Part 8

Seuraavana vuonna hän pääsi vielä kerran, viimeisen kerran käymään kotimaassaan. Hänelle näet annettiin toimeksi viedä sinne osa suomalaista ratsuväkeä. Alusta kesää 1636 hän palasi kuitenkin takaisin Saksanmaalle, tuoden kanssansa useampia tuhansia Suomen väkeä. Näiden avulla rohkeni sitten Banér käydä tuohon hurjanrohkeaan _Wittstockin_ tappeluun. Stålhandske ja englantilainen King olivat saaneet käskyn vasemman kyljen ratsuväen kanssa tehdä kierroksen ja karata vihollisen selkään. Banér puolestaan päävoiman kanssa kävi suoraan päälle. Arvaamattomat esteet viivyttivät kuitenkin kiertäjien tuloa. Banér sai täten koko vihollisvoiman niskoilleen. Näytti jo siltä kuin tulisi tästä toinen Nördlingenin tappio, vaikka varsinkin oikean kyljen ratsuväki, niissä etupäässä suomalaiset ja virolaiset, pitivätkin lujasti puoliansa. Ei ollut sitä lippukuntaa, joka ei olisi kuusi, jopa kymmenenkin kertaa syössyt rynnäkölle. Ilta viimein läheni ja Banérin voimat alkoivat masentua. Silloin yht'äkkiä kuului vihollisen selän takaa tuo tuttu huuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" ja samassa havaittiin saksilaisten rivien joutuvan sekaannuksiin. Banér vei nyt väkensä uudella innolla tuleen, eikä aikaakaan, niin oli loistava voitto saavutettu. Yön hät'hätää levättyänsä läksivät sitten Stålhandske ja King vihollista takaa-ajamaan. He viipyivät sillä retkellä koko viisi vuorokautta, mutta olivatpa he myös saaneetkin aika paljon toimeen. Monta sataa vihollisista oli vielä hakattu maahan, ja saatu kaksituhatta vankia lisäksi. Muun saaliin ohessa he toivat kolmekymmentäviisi lippua ynnä vaaliruhtinaan omat kullatut vaunut, jotka viimemainitut Stålhandske lahjoitti Banérille. Itse hän sitä vastoin piti vaaliruhtinaan kalliit, hopeiset pöytäastiat, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä jo itse tappelupäivänä, silloin kun vihollisleiri rynnäköllä valloitettiin.

Vuosina 1637-9 oli sitten Stålhandske mukana kaikilla Banérin mainioilla retkillä, tavallisesti ensimäisenä eteenpäin marssiessa, viimeisenä peräytyessä. Syksyllä viimeksimainittuna vuonna uskottiin hänen johtoonsa erityinen armeijanosasto, jolla hän sitten kolme vuotta taisteli Schlesiassa. Täälläkin hän teki aina välistä rohkeita tekoja, mutta ylimalkaan ei sotaonni tahtonut olla hänelle oikein myötäinen. Pääsyy taisi olla siinä, että Stålhandskesta ei ollut suurempien asioiden johtajaksi; erittäinkään hän ei pitänyt huolta muonasta, niin että hänen väkensä välistä hajosi nälän tähden. Sen lisäksi tuli kenties vielä, ettei hänellä ollut omia tuttuja Suomen poikia joukossaan.

Torstensonin tultua ylipäälliköksi, yhdisti Stålhandske osastonsa jälleen pääarmeijaan ja otti osaa sen taisteluihin. Leipzigin tantereella hän komensi Uudenmaan ratsumiehiä, jotka seisoivat oikean kyljen toisessa rivissä varaväkenä. Jouten he eivät kuitenkaan seisoneet siellä kauan, vaan saivat pian auttaa ensimäiseen riviin asetettujen kansalaistensa tulista hyökkäystä, joka ratkaisi voiton. Tässäkin oli Stålhandske taas pysynyt koko ajan kuumimmassa löylyssä, vaikka hän jo kohta alussa haavoittui. Tappelun jälkeen havaittiin kuitenkin hänen haavansa niin pahaksi, että hänen täytyi erota armeijasta ja maata koko talvi Stettinissä lääkärin hoidon alaisena. Täällä hän tutustui Kristiina Horniin, joka oli Haapaniemen sukua; seurauksena oli, että uljas urho sai nyt vielä toisenkin haavan, itse sydänpaikkaan. Voitto ei kuitenkaan pettänyt lempipoikaansa tässäkään vaarallisessa taistelussa; häät vietettiin huhtikuun 9 p. 1643 suurella komeudella.

Toukokuussa täytyi kuitenkin nuoren aviomiehen jälleen erota kumppanistaan. Stålhandske, terveeksi tultuaan, riensi takaisin Torstensonin luokse, joka retkeili Moraviassa. Samoin hän seurasi myös sitten ylipäällikköänsä Holsteiniin. Täällä hyökkäsi hän taas tammikuussa 1644 Koldingin seudulla äkkiarvaamatta tanskalaisen ratsuväen päälle ja hävitti sen niin perinjuurin, että 1500:sta tuskin satamäärää pääsi pakoon. Mutta tämä rivakka ratsumiehen työ olikin hänen viimeisensä. Hän sairastui ja kuoli Haderslevin kaupungissa Slesvigissä huhtik. 21:nä päivänä.

Leski tuotti ruumiin sitten kotimaahan ja haudatti sen Turun tuomiokirkkoon sitä varten ostettuun hautakappeliin, johon laitettiin komea muistomerkki mustasta marmorista. Yhtään poikaa ei jäänyt sukua jatkamaan.

Stålhandske kuuluu olleen sangen oppinut ja sivistynyt herra. Eräs englantilainen, joka tästä sodasta kirjoitti, mainitsee hänen osanneen erittäin hyvin englanninkieltä; epäilemättä tuo taito oli silloin saanut alkunsa, kun hän Ruthvenin seurassa kävi Skotlannissa. Saksankielen ja kirjallisuuden tuntija ja suosija hän myöskin näkyy olleen; ainakin hän oli valittu erään saksalaisen kirjallisen seuran jäseneksi. Harrastusta tieteihin osoitti hän myös sillä, että hän lahjoitti Turun yliopistoon Aarhusin piispan kirjaston, jonka hän viimeisellä sotaretkellänsä oli saanut saaliiksi. Tämä lahja, 900 nidosta, siihen aikaan nähden kylläkin suuri, oli meidän vastasyntyneen korkeakoulumme ensimäinen kirjaston alku.

Stålhandske oli sangen rikas mies. Perintötalonsa lisäksi hän oli, niinkuin kerrottu, saanut suurenmoisen läänityksen Porvoon pitäjässä. Sitten hän osti vielä Ilolan (Illbyn) kartanon samassa pitäjässä. Marjon seteritalo Sauvon pitäjässä sekä Tervajoki (Tervik) Pernajalla kuuluvat myös olleen hänen omansa. Leski osti v. 1647 vielä 60 kruununtilaa Turun läänissä. Stålhandskella olikin sotaretkillään usein ollut tilaisuutta saada runsaita saaliita, eikä hän ollutkaan kainoimpia, kun ottaminen tuli puheeksi. Päinvastoin sanotaan hänen kouransa vihollisen maassa olleen jokseenkin rautaisen. Siitä syystä kertoikin kansa Holsteinissä, että hänen kuolinvuoteensa ääreen oli muka ilmestynyt musta haamu, joka tempasi pakenevan sielun kynsiinsä.

Toinen moitittava puoli Stålhandsken luonteessa oli se, että hän, samoinkuin useimmat kolmekymmenvuotisen sodan sankareista, kovin mielellään kallisteli pikaria. Tämä vika ynnä myös hänen onnistumaton sodankäyntinsä Schlesiassa estivät hänelle aiotun suuren kunnian. Kun Leipzigin tappelussa nuori Liljehöök, josta toivottiin suuria, oli kaatunut, kysyi näet holhoojahallitus, tokko Stålhandske sopisi ylipäälliköksi siinä tapauksessa, että Torstensonin täytyisi kivulloisuutensa tähden luopua virasta. Mutta Torstenson epäsi, sanoen syyksi sen, että Stålhandske, vaikka hän olikin taitava ja uljas eversti, kuitenkin liian usein oli juovuksissa ja selväpäisenäkin kuitenkin oli liian ahdasälyinen suuren sodan johtajaksi.

Mutta jollei Stålhandsken älyä eikä tapoja voikaan mitata korkeimmalla mitalla, niin ei voi kuitenkaan kukaan riistää häneltä sitä mainetta, että hän oli muita rivakkaampi ratsumiespäällikkö ja taitavampi partionkävijä. Vielä enemmän hän oli kuuluisa urhoudestansa, joka ei tuntenut pelkoa pahimmissakaan vaaroissa. Sitä hän osoitti teoilla lukemattomissa tilaisuuksissa, joskuspa myöskin lysteillä kokkasanoillaan. Niinpä tuotiin kerta hänelle hätäsanoma: "Vihollinen on kohta teidän kimpussanne!" -- "Ja minä heti paikalla hänen kimpussaan!" vastasi siihen meidän säikähtymätön sankarimme.

15. Eerikki Slang.

Uudenvuoden aikana 1641 oli kaikkialla Saksanmaassa tavattoman kovat pakkaset; joet ja virrat menivät kaikki jäähän. Silloin Banér äkkiä kokosi koko ratsuväkensä, sai myös liittolaisensa, Ranskan armeijan, huovit mukaansa ja kiiti näin tuulispäänä Regensburgia vastaan. Tässä kaupungissa näet oli par'aikaa keisari Ferdinand herrainpäiviä pitämässä valtakuntansa katolilaisten ruhtinaitten kanssa. Sotaväkeä ei ollut sanottavasti niillä seuduin heidän suojanaan, sillä vaarasta ei ollut vähintäkään aavistusta. Jos Banérin onnistui päästä jäätyneen Tonavan yli ja saartaa Regensburg kaikilta haaroilta, niin oli nälkä pian pakoittava tuon herrojen hovilaisilla ahdatun kaupungin antautumaan. Sepä vasta olisikin aika saalis ollut -- itse keisari kaikkine herroineen yhdellä apajalla! Pakkasen äkillinen lauhtuminen teki kuitenkin tämän sukkelan kepposen tyhjäksi. Samana päivänä, jona Banér ehti perille, olivat Tonavan jäät lähteneet liikkeelle, niin ettei ollut aluksillakaan yli pääsemistä.

Ranskan väki läksi nyt jälleen omia teitänsä, ja Banér, kun hänen voimansa siten ei enää riittänyt suurempiin yrityksiin, hajoitti miehensä ympäri kyliä talvimajoihin. Mutta keisari Ferdinandin sydän kuohui tulista vimmaa; hän päätti rohkealle viholliselleen kostaa tuon arvaamattoman päällekarkauksen. Hänen käskystänsä alkoi sotajoukkoja joka haaralta hiljaa ja salaa vetäytyä Ruotsin väen talvimajoille päin. Paljon ei puuttunutkaan, niin olisi vaaraa aavistamaton Banér tullut kokonaan verkkoihin kiedotuksi. Mutta valpas kun hän oli, sai hän kuitenkin vielä hyvissä ajoin hiukan vihiä asiasta. Hetkeäkään viivähtämättä hän kokosi enimmän osan hajonneista joukoistansa jälleen yhteen ja pujahti niiden kanssa ihmeen nopeasti ja taitavasti Böömin kautta, jonka keisarillinen armeija oli jättänyt tyhjäksi, pois Saksinmaalle.

Tätä Banérin retkeä on syystä kehuttu mestarityöksi; mutta sittenkään ei mistään nopeudesta eikä taidosta olisi ollut hänelle apua, jos vihollinen heti paikalla olisi lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt saada valtaansa muutamat Bööminmaalle johtavat vuorisolat. Syynä siihen, etteivät he saaneet siihen tilaisuutta, oli erään Banérin alapäällikön perin suomalainen itsepintaisuus.

Eversti _Eerikki Slang_, jonka talvimajat olivat lähinnä keisarillisten pääarmeijan tiellä, ei ennättänytkään enää Banérin yhteyteen. Hän suljettiin kolmen rykmentin kanssa pieneen _Neuburgin_ kaupunkiin. Keisarin poika, joka oli katolilaisten ylipäällikkönä, lähetti torvensoittajan kehoittamaan häntä antautumiseen. Vastarinnan yrittäminen näyttikin melkein mielettömyydeltä. Neuburgin ympärillä seisoi nyt kokonainen suuri armeija; Slangilla ei ollut enempää kuin parituhatta miestä, ne melkein kaikki ratsumiehiä, siis linnan puolustukseen tottumattomia, vähemmän sopivia. Kaupungin muurit olivat sitä paitsi huonossa tilassa. Mutta Suomen urho vastasi kuitenkin rohkeasti: "Onpa minulla tosin vain yksi käsi, vaan sillä aion pitää puoliani, niin kauan kuin se on tallella!" Tähän kieltoonsa oli Slang vielä lopuksi lisännyt sen uhkauksen, että toisten, jos vielä samallaista tarjoumusta ehdoitettaisiin, ei enää vastattaisi sanoilla, vaan luodilla. Arkkiherttua koetti sittenkin rauhansovintoa uudestaan, vaan hänen sanansaattajalleen lensi luoti otsaan, ennenkuin hän oli päässyt edes perille.

Täytyi siis nyt keisarillisten kuin täytyikin turvautua väkivaltaan. Heidän tykkinsä mursivat kaupungin muuriin suuren rikon; mutta kun he sitten riensivät rynnäkölle, näkivät he aukon jo tukitun puisella hakulilla, ja sen takana seisoi elävä muuri, jota ei millään voimalla saatu murtumaan. Pantiin siis tykit uudelleen paukkumaan, ammuttiin useampia rikkoja muuriin ja yritettiin uudestaan rynnäkköä. Mutta toisen ja kolmannenkin kerran heidät viskattiin taas verissä päin takaisin. Tällä tavoin viivytettiin koko keisarillista sotavoimaa kolme vuorokautta mitättömän kaupunkirähjän edustalla. Vasta neljäntenä päivänä, kun jo muurit olivat melkein ylt'ympäri raunioina, niin että ulkoa aivan hyvin saattoi nähdä kaupungin torille asti, vasta nyt ilmoitti Slang antautuvansa, jos päälliköille suotaisiin valta estämättä päästä Banérin luokse. Tähän ehtoon ei suostuttu, ja taistelua jatkettiin vielä useampia tunteja, kunnes viimein meidän miesten oli pakko ehdottomasti antautua. Mutta heidän päätehtävänsä olikin jo täydellisesti suoritettu: Banérin päävoima oli pelastettu. Täydellä syyllä siis tästä lähtien mainittiin meidän urhokasta suomalaistamme "Ruotsin Leonidaan" nimellä.

Slangin suku oli jo tunnettu edellisen vuosisadan alusta. Heillä oli alusmaansa osaksi likellä Turkua, osaksi Hämeessä. Kaikki olivat aikansa aatelisherrojen tavan mukaan olleet sotureita; Eerikin isä, Klaus Slang, oli De la Gardien retkillä Venäjällä osoittanut urhoutta ja jonkun aikaa ollut linnanisäntänä Narvassa. Missä ja milloin Eerikki Slang itse syntyi, ei tarkemmin tiedetä, paitsi että se tapahtui 1600-luvun alussa. Kasvatuksensa hän sai osaksi Kustaa Aadolfin hovissa, missä hän oli hovipoikana. Luultavasti hän seurasi kuningasta hänen sotaretkillään, vaikkei siitä ole mitään mainittu. Huomatuksi tuli Slangin nimi vasta vuodesta 1635, jolloin hän määrättiin henkivartijarykmentin everstiksi. Saksilaiset, niinkuin tiedämme, olivat juuri silloin ruvenneet Banéria ahdistamaan, mutta saivat kokea, että Ruotsin soturit eivät olleet niin helposti höyhennettäviä lintuja kuin he luulivat. Tähän saksilaisten kurittamiseen Slangkin uljaasti otti osaa. Niinpä esimerkiksi eräässä tilaisuudessa vaaliruhtinas oli lähettänyt muutamia ratsuväen lippukuntia Elbejoen yli ja oli muun armeijansa kanssa tulemaisillaan perässä. Mutta Slang riensi sinne nuolena ja saksilaiset osaksi hakattiin maahan, osaksi upotettiin veteen, eikä vaaliruhtinaan mieli tehnyt sitten enää pyrkiä yli. Samalla lailla kävi monesti toisissakin tilaisuuksissa. Eräässä sellaisessa kahakassa v. 1640 Sahlfeldin edustalla menetti Slang vasemman käsivartensa.

Neuburgin puolustuksen jälkeen sotavankeudesta päästyänsä ei Slang tavannut enää entistä ylipäällikköään, sillä hän oli jo kuollut. Hän rupesi nyt vuorostaan seuraamaan Torstensonia, mutta pitkää retkeä ei hänelle enää ollutkaan suotu. Leipzigin tappelussa v. 1642 oli Slang, kenraalimajuriksi koroitettuna, saanut koko sotarinnan vasemman kyljen komentoonsa. Mutta siinä heti taistelun alussa pistoolinluoti surmasi hänet. Näin päätti Ruotsin Leonidas voittokulkunsa miehuutensa parhaassa kukoistuksessa. Hänen ruumiinsa haudattiin sitten Leipzigin pääkirkkoon.

Slangilta ei jäänyt nimen jatkajaa enempää kuin myös Kustaa Hornilta tai Stålhandskelta. Hän jätti jälkeensä ainoastaan surevan morsiamen.

16. Aake Tott, Kustaa Aadolfiin "lumiaura".

Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina kuului Upsalasta pahaa melua. Siellä oli siihen aikaan professorina Johannes Messenius, kuuluisa opiltansa ja neroltansa. Siitä syystä korkea aateli, kun heidän piti lähettää poikansa yliopistoon, mielellään antoivat heidän opiskella hänen johtonsa alla. Mutta Messeniuksesta ei ollutkaan kasvattajaksi; hän vain aina ajatteli, miten hän olisi nuorille herroille mieliksi, jotta hän sitten myöhemmin maailmassa saisi heidän kauttansa etuja. Hän ei vaivannut heitä kovin paljon latinalla, matematiikalla eikä muulla kuivalla ja vaikealla opilla; enin osa aikaa käytettiin semmoisiin harjoituksiin, jotka kavaljeerille olivat tarpeellisia, tanssiin, miekkailuun ja ratsastukseen, pantiinpa myös toimeen seuranäytelmiä, jotta oppilaat tottuisivat rohkeasti, selvästi ja sujuvasti lausumaan ilmi ajatuksensa.

Yhtä höllä kuin oppi oli kurikin. Porvarit, herätessänsä äkkiä kesken parasta untansa yöllä, kun ikkuna särähti sirpaleiksi tai kiviä lensi tupaan, arvasivat jo kysymättäkin Messeniuksen "junkkarien" olevan syynä pahantekoon. Talonpojat tuodessaan aamulla varhain ruokavaroja torille olivat tuhannessa tuskassa, jottei vaan Messeniuksen joukkio sattuisi heitä vastaan; sillä olihan monasti tapahtunut, että nuot poikaveitikat olivat seisahduttaneet tulijan, irroittaneet hevosen valjaista, pistäneet "maanmoukka"-paran aisoihin, kavunneet kärryille koko kuormallinen ja näin sitten ajelleet ympäri kaupunkia nauraen, hoilottaen ja ahkerasti piiskaa huiskutellen. Eivätpä edes kruununkaan laitokset aina saaneet olla heiltä rauhassa; kerta olivat he murtaneet auki linnan portit ja laskeneet kaikki varkaat ja murhamiehet valloilleen. Ja jos vieras Upsalassa kysyi, kuka noista hurjista oli hurjin, kuka päällikkönä kaikissa koirankujeissa, niin sai hän heti kuulla, että se oli nuori, rikas suomalainen junkkari _Aake Tott_, jonka välistä nähtiin villinä juoksentelevan pitkin katuja, paljastettu miekka kädessä, lystikseen peloitellen ja uhkaillen rauhallisia ihmisiä. Semmoisen maineen oli hän ennättänyt saada, vaikka hän oli vielä melkein lapsi, 13-14 vuotta vanha[13] ja kunnioitettua, korkeaa sukua, Kirkniemen, Siuntion kartanon ja Liuksialan herran poika, sekä äitinsä kautta, joka oli Eerikki XIV:n ja Kaarina Maununtyttären tytär, kuninkaallisen perheen heimolainen.

Valituksista noita vallattomia poikia vastaan ei ollut suurta apua. Joskus kyllä oli Messenius heitä hiukan kurittavinansa; mutta enimmiten hän vain nauroi heidän muka sukkelille kepposilleen. Ja jos yliopiston rehtori sekä konsistorio tahtoivat puuttua asiaan, niin Messenius väitti röyhkeästi, ettei heillä ollut tekemistä hänen yksityisten kasvattiensa kanssa. Sitä paitsi he olivat korkeaa aatelia, jota ei sopinut vetää halvemman oikeuden kuin itse valtaneuvoskunnan eteen. Siihen asia sitten aina jäikin, sillä ei kukaan uskaltanut korkeitten herrojen poikia vastaan nostaa oikeuskannetta.

Paitsi Messeniusta oli Upsalassa samaan aikaan myös toinen opiltaan kuuluisa professori, nimeltä Rudbeck. Näiden molempien oppineitten herrojen välillä saattoi kateus alinomaista näykkimistä aikaan. Pianpa kumpaistenkin kasvatit -- Rudbeck oli niinikään Messeniuksen esimerkkiä seuraten ottanut semmoisia -- myös ottivat osaa tähän riitaan. Kaduilla ja kujilla nähtiin alituisesti messeniläisiä ja rudbeckiläisiä kahakassa. Tapahtuipa sitten v. 1612, että Rudbeck valittiin rehtoriksi ja alkajaispuheessaan hän varoitti nuorisoa vallattomuuksista sekä riidoista. Tuosta suuttui nyt Messenius ja hänen joukkonsa kovasti; pojat alkoivat kesken juhlallisuutta viheltää ja telmiä, ja itse professori julkisesti haukkua rehtoria. Konsistorio sen jälkeen kokoontui neuvottelemaan, miten tämä tämmöinen hävyttömyys olisi rangaistava. Mutta Messenius haukkui heitä vieläkin rohkeammin, ja hänen poikansa, joille Messeniuksen rouva vei sanan Kuninkaannurmelle, missä he olivat leikkimässä, tulivat juoksujalassa paikalle, pyssyt ja miekat kädessä. Yliopiston hallitus oli pahemmassa kuin pulassa; ukot pelkäsivät jo surman heitä uhkaavan. Tämä julkinen kapina tuli viimein kuninkaankin korviin, joka nyt kerrassaan teki lopun kaikesta epäjärjestyksestä, muuttaen molemmat nuo riitaiset professorit muualle toisiin virkoihin ja ankarasti rangaisten Messeniuksen kasvatteja. Toiset heistä pääsivät selkäsaunalla, mutta usea eroitettiin kokonaan yliopistosta.

Epäilemättä katkesivat täten nuoren Tottinkin yliopistolliset opinnot, sillä me tapaamme hänet jo seuraavana vuonna toisella tantereella, missä hänellä oli tilaisuutta tyydyttää seikkailu- ja tappeluhaluansa luvallisemmalla ja jalommalla tavalla. Hänet lähetettiin v. 1614 -- vasta 15-vuotisena -- Venäjälle, mainion sotaherran Jaakko De la Gardien johdolla sotataitoa oppimaan. Kun tämä sota rauhansovinnon kautta loppui, läksi Aake Tott ulkomaille. Viisivuotisella matkallaan hän kävi Saksassa, Italiassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa sekä Alankomailla, tutustuen täten vieraihin kieliin ja vieraihin oloihin. Jonkun aikaa hän otti myös harjoituksen vuoksi osaa Venetsian vapaavallan sotaan turkkilaista vastaan.

Kun hän viimein palasi kotiin v. 1622, oli taas sota Puolaa vastaan kiihtynyt ilmituleen. Nuori Tott riensi siis heti Liivinmaalle, jossa hän pääsi Kustaa Aadolfin kamariherraksi. Sillä nimellä siihen aikaan ei kuitenkaan tarkoitettu tuommoisia hovityhjäntoimittajia kuin meidän aikanamme. Kamariherra merkitsi siihen aikaan samaa kuin nykyään ajutantti, upseeri, joka lennättää ylipäällikön käskyjä eri sotajoukoille. Tämmöisenä sai siis meidän taistelunhaluinen nuorukaisemme mielin määrin mellastella noilla suurilla sotakedoilla,

miss' on verta säärysvarsin, myöten polvea punaista.

Hän tuli pian kuuluisaksi uljaana ratsumiehenä, nopsana partionkävijänä ja nousi myös nopeasti yhä korkeampiin arvoihin. Oltuansa ensin vain yhden suomalaisen huovilippukunnan kapteenina, sai hän jo v. 1625 everstiluutnanttina kaiken Liivinmaalla olevan suomalaisen ratsuväen komentoonsa. Seuraavana vuonna läksi sitten Tott, everstiksi koroitettuna, Preussinmaalle. Tullessaan toi hän sinne 4 lippukuntaa ratsumiehiänsä, joihin myöhemmin Stålhandsken kanssa tuli vielä saman verta lisäksi. Täällä Preussin ja Puolan alangoilla tekivät nyt Suomen huovit rohkean päällikkönsä johdolla ensi kertaa nimensä tunnetuksi ja pelätyksi. He näyttivät monessa tasapäässä tappelussa, ettei Wallhofin voitto suinkaan ollut sattumuksen tuottama, eikä aikaakaan, niin eivät Puolan husaarit voineet edes partioretkilläkään vetää heille vertoja. Tott oli kaikissa näissä toimissa elähdyttävänä sieluna. "Hän oli niin rohkea, niin valpas ja niin nopsa tässä sodassa", kehuu eräs senaikuinen kertoja, "että viholliset tavallisesti eivät saaneet hänestä pienintäkään vihiä, ennenkuin hän oli jo heidän kimpussansa, joten hän tuli heille suureksi peloksi ja hirmuksi". Ja Kustaa Aadolf, joka piti paljon hänen urhoudestaan, alkoi tänä aikana leikillä nimittää häntä _lumiaurakseen_, koska hän aina kulki edeltä ja raivaili tietä muulle armeijalle.

Liian pitkäksi tulisi tässä luetella kaikkia tappeluita ja kahakoita, joihin Tott huoveineen Preussin sodassa otti osaa, sillä he seurasivat muassa kaikilla Kustaa Aadolfin retkillä. Erästä urhotekoa ei kuitenkaan käy jättäminen kertomatta, joka siihen aikaan oli kaikkialla kuuluisa. Tott oli kerta v. 1627 saanut käskyn 200 Suomen ratsumiehen ja 500 skotlantilaisen jalkasoturin kanssa tiedustella vihollisen asemaa Danzigin seudulla; mutta tultuansa _Grebinin_ kylän kohdalle huomasi hän yhtäkkiä, että hän oli sattunut satimeen. Puolalainen ylipäällikkö Koniezpolski oli arvaamatta piirittänyt meidän partiolaisemme. Ei ylimalkaan ole mitään niin kovaa koetusta Suomen soturin miehuudelle kuin tuo ilkeä sana: "piiritetty!" joka osoittaa, ettei vihollisia ole ainoastaan edessä, silmin nähtävänä, vaan myös selän takana. Mutta Tott ei antanutkaan väelleen aikaa miettiä tuota pahaa seikkaa. Hän huusi vain heille: "Pojat, nyt näytetään, että me olemme kunnollisia Ruotsin kuninkaan miehiä!" ja samassa hakkasi jo hänen sapelinsa keskelle tiheintä vihollisjoukkoa. Mitäs muuta! Koko parvi hyökkäsi kuin ukkosen nuoli hänen jäljessänsä, eikä aikaakaan, niin olikin tie auki ja piiritys tyhjäksi tehty. Uhkaava tappio oli muuttunut loistavaksi voitoksi; 150 puolalaista makasi verisenä tantereella, ja leiriin palatessaan liehuttivat Suomen miehet, jotka olivat luulleet joutuneensa jo hukkaan, kolmea vihollislippua omiensa lisänä päittensä yläpuolella. Kustaa Aadolf ihastui tästä uljaasta teosta ikihyväksi; hän asetutti kohta koko armeijansa juhlajärjestykseen, Tottin partiojoukon muun sotarinnan eteen, kiitti heitä lyhyellä, mutta ytimekkäällä puheella ja jakoi sotamiehille palkinnoita. Tottille hän niinikään kaikkien nähden lahjoitti kalliin, kultakahvaisen miekan ja lupasi hänelle ritarinarvon. Itse ritariksi sivaltaminen tapahtui kuitenkin vasta myöhemmin Tukholmassa, valtiopäivien aikana v. 1630. Samassa koroitettiin Tott myös kenraalimajuuriksi; ja sai komennon kaiken Ruotsin ja Suomen ratsuväen yli.