisistaan sekä ruotsalaisistaan, kun he kestivät pakkaset vielä paremmin kuin päivän paahteen. He eivät lähteneet myöskään pakoon, ennenkuin täytyi ikäänkuin luontoa vastaan taistella. He tyytyivät vähään, eivät uupuneet koskaan, eivät nostaneet kapinoita." -- "Ruotsin ja Suomen kansat ovat niin urhoollisia ja ritarillisia, etteivät he tappelussa tahdo peräytyä, vaan seisovat kuin muuri, arvellen heidän kansansa kunnian vaativan pikemmin kuolemaa kuin pakoa."

Heinsius (hollantilainen) eräässä ylistyspuheessaan kehuu: "Vaikka he (suomalaiset) olivat pienet kooltansa, seisoivat he kuitenkin lujina, järkähtämättöminä ja miehuullisina; ja yhtä hyvin olisi voinut toivoa elementtien antavan ihmisvoimalle myöten, kuin heidän kuoleman pelosta tai vihollisten pakoituksesta peräytyvän paikaltaan."

Vielä paremmin kuin nuo joskus suurentelevat korulauseet kuvaavat nyt seuraavat muistossa säilyneet pienet jutut senaikuisten suomalaisten soturien vakavaa miehuutta.

Ontuvaksi ammuttua suomalaista kehoitti hänen kapteeninsa muuttamaan jalkaväestä ratsuväkeen, koska hänen siinä olisi mukavampi olla. Mutta Suomen poika antoi tämän spartalaisen vastauksen: "Mina vela stå i krig, icke springa!" (Minä aion seisoa sodassa, enkä juosta.)

Toiselta, joka paraikaa ahkerasti hieroa kitkutteli miekkaansa telttansa edustalla, kysyi ohitse ratsastava Kustaa Aadolf leikillään, mitä hän niin tulisella kiiruulla puuhaili? -- "Mina lipa rappire", vastasi sotilas vakavasti huonolla ruotsillansa, "mina lakta moro" (hion pamppua, huomenna pitää teurastaa).

Meritappelussa Juutinraumassa (Öresundissa) Ruotsin ja Tanskan laivaston välillä v. 1658 tempasi tykin luoti yhdeltä suomalaiselta molemmat kädet poikki. Vakavasti katsahti haavoitettu ympärillensä ja huusi sitten: "Minnekä hiiteen miekkani lensi?" Innossaan hän ei muistanutkaan, ettei hänestä enää ikipäivinä ollut miekkamieheksi.

Yhtä paljon kuin urhoudeltaan tulivat Ruotsin kuninkaan omamaiset soturit myös kuuluisiksi hyvästä kuristansa. Yllämainittu Theatrum Europaeum esim. kertoo, että he, jos heillä oli rahaa, aina rehellisesti maksoivat, mitä tarvitsivat, eivätkä rahanpuutteessakaan rasittaneet kansaa, vaan olivat veteen sekä leipään tyytyväiset.

Tästä hyvästä kurista sai kiittää Kustaa Aadolfin itsensä säätämiä sota-artikkeleita. Jumalanpelko ja lähimäisen rakkaus olivat perussääntöinä tässä kuuluisassa laissa. Joka aamu ja ilta piti komppanian tai lippukunnan kokoontua yhteiseen rukoukseen, joka pyhä sekä kerran viikon keskelläkin pidettiin täydellinen jumalanpalvelus. Ken kolme kertaa oli laiminlyönyt nämät hartaushetket, pantiin koko vuorokauden ajaksi kaularautoihin seisomaan. Herran nimen soimauksesta oli kuolemanrangaistus määrätty, yhdentekevää oliko se tapahtunut humalassa vai selvällä päällä; samoin myös kävi sen, joka kolmannen kerran tavattiin Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaamisesta. Kirous, jos se virkainnossa luiskahti suusta, oli sakoilla sovitettava; mutta ken humalassa tai pahasta tavasta kiroili, sen täytyi sen lisäksi vielä julkisesti rykmentin edessä pyytää anteeksi. Noitia, joita siihen aikaan paljon kuljeksi ympäri muka loitsimassa haarniskoita aseen pystymättömiksi, ei Kustaa Aadolfin leirissä sallittu. Jalkavaimot myöskin ajettiin heti pois; mutta aviovaimoa ei estetty seuraamasta miestänsä. Ryöstäminen vihollisenkin maalla oli kielletty, paitsi kun päälliköt ruoanpuutteen aikana olivat lähettäneet väkeä muonaa hankkimaan taikka kun sen ajan tavan mukaan väkirynnäköllä valloitettava kaupunki luvattiin sotamiehille alttiiksi. Mutta silloinkaan ei saatu ryöstää mitään kirkoista eikä sairashuoneista, eikä myöskään tehdä väkivaltaa papeille, vanhuksille, vaimoille eikä lapsille, jolleivät ne itse ryhtyneet aseihin. -- Ankarat olivat niinikään rangaistukset pelkuriudesta. Jos joku ratsumieslippukunta tai jalkaväen komppania oli paennut tappelusta, ennenkuin oli voitu teräsaseita käyttää, niin päällikkö, jos hän oli siihen syypää, ajettiin häpeällisesti ulos leiristä, mutta jos syy oli väessä, hirtettiin heistä joka kymmenes mies, ja toisten täytyi puhdistaa leiri, majailla erillään muusta armeijasta ja olla liputta, kunnes he jollakin uljaalla urhotyöllä olivat rikoksensa jälleen hyvittäneet. Samoin myös päällikkö, joka muuten kuin vain viimeisessä hädässä antoi linnan vihollisen käsiin, tuli mestatuksi, ja hänen väkensä oli samojen rangaistusten alainen kuin edellisessä tapauksessa, sillä eroituksella kuitenkin, ettei ketään hirtetty. Mestaus, vankeus ja sakot, ne olivat Kustaa Aadolfin sotajoukossa tavalliset rangaistukset, mutta piiskaaminen oli kokonaan luvatonta, sillä se olisi masentanut soturien kunniantuntoa. Saman tärkeän tunteen vireillä pitämiseksi oli myös säädetty, ettei kukaan kunnialtaan poistuomittu tai rikoksen tähden jollakin lailla pyövelin käsissä ollut saisi sen jälkeen pysyä rykmentissä. -- Tämmöinen oli henki tässä armeijassa; siinä olikin se taikavoima, jonka avulla he voittivat keisarin irstaiset, kunnosta ja kunniasta välittämättömät, kokoon pestatut ja rahan tähden sotivat palkkalaiset.

Urhous kuninkaan kuoltuakin pysyi aina edelleen entisellään, mutta kuri, niinkuin olemme nähneet, höllistyi valitettavasti sangen pian. Saakoon tässä vielä yksi todistus siitä sijansa. V. 1635, kun puolalaisten uhkausten tähden päätettiin varustaa vara-armeija, ei uskallettu lähettää kokonaisia suomalaisia ratsumieslippukuntia kotimaahan uusien lippukuntain kantaväeksi, siitä syystä, että he olivat Saksassa tottuneet irstaisuuteen sekä kaikellaiseen vallattomuuteen ja pelättiin heidän pahojen tapojensa myös tarttuvan vereksiin rekryytteihin. Vähempi osa heistä vain lähetettiin takaisin Suomeen, ne nimittäin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää puustellinsa ja joiden täten ilmenevä synnyinmaanrakkaus oli ikäänkuin jonkunmoisena takauksena heidän paremmin säilyneestä kunnostansa. Muut kaikki otettiin pestattuihin lippukuntiin samoilla ehdoilla kuin muukalaiset.

Ruotsin sotajoukkojen voitoista tässä sodassa saisimme kuitenkin osaksi väärän käsityksen, jollemme huomaisi, etteivät ne olleet suinkaan yksistään ruotsalaisten ja suomalaisten aikaansaamat. Tämä oma väki ynnä skotlantilaiset palkkasoturit muodostivat tosin armeijan urhoollisimman, luotettavimman ja parhaimman osan, jolle urhotöistä tulee suurin ansio; mutta se oli sittenkin vain sangen vähäinen osa koko sotavoimasta. Ruotsin palveluksessa ja liitossa oli monasti noin 100,000 miestä jalkeilla, vaan varsinaisia ruotsalaisia oli harvoin enempää kuin 10,000, suomalaisia enintään 6,000 (joissa jälkimäisissä 1,500-2,000 ratsumiestä). Ainoastaan vastoinkäymisen aikoina, jolloin palkkalaiset tavallisesti luopuivat, sotivat Ruotsin sotaherrat pääasiallisesti omamaisilla voimilla.

Saksan tantereet eivät olleetkaan muuten ainoat, jotka silloin Suomen sotureita vaativat. Liivin-, Viron- sekä Inkerinmaan linnojen vartioiminen oli yksistään meidän miehille uskottu.[14] Siellä majaili heitä aina 3-4,000. Ja vietiinpä Tanskan sodan aikana suomalaisia itse Ruotsinkin suojaksi, ensimäisenä sotavuonna 2,500 miestä ja toisena vielä 2,300 lisäksi.

Suomalaisen sotavoiman lukumäärä oli Kustaa Aadolfin aikana suuresti enentynyt, suhteellisesti vielä enemmän kuin ruotsalaisen. V. 1616, Venäjän sodan lopulla, oli Ruotsilla 15,400 sotamiestä, Suomella 5,200; jälkimäiset muodostivat siis ainoastaan neljäsosan koko omamaisesta armeijasta. V. 1625, jolloin Kustaa Aadolfin laatima uusi järjestys valmistui, oli jalkaväkeä Ruotsilla 18 rykmenttiä (à 8 komppaniaa) eli noin 22,000 miestä, Suomella 12 (n. 10,000 m.); ratsuväen luku oli Ruotsissa 15 lippukuntaa (1,875 m.) Suomessa 12 (1,500 m.). Nyt oli siis suomalainen jalkaväki 1/3 koko summasta, ja ratsuväki 4/9. Myöhemmin karttui sotavoima ylimalkaan vielä suuremmaksi, vaikka viimeksimainittu suhde ruotsalaisten ja suomalaisten välillä tästä lähtien oli jokseenkin pysyväinen. Tavallisesti oli Suomella 30-vuotisen sodan aikana aseissa vähintään 10-12,000 jalkamiestä, 3-3,500 huovia. Monesti karttui niiden yhteinen luku 16-17,000:een mieheen. Jos sitten vielä otamme lisäksi aatelin ratsujoukon (100 m., Ruotsissa 300), meriväen (2-3 komppaniaa à 400 m.) sekä pestatut sotamiehet (tykkiväen,[15] jalka- sekä ratsumiehiä), niin saamme kokoon noin 20,000 miehisen armeijan.[16] Tulipa tämä kuorma, raskas kuin se itsessään oli, sen kautta vielä raskaammaksi, että niin tiheään täytyi täydentää harvenneita rivejä vereksillä rekryyteillä. Sodat siihen aikaan olivat näet vielä paljoa tuhoavammat kuin meidän aikana. Huoli muonan sekä muiden tarpeitten hankkimisesta oli kovin vaillinainen ja puutteen kautta syntyneet taudit kuluttivat hirveästi väkeä. Eikä ollut soturien henki Itämeren linnoissa myöskään paljoa paremmassa turvassa, kun asunnot niissä olivat terveydelle vahingolliset. Täten luettiin esim. Suomen tavallisen jalka- sekä ratsuväen luku v. 1640 noin 17,300:ksi mieheksi; mutta seuraavana vuonna, vaikka 2,000 rekryyttiä oli saatu lisään, oli heitä kuitenkin ainoastaan 14,500 jäljellä.

Ratsumiehiä, niinkuin näimme, otettiin Suomesta aina verraten enemmän, johon oli syynä heidän kelvollisuutensa. Edellisten kuninkaitten aikana ei luultu omamaisia hevosia sotaan soveliaiksi; sen vuoksi pestattiin aina kalliilla hinnalla ranskalaisia ja saksalaisia huoveja. Tämä väärä luulo katosi nyt Kustaa Aadolfin sotien aikana kokonaan. Ulkomaalaisetkin rupesivat nyt kehumaan "Ruotsin ja Suomen hevosia, jotka kyllä ovat saksalaisia pienemmät, vaan tuliset, uupumattomat, ihmeen kestävät ja helpot elättää". Suomen ratsumiesten kautta pääasiallisesti tähän aikaan suomalaisten nimi levisikin ympäri Eurooppaa. Ylimalkaan oli vielä silloin ratsuväki armeijan vaikuttavimpana osana. Noilla pitkillä, joutuisilla retkillä 30-vuotisen sodan loppupuolella oli usein puolet sotajoukosta huoveja, sillä jalkaväen oli vaikea päästä kulkemaan Pohjois-Saksan autioiksi hävitettyjen erämaitten poikki. Jalkamiehiä enimmiten käytettiin linnaväkenä ja kutsuttiin tavallisesti vain suurempia tappeluita varten kokoon, joissa kuitenkin myös ratsuväen rynnäkkö oli ratkaisevin.

Kustaa Aadolfin aikana valmistui Ruotsin valtakunnan sotavoiman järjestys rykmentteihin, niinkuin se siitä lähtien pysyi. Suomessa oli seuraavat ratsurykmentit: _Turun_ (Pohjanmaan kanssa), _Uudenmaan_ (Hämeen kanssa) sekä _Karjalan_ (Savon kanssa). Jalkaväen rykmentit olivat: _Turun, Porin, Pohjanmaan, Uudenmaan_, läntinen ja itäinen, _Hämeen, Viipurin_, läntinen ja itäinen, sekä _Savon_. Ennen Kaarle XII:nnen aikaa ei ollut kuitenkaan tapana mainita niitä näin maakunnan, vaan ainoastaan everstinsä nimellä.

Yllälueteltu sotavoima saatiin kokoon seuraavalla tavalla. Tykkiväki sekä rakuunat (jotka vuoroin ratsain, vuoroin jalan sotivat) pestattiin. Aatelislippukuntaan lähetti jokainen aatelisherra tilustensa suuruutta myöten yhden tai useampia täydesti varustettuja huoveja. Muu ratsuväki syntyi rusthollilaitoksen kaltaisella tavalla; moni lainlukija, vouti, nimismies, pappi, porvari ja varakkaampi talonpoikakin antoi siihen miehen aseineen, hevosineen, ja sai siitä talonsa, kumminkin osaksi, verosta vapaaksi. Nämät kaikki armeijan osastot olivat siis vapaaehtoisia. Jalka- ja meriväki sitä vastoin täydennettiin rekryytinotolla. Kymmenen talonpoikaa (kaupungissa 10 porvaria) oli aina ruotuna, josta yksi piti otettaman sotamieheksi (kaupungeissa sekä rantapitäjissä merimieheksi). Ensin otettiin niistä taloista, missä oli paljon miehiä; sitten pienistä, missä ei paljon työntekijöitä tarvittu. Lesken ainoaa poikaa ei otettu, ei myöskään mielellään semmoisesta talosta, josta jo yksi mies oli sotapalveluksessa tai kaatunut. Tätä jälkimäistä ehtoa täytyi kuitenkin suuren tarpeen tähden monasti rikkoa. Eräs talonpoika Rovaniemellä esim. pyysi kerta ja saikin veronhuojennusta sillä perustuksella, että hänellä oli neljä poikaa (joista kaksi jo kaatunutta) jalkaväessä, viides ratsumiehenä. Ylimalkaan ei sallittu sotamieheksi kirjoitetun palkata toista edestänsä; mutta toisinaan tehtiin rahan tarpeen aikana tästä kuitenkin poikkeus. Päiväläiset ja muu irtonainen väki otettiin kaikki, mitkä vain käsiin saatiin, ruotuihin panematta.