Part 7

Retkellä Lechjoelle ja Baijeriin oli Horn taas, niinkuin jo tiedämme, pääarmeijan mukana. Münchenin valloituksen jälkeen lähetettiin hän kuitenkin taas erikseen Reinjoen rannoilla taistelevan osaston päälliköksi. Hän valloitti nyt koko Elsassin, josta keisarillisilla siihen saakka oli ollut suuri apu. Koko sotaretki siellä muuten oli alinomaista linnojen ja vahvojen kaupunkien piiritystä, jossa hänellä oli täysi tilaisuus näyttää Alankomailla saatua kokemustansa.

Kustaa Aadolfin kaaduttua olisi holhoojahallitus tahtonut määrätä Hornin kaikkien Saksassa olevien sotajoukkojensa ylijohtajaksi; mutta Weimarin herttua otti pääarmeijan johdon omin luvin käsiinsä. Tätä mahtavaa herraa eivät valtionholhoojat uskaltaneet loukata, mutta toiselta puolen peloitti heitä myös jättää koko sotavoimansa kunnianhimoisen muukalaisen haltuun. Päätettiin senvuoksi siten, että Horn ja Weimarin herttua kumpikin saisivat yhtä suuret eri armeijat johtaaksensa, jotka ainoastaan hädän vaatiessa yhdistyisivät yhteisiin yrityksiin. Tästä ylimäisen johdon jaosta heikontui tietysti protestanttien voima suuresti, ja muutenkin teki Bernhardin kateus ja vallanhimo paljon haittaa. Hornia vastaan nousi v. 1633, niinkuin luullaan Weimarin herttuan salaisten yllytysten kautta, vaarallinen kapina saksalaisten palkkasoturien parissa. Nämät eivät näet rakastaneet sotamarskia, joka armahti porvareita ja talonpoikia ja koetti suojella heitä yhä vallattomammaksi paisuvan väkensä ryöstöltä. Tämä kapina saatiin kun saatiinkin jälleen viihdytetyksi, mutta seuraavana vuonna aikaansai ylipäällikköjen eripuraisuus perinjuurisen turmion. Keisarilliset silloin olivat ryhtyneet Regensburgin piiritykseen, jonkatähden Horn ja Bernhard herttua rupesivat hieromaan sovintoa, lähteäkseen yhdessä avuksi. Mutta turhien ehtojen ja estelyitten tekoon kului niin pitkä aika, että heille kesken marssia jo tuli kaupungin antautumisesta sanoma. Joku aika sen jälkeen keisarilliset rupesivat Nördlingeniä ahdistamaan, ja tätä kaupunkia uhkaava vaara yhdisti nyt toistamiseen molemmat sotaherrat, jotka olivat jälleen eronneet.

Nördlingeniä lähetessä saatiin kuulla, että vihollisen luku Alankomaille päin marssivan espanjalais-armeijan kautta oli karttunut puolta vertaa suuremmaksi kuin avuksi rientävien protestanttien voima; niinpä huomattiin myöskin, että keisarillisten asema oli sangen vahva. Hornin neuvosta senvuoksi päätettiin vielä odottaa, kunnes tulossa olevat apujoukot olisivat saapuneet perille. Parin päivän perästä alkoi kuitenkin joka yö leimahdella tulia kaupungin torneista, joka oli sovittu merkki siitä, että viimeinen hätä oli jo tarjona. Weimarin herttua vaati nyt kiivaasti tappelua, hän kun oli kunniasanallaan luvannut Nördlingenin porvareille tuoda apua. Hornin täytyi myöntyä, varsinkin kun yksi odotetuista apujoukoista jo oli saapunut. Kuitenkin pani hän sen ehdon, ettei ryhdyttäisi yleiseen taisteluun, vaan valloitettaisiin ainoastaan pari mäenkukkulaa, joista saatettiin uhata piirittäjien leiriä. Pianhan poissaolevat apujoukot varmaan tulisivat; viholliselta oli sitä vastoin espanjalainen voima viimeistään viikon perästä eroava ja marssiva oikeaan määräpaikkaansa. Jos tätä viisasta neuvoa olisi noudatettu, olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin. Mutta herttua, ylpeänä entisistä, alinomaisista voitoistansa, vaati vain yleistä tappelua; samaa huusivat myös melkein kaikki alapäälliköt. Uskalsipa yksi heistä vielä soimatakin Hornia, pilkalla sanoen: "Jos olisi kuningas Kustaa Aadolf tämmöisiä pelkurin neuvoja totellut, niin eipä hän olisi valloittanut koko Saksanmaata kahdessa vuodessa!" -- "Jos kuningas Kustaa Aadolf", vastasi jalo suomalainen, "vielä eläisi, niin hän kyllä todistaisi, etten minä koskaan ole ollut pelkuri; eikä hänkään koskaan yrittänyt epätietoista voittoa, kun saman voiton vaarattakin saattoi saada." Saksalaisten huudot eivät kuitenkaan tästä asettuneet, ja viimein ei Horn, yksin kun oli, voinut muuta kuin myöntyä. "Hyvä on", sanoi hän, "tapellaan sitten mutta muistakaa sanani, että meille tulee yllin kyllin työtä."

Aamulla elok. 27 p. 1634 alkoi _Nördlingenin_ tappelu. Hornin piti oikealla kyljellä ensiksi valloittaa eräs tärkeä mäen kukkula pattereineen. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, sen perästä kun ensirynnäkössä sattunut parin ruutivaunun räjähdys oli lennättänyt jonkun satamäärän hänen miehiänsä ilmaan; muut joutuivat silloin hillitsemättömän pelon valtaan, he kun luulivat koko mäen olevan täynnä ruutimiinoja. Horn katsoi siis viimein parhaaksi vetäytyä entiselle asemalleen. Hän ei ollut kuitenkaan vielä pitkälle päässyt, kun yht'äkkiä hurja pakolaisparvi tömähti hänen puolellensa. Bernhard herttua, jonka piti pysyä alallaan siksi, kunnes Horn olisi ensi tehtävänsä suorittanut, ei ollut malttanut niin kauan olla jouten. Hän oli rynnännyt päälle ja saanut hirmuisen ylivoiman niskoillensa. Pian olivat hänen joukkonsa hajallaan ja pakenivat, hakien Hornilta turvaa. Mutta heidän sekava tulvansa rikkoi myös Hornin väen järjestyksen, niin ettei se voinutkaan täydellä voimalla ottaa vastaan pakenevien jäljissä hyökkäävää vihollista. Turhaan kokosi Horn kerran toisensa jälkeen hajonneet rivinsä; turhaan taisteli hän itse kuin leijona, todistaen ettei hän ollut mikään pelkuri. Ylivoima saarsi hänet kokonaan; miekka temmattiin pois hänen kädestään; hän joutui vangiksi väkensä tähteitten kanssa.

Protestanttien tappio tässä tappelussa oli perinpohjainen. Weimarin herttua, tuskissaan siitä, että hän oli niin hätäillyt, repi tukkaansa ja huusi: "Horn oli viisas mies, minä mieletön houkka!" Kustaa Horn puolestaan osoitti jaloa mieltänsä sillä, ettei hän kertomuksessaan valtionholhoojille koettanutkaan puhdistaa itseänsä syyttömäksi moittimalla Bernhardia.

Viholliset kohtelivat kuuluisaa vankiaan ansionmukaisilla kunnianosoituksilla. Kuninkaallinen prinssi, joka oli espanjalaisen apuvoiman päällikkö, antoi ensi päiviksi oman komean telttansa hänen asuttavakseen. Sitten vietiin Horn Ingolstadtiin, myöhemmin Burghausenin linnaan. Kummassakin paikassa häntä pidettiin aina hyvin, vaan ei tahdottu millään ehdolla päästää häntä vapaaksi jälleen. Sekin oli laillansa suuri kunnianosoitus, sillä siihen oli syynä hänen erinomaisen sotataitonsa pelko. Pitkällisen vankeutensa ikävyyttä lievitti Horn lukemisella ja kirjailijatöillä. Hän sepitti kirjan sotapäällikön velvollisuuksista sekä historian Kustaa Aadolfin retkistä Saksanmaalla; kumpaistakaan ei kuitenkaan ole painettu. V. 1641 olivat jo keisarilliset suostumaisillaan vangin vapauttamiseen; mutta kovaksi onneksi kuoli juuri samaan aikaan Banér, ja silloin vietiin Horn jälleen takaisin linnaansa, sillä eihän nyt toki, kun Ruotsin armeija oli johtajaa vailla, sopinut tehdä itselleen vahinkoa poistamalla tämän puutteen. Vapauden päivä koitti sotamarski paralle vasta tammikuun 30 p. 1642 ja Hornin täytyi luvata, ettei hän enää taistelisi keisaria vastaan. Vaihtokaupassa saivat silloin keisarilliset koko kolme kenraalia, niiden joukossa mainion De Werthinsä.

Horn matkusti kotiin Sveitsin ja Ranskan kautta, missä häntä joka paikassa mitä kunnioittavimmalla tavalla otettiin vastaan. Kun hän läheni ranskalaisten leiriä Perpignanissa, lähetettiin kuninkaalliset vaunut sekä huovijoukko kunniavahtina häntä noutamaan. Itse leirissä paukahtivat hänen tullessaan kaikki tykit ja koko armeija seisoi juhlallisessa paraatijärjestyksessä. Parhaat sankarit, Condé, Turenne, Schomberg, jopa Ranskan silloinen kaikkivaltias pääministeri Richelieukin, riensivät kuuluisaa vierasta tervetulleeksi tervehtimään. Itse kuningas Ludvik XIII niinikään osoitti hänelle kaikkea mahdollista kunniaa, puhutteli häntä "orpanakseen"[8] ja jäähyväisiä sanoessaan lahjoitti kalleilla kivillä ylt'yleensä koristetun miekan. Calaisin satamassa kohtasi sitten Horn suuren sotalaivan, jonka taas Englannin kuningas vartavasten oli lähettänyt, että hän sillä saisi matkustaa Pommeriin.

Pian sen jälkeen, kun hän oli Ruotsiin palannut, tuli hänen osakseen taas suuri kunnianosoitus. Venetsian tasavalta näet pyysi häntä koko sotavoimansa ylipäälliköksi sodassa Turkkia vastaan. Tähän tarjoumukseen Horn antoi kuitenkin kieltävän vastauksen, sanoen velvollisuutensa vaativan, että hän varaisi miekkansa oman maansa palvelusta varten.

Hänen miekkaansa tarvitsikin kotimaa sangen pian Tanskan sodassa, joka, niinkuin tiedämme, nyt syttyi, ja jossa Horn sai toimekseen Skoonen valloituksen. Suurta sotavoimaa ei hänelle annettu mukaan, ainoastaan 8,000 miestä. Mutta eipä tanskalaisillakaan siinä maakunnassa ollut paljon sotaväkeä; melkein kaikki soturit olivat Juutin mantereella Torstensonia vastustelemassa. Sangen vähällä vaivalla sai täten sotamarski koko maakunnan, lukuunottamatta vahvaa Malmötä, valtoihinsa. Mainitussa kaupungissa oli 3,000 miestä oikeata sotaväkeä ja meren puolelta oli aina tilaisuus tuoda apujoukkoja, ampumavaroja sekä muonaa ehtimiseen lisään, sillä Ruotsin laivasto ei uskaltanut ylivoimaisen Tanskan laivaston vuoksi tulla Malmötä siltä puolelta saartamaan. Turhat olivat siis kaikki Hornin yritykset maan puolelta. -- Innokkaasti osaa tähän sotaan ottivat myös Skoonen talonpojat; he olivat miehissä tarttuneet aseisiin ja koettivat kaikin tavoin häiritä läpi maan marssivia ruotsalaisia. Näitä ammuskeltiin yhä väijymäpaikoilta, ja partiolle lähetetyt pienet parvet hävisivät usein jäljettömiin. Horn koetti ensin laupeudella taivutella talonpoikaista kansaa rauhaan; mutta kun siitä ei tullut apua, täytyi hänen ryhtyä kovempiin keinoihin. Pitkin maanteitä hakattiin ja poltettiin molemmin puolin metsä pyssyn kantaman leveydeltä, sissijoukot lyötiin armotta, missä ikänä heitä tavattiin, sadoittain maahan, ja kapinaan osallisten kylät tasoitettiin tantereeksi. Täten oli tämä sota kaikkein hävittävimpiä ja julmimpia, mistä Skoonen aikakirjat tietävät kertoa, ja vielä sata vuotta myöhemmin oli "Hornin sota" niillä seuduin, samoinkuin Iso Viha meillä, ajanlaskun rajapylväänä, jota myöten kansa määritteli ennen tai jälkeenpäin tapahtuneita merkillisiä seikkoja.

Juuri tähän aikaan tuli Kustaa Aadolfin tytär lailliseen ikään ja otti hallitusohjat omiin käsiinsä. Hänkään ei voinut olla kunnioittamatta Hornia, vaikkei tämä koskaan päässytkään hänen suosioonsa. Siksi oli Horn mielenlaadultaan ja tavoiltaan liian vakava, ja sitä paitsi hän valtaneuvoskunnassa piti aina lujasti Kristiinalle vastahakoisen Aksel Oxenstjernan puolta. Luonnollista siis tavallansa oli, että muuten niin auliskätinen kuningatar ei pitkään aikaan suosionosoituksilla muistanut Hornia. Kipeästi kuuluu koskeneen kuuluisan, ansiokkaan sotamarskin sydämeen, kun Torstenson pääsi kreiviksi, eikä hänelle kuulunut vielä mitään palkintoa. Viimein tuli kuitenkin myös Hornin vuoro; v. 1651 hänkin koroitettiin kreivinarvoon, ja v. 1653, vanhan asekumppalinsa De la Gardien kuoltua, hän peri valtamarskin viran.

Kaarle X Kustaa oli hänelle suosiollisempi, vaikka kyllä hänellä olisi ollut syytä vihastua; sillä Horn, niinkuin muutkin valtakunnan etevimmät miehet, oli kovasti vastustellut Kristiinan luopumista kruunusta. Kun sota jälleen syttyi, uskottiin valtamarskille koko Ruotsin puolustus. Tarpeellisten varain hankkimiseksi kutsui Horn kuninkaan nimessä säädyt kokoon Skaran kaupunkiin. Matkalla sinne alkoi hän jo tuntea pahoinvointia; perille tultuaan hän vaipui sairasvuoteelle, ja toukok. 10 p. 1657 hän hiljaa ja rauhallisesti heitti henkensä. Kahdesti hän oli ollut naimisissa. Hänen ensimäinen puolisonsa oli Aksel Oxensjernan kaunis tytär Kristiina, joka kuitenkin jo kolmivuotisen avioliiton jälkeen kuoli; sitten hän nai Siiri Bjelken. Lapsista oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa. Kreivillinen Hornin suvun haara sammui siis heti perustajansa kanssa jälleen.

Hornit olivat jo alkuansa rikasta sukua, ja tämä rikkaus tietysti karttui vielä moninkertaiseksi Kustaa Hornin suurien ansioitten johdosta suotujen palkintojen kautta. Kustaa Aadolf oli antanut hänelle läänityksenä erään aateliskartanon uudessa voittomaassaan Liivissä; Oxenstjerna oli Saksassa antanut hänelle Mergentheimin abottikunnan sekä Saksanritariston suurmestarin viran, josta oli suuret tulot; Kristiina nyt viimein soi _Porin kreivikunnan_, johon paitsi Porin ja Koiviston kartanoita kuului 119 taloa Ulvilassa, 37 Kokemäellä ja 216 Huittisissa, kaikkiansa 230 manttaalia.

Hornin maine sotapäällikkönä, niinkuin olemme nähneet, oli loistavimpia. Hänen taidostaan tässä suhteessa antaa eräs nykyaikuinen sotahistoriankirjoittaja[9] sen arvostelun, että "hänen neuvonsa olivat aina viisaimmat, hänen sotasäännöksensä sekä taistelujärjestyksensä tavallisesti niin mestarilliset, että ne kaikkina aikoina voisivat kelvata esikuviksi". Varovaisen, miettiväisen luonteensa tähden, josta johtui, ettei hän koskaan tahtonut jättää mitään sattuman nojaan, hän oli kuitenkin soveliaampi johtamaan puolustusta kuin panemaan toimeen rohkeaa hyökkäystä. Tämän hänen luonteensa käsitti Kustaa Aadolf vallan hyvin ja jätti, niinkuin on kerrottu, "oikean kätensä" hyvin usein jälkeensä jotain vaarallista paikkaa suojelemaan, sillä aikaa kun hän itse rohkeasti marssi eteenpäin. Juuri saman luonteensa vuoksi olisi Horn kuninkaan kuoleman jälkeen ollut soveliain ylipäällikkö, koska silloin pääasiana oli ennen saatujen voittojen säilyttäminen ja suojaaminen.

Sotamiehet ja alapäälliköt, niinkuin jo on kerrottu, eivät rakastaneet eivätkä oikein totelleetkaan Hornia ylipäällikkönä. Ollen itse vakava tavoiltansa, tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän vaati myös ankarasti samaa komennettaviltansa, ja näytti joka tilaisuudessa peittämättä, niin moitteilla kuin rangaistuksillakin, miten soturien yhä yltyvä vallattomuus, irstaisuus ja julmuus häntä inhotti. Kansa niissä maissa, joiden läpi hän marssi, sitä vastoin suosi häntä juuri samasta syystä ja nimitti häntä "laupiaaksi Horniksi".

Seurustelussa muitten ihmisten kanssa hän oli hyvin hauska. Hänen suuri oppinsa ja monilla matkoilla laajentuneet kokemuksensa olivat loppumattomana vaihtelevien puheenaiheitten lähteenä. Samalla hänen käytöksensä ilmaisi hovimiehen ja sivistyneen ihmisen hienoa kohteliaisuutta, johon vielä lisäksi tuli kaikesta röyhkeydestä ja kiivaudesta vapaa, nöyrä ja tasainen mieli. Näiden miellyttävien avujen vaikutusta heikonsi kuitenkin viimeisinä vuosina yhä yltyvä mielensynkkyys, joka peloitti monta ihmistä häntä likemmälle lähestymästä.

Uskonnossaan oli Horn totinen ja harras, luotettava rehellisyydessään ja ystävyydessään, siveydeltään puhdas ja moitteeton, vaaran hetkenä miehuullinen, luja ja hätäilemätön. Me näemme hänessä siten sankarin kuvan, joka kaikkien hänestä kirjoittaneitten yksimielisen todistuksen mukaan oli jaloimpia ja tahrattomasti kirkkaimpia kaikista tämän aikuisista ruotsalaisista mainioista miehistä. "Hänessä", lausuu eräs hänen elämänkirjoittajansa,[10] "oli yhdistyneinä hänen aikansa aateliston kaikki suuret avut, vaan ei juuri tuntuvasti sen pahoja puolia". Samassa sopisi myöskin lyhyesti kuvata hänen luonnettansa siten, että sanoisimme hänen olleen "tosisuomalaisen", sillä hän omisti kaikki tähän nimeen kuuluvat hyvät avut, vaan ainoastaan vähässä määrässä sen pahoja; sillä hänen parhaat avunsa, varovaisuus, miettiväisyys (joskus liialliset kumpikin), vakavuus, lujuus, tasaisuus ja vaatimaton nöyryys ovat juuri meidän kansamme luonteelle kuvaavimmat.

14. Torsti Stålhandske.

Paitsi Kustaa Hornia oli vielä useampia muitakin Suomen herroja, jotka tekivät nimensä kuuluisaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kaikkein kuuluisin Hornin jälkeen oli _Torsti Stålhandske_, hakkapeliittain rivakka johtaja.

Alkuansa ei Stålhandsken suku ollut suomalainen, vaan kotoisin Ruotsista, Länsi-Götinmaalta. Sieltä hänen isänsä oli tullut meidän maahamme, nainut suomalaisen aatelisneidon ja asettunut Porvoon pitäjän Hummelsundin kartanoon, jonka rouva omisti. Tässä samassa Hummelsundissa syntyi v. 1594 Torsti Stålhandske, ollen siis saman vuoden lapsi kuin hänen vastainen ylipäällikkönsä Kustaa Aadolf.

Nuorena poikana jo hän sai tilaisuuden laajentaa tietojansa ja kokemuksiansa ulkomaanmatkalla. Hän seurasi näet hovipoikana skotlantilaista kenraalimajuuria Ruthveniä, joka läksi kotimaahansa pestaamaan sotaväkeä Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Sieltä palattuansa pääsi Stålhandske alaupseeriksi kuninkaan henkivartijajoukkoon. V. 1622 lähetettiin hän vänrikkinä Liivinmaan sotaan, Kobronin suomalaiseen jalkarykmenttiin, jossa hän jonkun ajan perästä kohosi luutnantin arvoon. V. 1626 hän seurasi Kustaa Aadolfia Preussinmaalle ja sai majurin paikan Arvi Hornin johdon alla olevassa Porin jalkarykmentissä.

Vuoden kuluttua muutettiin Stålhandske ratsuväkeen. Tässä vasta hän olikin omassa elementissään; siinä oli oikea sija hänen rivakalle, uljaalle ritarihengelleen. Aake Tottin johdon alla oli yltäkyllin tilaisuutta uhkarohkeihin retkiin ja rynnäkköihin, ja Stålhandske osoitti pian olevansa juuri samaa karvaa kuin hänen everstinsäkin. Joskus annettiin hänen jo täällä itsenäisesti toimittaa partioretkiä. Erityisesti kerrotaan, että hänet helmikuussa 1629 lähetettiin kahden suomalaisen ratsumies- ja yhden rakuunalippukunnan kanssa muonaa viemään piiritetylle Strassburgin kaupungille. Tämän tehtävän hän sai onnellisesti suoritetuksi kymmenessä päivässä. Everstiluutnantin arvo tuli siitä hänen palkinnokseen.

Seuraavana kesänä saapui Stålhandske viimein sille tantereelle, missä hänen nimensä oli saava kirkkaimman loistonsa. Hän purjehti komennossaan olevien Turun läänin ratsumiesten kanssa Pommeriin. Täällä hän jo heti sodan alussa osoitti semmoista uljuutta, että kuningas antoi hänelle palkinnoksi 24 taloa Porvoon pitäjästä läänitykseksi. Se tapahtui hyvin pian Frankfurt an der Oderin valloituksen jälkeen; luultavasti oli siis Stålhandskekin mukana, vaikkei sitä ole erittäin mainittu, silloin kun suomalaiset ratsumiehet, heittäen hevosensa itsekseen, kiipesivät mainitun kaupungin muurin yli.

Miten sitten Stålhandske suomalaisineen suuresti vaikutti voiton saavuttamiseen Breitenfeldin tappelussa, on jo tullut kerrotuksi. Myöskin hän oli etumaisia, kun Suomen ratsuväki kaalasi Lechjoen poikki. Baijeriin hän ei silloin kuitenkaan seurannut kuningasta, vaan meni takaisin Reinjoen seuduille, Aksel Oxenstjernan osaston lisäksi. Siellä eräänä päivänä tehtiin viholliselle soma kepponen. Ruotsin palveluksessa oleva reinkreivi meni saksalaisen ratsujoukkonsa kanssa ärsyttelemään espanjalaista päällikköä Luukas Cagrea. Tämä karkasi vastaan koko kahdentoista eskadronin kanssa. Semmoista ylivoimaa säikähtyvinään pakeni reinkreivi minkä kavioista lähti. Mutta tultuansa ahtaaseen vuorisolaan hän yht'äkkiä komensi: "Oikealle ympäri!" ja kääntyi viholliseen päin. Samassa hyökkäsi myös Stålhandske esiin, joka juuri tähän paikkaan oli asetettu väijyksiin, ja nytpä tuli hämmästyneille don'eille[11] aika hätä. Edestä hakattiin päälle, takaa hakattiin päälle, eikä ollut tuossa ahtaudessa ylivoimasta suurta apua. Ainoastaan neljä laukausta espanjalaiset kestivät, sitten he pötkivät hajonnein rivein pakoon. Tällä tavoin voitti neljä suomalaista ja viisi saksalaista lippukuntaa kaksitoista vihollisen lippukuntaa. Espanjalaisille tuli toinen ratsumiesjoukko avuksi, mutta sekin kääntyi heti karkuun. Takaa-ajoa jatkettiin, kunnes jalkaväki otti pakolaiset turviinsa. Mutta vaikka vihollisella oli niin kova kiire, olivat kuitenkin suomalaiset ja reinkreivin huovit ennättäneet jo tappaa heiltä neljä päällikköä, 300 sotamiestä ja temmaista seitsemän lippua voittonsa merkeiksi. -- Jonkun aikaa sen perästä täytyi Cagren kokonaan lähteä takaisin Belgiaan, josta hän oli tullutkin. Sillä matkalla kihisivät taas Stålhandsken ratsumiehet hänen ympärillään niinkuin Suomen soitten sääsket ja pakoittivat hänet tällä lakkaamattomalla hätyyttämisellään jättämään suuren osan kuormastoansa jälkeensä tielle.

Oxenstjernan joukossa läksi sitten Stålhandske Nürnbergiin ja otti, niinkuin jo on kerrottu, uljaasti osaa Alte Vesten tappeluun. Siitä syystä hän sai palkakseen everstin arvon. Tuli sitten Lützenin verinen päivä, Stålhandsken ja hänen suomalaistensa loistavin kunnian päivä. Me jo tiedämme, kuinka he etumaisina hyökkäsivät ojien yli, kuinka he pelastivat kuninkaansa ruumiin ja kuinka viimein he vielä urhoollisesti kestivät Pappenheimin vereksen joukon hyökkäyksen. Stålhandske se kuuluu olleen, joka tässä viimeisessä kahakassa omin käsin ampui Pappenheimin kuoliaaksi ja sillä saattoi viholliset hämmästymään.

V. 1633 oli Stålhandske huoveinensa siinä armeijassa, joka Hamelnia[12] piiritteli. Keisarillinen sotavoima riensi kaupungin avuksi ja ankara tappelu syttyi sen lähellä. Stålhandske oli taas saanut kunniapaikkansa oikeanpuolisen kyljen päässä. Keisarilliset olivat lähettäneet sen uhkauksen, etteivät he suoneet armoa yhdellekään suomalaiselle eikä ruotsalaiselle; ainoastaan saksalaiset, jotka olivat Ruotsin palveluksessa tai liitossa, olivat säästettävät, jos he tahtoivat antautua vangeiksi. Mutta tämä uhkaus ei meidän poikien parissa nostattanut muuta kuin naurua. Armoa eivät he aikoneetkaan anoa, vangeiksi eivät he aikoneetkaan pyrkiä. Tavallisella vauhdillansa hakkasivat he pian vihollisen rivit hajalleen, tappoivat muutamia tuhansia, soivat ottamalla heidät vangiksi armoa vielä muutamille tuhansille, sanalla sanoen teloittivat vihollisen niin perinjuurin, ettei keisarillisista enää koko sen vuoden aikaan ollut pelkoa Luoteis-Saksassa. Stålhandske oli jo tappelun alussa saanut haavan, vaan hän ei malttanut sittenkään jäädä pois leikistä, ennenkuin voitto oli saatu.

Pian sen jälkeen lähetti Ruotsin hallitus osan täten jouten jääneistä sotajoukoistaan Hollannille avuksi. Stålhandske sai ylipäällikkönä kuljettaa sinne muutamia ruotsalaisia ja suomalaisia ratsurykmenttejä. Hänen uljaat poikansa herättivät siellä yleistä ihmetystä ja ihastusta rivakalla soturinryhdillänsä sekä siveydellään ja jumalisuudellaan. Mutta he puolestansa eivät viihtyneet yhtä hyvin uudella sotatantereellansa. Siellä käytiin sotaa ihan toisella tavalla, kuin mihin he olivat tottuneet, varovasti, hitaasti, vetelehtien, oikein poroporvariseen tapaan. Kerran käski kuitenkin hollantilainen kenraali heidän laittaa aseensa kuntoon, koska nyt muka pian oli tuleva tilaisuus niitä käyttää. Tuostapa meidän ruudinkärventämät urhot vasta oikein suuttuivat. "Neuvokoon herra kenraali", tiuskasivat he vastaukseksi, "omia rekryyttejään! Me olemme kuningas Kustaa Aadolfin opissa olleet ja pidämme aseemme aina kunnossa!" Muutamien kuukausien kuluttua saivatkin he jälleen palata Saksanmaalle.

Tuona turmiollisena vuonna 1634 kuului Stålhandske Banérin osastoon, joka itsekseen retkeili Schlesiassa ja Bööminmaalla. Täten hän säästyi siitä häpeästä, että olisi ollut mukana Nördlingenin surkeassa paossa. Vähäistä aikaisemmin hän oli muuten saanut kenraalimajurin arvon ynnä myös ylikomentoonsa kaiken Saksassa olevan ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen.